Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 4

tammikuu 18, 2019

Ran (Akira Kurosawa)
Yksi elokuvaharrastukseni anomalioista oli pitkään se, etten ollut nähnyt Kurosawan Rania, vaikka ainakin tuotannollisesti se on Kurosawan suurelokuva ja melko yksimielisesti ylistettyä kaanonia. Luulen katsomiskokemukseni hieman kärsineen siitä ”esteettisen silmän” painolastista, jonka olen sittemmin kasannut harteilleni. Minun olisi ehkä pitänyt katsoa Ran joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, nuorempi minä olisi varmasti nauttinut siitä enemmän. Nykysilmiini eeppinen King Lear -filmatisointi tuntuu rahtusen kaavamaiselta, teatraaliselta ja rakennetulta, patologisuuteen asti. Kurosawa esimerkiksi suunnitteli Ranin kuvakäsikirjoitusta kymmenen vuotta tekemällä maalauksen jokaisesta otoksesta. Tietenkin se näkyy, elokuvassa ole yhtäkään ruutua, joka ei olisi kompositioltaan ja väreiltään täydellinen. Siltikin alla ulvoo tyhjyys, kysymys miksi.

Ottiko aika Kurosawan kiinni? Onko 1985 jo liian myöhäinen aika tehdä taide-elokuvia samuraista? Mitä se edes tarkoittaisi? Onko elokuvataiteessa olemassa jokin historian henki, jonka kovertaa teemoja ja estetiikkoja tyhjiksi? Vai oliko minulla vain huono päivä? Käytännössä koko elokuva koostuu kokokuvista (long shot), mikä lisää epiikkaa, mahtipontisuutta ja maalauksellisuutta, mutta jättää samalla henkilöhahmot etäisiksi. Tuleeko ulkokultainen vaikutelma siitä?

Mikään edellä mainitusta ei sinänsä ole fataalia, pikemminkin pilkunviilausta: Ran on ’hieno’ elokuva, mutta ei ’loistava’. Jne.

 

Spirited Away (Hayao Miyazaki)
Tuntuu vähän hölmöltä lässyttää kaikkien jo valmiiksi ylistämistä ”mestareista”, mutta minkäs teet: Miyazaki on mielestäni suurimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, animaation historian saralla häntä merkittävämpi hahmo on vain Walt Disney. Ehkä ei pitäisi käyttää tällaisia määritteitä. Miksi kehua jotakuta toisten kustannuksella? Miksi kaikkien pitäisi tykätä niistä asioista, joista minä tykkään?

Ihminen on egotunneli.

Mutta silmä yksityiskohdille, liikkeelle, ilmeille, asentojen tarkkuudelle… Katsokaa itse. Jo silkka ruoan ja syömisen kuvaaminen M:n elokuvissa olisi oman kirjoituksensa arvoinen. Jos on aikaa höpsöilylle ja YouTube-kulttuurille, voi jotain osviittaa saada tästä  ruokareaktiovideosta.

Miyazakin tuotantoa parempia koko perheen elokuvia ei mielestäni yksinkertaisesti ole olemassa. Humanismi, pasifismi, ekologisuus, holistisuus, salaperäisyys. Yksikään kymmenestä näkemästäni M:n pitkästä elokuvasta (Kikin lähettipalvelu taitaa olla ainoa jota en ole nähnyt) ei ole edes keskinkertainen. Ainoastaan viime vuonna edesmennyt Isao Takahata, Studio Ghiblin toinen primus motor, ylsi samalle tasolle, joskin harvemmin.

Sivuhuomina mainittakoon, että minulta on vielä Takahatan joutsenlaulu, Prinsessa Kaguyan taru, näkemättä. Sen perusteella mitä olen siitä kuullut, tulee se räjäyttämään pääni ja huuhtomaan silmäni pois.

 

Full Metal Jacket (Stanley Kubrick)
Osaan FMJ:n koulutusjakson tähän ikään mennessä jo melko lailla ulkoa. Se lienee elokuvahistorian parhaiten käsikirjoitettuja ja kuvattuja jaksoja. Painovoima on luhistuvan tähden luokkaa. Laulan ja nauran mukana, olenhan pasifisti.

Koko Kubrickin tuotanto kertoo tästä psyyken kaksinaisuudesta. Fantasioissamme ammumme ihmisiä ja itseämme päähän. ”Tosimaailmassa” emme koskaan tekisi niin. Kumpienkin todellisuusarvo on sama. Modernismi loppuu Vietnamin sotaan. Silkka spektaakkeli alkaa.

FMJ:n kahden aktin rakenne on vielä nykyäänkin melkoinen outolintu. Jälkimmäisessä jaksossa ei ole mitään vikaa, itse asiassa siinä on liuta klassikkokohtauksia, mutta avausjakson hillittömän vaikuttavuuden rinnalla mikä tahansa kangertelisi. Jälkipuoliskolla Kellopeliappelsiinin absurdistis-brittiläinen eskatologia muuntuu 60-luvun jenkkiläiseksi psykedeliaksi. Toki psykedeliasta puuttuvat kaikki pehmeys ja lepertely, koska kyseessä on Kubrick. Trippailun tilalla ovat vieraus, lasittuneet katseet ja hymyt; absurdistisesta teatterista muistuttava kylmä dialogi. ”Dokumenttijakson” rivikohtaus on aivan loistava. Miten Kubrick käytti pop-musiikkia: ainutlaatuista (ja myös varsin harvinaista, yleensä Kubrickilla on pelkkää klassista), jos vertaa esimerkiksi johonkin Tarantinon tai Marvel-elokuvien ulkokultaiseen silmäniskuun. Leikkaus intensiivisesta katutaistelujaksosta Surfin’ Birdin avulla tankkien saapumiseen ja ”rividialogiin”. Damn, son. Jollain Godardilla ei ole typerine hyppyleikkauksineen tähän mitään sanottavaa.

Itse asiassa elokuvan sotajaksoon verrattuna koulutusjakso tuntuu yllättävänkin humanistiselta ja lämpöiseltä. Kouluttaja Hartman (R. Lee Ermey, joka myös menehtyi viime vuonna) on sarjakuvamainen ja pirullinen, mutta ehkä juuri siksi elokuvan inhimillisin hahmo. Hän lopulta tietää, mihin on miehiä kouluttamassa ja lähettämässä. Bootcampin kliininen ahdistus ja sotilaallinen kuri ovat lopulta turvallisia ympäristöjä, mitä tulee ihmishenkeen.

Varsinaisessa sodassa, ”in the Shit”, kaikki rajat häipyvät. Päällystö vaatii mielettömyyksiä. Kotirintamalla kaikki vihaavat sinua. Poliittisesti koko touhu on täysin ulkokultaista. Media tulee mukaan kuvioihin. Koulutusjakson säänönmukaisuuden tilalle tulee silkkaa dissosiaatiota. Niinpä rivisotilailla on vain kivettyneet virneensä, thousand-yard starensa ja tyhjäksi pyyhitty moraalittomuutensa. Koulutusjakson ikoninen päätöskohtaus, puolivälissä elokuvaa, on tavallaan koko elokuvan päätös. Siinä sotamies Pyle (Vincent D’Onofrio ylinäyttelemässä hulvattoman poskettomasti) virnistää demonisesti kulmiensa alta wc:n kylmän sinisessä valossa, ennen kuin ampuu Hartmanin ja lopulta itseään päähän. ”I AM in a world of shit.”

Pyle on herkkä ihminen sodassa; hän ei selviä edes sotaan asti. Hän pelastaa itsensä psykopatialta ja post-traumaattiselta stressiltä menettämällä yksinkertaisesti toivonsa ja elämänhalunsa, ”järkensä”.

 

 

Apocalypse Now: Redux (Francis Ford Coppola)
Kubrickiin verrattuna Coppolan Vietnam-klassikko on se ”juustoisempi” näkemys; eeppisempi, huuruisempi, mytologisoivampi, alleviivaavampi, flirttailevampi, dantelaisempi… mitä ikinä. Sen kanssa tulisi ehkä lukea Conradin Heart of Darkness (kirjoitin kirjasta täällä), jonka filmatisointi se enemmän tai vähemmän on. Tavallaan Apocalypse Now’n suurin idea onkin metodinen hoksaus siitä, miten kiinnostavasti (tai ilmiselvästi) Conradin kolonialismista ja modernismiin saapumisesta kertova teos kääntyy tässä kuvaukseksi postmodernismiin saapumisesta. Toisaalta, rakenteellisesti, leffa on oikeastaan kokoelmallinen vignettejä, jotka rakentavat tutkielmamaista kuvausta ihmisestä sodan psykotraumaattisissa ääriolosuhteissa.

 

Aguirre: Wrath of God (Werner Herzog)
Osa edellä viitattua Heart of Darkness -jatkumoani.

Tästä moni möhis pahoittaa mielensä, mutta en ole ikinä varsinaisesti pitänyt Herzogista muuten kuin dokumentaristina. Fiktioelokuvista Aguirre on kenties hänen yliarvostetuin elokuvansa toisellakin katselukerralla. Siinä onkin vain yksi kohtaus, josta olen oikeasti pitänyt: se jossa Aguirre lipuu elokuvan lopussa apinoiden kanssa lautalla. Sekin on hyvä nimenomaan dokumentaarisista syistä; eläimissä on sellaista ”runoutta” tai ”aitoutta” (kuten Tarkovski tai Bresson sanoisivat), jota Herzog ei koskaan saavuttanut millään omalla tekemisellään.

Haluaisin tietenkin pitää Aguirresta enemmän, sillä se on monien järkevänä pitämieni ihmisten lempielokuvia, mutta käytännössä hihittelen liikaa ja epäuskoisenä sitä katsoessani. Asiaa ei tällä kertaa auttanut se, että katsojatoverini inhosi elokuvaa, hän piti sitä täysin käsittämättömänä, ala-arvoisena räpellyksenä. Hölmösti leffaa myydäänkin sellaisilla iskulauseilla, kuten ”helvetillinen kuvaus hulluudesta”, vaikka helvetillistä elokuvassa on lähinnä dynamiikan ja rytmin puute, ts. sen avut ovat (tahallisen tai tahattoman) komiikan ja gonzon puolella. Come and See tai Hard to be a God ovat kenties helvetillisiä kuvauksia hulluudestä. Tämä on Monty Pythonia. Eikä siinä mitään, vaikka mieluummin katsoisinkin aitoa Monty Pythonia.

Ehkä Aguirre on minulle liian punk! Ehkä inhoan sitä (usein tahatonta?) käsitteellisyyttä, joka Herzogiin on aina liittynyt.

