Siirry sisältöön

Miksi päädyin lukemaan juuri tämän kirjan, eli Olen poistunut tyhjyyteen: László Krasznahorkain ”Satantango” & ”The Melancholy of Resistance”

marraskuu 12, 2019

1) Ajankohtaisuus?
Teos julkaisi ansiokkaassa Baabel-sarjassaan viimeinkin käännöksenä unkarilaisen László Krasznahorkain (S.1954) Saatanatangon (1985), joten otin sen mukaani Mynämäelle residenssiin oleskelemaan kanssani muutaman kuukauden ajaksi syys-lokakuussa. Käännökseni on kylläkin englanniksi ja lojunut hyllyssäni lukematta joitain vuosia, eikä minulla ole suomennosta. Lisäksi englanninkielisen käännöksen tehnyt Georges Szirtes on ilmeisen lahjakas, luotettu ja palkittu, hänen käännöksenään teos voitti Bookerin. Sitä paitsi olen pohjimmiltani saita ihminen, mille viimeaikoina virinnyt ilmastotietoisuus antaa alibin, onhan ”turha raahata kotiinsa useita versioita samasta teoksesta”. Lisäksi kirjojen hinnat tuntuvat kohtuuttomilta, mikä tosin kertoo enemmän hintapolitiikan vääristymisestä kuin siitä, etteikö kirjan kuuluisikin maksaa (vaikka sinänsä taiteen tulisi olla ilmaista ja tuettua, vähän kuin terveydenhuollon, hapen ja muiden elämän perusedellytysten).

 

2) Yhteisö?
”Mutta kenties romaanista viriää keskustelua nyt kun se on suomeksi”, minä järkeilin ja pakkasin sen mukaani vakaana aikomuksenani lukea se. ”Ehkäpä muutama ystäväni lukee sen ja minä vastaavasti sanon kyynilliseen tapaani, että Béla Tarrin elokuvasovitukset Krasznahorkain teoksista ovat joka tapauksessa parempia (vaikken ole niitä enää vuosiin katsonutkaan) ja tulivat juuri oikeaan aikaan siinä, missä 80-luvulla kirjoitetut romaanit saattavat olla vuonna 2019 jo yllättäen ”vanhentuneita” niin estetiikaltaan kuin ”sanomaltaankin”, mikäli sellainen voi taiteessa olla mahdollista”…

”Joka tapauksessa Krasznahorkai oli itse valmistamassa käsikirjoituksia filmatisointeihin, joten ehkä voitaneen sanoa niiden olevan jonkinlaisia jalostumia hänen taiteestaan”, ajattelin kyynillisesti ja ulossulkevasti, ”jokaiselle aikalaiselle lienee joka tapauksessa selvää, että taidemuodoista 1900-luvulla elokuva oli lopulta lähes ylivoimaisesti suvereenein viimeistään 60-luvulta eteenpäin, mikä puolestaan kertoo jotain proosan lopulta kovin impotentista ja lakastuvasta voimasta: tulivathan romaanitaiteen suurimmat teokset niinikään 1900-luvulla… Miten idioottimaista onkaan tuhlata aikaansa sanalliseen kuvailuun! Mutta vartokaahan, romaanit saattavat tehdä vielä paluun, kunhan tämä kuvallisuuden ja audiovisuaalisuuden ylivalta, kunhan sen helppous ja intuitiivisuus ja zeitgeistin kanssa elimellisen symbioosin muodostanut dynamiikka saadaan murtumaan, eikä vähiten ilmastokatastrofin luoman taloudellisen vääjäämättömyyden vuoksi… Ehkä palaamme porvarillisen takkatulikirjallisuuden äärelle, kun poltamme muovia ja jätettä sähköttömissä, ränsistyvissä taloissamme. Sillä 1900-luku oli unien vuosisata ja nimenomaan unen tila on elokuvan tila, ei esimerkiksi ”todellisuus”, sillä todellisuutta ei ole Vietnamin jälkeen ollut olemassa, kuten ei sinua tai minuakaan.”

On mahdollista, että lietsoin itseeni tällaista tummanviolettina salamoivaa pilvistöä juurikin siksi, että voisin yllättyä vain positiivisesti. Erityisesti, koska Satantango osoittautui loistavaksi romaaniksi.

 

3) Syyt lukemisen aiemmalle lykkäämiselle 1.1: Muotokieli ja suhde muihin taiteisiin?
Krasznahorkain kirja on maannut hyllyssäni lukematta siksi, että inhoan lähes kategorisesti kymmeniä sivuja ja satoja sivuja jatkuvaa kappalejaottomuutta ja sen luomaa vaikutelmaa tekstistä, joka ”ei hengitä”; ajatukseni ideaalisesta teoksesta on aina harvaan aseteltu. ”Tähän on tietenkin olemassa poikkeuksia,” ajattelin, ”tai ehkä pikemminkin poikkeus, nimittäin Thomas Bernhard, joka käytännössä lopetti romaanitaiteen. En muista oliko se Samuel Beckett, joka yritti kirjoittaa siten, että hänen kirjoittamansa kirja olisi aina viimeinen kirja, mutta käytännössä tämän tavoitteen toteutti Bernhard.”

Niinpä jokaisen, joka yrittää kirjan kirjoittaa, pitäisi miettiä miten ja miksi kirjoittaa kirja aikana, jona kirjan kirjoittamisessa ei ole enää minkäänlaista mieltä, jos mukaan ei lasketa alakulttuurisia, sosiaalisia vapautumisen funktioita, joiden suhteeseen varsinaiseen olentoon nimeltä taide en tässä mene sen syvemmin, sillä kategorisesti en ymmärrä niitä & saa niistä mitään vaikka sikäli sympatiseeraan; samalla minun on mahdoton unohtaa vuosituhansia kasautunutta estetiikan ja taiteen perintöä sen sijaan että heittäisin arpakuutiolla, mikä on milloinkin hyvää ja minkä meemin vuoksi. Nyt on huomioitava, että tietenkin maku syntyy aina tällaisista ”muodeista” ja niiden sedimenteistä, mutta/samalla/täten maku on aina ”jäljessä”, vuosien puristava voima ei ole vielä vahvistanut, mikä jää elämään, mikä menettää ”satunnaisuutensa”. Toisin kuin Tristan Tzara, minä en usko aikalaisuuteen pätkääkään.

 

4) Syyt lukemisen lykkäämiselle 2.1: zeitgeist ja kirjallisuus esteettisenä olentona, eli lisää defenssimekaniikkoja?
Ovatko ”kirjallisena aikakautena” eläneet (eli ennen sotia syntyneet) ihmiset jo kirjoittaneet universumien välisen matkan verran parempia kirjoja kuin me nykyolennot? Kyllä, mutta niissäkään kirjoissa ole enää mitään mieltä. Heidän keskuudessaan elivät jo elokuvaajat, nuo nykyihmisen mielikuvituksen tuhoajat (ja heidän jäljessään tulivat pelintekijät, jotka viimeistelivät työn). Jopa Bernhard on jo kasa valkeaa tuhkaa ja elokuvakin on kuoleva vanhus. Niinpä jokaisen kirjoitusoppaan ensimmäinen ja viimeinen ohje, ”mikäli halutaan puhua taiteesta jonkinlaisena dialektisena, historiallis-materialistisena olentona, joka ylittää tekijänsä sen sijaan, että olisi vain tämän superegon työläispsyyken osan hoitoa” (”Onko minulla merkitystä, jos en ole sisältöä tuottava systeemin palanen?”), tulisi olla kysymys siitä, mitä funktiota kirjoitus palvelee muotonsa puolesta nimenomaan suhteessa kirjallisuuden ja taiteen historiaan.

Runouden julkaisemisesta jo Eeva-Liisa Manner kirjoitti: ”Toisaalta esim. runoja ei kannata julkaista minkään muun asian takia kuin rahan; mahdolliset muut syyt ovat vielä epäilyttävämpiä.” Manner kylläkin jatkaa, aidon keskiluokkaa (syystäkin) pelkäävän luterilaisen neurootikon ja vatsakatarrikon tavoin: ”Kyllä olisi hyvä, jos ihmisellä olisi jokin kunniallinen ammatti.” Mitä tulee tähän Mannerin vaatiman ”kunniallisten ammattien” ekologiseen vaikutukseen: historia on meidät tuomitseva.

 

5) Syyt lukemisen lykkäämiselle 3.1: Muut teokset ja henkilökohtaiset painotukset?
Niinpä en ole edes yrittänyt lukea ”Satantangoa”, sillä sitäkin kauemmin hyllyssäni on ollut Krasznahorkain The Melancholy of Resistance (1989, tästä edes lyhennän sen TMoR), jonka niin ikään pakkasin nyt mukaani residenssiin aikomuksenani lukea se ensin, osin siitä patologisesta syystä että olen aina vastakarvaan mitä muodikkuuksiin tulee, mutta siksikin, että rehellisesti sanoen ”poliittinen allegoria” on mahdollisesti tylsin kaikista mahdollisista allegorioista ja vaikka myös TMoR voitaneen sellaiseksi lukea, lienee Satantango vielä paljon selkeämmin sitä (sitä se ei, lopulta, todellakaan ole); ah ja voih, itäeuroopan maassa kommunistisen diktatuurin suolakurkkupierun tuoksuinen diktatuuri korahtelee kuolintuskissaan, luetaanpa ”laavan lailla etenevää lausetta”, joka meille tuon psykohistorian värittää…

No hyvä, en ollut tuossa vaiheessa siis Satantangoa vielä aloittanut, mutta sitä sieltä täältä vilkuiltuani ja TMoR:n luettuani johdin Krasznahorkain tyylistä sen verran, että henkilöiden sisäisen tajunnan ääniä kuvaava kertoja on toisaalta väistämättömästi paljon enemmän eurooppalaisen kerrontamuodon vanki mitä tulee psykologiseen ohjaavuuteen, jos verrataan Tarrin hidasta kuvakerrontaa ja poikkeuksellisen vähäistä dialogia. Tällä on puolensa ja puolensa, riippuen mitä dynamiikkoja haluaa kokemuksessaan painottaa.

Kamera tietenkin mahdollistaa mielikuvitukselle vielä kirjallisuuttakin vähemmän (ellei katsojalla itsellään mielikuvitusta ole), mutta muistan jonkun sanoneen, että hän olikin jo unohtanut miten ”hauskoja” Krasznahorkain romaanit ovat, lause jonka tulisi tietenkin jo yksin soittaa hälytyskelloja: mikä voisikaan olla banaalimpaa, kuin psykologinen kerronta tai sisäisen äänen luoma huumori…!

Tietenkin Krasznahorkain ansioksi voitaneenkin lukea juuri tuo ”gogolilainen” tai ”melvilleläinen” vyörytys, joka omalla pervolla tavallaan onnistuu peittämään psykologian alleen; ehkä se on eräänlaista Proustin — tai ehkä paremmin venäläisen romaaniperinteen — törmäyttämistä Uuden romaanin ajatukseen, rahtusella Kafkaa, Beckettiä ja Bernhardia… Lopputuloksena on TMoR:n tapauksessa dystooppisen ankeaa, mutta hirtehistä ”lausevyöryä”, jossa on juuri sen verran surrealismia, ”määrittelemättömän kauhun” tuntua ja muuta satuilua, että voidaan oikeuttaa vertaukset Gogoliin tai Melvilleen (jotka ovat peräisin Susan Sontagilta)… Samalla & toisaalta juuri nuo hivenen ”okkultistisemmat” mysteerisävyt kiinnostavat minua enemmän kuin ”pelkkä” allegorisuus (jollaiseksi Satantangon vielä tuossa vaiheessa mielikuvituksessani karsinoin), minkä vuoksi aloin, luonnollisesti, lukemisen TMoR:sta.

