Skip to content

Katsomistani Oscar-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista

helmikuu 21, 2015

Hm, näin Oscarien alla kirjoitan vielä elokuvavuodesta 2014 jotain, vaikka ei oikein tunnu siltä että siinä olisi lopulta mitään kirjoittamisen arvoista. Aniharva juttu tuntui erityiseltä. Silti huomaan kirjoittaneeni ainakin Turistista ja Dardenne-veljesten elokuvasta, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Joten ehkä kirjoitan muistakin. Molemmat mainitsemani olivat hyviä elokuvia, mutta kumpikaan ei ollut erinomainen. Molemmissa oli silti piirteitä, jotka saivat analyysiapparaattini käyntiin.

Kysymys onkin enää ehkä siitä, voiko elokuvalta nykyään vaatia mitään muuta. Siirtyykö elokuva(kin) sille alueelle, jossa odotan enää virikkeitä omalle kirjoittamiselleni ja jokin ns. pyhä esteettinen kokeminen jää pois. Tämä saattaa olla pikemminkin muutos minussa, ei välttämättä yhteiskunnassa tai elokuvassa. Käsitetaiteellinen muutos, tai vastaavasti analyyttinen muutos. Sikäli ei ole välttämättä kysymys mistään objektiivisesta ”nykyään”-todellisuudesta.

Vuoden ainoa elokuva, jota katsoin ns. silkkana elokuvana, jonka aikana analysoiva mieleni oli hiljaa, oli Mike Leighin loistava Mr. Turner. En halua kirjoittaa siitä mitään, mikä on pitkään ollut minulle onnistuneen elokuvataiteen merkki. Myös solipsistisen ja esteettisesti itseensä kääriytyneen. Sillä tuolloin kokemus tuntuu omalta, yksilölliseltä. Kun tietyt dynamiikat taiteessa herättävät kokijassa jotain, joka on vain juuri hänessä, jota voi olla mahdoton selittää muille. Taiteen kautta herkkä ihminen tunnistaa toisen herkän ihmisen. Tällainen kokemus ei ole yhteisöllinen, minkä vuoksi voitaneen globaalina aikana argumentoida siitä, onko se moraalisesti hyvä. Toki se on ainoa minulle syvästi merkitsevä kokemus, mutta onko minun syvällä merkitykselläni väliä? Pitäisikö olla vaan yleisiä hyviä viboja tasaisesti kaikille?

Analyysin ja hiljaisen kokemuksen välissä tasapainoili Assayasin hieno Clouds of Sils Maria, josta pidin varsin tukevasti. Sopivasti metaa, sopivasti modernia, sopivasti näkemystä, sopivasti outoa. Elokuva tuntuu siltä, että katson sen uudestaan, että se oikeasti kestää katsomista uudestaan. Hyvin, hyvin harva elokuva kestää. Syystä tai toisesta Sils Maria huutaa päässäni Kubrick ja Hitchcock, vaikka ei välttämättä liittynyt kumpaakaan suoranaisesti. Noiden nimien mainitseminen kuitenkin takaa sen, että elokuvassa oli jotain hyvin elokuvallista kylmällä ja kuivalla tavalla, kuin jäätikössä, jotain hyvin älykästä ja modernia. Lisäksi tunnistin itsessäni monia asioita ja piirteitä Binoche’n esittämässä päähenkilössä. Clouds of Sils Maria oli Mr. Turnerin ja Borgmanin (jos se lasketaan) kanssa lempielokuvani vuonna 2014.

Asia erikseen on vaikkapa The Theory of Everything, joka yritti saada minut väkisin itkemään. Jos polveen lyödään vasaralla, jalka ponkaisee kyllä ylös, biologia määrää. Tearjerk-reaktio on yleensä vastustamaton, ellei ole hyvin kyyninen tai varauksellinen. Eikä sekään haittaa, moni on, moni on ollut. En vain jaksa enää vastustaa Hollywood-manipulointia närkästymällä ylenpalttisesta juustosta, se on niin itsestään selvää selvää juustoa. Katsoja joka tapauksessa tuntee ja tietää tulleensa manipuloiduksi, mutta mitä sitten? Syvemmät kokemukset odottavat kyllä siellä nurkassa balsamoimassa narsistista sieluasi. Suon Kaiken teorialle kaiken kunnian, mitä se on saanut ja tulee saamaan, sillä se on hirvittävän toimivaa juustoa ja kamalan hyvin näytelty. En ole itkenyt ainakaan viiteen vuoteen, mutta elokuvaa katsoessani lähes itkin. En voi olla kiittämättä elokuvaa siitä. Huolimatta siitä helvetin kauheasta filtteristä. Ilmiselvää lienee, että leffa tyhjentää Oscar-pöydän Boyhoodin kanssa. Redmayne voittaa miespääosan, Boyhood ehkä elokuva/ohjaaja-pystin.

Birdmanin olen nähnyt, on itse asiassa sääli että Redmayne veti Hawking-vetonsa tälle vuodelle, sillä soisin palkinnon myös Keatonille. Se oli lopulta huomattavan paljon kiinnostavampi suoritus, siinä oli enemmän tutkittavaa, se oli älyllinen suoritus. Keaton pääsee puhumaan ja ilmeilemään paljon, vaihtelemaan mielentiloja sekunnissa siinä, missä Redmayne näyttelee, aiheen tapauksessa luonnollisesti, kuin hidastettuna. Keaton myös tavallaan metanäyttelee, elokuvan sisällä olevassa näytelmässä huonommin kuin itse elokuvassa, jne. Itse Birdman on ristiriitainen elokuva. Se on mainiosti kuvattu ja lavastettu, pidän tuosta ”koko elokuvan mittaisesta” otoksesta ja ahtaiden käytävien arkkitehtuurista, mutta toisaalta lähes inhosin niitä maagisia elementtejä, erityisesti niitä lentojuttuja. Tavattoman banaalia ja turhaa, typerää ja raukkamaista symbolismia.

Grand Budapest Hotelista kirjoitin aiemmin seuraavaa: ”Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.” Niinpä minulla ei ole sitä vastaan mitään. Hölmöä silti huomata, että se oli vuoden parhaita elokuvia.

Begin Again on hyvänmielen musahipsterileffa, joka tuli suojaukseni läpi aika helposti. Pidän Mark Ruffalosta, Pidän Keirasta, pidän kotikutoisuudesta jne. Eihän tämä ole ehdolla kuin biisistä, mutta toisaalta tässä ei ole yhtään mitään sen vähempää kuin suurten kategorioiden ehdokkaissa.

Nightcrawlerin pudottaminen vain yhteen ehdokkuuteen (original screenplay) on ehkä vähän yllättävääkin, ilmeisesti leffa on Hollywoodille liian tosi tai pienibudjettinen (voiko tämä oikeasti olla alle 10 miljoonan dollarin elokuva?). Helposti vuoden paras Hollywood-leffa, jos psyko-osastosta ja kiinnostavuudesta puhutaan. Älkää ajatelko, että päähenkilö Louis Bloom on ”kuka tahansa uusliberaali johtaja”, vaan ajatelkaa että hän on uusliberalismi, virus systeemissä. Ajatelkaa, että Louis Bloom on pua-mies tai avaruusolento, joka yrittää valtavan datamääränsä turvin mallintaa hyvää ihmistä sellaisena, kuin yhteiskuntamme tämän määrää. Tietenkään hän ei noudata mitään ”nyyhkymoraalia”, sillä systeemi ei tarvitse sitä. Jne. Ei liene sattumaa, että Jake Gyllenhaal ei näytä roolissaan enää ihmiseltä, vaan tietokoneella toteutetulta ihmiseltä, pelihahmolta. Olen yllättynyt ja myös hieman pahoillani siitä, ettei hän ole ehdolla miespääosa-kategoriassa. Bonuksena mainiota yökamerointia, vaikka ei tässä Michael Mannin kaupunkimetafysiikan tasolle ylletäkään.

The Imitation Game on katsomistani prestiisielokuvista ehkä heikoin. Tämä ei tarkoita ettäkö se olisi huono, tokihan minä aina Alan Turing-/salakirjoituspornoa katsoessani viihdyn, mutta leffa on oikeastaan ”vain” perusjännäri, joka on kuorrutettu Enigma-lorella ja Turingilla. Sikäli Turingin hahmo ei juuri syvene, sillä ”vapaan maailman kohtalo” ja koodin purkaminen ovat etusijalla, Turingin homoseksuaalisuus ja lopulta valtion pakottama kemikaalinen kastraatio melko toissijaisia piirteitä. Niinpä Cumberbatch ei pääse varsinaisesti näyttelemään missään vaiheessa, vaikka miespääosaehdokkuus tulikin. Leffaa on ehdittykin jo haukkua valtion harjoittaman, vähemmistöjen systeemaattisen alistamisen valkopesuksi. Keira Knightley on ehdolla tästä parhaaseen naisosaan, vaikka en muista roolista enää mitään. Paljon mieleenpainuvampi hän oli esim. juuri Begin Againissa

Vieraskielisen leffan pystin pitäisi tietenkin mennä Turistille, mutta se ei ole edes ehdolla. No okei, kolmea ehdokasta (esim. Viron edustajaa) en ole edes nähnyt, mutta Pawlikowskin vuolaasti kehuttu Ida oli minun silmissäni lähinnä itseparodian rajamailla liikkuvaa, yliaseteltua formalismia, joka näytti siltä, miltä 60-lukulaisen itäeurooppalaisen elokuvan ajatellaan näyttävän. Todella vahva anakronistinen fiilis, taide-elokuva taide-elokuvan vuoksi, lyhyt oppimäärä. Sitä paitsi, ihan oikeasti nyt, eihän tuollainen mustavalkoisuus tunnu Béla Tarrin jälkeen yhtään missään. Loppu tuntui jotenkin kesken jääneeltä, olisin kaivannut ehkä yhden tunnin lisää, tai jotain. Eli joo, semmoinen kolmen tähden setti ihan vain vahvan teknisen osaamisen vuoksi.

