Skip to content

Mantra

huhtikuu 18, 2016

Neljäs kirjani Mantra on ilmestynyt. Lisää tietoja & ostomahdollisuus täällä.

luoma-aho_matra_kansi

Kieferland

huhtikuu 4, 2016

Pitäisikö Anselm Kieferin näyttelystä kirjoittaa jotain? Lähipiirini taiteellisesti orientoituneet ihmiset (eli suuri osa lähipiiristäni, kupla tullee tiedostaa) tuntuvat olevan siitä haltioissaan, minkä ymmärrän hyvin. Suomessa on harvoin mitään tällaista, varsinkaan keskellä Mänttää, rumaa avohakkuutaajamaa. En tarkoita pilkata Mänttää; onhan koko asutettu Suomi rumaa avohakkuutaajamaa1.
 
Yksi on käynyt kahdesti, toinen kolmesti, kolmas haaveksuu kolmannesta kerrasta. Tämä on sinänsä suurta, sillä ystävieni maut eivät ole aina helposti miellytettävissä. Toisaalta mietin: kokemusten, kertojen, käyntien määrä. Ne jakautuvat tunneiksi ja minuuteiksi Kieferin töitä katsellessa, Kieferin töiden edessä, töiden äärellä. Mietin näitä seikkoja aina kiertäessäni taidenäyttelyitä tai museoita: lisääkö jokainen taiteen äärellä käytetty minuutti jotain? Miten tai milloin kuvataidetta edes katsotaan tai koetaan? Vastaako käytetty aika kardion osuutta treenatessa, vai onko käytetty aika vain harha; onko treeni sittenkin sitä tehokkaampaa, mitä intensiivisempää se on? Ajattelen kapitalistisesti, koska ympäröivä kulttuuri ajattelee kapitalistisesti. En silti sano, että ystäväni ajattelevat kapitalistisesti. Itse asiassa toisinaan ajattelen, että he saattavat olla jonkinlaisia onnellisia buddhia, jotka vielä pystyvät haltioitumaan, jotka tuntevat vielä ajan ja välimatkan vaikutuksen. Silti huomaan kysyväni itseltäni: onko Kieferin näyttelyn yhteydessä käyntikerroista puhuminen merkki siitä, että ”edes” taiteesta ei voi puhua sosiaalisesti muuten kuin volyymin kautta?
 
Sinänsä ei, esimerkiksi Penjami kirjoittaa hienosti käynnistään täällä. Pikemminkin kyse lienee yhteisen, hyväksytyn arkipuheen tasosta, sillä ystäväni tuntevat toistensa maut ja vaikuttavatkin kyvyt käsitellä näkemäänsä ja kokemaansa. Kenties he puhuvat kokemastaan syvällisemmin jossain aamujatkoilla, sopivasti hiprakassa. Kenties eivät. Ehkä tähän tarvitaan nimenomaan tekstejä. En syytä heitä siitä tai vaadi verolle, mutta myönnän käyntikertojen määrän luettelemisen olevan omalle ajattelulleni ja kokemukselleni infoarvoltaan nollatasoa. Silkat nopeat mielipiteet voivat olla käyttöarvoltaan lähinnä affirmatiivisia (oli hyvä, jaan hyvyyden kokemuksen kanssasi, kenties tämä on inhimillistä ja tuntuu joltain) tai hierarkisoivia (mielipiteesi on oikea / väärä, koska ilmeisesti haluan ajaa tai vastustaa jotain meemiä tuomalla asian esiin).
 
Toisaalta vaikkapa juuri Kieferin töitä katsellessa tuntuu hupsulta ja itseriittoiselta puhua näkemästään2, efektit ja materiaalisuus ovat modernin taiteen paatuneelle tutkiskelijalle joka tapauksessa niin ilmeisiä. Puhuimme tovereideni kanssa näyttelyn töistä niitä katsoessamme, mutta emme lopulta mitenkään ylettömän paljon. Kieferin taide on fossiiliteollisen maiseman taidetta, eikä siinä sellaisenaan ole välttämättä mitään ”älyllistä”. Sitä voisi väittää jopa suoran ympäristökokemuksen romanttiseksi taiteeksi, joka on teollisia abjekteja3 ylevöittävässä materialistisuudessaan jo viimeistään vuonna 2016 nostalgisoivaa. Kenties se on Berliinin teollisuushalli(pop-)estetiikan korkeaotsainen puoli. Samalla tavoin se piehtaroi haptisen kaipuussa; betoni, tuhka, maali, hiukset, lakka, metalli. Sodanjälkeisen jakautauneen Saksan lapselle (Kiefer) näillä elementeillä on tietenkin vielä aivan toisenlainen, perustavanlaatuinen merkitys. Itseeni olen tartuttanut tuhruisen, maagillis-konkretistisen kaipuun vasta taide-elokuvan ja nykytaiteen kautta (jotka puolestaan aktivoivat pääasiassa lapsuuden muistoja, sekä hyviä että traumaattisia). Luultavasti juuri tienvarsien Suomen ja joutomaa-alueiden kautta, jotka liitän nimenomaan lapsuuteni automatkoihin, taukopaikkoihin, suurten markettien ja autokauppaketjujen parkkipaikkoihin. Mikä olisi rekkakuskin tai jonkun muun viikottain työnsä takia satoja ja tuhansia kilometrejä ajavan työläisen suhde tällaiseen ajatukseen?
 
Kieferissä on epäilemättä paljon yhteistä Tarkovskin kanssa. Sophie Fiennesin Over Your Cities Grass Will Grow -dokumentissa hitaat ja viipyilevät otokset Kieferin rakentamista tunneleista ja betonisten tornien kylistä voisivat olla suoraan Nostalghiasta. Sillä erotuksella, että Tarkovskin elokuvassa noissa tiloissa sataisi, katosta ja koloista valuisi vettä räiskähdellen ja pirskahdellen, lammikoissa maaperä, tomu ja teolliset ainekset yhdistyisivät veden antaessa niille tummuuttaa, kiiltoa, liikettä. Kieferin Ranskan Barjaciin4 luoma rapautuva kaupunki-installaatio on tosin monomanialtaan aivan omaa luokkaansa. En uskoisi moralistis-humanistisen Tarkovskin hyväksyvän Kieferin megaliittisen hautajaiskeon eetosta. Onkin kiehtovaa pohtia, miten tuhansien ja miljoonien eurojen edestä alkemistis-mytologisiin tutkimuksiinsa törsäävä Kiefer eroaa hulluksi tulleesta heimopäälliköstä tai demagogista.
 
Kieferin ”hulluuden” tulee tietenkin lukeneeksi kapitalismikriittiseksi; tässähän vain suuri sielu tavoittelee transgressiota ja pyhää, tekee jääräpäisesti vastakarvaan ja rakenteita loisien jotain ”ainutlaatuista ja hullua”5. Kieferin maalauksetkin ovat toki suurimmillaan valtavia ja seuraavaan kokoluokkaan siirryttäessä vastaan tulisi ympäristötaide. Kiefer itse tosin kiistää eräässä haastattelussa taiteensa mahdolliset yhteydet ympäristötaiteeseen tai installaatioihin. Silti Kieferissä asustava megalomania ei ole luettavissa maalauksista tai Mäntän näyttelyn taideteoksista, ainakaan niin selkeästi. Ihastuttava tai kauhistuttava mielipuolisuus paljastuu vasta näyttelyn ohessa, taidemuseo Göstan Kivijärvi-salissa näytettävässä Anselm Kiefer Barjacissa -dokumentissa.
 
Haastatteluja ja ihmisjoukkoja välttävä Kiefer puhuu dokumentissa paljon, tavallaan liikaa. Hänen puheitaan kuunnellessa saa samalla vahvistusta klisee siitä, että taiteilijan ei välttämättä tarvitse olla älykäs. En tarkoita, etteikö Kiefer olisi älykäs tai sivistynyt: dokumentin perusteella hän onnistuu välittämään itsestään ns. syvämietteisen eurooppalaisen intellektuaalin kuvan, mikä ei toki tarkoita vielä yhtään mitään (useammassa yhteydessä olen kuullut Kieferin eetosta verrattavan W. G. Sebaldiin, johon minulla on, yllätys yllätys, niin ikään ongelmallinen suhde). Ajatellessani syvämietteisyyttä ajattelen aina kuuluisaa läpileikkausta Homer Simpsonin kallosta, jonka sisällä mekaaninen apinalelu hakkaa lautasia yhteen. Kiefer vaikuttaa ikäisekseen terveeltä, tarmokkaalta ja hyväkuntoiselta. Hänen vaatteissaan on sopivasti roiskeita, mutta tyylikkäine (ei liian tyylikkäine!) silmälaseineen hän voisi olla minkä hyvänsä gallerian kuraattori. Myytti kärsivästä boheemista on tietenkin kuollut, tilalla on dynaamis-makrobioottinen sisällöntuottajakone, jonka mahdollinen psykopatia on piiloteltua, vain alaisiin ja elinympäristöön kohdistuvaa6.
 
Jatkuvat viittaukset Paul Celanin runoihin ja keskitysleireihin pelastavat Kieferin 2000-luvulta, digitaalisuudelta ja post-internetiltä. Tuotantolinja hyrrää ja töiden hinnat lasketaan miljoonissa. Taidegalleriateollisuuden suurimpiin nimiin lukeutuva hyötyy sijoittamisesta, vaikkei varmasti haluakaan olla sen kanssa missään tekemisissä. Maineen ja rahan mahdollistama pyhä yksinäisyys työpajalaisten kanssa on ideaalitilanne ihmiskuntaa vihaavalle, syvämietteiselle eurooppalaiselle. Saatan toki mustamaalata suotta, kenties Kiefer on mitä ihanin ihminen.
 
Kun Kiefer puhuu, hänen mielipuolisuutensa ei ole välitöntä. Päinvastoin. Hän jaarittelee alkemiasta, klassisesta kirjallisuudesta ja ihmisen olemuksesta. Verrattaessa hänen motiivejaan hänen töihinsä mikään ei viittaa siihen, että hänen sanallistamansa viittaisi hänen töihinsä mitenkään, kertoisi niistä mitään. Ainoastaan töiden nimet (vanhan kliseen mukaan kuvataiteilijan ei saisi antaa nimetä töitään itse) ja Kieferin niihin kirjoittamat tekstit (jotka ovat aina ja erehtymättömästi teosten heikoin lenkki) viittaavat jotenkin Kieferin aivoituksiin. Paljastavimmillaan hän on silloin, kun vain kertoo, mitä kamera samalle silmällemme näyttää: ”kirjoitin liidulla naismarttyyrien nimiä, tein metallista ja betonista sängyn, täytin sen vedellä.” Aivan kuin silkka denotaatio riittäisi – ja sehän riittää. Mitä muutakaan voisi nykytaiteilijalta vaatia? Runoilijat ja kirjailijat eivät osaa välttämättä perustella tekemisiään yhtään sen paremmin, ei vähiten siitä syystä, että usein ei ole mitään perusteltavaa. ”Käytin tai en käyttänyt paljon adjektiiveja, sillä se on taiteellista.” Ketään ei kuitenkaan kiinnosta taiteen itsensä ongelmat, kehottavathan myös taiteilijat ja kirjailijat itse välttämään niiden käsittelyä.
 
Mitään perusteltavaa ei ole ainakaan silloin, jos etsitään tarinoita. Samalla tarinoiden etsimiseen tai näyttämiseen voi käyttää ikuisuuden, mikäli niin haluaa. Kiefer sanoo dokumentissa olevansa juuri tarinankertoja, siis siinä mielessä, kuin maisemalla, maaperällä tai materiaalilla on tarina. Käsitettä tarpeeksi laveasti käytettäessä mikä hyvänsä muuttuu tarinaksi. Tarinat miellettään yleismaallisesti samastuttaviksi. Siksi niiden kaupallinen arvo on suuri. Kenties sisimmässään kokeellinen runoilija tai avantgarde-lyhytelokuvien tekijäkin haluaisi olla tarinankertoja, silloinhan hän olisi yleisesti hyväksytty ja ajaton, kuten juomapullo.
 