 

6) Thomas Bernhardin rankka perintö?
Ovatko nämä ”surrealistiset” piirteet läsnä myös Bernhardissa? Ehkä ovat, mutta vähenevissä määrin, mitä edemmäs Bernhardin tuotanto etenee. Myöhäinen Bernhard on pelkkää abstraktia väitelausetta väitelauseen perään, kuin kääntelisi käsissään maljakkoa kukkakaupassa, josta kukat ovat loppuneet; on vain sipuleita ja mukuloita, mutta ei multaa ensinkään, saati maata johon niitä istuttaa. Jäljellä on pelkkiä typerryttävän yksinkertaisia väitteitä, jotka saavat tenhonsa silkasta muodosta; sinänsä on samantekevää, onko niiden takana jokin henkilöhahmokonstruktio.

Ehkä juuri näistä syistä paras Bernhardin romaaneista on varhainen Häiriö, koska sen hulvattomasta fanaattisuudesta ja uskomattomasta nihilismistä ja ihmisvihasta (käytän termejä yksinomaan positiiviseen sävyyn, jos kohta myös negatiiviseen, sillä positiivista täyttävämpää ja maukkaampaa on ainoastaan negatiivisuus, paitsi vanhoilla japanilaisilla ja kiinalaisilla runoilijoilla, joilla noiden molempien merkitys lakoaa valtameriin kuin mikrokuituja sisältävät, biohajoavat jätepussit kompostien sulkutulessa), puuttuu myöhemmän tuotannon muodon sujuvuus, voisi sanoa, että muodossa totisesti on ”häiriöitä”, jolloin mukaan lorahtaa pelkän hengen lisäksi myös pisaran verran kusta. Esitänkö tässä nyt jonkin maksiimin? Ehkä, mutta vain ja ainoastaan suhteessa omaan makuuni: taiteessa tulisi aina olla sietämättömiä haavoja, että se koskettaisi minua, sillä haavoissa puolestaan elävät bakteerit ja kivun funktio. Ja niin edelleen.

 

7) Kun lopulta luen Satantangon?
Tämä merkintä tuntuu pääosin keskittyvän Satantangoon (mikä johtuu tietenkin myös suomennoksen ilmestymisestä), vaikka luin myös TMoR:n, olihan se alkujaan ensisijainen valintanikin. Mutta tuntuu hivenen siltä, että Satantango on lopulta parempi romaani, vaikka toisaalta onkin paljon asioita, jotka vaikeuttavat mielipiteen esittämistä.

Satantango on nimittäin liiankin kireä ja muotovalio. Tässä välissä lienee syytä mainita, että romaani rakentuu jossain mielessä ja löyhähkösti tangon logiikan mukaisesti: askel eteen, askel taakse siten, että yksi luku käsittelee tapahtumaa x, seuraava luku vaihtaa näkökulmaa ja peruuttaa ajallisesti, käsittelee x:n kanssa samanaikaista tapahtumaa y. Kirjassa on 6+6 lukua ja puolivälissä välisoitto, luvuista jokaisen voi katsoa muodostavan myös oman, selkeälinjaisen ja itsenäisen kokonaisuutensa, aivan kuin ensimmäiset kuusi lukua voidaan katsoa eräänlaisiksi alkuaskeleiksi ja jälkimmäiset kuusi vastapooliksi niille. Tavallaan tilanne ja kerronta seisovat hivenen beckettläisittäin ensimmäiset kuusi lukua, mutta jälkimmäisissä kuudessa luvussa tapahtumat lähtevät liikkeelle ja etenevät, vaikka jossain mielessä liikutaan taaksepäin tai taannutaan; henkilöhahmot kun kulkevat kohti tuhoaan.

Perusjuonikuvio on se, että jossain Unkarin syrjäisellä ja kurjalla maaseudulla joukko ihmisiä odottelee jonkinlaista pelastusta tulevaksi. Nämä lakkautetun osuustilan entiset asukkaat tyytyvät lähinnä jumittamaan ränsistyvissä taloissaan ja vakoilemaan toisiaan. Pakkaa sekoittaa retorisesti taitava ja karismaattinen, kertaalleen kuolleeksi luultu huijari Irimiás (vrt. Vanhan testamentin tuomion profeetta Jeremias), joka saapuu sidekickinsä Petrinan kanssa paikalle ja lupaa pelastusta ja uutta, utopistista yhteisöä. Sen tykötarpeiksi hän kusettaa asukkaiden rahat ja hajauttaa nämä lopuksi pennittöminä sinne tänne, toisistaan eroon.

Kappalejakoja ei Satantangossakaan ole, mutta keskenään melko samanmittaisten lukujen kannattelema teosrakenne luo lukemiselle tiettyä rytmiä, hengitystä ja myös odotushorisonttia siinä, missä TMoR tuntuu satunnaisemmalta, hitaammalta  ja raskaammalta ehkä juuri siksi, koska siinä rakenne ei ole niin selkeä ja muotoa linjaava; vaikka ”laavavirtamaisen lauseen” vyöry pysyykin samana läpi teoksen, ei TMoR:a lukiessa silti koskaan oikein tiedä mitä odottaa, vaikka sinänsä siinäkin on osioita ja lukuja.

Niinpä Satantangon lukeminen tuntui helpolta ja vetävältä, varsinkin kun luin sen melko pian TMoR:n perään. Vaikeamman (ja ajallisesti myöhemmin kirjoitetun) teoksen hämärämpi sisältö ja estetiikka olivat jo luoneet minulle pohjelihakset, joiden avulla Satantango tuntui jonkinlaiselta light-versiolta. Tässä pääsemme myös elokuvien vaikutukseen, sillä vaikka olen katsonut Werckmeister Harmoniesin (TMoR:n filmatisoinnin) useampaan kertaan, ei se silti ole mielessäni yhtä selkeänä kuin Satantango, vaikka olen nähnyt senkin vain muutaman kerran.  Mutta vaikka luin TMoR:n reilu kuukausi sitten, ei mielessäni silti ole siitä erityisen tarkkaa hahmoa, kun taas voisin koska hyvänsä kuvailla, mitä Satantangossa suunnilleen tapahtuu ja missä järjestyksessä.

Tämä johtunee Satantango-elokuvan yli 7 tunnin kestosta siinä, missä Werkcmeister Harmonies kestää 2,5 tuntia. Ainakin Satantangon elokuvaversion rakenne on yksi yhteen kirjaan rakenteen kanssa, onpa elokuvassakin jokainen osa nimetty. Pitkään elokuvaan mahtuu siis useampi lyhytelokuva, joista jokaisella on jo valmiiksi varsin kireä motiivinsa ja rakenteensa, vaikka kireydestä onkin hupsua puhua, jos ja kun elokuva kestää yli 7 tuntia.

Mutta minulla on hypoteesi, joka ei välttämättä ole ollut tekijöiden mielessä elokuvan teon hetkellä, mutta jonka saattaisi pystyä hyvinkin osoittamaan toteen: luulen Satantango-elokuvan kestävän suunnilleen sen verran (7h), mitä kestäisi lukea Satantango-romaani ääneen. Sillä vaikka elokuvassa on lähes historiallisen vähän dialogia (erityisesti suhteessa kestoonsa) ja siten kieltä tai ”tekstiä”, kuvittaa se romaanin lähes täysin. Toisin sanoen Tarr on Satantangossaan kehittänyt Krasznahorkain vuolaalle ja hitaalle tekstuaaliselle kerronnalle elokuvallisen analogian: Tarrin hitaat kamera-ajot ja kymmeniäkin minuutteja kestävät kohtaukset ovat vastine Krasznahorkain tekstuaaliselle lauseapparaatille. Ehkä juuri tästä syystä lukiessani Satantangoa ensimmäistä kertaa tuntuikin siltä, kuin olisin lukenut sen jo kahdesti aiemmin. Niinpä romaanin elokuvaversio oli, hyvin poikkeuksellisesti, tyhjentänyt ennakkoon lukukokemukseni jo melko täysin. Siitäkin huolimatta, että kieli oli elokuvan kieltä, ei kirjallisuuden kieltä.

Niinpä tyydyin romaania lukiessani lähinnä ihastelemaan rakennetta ja toisaalta kieliapparaatin vääjäämättömyyttä, tiesinhän jo täysin mitä tulee tapahtumaan ja myös sen, millaiselta se sieluni silmin voisi tismalleen näyttää. En anna erityisemmin painoarvoa hahmojen psykologialle tai huumorille (vaikka huumoria Krasznahorkain kirjoissa on Tarrin elokuvia enemmän, tai ainakin ilmeisemmin), koska nähdäkseni niistä ei ole kyse: Satantango ei ole psykologinen romaani (vaan pikemminkin psykologisen kerronnan hajottamista vuolaan kerrontatekniikan ja toisaalta kertojapositioiden hajoittamisen avulla), minkä lisäksi sen luoma allegoria on niin laaja ja autio (tässä suhteessa mieleen tulevat pikemminkin Kafka, Beckett, Kōbō Abe ja Dino Buzzati ”aukeamattomine” allegorioineen kuin vaikkapa George Orwell, Melville tai Margaret Atwood), että tuntuu lähinnä vahingolta että se sijoittu Unkariin tietyssä poliittisessa tilanteessa, siitäkin huolimatta että paikallisbyrokratialle ja tietyille sielunpiirteille luonnollisesti irvaillaan, jne.

En tiedä, johtuuko osittain perusteellisesta ja pitkästä elokuvaversiosta se, että Satantango tuntuu niinkin ”helpolta” ja muotovaliolta. Hivenen nurinkuriselta ainakin tuntuu se, että juuri tiukemmasta ja helpommin sulavasta Satantangosta on tehty 7h elokuva, kun taas tummempi, motiiveiltaan hämärämpi ja raskaampi TMoR kääntyi 2,5h elokuvaksi, johon vuoti jopa maagisen realismin sävyjä. Muistikuvieni perusteella tämä ei ole myöskään arvotuskysymys, sillä ainakin nuorempana pidin Werckmeister Harmoniesia jopa Satantangoa parempana ja koskettavampana elokuvana, vaikka siinä ylhäisessä loistavuudessa jossa molemmat elokuvat majailevat tällaiset pienet sävyerot ovatkin melko yhdentekeviä. (Tätä tukee sekin, että kuten unista, en muista yleensä mitään niistä elokuvista, joista pidän eniten.)

Niinpä en mene ainakaan vielä syvemmin siihen, miten Werckmeister Harmonies suhteutuu TMoR:een, siksikin koska elokuvan muoto on niin heikosti mielessäni. Kenties myöhemmin, mikäli katson elokuvan uudestaan, tai mikäli myös ”Vastarinnan melankolia” käännetään.

Minun on tavallaan vaikea ”uskoa” Krasznahorkain romaaneihin, sillä niissä on liiaksi tuoksua kolkosta modernismista, vaikka ne ovatkin uudempia kuin esimerkiksi Bernhardin romaanit (joita puolestani pidän Krasznahorkaita lähempänä postmodernismia/autofiktiota ja, lopulta, häiritsevämpinä kysymyksenasetteluiltaan, vaikka myös Krasznahorkain estetiikassa on paljon ainutlaatuista tai ”selittämätöntä” ja tyhjentymätöntä). Tietenkin myös K:n kirjoissa on nähtävissä postmoderneja piirteitä, mutta myös sellaista ”vaikuttavan taidekirjallisuuden” haisua, joka nykyään epäilyttää minua, onhan koko kirjallisuus vain kuva kirjallisuudesta, jne. Enhän ylipäänsä tiedä, onko kirjallisuudella enää mitään merkitystä tai arvoa, mitä tulee ns. yhteiskuntaan. En myöskään tiedä, saanko kirjallisuudesta yhtään mitään, mikäli ei lasketa sytykkeitä omalle kirjoittamiselleni ja listaamiselleni. Luenahn silti jatkuvasti lisää ja kirjoitan kirjoja.