Zvyagintsevin Leviathanilta odotin paljon, mutta sainkin ”vain” hienosti kuvatun, sosiaalipornopropagandassa uitetun uhrinarratiivin, josta jäi käteen lähinnä sen miettiminen, että mites se ohjaaja nyt käsittelikään sitä Job-myyttiä. Eli Zvyagintsevin tulkinnassa Job antaa kaiken ja saa niskaansa vain lisää paskaa, loputtomasti paskaa, ikuisesti paskaa. Loputtoman häpäisyn ja tuskan. Jonkun toisen mielestä Leviathan on varmasti parasta missään ikinä, mutta minulle vain yksi luku lisää siinä tarinassa, jossa luullaan että taiteeksi riittää se, että alleviivataan yhteiskunnan paskuutta ja lyödään taas yhtä jumalan hullua päähän. Jos tällä saadaan ihmisten päähän tietoisuutta Venäjän korruptiosta, niin mikäs siinä. Kellekään sen ei luulisi olevan enää yllätys, mutta ok. Mafiapomot ja Hyvät Veljet tuskin tätä katsovat ja elämäänsä parantavat, mutta ok. Kuoro kyllä tietää jo etukäteen mitä sille saarnataan, mutta ok. Tämä on sanoja, ei tekoja, mutta ok. Propaganda on tietenkin vanha ja hyvä ase, mutta tarjoaa ainakin minulle kovin vähän. Kaikkein niljakkainta tässä on se, että jos ja kun Leviathan palkinnon voittaa (ainakin BAFTAn se voitti), pääsee Oscar-akatemia tarjoamaan kakkua ja syömään sitä. Samalla sekä tuetaan Venäjää että mustamaalataan sitä valtiollisella tasolla, elokuvan esittämän hirvittävän korruptiokritiikin kautta. Leviathan on akatemialle täydellinen, ideologinen ase. Some Cold War shit, shit.

 

 

 

 

Työpäivä I

helmikuu 18, 2015

Oikaisemme autiolta tuntuvan kauppakeskuksen läpi. Se on parikymmentä metriä sivussa liikekeskustastan parhaasta apajasta, eli auttamattomasti paitsiossa. Muutamia sinnitteleviä liikkeitä ja paljon hukkatilaa. Liikkeiden väleissä tyhjiä läpinäkyviä neliöitä ikuisessa kiertokulussa. Kaupungin lainalaisuuksiin tottunut huomaa heti, onko näissä tiloissa kulloinkin aloittelevilla yrityksillä mitään toivoa. Vain parikymmentä metriä, ja tilat olisivat kaiken keskellä, jokaisen kaupunkilaisen kulkureitin varrella, kuin kalkkeuma verisuonen pinnalla. Keskuksen toisesta ovesta sisään kävelevä katoaa kuin taskuun, ilmaantuu taas tullessaan ulos, lähempänä keskustan lävitse leikkaavaa kävelykatua.

Kahvila on kauppakeskuksen kulmassa, sen ikkunasta näkee liikekeskustan pakaroihin. Ohikävelevät ihmiset ovat saapuvia, he ovat suorittaneet siirtymisen ja valmistautuvat yleiseen, asettelevat vielä laukkujaan tai tekevät viimeisen tarkistuskierroksen älylaitteillaan. Loppusuora aukeaa ydinkeskustan aukioksi, on aika katsella ympärilleen ja orientoitua, räpytellä silmiään ja päättää minne mennä. Kukaan ei tiedä, mitä kaupungeissa pitäisi tehdä, mutta tämän ajatuksen annetaan olla ja haihtua, pakkautua laukun pohjalle kuin pilvi.

Tilaan caesar-salaatin, puolisoni jotain vuohenjuustolla, annoksien hinnalla söisi useamman päivän jos itse valmistaisi. Hinta on mieletön, mutta maksamme sen silti, sillä näin me mukaudumme, mikäli jotain mielimme saavamme. Edulliset ruokapaikat ovat nykyajan aarrekätköjä, niille ei mieluusti opasta, jotta kaupunki velkataakkoineen ei löytäisi aivan niin nopeasti. Laadusta maksamisesta ei ole kyse, sillä tarpeeksi vanhaksi elettyään ymmärtää, ettei mitään laatua ole, ellei sitä tee itse, eikä itse ehdi tehdä kuin muutaman asian.

Epävarmalle myyjätytölle luottokorttia ojentaessani käyn valon ajassa läpi aivojeni syviä uria: voinko oikeuttaa tämän itselleni, enhän käynyt lapsena lainkaan parturissa vaan isäni leikkasi aina hiukseni, jo siinä kilahti varmasti elämän tilille lukemattomia satasia… mutta eikö ne ole jo ajat sitten lunastettu, pelkästään kaikki ne öiset grilliltä ostetut hampurilaiset, jotka oikeutin samalla syyllä, kotona olisi ollut kyllä ruisleipää ja jääkaapissa juustoa ja kurkkua, mutta lämpimästä rasvasta ja suolasta mieluusti maksaa, enhän sitä paitsi juonut baarissakaan kuin vettä tai enintään sihijuomaa, grillien tropiikin lihavat naiset, jotka ovat tottuneet ottamaan koko kirjon alennustilat vastaan, iltapäivisin he istuvat kojujen edessä kahvilla ja tupakilla, öisin he salaa hymyilevät kun juopuneet miehet käyvät kosimaan, mutta missä ovat kaikki grillien miehet… lapsuuteni hiukset, niin, inhosin hiustenleikkuuta, ehkä siksikin, että eihän isäni ollut ammattilainen, vaikka olikin armeijassa leikannut nuorempien poikien tukkaa, hän oli siihen mennessä saanut jo monta lasta ja oli muita vuosikymmenen vanhempi… olin leikatessa jännittynyt ja herkkä, inahtelin ja venkoilin pienimmästäkin nykäisystä ja sain nirhamia, isäni kiroili… kyse ei ollut vanhempieni saituudesta, vaan omasta pakokauhustani, suostuin parturiin ensimmäisen kerran vasta yläasteella, käynnin jälkeen oksensin helpottuneena… mutta sitä ennen luokan tytöt kyselivät leikkisästi, että oletko leikannut nuo itse, kun tuossa etutukassa on tuollainen outo lovi… varsinkin se kaikista kaunein, se jonka reisiä ja lantiota halusin 12-vuotiaan kiihkolla…

Leivosvitriinien ja ylihintaisten teelajitelmien takana pyörii ja törmäilee puolenkymmentä nuorta. Tila on liian pieni ja työskentely tehotonta, samat hommat hoitaisi moninkertaisella nopeudella yksi alipalkattu veteraani. Mutta kahvila ei ole ollut pystyssä vielä vuottakaan. Vielä hetken voi seurata työharjoittelussa kimpoilevia vedettäviä leluja, ennen kuin omistaja tajuaa, että voi säästää viisinkertaisen summan irtisanomalla 75 prosenttia ja alentamalla jäljelle jääneiden palkkoja. Olemme puolisoni kanssa ottaneet paikan omaksemme, sillä se on kohtuullisen viihtyisä ja ruoka keskimääräistä parempaa, vaikka palvelu onkin usein toivotonta. Kyynisen huvittuneina meillä on tapana arvioida, miten monesta asiasta olisimme voineet jo valittaa johdolle, mikäli olisi vielä eettistä tai suotavaa valittaa palvelun laadusta.

Iltapäivän aurinko piikittää suuresta ikkunasta sisään ja heijastuu lasipinnoista ja aterimista valmiiksi kipeisiin silmiini. Ulkona sporttisiin asusteisiin kaikissa tilaisuuksissa pukeutuvat ihmiset kävelevät korvanapit korvissaan. Seuraamme, miten tarjoilija survoo jäätelöannoksiamme pikareihin. Hän osaa kyllä pyörittää palloja, mutta astiat ovat niin pieniä, että sovittu annoskoko ei tahdo mahtua niihin. Kermavaahdottimesta on kaasupatruuna lopussa, mikä aiheuttaa henkilökunnassa lievää paniikkia. Kahden etsiessä tiskinaluskaapista uutta patruunaa muut yrittävät pyöriä paikoillaan hyödyllisen näköisinä. Tämä on sitä, mitä näkee onnettomuuspaikoilla.

Tällä välin katutason aurinkoinen kahvilalinssi lämmittää pikareihin tiivistetyt annokset puolittain juokseviksi. Suklaakastike valuu reunojen yli ja viivytystä hyvitelläkseen tarjoilija lapioi päälle mintturakeita niin paljon, että lusikkaa ei saa pikarista pois ilman maanvyörymää. Vilkaisen toivottomana puolisoani, joka kohauttaa katseellaan olkapäitään. Yritän olla kiroilematta, sillä en halua henkilökunnan kuulevan minua. En halua aiheittaa näille nuorille ja jännittyneille ihmisille vaivaa ja pelkoa seuraamuksista. En halua hyvityksiä, sillä sekin on lopulta pois heidän palkoistaan. Kasaan kämmensyrjilläni mintturakeista pieniä kasoja ja mietin, suojelenko lopulta vain itseäni hankalalta tilanteelta. En halua pakottautua julmistuneen ja arvonsa tuntevan asiakkaan rooliin, sillä en usko siihen. Tuskin tarjoilijakaan uskoisi pahoittelevan ja nöyristelevän asiakaspalvelijan rooliinsa, varsinkaan jos olisin töykeä ja syyttävä.