Kertovatko Kieferin maalaukset tarinoita? Niiden valmistumisen prosessista toki muodostuu tarina, tai ainakin selvitys; samoin siitä, miten katsoja teosta lähestyy ja kokee. Yleensä on suuri ja vaikuttavalta näyttävä taulu, joka on täynnä materiaalia: maalia paakkuina, oksia, pinnasta ulos työntyviä tai sen eteen ripustettuja muotoja tai esineitä. Liidulla kirjoitettuja sanoja, kuivuneita kasveja. Lähempää katsoessa erottuu kangasta, paperisuikaleita, jähmettynyttä läpikuultavaa mönjää, hiuksia. Kauempaa kaikki näyttää kuitenkin harkitulta, tai ainakin satunnaisuudelle on annettu tietyt rajat ja parametrit. Abstrakteista piirteistä, vahvasta impastosta ja materiaalisuudesta huolimatta Kieferin töiden punctum ovat kuvaavat elementit, niiden sulaminen abjektien ja roskan hahmotelmiksi katsojan siirtyessä lähemmäs ja taas muodostuminen siirryttäessä takaisin kauemmas; oksat, kivettyneet hiukset, spermalta näyttävät sameat valumat, sieltä täältä lävitse pilkottava pohjakangas… kaikki muuttuu kauempaa viinipuiden pelloksi, hautausmaaksi, sodanjälkeisen mielenmaisemaksi.
 
Valtava kokoluokka mahdollistaa efektin uudella tavalla. Materiaalien rykelmä ei toimisi otoksena, vaan vaatii sen, että pinta jatkuu metrikaupalla muihin suuntiin. Korkeimpien töiden juurelle mentäessä katsojasta tuntuu siltä, kuin hän voisi suoraan ylöspäin katsoessaan kiivetä teokseen sisään. Haptisena kokemuksena tämä on monumentin, ympäristötaideteoksen ulottuvuus.
 
Samalla se on modernin taiteen ulottuvuus. Katse erottelee siirtoja materiaaleissa ja kankaan pinnassa, huomioi miten kuvaavia aiheita käsitellään ja moduloidaan suhteessa abstraktiin aineellisuuteen, nestemäiseen kaaokseen. Tämä ei poista sommitelmallisuutta tai rytmiä, tuleehan koko teoksesta yhä kasvavissa määrin silkkaa sommitelmaa ja rytmiä. Samalla niiden ”älyllinen” merkitys vähenee vaikutelman muuttuessa voittopuolisesti affektiiviseksi, silmänräpäykselliseksi. Huomioimme sommitelman ja rytmin siten, kuten huomioimme television suhteen sohvaan ja seinään, keskikohdan suhteen reunoihin, epäsymmetrian freesinä tai teennäisenä. Mutta ehkä niin on kaikessa7.
 
Joka tapauksessa, menemättä tässä sen kummemmin modernin taiteen ja klassisen taiteen eroihin, Kieferin ansiot taidemaalarina lienevät ilmeisiä. Miehisiä, historiallisia, sivistyneitä, selkeitä. Myöskään Mäntän näyttelyä ei voi moittia. Kieferin töiden vaikuttavuus ei vähene Barjac-dokumentteja katsoessa. Mutta jokin hahmossa ja taustalla olevissa motiiveissa muuttaa muotoaan. Barjacin monumenttikaupunkia rakentava Kiefer tuntuu erilaiselta kuin näyttelyn maalausten Kiefer. En tiedä onko tällä merkitystä, mutta Barjacin Kiefer tuntuu mielipuolelta, joka pystyy toteuttamaan harhansa. Barjacin Kiefer muistuttaa Michael Jacksonia Neverlandeineen, Charles Foster Kanea Xanaduineen. Kieferin projektin taustalla ei tosin häämötä vääjäämätön rappio ja sortuminen luonnollisena, kapitalismista ja huomiotaloudesta seuraavana vaiheena, vaan Kiefer pyrkii luomaan rappion itse; se on koko Barjacin 35 hehtaarin studion tarkoitus. Ilmeisesti Guggenheimin oli alkujaan tarkoitus ottaa luomuus haltuunsa open air -tyylisenä museoratkaisuna. Guggenheim ei ole enää kiinnostunut ja Kiefer sanoo lahjoittaneensa koko komeuden Ranskan valtiolle. Nykyään hän työskentelee Pariisin ulkopuolella La Samaritaine -tavaratalon entisessä varastossa, joka ei sinänsä kalpene Barjacille, sillä se jatkuu (ilmeisesti) silmänkantamattomiin. Barjac on hankala avata yleisölle, sillä on lukemattomia turvallisuusongelmia, järjestelyongelmia, ongelmia paikallisille, kulkuongelmia jne. Niinpä Kieferin Xanadu sammaloitunee ja sortunee, kuten Kiefer luultavasti pohjimmiltaan halusikin. Sitä paitsi: mitä olisi Barjacissa käyminen? Eikö aivan hyvin voisi käydä vallatussa rakennuksessa, tai murtautua yöllä supermarkettiin?
 
Dokumentissa Kiefer ei tunnu ylpeilevän saavutuksillaan. Hän heittää kourallisen hiottuja timantteja Barjacin alle kaivamansa tunnelin santaan, koska ”jonkin niin paljon työtä vaatineen poisheittäminen yhdellä käden liikkeellä on kiehtovaa”. Hän kertoo projektista (katsojalle ei koskaan varsinaisesti selviä, mistä on kyse), jossa hän palkkasi kymmeniä nuoria naismalleja, käski näiden poistaa meikkinsä ja puki nämä yksinkertaisiin, säkkimäisiin vaatteisiin. Sitten hän laittoi naiset möyrimään hiekassa, hakkaamaan yhteen kivenmurikoita ja siirtelemään niitä tunnelitilassa, joka muistutti jonkin keskiaikaisen luolaluostarin matalaa salia. Katsojalle näytetään selostuksen aikanaa videokuvaa ”aktista” (onko se tempaus? onko se videoteos? onko se Kieferin oma fetisistinen pätkä?), videolla Kiefer astelee naisten keskellä hitaasti, tarkkailee näiden toimia. Lopulta naiset muuraavat Kieferin sisään pieneen kammioon. Enää ehtyvä valo heijastuu Kieferin silmälasien linsseistä ympäröivän pimeyden keskellä. Kaikesta tästä, joka voisi olla suoraan Buñuelin elokuvasta tai satiirisen brittikomedian sketsistä, Kiefer puhuu kuvan päällä luettelomaisesti, ääni peruslukemilla. En mene tässä sen tarkemmin siihen kusipäisyyden elementtiin, joka Kieferin aktiin liittyy, mutta mainitsen silti: ruumiinsa tahrattomuutta työnään käyttävien naismallien hipiälle tuskin teki kovin hyvää raskaiden ja raapivien kivien paukuttelu keskellä pölyä. Ehkä he olisivat voineet kieltäytyä, varsinkin jos tiesivät etukäteen millaisesta hommasta tarkalleen on kyse. Tiesivätkö? Dokumentti ei anna tähän tarkkaa vastausta. Minun käsitykseni on, että eivät. Luultavasti kaikki oli silti kunnossa, eikä aktin taustalla kummitteleva, erittäin arvelluttava patriarkaalinen rakenne ole mikään syvempi ongelma taidekentällä.
 
En jaksa uskoa olevani ensimmäinen, joka on kiinnittänyt huomiota näihin piirteisiin. Jopa Helsingin Sanomien kritiikin otsikossa annetaan ymmärtää, että Kieferiä on syytetty megalomaanisuudesta. Miten Kiefer vastaa tähän – tai pikemminkin miksi vastaisi? Onko sillä mitään merkitystä? Patoumien ja halujen takana ei ole välttämättä yhtään mitään. Syitä ei ole, tai ne eivät ole kiinnostavia. Muutama vuosi sitten julkaistussa The Telegraphin haastattelussa Kiefer sanoo, että hänellä ei ole tyyliä, että hän ei ole brändi. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa, kuten hyvin tiedämme. Barjacin tarkoituksesta kysyttäessä hän puolestaan vastaa:

Oh, I have no intended impact. None at all. Each viewer can create their own experience, their own work from what they see. It’s nice if people understand the ideas and references behind my work, but it’s absolutely not necessary. There is no intention, no big idea behind that place. I just started it…

En pohjimmiltani syytä Kieferiä mistään, vaikka retorisesti tekstini niin varmasti tekeekin, jo aiheensa puolesta. Minäkin pidin Kieferin näyttelystä ja odotin sitä hartaasti heti ensimmäisten uutisten saapumisesta lähtien. Huomasin yksinkertaisesti vain olevani kiinnostuneempi Barjacin problemaattisesta psykomaantieteestä kuin itse näyttelystä teoksineen, joka toisaalta tuntui ”vain” turvalliselta8, pieneltä globaalilta taidekeitaalta keskellä Mänttää ja Suomea. Ehkä älyttömintä koko näyttelyssä onkin juuri se tosiasia, että se on Mäntässä, mikä tuntui värittävän niin minun kuin kumppanienikin kokemusta. Ihmettelimme ääneen melko olemattomia turvatoimia. Olisin voinut koska tahansa sännätä jotain taulua päin ja päätyä oitis uutisiin ympäri Eurooppaa. Ei olisi tarvinnut suunnitella ja toteuttaa koulusurmaa tai terrori-iskua. Olisi tarvinnut vain hypätä parikymmentä senttiä.

 


 

1 Rumaa siinä mielessä, että sen katsominen tuntuisi masentavan välittömästi mieltä. Miksi? Ehkä siksi, että alitajuiset prosessit kaivavat muististani suuntaviivoja ensinnäkin lapsuuden automatkailuun – joka oli sekä ihanaa että kamalaa, tiedättehän; asfaltti murtuu soraksi ja vähitellen karsituksi puustoksi, satojen ja tuhansien kilometrien ajan, minkä lisäksi olin matkapahoinvoiva – mutta myös kaikkiin niihin synkeältä tuntuviin teollisen yhteiskunnan tosiasioihin, jotka ovat louhineet maiseman niin rumaksi. Samoin kuin vaatteista näkee (tai ei näe, jos on idealistisella tuulella) niin kovin paljon kunkin ihmisen elämästä ja historiasta. Tällainen välitön visuaalinen palaute on omiaan laukaisemaan (ja palauttamaan) paniikkikohtauksia ja masennusta ”herkässä” mielessä, joka on jo yrittänyt eristäytyä jatkuvan esteettisen kuvavirran eskapismiinsa.

 

2 Vai onko jo kokemuksesta sinänsä puhuminen hupsua ja itseriittoista? Tai ei ehkä kokemuksen, sillä ”kokemus” sanana on vain savuverho; tarkoitan nähdyn, kuullun ja koetun mieleen ja/tai olentoon seuloutumisen prosessia. Tarkoitan infoa vastaanottavaa ja dekonstruoivaa, sen ehtoja jatkuvasti uudelleenarvioivaa tasoa, josta kokemus suodattuu tai ei suodatu: voiko Kieferistä, 1900-luvun jälkipuoliskin gallerismin monoliitista, ylipäänsä olla mitään mieltä? Onko mielipiteellä edes väliä? Kysymys laajentuu: onko taiteella väliä, jos itse taidetta kiinnostavampia ovat sen ideologiset ja institutionaaliset prosessit? Onko ”taidekokemus” itsessään nostalgisoivaa ja jopa eskapistista? Tästä päästään, yhtä lukemattomista teistä seuraten, reality-viihdekulttuuriin ja David Shieldsiin. Olen lueskellut viime aikoina Adornon 50- ja 60-lukujen kirjoituksia kirjallisuudesta (Notes to Literature). Kuudessakymmenessäviidessä vuodessa mikään ei ole tuntunut muuttuneen; taide ja taidekokemus ovat edelleen samassa, jatkuvan kuolemisen tilassa. Haamu, joka ei osaa jättää tätä maailmaa.


3
Abjekti-termiä käytän tässä mukaillen tai kääntäen: hävittämisen ja hylkäämisen syklissä näen teolliset uudisrakennukset ihmisen eritteinä, joiden pohjimmainen tarkoitus on tulla jätteeksi, hylätyiksi raunioiksi. Tämä nostalgisoiva suhde ulosteisiin on puolestaan jatkuvasti toistuva inhimillinen ominaisuus kapitalistisessa kulttuurissa, jonka markkinasovelluksesta uusin esimerkki on supersankarielokuvien buumi. Näen Kieferin näyttelyn suosion tämän vieraantumisen dynamiikan reunahuomioksi; impaston nostalgia, aineellisen nostalgia.