Teroitettakoon, että edellistä ei ole ainakaan tarkoitettu nihilismiksi tai pessimismiksi, vaan tarkoitan tiettyä kulttuurillista ”kehittymistä”, jota en syvimmänkään solipsismini syvyyksissä pysty olennoimaan vain omaksi vaivakseni. Onko tuo kehitys huonompaan vai parempaan, en tiedä.

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, 9. ja viimeinen osa

kesäkuu 27, 2019

You Were Never Really Here (Lynne Ramsay)
Olin typerä enkä katsonut tätä elokuvateatterissa, joten osa sykkeestä varmasti katosi matkan varrella; näin aavemainen muoto tarvinnee oikeanlaisen ympäristön, sillä vaikuttuminen YWNRH:n kaltaisten ”fiiliselokuvien” tapauksessa on veteen piirretty viiva. Toisin sanoen tarinalla ei ole niinkään väliä, ainoastaan hahmojen sisäisillä tiloilla ja sillä, miten niitä kuvastetaan. Toisaalta digitaalisen litteän aikakaudella valtaosa elokuvista tullee katsotuksi nimenomaan hyvin pieneltä ruudulta ja tämän hengen tiivistymä Ramsayn elokuva jossain määrin on. Syvä, mutta täysin heijastava; arthouse-elokuvan jatkuva kriisi.

Onkin hupsua, miten globaalin katastrofimielialan aikana ”vakava” elokuvataide tuntuu palaavan realismin, pienimuotoisuuden ja dokumentaarisuuden äärelle. Ymmärrettävä vasta-argumentti suurelle Disney-Marvel-megalomanialle, toisaalta ekonominen pakko. Mutta siltikin: omena ei totisesti ole pudonnut kauas Bazinista ja romantillisista pikkutakkimaksiimeista ja elokuvasta toden kuvallistajana, tai välineenä, joka löytää ”taikuuden” ajallisuudesta, joka vastaa meidän aikaamme. Pienistä moralistisista kertomuksista.

Toisaalta analogisen ”valon veistämisen” väistyttyä digitaalisuuden myötä katsomamme kuvat ovat joka tapauksessa jäljennöksiä kolmanteen potenssiin; miksi meidän pitäisi siis uskoa minkäänlaiseen sosiaaliseen realismiin, jos ja kun jokainen kuva on joka tapauksessa suuria resurssimääriä käyttäen lavastettu (simppeleimmässäkin dokutyylisessä pienbudjettileffassa: millaisen työn ja sorron lävitse tulevat tietokoneet? kuvauskalusto? älylaitteet?), mutta myös tietokoneen lävitse ajettu?

You Were Never Really Here onkin hieman outolintu: se on pohjatarinaltaan sarjakuvamainen väkivaltafantasia palkkamurhaajasta, mutta toteutukseltaan jokseenkin kokeellista leikkaustyyliä, epätarkkaa valvontakamerakuvaa jne. soveltava taideleffa. Mutta mikä siitä tekee taideleffan verrattuna vaikkapa Crankiin tai Hardcore Henryyn? Ramsayn nimi? Mietiskelevä ote? Se, että Joaquin Phoenixin esittämän traumatisoituneen sotaveteraani-cum-palkkatappajan tunteet ja harhat kuvallistetaan ns. uskottavasti?

Audiovisuaalisesti pidän elokuvasta kovasti, vaikka inhoankin sen setting-kuvia ns. nykykaupungista. Mikään ei ole niin latteaa ja banaalia. ”Nykykaupungissa” ei tapahdu mitään. En tiedä onko tämä elokuvan tarkoitus, vai oma patologiani. Luultavasti jälkimmäinen. Kuulkaahan: nykykaupunki on litteä, tylsä, tympeä, palkan ja rahan alainen, kaikkialla identtinen. Älkää tuhlatko siihen filmiä, vaikka se olisi digitaalista. Haluan nähdä kuvia ”realistisesta” kaupungista yhtä paljon kuin haluan nähdä kuvia ihmisten ulosteista tai työpaikoilta.

Mitä kuviin tulee, kaupunkitila ei ole kriisissä, vaan jo kuollut. Tämän harmaan ”realismin” keskellä Joaquin Phoenix on niin hyvä ja säihkyvä, että se on tavallaan hyvin epäuskottavaa. Tämä on niin elokuvatähtien, mutta myös (metodi)näyttelemisen ongelma: mainoskuvat todellisuudesta eivät kestä heidän painoaan, sillä heidän painonsa on toisen estetiikan piirissä. Phoenix on LIIAN taitava, LIIAN karismaattinen ollakseen inhimillinen siinä mielessä, jossa moderni arthouse käsittää realismin. Elämässä ei ole niin ilmaisuvoimaisia ihmisiä, kuin elokuvassa.

Tavallaan YWNRH onkin metaelokuvaa (eikä se muuta voikaan olla, eihän pitkässä elokuvassa taidemuotona ole enää mitään mieltä); rujo väkivalta törmää yhtä törkeästi ”realismiin” kuin Phoenixin karisma, on sijoiltaan, väärää. Varmasti tässä on myös mukana eetosta siitä, miten kärsineitä palkkatappajia estetisoidaan populaarikulttuurissa jne., mutta en äkkiseltään keksi tympeämpää ”sanomaa”.

Kaikki sanomat ovat tympeitä.

Jonny Greenwoodin soundtrack on tyypillisen tapaan mainio, joskin musiikkia käytetään paikoin ärsyttävän alleviivaavasti.

 

Grimsby (Louis Leterrier)
Äärestä laitaan? En tiedä, ainakaan Grimsby ei uskottele olevansa yhtään mitään muuta kuin roskaa, vaikka Sacha Baron Cohenilla onkin elokuvissaan ja sarjoissaan usein taka-ajatuksia. Leffana Grimsby on melko väsynyt ja kokonaisuutena vähän sinne päin, mutta tässä on toisaalta kohtauksia, jotka saivat minut pihisemään ja ulvomaan epäuskoisesta naurusta. Elokuvan nähneet tietävät mistä kohtauksista on kyse. Sitä paitsi kaipaan tällaisia älyttömiä ja vulgaareja elokuvia.

Myönnän, että en usko huumorilla olevan ”parantavaa” voimaa. Huumori on mahdollisesti selviytymisen edellytys, mutta ei missään nimessä parantavaa missään hyggemielessä. Sen perusolemus on itse asiassa hyvin väkivaltainen: kriittinen, dialektinen, kääntävä, repivä, solvaava.

Tässä se on tosin lähinnä alatyylistä, toisinaan mustaa, yleensä loukkaavaa, stereotypisoivaa ja asiatonta. Ja niin edelleen.

 

Valerian and the City of Thousand Planets (Luc Besson)
Ennen elokuvan katsomista erehdyin lukemaan jostain, että Dane DeHaanin puhetapa leffassa kuulostaa huonolta kopiolta Keanu Reevesistä. Valitettavasti hyvin totta. Kara Levignen ja DeHaanin välinen kemia on surkea, dialogi paskaa ja ylipäänsä koko leffan dynamiikka vähän sinne päin. Sekava vuoristorata-ajelu toimintakohtauksesta toiseen,  joka yrittää toisintaa Fifth Elementin ”taian”, mutta epäonnistuu kaikilla rintamilla.

 

Jättiläinen (Aleksi Salmenperä)
Tässä on elokuvaa enemmän vasta loppupuolella, muuten mennään pitkään lähinnä hyppäyksiä ajassa ja pyöritetään hillitön liuta tiivistyksiä, ihmisiä ja kokouksia tummantympeän filtterin lävitse. Toisin sanoen on iso todellinen tapahtuma, joka pitäisi saada kerrottua ja dramatisoitua. Liian vähän dokumenttia ollakseen dokumentaarisesti tarpeeksi kiinnostava, liian vähän elokuvaa seisoakseen kunnolla omilla jaloillaan. Lopputuloksena sävyltään hivenen sekasotku.

Franzénin ja Saartamon nokittelu on periaatteessa se kuvio, josta keskusjännite revitään, äänidemppauksella ja pahaenteisellä musiikilla koristellaan. Tykkäsin siitä, ettei tässä ole mitään typeriä toimintakohtauksia, vaikka sikäli vähän häiritseekin, että Saartamo näyttää lähinnä vapaaottelijalta.

Dramaattisella tasolla paljon jää esiteltyä kamaa jotenkin puolitiehen, kuten Saartamon hahmon perhe-elämä, mahdollinen toinen nainen jne. Volasen (sinänsä hyvin vedetty) hahmo tuntuu olevan jossain toisessa ulottuvuudessa, ei varsinaisessa kontaktissa päähenkilöihin. Sinänsä loogista, koska päähenkilöt ovat ilmeisesti keksittyjä. Eihän siinä, mutta fiilikseksi jäi lähinnä, että henkilökohtaisesti minua kiinnostaisi enemmän se varsinainen kaivoskeinottelu, ei fiktiiviset henkilöhahmot psykologioineen pyörimässä siinä ympärillä.

Toisin sanoen: katsoin suomalaisen elokuvan voidakseni sanoa, että olen katsonut vuoden aikana edes yhden suomalaisen elokuvan. Ilmeisesti tämä on sieltä paremmasta päästä.

 

Ryuchi Sakamoto: Coda (Stephen Nomura Schible)
Kaunis, fragmentaarinen dokumentti hienosta säveltäjästä. Henkilökuvauksestaan huolimatta kiinnittää tarkkaa huomiota ääneen, mikä on dokumenteille lopulta aika harvinaista; myös niille, jotka näennäisesti kertovat musiikista. Bonusta siitä, ettei Sakamotosta maalata mitään jalustalle nostettavaa neroa, vaan katsoja kutsutaan innostumaan äänistä ja musiikista tämän kanssa.

 

Phantom Thread (Paul Thomas Anderson)
Loistava. Porvarillista ja pompöösiä, mutta ”täydellisesti” toteutettua;  PTA:n klassistis-modernistinen näkemys elokuvakerronnasta voi olla jonkun mielestä kylmä, itseäni se miellyttää kovasti. Melkein hienointa elokuvassa on seurata Vicky Kriepsin näyttelijäntyötä; hän käytännössä laulaa Daniel Day-Lewisin suohon, minkä pitäisi olla täysin mahdotonta.

Leffassa on psykologisuutta, joka voi äkkiseltään tuntua keinotekoiselta tai kaukaa haetulta, mikä on tavallaan myös ainoa oma ongelmani. Phantom Thread ei ole ”ihana” tai välittömästi samastuttava. Mutta toisaalta syvät yhteyden hetket eivät välttämättä synny hetkessä elämässäkään. Tyytyväisyys, onni; nämä ovat harvinaislaatuisia asioita, jälkimmäinen on mahdollisesti vain mielikuvituksen tuotetta. Tunnistan paljon itseäni elokuvan hahmoissa, jopa Woodcockissa (Day-Lewis), joka vaikuttaa halveksittavalta ja pääosin itsekkäältä.  Mutta tämä on elokuvan opetus, mikäli sellaisiin uskoo: mielenrauha/selviytyminen koostuu lopulta juuri näistä addiktioista ja peloista, jotka eivät aina ole moraalisesti/elämänhallinnallisesti toivottavia. Varsinaiset ongelmat johtuvat normaaliudesta perversioiden ulkopuolella; tavallisesta arjesta, ajan kulumisesta, muiden paineesta.