En toisaalta haluaisi myöskään hyssytellä ja hokea että ”ei se haittaa, ei hätää, naurettava pikkujuttu”, sillä sekään ei ole lopullinen totuus. Löytäisin hetkessä toisen asiakkaan, jonka mielestä tällekin työlle löytyy kyllä ottajia ja kyllä hänelläkin on markkinoiden määräämä oikeutensa vaatia parempaa. Ehkä hänellä onkin. Mutta minä en halua hänen kauheaa oikeuttaan.

Muistan entisen parturini, ketjuliikkeen, jossa nuoret naiset leikkasivat nuorten miesten hiuksia siinä järjestyksessä, jossa nämä astuivat sisään. Vuoroaan odottavat miehet istuivat rivissä MTV:tä katsellen ja automaattikahvia juoden. Yritin vakoilla, josko hekin television katsomisen lomassa vilkuilivat heille pyllisteleviä, kireisiin housuihin käärittyjä kampaajien takamuksia, mutta ihmetyksekseni en koskaan saanut ketään narautettua. Olin aina parturissa käydessäni sekä vaivaantunut että kiihottunut, sillä asetelma oli niin naurettava ja samaan aikaan muka niin luonnollinen. Kampaajien ilmeisesti kuului olla naisia. Heidän kuului olla laittautuneita ja miesten katseiden keskiössä. Täysin normaali ja arkinen pornoelokuva. Liike leikkasi vain miesten hiuksia. Muutama harva, säännön tuhoava miestyöntekijä tuntui keskittyvän lähinnä hallinnollisiin asioihin, jonnekin lähtemiseen tai muutamiin erikoisparranajoihin. Miehiä leikkaamassa toisten miesten viiksiä. Vanhempia miehiä kävi aniharvoin, sillä näin nuorekkaassa ja tuoksuvassa ympäristössä he tuntuivat pervoilta tai eksyneiltä. Muutamilla heistä oli liian nuorekkaat nahkakengät.

Koska liikkeeseen ei voinut tehdä varauksia, astuttiin sisään, vastattiin retoriseen kysymykseen (Mitäkö muuta saisi olla kuin tukanleikkuu? Ranskalaiset perunat?) ja istuttiin odottamaan vuoroa. Tämäkin oli luksusta ja maksoi vielä moninkertaisesti caesar-salaattia enemmän. Työntekijät tuputtivat aina kanta-asiakaskorttia, jonka turvin kampaamo pyrki monopolisoimaan asiakkaansa hiustarpeet ja asiakas olisi vastaavasti säästänyt rahaa, jos olisi käynyt leikkauttamassa hiuksensa monta kertaa kuukaudessa. Minä olin kaljuuntunut jo hyvän aikaa, minkä luulisi vapauttaneen minut partureista. Intuition vastaisesti aktiivipalveluksesta pakeneva hiusrajani kuitenkin pakotti minut käymään parturissa kerran kuukaudessa, ellen halunnut näyttää Matilta ja Tepolta. Olen vielä hetken luettavissa nuorisoon, mutta pian olen keski-ikäinen ja lakkaan sikäli olemasta. Nyttemmin olen ottanut merkittävän askeleen, sillä tuttavieni kautta olen löytänyt kaupungin laitamilta mukavan vakiokampaajan, jonka kanssa juttelemme asioistamme etunimipohjalta.

Mutta tuolloin minulle vielä tyrkytettiin asiakaskorttia, joka olisi maksanut vuodessa kiinteän summan. Merkittävintä kortissa oli kuitenkin se, että sen turvin olisi voinut kävellä jonon ohi. Niinpä odottaessamme vuoroamme toivoimme vain, ettei ovesta kävelisi ketään ”klubikortin” omistavaa, joka kasvattaisi taas odotusaikaamme parillakymmenellä minuutilla. Häpeillen myönnän, että minulla olisi kyllä ollut varaa klubikorttiin, mutta kieltäydyin ehdottomasti hankkimasta sitä. Olisin mieluummin mennyt juurihoitoon kuin ollut se, joka kävelee jonon ohi. En olisi suurin surminkaan halunnut itselleni jonojen ohi kävelijän statusta. Vastaavasti jonottavan osa ei ollut sen helpompi, sillä vaikka en tiennytkään mitä jonojen ohi kävelijät ajattelivat, tunsin jatkuvasti olevani heidän huonon omatuntonsa ja etuoikeutetun asemansa välittäjäaine. Aloin jopa potea huonoa omatuntoa siitä, että olin kitsastellut, että en ollut itsekin hankkinut korttia ja päättänyt olla heidän kanssaan tasaveroinen, säästänyt heiltä ylimääräistä harmia. Olisin voinut maksaa oikeudesta jonottaa tasa-arvoisena heidän kanssaan. Aloin joskus selittää ajatuskulkuani yhdelle kampaajatytöistä, mutta hänen silmiensä lasittuessa vaihdoin puheenaiheen kesämatkusteluun ja siihen, miten välillä teki hyvää irtautua ja lähteä johonkin lataamaan akkuja.

Vielä potiessani huonoa itsetuntoa siitä, että olin paljastanut mielipiteeni korteista astuin toiseen suosilmäkkeeseen, kun epähuomiossa vastasin lomasuunnitelmakysymykseen olevani kirjoittajana aina lomalla, aina töissä. Kesät olivat hankalia, kun toisaalta teki mieli mennä yleisen normin mukana ja lomailla, toisaalta tuntui väärältä pitää lomaa joutenolostaan. Piian saavuinkin apurahoista selittämisen satamaan ja omaa työtäni vähättelevään apologiaan siitä, kuinka tein töitä omalähtöisesti, eli hitaasti mutta epävarmasti. Näiden puheiden jälkeen tyydyin istumaan harmistuneena tuolissa, ylisuurelta ruokalapulta näyttävä kangas kaulassa, ilman lasejani sokeana kuin myyrä.

Saan itseni kiinni siitä lopullisesta pisteestä, johon ajatukseni aina klubikorttikysymyksessä päätyvät, siitä hirvittävästä fantasiasta ”seuralaisbonuksesta”, joka on loogisesti sisäänrakennettu tällaiseen järjestelmään. Toisaalla mintturakeet muodostavat epäsiistejä kekoja, toisaalla suklaajäätelö valuu pikarin kylkeä pitkin. Käännän astiaa, jotta viereisessä pöydässä istuvat eivät huomaisi sotkuisuuttani, joka ei ole edes minun vikani. Yksi ratkaisu selvittää epämukava tilanne itseäni ylentävästi olisi kohtauksen järjestäminen ja uuden annoksen pyytäminen, mutta tyydyn kumartumaan annokseni ylle. Aivan kuin siten tekisin itsestäni ja jälkiruoastani jotenkin näkymättömämmän. Lusikka on kuin hunajasammioon upotettu koira. Pikarista ei nouse siistiä suupalaa, vaan liejuinen sekasotku päätä ja hiuksia, joka pitää änkeä kokonaisena suuhun. Pyyhin paperilla astian tahmeasti valuvia kylkiä. Nuolen sormiani ja kämmensyrjiäni. Yritän suojella lusikan vartta jäätelöltä, tasoittaa annoksen rämeistä pintaa ja pyyhkiä raekekoja kämmenelleni, kipata niitä sitten takaisin kulhoon tai lautaselle. Epähuomiossa kaadan yhden kourallisen puolisoni vesilasiin, joka ei olekaan tyhjä. Valkeat rakeet jäävät kellumaan kuin lumisadepallossa. Rutiinien ja asioiden järjestyksen sotkemista inhoava puolisoni älähtää ja joudun oitis hyvittelemään, että en tajunnut että siellä on vielä vettä, saat mun lasini tai haen sulle uuden. Sormeni ovat tahmeat, kaikki lautasliinamme ovat jo märkiä ja sotkuisia, lusikkani on tahmea. Partani ei auta asiaa. Annokseni on möyritty ylimakeaksi sotkuksi, josta suklaakastikkeeseen ja juoksettuvaan kermavaahtoon sekoittunut minttuesanssi hallitsee kuin pieru sohvatyynyssä. Hamuan vesilasiani, mutta se on puolisolta ottamani raevesilasi, enkä kehtaa juoda hänelle antamastani lasista, häpeän kohellustani jo muutenkin tarpeeksi. Tiedän myös, että puolisoni huomaa hankalan oloni ja sen sijaan, että sättisi minua, alkaa potea huono itsetuntoa siitä, että on halunnut tilata jälkiruokaa ja aiheuttanut siten tämän tilanteen, aivan kuin sokeri ja rasva ja ikuinen laihdutuskuuri kostaisivat täten. Pöydässämme ei ole vesikannua ja vesipiste on sen verran kaukana, että ahdistun lisää. Selkäni on hiestä limainen ja aivossa paukuttaa, että tämä ihooni liimautuva paita oli vielä aamulla puhdas ja vasta kaapista otettu, olisin halunnut pitää sitä vielä monia päiviä, taasko pitää pestä pyykkiä, hillittömät vesimäärät kuluvat jo siihen, että pöntöllä istuessani minun pitää hajun vuoksi nykyään vetää vessa jo, koska kyllä sen verran saa itselleen suoda, tai ehkä peräti kolmesti, mikäli joudun lopuksi harjailemaan vielä reunoihin pinttyneitä jätöksiä. Saati sitten paskantamisen jälkeinen alapesu… Tajuntani kakusta hyppäävät samanaikaisesti ne tosimiehet, jotka tyytyvät pelkkään paperiin ja mielihyvästä täristen myöhemmin repivät anuskarvoihinsa kovettuneita pieniä palleroita, sekä netissä kiertävät vitsikuvat afrikkalaisista lapsista, jotka epäuskoisen näköisenä kysyvät, että ymmärsinkö nyt oikein, teillä on niin paljon puhdasta vettä että te paskannatte siihen? Inhoan kusilaareja, niiden äärellä miehuudestaan röyhtäillen ja syljeskellen muistuttavia farkkumiehiä geelihiuksineen, vessaan ryntäävän ripulihätätapauksen mahdollisuudesta huolimatta käytän aina koppeja, koska halveksun sukupuoltani vielä keskitysleirejä enemmän, ja silti, ja silti haluaisin pystyä samaan… tietenkin olen yrittänyt, ei siinä ole mitään ongelmaa, ei mitään estettä. Jälkikäteen vain tunnen itseni vieläkin likaisemmaksi. Entä pitääkö minun tämän helvetillisen hien takia peseytyä kotiin päästyäni vielä uudestaan, vastahan minä aamulla lotrasin, vai pinnistelenkö tällä kuivavalla hiellä, iltaa kohden hikoan joka tapauksessa vielä uudelleen… Se on kaupungissa asumisen haittapuolia, eikä ilmalämpöpumppuakaan oikein kehtaisi käyttää, maksaisinko vielä lisää sähköä siitä, että Suomen hartaasti odotetussa ja lyhyessä kesässä puhalluttaisin kylmää ilmaa päälleni?