4
Kiefer asui 35 hehtaarin kokoisessa, entisen silkkitehtaan alueen ”studiossaan” Etelä-Ranskan Barjacissa vuodesta 1993 vuoteen 2008.


5
Toisaalta niin tekee myös Donald Trump, joten kenties olisi syytä pohtia uudemman kerran Slavoj Žižekin ajatusta siitä, että kenties pysyvien arvojen, ekonomisuuden ja järjen äänen puolustaminen voisi taas vaihteeksi olla oikea ja kaivattu vastapaino oikeistolaiselle spektaakkelipopulismille. Žižek puhuu tietenkin poliittisesta kentästä, oikeistosta ja vasemmistosta, mutta Kieferin Barjacin projektia miettiessäni myönnän hänen ajatuksensa tulleen mieleeni varsin nopeasti.


6
Sillä tietenkin liikkuu tarinoita siitä, miten paikalliset asukkaat eivät erityisemmin pitäneet urheiluautossaan kaahavasta, eksentrisestä miljonääristä.


7
En väitä tuntevani klassisen maalaustaiteen sommittelu- ja perspektiivioppia niin hyvin (tai lainkaan), etteikö 1900- ja 2000-lukujen taide näyttäisi siihen verrattuna yksinomaan kodikkaalta ja turvalliselta. Eräs ystäväni sanoi kerran, että kokee renessanssiajan ja sitä vanhemman maalaustaiteen avantgardena, sillä kaikki nykytaide, oli se ns. kokeellista tai ei, tuntuu niin ilmeiseltä ja yksinkertaiselta.


8
Viime aikoina olen alkanut suhtautua epäilyksellä tiloihin ja paikkoihin, joissa minulla on hyvä olla, joissa tunnen että älyäni ja kykyäni kokea taidetta hivellään. En sulje lainkaan pois kysymystä siitä, olisiko tullut aika vieraantua taiteesta, kuten luonnostakin, lopullisesti.

Vuoden 2016 Oscar-gaalan katsomisesta & ehdokkaista

helmikuu 29, 2016

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ehdokaselokuvista, mutta en saanut aikaiseksi ennen gaalaa. En tiedä onko sillä väliä, Oscareiden merkitys tuntuu katoavan aina viimeistään seuraavaan iltaan mennessä niidenkin mielistä, jotka ensin kuukausikaupalla gaalaa odottivat. Ilmeisesti kirjoitankin ensin itse gaalasta.

Katson Oscareita tietenkin huvittuneena, kuten asiaan kuuluu, näytelmän säännöt hyväksyen. Jos katsoo spektaakkelikoneiston elokuvia, ei liene kummallista katsoa myös spektaakkelikoneiston gaalaa. En ymmärrän toisen sorsimista toisen kustannuksella. Kukaan ei liene ajatellut sitten ala-asteen Oscareiden mittaavan mitään. Elokuvaihmiset tuntuvat seuraavan lähinnä sitä, miten hyvin osaavat lukea ja veikata ennakkoon keski-iältään 63-vuotiaan, miesvaltaisen akatemian makua. Ymmärrän tämän hyvin, sillä teen niin itsekin. Se on yllättävänkin hauskaa ja luo tunnetta siitä, että omassa havainossa olisi jotain erityislaatuista kyvykkyyttä, mikä ei tietenkään kaanonia katsottaessa kaanonin luomilla säännöillä pidä paikkaansa. Samalla se on jo perinteiseksi muuttunut oire irtaantumisesta; merkityksettömyyttä varten luotu, ”ironisen” tarkkailijan katsomisstrategia. Toisaalta ainakin omalla kohdallani mukana on myös nostalgiaa: ala-asteikäisenä, Filmnetiä päivittäin tuntikausia katsovana lapsena Hollywood oli minulle oikeasti taianomainen maailma.

Tämän vuoden ehdokaslistalla oli liuta mukiinmeneviä elokuvia, sekä muutama ihan hienokin. Sellainen tuntuisi antavan lisäpotkua aivoissani gaalan katsomisen oikeuttamiseen, vaikka kaiken jälkeen aamuseitsemältä, vatsa täynnä perunalastuja ja muuta paskaa olenkin aina sitä mieltä, että tätä touhua ei enää ikinä.

Chris Rockin juonto: Hollywoodin rasismia piiskaava ja/tai katsojan naamaan väsyttävyyteen asti hierova spektaakkeli spektaakkelin sisällä leikkasi gaalan metkasti kahteen limittäiseen tasoon. Jakajat (siis ne, jotka eivät olleet Rockin vitseissä mukana) yrittivät herjameressä tehdä työnsä ja palkintojen saajat nauttia palkinnoistaan, vaikka Rockin juonto ei antanut sellaiselle tilaa käytännössä lainkaan. Tuloksena oli usein kiehtova, usein vaivaannuttava dynamiikka. Touhu tosin rauhoittui sekavan alun jälkeen, löysi uomansa. Niin sanottujen tabujen niin sanottu paskaksi paiskominen ei minua sinänsä haittaa, mutta silti kuulin itseni parahtavan ”jakakaa nyt herranjumala niitä palkintoja, tässä haluaa nukkumaankin joskus”.

Hieman huvittavasti rasismikeloista oli melko pitkälti unohdettu kaikki muut vähemmistöt kuin ns. afrikanamerikkalaiset, mikä puolestaan teki muutamista aasialaisista, arabeista, latinoista jne. kiintiöedustajia. Ehkä tämä on saivartelua; yksi taistelu kerrallaan, jne.

Parasta olivat Oscar-kaavaa rikkovat välijipot, kuten Rockin, Kristen Wiigin ja Jeff Danielsin Yksin Marsissa -sketsi, joka viimein huomautti elefantista olohuoneessa: jos Damonin hahmo olisi ollut musta, oltaisiinko hänen pelastamiseensa elokuvan maailmassa todellakin käytetty satoja miljoonia dollareita niin budjetissa kuin työtunneissakin?

Hauska oli myös Louis C.K.:n pieneksi keikaksi muuntunut parhaan lyhytdokkarin jakopuhe, jossa C.K. tuli dekonstruoineeksi taloudellisen eron Hollywoodin tähtien ja ns. oikeiden elokuvantekijöiden välillä (jälkimmäiset poistuvat gaalasta Honda Civicillä). Mutta onko varsinaisen voittajan helppo ottaa palkinto sen jälkeen vastaan? Oliko C.K.:n touhu itse asiassa alentuvaa? Unclear.

Mutta itse palkinnoista. Veikkasin 16/24 oikein, mikä on lopulta melko vähän; gaalassa oli paljon ilmeistä, mutta myös jonkin verran yllätyksiä. Sellaisia olivat Mark Rylancen sivuosapysti (vaikka jälkikäteen ajateltuna, kun miettii akatemian koostumusta, siinä ei ole mitään yllättävää. Rylancen palkinnosta olin hyvilläni, veikkasin sitä pessimistisesti Sylvester Stallonelle edes näkemättä Creediä), Ex Machinan efektipysti (mikä on 15 miljoonan budjetilla aika vaikuttava suoritus), Sam Smithin parhaan biisin pysti (Lady Gaga oli ilmeinen ennakkosuosikki) ja Spotlightin parhaan elokuvan pysti (odotin että The Revanant, Mad Max ja The Big Short olisivat ilmeisempiä voittajia).

Yleisiä hajahuomioita ehdokkuuksista ja voittajista:

-Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).

Roomista sanottakoon, että eräänlainen rikos on Jacob Tremblayn jättäminen ilman parhaan miespääosapystin ehdokkuutta. Brie Larson voitti leffasta (odotetusti, mutta ei ansaitusti) parhaan naispääosapystin (vaikka mielestäni Larson olisi aivan yhtä hyvin voinut olla sivuosa), mutta elokuvaa kannatteleva voima on 9-vuotiaan Tremblayn rooli, jonka kautta elokuva myös fokalisoidaan. Pirun viritelty, juustoinen ja manipulatiivinen leffa, muuten. Mutta siinä on myös paljon kiinnostavaa (tosin lähinnä tekstinsä puolesta). Tremblay on silti varsin hyvä. Ehkä Tremblay on siinä vain oma itsensä, lapsi. Joka tapauksessa akatemia on viimeksi antanut pääosaehdokkuuden lapsinäyttelijälle 84 vuotta sitten (Jackie Cooper vuonna 1931, ei voittanut). Anna Paquin (11v) ja Tatum O’Neal (10v) ovat nuorimmat sivuosapystien voittajat. Ilmiselvää on, että pääosapystiin liittynee jonkinlaista ikärasismia.

-Tarantinon isoja pystejä (elokuvakuningatar Jennifer Jason Leighin mahtavaa sivuosaa lukuun ottamatta) täysin vaille jäänyt The Hateful Eight (paras Tarantino hetkeen) olisi pessyt lattioita monella ehdokkaalla. Itselleni Tarantinon poissulkeminen on täysi mysteeri, joka lienee lähinnä politiikkaa. Näiden ehdokkaiden keskellä ihminen, jonka mielestä Tarantino ei ole suvereeni (niin kuvan, äänen kuin näyttelijöidenkin) ohjaaja tai Robert Richardson ehdokkuuden ansainnut kuvaaja on minulle melko läpitunkematon kasa kvartsia. Morricone sentään voitti viimein sävellyspatsaansa. Mainittakoon, että pidin paljon myös Carolin scoresta.

Spotlightia moni osasi veikata parhaan elokuvan saajaksi, vaikka näkemistäni prestiiseistä se oli heikoin. Ei mitään, mitä Pakulan All the President’s Men ei olisi tehnyt paremmin jo 40 vuotta sitten. Kenties tämä on sitten sitä ”ajattomuutta”. Aivan kuten stagnaatio. Kuivakka, viimeisen päälle huolella tehty ja näytelty kolmen tähden proseduraali, joka masturboi jenkkiläisen, liberalistis-nukkavierulle älykölle tyypillisen toimittaja-fantasman äärellä. Sinänsä ihastuttavan modernistinen aihe (katolisten pappien organisoitu pedofiliarinki) lienee ”painava”, mutta käsittely ei tuo keskusteluun minkäänlaista uutta informaatiota. Itse tutkimusproseduurin kuvaamisen sijaan olisin ollut huomattavan paljon kiinnostuneempi katsomaan ja kuulemaan villejäkin analyysejä katolilaisen Bostonin psykososiaalesta tilasta ja siitä, mikä ajaa juuri katoliset papit näin laajaan pedofiliaan, niin Bostonissa kuin ympäri maailman.

Toisin sanoen elokuvassa ei ollut minkäänlaista analyysia. Elokuvassa ei toki tarvitsekaan olla. PAITSI jos tekee populistista, Painavalla Aiheella ratsastavaa dokufiktiota. Miksen mieluummin lukisi aiheesta tehtyä kirjaa? Miksen mieluummin katsoisi siitä tehtyä dokumenttia? Mitä tämä fiktionalisoitu, mutta silti mahdollisimman todenmukainen (jne.) käsittely tuo siihen lisää?

Kyllä, tositapahtuviin perustuva prestiisielokuva on tyhjä kategoria, elokuvan nolla-aste, toimittajien tekemä elokuva, toimittajien käsitys taiteesta: raflaavat tositarinat mahdollisimman kaltaisena mimesiksenä.

-Päteekö kaikki edellinen toiseen ehdolla olleeseen tositapahtumaprestiisiin, The Big Shortiin? Kyllä ja ei. Pidin The Big Shortista varauksettomasti paljon Spotlightiä enemmän. Osin siksi, etten oikeastaan ollut nähnyt mitään sen kaltaista aiemmin. Täten The Big Shortin voisi kuvitella jäävän elämään elokuvataiteen historiaan, mutta en usko. Se on lopulta liian omituinen, liian läpitunkematon sisällöltään. Se häkeltää aluksi, koska on leikattu kuin ”pörssimaailman sykettä” (tai jotain) kuvaava dokumentti. Kaava on hupsu: elokuvasovitus talouskuplan ennakoineista henkilöistä siten, että lopputulos on puoliksi dokumentti, puoliksi neljättä seinää rikkova komedia. Aivan kuin The Big Short olisi dokumenttielokuva, jota ohjaaja Adam McKay lähtee fiktionalisoimaan, pilkkomaan ja humorisoimaan. Dialogista ei kukaan talousmaailman ulkopuolinen tajua varmasti yhtään mitään, eivätkä neljättä seinää rikkovat asian rautalangasta vääntävät hahmot (esim. Margot Robbie poreammeessa) auta asiaa. En usko, että on tarkoituskaan. Tämä ei haittaa, koska draama toimii ennen kaikkea äänenpainoilla ja leikkauksella. The Big Short puhuu kuin koirille puhutaan. Käytännössä päähahmojen päälle pinotaan jatkuvasti kasvavissa määrin käsittämättömämpiä kusetuksen ja typeryyden strategioita, mihin nämä reagoivat kasvavalla epäuskoisuudella. Helppoa. Ymmärrän jos siitä ei pidä.