Pidän lopetuksesta paljon, sillä se ei todellakaan ratkaise mitään perinteisessä mielessä. Ihmiset eivät ”paranna tapojaan”, vaan tulevat toimeen, mukautuvat toisiinsa, jatkavat kaikesta huolimatta.

 

Ugly, Dirty & Bad (Ettore Scola)
Scolan kuvaus räkäisessä kurjuudessa elävän suvun toilailuista on pidemmän päälle yhden tempun poni, mutta kuvaston ja tapahtumien groteski yliampuvuus on paikoin hulvatonta. Onko tämä käänteistä neorealismia, vaiko lopullinen totuus siitä?

 

Game Night (John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein)
Suurelta studiolta tullut, oikeasti hauska toimintakomedia vuonna 2019 on eräänlainen anomalia. Hyvin kirjoitettu, tasapainoinen, sympaattinen jne. Rakastan Rachel McAdamsia suhteettoman paljon, mutta tässä häntä voinee kehua syystä. Tosin vähän kiltimmältä ja pulskemmalta näyttävä Jesse Plemons yksinkertaisesti teurastaa hahmollaan kaikki muut.

 

Persona (Ingmar Bergman)
Persona on täydellinen elokuva, enkä tiedä kannattaako siitä sen enempää tässä yhteydessä sössöttää. Varsinkin Fårössä kuvatut kohtaukset… minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten hyvin ne toimivat. Tunnelmaa voi leikata veitsellä. Myös ydinkysymys (miksi tehdä mitään sen sijaan että olisi tekemättä) on nykyään tärkeämpi kuin ikinä, vaikka ehkä se on metafysiikassaan mahdoton, olemisen kysymyksen tasoa; vastaus voi olla vain ”en tiedä”.

Jos haluaa taidehistoriallisesti katsoa, ei elokuvataiteen/television psykologinen, keskustelevuuden, kasvojen ja sisäisen maailman kuvastamisen ulottuvuus ole nähdäkseni enää kehittynyt Bergmanin jälkeen. Jatkuvassa jännitteessä oleva dialektisuus sisällön ja muodon suhteen on loppunut. Pikemminkin on keskitytty täydellisesti toteutettuun, ”uskottavaan” saippuaoopperaan (prestiisisarjat aina yhteiskunnallisesta draamasta Marvel-tuotantoihin) tai realistis-dokumentaarisuuteen, jonka oletetaan kertovan jotain ”todellista”. Molemmat ampuvat omassa ääripäässään yli.

 
Sawdust and Tinsel (Ingmar Bergman)
Alun unikohtaus on klassista Bergmania: ylivalotus, kuivakkaan ja painajaisemaisen tarkka äänimaailma, hellittämätön auringonvalo. Häpeä ja nöyryytys: elokuvan keskusteemat, kuten niin usein Bergmanin tuotannossa. En hirveästi välitä koomisen rajamailla olevista periodimelodraaman piirteistä, kuten Åke Grönbergin ylivedetystä hahmosta, mutta helvetin hyvin tämäkin on kirjoitettu. Erityiskunniamaininta Anders Ekin Frost-klovnille.

 
The Big Short (Adam McKay)
Uusintakatselussa tämäkin, kun sattui Netflixissä tulemaan vastaan. Ilmestymisen aikoihin kirjoitin: ”Se viime gaalakauden [[eli 2016]] toinen oikeasti hyvä prestiisi Steve Jobsin [[joka pitäisi myös katsoa uudelleen]] ohella. Viehätyin pörssipelailusta niinkin paljon, että luin myös kirjan, joka on vielä elokuvaakin viihdyttävämpi. Mitä elokuva tekee: fiktionalisoi dokumentin, tekee prestiisielokuvaa modernin leikkaa&liimaa-dokumentin leikkauksen keinoin. Faktojen selittämisen sijaan se tekee niistä voodoota, puhuu pelkillä äänensävyillä, kuin koirille. Kirjan luettuani toki ymmärsin hedge fundeista ja subprime-koroista hieman enemmän kuin elokuvan katsottuani, mutta älkää pyytäkö enää selittämään mitään.”

Eipä siitä sen kummempia. Viihdyttävä leffa edelleen.

 

Crazy, Stupid, Love (Glenn Ficarra, John Requa)
Guilty pleasureni, jonka olen nähnyt ainakin kolmesti. Rakastan näitä henkilöhahmoja. Loistava cast, hauska, sympaattinen jne., vaikka PUA-motiivista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä voikin närkästyä moraalisesti jos niikseen. Itseäni se ei haittaa, koska kaikki syntyy kaikesta.

 

 

 

 

 

Alkutekstit: Alf Sjöbergin Neiti Julie

kesäkuu 24, 2019

Alkutekstien verhon lävitse näkyvä lintuhäkin varjo on kiinnostava kuva. Verho vedetään ylös ja itse häkki paljastuu, mikä todentaa niin häkkilinnun symbolina (verho ylimääräisenä “seinänä”, peitteenä, suojuksena) kuin itse elokuvamuodon olemuksen varjojen ja valojen leikkinä. Häkin viereen ilmestyy nuori nainen katselemaan kameran ohi, hänen katseensa perusteella me näemme häkin ja naisen ikkunasta, josta nainen puolestaan katselee ulos. Näin vanhoissa elokuvissa (1951) alkutekstien aikana tapahtuva toiminta on melko harvinaista. Pidemmän päälle efekti ja naisen salamyhkäisyys luovat teatraalisen vaikutelman, mutta periaatteessa alkutekstit ovat alkutekstit ja tämä ei haittaa; niiden sitominen itse elokuvan rakenteeseen ei ole välttämätöntä (militanteimpina alkutekstien ja itse elokuvan erottajina mieleen tulevat Béla Tarr ja Tarkovski, jälkimmäinen muistaakseni jopa kirjoitti, että alkutekstien aikana ei saa olla varsinaista toimintaa). Hollywood-tuotannoille jokseenkin vastakkainen eetos. Toisaalta pälyilevä katse kahdentuu häkissään hermostuneesti hypähtelevän linnun kanssa. En pidä tekstien taustalla soivasta pompöösistä musiikista, mutta harva ohjaaja osasi käyttää musiikkia vielä 50-luvulla. Sitten elokuva avautuu kuvalla juhannusyön niitystä, jolla 1800-luvun yläluokkaiseen tyyliin pukeutunut juhlijajoukko seuraa, kun juhannussalkoa vedetään pystyyn. Pystyttämisen kuvien kanssa vuorottelee hätkähdyttäviä, hieman propagandajulisteita muistuttavia alaviistosta kuvattuja lähikuvia yläviistoon katsovista nuorista ihmisistä, joiden kasvot ovat jähmettyneitä maaniseen riemuun. Erityisesti hattupäinen, suu pyöreänä ja silmät suurena “salon pystyttämistä” (kuvan fallisuus jne.) seuraava nuoren naisen ilme on tahallisen, ylilyövän seksuaalinen. Salko saadaan pystyyn, väkijoukko riemuitsee ja heittelee ilmaan oksia/vihtoja, ryhtyy iloiseen piiritanssiin. Leikkaus alkutekstien aikana tutuksi tulleeseen kuvaan ikkunasta katselevasta nuoresta naisesta, joka seuraa riemunpitoa jokseenkin… kauhuissaan? Hätääntyneenä? Ihmeissään? Angstisena? Joka tapauksessa alkutekstien liudentuminen ja jatkumo itse elokuvaan on edelleen yllättävä ja hienosti toimiva, vaikka osa efektistä johtuukin elokuvan iästä.

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 8

Toukokuu 8, 2019

Mission: Impossible – Rogue Nation (Christopher McQuarrie)
Edelleen 
– sillä toimintaelokuvan puolella 4 vuotta on pitkä aika, nykyblockbuster kun puoliintuu n. 1,5 vuodessa – yllättävänkin toimivaa rymistelyä. Hillitön rytmitys ei aina ole plussaa, mutta Rogue Nationissa toimii. M:I taitaa itse asiassa olla tasalaatuisimpia aivot narikkaan -franchiseja viime vuosikymmeniltä, ainoastaan John Woon ohjaama kakkososa (2000) menee aromaattiselta tasoltaan sinne haisevamman turskan puolelle.

 

Jack Reacher: Never Go Back (Edward Zwick)
Mädäntyvistä raadoista puheen ollen. Ensimmäisessä Reacherissa oli edes vähän yritystä (ehkä siksi, koska sen ohjasi myös edellä mainitun M:I:n ohjannut McQuarrie), mutta jatko-osa muistuttaa lähinnä 90-luvun tv-elokuvaa. Kyse lienee siis palkkakuitista ja siitä, että Cruise pääsee vanhoilla päivillään tekemään lisää toimintastuntteja itse. Odotin eskapistista agenttihölmöilyä, sain harmaata vaippakakkaa, jossa ei tapahdu mitään.

 

The Ballad of Buster Scraggs (Ethan & Joel Coen)
Vuoden leffatapauksia alustansa puolesta, kun Coenit tekivät episodielokuvansa suoraan Netflixille. Veljesten perinnettä moduloiva ammattitaito on tässä vaiheessa jo sitä tasoa, että katsojan sosiaalinen hupi revitään enää lähinnä siitä, mihin järjestykseen kukin arvottaa nämä kuusi villin lännen vignettiä. Omaan silmääni kolme kuudesta ovat mainioita, vain yksi (James Franco ryöstämässä pankkia) on melko turha ja tittelistoori hivenen kikkaileva.  Tällaisessa tarinavetoisessa, ”novellistisessa” jenkkikaanonissa ”The Gal Who Got Rattled” -episodin käsikirjoitus lienee täydellinen. Se siis oma suosikkini. Veikkaan kuitenkin, että parasta stooria etsittäessä yleinen konsensus asettuu ”Meal Ticketin” kannalle, onhan se Grimmin veljesten sadut mieleen tuovalta arkkityyppiseltä loppukäänteeltään raflaavin ja tylyin, mikä toisaalta myös syö sen tehoja. Markkina-darwinismi kun on lopulta aika väsynyt meemi. ”All Gold Canyonissa” Tom Waits mörisee ja huuhtoo kultaa, mistä luonnollisesti pidin, koska Tom Waits mörisee ja huuhtoo kultaa.

Länkkäri-miljöö taitaa lopulta olla se kaikista omin Coenien rokonarpiselle ja pölyiselle nostalgian estetiikalle; onhan se ainoa yhdysvaltalainen mytologia.

 

Apostle (Gareth Evans)
Pettymys, sillä Evans ohjasi (käsittääkseni varsin oivalliset) Raid-elokuvat. Toisaalta ongelmat eivät olekaan teknisiä, vaan käsikirjoituksen ja rytmityksen dynamiikattomasta sekasotkusta johtuvia. 1900-luvun alkuun sijoittuva The Wicker Man- goes-Lovecraft -premissi ja hyvät näyttelijät heitetään viemäriin ja homma leviää samean keskinkertaiseksi. Ulkoiset puitteet ja näyttelijät pelastavat sen, mitä pelastettavissa on.