Tyydyn kastelemaan rutattua lautasliinaani, taputtelemaan sillä suupieliäni ja tahmeita sormiani. Haistan viiksissäni suklaan ja mintun, jälkiruoasta aiheutuva krapula on jo päällä ja vannon syöväni viikon pelkkää varsiselleriä, vaikka sitten vihannesosastolla jäädynkin ja alan miettiä proteiineja väistellessäni tolkuttomasti haahuilevia eläkeläisiä, pääni on oudosti kipeä ja tukkoinen, aivan kuin silloin, kun ei ole muistanut syödä lääkkeitään, mutta tänään sille ei pitäisi olla mitään syytä. Kelaan eilistä, teinkö jotain poikkeuksellista, onko tälle jokin selitys: valvoin tietenkin liian pitkään, luin ja katsoin kuvaruutuja koko päivän ja nukuin yli puoleen päivään, mutta niin olen tehnyt aina, mitä muutakaan voisin tehdä? Mennä äijäjoogaan? Teeskennellä, että terassilla paahteessa ihmisten keskellä istuminen ja hiilihydraattien juominen olisi nautinnollista? Että lenkkeillessä voisi jotenkin unohtaa sen, että ihmiset ajavat autoillaan keskustoista taajamaan ja taas takaisin, olla ajattelematta jokaisella sydämen lyönnillä kuolemaa? Että tavarataloista löytyisi jotain merkittävää, että designer-puotien hinnoissa ja sisällöntuottamisessa olisi jotain järkeä, että paperijätettä myyvän kirjakaupan alennusmyynnistä tällä kertaa osuisi silmään jotain ostamisen arvoista ja syvää? Että katoilla voisi kasvattaa lampaita ja että ruma olisikin yhtäkkiä kaunista? Auringon valoterä täyttää koko näkökenttäni, mutta puolisoni tuttu siluetti astuu sen eteen, pahoittelee hankaluuksia. Hän ymmärtää loiseläinpelkoni, hän ymmärtää miten typerän yhdentekeviä kaikki ongelmani ovat, hänkin järkeilee itsensä ulos vaivaa ja epämukavuutta aiheuttavista tilanteista, hän sanoo että voimme lähteä koska vain haluan.

Kotona pesen jäätelönrippeet naamastani, kuivaan selkäni ja vaihdan vaatteet, juon vettä, menen kirjan kanssa parvekkeelle. Otan kaiken varalta töitä mukaan, henkäisen syvään.

Parvekkeella on niin kuuma, ettei siellä pysty olemaan.

Liukuhihnojen verkkainen tahti

helmikuu 8, 2015

Ruben Östlundin Turisti on mainio ja problemaattinen elokuva. Kärjistäen voisi sanoa, että sen hyvät ja huonot puolet parodioivat ja/tai toisintavat pohjoismaisuuden kliseiden hyviä ja huonoja puolia tavalla, joka uhkaa jatkuvasti affirmoida ahdistuksen kokemuksen. Pohjoismaiselle katsojalle hyvin tuttu perinne on esteettisesti formalisoida lintukodon kuristavat tunteet tavalla, joka on arkisen absurdi, kuivakkaan tyylikäs Ikea-kuvaston tapaan ja teknisesti kylmän hallittu kuin Kubrick konsanaan. Korostetun apaattinen understatement kohtaa siellä täällä välähtelevän surrealismin ja pian ollaankin jo varsin lähellä brittiläistä 90-luvun ja 2000-luvun alun komediaa, joka poisti huumorista ilmeisen punchlinen ja korvasi naurun vaivaantuneisuuden kiemurtelevalla hihityksellä, vähentämällä jatkuvasti selittämätöntä ja fantastista, korvaten ne sosiaalisesti absurdilla. Tällainen estetiikka on helppo naamioida satiiriksi, kuten esimerkiksi Roy Andersson on tehnyt. Satiiri ei ole koskaan lakannut olemasta tyylikästä ja muodikasta, minkä vuoksi satiiri on ongelmallista.

Täydellinen, 35-42-vuotiaiden kauniiden ihmisten pariskunta perhelomailee lapsineen Ranskan Alpeilla, yhdenmukaisine lasketteluvaatteineen ja alusasuineen he muodostavan ideaalisen Ikea-perheen. Muotovaliosta kuvauksesta, rytmityksestä ja klassisen musiikin käytöstä haistaa jo ensimmäisen minuutin aikana, että ongelmia on luvassa. Sillä miksi yksikään pohjoismainen elokuvantekijä rakentaisi ylistyslaulua siitä keskiluokan kuristuksesta, jossa myös sinä ja minä olemme kärsineet paniikkikohtauksista ja vuosikymmenien ajan? Jos lähtee käyttämään ja näyttämään mallinukkeja ja ahdistavien piirteiden kärjistyksiä, on vaikea olla menemättä satiirin alueelle. Samalla affirmoidaan pohjoismaisen keskiluokkaisuuden ahdistavuus helpolla ja tutulla tavalla, mutta myös tietty hallittu kuvakieli, rytmitys ja musiikin käyttö. Niinpä Turistin katsominen ei ollut minulle lainkaan ahdistavaa, vaan pikemminkin eksploitaatiota lähentelevää genreviihdettä; ennakoin tiettyjä käänteitä, odotin tiettyjä piirteitä. Täysin oma lukunsa on kaunis ja kärsivä äiti, joka flirttaa ajatuksella liittonsa hajottamisesta ja jota ei unohdeta näyttää ja seksualisoida valkeissa alushousuissa. Osasin odottaa ja haluta sitäkin. Kun mieskatseelle rakentaa kohteen, katsoo mieskatse takaisin.

Turistissa ei siis lopulta mikään varsinaisesti yllätä, mutta se balsamoi elokuva- ja taidesivistyneen katsojansa itsetunnon ja ajatteluapparaatin. Katsoin elokuvaa pohjoismaisena versiona Kubrickin Hohdosta. Pystyisin katsomaan sen vielä monesti uudestaan juuri näiden piirteiden vuoksi. En osaa lopulta sanoa, onko tällainen kodikkuus elokuvataiteen tärkein piirre, vaiko vain mitä pettävintä ja karmeinta pikkuporvarillisuutta.

Mutta palaan satiiriin, joka on itsessään outo käsite. Varsinaisesti satiiri ei toimi enää silloin, kun se havaitaan ja nimetään satiiriksi. Kiinni jäänyt satiiri on demilitarisoitua satiiria, vaikka juuri silloin sitä käytetäänkin käsikassarana perustelemaan ja puolustelemaan. Niinpä en mieluusti kutsuisi mitään satiiriksi. Joka tapauksessa voidaan puhua oudosta realismista, jossa ei ole enää mitään realistista, sillä tilanteet ja hahmot ovat usein niin absurdeja ja äärimilleen viriteltyjä, että niiden esittämä hypoteesi on pragmaattisesti katsottuna mieletön. Turistin alun lumivyöry on tällainen tilanne, mutta niin on toisaalta myös elokuvan ydinperhe. Ei siksi, etteikö sellaisia perheitä olisi, vaan siksi, että sellaisista perheistä on tullut jo itsessään kuva, eikä mieleeni oikein mahdu, miten kuva voi tulla itsestään tietoiseksi ja suostua silti olemaan kuva, parodia itsestään. Ehkä muuta mahdollisuutta ei ole.

Perhe ruokailee alppiterassiravintolassa, kun hallittu lumivyöry uhkaa lanata terassin alleen. Mitään vakavaa ei lopulta tapahdu, sillä kyse on vain optisesta peikosta: varsinainen lumivyöry pysähtyy hyvissä ajoin ennen terassia, mutta sen nostattama lumisumu näyttää yhä etenevän.