Olenkin pitkään yrittänyt miettiä, mikä ongelmani Herzogin fiktioelokuvien kanssa on. Fitzcarraldoa en ole edelleenkään katsonut, mutta muuten kyllä valtaosan tuotannosta. Ehkä ongelmani on ihan teknistä laatua: saksalainen 60-70-lukujen halpa estetiikka piilottelee jokaisen kuvan takana, kaikki otokset huutavat paksuja viiksiä, ankean kiiltävää tietosanakirjapaperia, Berliinin muuria ja ja kuplavolkkareita. Tai ehkä en pidä saksasta kielenä. Fassbinderillä on tuotannossaan paljon samoja ongelmia, mutta hän onnistuu toisinaan ylittämään ne, ehkä aiheenvalintansa, mutta myös silkan taitonsa vuoksi. Herzogin kohdalla en pysty ostamaan ”hulluuden runoilija” -myyttia mitenkään päin, koska Herzog tuntuu nimenomaan umpiporvarilliselta hustlerilta. Tämähän on sikäli hauskaa, koska hyvänen aika, eihän juuri Wernerissä, tuossa suuressa itseopetelleessa hullussa, ole mitään porvarillista! Ja kas, juuri se on porvarillista. Herzog on elokuvan Joseph Beuys, niin hyvässä kuin pahassa.

Samalla oma näkemykseni on petite bourgeoisie: minusta kun ei ole koskaan tuntunut siltä, että Herzog osaisi tehdä elokuvaa. Suuri näkemys, ”munaskut”, isot visiot ja vastavirtaanuimiset tulevat aina after the fact. H tavallaan väittää jälkikäteen, että elokuvassa on jotain, mitä siinä ei teknisesti, elokuvallisesti ole. Näin ei tietenkään Herzogin tuotannon rakastajien kokemuksessa ole. Tavallaan ongelma saattaa olla samaa laatua, kuin mitä minulla on Franjun kanssa.

Usein Herzogin elokuvien katsomista kiinnostavampaa onkin lukea siitä, mitä kuvauksissa tapahtui.

Heikko jälkidubbaus ei auta asiaa, se kun saa hahmot tuntumaan siltä, mitä näyttelijät olivat myös kirjaimellisesti: he eivät tiedä mitä tekevät, koska valtaosa leffasta on improvisoitua. Vastaavasti musiikin käyttö tuo mieleeni lähinnä sellaiset (sinänsä nerokkaat) meemit, kuten Star Wars Without John Williams. Ehkä kannattaakin katsoa edellä linkkaamani meemi, mikäli haluaa ymmärtää, miltä Aguirren katsominen minusta tuntuu. Popo Vuhin musiikki Aguirressa on mainiota, mutta sitä käytetään aivan päin helvettiä, milloin sattuu jne.

Moiset peippailut kuuluvat elimellisesti Herzogin tuotantoon ja tästä pääsemmekin siihen aiemmin mainitsemaani käsitteellisyyteen: en pysty katsomaan mitään Herzogin elokuvaa muuna kuin jonkinlaisena punk-DIY-metana ja se tuntuisi olevan minulle ongelma. Siis: Aguirre ei suinkaan ole kuvaus 1500-luvulla eläneestä konkvistadoriretkikunnasta, vaan dokumentti siitä, kuinka Klaus Kinski haluaisi näytellä ja kuvastaa suuren ja itsekkään miehen hybristä historiallisessa ja eeppisessä elokuvassa samalla, kun ohjaaja ja kuvausyrhmä tekevät tarkoituksellisesti kökköä gonzodokumenttia ilman mainittavaa budjettia tai puitteita filmattavan historiallisen suurelokuvan kuvauksista. Tämähän on tavallaan nerokasta. Esimerkiksi tämä kohtaus on tökeröydessään hieno, tavallaan. Meinaan tyrskähdellä itseni tuolilta jo yksin kaulan katkaisemisessa käytetyn äänitehosteen vuoksi, saati sitten typerän puhuvan pään vuoksi. Mutta pääasiallinen kokemukseni Aguirren tiimoilta on usein lähinnä haukottelua.

Mutta siis: katsokaa Aguirre!

 

Memento (Christopher Nolan)
Mementossa on käytännössä kyse silkasta narraatiotekniikasta, rakenteenhallinnasta ja katsojan kyvystä vaihdella vastaanottostrategioitaan. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta Memento onnistuu varsin hyvin siinä, mitä se yrittää. Aivot sulavat silti vähän vielä 18 vuoden jälkeenkin. Mitä ihan perusjuttuihin tulee, Memento saattaa olla edelleen Nolanien paras elokuva.

 
Orbiter 9 (Hatem Khraiche)
Netflix-originaali scifielokuva Espanjasta, joka onnistuu hukkaamaan potentiaalinsa jo ensimmäisen 25 minuutin jälkeen. Pienimuotoinen, kiinnostavalta vaikuttava scifi-rakkaustarina hassataan tympeäksi toimintatrillerisäntäilyksi. Tässä on jopa takaa-ajokohtaus. Ei helvetti.

 
Inferno (Ron Howard)
Da Vinci -koodin jatko-osa oli vuoden paskimpia turauksia.

 

From Beyond (Stuart Gordon)
Pervo-Stuartin hassunhauska kasarikauhu taitaa olla edelleen parhaita Lovecraft-filmatisointeja, vaikka sävyltään (neonvärikäs body horror goes pehmoporno) se ei ole Lovecraftia nähnytkään. No ok, voitaneenkin kyseenalaistaa missä määrin kyse on  filmatisoinista, sillä ehkä ensimmäiset 5 minuuttia pohjaavat Rakkaussukkulan novelliin. Sitten lähdetäänkin jo äkäisesti sisäavaruuteen. Jeffrey Combs vääntelee naamaansa, portin toiseen ulottuvuuteen avaava kone tekee kaikista seksihulluja (laajentamalla käpyrauhasia), kasarikauhun tisukuningatar Barbara Crampton on ensin kirjastonhoitajatar…anteeksi psykologi, sitten bdsm-lateksibiksuihin pukeutuva dominatrix… Ja sitä rataa. Ken Foree on etsivä ’Bubba’ Brownleenä (sic) aivan hulvattoman huono. Kyseessä on ns. Taattu Skeida. Asiasanat: olut, miesluola, VHS, poliittinen epäkorrektius, kulttiklassikot.


Avengers: Infinity War
(Anthony Russo, Joe Russo)
Jos elokuva on a) kaikkien aikojen neljänneksi eniten tuottanut ja b) sijoittuu Marvel-universumiin, tarvitseeko siitä kirjoittaa? Käytännössähän Marvelit eivät ole enää elokuvia, vaan jonkinlainen sarjisfanipoikakulttuurin ikuinen paluu itseään uusintavana rahasampona.

Erään ontologian mukaan Marvel-elokuvat ovat ainoa jäljellä oleva elokuva, mikäli asiaa mittaa psykotalouden kannalta.

Kenties Infinity War on tarpeeksi hyvä tai juuri niin hyvä suhteessa rakentamaansa höpöuniversumiin, kuin mitä odottaa saattoi tai mitä sen pitikin olla. Tätä kohden Marvel rakensi koko vuosikymmenen ajan. Thanos on viimeinkin sellainen karismaattinen ja ”looginen” pääpahis, jota Marvel-elokuvat ovat ”kaivanneet”.  Tätä kirjoittaessani Marvel-universumi on tosin ainakin omissa fanipoikasilmissänikin saavuttanut jo hyvän aikaa sitten saturaatiopisteensä: alan yksinkertaisesti olla täynnä. Elokuvat ovat toki jatkuvasti taidokkaita ja viihdyttäviä, mutta entä sitten? Genrekaavaa on helppo toistaa, jahka se on löytynyt. Minua kiinnostaa kyllä Infinity Warin jatko/loppu, mutta yksittäiset elokuvat eivät enää niinkään, varsinkin kun näyttelijät alkavat olla liian vanhoja ja on tullut taas uudelleenkäynnistyksen/uusien, vielä käyttämättömien hahmojan aika.

Samalla Netflix ajaa Disney-paineessa Marvel-sarjojaan alas: ensin heikko Iron Fist, joka ansaitsikin mennä, sitten keskinkertainen Luke Cage, mutta lopulta myös lippulaiva, oikeastikin ihan hyvä Daredevil lopetettiin. DD:n jälkeen paras Jessica Jones saanee kolmoskautensa, mutta on vaikea uskoa, että sekään jatkuisi enää neljänteen. Miksi jatkuisikaan, jos sarjauniversumi ympäriltä lopetetaan? JJ:n lisäksi jäljellä on enää Punisher, jonka 2. kausi ilmestyi itse asiassa tänään Netflixissä.

Sillä & palatakseni Infinity Wariin: itsenäisenä elokuvana siinä ei ole luultavasti mitään järkeä. Siinä on kymmeniä hahmoja, joista jokainen saa ruutuaikaa fanservicenä ehkä 10min. Jos aiempia elokuvia ei ole katsonut, ei hahmoihinkaan muodostu luonnollisesti minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä aletaan olla jo Marvelin sarjakuvauniversumin vastaavalla tasolla, varsinkin jos oheen liittää DC:n räpellykset ja (omistusoikeuksellisista syistä) keinotekoisessa evakossa eläneet X-Men -elokuvat.

 

 

 

Mainokset

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 16, 2019

Call Me by Your Name (Luca Guadagnino)
Melkoisessa nosteessa olevan italialaisohjaajan läpimurtoelokuva on lähivuosien parhaita teatterikokemuksiani. Vuosi sitten helmikuussa se ”palautti hetkeksi uskoni” elokuvaan taidemuotona, jne. En osannut odottaa näin hallittua ja teknisesti suvereenia rohmerilaisuutta enää vuonna 2018. Diggaan kovasti myös käsikirjoittaja/tuottaja James Ivorysta, tuosta romanttisen pukudraamagenren valtiaasta. Harva tuuttaa lähemmäs 90-vuotiaana enää näin briljantteja ja nuorekkaita käsikirjoituksia. Ivory on yrittänyt vielä saada vanhoilla päivillään filmatisoitua Shakespearen Richard II:n (koska on luultavasti täysi mielipuoli), mutta rahoitusta on ilmeisen vaikea saada kasaan. Mutta hieno joutsenlaulu se on tämäkin, jos niikseen.

Ylistetyn elokuvan vastaanoton suhteen kannattaa imaista myös hyppysellinen suolaa, koska Guadagninon elokuvan voi varsin oikeutetusti hakata maanrakoon eskapistis-porvarillisena, etuoikeutetun sivistyneistön päiväunelmana. ”Se on virtuaalinen, idealisoitu Italia, joka koskettaa vain kansainvälistä yleisöä. Oikeassa Pohjois-Italiassa ei ole kristallinkirkasta vettä. Katujen varret ovat täynnä roskia. Tässä elokuvassa ei ole yhtä ainoaa italialaista”. Jutelkaapa asiasta esimerkiksi jonkun yhteiskunnallisesti valveutuneen italialaisen kanssa. I know I have.

Joka tapauksessa, silti tai juuri siksi, CMbYN on audiovisuaalisesti silkkaa nannaa. Jo yksin se, kuinka luonto ja talon interiöörit leikittelevät keskenään on 2+ tunnin keston arvoista. Äänisuunnittelu, ah! Jne. Itse asiassa elokuvan varsinainen ”sisältö”, eli rakkausdraama, oli minulle lopulta toissijaista; kiihottava ja dramaturgisesti toimiva esileikki kun loppuu liian pian ja kuvio alkaa hieman laahata. Rakkauskuvioiden ongelma elokuvissa on se, että ne pitää aina jotenkin ratkaista.