 

Suspiria (Luca Guadagnino)
Viime vuosien arthousen kuuma peruna, nosteessa oleva Guadagnino tällä kertaa Dario Argento -pastissin äärellä. Vertailun alkuperäiseen Suspiriaan joudun tosin skippaamaan, sillä en muista Argenton elokuvasta mitään muuta kuin värejä ja musiikkia. Joka tapauksessa Guadaginon leffa on vuoden Toisaalta ja toisaalta -palkinnon voittaja. Teknisesti ja aiheellisesti upea ja kiinnostava, toisaalta tolkuttoman pitkä ja pöhöttynyt sillisalaatti, johon on joka puolelle silmää iskevien kauhuelementtien lisäksi ängetty kaikki mahdollinen alleviivaavasta symboliikasta feminismiin, psykoanalyysin isäkomplekseihin, natseihin ja Baader-Meinhoffiin.

En osaa katsojana oikein päättää, onko Suspirian taipumus sekoittaa millimetrin tarkkuudella luotua aikalaiskuvaa, realismia ja dokumentaarista tyyliä okkultistiseen body horroriin, avantgardistiseen tanssikoreografiaan ja äkkiväärään arthouseen tietoista vaiko jonkinlainen ”tyylillinen vahinko” (millä tarkoitan dynamiikka ja rytmiä, en ”herääviä kysymyksiä”). Jälkimmäiseen on Guadagninon ollessa kysymykysessä vaikea uskoa. Mutta & siis, groteskisti yksinkertaistettuna ja kärjistettynä: onko Suspiria lopulta ”vain” b-luokan genre -elokuva, joka on tehty (muuten paitsi rakenteellisesti) yksinkertaisesti niin helvetin hyvin, että se pystyy roolipelaamaan ”taide-elokuvaa”? Vai onko se tietoista, (ja tästä jaottelusta pahoitteluni jo ennakkoon) kliseis-stereotyyppisen ”maskuliinisen” elokuvantekemisen (dokumentaarisuus, yksityiskohtaisuus, älyllinen etäisyys, historiallisuus) asettamista vastakkain ”feminiinisen” elokuvantekemisen (aistillisuus, ruumiillisuus, lyyrisyys, ekspressionistisyys) kanssa? Kysyn tätä yksinkertaisesti siksi, koska mielestäni sisällön ja tematiikkojen asemointi selkeästi usuttavat siihen. Toisin sanoen Suspiria on kaiken muun lisäksi myös täysipäiväistä, käsitteellistä metaelokuvaa. Se on sekä alkupala, keitto, pääruoka, jälkiruoka, kahvi ja konjakki, mutta myös jatko-paikassa alkoholin äärellä käytävä ruoansulatuskeskustelu ja ennen kaikkea seuraavan päivän tyhjyys sekä koko toiminnan kyseenalaistaminen.

Suspirian katsominen on siis kiinnostavaa, mutta myös uuvuttavaa. Se epäilemättä vaatisi ainakin yhden uusintakatselun, minkä voisi vaatia jokaisen elokuvan lähtökohdaksi, myös ekologian kannalta. Yleisellä tasollahan tätä vastaan sotii se, että elokuvakerronta tuntuu olevan nykymuodossaan pääasiallisesti sosiaalisen vaahdon affektitaloutta ja identiteettipolitiikkaa. Tärkein asia on sisältö, katsottaessa heräävät kysymykset. Sisällön ei tarvitse edes enää löytyä elokuvasta itsestään (joskin Suspiriassa se yleensä löytyy, vaikka rehellisesti sanoen en ymmärrä esim. Baader-Meinhoffin mukanaoloa muutoin kuin ajankuvallisesti, mielestäni se ei erityisemmin nivoudu). Pelkkä viite riittää, tai parhaassa tapauksessa jopa ohjaajan antama haastattelu.

Onko tämän valossa tekijä siis todella hävyttömän elossa vai todella lopullisesti kuollut? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Ehkä tekijän sijaan kulttuuria hallitsevat lähinnä sidosryhmät.

Samalla Adorno-bro minussa näkee korkean ja matalan sekoittamisen olevan sävysokeutta, maun neutraloimista, taidemuodon tasapäistämistä nollatason kulutushyödykkeeksi. Siis postmodernin piirre nimenomaan kulutuskapitalismin luomana. Tämän sanoi A jo joskus viimeistään joskus 50 vuotta sitten (joskin Adornon suhde elokuvan mahdollisuuteen taidemuotonsa ylipäänsä oli ristiriitainen/tuomitseva, mikä on oma lukunsa). Mikään ei ole sittemmin nähdäkseni muuttunut, ainoastaan kiihtynyt. Muodon ja sisällön dialektiikka on kokenut oudon mutaation: muodolla tarkoitetaan nykyään ulkoista formaattia. Mielestäni Matt Zoller Seitzin mainio-ja-perehdyttävä-jos-kohta-myös-itsestäänselvä kirjoitus koskettaa tätä, vaikkakin optimistisemmin. Samalla teksti on hauska/hyytävä apologia arvojen lopullisesta kauppaamisesta, mutta mikä on lopullista, jos lopullisuus ja tyhjyys alkoivat jo 50 vuotta sitten, ennen syntymääni…

Mitään edellisestä en tarkoita kritiikkinä sanan moittivassa mielessä, ainoastaan huomioina. Minulta puuttuvat sekä a) työkalut että b) usko arvottaa normatiivisesti näin valtavan tason esteettisiä kysymyksiä. Jep, lempiohjaajani ovat Bergman ja Tarkovski, mutta silti minua kiinnostavat enää lähinnä Netflix/HBO-sarjat, uuden kauhuelokuvan kysymykset (kuten juuri Suspiria tai Us) ja MCU:n elokuvat. Toisaalta olen sen tason möhisti, että olen varma Adornon Esteettisen teorian olevan aika pitkälle lopullinen totuus taiteesta ja mausta dialektisena ilmiönä kapitalismissa samalla, kun Deleuzen Cinema I ja II ovat totuus elokuvasta luomistapahtumana. Don’t @ me. Mitään ei tuntuisi enää perimmäisessä mielessä syntyvän, mitä muotoon tai luomiseen tulee perinteisten medioiden alalla. Historiallisesti katsoen tv:n kehittämisen jälkeen on ”toiminnallisella puolella” (Hollywood) tapahtunut ainoastaan hienosäätöä. Deleuzen hengessä voisi argumentoida, että Avengers: Endgame on 1920-lukulainen, toiminnallinen mykkäelokuva, jossa on visuaalisten vitsien lisäksi myös sanallisia vitsejä. ”Taide-elokuvan” puolella viimeisenä muodollisena innovaationa tulee mieleen ”ajallisuus” (Tarkovski, ’contemplative cinema’, ajan kokemus esteettisessä keskiössä, vaikka tavallaan Eisenstein, Vertov, Bresson, tietty avantgarde jne. käsittelivät samaa kysymystä, joskin nopeatempoisemmin ja kontrastien kautta), joka tuli mukaan suurella voimalla viimeistään 70-luvulla ja jonka Béla Tarr ja Apichatpong Weerasethakul ovat vieneet 2000-luvulla päätepisteeseensä.

Entä dogma, oliko se elokuvamuodon viimeinen luomistapahtuma, vaiko vain Uuden saksalaisen elokuvan skandinaavista uudelleenlämmittelyä?

Mutta takaisin Suspiriaan: siitä voisi helposti tehdä franchisen. Onko se ongelma? Guadagnino on puhdasverinen hauntologi, kaikki hänen elokuvansa repivät tehonsa vanhojen muotojen ja meemien nostalgiasta. Tekninen, käsityötaitoinen, mutta myös historiallisuuden ajasta ulos nostava, modernisti toistava. Viitteitä bongailevalle filmifriikkisielulleni Suspiria on balsamia: se on käytännössä tehosekoittimeen heitettyä Rainer Werner Fassbinderiä ja Andrzej Zulawskia (Argenton lisäksi). Molempia rakastan valtavasti. Edelliseltä Suspiria perii queerin sävyisen aikalaiskuvan ja saksalaisen uuden aallon poliittisen todellisuuden, jälkimmäiseltä ”demonisen” väkivaltaisen tanssillisuuden ja avantgardistiset sävyt. Kumpikin piirre on toki Guadagninon elokuvassa laimennettu mainstreamiin kelpaavaksi quirkyksi; Fassbinderin elokuvat kun tuntuvat aina henkilökohtaisessa ekspressiivisessä maniassa tehdyiltä, Zulawskin elokuvat usein puolestaan tarinoiltaan ja motiiveiltaan läpitunkemattomilta, sillä päämotiivi on se, miten henkilöt liikkuvat.

 

Bone Tomahawk (S. Craig Zahler)
Itse asiassa hyvinkin kummallinen länkkäri, joka lopulta repii tai on repimättä tehonsa siitä, kuinka epäluontevalta sen elokuvallisuus tuntuu. Toisin sanoen Bone Tomahawk on metaelokuvaa tai vain ”huonosti tehtyä” elokuvaa. Tämän huomaa erityisesti ylettömän väkivaltaisista toimintakohtauksissa, jotka tavallaan vain tapahtuvat, joista puuttuu totunnainen iskevyys ja joista ei aina saa edes kunnolla selvää. Onko kyseessä tietoinen tyylivalinta, joka sotii tarantinolaista (jne.), yliestetisoitua ja nasevan dynaamista väkivallankuvausta vastaan, vai onko Bone Tomahawk vain leikattu surkeasti? Se tuntuu tuotannoltaan usein tv-elokuvalta, jossa ei ensimmäisen tunnin aikana tapahdu varsinaisesti mitään, ellei laske Kurt Russellin uskomattomia viiksiä. Vastaavasti jälkipuolisko äityy vikkelästi kyyniseksi gorepuuroksi, joka tuo alkukantaisen Toiseuden pelossaan mieleen lähinnä Cannibal Holocaustin iljettävyyden.

Toisaalta saan ekstrahupia jos alan katsoa elokuvaa National Lampoon -tyylisenä kreisikomediana: hahmot ovat typeryksiä, jotka tekevät jatkuvasti vain entistäkin typerämpiä valintoja, kunnes lopputulos on silkkaa kaaosta ja sattumaa. Tämäkin voi olla statement: ”juuri näin typerää ja pikkusieluista villin lännen meininki oli”. Mutta moraalisesti kanta tuntuu tyhjältä, jos kyseessä on lähinnä grand guignol -tyylinen, genrepohjainen mässäily.

Dialogi on paikoin yllättävänkin typerää, enkä osta näyttelijöinä esimerkiksi Patrick Wilsonia tai Lili Simmonsia tuollaisessa miljöössä hetkeäkään.

 

No Country for Old Men (Ethan & Joel Coen)
Tavallaan Hold the Darkin ja The Ballad of Buster Scruggsin katsomisen provosoima putki, joka päättyy loogisesti NCfOM:n ties kuinka monenteen uudelleenkatsomiseen. McCarthyn kosminen nihilismi Coenien kuvittamana kuuluu feelgood-elokuviini, joista kirjoitin jo ensimmäisen merkintäni Hold the Dark -avauksessa:

”hyvin tehty kosmisen skaalan nihilismi on myös kallisarvoinen luonnonvara ja omiaan rauhoittamaan minua. Ehkä se muistuttaa, ettei jokin idiosynkratia minussa ole ainutlaatuinen. Kyse ei ole merkityksettömyydestä, vaan siitä, millaiseksi dynamiikka muuttuu, kun merkitykset (jotka voivat olla, ajan luonteen vuoksi: vanha, historiallinen, perinteinen, tapakulttuurinen, ”luonnollinen”, eli inhimillinen) systemaattisesti tuhotaan maailmasta, tai ehkä ne pikemminkin tuhoutuvat ohivirtauksena, sivullisina uhreina. Keskitetyssä, hypernopeassa riistokehityksessä reuna-alueet kuihtuvat samalla, kun ”keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus”, kuten Aale Tynni käänsi Yeatsin klassiset säkeet. Biologinen, yhteisöllinen, evolutiivinen, sosiaalinen olento ei pysy tahdissa mukana. Kaupunki muuttuu banaaliksi dystopiaksi, jossa enää larpataan kokemuksia, ihmiskontakteja ja eroja, vaikka kaikki on vain loputtomasti samaa. Erämaa muuttuu autiomaaksi. Varmasti jokin ilmestys on saapuvilla?”