Syntyvässä, silmänräpäyksellisessä paniikissa perheen isä säntää karkuun äidin jäädessä suojaamaan lapsiaan. Koska ihmisten kulttuuri näyttäisi olevan pohjimmiltaan neuroottinen, rakentuu elokuva tämän pienen yksityiskohdan ympärille. Vaimo alkaa syyttää miestään raukkamaisuudesta ja pelkuruudesta, mies ymmärtää tämän heti ja yrittää väistellen väittää, että ei näe asiaa samoin. Lapset puolestaan aistivat ensisijaisesti vanhempiensa välien kireyden ja alkavat pelätä paljon alkukantaisemmin. He pelkäävät perheensä ja siten koko maailmansa hajoamista. Mies ja nainen voivat sortua mielivaltaisiin typeryyksiin ja riidellen hajottaa suhteensa, mutta pienen lapsen on vaikea argumentoida itsensä pois äitinsä ja isänsä luota. Miehen turhanpäiväinen valehtelu on tietenkin se ensimmäinen virhe, josta vyyhti lähtee vyörymään. Se antaa mahdollisuuden sille neuroottiselle sentimentaalisuuden kielipelille, josta elokuva rakentuu. Raukkamaisuuden ongelma on hölmö, mutta voitaisiin väittää, että ongelmat ovat aina hölmöjä. Toisaalta resonaatiota haetaan samalla koko sukupuolikysymyksestä, aina vaistoista lähtien; eikö ihminen pelasta aina ensin itsensä, vasta sitten muut? Lars von Trierin Antichrist ja Melancholia eivät ole Turistista kaukana. Suuria yleistyksiä märehditään, vaikka lopulta niillä ei voi laskentatehon ja lopullisen evidenssin puuttuessa tehdä yhtään mitään muutakaan.

Niinpä elokuvan pohjimmainen teema ei ole ydinperheen hajoaminen tai parisuhteen kriisi. Ilmiselvää on, että vaimo etsii vain verukkeita hylätä narratiivi kotia ja perhettä ylimpänä itseisarvona rakentavasta, uskollisesta äidistä ja päästä naimaan muita vielä kun 40. ikävuosi ei ole koittanut. Mies lienee käynyt vieraissa ja pitkään. Kiinnostavampia kysymyksiä ovat kulttuurisesti rakentuneet häpeän, kunnian ja sankarillisuuden tarinat, joista elokuvan ongelmat aiheutuvat. Miestä pidetään sankarina ja perheen suojelijana, joten tässä tehtävässä hivenenkin lipsahtava mies alkaa naisen silmissä saastua ja lieroutua. Ehkä mitään ongelmaa ei syntyisi, jos mies myöntäisi tämän oitis. Sen sijaan hän valehtelee. Valehtelu on kuitenkin tässä tapauksessa turhaa, sillä uusliberalismissa häpeä ja kunnia ovat yhdentekeviä tunteita, sillä systeemi ei tunnista niitä. Niinpä ne ovat vain varmoja keinoja vaipua syvemmälle itseinhoon ja neuroosiin. Alkujaan ne ovat luultavasti perujaan nomadististen patriarkaattien moraalikoodistosta, joka on rakentunut pitämään heimo yhtenäisenä ja ruodussa ulkopuolisia aineksia vastaan. Tätä populismia vasten rakentuvat myös papisto, armeija, mafia, hyvävelikerhot, fasismi ja muut miehiset instituutiot. Entä mitä tapahtuu, kun ne törmäävät arvovapaaseen nykyaikaan? Tämänhetkinen maailmantilanne, luonnollisesti.

Myönnän olleeni pettynyt, kun mies elokuvan loppupuolella murtuu, myöntää itseinhonsa ja jättäneensä vaimonsa ja lapset lumivyöryssä pulaan, luettelee lukemattomat ongelmansa ja saa hervottoman itkukohtauksen. Mies olikin vain typerys, reliikki, joka valehteli ja murtuu nyt vaivaannuttavasti. Odotin jotain kiinnostavampaa. Ongelma on ehkä se, että miehen primäärireaktio ja siten koko elokuvan premissi ei ylipäänsä ollut mielestäni uskottava. (Henkilökohtainen ongelmani on ehkä se, etten osaa enää itkeä.) Toisaalta se ei haitannut katselukokemustani, sillä moraalisia ajatuspelejä sen turvin päästiin joka tapauksessa pelailemaan.

Lopulta kysymystä raukkamaisuudesta ja sankaruudesta pyöritellään sen verran monesta kulmasta ja useamman tapahtuman voimin, että sukupuoliroolit saadaan vinssattua takaisin perinteiseen asentoon. Jossain määrin vaimo on tähän osasyyllisenä, kun hän viimeisenä laskettelupäivänä lavastaa joutuvansa hätätilanteeseen jäämällä laskettelun aikana jälkeen. Hän sallii miehen ensin samoilla itsensä lumipyryn keskeltä ja kantaa sitten itsensä lasten luo. Kehotteen tähän tulkintaan herättää se, että vaimo nousee miehen laskettua hänet maahan oitis ongelmitta pystyyn ja lähtee hakemaan suksiaan. Elokuvan lopussa vielä kuvataan tilanne, jossa lomaltaan lähtevät päähenkilöt (muiden lomalaisten joukossa) joutuvat omituiseen ja hengenvaaralliseen bussikyytiin Alppien korkeilla vuoristoteillä. Vaimo vaatii kuskia pysäyttämään bussin ja säntää ulos. Nyt mies jää puolestaan aloilleen. Hän suojelee lapsia, samalla kun hänen ystävänsä, jonka miehisyys on joutunut niin ikään tarkastelun alle aiemmin elokuvassa, rauhoittaa alfauroksen tavoin paniikkia bussissa ja johdattaa ihmiset rauhassa ja yksitellen bussista ulos. Loppukuvassa porukka kävelee alppiteitä pitkin kuin jokin luolaklaani. Miehet ovat etunenässä, toinen tupakoiden, toinen kantaen lasta hartioillaan.

Žižek pitäisi tästä käänteestä, tai olisi ainakin innoissaan saadessaan sen lacanilais-hegeliläiseen dialektiikkamyllyynsä. Viesti kun tuntuisi olevan se, että vaikka roolit olisivat kuinka banaaleja ja vahingollisia, ei niitä ilman yhteisö pysyisi lainkaan kasassa. Mutta onko tämä lopetus itse asiassa satiirinen tai parodinen? Žižekille sillä ei toki olisi väliä, koska ironikko tarkoittaa aina pohjimmiltaan juuri sitä, mitä käyttää puheessaan ironisesti, mutta entä jos ajatellaan ohjaaja Östlundin näkemystä? Dramaattisesti hyväksyn lopetuksen, sillä ymmärrän sen tehdyn dynamiikan vuoksi. Negatiivinen tai kyyninen lopetus olisi banaali ja liian ilmeinen, ihan jo siksikin, koska tällainen muoto tavallaan olettaa sen. Lopettaminen herooiseen mäenlaskukohtaukseen olisi ollut ehkä juuri tällainen lopetus. Sillä vaikka se onkin näennäisen positiivinen, on se kuitenkin myös viiltävämpi: nainen antaa surkimusmiehen voittaa, jotta status quo palautuisi. Katsoja ei voi välttyä siltä huomiolta, että mies tietää tämän. Muistetaan, että aiemmin elokuvassa mies on myöntänyt huijaavansa myös pelatessaan lapsiensa kanssa. Bussikohtaus on rytmillisesti ”tuplalopetus” ja ylimääräinen, mutta se toisaalta vapahtaa ns. kosmisesti, kun vaimo ryntää ulos ja miehet ottavat johdon, avaten kuitenkin samalla elokuvan kritiikille jämähtäneisiin rooleihin palaamisesta, MIKÄLI sitä ei tehdä satiirisesti…

 

 

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 6

tammikuu 31, 2015

[Ikuisuusprojekti jatkuu, oltaisiinkohan puolivälissä?]

 

Erik Satie: Muistinsa menettäneen muistelmat

Ei niin hauska kuin toivoin sen olevan. Satunnainen. Voidaanko sanoa, että Satien musiikki on kaikkea muuta kuin hissimusiikkia? Vaiko juuri puhdasta hissimusiikkia?

 

Raymond Roussel: New Impressions of Africa

Eihän Rousseleita voi kääntää, edes englanniksi, mutta Roussel-käännöksiä pitääkin ajatella lähinnä kuvauksina siitä, miten hänen kirjansa toimivat. Täten ranskaa osaamattomana menetän Rousselin tuotannon mahdollisesti keskeisimmän momentin, mutta ainakin saan tietää, minkälaisiin hulluihin kuviin kieliapparaatti hänet pakotti. 1,274 säkeestä koostuvassa runoelmassa on myös mielenvikainen ja nerokas, viisi tasoa syvä ”viittausjärjestelmä”, joka sulkeistaa neljää eri osaa keskinäisiin vittaussuhteisiin tavalla, jonka seuraaminen on aivan oma taiteenlajinsa.