Toisaalta tässä piilee samalla myös yksi CMbYN:n suurista vahvuuksista; tällä kertaa ei olekaan mitään typeriä rajoja, torumista ja sheimaamista, ylenpalttista draama tai Isoa Toista inisemässä ja keinotekoisesti dramatisoimassa kuviota. Teini-ikäisen pojan suhde vanhempaan perhetuttavaan saa osakseen yksinkertaisesti vain kannustusta ja ymmärrystä. Itse suhde on lopulta toki sydäntäsärkevä, mutta myös kaunis; ja kuka tietää, ehkä vielä jää mahdollisuuksia… Koko kuvion voi lukea myös osaksi em. akateemis-porvarillis-boheemien liberaalien etuoikeutettua asemaa; ”helppoahan se on, jos vanhempasi ovat sivistyneitä ja hyviä ihmisiä, jos turvaverkostot ovat hierarkisen aseman vuoksi kunnossa” jne. Kyllä, olen käynyt elokuvan tiimoilta myös tällaisia keskusteluja. Ymmärrän pointin.

Sanoisin silti, että count your blessings. Läpikyynisenä (lue: realistisena; harhoista vapaana) kaivonmyrkyttäjänä tiedän, miten helvetin vaikeaa tällainen positiivisuus on saada toimimaan taiteessa. Onnistumisprosentti on jotain 1/600 luokkaa. Samaan hengenvetoon voin jatkaa, että Michael Stuhlbargin esittämän isän monologi elokuvan lopussa tyhjensi keuhkoni. Niin lähellä itkua en ole ollut fiktion äärellä aikoihin. Toisinaan juusto on parasta valuessaan suolavettä.

 

Mute (Duncan Jones)
Netflix-originaali, jossa Alexander Skarsgård pääsee toimittamaan lempipuuhaansa; kurtistelemaan sexysti kulmiaan 2 tunnin ajan sanomatta mitään. Noir-scifiä, jossa on hyviä ideoita, mutta lopputulema on silkkaa epädynaamista, misogynis-raiskausvibaista, kliseistä ja tylsää puuroa. Lähitulevaisuuden Berliini tuntuu 15 vuotta sitten tehdyn tv-elokuvan visiolta tulevaisuudesta. Paul Rudd käy nostamassa elokuvan yhdestä tähdestä puoleentoista vahvalla purkkapallonpaukuttelulla ja viiksipelillään. Moisen ’stachin takia kannattaa jo melkein katsoa!

 

Mudbound (Dee Rees)
Vuoden ”lähes hieno” -palkinnon voittaja. Mudbound oli näitä ”sossuporno-prestiisi”-kategoriaan dumpattuja, liberaalin middlebrow-yleisön sydämeen tähdättyjä täsmänuolia. Ehdottomasti katsomisen arvoinen silti, hyviä roolisuorituksia, pari hienoa kohtausta ja toimivaa näkökulmakerrontaa. Leffan suurin ongelma on lopulta kuitenkin juuri aihe ja historiallinen, hillitön painolasti. Elokuvahan on siis kuvaus kahdesta sotilaasta, jotka palaavat 2. maailmansodasta Mississippin maaseudulle. Heistä toinen (tummaihoinen) joutuu rasismin ja hyyttävien klaanitouhujen uhriksi. Aihe koskettaa, tietenkin; ongelma onkin juuri siinä, kuinka elokuvakerronta jää jo lähtökohtaisesti aiheen alle. Tarvittaisiin melkoista elokuvallista ilotulitusta, että siitä päästäisiin ”irti”. Bonuspisteitä lopun positiivisesta sävystä, vaikka sitä ennen sorrutaankin melko hillittömään apoteoosiin.

 

Annihilation (Alex Garland)
Vuoden positiivisimpia yllätyksiä ja viime vuosien parhaita kauhuelokuvia, erityisesti koska tuotantoyhtiö kusi hommat ja laittoi tämän suoraan Netflix-levitykseen kaikkialla muualla paitsi USAssa, vaikka juuri kaikkialla muualla elokuva olisi ymmärretty paremmin. Plus VanderMerrin kirja on aika kauhea sekasotku (harvoja huonoja vuonna 2018 lukemiani kirjoja, mahdollisesti ainoa) ja köyhän miehen versio Strugatski-veljesten ideoista (Stalker/Roadside Picnic) ja lovecraftilaisesta ”sanoinkuvaamattomasta”. Se saattaa olla myös kovin heikon käännöksen ongelma, mutta somehow I doubt it. Stetoskooppi: katsoin elokuvan ensin, luin kirjan sitten. Elokuva oli mainio, kirja hirveää paskaa. Joskus näinkin!

I kid: yleisen käsityksen vastaisesti se menee aika useinkin näin…

Joka tapauksessa audiovisuaalisesti tämän voisi merkata jopa ainutlaatuiseksi. Selittämätön, outo tunnelma. Itse asiassa tuntuu siltä, että tämä kuvallistaa ”uuskummaa” paljon paremmin, kuin mitä valtaosa varsinaisesta uuskummasta kirjallisuudesta sanallistaa. Stoorin ja juonen kannaltahan tämä on paikoin jopa typerä, mutta pointti ei olekaan siinä; leffa toimii käytännössä täysin sävyjen kautta. Toisaalta kuulustelu/aikahyppelyrakenne toimii yllättävänkin hyvin. Harvinaislaatuinen elokuva myös siksi, koska olisin halunnut katsoa sen heti uudestaan. En silti katsonut, sillä paras (ainoa?) nautinto on lykätty nautinto.

 

Les Diaboliques (Henri-Georges Clouzot)
En tehnyt merkintöjä Clouzot’n klassikkotrilleristä, muistan vain että hyvin toimi. Erityispisteet siitä, että murhaajina oli naiskaksikko (ja tämä on vuodelta 1955). Triviaa toki muistan aina: Hitchcock olisi halunnut filmatisoida tämän, mutta koska kirjan oikeudet olivat jo menneet, alkuperäisen romaanin kirjoittanut Boileau-Jarcenac -parivaljakko kirjoitti muutamaan vuotta myöhemmin D’Entre les Morts -romaanin erityisesti Aatu mielessään. Hitchcock tekikin siitä elokuvan nimeltä Vertigo, josta joku on joskus saattanut kuulla.

 

Jurassic Park (Steven Spielberg)
Yksi elokuvahistorian häkeltävimmistä seikoista on se, miten vaivattoman elegantisti Jurassic Parkin erikoistehosteet toimivat edelleen, 25 vuotta myöhemmin. Salaisuus lienee järkevässä suhteessa: maailmankaikkeuden parhaan tehosteguru Stan Winstonin animatronicseja (9min) vs. CGI (6min).

Visuaalisesti ensimmäinen JP on varsin älykäs ja nokkela. ”Ennen CGI-sekasortoa näitä asioita piti vielä MIETTIÄ!” -t. möhismies. Paljon hupsuja jäyniä ja tuplauksia. Keittiökohtaus on edelleen fantastinen.

 
Fantômas: The False Magistrate & In the Shadow of the Guillotine & Juve Against Fantômas (Louis Feuillade)
Sympaattisena kulttuuritekona Yle Teema näytti Feuilladen Fantômas-sarjan. Hienosti toimivaa mykkäseriaalia yli sadan vuoden takaa (1913). Jäiköhän minulta lopulta joku osa katsomatta? Pidänkö näistä enemmän kuin Franjun genren uudelleenlämmittelyistä 60-luvulta? Sanoisin että kyllä.

 
Hets (Alf Sjöberg)
Uudelleenkatselussa Ingmar Bergmanin ensimmäinen leffakässäri vuodelta 1944 on yllättävänkin moderni, tämähän on käytännössä #metoo-skenaario. Toki 1900-luvun alkupuolen poikakoulujärjestelmä on miljöönä jo melko arkaainen. Hienosti valaistu, Sjöberg on Sjöberg. Stig Järrel on loistava. Tulee mieleen ällöttävämpi, lawful evil Pirkka-Pekka Petelius.

 
David Lynch: The Art Life (Jon Nguyen, Rick Barnes, Olivia Neergaard-Holm)
Visuaalinen lähestymistapa sopii tämän dokumentin tapauksessa kuvattavaan hahmoon hyvin; moinen ”lyyrisyys” lyö helposti ohi. Lynch on erittäin hyvä puhuja, hänen omituinen kadenssinsa saisi tupakoinnista puhumisen tai leivän syömisen kuulostamaan taianomaiselta. Dokkarissa keskitytään pääosin Taavin kuvataiteeseen, työympäristöön ja uran alkuaikoihin, joten siinä mielessä kyse on ehkä ns. pienimuotoisesta.

Mutta Lynch on Yhdysvaltojen harvoja Buddhia, täysin ainutlaatuinen, arvokkain elossa oleva elokuvantekijä ja yksi niistä harvoista taiteilijoista, jotka nostaisin jalustalle koska tahansa. Jos tätä ei ymmärrä tai jaa, saa taholtani osakseen lähinnä hämmennystä ja surua. Sekin on ihan ok. Joskus kommunikaatio ja jaettavat asiat eivät vain kohtaa.

Persoonana Lynch on omalaatuinen ja usein ongelmallinen, kuten vaikkapa tämä dokumentti (tai vastikään ilmestynyt, metodiltaankin mainio Room to Dream -elämäkerta) osoittaa.

 

Eraserhead (David Lynch)
Katsoin pyyhekumipään em. dokkarin vuoksi pitkästä aikaa uudestaan. Lynch käytännössä eli tämän elokuvan kanssa ja kautta vuosikaudet, infantiilin eskapismin rajamaille. Ohessa kärsi esim. perhe, mikä Lynchin työnarkomanian myötä muodostui sittemmin säännöksi. Yksin Eraserheadin tuotantoprosessista saisi kirjoitettua paksun kirjan. En jaarittele tästä sen enempää. Usalaisen avantgarden multihuipennus ja kruunu.

 

Never-Ending Man: Hayao Miyazaki (Kaku Arakawa)
Lisää hyviä ohjaajadokkareita, tämä on jatko-osa hillittömän päräyttävälle The Kingdom of Dreams and Madnessille, joka oli parhaita vuonna 2016 katsomiani asioita. Tämä lähtee tilanteesta, jossa modernin animaation kuningas Hayao Miyazaki ilmoitti joskus 5-6 vuotta sitten, 72-vuotiaana, jäävänsä eläkkeelle. Mutta kuinkas sitten kävikään… Tämä jatkaa Lynch-dokkarin aloittaman, erityislaatuisen järjettömän työnarkomanian teemaa, jota kaltaiseni mukavuudenhaluinen Oblomov ei tule koskaan ymmärtämään.

 

Dune (David Lynch)
Tuotantoyhtiöiden teurastama kalkkuna on epäilemättä Lynchin uran omituisin asia, eikä Lynch sen koommin edes kusaissut suuriin studioihin päin. Leffasta ei  ymmärtäne mitään ellei ole lukenut Herbertin scifiklassikkoa, vaikka tuotantoyhtiö lisäsikin ne KAMMOTTAVAT, rautalangasta vääntävät ja omituisesti vieraannuttavat voice-overit.