Minä pidin siitä paljon. Luin varsinaisen kirjan heti perään. Ymmärrän nyt 1,7% enemmän siitä, mistä oli kysymys. Kirja oli itse elokuvaankin verrattuna heroiinia, jumalattoman vetävä ja kiehtova. Miten taitava punoja Michael Lewis onkaan! Onko kirjakin lopulta täysin tyhjä? Ovatko kaikki kepeät tietokirjat? Unclear.

The Big Short on ehdokaselokuvista ainoa, jonka uudelleenkatsomista harkitsen tulevien kuukausien sisällä. Olen itse asiassa pahoillani siitä, että Steve Carrell ei saanut sivuosaehdokkuutta. Mielestäni hänen roolinsa oli mainio, varsinkin Steve Eismanin hahmosta (elokuvassa Mark Baum) kirjasta lukeneena. Carrell tuntuisi OLEVAN Steve Eisman. Siis analoginen hahmo. Pidin myös Balen roolista, hänen hahmonsa Michael Burry (jonka kiinnepiste todellisuudessa on myös nimeltään Michael Burry, en tiedä miksi Eismanin nimi vaihdettiin) on mitä kiehtovin asperger-syndroomaisen tavalla.

Kaikki tämä on epäreilua muita ehdokkaita kohtaan, sillä luen kirjaa ja katson elokuvaa päällekkäin. Ne vahvistavat ja selventävät toisiaan. Myös aihe on epäreilu valtavuudessaan. Talouskupla. Finanssikapitalismi. Osakeomistajuus. Kulttuuriamme määrittävä tekijä, josta johtuu viime kädessä myös fossiilinen ympäristökatastrofi.

-Luulen silti, että The Look of Silence ja Anomalisa ovat vuoden parhaat elokuvat, mutta en ole nähnyt vielä kumpaakaan.

-Pitäisikö DiCaprion voitosta sanoa jotain? Ymmärrän studiossa hetken verran kääntyneen Mari Rantasilan (ja ”someraivon” aiheuttaneen) nurinan siitä, ettei Leon roolissa tarvinnut varsinaisesti näytellä. Sehän on vain totuus. Huomattavaa kuitenkin on, ettei Leon rooli ole silti huono, sillä Leo teki yksinkertaisesti sen, mitä elokuva taideteoksena vaati. Kyllä, Redmayne, Fassbender ja Cranston ”näyttelivät” luultavasti paljon paremmin. En jaksa silti valittaa, sillä joo, DiCaprio ansaitsi pystin takautuvasti, mutten myöskään siksi, että The Revenant oli vuoden ehdokaselokuvista ainoa, jonka äärellä koin hetkellisesti jotain ns. pyhän kokemista lähentelevää. Teatterissa istuessani siis ajattelin hetken ajan, että ”hitto, tämähän on lähes taide-elokuva!” En tiedä, onko se hyvä asia, enää. Onko elokuvan arvostaminen taidemuotona ns. möhismiä? Saako elokuva enää tuntua siltä, miltä Tarkovskin näkeminen ensimmäistä kertaa tuntui? (tämä on tietenkin hyperbola, koska ei mikään tunnu siltä, enää) Lopulta The Revenant on kovin tyhjä elokuva, enkä tiedä tarvitseeko minun nähdä sitä uudestaan. Varsinaisestihan siinä ei itse luonnonvalossa kuvatun, upean visuaalisuuden lisäksi ole mitään sisältöä. Mutta mitä kuvia! Uuh. Elokuvan äärellä mietin, että meidän on totisesti tullut aika vieraantua lopullisesti luonnosta. Siinä, että tällaisia luontosuhteita saa vain taiteen välityksellä on jotain mätää. Niinpä luonto tulee unohtaa.

Toisin sanoen ymmärrän huomattavan paljon vähemmän Rantasilan vaahtoamista siitä, miten löysä, tylsä ja huonosti ohjattu The Revenant hänen mielestään oli (voin rehellisesti sanoa, että The Revenant taisi olla visuaalisesti upein Finnkinon elokuvateatterissa ikinä näkemäni elokuva). Voi veljet, voin vain kuvitella Rantasilan katsomassa verkkarit jalassa Béla Tarria ja jälkikäteen hölisemmässä jotain silkoa siitä, miten hyvä elokuva on ”hyvä stoori joka etenee tiukasti”. Minun puolestani ”hyvät stoorit” voisi keittää ja myydä Mustamäen torilla orjiksi. ”Hyviä stooreja” ei tarvita elokuvassa niin kauan kun meillä on esimerkiksi kirjallisuutta. Eikä niitä tarvitse, itse asiassa, kirjallisuudessakaan. Stoorihan on sitä parempi, mitä vahvemmin se eristää todellisuudesta. Vähän kuin työnteko. Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia.

 

Luetut kirjat 2015, osa 3/3

tammikuu 23, 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Hankala lukukokemus, sillä tähän liittyy myös paljon aikalaisuuden vaahtoa, mikä puolestaan tekee lukukokemuksen usein lähes mahdottomaksi, koska on hankala sanoa mikä on teosta, mikä yhteiskuntaa, mikä kirjallisuuden piirejä; mikä sitä että ”Suomessa tapahtuu” vs. se, että tämä olisi ”vain” käännöskirja (jolloin en olisi tullut lukeneeksi sitä). Joka tapauksessa Laura on hyvä ja fiksu tyyppi ja olen onnellinen hänen puolestaan Finlandia-palkinnosta ja Gallimard-diilistä, mutta myös siitä, että jokin hieman perinteisestä poikkeava voi saada Finlandian (mikäli Finlandialla mitään muuta kuin kaupallista arvoa on, ainakin se hetkeksi leventää lukijoiden marginaalia). Silläkin uhalla, että suututan keskimäärin kaikki (sillä en pitänyt kirjasta varauksetta), kirjoitan joitain havaintoja lukukokemuksestani.

Oneironin hahmot eivät varsinaisesti koskettaneet minua, mutta en tiedä onko tarkoituskaan näin suuren metamäärän ja performanssigalleriakuvaston lävitse. Itse asiassa pidin kirjasta enemmän, mikäli ajattelin sitä vaikkapa skitsofrenian kuvauksena, tai vielä paremmin: kuvauksena tai satiirina siitä, miksi tai miten romaaneissa pitäisi olla henkilöhahmoja ja eläytymisesityksiä. Mitä se on, kun kirjoittaja asettuu jonkun ”toisen” nahkoihin, yrittää luoda mahdollisimman ”uskottavan” psykologisen hahmon tai kertoa tarinoita (perinteisen proosan alhosta kehotan, edelleen, kuuntelemaan tämän)? Sillä Oneironin kaikki hahmot tuntuivat, lopulta, melko samanlaisilta; heidät erotettiin toisistaan lähinnä nimillä ja kansalaisuuksilla (mikä tietenkin suomalaisessa romaanissa pistää heti silmään, halusi tai ei, varsinkin jos mukana ei ole yhtään suomalaista), tietyillä piirteillä. Heistä kerrotaan nimeltä, kolmannessa persoonassa, kertoja on kuin kuoro, huudahtelee, toisinaan kyselee, kuin hakemalla hakisi eroja. Kunkin taustatarinat kyllä syventävät hahmoja, mutta miksi hahmot jäävät mielessäni silti niin ulkokohtaisiksi ja toisaalta samanlaisiksi? Voiko se liittyä kerronnan ja psykologisen romaanin konventioihin? Heti jos perinteistä, paljon muistelevaa ja yltäkylläistä sisäistä monologia käyvää näkökulmakerrontaa rikkoo, alkaa syntyä kerronnallisia ongelmia? Tässä mielessä Oneiron oli minulle jonkinlainen lukemisen laboratorio: se ei toisaalta ollut ns. ”upottavaa” lukukirjallisuutta, mutta ei toisaalta myöskään keinoiltaan tarpeeksi raflaava, jotta olisi alkanut toimia silkkojen muodollisten dynamiikkojen kautta (lähempänä ns. taideromaania tai kokeellista romaania tai mitä ikinä).

Myönnän siis, että minulla oli ongelmia tyylin ja rekisterin kanssa, ja edellä kuvailtu metapositiokin on jälkiviisasteleva. Tämä tosin lienee henkilökohtainen, kielen tasoon liittyvä preferenssini: arvotan yleensä kylmän tiukkuuden ja toisaalta leikkauksen häiritsevyyden pirskahtelevan adjektiivikylläisyyden ohi. Muistaakseni joku puhui teoksen yhteydessä Clarice Lispectorista, minkä näkisin ihan asianmukaiseksi yhteydeksi. Minulla on samoja kielellisiä ongelmia myös Lispectorin kanssa (jopa siinä määrin, etten yleensä saa luettua hänen teoksiaan loppuun), mikä tuotantoja tunteville tiedoksi annettakoon. Siitä, miten ”barokkinen” kerronta kestää mielestäni aikaa paljon niukkuutta heikommin olisi oman kirjoituksensa väärti, mutta ei välttämättä liity Oneironiin.

Toinen kielellinen ”ongelma” (sillä tämän romaanin tapauksessa ongelmat ovat myös positiivisia, koska laittavat aivon hankaamaan vastaan; harvoja vuonna 2015 lukemiani kirjoja mietin niin paljon kuin Oneironia) oli hankalammin määriteltävissä oleva, mutta olen kuullut useammalta lukijalta samanlaisia mietteitä: teoksen kieli tuntuu käännössuomelta. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö se olisi huonoa kieltä. Samalla sen kääntämisessä muille kielille ei liene minkäänlaisia ongelmia, eihän kukaan teoksen hahmoista muutenkaan ole suomalainen, eikä siis ajattele suomeksi, vaikka teksti onkin suomea. Voisiko tämä olla alitajuinen ongelma, ts. kertoja yrittää puhua mahdollisimman ”yleistä”, globaalille käännöskirjallisuudelle ominaista kieltä, kun henkilöhahmotkin ovat joka puolelta maailmaa? Tavallaanhan Oneiron olisi kannattanut (kannattanut on tietenkin väärä sana, koska kukapa englanniksi mitään saisi julki, ellei välissä ole ensin oman maan instituutioita) kirjoittaa suoraan englanniksi, sillä sen tähtäin on selkeästi jo valmiiksi jossain muualla. Siinäpä kirjallisuuden graduille aihiota, varsinkaan kun näin pitkän ajan perästä en osaa perustella havaintoani sen kummemmin. Kitkattomuutta kaipaavalle käännöskielisyyden tuntu ei sinänsä ole ongelma; mitä suomi kielenä ylipäänsä edes on, nykyään?

Valkoinen, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila on trooppina kiinnostava: suomalaisessa kirjallisuudessa uusi juttu (”koska eihän meillä ole kuin arkirealismia”, jne.), mutta toisaalta lukemattomat tv-sarjat, elokuvat ja pelit ovat tulleet saturoineeksi sen omassa viihdetajuntakeskuksessani (viimeksi eilen pelasin tietokoneroolipeliä, jonka tekstuaalinen kerronta on täynnä toisten hahmojen tajuntoihin ja erilaisille ”tasoille” [planaariset, maagiset jne.] menemistä), minkä lisäksi romaanin ”galleristisuus” on ehkä liiankin kodikasta ja helppoa minulle. En siis tarkoita asetelmallisuutta, vaan taidegalleriaa valkoisena ja hygieenisenä arkkitilana. Mieleeni tulvivat kaikki ne käsitteellisen nykytaiteen kerrokset, joita pienen elämäni ajan olen mättänyt aivooni. Kurt Krenin leffat vain laulavat. Toisaalta juuri noita meemejä teos ei dekonstruoi tarpeeksi, jotta se toimisi puhtaan älyllisellä tasolla siten, että hahmoihin samastumattomuuteni tekisi korjausliikkeen kohti ideoiden dynamiikkaa. Silti ehdottomasti paras osio on yhdysvaltalaisen performanssitaiteilija (*huokaus*) Shlomithin luento juutalaisuuden ja nälän tiimoilta. Esseeromaania kohti!