 

Antti Salminen & Tere Vadén: Energia ja kokemus

Yksi niistä kirjoista, jotka pakottaisin oppilaitosten oppimäärään, mikäli siinä olisi jotain mieltä. Siis mikäli maailma olisi sillä tavoin mielekäs, että ihmisiä voisi ohjata puhtain jauhoin, että ohjaamisella tavoittaisi jotain hyvää, eikä pelkästään satunnaisen mielivaltaista vallankäyttöä. Mutta myönnän olleeni jopa siinä määrin sivistymätön, etten ollut tajunnut yhteen öljytynnyriin sisältyvää, hillitöntä miestyövoimaa enkä siten sitä, miten niin kapitalistinen kuin kommunistinenkin yhteiskuntajärjestelmä pohjaa juuri öljytalouden luomaan, ylikellotettuun harhaan kestävyydestä. Kivihiili, seuraavaksi tehokkain ja paljon saasteisempi, tulee kaukana perästä. Ydinvoima on oma kysymyksensä, mutta vastatakseen öljytalouden kokoa ydinvoimaloita pitäisi rakentaa moninkertainen määrä nykyiseen verrattuna, minkä lisäksi ne vaatisivat paljon fossiilisia polttoaineita tuekseen vielä pitkään. Kaikki tämä tietenkin, mikäli uskoo kirjoittajiin. Minulla ei ole syitä olla uskomatta, jo siksikin, koska tiedän molemmat hyviksi ja älykkäiksi ihmisiksi. Jos on itsekin kirjoittaja ja satunnainen tutkija, tietää tämän merkityksen.

Mutta kirjan esittämien tietojen valossa tuntuu todellakin hieman mielettömältä väitellä siitä, pitäisikö elää kapitalismissa vaiko kommunismissa, koska kumpikin järjestelmä perustuu öljytalouteen. Molempi talousjärjestelmä sortuu, jos ja kun öljy loppuu, mikäli siihen mennessä ei ole ensin kehitetty jotain fuusiovoimaa vastaavaa & rakennettu sille merkittävän suurta jakeluverkostoa. Ja mikäli ekosysteemikin vielä kestää.

Sitten voikin alkaa väitellä ydinvoimatrollien ja fuusiouskovaisten kanssa siitä, että pitääkö se ja se tilasto paikkansa. Mutta kuten eräs ystäväni taannoin muistutti, tilastot ja käppyrät ovat vain ja ainoastaan politiikkaa.

Bonuksena kirjassa on öljyn filosofiaa, joka voi olla satunnaiselle lukijalle sitten vähän vaikeatajuisempaa kamaa. Bataille etc. Itse olen Bataillen lisäksi Reza Negarestanin ja Deleuzen ystävä, joten selviydyin miten kuten.

 

Edward St. Aubyn: Never Mind, Bad News & Some Hope

Maineikkaan Patrick Melrose -romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa, joista pidin kovasti. Luin näitä ollessani Edinburghissa ja Lontoossa, mikä vaikutti varmasti osaltaan mieltymykseeni, sillä psykofysikaalinen todellisuus oli kirjoille otollinen. En ole lukenut Knausgårdia, mutta tapaan silti sanoa lukevani mieluummin St. Aubynin omaelämäkerrallista sarjaa kuin Knausgårdin pohjoismaista parransänkimachoilua.

Ihan jo siksikin, koska Britannian yläluokka ongelmineen ja romahtamisineen on aina kummastuttavalla tavalla kiehtonut minua. Sama toki Proustin Ranskan tapauksessa, mutta Englannin 1900-luvun alku oli merkittävän hyvää aikaa kirjallisesti myös ns. yläluokkaisemmassa kamassa. Siis iänikuisen Joycen, Beckettin (joka tosin oli rahakkaasta perheestä), Woolfin ja Yeatsin lisäksi minua kiehtovat Evelyn Waugh (vaikka tämä yleensä pilaakin banaalilla katolisuudellaan teoksensa), W. Somerset Maugham, E. M. Forster…

Mutta tätä perinnettä vasten luen Patrick Melrose -sarjaa. Kirjat ovat tyylillisesti tietenkin paljon tiivistetympiä ja myös melko kepeitä (vaikka kertovatkin pääasiassa ahdistuksesta). Rahaan syntynyt St. Aubyn kuvaa yläluokkaisen perheensä rikkonaisuutta aina lapsuudestaan 60-luvulta asti. Fiilis on hieman kuin Englantiin siirrettyä, elegantimpaa ja vähemmän postmodernia Bret Easton Ellisiä, varsinkin huumetäyteisessä Bad Newsissä. Eikä silti yhtään, mikä pitää muistaa sanoa, sillä tiedän monen inhoavan Ellisiä. Minulla on vielä muutama romaani Melrose-sarjasta lukematta, olen säästellyt niitä.

 

Panu Räty: XYZ

Pienoisesseeni Rädyn mainiosta fragmenttiromaanista on luettavissa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran nettiantologiassa, täällä.

 

Osamu Dazai: Ei enää ihminen & Laskeva aurinko

Kuten olen aiemmissa osissa kirjoittanut, luin vuonna 2014 uudestaan muutamia lempiromaaneistani. Nämä kaksi olivat osa tuota projektia. En silti tiedä, ovatko ne niin merkittävän hyviä enää näin ”myöhäisellä” iällä luettuina, mutta myönnän pitäväni kovasti 1900-luvun suurista japanilaisista prosaisteista. Jos voisin ottaa autiolle saarelle mukaani pelkkää Dazaita, Takeshi Kaikoa, Yukio Mishimaa, Soseki Natsumea ja Yasunari Kawabataa, olisin varmasti kohtalaisen onnellinen. Toisaalta ehkä ottaisin mukaani juuri jotain muuta, koska näitä olen jo lukenut… Joka tapauksessa nämä japanilaiset ovat saavuttaneet romaanitaiteessa sellaisen lyyrisen ja kertovan komposition yhdistelmän, jonka tutkimisen jälkeen ei hirveästi tee mieli ottaa vakavissaan länsimaisen romaanitaiteen tiettyjä tendenssejä juonineen ja muine yhdentekevyyksineen. Koskaan ei pitäisi kirjoittaa romaania vain siksi, että tekisi kirjan. Teksti tekstin perään selluliittimassaa liimalta haisevan kirjakaupan alennuslaarissa. Mutta Ei enää ihminen on lienee kaikki tarvittava eksistentialismista, vastaavasti Laskeva aurinko yläluokan ja perinteen katoamisesta Japanissa (jos kohta jälkimmäisessä Yukio Mishima on ehkä vieläkin parempi).

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 5

joulukuu 26, 2014

Nic Pizzolatto: Galveston

True Detectiven käsikirjoittajan road-romaani ei tarjonnut minulle sitä, minkä vuoksi sen luin. Ajattelin sen olevan True Detectiven kaltaista, mystisen huuruista southern gothicia, ja kun kuvauksissa vielä mainittiin Cormac McCarthy ja Denis Johnson, niin mikäpä siinä. Sen sijaan sain minimalistista kuvausta keuhkosyövästä kärsivästä pikkurikollisesta, joka joutuu karkumatkalle pomoltaan. Jujuna tässä alamaailman roadtripissä on aika tyypillinen trooppi: mukaan tarttuu nuori prostituoitu nainen, jonka suhteen päähenkilö ei tiedä ollako isällinen vai himokas. Tietenkin naisella/tytöllä on myös pieni lapsi. Lajissaan ihan ok kirja, ei siinä mitään, en vain keksi miksi tällaista pitäisi enää nykypäivänä kirjan kansien välistä lukea. Proosa on niin leffa/tv-käsikirjoitusmaista, että aivan yhtä hyvin voisin katsoa jotain suuren profiilin tv-sarjaa. Varsinkin, kun Pizzolaton teksti ei varsinaisesti syvene tavalla, joka olisi pelkästään kirjallisuudelle ainutlaatuista. Käsittääkseni tästä onkin leffa tekeillä, mikä on kovin loogista.

 

Mikko Rimminen: Hippa

Tämä taisi olla ensimmäinen Rimminen, jonka luin kokonaan, joskin pakottaen. Hippa ei ole huono kirja, mutta olisin saanut siitä kaiken tarpeellisen jo viiden sivun jälkeen. Apparaatista ns. näkee läpi. Rimmisen parvekkeelta alas ylikellotetussa proosassa lause on niin totaalisen keskeisessä osassa, että se luo lukemiseen hupsun dynamiikan: on aivan yhdentekevää, mitä kirjassa tapahtuu, jos siinä jotain tapahtuu, sillä pääpaino on kielen ratkomisessa. Samalla kielipeli repii hälinällään mahdollisen tilallisuuden muodostumisen hajalle. Jotain neuroottista siinä on, vähän samalla tavalla kuin jos erehtyy mietiskelemään liikaa sananmuunnoksia ja alkaa sen jälkeen nähdä kaikki yhdyssanat ja sanaparit munansaannoksina. Pohjimmiltaan romaani on höyhenenkevyt. Jos oikein positiivisesti yritän lukukokemukseni nähdä, niin Rimmisen kerronnassa lähestytään jonkinlaista löpinän meditaatiota. Eikö tässä siitä ole kysymys, päähenkilön pysähtymättömästä ajatuksenjuoksusta?

 

Sam Lipsyte: Venus Drive

Tämä on kolmas lukemani Lipsyten kirja, vaikka en ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään niistä. Lipsyte on vähän kuin heikompi Gary Shteyngart, vaikka en tiedä voiko heitä verrata mitenkään. Mustaa huumoria, satiiria ja kielellistä nokkelointia. Siis juuri sellaista kamaa, jota moni herkästi ylistää ja kehuu, mutta minun mielestäni löysää, ilmeistä ja pakonomaista. Venus Drive on lyhyt, lyhyiden tekstien novellikokoelma. Muistan lukukokemuksesta vain sen, että tämänkin pakkoluin lävitse, vaikka touhu oli ilmiselvää jo parin sivun jälkeen.