Rasistis-orietanlistis-misogynistiset vibat olivat valitettavasti läsnä jo alkutekstissä, mutta siistejä visuaalisia ideoitahan tässä on paljon. Leijuva läskipallo never forget. Hillitön sekasotku elokuvana.

 

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 14, 2019

The Killing of a Sacred Deer (Yorgos Lanthimos)
Lanthimos ei ole englanninkielisissä elokuvissaan yltänyt enää Dogtoothin hyytävälle tasolle (toki ylistäviä arvioita saanut tuore The Favourite on vielä näkemättä), mutta pidin tästä enemmän kuin The Lobsterista, joka oli makuuni liian ”aikuisten satu”, ”wes anderson” ja ”twee”. Luulen, että englanti kielenä pehmentää Lanthimoksen dialogin vaikuttavuutta, mutta pelkästään siitä tuskin on kysymys.

Joka tapauksessa TKoaSDssä ollaan taas lähempänä Lanthimoksen ”leipälajia”, eli kubricklaista/glazerlaista koleutta ja ionescolaista absurdia teatteria. Toisin sanoen meno on Hyvin Kylmää; luultavasti/ymmärtääkseni tämä on sieltä ahdistavammasta päästä nykyelokuvia, joten varoituksen sana jne. Itsehän pidän, koska EI TÄNNE OLLA NAUTTIMAAN TULTU.

Lanthimoksella on taipumusta satiiris-vertauskuvalliseen satuiluun, mikä uhkaa paikoin banalisoida hänen elokuviaan (The Lobster), mutta tässä 90-lukulaisen dogmaelokuvan (psykologinen, ei tekninen) henki pelastaa voiton puolelle. Sosiaalisten konstruktioiden ja perheen käsittelyn puolesta  mieleen tulee hieman Alex van Warmerdamin loistava Borgman viiden vuoden takaa, vaikka ei tämä toki Borgmanin tasolle yllä. Myös siinä koti-invaasiosta tulee kodin assimilaatiota. Warmerdam on hollantilainen, Lanthimos kreikkalainen, dogma pääosin tanskalainen. Jotain kovin eurooppalaistahan tässä kaikessa sapessa on. Ja miksei olisi?

Rankka Kärjistävä Väite, Koska Jotenkin Se Kuuluu Asiaan Lanthimoksen Yhteydessä: Dogma taitaa olla eurooppalaisen möhismiestaide-elokuvan viimeinen pihahdus, nyt kun Béla Tarr lopetti elokuvien tekemisen ja Zulawski kuoli; kaikki jäljellä oleva energia imetään dogman perinnöstä. Loppu on pop-estetiikkaa, larppailua, epätoivoista affirmaation ja positiivisuuden etsimistä, taitavia pastisseja. Loppu on Amos Rexin koko perheen valoshow.

Barry Keoghan on tässä todella, todella hyvä.

 

Rear Window (Alfred Hitchcock)
Näytin ystävälleni muutamia Hitchcockeja, eli tuli lusittua sadannen kerran tämäkin. Tarvitseeko tästä oikeasti kirjoittaa vielä jotain? Ei blogejakaan toisaalta enää kukaan kirjoita, joten. Käytännössä analyysini nykyään pysähtyy jo nimeen Takaikkuna; koko leffa taitaa olla vertauskuva anaaliseksin kauhealle lumolle! Luulen, että kaikki Hitchcockit ovat.

 

Eyes Without a Face (Georges Franju)
Kulttiklassikko ei saanut minua rakastumaan vieläkään. Joo joo näyttää hienolta ja on body horrorin prekursori ja harvoja kauhuelokuvia jotka ovat myös ”taide-elokuvia” ja blaa blaa, mutta ristus kun ei se dynamiikka vaan pysy kasassa koko 90 minuuttia! Tämäkin Franju pohjaa Feuilladen mykkäleffaan, mistä myös ”sävyrikot” (outoa kämäisyyttä siellä täällä, näyttelytyö ja dramaattisuus heittelevät jne.) johtuvat. Suosittelen silti, koska ne jotka tätä rakastavat, RAKASTAVAT. Itse katsoisin nykyään mieluummin uudestaan Teshigaharan The Face of Anotherin tai jopa Almodóvarin The Skin I Live Inin. Ehkä tämä kertoo jotain siitä, kuinka paljon arvostan kliinistä ja paneutunutta teknisyyttä ja selkeyttä, mikäli jokin ”hämärämpi intuitio” ei pysy kasassa. Sillä silloin kun runoillaan, runoillaan kunnolla eikä räpelletä vähän sinne päin, jumalauta.

 

Julieta ja Volver (Pedro Almodóvar)
Pedrosta puheen ollen. Rehellisesti sanoen en muista Julietasta enää mitään, vaikka listaukseni perusteella olenkin pitänyt siitä. Alkuvuodesta oli aika, jolloin en kirjoittanut muistiinpanoja katsomistani elokuvista ja nyt saan kärsiä siitä. Volverin olin nähnyt ennenkin, mutta toisenkin katsomisen jälkeen muistan lähinnä, että siinä oli Penelope Cruz, arkkupakastin sekä hieno äidin hahmo, joka palaa takaisin kuolemansa jälkeen, matter-of-factly, koska tyttärien elämät eivät ole kunnossa. Muistamattomuuteni ei ole sinänsä mikään moite. Elokuvat odottavat kyllä, ovat siellä taas katsottaessa, mikäli joskus niitä tarvitsen. Teknisesti ja käsikirjoituksellisesti Almodóvarit eivät petä ikinä. Hänen elokuviensa mainosjulisteet ovat yleensä täydellisiä, niin myös Julietan ja Volverin.
The Cell (Tarsem Singh)
Talking ’bout dreamscapes. Eräänlainen guilty pleasure ja kulttilemppari, jonka katson aina silloin tällöin. Siis kolmen tähden elokuva, jota rakastan. Jep, minulla on sellainen kategoria. Visuaalisesti 2000-luvun kekseliäimpiä elokuvia, eikä Tarsem ole sittemmin mitään tämän järkevämpää tehnyt; käytännössä hänen elokuvillaan ei ole minkäänlaista sisältöä. Mutta tässä Jennifer Lopez menee TIETEEN AVULLA koomassa olevan sarjamurhaajan mielen sisään. Need I say more?

 

The Shape of Water (Guillermo del Toro)
Onko tämä ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarit voittanut aikuisten satu miesvauvan romantisoivaa liisteriä vaiko oikeasti sympaattinen? Lopulta kallistuin jälkimmäiselle kannalle. Muistan aluksi vierastaneeni jeunetlaista värimaailmaa ja överiksi vedettyä, ”söpömpi Mike Mignola 60-lukulaisittain” -estetiikkaa, mutta lopulta rakastuin Sally Hawkinsin hahmoon, joka kantaa koko elokuvaa. Oikeudenmukaisessa maailmassa naispääosan Oscar olisi mennyt hänelle, vaikka Oscarin voittanut Frances McDormand näytteleekin aina hyvin Frances McDormandia.

Mutta olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun lajienvälinen nussiminen alkoi. Itse asiassa leffa on niin emansipatoris-liberaali, että mennään jo naurettavuuden rajamailla. Michael Shannon näyttelee tässä Michael Shannonia sellaisella antaumuksella, että Michael Shannon; totisesti elokuvahistorian parasta imeskelykarkin syömistä, Michael Shannon!

Tätä saattaa muuten VIHATA, jos katsoo kyynisesti tai ei siedä minkäänlaista söpöstelyä.

 

Alien (Ridley Scott)
On hyvin mahdollista, ettei Alien ole nykyään katsottuna ihan niin hyvä, mutta olen katsonut tämän tasaisin väliajoin lapsuudestani lähtien, joten feelgood-osaston kamaa. Periaatteessa ”miehistö-ensembleä” ei ole tehty sittemmin tämän paremmin muualla kuin tv-sarjoissa. Rypäs ihmisiä avaruusaluksella / veneessä / mökillä / missä ikinä -trooppihan on vain muunnos kauhuelokuvan peruspilarista: pitää olla tarpeeksi hyvin rakennettuja henkilöhahmoja, joista katsoja välittää. Sitten nuo henkilöhahmot tapetaan yksitellen. Ehkä lapsena luotu kiintymyssuhde auttaa. En tiedä. Alienin psykoanalyyttisestä puolesta en jaksa aloittaa. Never did, really.

 

Kong: Skull Island (Jordan Vogt-Roberts)
Toisinaan katson Netflixistä paskoja leffoja lajitellessani pyykkiä kuivumaan telineelle.

Pisteet häkellyttävän typerästä nimestä. Ihan viihdyttävä kasa höyryävää torttua tämä kai oli, ei siinä. Pääosissa Brie Larson ja John Hiddleston, en tiedä miksi. Paitsi for the moneys. John C. Reilly kävi ryöväämässä shown, kuten hänellä tapana on.

 

Spider (David Cronenberg)
Spider on minulle outolintu Cronenbergin tuotannossa; tavallaan se on juuri kuin minulle tehty, mutta minun on juuri siksi mahdoton pitää siitä oikeasti. On epäluotettava kertoja, beckettläisiä sävyjä, klaustrofobinen, näyttämöstä muistuttava lavastus, Ralph Fiennes ja Miranda Richardson aivan liekeissä (Cronenbergin tuotannon omituisin piirre: näyttelijäntyön hillitön heittely loistavista korkeuksista todella häkellyttävän roiseihin kalkkunaosaston pökkelöinteihin). On intohimoa ja antaumusta, kuten omasta palkastaan luopuva Cronenberg (jotta elokuva toteutuisi), roolista todella innostunut Fiennes, kirjailija McGrath adaptoimassa leffan itse jne. On myös mieleenpainuvia otoksia; esimerkiksi se, jossa Miranda Richardson ravistaa rannelliikkeellä kädeltään siemennesteen jokeen…

Mutta siltikin: onko tämä muuta kuin narraatiopalapeliä ja yleistä ankeutta? Hermeettisen tilan ongelma: elokuvan maailman eristyneisyys kyllä palvelee ja kuvittaa hienosti Fiennesin hahmon sisäistä todellisuutta ja näytetyn maailman epäluotettavuutta, mutta toisaalta se samalla irrottaa elokuvan samalla nykyisistä ulkoisista, sosiaalisista viitekehyksistä.

Ongelma onkin juuri tämä b-luokan beckettläisyys, tämä ylenpalttinen kunnianosoittaminen. Beckettin teokset toimivat ainutlaatuisessa sodanjälkeisessä tilanteessa ainutlaatuisella tavalla; lähtökohta oli nimenomaan sosiaalisten tekijöiden (kieli ja konteksti, noin aluksi) pyyhkiminen pois. Runous Auschwitzin jälkeen, jne. Estetiikka ja sisältö lähtivät näistä tekijöistä, tai päinvastoin. Se on kerran historiassa -osaston kamaa. Sitä ei voi toisintaa, eikä sen toisintamisessa ole mieltä.