 

Jean Baudrillard: Amerikka & Lopun illuusio & The Transparency of Evil: Essays in Extreme Phenomena

Amerikka ei totisesti ole Jani-sedän parhaimmistoa. Sinänsä kipakan alun jälkeen esiin möyrii se vähän rasistiselta ja vanhoilliselta vaikuttava vanhus, joka ei sen kummemmin kantojaan perustele. Ehkä Amerikan kerronnan matkakirja-/pamflettimaisuus saa efektin aikaiseksi, sillä Lopun illuusio on huomattavasti kiinnostavampi ja The Transparency of Evil jo mainio. Baudrillard on aforististen lauseiden jumala. Mielestäni on ilmiselvää, että Baudrillarin ajatukset eivät ole vanhentuneet millään muotoa, vaikka ”yhyy postmoderni loppui jo ja oli väärässä, niisk ja buhuu” -hipsterit niin väittäisivätkin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Baudrillard oli helvetin tarkka ja herkkä kaveri, joka näkee toisenlaisella tasolla kuin kaiken maailman nihilismistä syyttelevät, 1.divisioonan joukkuepelaajat. Nihilismiähän se ei ole, ainoastaan selvänäköisyyttä, eikä sen tarvitse tarkoittaa myöskään sitä, että hanskat pitäisi lyödä tiskiin. Ei filosofia ole mikään vitun työkalupaketti tai ratkaisuehdotelma, vaan jättää maailman juuri sellaiseksi, millainen se oli jo löydettäessä. Merkityksen katoamisen filosofia ei ole mikään syyte tai kehotus.

”Jos asiat ovat olemassa, niihin on turha uskoa. Jos niitä ei ole olemassa, niistä on turha luopua.”

 

Steven Erikson: Forge of Darkness (The Kharkanas Trilogy #1)

Malazan-saagan prequel-trilogian avausosa oli minulla kesken lähemmäs vuoden, mutta kahlattua läpi lopulta tuli ja helmikuussa ilmestyvä seuraava osakin meni jo ennakkotilaukseen. Parhaasta päästä high fantasya edelleen, samat ruusut ja risut kuin Eriksonin aiemmissakin. Se myytin ja legendan, aikakirjan tuntu näissä viehättää.

 

H. P. Lovecraft: Call of Cthulhu and Other Weird Stories & The Thing on the Doorstep and Other Weird Tales & Dreams in the Witch-House and Other Weird Tales

Olisikohan tässä jo leijonanosa Lovecraftin tuotannosta? Kaikki tärkeä, joka tapauksessa. Samalla useampi kuukausi elämästäni, sillä luin näitä rutiininomaisesti lähinnä öisin, n. 30-60 minuutin verran kerrallaan. Mitä Lovecraftista sanoisi? Käytännössä koko tuotanto on yksi tarina, joka vain moduloituu ja jättää ihastuttavasti monet kirjalliset konventiot huomioimatta. Mitä merkitystä on dramaattisella, rikkaalla rakenteella, mikäli ihmiselämä on joka tapauksessa vain huono kosminen vitsi ja mielenterveys vain immuunisysteemi, joka harhoillaan suojaa meitä siltä banaalilta typeryydeltä, joka sokeana idioottijumalana lojuu kosmoksen ytimessä, jonka ympärillä otukset tanssivat pillien piipityksen tahdissa?

Lovecraftin omin tyyli on tietenkin se kuivakka, tapauskertomuksen objektiivisuutta apinoiva ”kerronpa tiedemiehestä, jonka paperit löysin/tiedemies muistelee jälkikäteen” Mountains of Madnessin, Call of Cthulhun, Charles Dexter Wardin jne. tapaan, vaikka oma viehätyksensä on myös Lord Dunsanysta selkeästi vaikuttuneessa ns. unisyklissä, jonka tapahtumia sarjatulella juoksuttavissa fantasioissa on melko erilainen rekisteri Cthulhu-kamaan verrattuna.

Lovecraftin sittemmin paljon puhuttu rasismi ei ole erityisen kiinnostavaa, sillä se on tuntuisi olevan vain yksi looginen aikalaisseuraus vähän ruman, vähän konservatiivisen 1900-luvun alun New Englandin alueen lukutoukkamiehen psyykeessä. Valitettavaa, toki, mutta melko heikosti natsien käsikassaraksi alistettavaa. Huomattavan paljon kiinnostavampaa on Lovecraftista vedettävät viivat nykyiseen spekulatiiviseen realismiin aina Timothy Mortonista Thomas Ligottiin, ja tietenkin se kaikki muu vaikutus roolipelikulttuuriin, kauhuun ja fantasiaan.

Kirjallisesti tuotannon keskeinen ydinhän on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, ongelma siitä, miten kuvata jotain, mitä ei voi sanoin tai ihmisen aistein kuvata. Tästä syntyy enemmän tai vähemmän onnistuneita kertomuksia. Kaltaiselleni roolipelinörtille ja NIMIEN magian orjalle tuotannon keskeisin ydin on toki Lovecraftin (ja kumppaneiden) luoma) käsittämättömien, ulottuvuuksien välisten jumaluuksien pantheon. Lonkerokärsäinen Cthulhu, sokea idioottijumala ja kaaoksen sulttaani Azathoth, lentävä spagettirykelmä tai vastaavasti kelipot-tyylinen kuulakonstellaatio Yog-Sothoth, Shub-Niggurath eli The Black Goat of the Woods with a Thousand Young tai näiden sanansaattajana toimiva Nyarlathotep, tuo erisnimien kuningas… Kyllähän te tiedätte.

 

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco

Ihastuttavan nihilistinen Ligotti on tietenkin nimenomaan prosaisti (vaikka aiemmassa merkinnässä mainitsemani The Conspiracy Against the Human Race onkin eräänlainen nihilismin historia), kauhunovellisti. Vai ovatko hänen novellinsa kauhua? Ehkä ne ovat. Ligotti on Lovecraftin moderni versio, joka kiinnittää huomiota myös kerronnan konventioihin, kiertäen ja karttaen niitä versiona 2.0. Novelleissa on varsin omalaatuinen tunnelma, jolle en ainakaan äkkiseltään keksi verrokkeja nykykirjallisuudesta. Jollain perverssillä tavalla lähimpänä saattaisi jopa olla satiirikko, niin ikään novellistina kunnostautunut George Saunders, mikäli Saunders unohtaisi kaiken velkansa metafiktiolle ja Amerikkalaisen, Hyvää Tarkoittavan Surkimuksen kuvauksensa. En puhu Saundersin ja Ligottin tyylistä (ne eivät ole lainkaan yhteneväiset), vaan tietystä taipumuksesta rakentaa hahmoilleen pieniä yhteisöjä, jotka ovat näennäisesti täysin omavaraisia, vaikka se, mihin niiden tapahtumat viittaavat ovat nimenomaan ympäröivä yhteiskunta. Äh, ehkä päädyn vain määrittelemään allegorian tai satiirin. Eikä Ligotti ole allegoriaa tai satiiria, vaan visioissaan hyvin tosissaan, jos kohta ”tosissaan” oleminen on Ligottin universumissa yhdentekevää.

 

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet 

Ah, no nyt nykii. Pieni päiväkirjaromaani päivänsinien kukintojen tarkkailusta, kuolemaa odotellessa. Symboliikka on niin laajaa ja elämänkokoista, että lakkaa olemasta symboliikkaa. Hieno kirja, todella ahdistavan arkinen, mutta silti tai juuri siksi myös todella ajaton, todella yksinkertainen.

 

Henriikka Tavi (toim.): Kolmetoista & Antti Salminen: Kokeellisuudesta

Poesian tuoretta esseekamaa, Kolmetoista ei ole tainnut vielä edes ilmestyä. En ala näistä, kustantamon edustaja kun olen, tässä yhteydessä sen enempää kirjoittaa. Salminen on mainio rinnakkaisteos Energialle ja kokemukselle, Kolmetoista Henriikan 12-projektille.

 

G. I. Gurdjieff: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa

Ilmeisesti tämä pitäisi lukea jonkinlaisena veijariromaanina, sillä Gurdjieff ei erityisemmin vaikuta tyypiltä, jonka sanomisiin kannattaisi luottaa. Joka tapauksessa vekkuleita anekdootteja, vaikka Gurdjieffin ”opetuksista” tässä kirjassa ei ole rahtuakaan, eikä myöskään, lopulta, mitään varsinaisia perusteita tai selityksiä sille, miksi nämä henkilöt ovat niin ”merkittäviä” (hieman samanlaista, sumeilematta selittämättä jättävää persoonien ylistystä on Henry Millerin, Gurdjieff-fani hänkin, tuotanto pullollaan).

G itse näyttäytyy (luultavasti tahallisesti, ainakin mikäli opetuslapsilta kysytään) melko helppoheikkimäisenä tyyppinä, joka käyttää ihmisiä sumeilematta hyväkseen tehdäkseen rahaa, eikä tunnu edes kyseenalaistavan rahaa millään muotoa. Melkoisia urotöitä kusettamisen saralla nämä Gurdjieffin bisnes-systeemit joka tapauksessa ovat, uskoi niitä eli ei. Toisaalta tyhmä se on joka maksaa, jne.

Sikäli vähän hupsu kirja kääntää, että haiskahtaa enemmän tosifanille suunnatulta oheiskirjallisuudelta.

 

Bowien Blackstar

tammikuu 12, 2016

Kirjoitin edesmenneen Bowien joutsenlaulusta Keskisuomalaiseen. Taavin paras levy 40 vuoteen ja samalla asianmukaisen makaaberi teos, jonka kuuntelukokemuksen Bowie kytki täydellistymään vasta kuolinuutisen saapuessa.

Luetut kirjat 2015, osa 2/3

tammikuu 8, 2016

Conversations with Cézanne (toim. Michael Doran)

Enemmän tai vähemmän jep, aika pitkälti C:n aikalaisten kirjoittamia juttuja. Cézanne on kiinnostava, mutta pläräsin myös, koska Deleuze käytti Doranin kirjaa paljon viitemateriaalina Bacon-kirjassaan.

 

Renata Adler: Speedboat

Adlerin uutta nousua (David Shieldsin vuoksi?) elävä kulttikirja ei ole mielestäni dynamiikaltaan tasalaatuinen, mutta paikoin hyvä. Adlerin teos, Lydia Davisin novellien tavoin, lähinnä innostaa kirjoittamaan proosaa, ”koska ilmeisesti se voi olla noinkin helppoa”. Ovatko Adler sekä Davis (ja Didion ja Maggie Nelson jne.) pinnalla, koska elävä kuollut klassinen lukuromaani ei voi porskuttaa ikuisesti? Tietenkin voi ja porskuttaa, Adler, Davis, Lerner jne. ovat vain high brow -piirien innostuksia, jotka ovat kenties samalla vaarassa tulla (itsestään riippumattoman) hipsteröinnin kautta muuntuneeksi raskassoutuisempien lukijoiden silmätikuiksi. Ehkei sentään. Joka tapauksessa nämä kirjoittajat lienevät kiinnostavinta, mitä yhdysvaltalaisen valtavirtakirjallisuuden rajamailla tapahtuu. Kiinnostavaa, nopeasti luettua, kevyttä (jos kohta Speedboat sinällään tuntuikin kestävän ikuisesti, sen rakenne itse asiassa vastusti nopeaa lukemista).

 

Paavo Haavikko: Vuodet

Paavikon metka pienoisromaani ikääntyvästä puliukosta. Hupaisaa on se, että pidin tästä enemmän kuin keskimäärin koko Haavikon muusta tuotannosta.