 

Johannes Ekholm (toim.): Graafinen suunnittelu: Käytännöt, tekniikat, strategiat

Johanneksen hauskasta keskustelukirjasta kirjoitin ehkä jotenkin kautta rantain tässä Putouksen hipster-parodiaa käsittelevässä merkinnässäni. En ole graafinen suunnittelija, mutta tunnistan runouspiireistä ja omista ajatuksistani oikeastaan kaiken sen saman energian, joka kirjassa vallitsee, niinpä myös samastuin keskusteluihin ja keskustelijoiden ongelmiin. Taiteen sosiaalisella kentällä kuplat vaihtuvat, mutta perusdynamiikat tuntuisivat pysyvän samoina.

 

Cormac McCarthy: Blood Meridian

McCarthyn kruununa pidetty romaani on lähes maineensa veroinen ja runoilijan herkkyydellä kirjoitettu. Tuntuu mielettömältä lähteä jälkikäteen lisäämään mitään mutufiiliksiäni, kun kirjan lukemista on jo lähemmäs vuosi, mieluummin ohjaan lukemaan tämän Vesa Rantaman kritiikin. Suomennosta en tosin ole lukenut.

 

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Vielä viisi vuotta sitten en olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta minulla on nykyään omat varaukseni metailua ja neljännen seinän rikkomista kohtaan kirjallisuudessa. Tämä on ajasta johtuva, kenties yllättäväkin piirre olennossani. Yleensä se johtuu siitä, että puran joka tapauksessa kaiken, joten mitään ei tarvitsisi purkaa valmiiksi. Toisaalta Jaakon mainion kirjan lopun imploosio on kuitenkin sen verran ”perustellusti” (eli luultavasti lähinnä vitsillä) tehty, että se toimii ihan ok, vaikka kertookin ehkä pikemminkin nykyaikaisen kirjan lopettamisen mahdottomuudesta kuin mistään kertojan luotettavuuden problematiikasta (vaikka toki se sitäkin luotaa). Yli-Juonikkaan kirjojen taustoihin liittyy aina sopivissa määrin kaikkea hämärää ja huonoa, kuten divareista ja antikvariaateista dyykatun omakustannekirjallisuuden hyväksikäyttämistä, niin tähänkin. Proosan tasolla tämä näkyy yleensä siten, että ”arkisemman” tai suomalaismodernistisen kerronnan oheen leikkaantuu outoa banaaliutta tai pahkasikamaista absurdiutta. Varsinkin Neuromaanissa oli pynchonmaista vibaa, hahmot tekevät asioita ilman mitään sen kummempaa psykologista syvyyttä, pääasia että jokin kerronta etenee. Pikemminkin psykologian sijaa toimittaa huumori tai koominen, hurupalstoilta tuttu vainoharhaisuus. Kaikki tämä on sinänsä jees ja mahtavaa, en minä ole mikään psykologisen romaanin puolestapuhuja, mutta toisaalta tämä on myös juuri se syy, miksi en ole lukenut vieläkään Neuromaania kokonaan: minulle ei koskaan tullut sellaista tunnetta, että se olisi tarpeellista. Vitsailen jo muutenkin kaiket päivät. Pynchon näyttäytyy minulle yleensä lähinnä ideatuhlarina (esim. Against the Day), jonka tyylilajia jatkuvasti vaihteleva proosa on väsyttävää ja kymmenet henkilöhahmot tarpeettomia. Samalla tavalla jatkuva absurdin humoristinen leikkuupuimurointi on helppo tie peittää kaikki muu.

Vanhan merimiehen tarinasta sen sijaan pidin paljon ja luin sen mieluusti. Tämä saattaa johtua siitä, että se vaikuttaa aluksi normaalilta romaanilta, sekoiluvaihde isketään silmään vasta myöhemmin. Romaanin pohjana lienee käytetty taannoista, polemiikkia aiheuttanutta Tuomas Alatalon tapausta, jossa omaishoitajaäidin epäiltiin kirjoittaneen, mahdollisesti itse sitä tiedostamattaan, vaikeasti vammautuneen lapsensa nimissä. Menetelmää kutsutaan fasilitoinniksi eli tuetuksi kommunikaatioksi, jossa fasilitoija ohjaa fasilitoitavan kättä ja tuottaa siten kirjallista kommunikaatiota. Luonnollisesti tällainen keskusmotiivi on omiaan juuri kirjallisen kertojan luotettavuuden käsittelyyn ja Yli-Juonikas kehitteleekin varsin nasevan, psykologista kauhua lähentelevän tarinan äidistä, isästä ja heidän fasilitoitavasta tyttärestään, joista kukin vuorottelee näkökulmakerronnan kautta. Vähitellen lukijaa alkaa mietityttää, että kuka hahmoista varsinaisesti puhuu, vai puhuuko heistä kukaan. Jne. Laajemman kritiikin ehti tästäkin Vesa kirjoittamaan.

 

 

 

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 4

joulukuu 17, 2014

Robert Walser: Institute Benjamenta

Sveitsiläisen kulttikirjailijan lyhytproosatuotantoa esittelevä Kävelyretki ja muita kertomuksia julkaistiin pari vuotta sitten suomeksi ja Walser tunnetaankin ennen kaikkea lyhyemmästä tuotannostaan. Kävelyretkestä kannattaa lukea tämä Erkki Vainikkalan mainio ja kontekstoiva kirjoitus. Minun kirjoissani Institute Benjamenta pyyhkii kuitenkin Walserin novelleilla pöytää koska tahansa. Harras toiveeni olisikin, että Teoksen laadukkaassa Baabel-sarjassa julkaistaisiin lisää Walseria ja ensimmäisten joukossa nimenomaan Institute Benjamenta.

Alkujaan Jakob von Gunten -nimellä vuonna 1909 julkaistu omalaatuinen pieni päiväkirjaromaani on jo tekstimuodollisesti lähellä ideaaliani, mutta hieno ja häiritsevä teos on erityisesti siksi, koska kirjoittajan ja toisaalta kertojan intentiota on vaikea tulkita, varsinkin 110 vuotta myöhemmin. Kertoja Jakob von Gunten on kirjautunut Benjamenta-instituuttiin, jossa koulutetaan palvelijoita. Kirja koostuu melko pitkälti Jakobin nöyryyttä ja palvelualttiutta käsittelevistä mietiskelyistä, sekä hänen suhteestaan instituutin pitäjiin, Benjamenta-sisaruksiin. Erityisen kiinnostavaa on suhteuttaa teosta toisaalta Kafkaan (joka ihaili Walseria suuresti), toisaalta Nietzscheen – tai tulevaan kansallissosialismiin. Walserin vaikutus ja hengenheimolaisuus Kafkaan lienee melko ilmeinen, mutta Institute Benjamentan opit nöyrtymisestä, paikkansa tietämisestä, kohtalon täyttymisen odottamisesta ja palvelualttiudesta kaikkein suurimpana arvona ovat jonkinlaista anti-Nietzscheä. Samalla, kääntäen, juuri nämä arvot voidaan nähdä Freikorpsin ja myöhemmin natsipuolueen synnyn pohjalla. Sosiologi Klaus Theweleitin mukaan kohtalonsa mukisematta toteuttava kansa oli natseille elintärkeä, mutta puhuessaan kansasta natsit eivät toki puhuneet natseista; natsit itse olivat yläluokkaa, upseereita ja 1. maailmansodan sankareita, jotka kehittivät koko ideologian itselleen ja toisilleen. Kansa oli vain ylevöitetty ihanne.

Institute Benjamenta ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru ilmeisen banaaliin palveluinnon parodiaan, vaan onnistuu lähimain agitoimaan lukijan puolelleen. Miksi haaveilla suuruudesta, kun voi pienentää itsensä näkymättömäksi? Miksi pakottaa muut palvelemaan itseään, kun voisi itse olla täydellinen palvelija? J.M. Coetzee mainitsee Walser-kirjoituksessaan (The New York Review of Books) yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseaun sekä Dostojevskin eksistentialistiseksi kutsutun Kirjoituksia kellarista -teoksen, jotka tuntuvatkin ihan sopivilta viitepisteiltä. Tulkitsematta historiallisia konteksteja tai Walserin omaa elämää onkin mahdoton sanoa, onko Institute Benjamenta hienovireistä ja tarkkaa parodiaa ajan hengen tendensseistä, vaiko vilpitön uskontunnustus. Minä en osaa sanoa vieläkään, eikä Walserista itsestään ota pirukaan selvää. Mikään ei nimittäin varsinaisesti taistelisi sitä vastaan, etteikö kirja voisi olla ideologiassaan vilpitön, tai ainakin yksi mahdollinen puoli Walserin omasta psyykestä.

Klassisten hierarkioiden dynamiikat muovaantuvat teoksessa jatkuvasti, kun Benjamentan johtajasisarukset mieltyvät vuorotellen Jakobiin ja alkavat siten, väistämättä, menettää arvovaltaansa tämän silmissä. Mikä voisikaan olla epämiellyttävämpää kuin tiukka johtaja, joka ei olekaan enää tiukka, eikä siten johtaja? Tai johtajatar, joka alkaa osoittaa velvollisuudelle ulkoista kiintymystä, eikä siten enää palvele velvollisuutta? Eikä Jakob haluaisi muuta kuin löytää työpaikan, jossa palvella.

Samalla on suositeltava Quay-veljesten romaanin pohjalta tekemää omalaatuista elokuvaa Institute Benjamenta, or This Dream People Call Human Life.