Beckettläisyys Spiderissä toisaalta koostuu sentään ilmeisistä nyökkäyksistä ja tribuuteista, kuten perheen sukunimi Cleg (vrt. Beckettin Hamm, Clov, Krapp, Nagg, Nell…), tai Spiderin hiustyyli, joka väitetysti pohjaa Beckettin omaan sekaisaan kuontaloon; tai risat vaatteet ja ankeat, sittemmin naurettavuuteen asti estetisoidut lavasteet.

Siis: hienosti ja huolella rakennettu ja näytelty elokuva, mutta miksi?

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 13, 2019

Nosferatu (F. W. Murnau)
’Murnau’ on ääni, jonka yön kissapeto päästää katsellessaan elokuvahistorian varhaisgotiikkaa. Visuaalisesti Nosferatu on The Original Black Metal Album Covers Vol. 1, eli ns. nannaa. Tarinan ja mykkänäyttelyn teatraalisuus kuuluvat asiaan.

 

Enemy (Denis Villeneuve)
Jonkinlainen ”väli-Villeneuve”? Outo mutta kiehtova pieni leffa, jonka idea on jokseenkin arkaainen vuoden 2013 elokuvalle: päähenkilö löytää oman kaksoisolentonsa ja kehittää tästä itselleen pakkomielteen. Ehkä tämä on tuplasti (p-p–pun intended!) höpsöä, koska samana vuonna tuli myös Richard Ayoaden The Double, jossa on käytännössä identtinen asetelma. Tosin Villeneuven elokuva pohjaa Saramagon kirjaan, Ayoaden Dostojevskin. Mutta siltikin idea on ns. modernistinen ja herkästi pastisseeraava; vähän Kafkaa ja Hitchcockia, pikantiksi lisäksi Cronenbergiä, kaikki Villeneuven viileän estetiikan lävitse ajettuna. Vain Roger Deakins puuttuu.

Aivoni psykoanalyyttinen bulvaaniosa tulkitsee yksinkertaisesti niin, että elokuva kertoo miehestä (Jake Gyllenhaal), joka haluaa naida vaimoaan uudestaan, ensimmäistä kertaa; toisin sanoen hän fantasioi kokeakseen uudestaan sen, minkä on jo kertaalleen saanut ja siten menettänyt. Kuten me kaikki. Siinä elämä on. ”I like this,” sanoisi setä-Žižek.

Elokuvan katsomisen aikaan olen kirjoittanut muistiin: ”There’s always something encrypted within ourselves”, kirjoitti Timothy Morton viimeisimmässä kirjassaan.

 

Personal Shopper (Olivier Assayas)
”Tuntuuko” nuoren kulttuurintuottajan elämä Euroopan suurkaungeissa juuri tältä? Oma vastaukseni on kyllä; siksi minulle on ollut vähintään viimeiset kymmenen vuotta yhdentekevää, missä keskisuuressa tai suuressa kaupungissa olen tai asun. En allekirjoita ”metropolien pöhinää”, mutta se selittynee luonteeni kautta. Kauneutta kenties on, mutta se on aina itsensä vieressä; meedio-Kristen Stewartia vainoava haamu ei osaa kirjoittaa edes chat-viestejä lisäämättä ylimääräistä välilyöntiä huuto- ja kysymysmerkkien eteen. Medium – media – meedio. You dig?

Jep, juuri näin metaa se on. Assayasin katsominen on yleensä nautinnollista ja/siis itsetyytyväistä, mikäli pitää ”ajattelemisesta”. Meta- ja teoriakysymysten heräämisen tiheys on pihanurmikon luokkaa. En ole varma missä määrin ostan varsinaisen haamustoorin affektiivisesti; sävyltään ja dynamiikaltaan se jokseenkin törmää käsivarakameran, suurkaupunkien ja dokuperspektiivin kanssa. Spektaakkelin, hauntologian, simulaation jne. teemojen kannalta haamuteema on tietenkin omiaan, mutta tuntuu ulkokultaiselta. Toisaalta tämä on tarkoituskin. Jne.

Rakastan Kristen Stewartia, liittyisin koska tahansa hänen kulttiinsa. Yhdentekevien gallerioiden ja tapahtumien, internet of thingsin, somen, viinien, renttumuodin, filttereiden, huonekasvifanituksen, harhailun, merkityksettömyyden tunteen, satunnaisen matkustelun, kahvipöytäkirjojen, sosiaalisen epävarmuuden, klubilla vieraantumisen painauma… Toisin sanoen hän on täydellinen näyttelijä Assayasin tarkoitusperiä varten. Stewartin vihaajat huvittavat ja ihmetyttävät minua, vaikka kateellisuus onkin nollasummayhteiskunnan ihmisen loogisin piirre.

Ehkä onkin oireellista, kuinka niin Pattinson kuin Stewartkin (tai toisaalta jonkinlaisen analogian kautta Shia LaBeouf) stigmatisoituivat ja ajautuivat hulluuden ja sortumisen partaalle Twilight-sekasorron myötä. Arthouse-tekijät kiinnostuivat heistä. Osasiko joku odottaa tätä? Varmasti. Entisen parin filmografian yhteistyökuvioista löytyvät mm. Claire Denis, Denis Villeneuve, David Cronenberg, James Gray, Safdie-veljekset, Anton Corbijn, Kelly Reichardt, Woody Allen…

 

Interstellar (Christopher Nolan)
Toisella katsomisella Nolanien scifieepoksen juuston vuolaus ei ole enää IHAN niin häiritsevää, mutta liikapituus alkaa väsyttää sitäkin enemmän. Läskiä on joo. Toisaalta rakastan elokuvan teemabiisiä, vaikka se onkin Hans Zimmeriä. En mahda sille mitään. Se on täydellinen pastissi kaikkea Sibeliuksesta aina minimalistiseen liisteriin saakka ja saa minut häiritsevän koskettumisen partaalle. Kenties liitän siihen räkäitkevän Matthew McConaugheyn. Tulisipa taas kolmen vuoden jakso, jolloin McConaughey on jokaisessa keskeisessä elokuvassa ja tv-sarjassa.

Musiikkiin palatakseni: ystäväni huomautti, että kaikissa suurelokuvissa tuntui olevan muutaman vuoden ajan lähes identtinen musiikki. Pitänee paikkansa. Kuunnelkaa huviksenne rinnakkain vaikkapa Interstellarin ja Arrivalin pääteemoja. Molemmat elokuvat ovat scifieepoksia, jotka käsittelevät ihmiskunnan pelastamisen ongelmaa. Onko tämä tuon eetoksen soundtrack?

Filosofiselta kantilta Interstellarista voikin siirtää ihan kiinnostavia kysymyksiä suhteessa lopunaikojen tunnelmaan ja ihmiskunnan tulevaisuuden visioimiseen. Myönnän katsoneeni elokuvan uudestaan siksi, koska Timothy Morton kirjoitti siitä Humankindissaan: maailma pitäisi pelastaa, mutta haluammeko sitä? Interstellar on toki periaatteessa scifiä ja siinä on teknologiaa, joka ei vielä ole saatavilla, mutta käytännössä se käsittelee nykyhetkeä. ”The human idea of survival in Interstellar is murder-suicide at a planetary level. The film enables us to reimagine who we are, ‘crushed by current social conditions and the shock of the Anthropocene’”, kuten Jodie Matthews kirjoittaa LSE:ssä. Morton päätyy peräänkuuluttamaan ”futuraalisuutta”, uneksunnan kaltaisuutta myös poliittisissa päätöksissä, ennustettavuuden ja laskennan lisäksi. No joo, siinähän sitä sitten…

Onko Interstellar 2010-luvun yritys olla 2001? Varmasti. Teknisesti Interstellar on lahjakas tekijämies. Taiteellisesti se on lukiolaisen tasolla. Filosofisesti se on astrofysiikasta kertovan, menevästi kirjoitetun tietokirjan luokkaa.

 

Bottom of the World (Richard Sears)
Netflixistä katsomani Lynch-pastissi ja mysteerifilmi, joka ihmetyttää ja hämmentää lähinnä tylsyydellään. Jonkun toisen unessa olemisen ajatus on sinänsä ok plus tässä on Jena Malone, mutta voi hyvä jumala miten TYLSÄÄ HAAHUILUA. Lienee top 5 vuoden paskimmat katsotut -osaston kamaa.

 

Blade of the Immortal (Takashi Miike)
Sekopäisen kulttiohjaajan 100. elokuva sekoittaa överiä manga-estetiikkaa klassiseen samurai-kuvastoon. Ruudulla tapetaan satoja ja taas satoja soturialaisia, mutta silti BotI on ylipitkä ja ajoittain jopa tylsä. Olisin kaivannut lisää El Topo -tyylistä ”soturin tie” -hölynpölyä, jota on mukavasti leffan ensimmäisen kolmanneksen aikana. 13 Assassins pysyttelee tällä saralla Miiken kruununa, vaikka onkin hölmö sanoa jos on nähnyt ohjaajan 100+ elokuvasta ehkä viisi.

 

Pusher 2 (Nicolas Winding Refn)
Jonkinlaisen kulttikuvan maineessa oleva tanskalaisleffa ei erityisemmin itseäni sykäyttänyt, mutta onpahan jotain osviittaa ajasta ennen Refnin kansainvälistä tuotantoa. Koomillis-ällöttävää pikkurikollisten toilailua tulisi luultavasti katsoa lähinnä mustana komediana, sillä leffassa ei ole yhtäkään sympaattista tai edes älykästä hahmoa. Sikäli kontrasti on ihan hassu, koska leffaa kantavan Mads Mikkelsenin roolihahmot ovat sittemmin lähes aina olleet viileitä, älykkäitä, tyylikkäitä…

 

XX (Roxanne Benjamin, Annie Clarke, Karyn Kusama, Jovanka Vuckovic)
Hyvien kauhuantologioiden tekeminen on ilmeisen hankalaa, sen verran harvoin ne ovat edes tyydyttäviä. Silti juuri kauhu on määrällisesti ylivoimaisesti edustetuin genre antologiaelokuvien saralla. Tykkään tämän antologian ajatuksesta ja kolme neljästä tarinasta käsittelee äitiyttä, mutta käytännssä vain 1. ja 4. tarinassa on edes jotain toimivaa.

 

The Birds (Alfred Hitchcock)
Vihreä, kateuden väri. Siinäpä kulma, jonka läpi tällä kertaa lintuja tiirailin. Muistaakseni Bergman sanoi jossain, että Hitchcock on psykopatologisesti lapsen tasolla. En voi väittää vastaan. Kukapa meistä ei olisi? En tiedä, kannattaisiko Bergmanin sinänsä heittää ensimmäistä kiveä mitä tulee henkilökohtaiseen elämään, mutta nyt kyse olikin elokuvista. Periaatteessa Linnut on lähes puhdas teknologiademo kaikilta osin, aina katsojan mielenliikkeiden ohjaamisesta värien käyttämiseen. Ajallinen etäisyys tuntuu vain lisäävän Hitchcockin erikoistehosteiden vaikuttavuutta. Kämäisen häiritsevyyden uncanny valley!