 

Charlotte Chandler: I, Fellini

Ihmeellisen hienosti ”leikattu” haastattelukirja, jossa puheenvuoro on kuitenkin jatkuvasti Fellinillä. Toukokuun loppupuolella kirjoitin siitä seuraavaa:

”Charlotte Chandlerin I, Fellini on todella vetävä, todella hyvä. Hieman banaalin alun jälkeen yllätyin siitä, miten täydellisesti haamukirjoitus vetää ja on sommiteltu, vaikka siellä täällä onkin turhaa toistoa. Vain Fellinin ääni kuuluu ja tuntuu, vaikka kirja on Chandlerin kirjoittama ja kokoama, Fellinin 14 viimeisen elinvuoden aikana tehtyjen haastattelujen pohjalta. Miten lupsakkaasti Fellinin muistelut soljuvat! Samalla tulee suuri halu katsoa uudelleen (tai jälleen kerran) Fellinin elokuvia. Samalla kirjasta tulee inspiroitunut olo, juuri sellainen, jota ei voi käyttää tai hyödyntää mihinkään, vaan sen aiheuttaman nautinnon johdosta pitää lähteä kauppaan tai rikkoa tila jotenkin muuten (vähän kuin pidättelisi ulostusta), ja palatessa mieli on musta, olo saamaton ja lamaantunut. Mutta nämä ovat lempihetkiäni, tai eräitä niistä, kun tuntuu siltä, että ehkä sittenkin on olemassa jokin inspiraatio tai innostava ja miellyttävä tila, sen sijaan että olisi vain kauhua ja pelkoa ja tylsyyttä, väkisin vääntämistä ja tympeän sisällön tuottamista lisää, ajan kulumista ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, tai luoda yhtään mitään…

Tällainen tuntui olevan Fellinille vieras olotila, sillä kaikesta päätellen hän oli krooninen työnarkomaani, joka ei (ilmeisesti) nuoruusvuosiensa jälkeen edes katsonut enää juurikaan elokuvia, sillä sekin vähä aika oli pois omien elokuvien tekemisestä. Mitä omituisin italialainen ikuinen pikkupoika, joka olisi voinut masturboida omissa narsistisissa unelmissaan ikuisesti, miksi siis katsella muiden unelmiin? Minulle tavallaan vieras ja kiehtova näkökulma, sillä olen vastoin parempaa tahtoani aina kokenut taiteen kokemisen taiteen tekemistä helpommaksi ja kiinnostavammaksi. Samoin reflektoivan kirjoittamisen luovaa kirjoittamista kiinnostavammaksi ja helpommaksi. Minun huumeeni on siis peilin toisella puolella. Fellini oli juuri sellainen viisas typerys, joka jollain ihmeellisellä ja lapsekkaalla tavalla sai ulostettua fantasiansa kankaalle ilman, että halvaantui analyysiin. Joka ahdistui tai ikävystyi, mikäli ei päässyt tekemään itse.

Minulle puolestaan on mitä suurin ihme jo se, että olen tällä kitkuttamisellani saanut aikaiseksi neljä runokirjaa (joista yksi tosin julkaistaneen vasta ensi vuonna) ja luultavasti lisääkin tulee. Sellainen on täysin vastoin luonnettani. Murheellisintahan Federicon tarinassa on se, että kaikesta järjettömästä työkiihkostaan huolimatta hän sai tehtyä (omasta mielestään) vain niin vähän elokuvia. Tähän syynä oli Fellininkin kohdalla rahoituksen puute: budjettia olisi toki löytynyt, jos hän olisi tehnyt tuottajien mielen mukaisia elokuvia.

Kaikkein prominentein teema teoksessa on kuitenkin vanhentuminen ja aika, mikä ei ole yllättävää, olihan Fellini haastatttelujen alkaessakin jo iäkäs mies. Äärinostalgisen ohjaajan sielu oli ikuisesti nuori ja muisti hyvä, mikä on toisaalta kaiken murheen alku ja juuri. Fellini halusi tehdä elokuvia viimeiseen asti, vaikka maailma oli hänet jo tavallaan siirtänyt eläkkeelle: 80-luvun loppuun tultaessa 60-luvun alun ja La Dolce Vita olivat jo neljännesvuosisadan takaa, La Strada 50-luvun alkuhämäristä. Fellini kertookin teoksessa ambivalentista suhteestaan vuoden 1993 kunnia-Oscariinsa. Oliko tämä nyt tässä, loppuivatko työt jo nyt?

Loppuivathan ne, sillä samana vuonna Fellini kuoli.

Oma lukunsa on Fellinin ja näyttelijätär Giulietta Masinan elämänmittaisesta suhteesta piirtyvä kuva. Selkeästi Masina oli Fellinille muusa, jota tämä piti jalustalla ja mytologisoi. Toisaalta Fellini myös petti Masinaa ja vahvisti tietoisesti kuvaa pitelemättömästä ”italialaisesta miehestä”, mihin vastavuoroisesti myös Masina itse sortui: Federico oli ainutlaatuinen ja elämäni ainoa suuri rakkaus, oli vain kestettävä Federicon syrjähypyt. Kaikesta tästä Fellini/Chandler puhuu toki varsin vähän, yleensä hieman setäilevään ”miehet on luotu panemaan kaikkea”-sävyyn. Mutta onhan kyseessä muistelmateos, ei psykoanalyysi.”

 

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet

En pysty kehumaan ensimmäistä Sherlock-romaania erityisen vetäväksi tai upottavaksi (Doylen proosa on melko alkeellista ja psykologinen kuvaus tyystin tiessään), mutta 2. osan mormoni-tarina on kiinnostava, jos kohta poliittisesti epäkorrekti.

 

Maggie Nelson: The Argonauts & Bluets

The Argonauts on muistelmateksti/yhteiskuntateoriaa/queer-identiteettipolitiikkaa samankaltaisessa, syvästi henkilökohtaisessa mielessä kuin moni Susan Sontagin tai Roland Barthesin teos. Ei mitään yhtä järisyttävää ideakuvastotasolla, mutta hyviä pieniä teoksia molemmat. Mitä Bluets on? Lyyristä esseistiikkaa? Fragmentaarisuudessaan tulee lähelle itseäni kaikkein eniten kiinnostavaa muotoa. Droppaa Wittgensteisia, Jarmania ja Goethea tekosyvällisyyden rajamaille, säilyttää silti minun silmääni tarpeeksi hyvän maun. Nelsonin kirjoja voinee syyttää kirjoiksi kirjoittajille, genderbendereille ja kahvipöytä-älyköille, mutta Nelsonia lukiessani en muuta jaksa teeskennelläkään. Kiinnostava 2010-luvun kirjoittaja, joka tutkii (mahdollisesti ainoaa) tärkeää proosan, autobiografian ja esseen välimaastoa, suositukseni.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu

Perehtynyt johdantokatsaus fossiilitalouden kuolinkorahduksiin. Suosittelen melko varauksetta Laitisen kirjaa aivan jokaiselle, vähän vaativammaksi lisälukemistoksi Vadénin ja Salmisen Energia ja kokemus. Fossiilitalouden madonlukuja.

 

Timothy Morton: The Ecologist Thought & Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World

Ah, Mortonista tuli uusi huurupäälempparini. Molemmat kirjat / pitkät esseet polveilivat sellaista ideatykitystä, että lienee pakko lukea pian uudestaan. Morton antaa samanlaisia ideallisia kicksejä kuin Žižek parhaimmillaan, mutta on helpommin sulavaa ja ympäristön kannalta valovuosia kiinnostavampaa; Žižekhän melko pitkälti ohittaa ympäristökysymykset, koska ne eivät sovi hänen peniiliin ontologiaansa. Ei sillä että objekti-orientoituneena ontoloogikkona Morton liittyisi varsinaisesti mitenkään Žižekiin, kunhan kuvailin sitä tiettyä vipinää, jota viihdyttävän nykysekoilun lukeminen saa minussa aikaan. Mortonin hyperobjekti viisine olomuotoineen on erityisen kiinnostava käsite, josta voi vetää viivoja aina Lovecraftiin asti.

 

David Cronenberg: Consumed

Taavin esikoisromaani on juuri jotain sellaista, jota häneltä saattoi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Voittopuolisesti kuitenkin pahassa, sillä Cronenberg tumputtaa romaaninsa täyteen kamerapornoa, löysää ranskalaista filosofiaa ja vielä löysempää metaa. Vastapainoksi body horror jää melko vaisuksi, eikä psykologistakaan syvyyttää lopulta oikein synny. Mitä muuta kauhugenren(?) kirjassa voisi mitata? Luonnollisestikaan Cronenberg kun ei tee mitään toisin materiaalisesti, asetelmallisesti tai kokeellisesti. Ainoat asiat, jotka ovat toisin verrattuna kaikkeen 50 vuoden aikana julkaistuun, ovat viitteet nykyhetken trendeihin (aina seksikäs Ranska, 3D-printtaus).

 

Paavo Haavikko: Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä

En muista luinko sitä viimeistä novellia lopulta lainkaan. ”Lumeton aika” (lumeeton, voi veljet, hei nyt tutkielmaa kirjoittamaan) on kai ok, vaikka paskanmarjat siinäkään mitään erityistä ole. Alkaa hyvin, muuttuu nopeasti kryptiseksi vemputtamiseksi. Vaihtoehtohistoriat, mikä mahdottoman tylsä aihe, lopulta. Oliko kaikki yhteiskunnallinen Haavikossa ällöttävää? Melko pitkälti, vaikka aforistinen sarja Puhua, vastata, opettaa onkin hänen kruununsa, tai ainakin yksi niistä.

 

Andrei Belyi: Peterburg

Hauska, nopealukuinen. En tiedä jättääkö käännös miten paljon nyansseja välittämättä, mutta siitä huolimatta mainio romaani, jonka nykyminulle harvinaisesti luin muutamassa päivässä. Nabokovin lempikirjoja, siksi taisin päätyä lukemaan. En muista siitä enää yhtään mitään, tietenkään.

 

David Mitchell: The Bone Clocks

Mitchellin Taavi, tuo prosaisti josta olen pitänyt niin paljon, koska hänen lukuproosansa on aina yksinkertaisesti niin taidokasta ja vetävää, että yleensä annan anteeksi tiiliskiveyden ja täydellisen tarinoinnin. Tällä kertaa bonuksena on magiaa, jos kohta liian vähän minun makuuni ja lopulta sitten liikaa. Kirjassa tulee kerrotuksi muutamakin elämäntarina, mutta miksi, sitä en osaa sanoa. Muita Mitchelleitä hidaslukuisempi ja laahaavampi, jonka ehdottomasti paras osuus on viimeinen, globaalien katastrofien jälkeiselle 2040-luvulle sijoittuva arkinen osio. Niin lähellä, niin kaukana.

 

Thomas Ligotti: The Conspiracy Against the Human Race

Tuomas, anhedoninen brother from another mother. Ligottin pessimismin historia on tautologinen ja kieleltään usein turpea, mutta ajatusten innostavuutta (jos vanhan koulukunnan pessimismistä näin voi tai saa sanoa) ja läheisyyttä minun on vaikea kieltää. Mikä outo rauhoittavuus, mikä kauneus kaiken typerässä ja yhdentekevässä mielettömyydessä. Hihittelin myös Ligottin Nietzsche-vihalle, sillä olihan N kaikessa romantiikan kautta kiertävässä übermensch-kaartelussaan kaikkea muuta kuin pessimisti.

Myönnän, että Ligottin puimien ajatusten rinnalla joku Gurdjieff näyttää minun silmääni pelkältä helppoheikkimäiseltä, muiden ihmisten kärsimyksestä hyötyvältä silmänkääntäjänarrilta. Samalla Ligotti on myös mitä helpoin maalitaulu kaikenmaailman positiivareille ja padonrakentajille, sillä pessimismi on tietenkin maailmassa olemisen tapana melko… hedelmätöntä.

Kuten kaikki rauha on.

Kirjana kolmen tähden kamaa, mutta vaikutukseltaan Mortonin ohella kovin vuonna 2015 lukemani juttu.