Hyvä analyysi kunniasta ja työntekijän ansaintalogiikasta, vaiko viriteltyä uhrinarratiivia? eli Dardenne-veljesten ”Kaksi päivää, yksi yö”

joulukuu 11, 2014

Kaksi päivää, yksi yö (ohj. Jean-Pierre & Luc Dardenne) on elokuva, jonka Bret Easton Ellis saattaisi määritellä ”uhrinarratiiviksi”. En ole aina aivan varma, mitä Ellis termillään tarkoittaa, mutta minä miellän sen narratiiviksi, jonka lähtöasetelmana on äärimmilleen viritelty ja ”mahdoton” sosiaalinen tilanne, jossa yhteiskunta ja yhteisö alistavat (syytöntä) päähenkilöä siinä määrin, että elokuvan katsominen tuntuu lähinnä hitaalta kuristumiselta. Toisin sanoen elokuvia, joiden päähenkilöt ovat uhreja. Katsoja kokee vapautumisen ja oikeutetun raivon tunteita, kun elokuvan viritelty sosiaalinen apparaatti ruoskii päähenkilöä ja oksentaa tämän naamalle, sillä ”juuri noinhan yhteiskunta toimii! Tämä elokuva osoittaa ihmisten rumuuden ja julmuuden!”. Tästä esimerkkinä Ellis pitää esimerkiksi 12 Years a Slavea.

12 Years a Slavessa, kuten Hollywoodin uhrinarratiiveissa yleensä, on se vapauttava piirre, että alistuskoneistoa personoimassa on groteskeja ihmishirviöitä, jotka tekevät puolen valitsemisen helpommaksi, antavat siihen oikeutuksen. Toisaalta lopputoman harmaan alueen erämaata tallustellaan sitten tv-sarjojen puolella, kun prestiisisarja toisensa jälkeen pyörittää balzacilaisia moraalitutkielmiaan kausi- ja vuosikaupalla. Ymmärrettävää, onhan kapitalismi nollasummapeliä, eikä arvojen pyhyyden romahdettua ole oikein mahdollista puolustaa järkiperustein yhtä kantaa toisen edelle, varsinkaan jos paljon puhuttu paluu keskiajan taikauskoiseen kyräilyyn ja sivistyksenvastaisuuteen pitää paikkansa.

Dardenne-veljesten uuden elokuvan päähenkilö, juuri sairaslomalta töihin palannut Sandra saa kuulla, että hänet irtisanotaan. Työyhteisölle on kerrottu, että he saavat valita joko 1000 euron bonuksen tai sen, että Sandra saa pitää työpaikkansa.  Valtaosa on äänestänyt bonuksen puolesta, mukaan liittyy tai ei liity (elokuva ei kerro tätä yksiselitteisesti) sopivissa määrin painostusta työnjohdon taholta. Sandra, joka perheineen tarvitsisi työpaikan kipeästi tullakseen toimeen, on epäilemättä uhri, mutta niin ovat kaikki muutkin työntekijät. Työnjohdon harrastama optimointi ei ole heidän vikansa, eivätkä he ole taloudellisesti yhtään sen paremmassa tilanteessa. Tarkasti työn luonnetta ei määritellä, mutta kysymys on heikosti maksavasta perustyöstä. Aurinkopaneelit mainitaan, voisiko kyse olla siis jonkinlaisesta kokoonpanolinjasta/varasto/toimitustyöstä? Joka tapauksessa yhteisön henkilöt ovat jotain duunarin ja alemman keskiluokan väliltä, jokaisella on velkaa, jokainen elää kädestä suuhun, monet tekevät useampaa työtä pärjätäkseen.

Parhaan työkaverinsa ja miehensä avustuksella ja painostuksella Sandra saa järjestettyä uusintaäänestyksen maanantaina, sitä ennen hänellä on viikonlopun verran aikaa tavata muut työntekijät ja pyytää heitä äänestämään työpaikkansa säilyttämisen puolesta. Elokuva koostuu näistä vierailuista ja niiden välisistä arkisista kuvista. Pelkistetty, dokumentaarinen ote, josta on kaikenlainen juusto ja moralisointi kaukana, jos kohta on myönnettävä, että bonuksensa puolesta Sandran vierailunkin jälkeen äänestävät tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän vastenmielisen oloisia ihmisiä. Toisaalta tämä voi johtua juuri viritellystä alkuasetelmasta: jos oletuksena on se, että hyvä ihminen on myös muiden hyvää ajatteleva ihminen, ei esimerkiksi aggressiivisesti omaa bonustaan puolustava nuori miestyötoveri vaikuta erityisen suurelta ihmiseltä. Varsinkaan, kun hän asian vuoksi lyö isäänsä, joka on samassa työpaikassa ja valmis vaihtamaan äänensä Sandran puolelle. Isä on vielä sopivasti keski-ikäinen, jo eläköitymään päin ja vähän lihavakin. Toisaalta Sandra ei moralisoi sen enempää, hän vain esittää asiansa ja kertoo, että ilman hänen työtään hänen perheensä ei tule toimeen. Jos työtoverit vastaavat samoilla litanioilla, ei hänellä ole esittää mitään sen kummempia perusteluita. Niiden pohtiminen jää katsojan tehtäväksi, jos kohta kaikkien henkilöiden alistetun nollasumma-aseman vuoksi pohtiminen on tavallaan mahdoton tai turha tehtävä: jos kumpikaan taho ei tule toimeen ja jos kaikki ratkaisut ovat toiselta pois, voitaneen puhua uhrinarratiivista. Toki voidaan samalla sanoa, että jotain mätää systeemissä on, mutta onko siitä muistuttaminen taiteen tai elokuvataiteen tehtävä, on sitten oma kysymyksensä.

IMDb:n keskusteluforumilla eräs kommentoija syyttää Sandran hahmoa liiasta yksinkertaisuudesta: aina jos hän saa jonkun puolelleen, hän hymyilee ja saa vähän lisää uskoa asiaansa. Jos puolestaan kieltäydytään muuttamasta äänestystulosta, Sandra vajoaa alakuloisuuteen ja passiivisuuteen, josta hänen miehensä ja ystävänsä pakottavat hänet taas liikkeelle. Kun ongelmat kasaantuvat, Sandra vetää heti purkillisen Xanaxia, mutta jälleen on deus ex machina ystävien muodossa läsnä ja Sandra pelastuu. Ihmisyys ei ole näin suoraviivaista, masennus ei ole näin suoraviivaista, kommentoija sanoo. Eihän se ehkä ole, minäkin suhtautuisin luultavasti melko lailla toisella tavalla, mutta toisaalta en olekaan Sandra. En ole velkakierteessä elävä pienten lasten äiti, vaan älyllinen analyysipiereskelykone, joka on järjestänyt kaiken ajan elämässään itselleen. Huomasin elokuvaa katsoessani ajattelevani, että vaikka en suhtautuisi asioihin kuten Sandra suhtautuu, ymmärrän hänen hahmonsa jonkinlaisena ”normaalin” ihmisen simulaationa. ”Normaali” on puolestaan harha, ”normaalia” ei ole olemassa, mutta ”normaali” on silti hyvin vahva meemi ja luokittelun kategoria. Sosiaalisesti tai yhteiskunnallisesti tiedostava taide on tämänkin takia ongelmallista: kuka tai mikä on se, jonka asiaa halutaan kulloinkin ajaa tai kuvata? Onko se vain taiteilijoille kummitteleva vähäosaisten aave, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse vähäosaisten kanssa?

Toisaalta minulle henkilökohtaisesti tämänkin elokuvan tapauksessa on melko yhdentekevää MITÄ elokuvassa sanotaan, tärkeämpää on MITEN se sanotaan. Dardenne-veljesten ohjaustyyli on pelkistettyä ja pseudo-objektiivista; henkilöhahmojen painotukset ja stereotyypit ovat lopulta hyvin ideologisia. Siihen ei vain kiinnitä niin paljon huomiota, koska kerronta on teknisesti niin vahvaa. Sandraa esittävä Marion Cotillard on todella hyvä ja vierailureissujen ohessa kuvatut pienet välähdykset ovat elokuvan parhainta antia. Eniten oman ahdistukseni muistoissa resonoi kohtaus, jossa Sandra saa autossa paniikkikohtauksen ja juo hätäänsä vettä pullosta, mutta lopettaa hetkeksi oireilunsa hoitamisen laittaakseen turvavyön kiinni, auton tietokone kun piipittää sen merkiksi, että vyö ei ole kiinni. Ihmeellistä, miten arjen robottimainen pakottavuus ajaa syvimmänkin kauhun yli.

Sandran hahmo on, yksinkertaisuudestaan huolimatta, myös tietyiltä painotuksiltaan kiinnostava: hän tuntuu uskovan sellaisiin asioihin kuin kunnia ja häpeä, minkä vuoksi Sandra on usein tuskallisenkin toivoton tapaus. Ota nyt se almu vastaan, jumalauta, jos sellaista tarjotaan. Sinun kunniasi suhteessa omaan pieneen ”kyllä minun pitää itse pärjätä”-neuroosiisi on täysin yhdentekevä meemi suhteessa maailman järjettömyyteen ja arbitraarisuuteen. Juuri kunnia ja häpeä ovat niitä jäänteitä konservatiivisesta paimenpatriarkaatista, joita johtoporras ja omistajat voivat käyttää sumeilematta hyväkseen. Siitäkin huolimatta, että alkujaan nuo sosiaaliset kontrollitunteet ovat syntyneet juuri tällaisia ”kevytkenkäisiä” tahoja vastaan, ainakin jos velan ja valuutan antropologiseen historiantutkimukseen on uskominen. Niinpä ei ole ihme, että mafiassa, (prätkä)jengeissä, mieskerhoissa ja muissa rikollisjärjestöissä moraalikäsitykset ovat jostain ajanlaskun alusta.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.