 

Judex (Georges Franju)
Naamiaiskohtaus on hieno pieni 3-minuuttinen. Linkki tässä, sillä se ei varmasti ole kovin tunnettu. Tunsiko Kubrick sen tehdessään Eyes Wide Shutia? Tavallaan on koko elokuva elegantissa ja kompaktissa pienoiskoossa; elokuvaa pohjaa Louis Feuilladen vuoden 1916 samannimiseen mykkäfilmisarjaan, joka kertoo naamiokostaja-Judexista. Paljon tapahtumia ja lyhyitä kohtauksia, täpäriä tilanteita, taikuutta, surrealistista kuvastoa, selittämättömiä deus ex machinoita… Hienoa mustavalkokuvastoa, mutta dynamiikka ja jännite heittelehtii liikaa, mikä kuulunee osaltaan myös lähdemateriaaliin.

 

Requiem for the American Dream (Peter D. Hutchison, Kelly Nyks, Jared P. Scott)
Sisältönsä puolesta Chomsky-dokkarissa ei ole mitään uutta tai mullistavaa, mutta ehkä meistä itse kukin tarvitsee silloin tällöin kompakteja muistutuksia siitä, miten ja miksi yhdysvaltalainen oikeisto ajoi maailman kapitalistiseen uusliberalismiin ja 8-tuntiseen työpäivään. Masturbatorinen, kuorolle saarnaava katselukokemus. Nymanilainen soundtrack rytmittää hyvin ja Chomskya on mukava kuunnella: lupsakasti kohti tuomiopäivää.

 

Atlantis: The Lost Empire (Gary Trousdale, Kirk Wise)
Katsoin, koska tyylikäs, Mike Mignolan tyyliä muistuttava visuaalinen ilme ja piirtojälki kiinnostivat. Keskinkertainen Disney-leffa, periaatteessa Avatar 8 vuotta ennen Avataria, ängettynä 95 minuuttiin. Materiaalin runsauden vuoksi niin tarina kuin henkilöhahmotkin jäävät litteiksi, mutta visuaalisesti hieno.

 

Samurai Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö)
Meri-Porin Don Quijote vai toksista juoppohulluutta? Se, miten upean näköistä kuvaa (ja miten halvalla!) Rättö työryhmineen on saanut aikaiseksi taitaa hakea suomalaisessa elokuvahistoriassa vertaistaan. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi kaikki kotimaiset elokuvat eivät näytä tältä. Tarinan ja dynamiikan suhteen tässä ollaan vähän siellä sun täällä, mutta roiskimista ja ideoiden yltäkylläisyyttä riittää, kun Rätöstä on kyse. En ole aina lopputulosten tahi Rätön ”satumaisen” estetiikan ystävä, mutta Reposaarelainen on sieltä kiinnostavammasta päästä.

Sarraute, eli vuonna 2018 luettu, osa 7

tammikuu 5, 2019

Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau

Mitä on ”psykologinen tarkkuus” kirjallisuudessa? Saako tällaista edes kysyä? Onko se määritelmä, johon osuisi mikäli heittäisi silmät ummessa kiven keskimääräisten kirjallisuuskritiikkien suuntaan? Kuten ”svengaava”, ”koskettava”, ”raskas”, ”pinnallinen”, ”kliseinen”, jne? Ongelmallisia, läpinäkymättömiä määritelmiä määritelmien joukossa. Tilan- ja ajanpuutteen vuoksi kritiikin kieleen ja sanastoon muodostuu syvä ura, jota pitkin voi lasketella kuka hyvänsä, joka osaa vähänkin piirtää mallista. Tavallaan kyse on sellaisen ammattikielen muodostumisesta, joka ei kerro satunnaiskäyttäjälle mitään ja johon varsinaiset ammattilaiset eivät usko, mutta sortuvat laatuvaatimusten ollessa minimaalisia. Kritiikki on lajien välissä tavalla, joka taipuu huonosti tiivistämiseen, sillä tiivistäminen edellyttää yksiselitteisyyttä, eikä taide ole yksiselitteistä. Yksiselitteisiä eivät ole myöskään yhteiskunnan tapahtumat, mutta journalismin ja uutisten ongelmat ovat oma kysymyksensä.

”Psykologisen tarkkuuden” ongelma on tietenkin siinä, että niin psykologisuus, mutta ennen kaikkea myös tarkkuus tarkoittavat eri asioita eri ihmisille. Kuinka helppoa olisikaan väittää, että nyt löytyy sitä jotain ja jättää lukija oman onnensa ja muutaman huonon esimerkin nojaan! Mitä merkitystä muille on sillä, mitä kriitikko tuntee, mikäli kriitikko ei pysty selittämään tai perustelemaan tunnettaan muille? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella, jos kriitikko ylistää jonkin teoksen piirrettä X ja antaa siitä esimerkiksi katkelman, joka jättää minut itseni täysin kylmäksi; onhan katkelman kaltaista kieltä puserrettu jo vuosisatojen ajan / katkelma ei osoita teoksessa olevan uusia ajatuksia tai ideoita / katkelma ei ole kielellisesti kiinnostavaa / ja niin edelleen ja niin edelleen?

Alustan tällä kritiikin ABC:llä siksi, koska mieleni teki lyödä lukijaani ensimmäiseksi juuri ”psykologisella tarkkuudella”, kun suunnittelin kirjoittavani Sarrauten, Cuskin ja Jaeggyn hienoista romaaneista (Cusk ja Jaeggy myöhemmässä merkinnässä). Huomasit varmaan, kuinka edellisen jälkeen myös sana ’hieno’ särähti korvaan? Etkö? Mutta jotta mitään voisi tapahtua: unohdetaan hetkeksi dekonstruktio ja luotetaan adjektiivien ja maun voimaan: Nämä kolme teosta ovat mahdollisesti parhaat tänä vuonna lukemani romaanit, kukin omista syistään, mutta epäilemättä omassa luennassani juuri ”psykologinen tarkkuus” yhdistää niitä.

Jos toimintaa/juonta, ympäristöä, tilallisuutta, aistillisuutta jne. karsitaan subjektin tietoisuuden ja/tai henkilöhahmojen välisyyden ehdoilla, saavutaanko ”psykologisuuden” alueelle? Ei välttämättä. Pelkkää luontoa kuvaava kerronta voi olla hyvinkin psykologista. Silti Sarraute operoi pääasiallisesti sisäisen monologin ja sitä todentavien keskustelujen kautta, Cusk erilaisten ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen toistintamisen kautta ja Jaeggy oman, murhaavan subjektiivisen kylmyytensä kautta. Kussakin teoksessa pääasiallinen keskiö on ihmisissä, tai ainakin niissä tekstuaalisissa konstruktioissa, jotka ihmiseksi kirjallisuudessa käsitämme.

Edelleen tarkentaen/laventan: Sarrauten Ystäväni Martereaun hyvin kielikeskeisen ja subjektiivisen kerronnan tasoja värittävät sotien jälkeisen eurooppalaisen porvarillisuuden kysymykset: Pikkuporvarillisuus vastaan varakkaampi/omistava teollisuusporvariluokka, pikanttina lisämakuna ”mustan lampaan” kysymys (suvun taiteilija/humanisti/tuberkulootikko; kertoja). Tämä kolmikantaisuus näkyy niin tapakulttuurissa (yhteiskunta/naapurit/”keeping up appearances”/Iso Toinen), psykologisessa sodankäynnissä (perheen sisäinen, elkeiden ja erilaisten näytelmien kautta syntyvä dynamiikka) kuin kertojan itsensä narraatiossa (ulkopuolisuuden tunne, inho, arvottomuuden tunteet). Tämä kaikki välitetään lähes maneerisesti eestaas soutavan kerronta-apparaatin lävitse. Sarraute käyttää paljon ”. . .” -tyylisiä välikkeitä lauseiden välissä. On toisinaan hankaluuksia seurata kuka kertoo milloinkin, on yllättäviä toistoja…

Alkujaan vuonna 1953 julkaistun romaanin ”kokeellisuus” on vielä loppuvuodesta 2018 tasolla, jonka ymmärrettävyys ei olisi suhteessa nykyproosan estetiikkaan missään mielessä ilmiselvää. Niin Suomessa kuin englanninkielisessä maailmassakin mennään luettavuus edellä, koska toisaalta elokuva- ja tv-kerronta, toisaalta suomalaisen modernismin jälkeinen anorektisuus. Jos otetaan kliseisin esimerkki, ei valtahuomion saavassa kaunokirjallisuudessa näy mitenkään se, että esimerkiksi James Joyce olisi koskaan edes syntynyt. Tämä ei ole mikään moite sinänsä, ainoastaan huomio; minulle on sinänsä yhdentekevää mitä luetaan, mikäli saan itse lukea sitä mitä haluan. Huomaan silti itsekin kavahtavani heti, jos teoksessa on ylenpalttisesti huudahduksia, kielellä pelailua, omituista välimerkkien käyttöä jne. Siinä määrin minäkin olen tapakulttuurin ja Aalto-maljakon vanki. Lisäksi lukijana pääsee niin mukavan helpolla, jos kielellinen ja sommitelmallinen taso eivät laita vastaan millään tavalla. Me olemme kaikki sisäsiisteyden vankeja, minkä huomaa jo pidätetyksi joutumisesta jos virtsaa julkisen kirjaston hyllyjen välissä.

Mikäli kirjallisuudentutkijoilta kysytään, Sarraute voidaankin katsoa kuuluneen osaksi ranskalaisen ”uuden romaanin” koulukuntaa, jota taasen ohjasi tietty ”kylmyys” tai ”objektiivisuus”, jne. Toisaalta juuri Ystäväni Martereau ei välttämättä ole erityisen lähellä uutta romaania siinä, missä vaikkapa Sarrauten Tropismeja on. Liikehdintä estetiikkoineen oli luonnollisesti minulle tuttu Sarrauten kirjaa aloittaessani, joten on mahdoton sanoa, missä määrin jokin valmis kehikko ohjasi luentaani. Sillä kun ajattelen Sarrautea, ajattelen myös Alain Robbe-Grillet’tä, Claude Simonia, Michel Butoria, Samuel Beckettiä, Marguerite Duras’ta, Philippe Sollersia, ranskalaista eksistentalismia, pikkutakkeja, tupakointia, elokuvan uutta aaltoa, Tel Quelia ja kaikkea sitä meemitettyä ”ranskalaisuutta”, joka on sittemmin ohjannut ahdistuneiden nuorten älykköjen käsitystä tyylistä ja kulttuurista… Toisaalta ajattelin myös Thomas Bernhardia tai ”Grazer Gruppen” jäseniä Elfriede Jelinekiä ja Peter Handkea, jotka ovat kenties jatkaneet uutta romaania eräänlaiseen päätepisteeseensä. En tiedä. Suhteeni uuteen romaaniin ja sen jälkeläisiin on aina ollut hankala, sillä vaikka se on teoriassa kiinnostavaa ja jopa hivenen mystistä, on käytännössä iso osa siitä lukukelvotonta.