Coenienkaan elokuva ei suinkaan ole täydellinen, sillä jokin sen hajautetussa kerronassa ja miljöössä vähän tökkii. Ehkä halvat motellit ja liian monta seurattavaa hahmoa syövät tehoja. Sinänsä McCarthyn dialogi (joka on elokuvassa ja kirjassa aika yksi yhteen) on jotakuinkin täydellistä materiaalia Coeneille. Eipä joku Fargokaan tästä kauas pudonnut. Suurimpia populaarikulttuurisia toiveitani on, että Coenit ohjaisivat Netflixille minisarjan McCarthyn Blood Meridianista (suom. Veren ääriin, WSOY 2012). Ei tule tapahtumaan, mutta…

 

The Square (Ruben Östlund)
Suurimpia pettymyksiä hetkeen, sillä pidin kovasti Östlundin edellisestä elokuvasta, vuoden 2014 Turistista, josta pidempi kirjoitukseni täällä. Siinä missä Turisti tökki hyytävästi keskiluokkaisten sukupuoliroolien psykologiaa, ottaa The Square maalitaulukseen modernin taiteen instituution taideteollisuuksineen, kuraattoreineen ja mainoksineen. Ehkä voitaisiin puhua koko ”pohjoismaisesta estetiikasta”. Kaiken tämän Turisti-kirjoitukseni avaa tarkemmin.

Miksi siis petyin? Koska The Squaressa Östlund keskittyy liikaa helppoon satiirisuuteen; elokuva on pääasiallisesti The Officen David Brent -tyylisen, myötähäpeää herättävän kuraattoriolkiukon hakkaamista, oikeastaan vain kokoelmallinen sketsejä. Hahmo on Aku Ankka -tason nolostelija, jolla kaikki menee ns. käteen ja sitten voidaan naureskella aina uuden, entistäkin nolomman sosiaalisen tilanteen äärellä.

Eikä siinä sinänsä mitään, en vain jaksa kaikista helpoimpien maalitaulujen ampumista kahta ja puolta tuntia. Ongelma voi olla myös taustassani: vaikken olekaan kuvataiteilija, olen kuitenkin pienen ikäni kiertänyt gallerioita, lukenut galleriatekstejä (mahdollisesti infoarvoltaan miinusmerkkisin kirjoituslaji, sanomalehtikolumnien lisäksi) ja nähnyt tapakulttuuria kohtalaisen läheltä. Niinpä en tarvitse enää satiiria alasta, joka on satirisoinut itse itsensä jo ajat sitten.

Kääntäen/toisaalta minua vaivaa vignettien Arla-todellisuus: tilanteet tuntuvat liian hyväntahtoisilta, liian söpöiltä ja höpsön äkkivääriltä, vaikka oma näkemykseni asioiden taustalla vallitsevasta voimasta on lähinnä ulvova, mieletön ja banaali tyhjyys. Eli omalta osaltani katson kieroon elokuvan anders(s)onismia, niin Roy- kuin Wes- muodoissaankin. Toisin sanoen The Squarea vaivaa satiirin suurin ongelma (minulle): se ei ole tarpeeksi repivää ja synkkää aikana, joka reaalisella kauhullaan kuristaa ensimmäisenä nimenomaan satiirin hengiltä.

Ehkä vastaus olisikin jonkinlainen lempeä, pehmeä satiiri?

Tietenkin elokuvassa on paljon hyvääkin, esimerkiksi tiedotustilaisuus toimii hyvin, samoin kohtaus, jossa avustajat ja harjoittelijat hihittelevät epäuskoisesti kuunnellessaan mainostoimiston ad bro -kaksikon visiointeja. Mutta tällaiset, varsinaisen alan analyysiin menevät kohtaukset ovat liian harvinaisia, sillä pian pitää olla jo seuraamassa olkiukkopäähenkilön seuraavia toilailuja.

Mutta! Elokuva kannattaa katsoajo  yksin Terry Notaryn (joka on nimenomaan liike/motion caption -rooleihin erikoistunut jenkkinäyttelijä) Oleg-roolin vuoksi. Elokuvassa Oleg on performanssitaiteilija, joka kutsutaan wanhan rahan haute bourgeoisie -gaalaillalliselle. 12-minuuttinen kohtaus, jossa Oleg esittää urosgorillaa eikä suostu luopumaan roolistaan, kertoo ja ennenkaikkea tuntuu tuhatkertaisesti enemmän kuin koko muu kahden tunnin elokuva. Kun Notary/Oleg ryntää juhlaillallispöydälle, tuntuu hetken verran siltä, että pöydälle rysähtää oikea gorilla.

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 7

maaliskuu 23, 2019

Hold the Dark (Jeremy Saulnier)
Saulnier on uuden yhdysvaltalaisen elokuvan teknisesti lahjakkaimpia ja aihevalinnoiltaan mielenkiintoisimpia ohjaajia, estetiikaltaan kylmähkö. Omiaan siis pirtaani, joskin tuntuu ettei hän ole saanut itsestään vielä lopullisia tehoja ulos, vaikka en olekaan nähnyt edellistä elokuvaa, Green Roomia. Saulnier ohjasi myös True Detectiven 3. kauden kaksi ensimmäistä jaksoa, ne parhaat. Sitten sarjan luojahahmo Nic Pizzolatto oli tyypilliseen tapaansa fakkiääliö ja Saulnier lähti/erotettiin projektista. Kausi lähti alamäkeen ja hajosi aikatasojensa ja henkilöhahmojensa sekamelskaan.

Tämä on nyt täysin mutua eikä liity Saulnieriin tai Hold the Darkiin, mutta luulen, että käsikirjoittajana/luojana Pizzolatto on liian teksti- ja hahmokeskeinen. Tämä hajotti myös 2. kauden dynamiikan, kun hahmot tavallaan ylikirjoitettiin, koko astia täytettiin heillä. Samalla muoto, rytmi ja tila kuihtuvat, vaikka juuri niistä fantastinen 1. kausi repi tehonsa. Tästä muodostuu vähitellen myös 3. kauden ongelma, jne.

Takaisin Hold the Darkiin, joka on ihastuttavan karu ja kolkko, talvisen Alaskan perähikiälle sijoittuva mysteeri. Väittäisin, että se tavoittaa paikoin jotain syrjäseudun banaalista tyhjyydestä yleensä. Siis erämaa joutomaana, epäpaikkana, jossa ihmisen jättämät kulturaaliset jäljet riittävät tuhoamaan ”luonnon kauneuden” tai alkuperän, mutta joka on toisaalta myös siinä määrin sivussa sivilisaatiosta ja kuhinasta, että lopputulos on harmauden sanoinkuvaamattomuus; merkityksettömyyden ansa, umpikuja.

Vertauksellisesti tunnelma on vähän kuin sekoittaisi Cormac McCarthya ja True Detectiven ensimmäistä kautta, mutta syvän etelän sijaan ollaan toisella puolella, pohjoisessa. Kolkkoja henkilöhahmoja mumisemassa hämäriä vuorosanoja kahden tunnin ajan. Paljon tuplauksia ja symboleja (sudet, laumat, eloon jättäminen jne), sinänsä hyvin tehtyjä, mutta…

Tavallaan elokuvan ongelma on se, etten lopulta oikein tiedä miksi se on tehty. Kenties Blue Ruinissa oli hivenen samaa, joskin se oli selkeämmin tarkasti tehty genre-elokuva, jollainen ilmeisesti myös Green Room on. Tehdäänkö genre-elokuva genren vuoksi? Onko Hold the Dark genre-elokuva? Ehkä, mikäli lovecraftilainen kosminen nihilismi on genre: Sicario, No Country for Old Men, True Detective, Hold the Dark. Entä The House That Jack Built? Ehkä Lars von Trier on aina oma lukunsa. Hyvin ”miehinen” ja valkoinen genre, tai pikemminkin tendenssi. Ahdistuneen loppuasukkaan puudutuslääke, varmasti ongelmallinen. Mutta se olisi kokonaan oman tekstinsä aihe.

Siltikin Hold the Dark on leffa, jonka tulen varmasti katsomaan uudestaan, sillä hyvin tehty kosmisen skaalan nihilismi on myös kallisarvoinen luonnonvara ja omiaan rauhoittamaan minua. Ehkä se muistuttaa, ettei jokin idiosynkratia minussa ole ainutlaatuinen. Kyse ei ole merkityksettömyydestä, vaan siitä, millaiseksi dynamiikka muuttuu, kun merkitykset (jotka voivat olla, ajan luonteen vuoksi: vanha, historiallinen, perinteinen, tapakulttuurinen, ”luonnollinen”, eli inhimillinen) systemaattisesti tuhotaan maailmasta, tai ehkä ne pikemminkin tuhoutuvat ohivirtauksena, sivullisina uhreina. Keskitetyssä, hypernopeassa riistokehityksessä reuna-alueet kuihtuvat samalla, kun ”keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus”, kuten Aale Tynni käänsi Yeatsin klassiset säkeet. Biologinen, yhteisöllinen, evolutiivinen, sosiaalinen olento ei pysy tahdissa mukana. Kaupunki muuttuu banaaliksi dystopiaksi, jossa enää larpataan kokemuksia, ihmiskontakteja ja eroja, vaikka kaikki on vain loputtomasti samaa. Erämaa muuttuu autiomaaksi. Varmasti jokin ilmestys on saapuvilla?

Eräs lempielokuvakirjoittajistani, suuri moralisti ja romantikko, tiivisti: ”The film is unpleasant, even perhaps distasteful, and definitely super drab. Pretty sure it’s about how God hates us all.”

 

The Other Side of the Wind (Orson Welles) & They’ll Love Me When I’m Dead (Morgan Neville)

Our revels now are ended. These our actors, 
As I foretold you, were all spirits and 
Are melted into air, into thin air: 
And, like the baseless fabric of this vision, 
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces, 
The solemn temples, the great globe itself, 
Yea, all which it inherit, shall dissolve 
And, like this insubstantial pageant faded, 
Leave not a rack behind. We are such stuff 
As dreams are made on, and our little life 
Is rounded with a sleep. 

William Shakespeare 
The Tempest, Act 4 Scene 1

 

En osannut odottaa Wellesin keskenjääneeltä elokuvalta mitään, en jostain syystä ollut edes tietoinen sen olemassaolosta ennen kuin näin sen ilmestyneen Netflixiin. Olin hyvin skeptinen, traileri näytti kauhealta hippiajan art-housen (Zabriskie Point jne., itse asiassa tämäkin on tietoista ja leffassa vittuillaan Antonionille) apinoinnilta. Miksi Orson Welles kiinnostaisi enää ketään vuonna 2018? (They’ll Love Me When I’m Dead on pätevä dokumentti elokuvan syntyhistoriasta ja kiinnostava ’companion piece’, joka sulautuu tässä kirjoitukseeni.)