 

Ben Lerner: 10:40

Toisaalta ja toisaalta. Pidän siitä, miten Lernerin näköinen kertoja tiedostaa epätoivon ja meneillään olevan kadonneen merkityksen katastrofin, mutta myös siitä, miten hän yrittää löytää jotain johon tarttua. Pidin myös teoksen esseistisemmistä osioista (erityisesti Challenger-luento on hieno), mutta toisaalta yleisesti teoksen kuivakkaan jenkkijournalistinen kieli ärsytti: miksi näin helpon kautta? Miksi pitää aina vain pyrkiä siihen, että sivu kääntyy mahdollisimman kitkattomasti? Ironiasta selviytymisen kliseitä, kasvutarinaa/sen mahdottomuutta, pseudofilosofiaa… En tiedä miksi suhtaudun näinkin vihamielisesti Lerneriin (jonka kirjan ihan mielelläni luin), varmaan juuri siksi, että hän on niin helppoa kahvipöytäkirjallisuutta kulttuuritoimittajille. Tapahtuuko Lernerin romaanissa lyyrisellä tasolla oikeasti jotain? Onko siinä sitä jotain, jota kutsutaan ns. taiteelliseksi kokemukseksi tai miksi-vituksi-ikinä? Oikeastiko? En usko. Ei minulla. Ehkä sitä ei enää ole, minulle. Missä vaiheessa tämä pieni tekstinpätkä muuttui parodiaksi itsestään ja Lernerin kirjan teemoista? Ahdistunut nuori älykkö kirjoittaa New Yorkissa peloistaan, minä myönnän lukeneeni tämän kylpyammeessa Lontoon Northumberland Avella. Typerä globaali kylä. Lerner on ihan kiinnostava, lukekaa Lernerin kirjat. Niitä (helvetin palkittuja) runokirjoja ei tarvitse lukea, niissä on kyllä hyvä alkio, mutta suomalainen nykyrunous on parempaa.

Luetut kirjat 2015, osa 1/3

tammikuu 6, 2016

Walter Benjamin: Keskuspuisto & Messiaanisen sirpaleita

”Neuroosit tuottavat massakulutusesineen psyykkisessä taloudessa. Massatuotteella on siksi pakkomielteen muoto. Neurootikon omassa taloudessa se ilmenee lukemattomia kertoja alati samana.”

”Muisto on maallistunut pyhäinjäännös. Muisto on ”elämyksen” täydennys. Siinä menneisyyttään kuolleena omaisuutena inventoivan ihmisen vieraantuminen itsestään on lyöty lopullisesti lukkoon.”

Näin voi kirjoittaa vain itselleni syvästi läheinen, minkä vuoksi Benjaminin lukeminen on aina itsetyytyväistä. Ehkä lukemisen tapoja on lopulta olemassa kahdenlaisia: halveksiva ja itsetyytyväinen. Minun tapauksessani lisäksi, oli kyse kummasta hyvänsä, myös unohtava. En muista Benjaminin kirjasta enää mitään, vaikka pidin siitä kovasti. Voiko siis kirjallisuudesta, edes non-fiktiosta, lopulta tuoda mitään maailmaan?
 
Deirde Bair: Samuel Beckett

Ilmeisesti ensimmäinen Beckett-elämäkerta, jota raapustettaessa Beckett oli vielä elossa ja suostui edes pieneen yhteistyöhön. Eli lähinnä antoi siunauksensa. Beckett oli oman ”kehitykseni” elintärkeä vaihe, mutta nykyään tuotanto on täysin saturoitunut. Nykyään pidän lähinnä End Gamesta ja siihenkin liittyy vahva nostalgia suhteessa Conor McPhersonin mahtavaan, BBC:lle tehtyyn televisioversioon, jossa Michael Gambon ja David Thewlis lunastavat. Mutta tämä on elämäkerta ja sellaisenaan hyvä. Eniten olin yllättynyt Beckettin varakkaasta tennisklubitaustasta. James Joycesta piirtyy melko pienen ja omahyväisen ihmisen kuva, mutta kukapa taiteilija ei sellainen olisi. Sota-ajan koettelemukset olivat toinen kiinnostava puoli. Ikuinen nyhvääminen, alisuorittaminen ja pään hakkaaminen seinään taiteellisen työn kohdalla tuntuisi aikalailla omaani vastaavalta.
 
Thomas Bernhard: Häiriö 

Bernhard ei ole tässä vielä täysin löytänyt lopullista, kliinistä tyyliään, minkä vuoksi Häiriö on yllättävänkin hyvä ja kuumeinen. Siis: Bernhard on tässä mainio toisella tavalla, joka tuntui myös tuoreelta lukijalle, joka oli ehtinyt jo tottua Bernhardiin lopulliseen tyyliin.
 

Jennifer Egan: The Invisible Circus

Muistan pitäneeni Eganin freshman-esikoisteoksesta, vaikka se psykologisesti aika viriteltyä ja tarkoituksellisen ongelmahakuista olikin. Egan on tarpeeksi kiinnostava kirjoittaja lausetasolla, joten katson sormien läpi turhaa draamaa, bildungia ja muita klassisen lukuromaanin riippakiviä.
 

Adam Johnson: The Orphan Master’s Son

Pulitzer-palkittua, äärimmäisen rakennettua kirjoittajakoulutusproosaa, joka on manipulaatioasteeltaan ja kikoiltaan lähes yhtä stalinistista kuin kirjan Pohjois-Koreassa kuvattu elämä. Kulkee tietysti kuin vuoristorata, joskaan en koskaan suostunut vuoristorataan, sillä en halunnut oksentaa. En toisaalta ymmärrä myöskään lähtökohdan tarkoitusta: miksi ylipäänsä ”muiden” pitäisi kirjoittaa asioista, jotka eivät suoranaisesti ole heille itselleen elimellisiä? Miksi fabrikoida siihen päälle jotain platonistisen-platonistista liberaalin sohvaperunan fantasiaa? Koska pohjois-korealaisilla itsellään ei ole siihen mahdollisuutta? Pitääkö rikkaiden kirjoittaa köyhistä samastumalla köyhiin, koska köyhät eivät itsekään pysty ja koska köyhillä on parempaakin tekemistä ja luettavaa? Typerä  ja tarpeeton tiiliskivi, jos haluan teini-ikäisen moraalisiin ongelmiin keskittyvää eskapismia, katson mieluummin The Walking Deadia tai Breaking Badia.

 

Joan Didion: Iltojen sinessä

Pidin tästä enemmän kuin The Year of Magical Thinkingistä, josta kirjoitin varsin kritiittiseen sävyyn vuosi sitten. Ehkä olin jo tottunut Didioniin valkoiseen Concorde-New York-kulttuuriyläluokkaisuuteen, joka on kuitenkin vielä aika eri asia verrattuna ihan ok:sti toimeentulevan kirjoittajan/runoilijan asemaani, joka on sekin toki varsin etuoikeutettu maailman ja historian mittakaavassa. Sikäli Didionia on aina miellyttävä ja kevyt lukea, oli sisällöstä moraalisesti mitä mieltä tahansa. Jopa silloin, kun hän puhuu kahden itselleen rakkaimman ihmisen kuolemasta, kuten näissä kirjoissa. Tämä postikorttimainen kepeys saattaa tietenkin kertoa jotain The National Book Awardista, jonka The Year of Magical Thinking (ja tämä on oikeastaan vain tuon teoksen toisinto) voitti, mutta toisaalta ajatus peltotyömiehen lailla raatavasta prosaistista on minulle vastenmielinen joka tapauksessa, mistä voidaan loogisesti johtaa myös tiiliskiviromaanien tarpeettomuus nykykirjallisuudessa, ellei kyse ole elinvoimaisista ja nykyajan tarpeisiin vastaavista lajeista, kuten kauhusta, scifistä tai fantasiasta.

 

Juhani Aho: Yksin

Ei huono. 1890-luku reprazent. Myönnän olevani kiinnostunut vuosisadan vaihteen ”eurooppalaisista” boheemeista ja toisaalta maailmannäyttelyn vibasta nimenomaan ajan suomalaisten kuvailemana, vaikka solipsistista onanointiahan tämä teos varsin pitkälle onkin.

 

Tom McCarthy: Satin Island

Kauas on McCarthy pudonnut hienon Remainderinsa ajoista (josta nuorempi minäni kirjoitti ilmeisen baudrillardilaisissa tunnelmissa vuonna 2010). Satin Island oli yksinkertaisesti vaivaannuttava pyristelyissään olla ”ajanmukainen” tai ”kokeellinen” tai jotain. Löysältä luonnosvihkolta vaikuttava, taideinstituutiojamppoja nuoleskeleva kikkare.

 

Carson McCullers: The Heart is a Lonely Hunter

Luin lopulta hieman työvoittona, mutta ei tämä suinkaan huono romaani ole, vaikka aavistuksen verran petyinkin. Teoksella on järjetön historiallinen prestiisilasti, nimittäin. Ei niin southern gothic kuin olisin toivonut, mutta toisaalta McCullersin inhimillisestä syvyydestä kertova rodullisen tasa-arvon ja pikkukaupungin syrjäytyneiden käsittely niinkin nuorella iällä, alle 25-vuotiaana, 1930-luvun loppupuolella on vaikuttavaa. Kiinnostava hahmo.

 

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea

Ei pärissyt enää niin kovaa kuin ensimmäisellä lukukerralla joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta silti kiinnostava aiheenkäsittelynsä ja kielensä puolesta. Siis: uudelleenkuvittelee Brontë Jane Eyren ullakolla asustelevan ”hullun naisen” menneisyyttä. Yksi niistä kirjoista, jotka saattavat ns. lyyrisyytensä vuoksi vaatia tietynlaista tunnetilaa kolahtaakseen kunnolla. Suositukseni, joka tapauksessa.
 

Gilles Deleuze: Cinema 1 – The Movement-Image & Cinema 2 – The Time-Image

Voi veljet. Ei edes aloiteta. Hyvä, tietysti. Pidin 1. osasta enemmän kuin toisesta, luultavasti siksi, koska mykkäelokuva ja 30-50-lukujen elokuvat ovat minulla enemmän hämärän peitossa kuin ranskalainen uusi aalto (tai sen johdannaiset), joita 2. osa lähes eksklusiivisesti käsittelee.

Ensimmäinen osa keskittyi myös ehkä enemmän elokuvaan sinänsä. Siis: vaikka Resnais, Pasolini jne. ovatkin kiinnostavia, eivät he ole enää  niin kiinnostavia, että tarvitsisin kirjakaupalla jaarittelua. Tavallaan Deleuze sanoo elokuvan kehityksen loppuneen 60-luvulle, mikä pitää tietyssä mielessä paikkansa (Hollywood, joka on ikuista movement-imagea), mutta toisaalta taide-elokuvan klassikotkin alkavat kokea (ainakin omassa silmässäni) tietynlaista inflaatiota, tarvitsen katsomiskokemukseltani vähitellen jotain modernimpaa kuin Bresson tai Antonioni, jotta vaikuttuisin muutenkin kuin ”vain” formalistis-esteettisesti, ja joita Deleuze luonnehtii jo time-imagen aallonhuipuksi. Jos menen ja katson Wellesiä tai Antonionia, pidän näkemästäni 100% varmasti, mutta olenko katsoessani enää 2010-luvulla, siis henkisesti? Ongelma on outo, koska tietenkään taide ei vanhene, mutta tietenkin se vanhenee. Kysymys liittyy varmasti myös tekijyyteen ja omaan identiteettinä tekijänä (joskin toisen taidemuodon tekijänä).

Eli, mitä olisin toiselta osalta myös halunnut, olisi ollut ranskakeskeisyyden ohella edes 70-luvun Hollywoodin ”kultakauden” elokuvien analyysia, samoin ei niin leikkaus/pseudofilosofiskeskeisen (leikkaus dialektisena materialismina tms. löpinää, Pasolini, josta en ole ikinä pitänyt, iänikuinen Eisenstein, sittemmin pimentoon jääneet Straubit jne.) perinteen elokuvia, kuten Tarkovski. Aasia on muutenkin aika pimennossa suhteessa siihen, että se on oikeastaan 50-luvusta lähtien ollut elokuvan mahtimaanosa. Tosin Deleuze ei ehkä ehtinyt elää/kirjoittaa esim. juuri tätä Tarkovskista jossain mielessä alkanutta ”kontemplatiivisen” elokuvan buumia (Tarr, Weerasethakul, Angelopoulos, Denis, Hou Hsiao-Hsien ja kaikki heidän jälkeensä), saati mitään muutakaan 80-90-lukujen taide-elokuvaa, koska 2. osa julkaistiin jo 1985. Toki myös sisäsiistiä elitismiä siinä mielessä, että genre-elokuva puuttuu, mutta Deleuze ei tainnut toisaalta nähdä genre-elokuvassa mitään sen kummempaa kuin Hollywoodissakaan: movement-imagea, joka keksittiin jo 20-luvulla ja joka ei sen jälkeen ole saanut mitään muuta lisää kuin äänen…
 
Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja mieli

”Felix Ravaisson väitteli 1838 tohtoriksi luonnonfilosofiasta. Henri Bergsonin mukaan Ravaissonin filosofian perusajatuksena on se, että taide on kuvallista metafysiikkaa, että metafysiikka on taidetta koskevaa pohdiskelua ja kysymyksessä on sama intuitio vain eri tavalla käytettynä, jonka tuloksena syntyy sekä suurta filosofiaa että suurta taidetta.” (Suomentajan huomio teoksessa.)