(Addendum: Jenkkivastineen eli metafiktion hirtettyä David Foster Wallacen muodossa itsensä ”vakavampaa” angloproosaa on puolestaan alkanut määrittää (mikäli unohdetaan täysin viritelty ja tyhjiöpakattu paksu palkintoproosa) yhä kasvavissa määrin journalistinen kahvipöytäselkeys, josta paras esimerkki on yhdysvaltalainen, kulttuurilehtien sivuilta ponnahtanut humanistinen autofiktio-novellistiikka/reportaasiromaani/muistelumuoto. Helppous, samastuttavuus, repimättömyys, tiiviys; ei kosketa tabuihin, ei loukata ketään tai mitään, ei olla liian älyllisiä mutta ei myöskään liian hämäriä, mennään pääasiassa tunteet edellä ettei tule ”kylmää” vaikutelmaa, toteutetaan yleisen ymmärrettävyyden vaatimus…

Don’t get me wrong: nautin tästä muodosta ja se olisi myös minulle itselleni helpoin ja ominaisin muoto, koska hallitsen sen tehdasasetuksena. Se on nykykulttuurin perusmuoto, kuten vanilja. Kustannustoimitettu (käytännössä mutilaatiota ja rotupuhdistusta, mutta teoriassa tarpeellinen toimenpide, sillä aikuinen ihminen lukee vain napakasti editoituja lauseita), pidennetty (tuotettua ja sponsoroitua sisältöä, mutta pääsyvaatimus itse median eli kirjamuodon kannalta) blogikirjoitus kansien välissä. ”Mitä mietin tänään” -palsta. Uusin podcast-jakso, jossa niin vetäjä kuin vieras ovat kaikesta samaa mieltä sinun itsesi kanssa.  Vähän kuin katsoisi Inside the Actors Studiota jossa on joku joku ”sivistynyt” ja ”elämää nähnyt” vanhempi näyttelijä kuten Tommy Lee Jones tai Marisa Tomei. Tai jotain vetävästi leikattua Noam Chomsky -dokumenttia (josta unohdetaan varsinainen lisäarvon analyysi tai kapitalismin moraalittomuus sillä aktuaalisella tasolla, jolla tarkoitetaan moraalin ja etiikan kysymyksiä). Tai Robert Mapplethorpin tai Diane Arbusin valokuvanäyttelyä jossain National Portrait Galleryssa. Patti Smith. David Bowie. Neil Young. Vanhaa ja hyvää, uudessa paketissa, täältä ikuisuuteen.)

Sarrauten romaani ei ole avantgardistinen tai edes kokeellinen, varsinaiselta ”sisällöltään” se on lähimain saippuaoopperaa, mutta em. syistä se tuntuu silti viestiltä menneisyydestä ja ajasta, jolloin ”kirjallisuudella oli vielä arvo”. Tämän tunnun saanee osittain nimenomaan konteksti aikaan, mutta suurelta osin myös se käännössuomi, jonka liitän esimerkiksi juuri Otavan kirjaston kirjoihin ja sitä kautta ”arvostettuihin klassikoihin” yleensä.

Sisällön tasolla teoksessa on kertoja, tuberkuloosipotilas ja jonkinlainen huonekalujen muotoilija, joka elää setänsä, tätinsä ja serkkunsa luona. Martereau on sedän ystävällismielinen tuttava, hieman alemman tason liikemies, jota kertoja ihannoi suhteessa tiukkaan ja autoritaariseen rahamies-setään. Sitten tapahtuu talokauppa, jossa Martereau tuntuisi vetävän välistä ja asetelmat heittävät kuperkeikkaa. Toisin sanoen juoni on merkityksetön ja suoraan sanottuna tylsä, mutta silti lähes jokainen lause venyttää ja sörkkii hahmojen keskinäistä sosiaalista nokkimispeliä johonkin suuntaan tavalla, jonka voisi sanoa muodostavan ”psykologisesti tarkan” sommitelman sodanjälkeisen eurooppalaisen porvarin sielunmaisemasta, tai ainakin sellaisen olkiukosta.

Romaani, jota tapasin lukea tullessani tutustumisterapiakäynneiltä. En ollut syönyt juuri mitään, join tyhjään vatsaani kahvia ja luin parisenkymmentä sivua Sarrauten korvasta sisään valuvaa sappinestettä.

 

 

Interlude: leffavuosi 2018

joulukuu 31, 2018

Osallistuin perinteiseen Kuva-blogin keräämään listaukseen, jossa leffabloggaajat kertovat parhaat elokuvat vuodelta 2018. Mainittakoon kuitenkin osaltani listan olevan melko torso, sillä First Reformedin lisäksi en ole nähnyt mm. Shopliftersiä, Florida Projectia, The Favoutirea, Mandya, Touch Me Notia, Happy as Lazarroa, Lucya, Into the Spider-Verseä, Romaa, Cold Waria…

Saatan myöhemmin kirjoitella jotain vuonna 2018 katsomastani, ehkä satakunta elokuvaa. Sarjat veivät paljon aikaa, niistäkin pitäisi kirjoittaa. Mutta millä ajalla ja jaksulilla?

Homo Deus & New Dark Age, eli vuonna 2018 luettu, osa 6

joulukuu 7, 2018

Yuval Noah Harari: Homo Deus & James Bridle: New Dark Age: Technology and the End of the Future

 

I

Sudenkuopat heti alkuun: Hararia myydään rekkalasteittain ja keskimäärin kaikki tuntuvat lukevan häntä, mutta minkäs teet! Ainakin Homo Deus on kiinnostava, viihdyttävä ja varmasti vähemmän mätä kuin Peterson, jne. Toki se on jenkkityylinen poppitiedekirja par excellence, eli rykelmällinen knoppitietoa ja yksinkertaistettua teoriadroppailua jonkinlaisen kokoavan teeman alle koottuna, mutta Harari tuntuu tarpeeksi älykkäältä ja asioita historiallisesti punnitsevalta oikeuttaakseen lestinsä. Se, että hän on nimenomaan historioitsija koulutukseltaan ei haittaakaan ainakaan itseäni; varsinkin kun valtaosa tietokirjailijoista tuntuisi nykyään olevan ”vain” toimittajia. Toisaalta kuka hyvänsä osaa lukea tilastoja ja raportteja, mikäli ei nukahda tai tule hulluksi, eikä välttämättä tässä järjestyksessä.

Joka tapauksessa sivistystä vaativassa, sentimentaalis-elitistisessä mielessäni syntyy illuusio jonkinlaisesta holistisuudesta ja kokemuksesta silkan puskista huutelun ja subjektitalouden savuverhotuksen sijaan. Ehkä tämäkin on vain taholtani jotain MÖHISMIÄ. Harari on myös kylmä ja realistinen, eikä kuorruta dystooppisia uhkakuviaan turhan ruusuiseen holoseen… anteeksi, sellofaaniin. Onko se sitten ”epäpoliittista” tai mahdollisesti nimenomaan läpi-ideologista, mene ja tiedä. Ainakin se on tiedereduktionismia läpi kiven ja kannon.

Kirjan kokoava ajatus on ihmiskunnan historian läpikäyminen esihistoriasta nykypäivään nimenomaan suhteessa ihmiseen: kuinka lajimme alkujaan valloitti muut eläimet; millaisen maailman kehitimme ja miksi; kuinka humanismi ja sitä myöten elämälle antamamme ”tarkoitus” syntyivät; ja lopulta miten digi-, tiede- ja datauskoinen aikakausi tulee vaikuttamaan ihmiseen ja maailmaan. Syntyykö lopulta bioteknologisesti kehitelty superihminen (homo deus), jonka kysymykset ja ongelmat ovat täysin uusia ja siten nykyisen kuvittelukykymme ulottumattomissa? Entä mitä tekee tekoäly?

Paksun kirjan kiintoisimmat/mieleen parhaiten painuvat osiot lienevät Hararin teesi siitä, kuinka ihmislajin kyky luoda nimenomaan kollektiivisia tarinoita (uskonnot, raha, moraali, lait, sosiaaliset koodit), nostaa hänet viime kädessä muiden lajien yläpuolelle, ei välttämättä niinkään aivokapasiteetti, kirjoitustaito tms. Syvempi (ja itseäni viime kädessä enemmän kiinnostava) kysymys olisi jonkinlainen metaversio tästä; neurotieteellinen cum mielenfilosofinen kysymys siitä, kuinka tietoisuus tai minuus ylipäänsä syntyivät, tai mitä ne ovat ja miksi ne ovat olemassa; mikä niiden suhde on tähän tarinointiin, joka on alisteinen tälle ns. perimmäiselle prosessille, joka puolestaan koostuu yksittäisten solu- ja bakteerikonstellaatioiden (ihminen) kytkennöistä ja viesteistä suhteessa ”ulkoiseen” todellisuuteen, vaikka viime kädessä mitään tuollaista jakoa ei nykytieteen valossa ole. Tämän tietoisuuden synnyn ”kosmisen virheen” Harari ottaa tietenkin annettuna, kuten ”terve järki” keskimäärin muutenkin.

Lähempänä tätä uskoa ns. koviin tieteisiin on Hararin kirjan kylmäävin osuus, eli teoksen lopun data- ja tekoälyteemat, jotka ovat oikeastaan jo todellisuutta. Harari laajentaa alkujaan David Brooksin termiä ”dataismi” kuvastamaan uutta uskontoa, jonka pääasiallinen tavoite ja suurin arvo on yksinkertaisesti datan virtaaminen. Sinänsä dataismi on varsin loogiselta kuulostava jatke sellaisille moderneille uskonkappaleille kuin ”talouskasvu” tai ”vapaat markkinat”; kaikille niistä on viime kädessä yhteistä moraalin, inhimillisyyden ja muiden ”humanististen” sopimusten ohittaminen. Kärjistetysti, jos ja kun itseisarvo on tiedon leviäminen ja liikkuminen, on lopulta yhdentekevää tarvitaanko ihmistä mihinkään. Laskennallinen tieto (joka markkinoita ja siten myös yhteiskuntaa hallitsee) ei enää lopulta tarvitse ihmistä, koska algoritmi osaa joka tapauksessa laskea myriadisti nopeammin ja tehokkaammin, vaikka sillä ei olisikaan tietoisuutta, tunteita tai huumorintajua.

 

II

Tässä vaiheessa voitaneen siirtyä James Bridlen uunituoreeseen, erinomaisen kiinnostavaan kirjaan New Dark Age, joka tavallaan alkaa siitä mihin Hararin kirja loppuu. En tarkoita tällä sitä, ettäkö se hyppäisi suoraan transhumanistisiin kuolemattomuusteemoihin, nanotietokonein augmentoituihin hybridi-ihmisiin tai avaruusoopperaan. Mutta Bridlen kirjan johtoajatus on puolestaan digiajan teknologian ubiikkius ja toisaalta läpitunkemattomuus; kukaan ihminen ei enää ymmärrä tai edes tiedä, miten teknologia korkeimmalla tasollaan toimii.