Ehkä ei pitäisi olla yllättänyt. Elokuva on tietenkin loistava. En tiedä mitkä osat ovat Wellesin itsensä editoimia ja mitkä rekonstruktioita, mutta se on täysin yhdentekevää, TOSotW svengaa kuin hirvi. Se tuntuu lahjalta menneisyydeltä, joka samanaikaisesti sekä koskettaa että on hirvittävän yhdentekevä. Sekä vanhentunut että 50 vuotta aikaansa edellä, ajassa venkoileva ikinuori zombie, sillä siinä visioidut docudraamasarjat ovat olleet 2010-luvun suurimpia ilmiöitä.

Se on elokuva siitä, miten Hollywoodin suurin auteur Orson Welles, pullea ja teatraalinen, aktien ja teknologioiden nero, häpeälliseen hustlaamiseen ja kerjäämiseen pakotettuna, rahoittajien ja aikalaistensa hylkäämänä, päätyy vuosia kestäneen Eurooppa-karkotuksen jälkeen tekemään elokuvaa itsestään. Prospero esittämässä viimeistä monologiaan. Hollywoodin kulta-aika törmää toisaalta 70-luvun postmoderniin helvettiin, mutta toisaalta myös vireään ja nuoreen tekijäpolveen, josta on syntyvä uusi yhdysvaltalaisen elokuvan kulta-aika; American New Wave, New Hollywood. Fanipoika, nuori ja tuleva ohjaaja Peter Bogdanovich on ensin sivuroolissa, mutta päätyy meidän todellisuutemme vuosien kuluessa ja tuotanto-ongelmien kasautuessa esittämään itseään, menestynyttä uuden aallon ohjaajaa, joka on aikalaisten silmissä jättänyt esikuvansa varjoonsa (mutta jonka pop-historia on sittemmin melko pitkälti unohtanut, muutamista hienoista elokuvistaan huolimatta).

Metatasoja on niin järkyttävän monta, niin elokuvan sisällä kuin sen ulkopuolella, myös sittemmin syntyneitä, että oikeastaan ne voisi unohtaa, niiden todistusvoima katoaa, kun peili heijastaa itsensä loputtomiin. Hulvattomin on ehkä se tosiseikka, että juuri Netflix, dokudraamojen ja uuden katselutavan airut, saattoi Wellesin elokuvan loppuun ja julki. Silti hieman huimaa ajatella, että Welles aloitti elokuvan tekemisen, kun Vietnamin sodan alkutahteja soiteltiin. Vietnamin sodan, josta voidaan voitaneen määrittää alkaneeksi moderni, televisioitu sodankäynti, tai moderni ylipäänsä, mitä tulee huomiotalouteen. Media oli vasta aloittamassa siirtymäriittinsä nykyiseen, kaiken läpäisevään läsnäoloon. The Other Side of the Wind ennustaa tämän.

Elokuvan muoto leikkauksineen on tietenkin oma hirviönsä, enkä edes mene siihen tässä, mutta yhtä kiinnostavaa on dialogi, joka tuntuu asuvan useassa ajassa samanaikaisesti. Läsnä ovat niin väsymätön nokkeluus kuin myös kyynisen riemun myrkyllisyys; kuin kulta-ajan hienoin ja kirein slapstick-käsikirjoittaminen maistelisi jo postmodernin, metafiktiota kohti taittuvan, molekyylitasolla asustelevan epävarmuuden mädäntyviä hedelmiä… Dynamiikka tuplaantuu hahmotasolla, kun nuoret elokuvantekijät ja journalistit mittelevät vanhan polven pettyneiden ruhojen kanssa siinä yleisessä sekasorrossa, joka on The Other Side of The Wind.

Bogdanovich on roolissaan loistava, mutta John Huston teurastaa. Ah, mitkä pergamenttikasvot. Ja se ääni

 

A Bigger Splash (Luca Guadagnino)
Sittemmin varsin pätevään pastissilentoon lähteneen Guadagninon tonaalinen sekasotku, joka vaikuttaa harjoitelmalta Call Me by Your Namea varten. Tässäkin ollaan haute bourgeoisie -meiningeissa ja tyylikkäissä kartanoissa Italian mehevällä maaseudulla. Näistä ongelmista kirjoitin jo CMbYN:n yhteydessä täällä.

A Bigger Splash on uusintafilmatisointi vuoden 1969 La piscinestä, jota en ole nähnyt. Roolituksen perusteella voitaisiin johtaa, että Dakota Johnsonin on tarkoitus olla Jane Birkin. En osaa oikein sanoa, onko elokuvan tarkoitus olla ”eroottinen trilleri” vaiko jonkinlainen romanttinen metadraama, jossa sattuu olemaan myös trillerin aineksia. Teknisesti totutun pätevä, mutta tyylillinen päättämättömyys on myös elokuvan suurin ongelma ja johtaa ”miksi tämä on tehty” -kysymykseen. Ei huono, ei hieno.

 

Touch of Evil (Orson Welles)
Other Side of the Windin innoittamana katsoin käsillä (eli Netflixissä) olevan noir-klassikon vaihteeksi uudestaan.

Wellesin tuotannossa tuntuivat aina olevan keskiössä keinotekoisuuden, naamioiden ja pettämisen teemat, kenties suurelta osin omaelämäkerrallisista syistä, mutta biografismi sikseen. Onkin varsin sopivaa, että Touch of Evilin tapauksessa studio (vaihteeksi) petti Wellesin ja halusi leikellä elokuvan ilman ohjaajan lupaa. Toisinaan todellisuus tuplaa ja vahvistaa tekijän sanoman onnistuen silti tai juuri siksi samalla vittuilemaan.

Legendaarisesta avauskohtauksesta lähtien leffa on teknistä juhlaa ja kun ottaa huomioon Wellesin sairaalloisen perfektionismin ja tarkkuuden, alkaa omituisiakin piirteitä pitää tarkoituksenmukaisina: Charlton Hestonin mustanaama-meikki, Wellesin oma nenäprosteesi ja paksu meikkikerros, Akim Tamiroffin hupsu peruukki, Marlene Dietrich meksikolaisena, syylliseksi lavastaminen, huumebileiden lavastaminen… Lopulta etsivä Menziesin ymmärrys siitä, että hänen rakastamansa ja ihailemansa työtoveri Quinlan (Welles itse) onkin mätä poliisi, joka on valehdellut hänelle vuosikaudet. Kaikkea tätä peilaa hienosti loppukohtaus, jossa Menzies vastaavasti pettää Quinlanin äänittämällä salaa tämän tunnustuksen. Sillan alta kaikuvissa sanoissa on keinotekoisuuden kaiku.

Tämä symbolien, teknisen taituruuden ja tematiikkojen yhdisteleminen ei välttämättä saa minua rakastamaan Wellesin elokuvaa, pikemminkin ihailemaan. Klassikkostatuksen ymmärrän silti täysin, yksin jo siksi, miten käsittämättömän moderni elokuva tämä on teknisesti ilmestymisajankohtaansa (1958) nähden. Silti siellä täällä on ongelmia ja löysää, eikä juonessa ja miljöössä ole lopulta hirveästi järkeä; Welles käytännössä pakottaa elokuvan toimimaan silkalla taidollaan. Tietty sieluttomuus on ymmärrettävää myös tuotannollisista syistä: alkujaan Wellesin oli vain tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta päärooliin lupautunut Charlton Heston oli ottanut roolin vastaan siksi, koska oli ymmärtänyt (väärin) että Welles myös ohjaisi elokuvan. Niinpä tuotantoyhtiö houkutteli Wellesin ohjaajan pallille.

Alku- ja loppukohtaukset ovat silti silkkaa juhlaa. Quinlan pesemässä turvonneita, verisiä käsiään roskan ja lian täyttämällä joenpenkalla… Siitä minä nautin.

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 6

maaliskuu 12, 2019

Valtaosa tämänkertaisen postauksen leffoista on luumuhilloa. Pahoitteluni. Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

 
It (Andy Muschietti)
Kuulun niihin, joille Stephen Kingin Se -tiiliskivikaksikko oli tärkeä ja rakas lukukokemus varhaisteini-iässä. Juuri kasvaville nuorille kirja lieneekin otollisin; siinä on toveruutta, siinä on ulkopuolisuutta, siinä on kauhua mutta myös kasvamista, yhteisöllisyyttä ja irrationaalista pahuutta. Lukutoukkateininä myös sietää pituuden ja ylenpalttisen löpertelyn määrän. Sitä paitsi mitä paksumpi kirja, sitä pidempi pakomatka. Tämä on se Kingin Stand by Me -taito, jonka kokemusta Stranger Thingsit sun muut ovat viime vuodet apinoineet. Täydellisen eskapismin idylli.

Minulle on kuitenkin melko samantekevää, onko nostalgia-aallon jälkimainingeissa viemäriritilään huuhtoutunut It-filmatisointi hyvä vai ei. Minulla on jo se kokemus, en tarvitse nuoruuteni uudelleenlämmittelyä enää aikuisena, varsinkaan suoratoiston aikakauden hauntologisen hyökyaallon vuoksi; valtaosa sarjoista viittaa joka tapauksessa retroon, nostalgiaan, epookkiin tai fantasiaan.

Mutta entä itse elokuva? Se on ihan ok. Tietenkin paljon kirjan nyansseista menetetään: parashan tämäkin olisi 8-10 jakson mittaisena Netflix-sarjana. Stand by Me -kama toimii parhaiten, millä tarkoitan siis lapsinäyttelijöiden ensembleä, heidän yhteisen aikansa kuvausta. Kauhujutut ovat sitten vähemmän toimivia, mutta sellaista hirviökauhu tuppaa olemaan. Skarsgårdin Pennywise-klovni on yllättävänkin ok, vaikka ei voi tietenkään pärjätä Tim Currylle missään mahdollisista maailmoista.

 

Hereditary (Ari Aster)
Vuoden parhaita elokuvia, vaikka menneeseen tässäkin viitataan, tarkemmin sanottuna 70-lukulaisen ”käsityökauhun” (Manaaja jne.) perinteeseen. Kauhu tuntuu elokuvagenrenä, vähän yllättäen, kaikista elinvoimaisimmalta, mikä johtunee aikamme ahdistuneesta laadusta, mutta toisaalta myös genren vahvuudesta sulattaa itseensä erilaisia kipupisteitä. Get Out, Hereditary, Suspiria, Babadook, The Conjuring, The Witch, It Follows, Annihilation… lista jatkuu ja jatkuu, aihiot muuntuvat. Pian ensi-iltaan saapuu Jordan Peelen uusi elokuva Us, jota odotan varsin paljon. Toisin sanoen onko kauhu ainoa genre (arthousen lisäksi, duh), jolla on enää ”subversiivistä” voimaa?

Joka tapauksessa Hereditary on ennen kaikkea teknisesti silkkaa nannaa. Äänisuunnittelu, leikkaus, score.. Ah. Onnistuin pitämään jopa nukketalo-motiivista/allegoriasta, vaikka yleensä inhoankin symbolismia ja allegorioita. Toni Collettelta ryöstettiin sekä Oscar-ehdokkuus että mahdollisesti myös Oscar ja SE kohtaus (tietäjät tietävät, muille on luvassa äkkiväärää karkkia jos elokuvan katsoo) on epäilemättä yksi elokuvahistorian ahdistavimmista, hillittömän hyvin tehty.

Se, ”kertooko” elokuva mielenterveyden romahtamisesta, Luciferin tulosta maan päälle vaiko ”vain” jonkin saatanallisen kultin rituaalista, on minulle melko yhdentekevää. Pääasia että dynamiikka toimii ja sekoillaan kunnolla. Sitä paitsi uuspakanallisuus ja magia ovat olleet muodissa jo hetken.