Hieno pieni kirja, liittyen Deleuzen elokuvakirjoihin ja näkemisen tapoihin. Filosofiaa/hermeneutiikkaa/fenomenologiaa, joten en muista kirjasta mitään. Voin lukea sen uudestaan, mikäli haluan taas ajatella sen kanssa.

 

Vladimir Nabokov: Lolita

Ei, en ollut lukenu Lolitaa aiemmin. Ei, en usko että se kääntyy, joten luin englanniksi. En tiedä olenko törmännyt näin kielellisiä kikkoja ja vitsejä täynnä olevaan englantiin edes Monty Pythonia katsoessani. Pedofiliateema moraalisesti on Lolitassa vain toissijainen, eikä lopulta edes kovin kiinnostava, pääasia on rakkaudella englannin kieleen ja Yhdysvaltoihin. Ellei pedofiliaa ymmärrä suhteena nimenomaan kieleen ja Yhdysvaltoihin. Siksi tuntuisi naurettavalta lukea sitä suomennoksena.

Huhtikuussa kirjoitin romaanista seuraavaa: ”Kirja menettää parhaimman teränsä viimeisessä kolmanneksessa, mutta silti ja banaalin uhalla: mitä kieltä, miten helposti Nabokov leikittelee! Toisaalta: mitä ihmeellistä jorinaa! Ironia Lolitassa on muuten mielestäni elimellisesti erilaista kuin Nabokovia seuranneen usalaisen metafiktion. Lolitassa kuuluu vielä laaja sivistys ja usko sivistykseen, vaikka niin Humbertin hahmo kuin Nabokovkin suhtautuvatkin kysymykseen parodisesti ja itseironisesti. Ilman perkeleellistä tutkimusta ja analyysiä en osaa tämän paremmin perustella, mutta näppituntumani on tämä. Toisaalta 1800-luvun puolella syntynyt, laajan eurooppalais-venäläisen sivistyksen saanut Nabokov oli vielä aivan toista sukupolvea kuin 20-30-luvuilla syntynyt metamieskavalkadi Barth, Pynchon, Barthelme, Gass, Gaddis ja DeLillo.”
 

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

Tuota noinnii. Toisaalta ja toisaalta. Pidin lukemastani, mutta lukemani oli myös syvästi problemaattista. Nojatuolisosiaalidemokratiaa, mutta nojatuolistahan minäkin huutelen. Kummasti sitä Debordiakin on mukavampi lukea sohvalla maaten ja kahvia juoden kuin betonilattialla istuen. Kannattaa lukea Uschanovin kirja, mutta kannattaa lukea myös tämä kirjoitus kirjasta.
 

Samuel Beckett Now: Critical Approaches to His Novels, Poetry, and Plays (ed. by Melvin J. Friedman)

Varsinaisesti en tiedä miksi luin, taisin löytää yo-kirjaston poistomyynnistä & kirjassa on hieno kluuttikansi, johon on kohopainettu Beckettin kasvot (ja jonka väritin huvikseni läpi paperille lyijykynällä). Ei mitään uutta, luin jo aikanaan jonkin verran Beckett-tutkimusta kandityötäni varten. Näistä papereista en muista enäää yhdenkään aihetta.
 

Thomas Pynchon: Gravity’s Rainbow & Inherent Vice

Pynchoneista kirjoitin jo toukokuussa seuraavaa:

”Gravity’s Rainbow luettu, viimeiset parisataa sivua huomattavasti hitaammassa tahdissa, sillä teos ei selkeästi enää kanna & muuttuu entistäkin sekavammaksi ja lukijalle alkaa viimeistään siinä vaiheessa paljastua, että mitään luetusta ei varsinaisesti lunasteta… kuten ei tietysti ollut Pynchonin tarkoituskaan. GR on juuri sitä outoa juupas-eipäs-puuroa, mitä kritiikitkin aina sanovat: loistava, sekava, nerokas, helvetin tylsä, taidokas, satunnainen, liian pitkä, ajanhukkaa-mutta-siltikin… Parhaita jaksoja ovat ne pienet, yhtenäiset episodit, jotka ovat myös kaikkein hauskimpia, helppolukuisimpia ja viihdyttävimpiä. Slothropin vessanpönttösukellus & rakettipanokartta, luola/kaivostakaa-ajo… Alku ja keskikohota ovat parempia ihan jo siksi, että niiden aikana tuntuu vielä siltä, että hahmoilla on jotain merkitystä, jokin kohtalo tai tarkoitus, että suuri kudelma muodostaa jonkin kuvion. Se, että ei muodosta ei oikein riitä, sillä käsitteellinen arvo on melko olematonta arvoa silloin, kun varsinaisten dynamiikkojen pitäisi toimia teosta lukiessa, ei jotain esseepaperia kirjoittaessa. Ylipäänsä: miksi edes käyttää hahmoja, varsinkaan näin paljon? GR ei ole varsinaisesti ajanmukainen tai istu omaan avantgardeeni, sillä olen kiinnostuneempi nimenomaan kaikesta muusta kuin hahmoista tai niiden motoriikasta. Viimeisen kolmanneksen aikana hahmot pudotellaan pois, unohdetaan, kukaan ei saa täyttymystä tai edes syvene, kenenkään kohtalo tai kaari ei ole selkeä, kaikkein vähiten keskushenkilöiden. Jos heille kaipaa jotain motiiveja, pitää ne kaivaa ulkopuolisesta kirjallisuushistoriasta: se ja se Rilken motiivi, se ja se Joyce tai Homeros, se tietty saksalaisen romantiikan perintö, se manikealainen dualismi, se maailmansotien taustamotiivi. Kaiken yllä pynchonilainen ”paranoian estetiikka”, joka ohjaa narratiivinukkeja kuin jokin frankensteinilais-teslalainen sähkövirta, jonka runollisuuteen on helppo takertua, joka asettui usalaisen alakulttuurin pyramidinsilmään…

Hahmojen hupaisan kepeä pikareskisuus ei sikäli haittaa minua, kuten ei yletön postmoderni metailu muutenkaan, tämähän on se omin juttu minulle. Suurin ongelma teoksessa minulle on se epäselkeys ja vääränlainen selittelemättömyys, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa. Kyse ei ole mistään nautittavasta lyyrisestä hämäryydestä (paitsi aniharvoin, niinä hetkinä Pynchon on suvereeni ja lunastaa kaiken, mutta noita sivuja ei taida olla edes paria kymmentä), vaan läpitunkemattomasta tekstimassasta, josta en saa otetta vaikka kuinka tarkasti lukisin (suomennos ei muuten, vilkaisuni perusteella, auta tässä suhteessa). Tällainen aines perustelee toki itsensä, mikäli lukijan tarkoituksena ja suurimpana huvina on rakentaa intertekstuaalinen wikisivusto, mutta muuten se perustelee itsensä vain käsitteellisesti, mikä taasen on tylsää, sillä hyötysuhde lukemiseen käytettyyn aikaan on negatiivinen, varsinkin kun itse teoksen sijasta voi lukea tiivistettyjä kommentaareja tai papereita, jotka ajavat saman asian. Toisin sanoen lukijana koen aikaani a) hukattavan ja b) kirjoittajan panttaavan lahjojaan outoon ja staattiseen lumisateeseen, jonka tehtävänä tuntuisi olevan lukemisen vastustaminen.

Pynchonin tuotannon suuri paradoksi ja keskeinen olemus on juuri tämä kepeyden ja läpitunkemattomuuden sekoitus, joka kärjistyy vuoden 2006 Against the Dayn yli 1000-sivuisessa ideatuhlailussa. Tavallaan Pynchon on koko postmodernin genrekaman isäkuva, joka tietyssä mielessä ennusti ja siitti kaiken mahdollisen tv-scifistä supersankarisarjakuviin. Siis nimenomaan postmoderneihin supersankarisarjakuviin, en puhu nyt kulta-ja hopeakausista, tai edes Marvelista. Tuntuu siltä, että kaikki 80-luvun jälkeinen scifi/fantasia/kauhuviihde on Pynchonille velkaa nimenomaan ideakuvituksen tasolla. Estetiikka: genrekirjallisuuksien sekoittaminen, satojen yhdentekevien henkilöhahmojen juoksuttaminen ja limerikkien sepittäminen, taustateemoina mitä gnostisimmat tieteiden ja salatieteiden sekamelskat… Lopputulos on maagillis-tieteellistä steampunkpippelivitsipuuroa, josta voisi ammentaa aivan mitä haluaa. Oudon käänteisellä stetoskoopilla luen Pynchonista Grant Morrisonia, Warren Ellisiä ja kaikkien tietokonepelien juonet. Alan Moore on tahollaan kärsinyt jo pitkään terminaalivaiheen pynchoniitistä, jos kohta Mooren myöhäistuotannon magiahöpinät ovat vielä aivan toisella tavalla tylsiä ja latteita.

Lopulta voin tulla vain siihen tulokseen, että tällainen estetiikka on Pynchonin tarkoituskin. Voin vain hyväksyä, että juuri ne piirteet, jotka tekevät hänestä silloin tällöin mielestäni nerokkaan, eivät ole hänen omasta mielestään keskeisiä. Enkä minä jaksa nykyään enää miettiä merkityksen tai suurten kertomusten mahdollisuutta, teemat taiteessa ovat minulle lopulta melko yhdentekeviä. Teemat ovat se, mitä taiteesta voi sanoa tai kirjoittaa, vaikka itse teoksessa niitä ei ole. Teoksessa on vain dynamiikkoja tai niiden puutetta. Muu on turhaa hälyä, joka ohjaa lukukokemusta muualle, miettimään monitulkintaisuuden mahdollisuuksia. Aivan kuin se olisi jokin arvo. Ehkä juuri tulkinta on perseestä? En minä tiedä. Luin Gravity’s Rainbow’ta reilut 20 päivää. Sain sen luettua noin tunti sitten. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä siinä tapahtui tai kuka kukin henkilöistä oli, muistaisin lähinnä sen, mitä olen lukenut teoksen kritiikeistä tai kommentaareista. Tällainen jälki lähentelee tietenkin hyvän runoteoksen tai elokuvan jälkeä, jos uskoo tuollaiseen selittämättömän kokemukseen. Minä uskon toisinaan, sillä toisinaan minulla on tuollaisia kokemuksia. Siinä suhteessa GR on onnistunut. Jos on tärkeää voida sanoa, että en ymmärtänyt teosta kokonaan, että en saanut sitä haltuuni, että se jäi ”runolliseen hämärään”, GR on onnistunut.

Mutta Pynchonin Inherent Vice oli toisaalta mainio! Tai siis onhan Gravity’s Rainbow’kin helvetin hyvä ja ainutlaatuinen, eihän siitä ole kysymys, vaan sen historiallisen arvon kohdalla jo jostain muusta. Mutta hitto kun Vice imi, luin sen parissa illassa. Täydellinen dekkariuudelleenkirjoitus. Toisaalta sen sulattamisessa auttoi PTA:n elokuvasovitus, jonka katsoin alle ja joka on yllättävänkin uskollinen. Hyvin toimiva teospari. Ehkä sekin auttaa, että miljöönä on Los Angeles vuonna 1970 ja Mansonin aiheuttama hysteria, eikä toisen maailmansodan aikainen Eurooppa. Olen siitä huono mies, että 1900-luvun sodat eivät ikinä kiinnostaneet minua (siis sodat itse, niihin johtaneet ideologiat ja niiden aiheuttamat teknologian ja maailman kokemisen tapojen muutokset kyllä). Itse asiassa Inherent Vicen sujuvuuden ansiota on se, että päätin yrittää lukea Gravity’s Rainbow’ta taas kerran, tällä kertaa urakassa onnistuen.”

 

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.