Ilmeisin syy tähän on tietenkin tiedon jatkuva sirpaloituminen ja erikoistuminen. Se on toki laskennallisesti paljon tehokkaampaa kuin kaiken tiedon pakkaaminen yksiin aivoihin, mutta samalla se johtaa nimenomaan ihmisen oman ”kokoavan yleissivistyksen” ja tiedon prosessoimisen ja analysoimisen haparoitumiseen. Kun toimintoja siirretään jatkuvasti enemmän ja enemmän tekoälyn vastuulle, emme ainoastaan menetä omia kognitiivisia kykyjämme, vaan myös aktuaalista tietoa ulkoistamisen kautta. Mutta entä jos serverifarmit yhtäkkiä luhistuvat? Entä jos algoritmit eivät enää laskekaan? Kysymys kuulostaa jyrkältä ja dystooppiselta, mutta jos digi ja ”internet of things” alkavat olla läsnä kodinkoneista maksutapahtumien ja tiedonvälityksen kautta aina sähkön ja vedenjakeluun asti, ei ilman digiä voi käytännössä tehdä juuri mitään. Bridle huomauttaa, että tiedeyhteisössä on paljon tahoja, joiden mukaan on täysin mahdollista, että jo meidän lapsenlapsemme tulevat tietämään maailmasta VÄHEMMÄN kuin me; siinä missä ”peak oil” eli öljyhuippu on jo saavutettu, on mahdollisesti myös ”peak knowledge” eli tietohuippu saavutettu. Kaikki voi olla alamäkeä tästä lähtien myös infon kannalta.

Mikäli tähän ei usko, voi ottaa Bridlen kirjan käteensä ja tehdä lähdetutkimusta sen viitteiden osalta. Kaikki tässä kirjoituksessa esittämäni pohjaa Bridlen teokseen ja on käytännön vaatimusten (aikani ja mielenterveyteni) vuoksi sen härskiä yksinkertaistamista ja referoimista. Jokaiseen väitteeseen liittyy kyllä tutkimus tai artikkeli, mutta mihinpä nykyään ei liittyisi.

Tämäkin on yksi Bridlen kirjan teemoista: datasaturaatio ja tiedon ylitulviminen, jota kukaan ei pysty enää hallinnoimaan ja jonka edessä portinvartijoiden toimi on jatkuvasti vaikeampi, käytännössä mahdoton.

Vastaavasti algoritmit mahdollistavat sen, että jo-olemassaoleva tieto valmistaa jatkuvasti uutta tietoa vauhdilla, joka käytännössä hukuttaa ihmiskomponentin tiedon analysoinnin osalta. Tämä puolestaan alkaa ohjata (ja on jo pitkään ohjannut) tieteellistä tutkimusta sinänsä; esimerkiksi tulosten viilaamisen osalta suhteessa datan hillittömään määrään. Pääasia on, että tietyt tulosminimit saavutetaan ja tutkimukset saadaan läpi. Akatemia puolestaan reagoi tähän julkaisemalla jatkuvasti enemmän ja enemmän, koska kaikkea ei yksinkertaisesti pystytä tarkistamaan ja vertaismittaamaan.

Bridlen mukaan esimerkiksi lääketeollisuudessa uusien lääkkeiden ja kehitettyjen, toimivien hoitomuotojen aktuaalinen määrä jatkuvasti vähenee, vaikka tietovaltameri sinänsä kasvaa eksponentiaalisesti. Ongelma kun on siinä, että tiedolla ei lopulta tee mitään, ellei sille ole mitään hyödyllistä implementaatiota. Tähän mikään algoritmi ei tunnu, ainakaan toistaiseksi, tarjoavan ratkaisua.

Entä mikä lopulta tulee olemaan ilmastokatastrofin ja ympäristötuhon vaikutus big dataan ja ylipäänsä ihmisen keräämään tietovarantoon? Jo pelkällä ilman keskilämpötilan kohoamisella voi olla yllättäviä vaikutuksia. Esimerkiksi iPhone keskimäärin ylikuumenee, jos ilman lämpötila on 45 astetta, lukema johon jo nyt voi päästä aurinkoon jätetyssä henkilöautossa Euroopasa, mutta vuosisadan jälkipuolella moiset ulkolämpötilat tulevat olemaan esimerkiksi Afrikassa arkipäivää; puhumattakaan paikoista, joissa ei ole ilmastointia (ja let’s face it: missä sitä tulee olemaan, kun ns. kolmannesta maailmasta puhutaan?). Oman pöytäkoneeni huomasin alkavan tilttailla jo kuluneen kesän aikana, vaikka se olikin sisällä asunnossani, piilossa auringolta.

Vastaavasti kosteuden ja toisaalta kuumuuden lisääntyminen ilmakehässä hankaloittaa langattomia signaaleja, minkä seurauksena torneja pitää rakentaa jatkuvasti tiheämpään. Iso osa digi-infrasta on rakennettu vanhoihin rakennuksiin (digi-infra ”loisii” niissä, kuten kirjassa runollis-deleuzelaisittan ilmaistaan), joita ei ole alkujaan suunniteltu nykyiseen käyttötarkoitukseensa: kirkkoihin, puhelinpylväisiin, tehdashalleihin, vanhoihin viemäriverkostoihin… Maaperä hapertuu tulvien ja kuumuuden drastisen vaihtelun vuoksi, vanha infra sortuu. Viemäriputkissa juoksevat datakaapelit kärsivät samoissa tulvissa, merien rannikkoilla syvyyksistä nousevat internet-kaapelit ovat merenpinnan nousun, suolan ja rannan korroosion vaikutuksen alaisia. Lentoliikenteessä vaikeasti mitattava ja havaittava ”kirkkaan ilman” turbulenssi lisääntyy jatkuvasti lämpötilojen noustessa, samalla ihmisiä murskautuu jo koneen sisällä ilman, että koneen tarvitsisi varsinaisesti pudota  mihinkään. Samaan aikaan fossiilisen energian huippu on ohitettu, eikä uusia vaihtoehtoja varsinaisesti siinnä näköpiirissä. Viilennys vie jatkuvasti enemmän ja enemmän energiaa, puhumattakaan siitä, miten paljon jatkuvasti tuplaantuva, triplaantuva tai nelinkertaistuva, kuva- ja videokeskeinen datansiirtokulttuuri syö. Yksi bitcoin-transaktio vie energiaa yhdeksän yhdysvaltalaisen kotitalouden verran. Jos se jatkaa nykyistä kehitystään, tulee se syömään koko Yhdysvaltojen vuotuisen energiatuotannon vuoteen 2019 mennessä. Japanilaisen tutkimuksen mukaan jo pelkkä diginsiirto tulee viemään vuonna 2030 koko maan nykyisen energiatuotannon verran energiaa.

Mutta palataan tietoon. Yksittäinen ihminen voinee vielä ymmärtää, kuinka putkiverkosto toimii, kenties melkoisella työllä oppia sen, kuinka iPhone toimii, mutta entä tietopilviverkosto? Jos unohdetaan sen taloudelliset ja sosiologiset vaikutukset ja puhutaan ihan vain koodin ja datainfran kannalta?

Yhteiskunnallisesti vaikuttavimpia ja siten myös parhaita esimerkkejä siitä, kuinka algoritmit toisaalta läpäisevät kaiken, mutta ovat toisaalta myös jo käsityskykymme ulkopuolella ovat Googlen, Facebookin ja Amazonin algoritmit tai pörssiä jo ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan hallinneet tekoälyt, joiden vasteaika ja reaktionopeus lasketaan nanosekunneissa. Vuosikymmen sitten tapahtunutta, tekoälyjen keskenään aikaansaamaa kurssien salamaromahdusta tutkitaan edelleen. Tekoälyjen ohjaamassa pörssissä jo nanosekuntien viive saattaa olla merkittävä kilpailuetu, minkä vuoksi infrastruktuuri eriarvoistuu; firmat, joilla on rahaa rakentaa parasta valokuituinfraa (ja sitä kyllä rakennetaan, satojen miljoonien arvosta) nousevat nykyosakemarkkinoilla muiden yläpuolelle.

Vastaavasti kaikki tietänevät jo keskeisimmät some-esimerkit: kuinka Facebookin algoritmit osaavat ennakoida halusi ja persoonallisuutesi paremmin kuin oma äitisi, tai mitata todennäköisyytesi äänestää Trumpia. Amazonin suunnattomien varastohallien tavaravuoret ovat ihmissilmin katsottuna täysin satunnaisessa järjestyksessä, mutta ne ovatkin ostoalgoritmien luomia ja optimoimia; netissä klikkaileva asiakas ostaa ”epäloogisesti”, sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Tämän vuoksi Amazonin työntekijät (joiden työsuhde on luonnollisesti kauheaa paskaa, mutta se on vielä oma kysymyksensä) kulkevat hyllyjen välissä heidän jokaista askeltaan ohjaava älylaite kourassa. Tämäkin vain siksi, että ihminen on fyysisesti ko. toimeen vielä hetken robottia kustannustehokkaampi. Jne.

Teokseen tulee loppua kohden moralistisempi ja toisaalta myös populistisempi, hivenen moraalipaniikinomainen sävy, kun Bridle siirtyy tiedustelun ja sen systemaattisen, valtiollisen salaamisen historian myötä YouTubessa riehuviin videoalgoritmeihin, jotka toisaalta muokkaavat loputtomasti lisää lastenohjelmia (koska pienet lapset saa hypnotisoitua toisteisella kamalla, joka muistuttaa aikuiseen mieleen lähinnä huumetrippiä, esim. Teletapit), mutta myös pervertoituneen väkivaltaisia versioita noista lastenohjelmista.

Tämä ei johdu siitä, ettäkö joku pahantahtoinen ja sairas ihmistaho ohjelmoisi varta vasten noita videoita. Merkittävä osa YouTuben sisällön tuottajista, katsojista ja jopa kommentaattoreista on botteja, jotka nokittelevat ja kilpailevat keskenään. Käyttäjien koukuttamista varten optimoidut tekoälyt yksinkertaisesti tarkkailevat liikennettä, hakuhistoriaa ja toistojen määriä ja muokkaavat tulkitsemansa pohjalta loputtomasti uutta, ”painajaismaista” sisältöä, jossa esimerkiksi ”Hämähäkkimies upottaa Frozenin Elsan kaulaa myöten hiekkaan ja teippaa tämän suun umpeen” ja niin edelleen.

Oli Bridlen oma sosiaalinen positio ja kaupallinen kulma (kuulemani mukaan Bridlellä on ollut taipumusta laittaa New Aesthetic -liikehdintää turhankin nättiin pakettiin, minkä lisäksi hänestä on tullut äkäisesti verkostoituva Verso/TedTalk-bro, joka ottaa harteilleen digiapokalypsin profeetan viittaa) lopulta mikä hyvänsä, on hänen kirjallaan selkeät ansionsa. Itse asiassa se pysyttelee pääosiltaan yllättävänkin ”puhtaana” ja hätkähdyttävänkin paljon kiinnostavaa (joskin kovin synkeää) infoa tiiviiseen tilaan pakkaavana tietokirjana. Bridlen aiempia meriittejä tutkittuani kun pelkäsin, että kyse olisi pikemminkin galleristisesta, pseudoälyllisestä köyhän miehen rihmastovänkkäyksestä, jota erehtyy selailemaan jossain Tate Modernin museokaupassa, muiden taidealan hipster-pyrkyreiden joukossa.