 

The Shallows (Jaume Collet-Serra)
Äärimmäistä shlockia, silkkaa teknistä pintaa, hyperrealistinen värifiltteri ja Blake Lively märkäpuvussa ja bikineissä vuotamassa hainpureman vuoksi surffilaudalla ja rantakivellä. Esineellistämisen lisäksi Lively taitaa vetää uransa parhaan roolisuorituksen, mikä on elokuvan positiivisin anti. Muodollisesti/teknisesti täydellinen leffa, tavallaan. Mutta mitä sitten? Kun olet katsonut tämän, et ole katsonut mitään.

 

Twin Peaks: Fire Walk with Me (David Lynch)
Edelleen Lynchin parhaita elokuvia, vaikken osaakaan sanoa mitä siitä saa irti jos Twin Peaks ei ole tuttu. Toisaalta eipä sitä kannata ilman itse sarjaa katsoakaan. Jne. Toisaalta kolmas kausi on lähempänä FWwM:n henkeä kuin alkuperäistä sarjaa. Bleh. Olen katsonut tämän niin monesti, etten osaa oikein kirjoittaa mitään, en tiedä mistä suunnalta asiaa pitäisi lähestyä. Twin Peaks on minulle henkilöhistoriallisella tasolla hyvin tärkeä. Se ja Lynch.

 

The Girl on the Train (Tate Taylor)
Sekava, typerä, tylsä, dynamiikaton. Tavallaan paska tv-versio Gone Girlistä. Emily Bluntin rikollista haaskausta.

 

Beauty and the Beast (Bill Condon)
Minulla ei ole 90-luvun alkun Disney-piirrettyyn oikeastaan minkäänlaista suhdetta, en koskaan nähnyt sitä, koska se oli liian ”tyttöjen juttu” (siinä vähän sitä toksista mehua teille) tai jotain. Muistan tuon ikäisenä (7-8v) pitäneeni mistä hyvänsä elokuvasta, jos siinä oli karatea tai jotain muita taistelulajeja. Ilmeisesti tämä uusintaversio on melko yksi-yhteen alkuperäisen animaation kanssa, mutta CGI:llä tehtynä. Ehkä siksikin tuntui varsin tylsältä ja hidastempoiselta; onko 90-luvun koko perheen elokuvan kaava ehtinyt vanhentua? Tehdäänkö asiat nykyään vielä nopeammin, tiiviimmin, hauskemmin…? Toisaalta tämä on puoli tuntia pidempi kuin alkuperäinen animaatio, onhan kaikki nykyään suurempaa. Joka tapauksessa melkoista maksamakkaraa, pidin käytännössä vain ”astiasto-hahmoista”, erityisesti Ewan McGregor sönköttämässä ranskaa sensuellina kynttelikkönä on jo ajatuksena niin typerä, että se toimii käytännössä, tietenkin, loistavasti.

 

American Pie Presents: The Book of Love (John Putch)
Vuonna 2009, eli 10 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen, American Pie -lisenssi oli jo aika ohutta tavaraa, mutta näitä suoraan dvd-levitykseen tähdättyjä ”Presents” -juttuja tehtiin useampikin. Kasa höyryävintä torttua miesmuistiin, mutta itsepähän jäin tv:n äärelle jonain heikkona hetkenäni.

 

John Wick (Chad Stahelski, David Leitch)
Uusintakatselu, koska ilmeisesti olen sellainen ihminen, joka tykkää katsella kun Keanu Reeves teurastaa yliestetisoidusti mafia-palkollisia vailla mitään järkevää syytä. Motiivihan sille, että Keanu tappaa puolensataa ihmistä on se, että yksi heistä erehtyi tappamaan Keanun koiran, joka oli ainoa asia joka muistutti häntä hänen kuolleesta vaimostaan. Ei varmaankaan tarvitse mennä tämän syvemmälle syihin tai seurauksiin…
Rehabilitaatiotahan tämäkin on: 80-90-lukujen väkivaltahömppää siirretään vimpan päälle viriteltyyn moderniin. Näin vastikään leffateatterissa John Wick 3:n trailerin, joten tuntuu lyövän leileille.

 

Don’t Breathe (Fede Alvarez)
Pitkitetty, ylettömän synkeä ja turhanpäiväisesti raiskaustematiikan kanssa flirttaileva, mutta teknisesti korkealuokkainen, pienen tilan trilleritöhnä. Alkaa hyvin, leviää pahasti loppua kohden.

 

Elämäni SUPOn varjossa 2 (Mark Parland)
Perttu Häkkisen muiston siivittämänä. Sittemmin myös (kuulemma parempi) ykkösosa on löytänyt tiensä YouTubeen, mutta tavara voi olla vähän turhankin tiivistä että pystyisin sitä katsomaan. Sosiologisena ilmiönä YouTubea ennakoiva Parland on aivan omaa luokkaansa, mutta en ehkä halua mennä siihen tässä yhteydessä sen syvemmin. Tämä Ilja Rautsin kritiikki jostain 14 vuoden takaa kertoo ilmiöstä enemmän.

 

Angel’s Egg (Mamoru Oshii)
Oshiin kulttiklassikkoanimaation maailma on jo sen verran elämää suurempi symboliversumi, että sen mahdollinen tarkoitus tai vertauskuvallisuus muuttuu melko yhdentekeväksi. Ehkä elokuvassa oleva muna symboloi toivoa, ja sitä rataa. Katsoin uudestaan, koska ilmeisesti Dark Souls -pelisarjan, joka on kaikilla objektiivisilla mittareilla mitattuna 2010-luvun suurin taideteos, ohjaaja Hidetaka Miyazaki otti Angel’s Eggin synkänkauniista maailmasta rankasti vaikutteita, erityisesti DS3:n The Ringed City -lisäosassa. Kokonaisuutena leffa on turhankin hidas ja tarinaltaan ylipelkistetty, mutta täynnä hienoja kuvia ja maisemia.

 

Baywatch (Seth Gordon)
”Jos ilmoittaa katsoneensa uuden Baywatch-elokuvan, ilmoittaa samalla tykkäävänsä tisuleista.” -Vanha viidakon sananlasku.

Kauhean typerä ja huono, mutta ei lopulta tarpeeksi huono sellaisella tavalla, että huonoudessa olisi mitään hauskaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toisin sanoen siis lähinnä meh-huono, joka puolestaan on huonouden alhaisin taso, ns. banaali paha. Edes Dwayne Johnsonin ja Zac Ephronin loukkaava ja vulgaari sanailu ei ole tarpeeksi loukkaavaa ja vulgaaria. Tässä on muuten muutama Luokkakokous-tason kullivitsi. En tiedä mikä se taso on. Oranssi?

 

Passengers (Morten Tyldum)
’Male entitlement’ ja ’rapey’ ovat asiasanat tässä ja niistä minua ennakkoon varoiteltiinkin. Mutta jos joku sanoo, että älä paina tätä punaista nappia, minä painan punaista nappia. Tai itse asiassa en koskaan painaisi punaista nappia, olenhan liian neuroottinen, eli toisin sanoen vertaukseni on perseestä. Mutta homman juju on kuitenkin se, että varoitteluista huolimatta tai juuri niiden vuoksi katsoin leffan.

Mutta jos unohtaa tuon häikäisevimmän ongelman, on itse scifi-premissi ihan kiinnostava. Tietenkin se sössitään nopeasti ja lopputulos on elokuvallisesti aika tasalaatuisen harmaata turinaa. Ensin ohjaaja Tyldum ei oikein osaa päättää, onko tekemässä draamaa, romanssia, jännitystä vaiko scifiä (mikä olisi ihan ok kunhan tekisi hommansa hyvin), kunnes äkkilopettaa elokuvan uskomattomaan siirappiräjähdykseen.

 

Sausage Party (Conrad Vernon, Greg Tiernan)
Pilvenpolttajilta pilvenpolttajille. *Seth Rogen -äänellä, savua keuhkoissa pidättäen* ”Dude, kelaa jos tehtäisiin CGI-animaatioleffa jossa niinku erilaiset ruoat olis eläviä ja sillai rotustereotyyppejä niinku että taco puhuis meksiolaisittain ja sit ois joku Woody Allenilta kuulostava juutalainen keksi ja nakit haluis upottaa itsensä sämpylöiden väliin hehhheeh ja sit ne kiroilis ihan vitusti ja koko leffa loppuis ihan tosi mielenvikaiseen joukkopanoon!”

Speak of the Devil, and He shall appear.

En varsinaisesti tiedä, kenelle tämä on tehty. Mutta melkein kannattaa katsoa sen lopun joukkopanokohtauksen vuoksi. Todella irrationaalinen idea ja siksi kiinnostava? En minä tiedä, hyvä jumala sentään. Katsokaa se täältä.

Myönnän hörähtäneeni pureskellulle Steven Hawking -purukumille.

 

Anon (Andrew Niccol)
Taas vaihteeksi hyvä premissi, kun algoritmipohjainen, kaikkialle yltävä kontrolli ja digitaalinen tarkkailu ovat päivän sana, mutta varsinainen leffa on taas perusharmaata kliseekatrillia. Scifi/dystopia-noir taitaa olla oma alagenrensä; iänikuinen, kovaksikeitetty maskuliinisuus ja naiset tavoittamattomina ja salaperäisinä Toisina. Elokuvan maailma on tyhjä ja kiillotettu, kuin jossain 10 vuotta vanhassa 3D-ammuskelupelissä. Onko kyse STATEMENTISTA vaiko syövästä nimeltä ’skandinaavisen muotoilun perintö’?

 

American Ultra (Nima Nourizadeh)
Lopetan tällä kertaa tähän, niin seuraava merkintä voi alkaa suoraan kiinnostavammasta kamasta; tämän jälkeen katsomieni leffojen keskimääräinen taso nousi taas merkittävästi. Toimintakomediahölmöily, jossa asiasanoina bongit, sarjakuvamaisuus, salaiset agentit, videopelit. Sain mitä tilasin.

 

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 5

helmikuu 25, 2019

Olen vältellyt listauksen jatkamista, koska kesällä mentiin pitkää pätkää ilman muistiinpanoja, eli mietteet näin jälkikäteen aika hajanaisia. Paljon uusintakatsomisia, koska katsoin paljon Toisen Ihmisen kanssa. Mutta jatketaan lusikoimista.

 

Vargtimmen (Ingmar Bergman)
Bergmanin ”kauhuelokuva”, jonka loppupään surrealistiset elementit tällä kertaa muistaakseni hieman hiersivät, vaikka toisaalta rakastan omituista gotiikkaa siinä ympärillä, jne. 1960-lopun ”trilogia” (Vargtimmen, Skammen ja En Passion) on aika tuhti nisupitko; Ullmann ja Sydow Helvetissä. Myöhemmin, eli loppuvuodesta ja alkuvuodesta 2019 katsoin B:n keskeistä tuotantoa vaihteeksi uudestaan 100v tiimoilta, mutta siitä ehkä tuonnempana. Joskin:

Eihän koko Bergmanin urassa ole mitään järkeä. Millainen ihminen tekee kuuteen vuoteen tämän trilogian ja kaksi maailman parasta elokuvaa, eli Personan ja Kuiskauksia ja huutoja?

Ihmisperse, sumeilematta valtaa käyttävä ja muita polkeva jäärädiktaattori, joka syö ahdistuksensa vuoksi vain viiliä ja Marie-keksejä, pettää kaikkia puolisojaan eikä käy koskaan kotona?

Toisaalta, mitä sitten? Minähän katson ”vain” näitä elokuvia, joita rakastan enemmän kuin keskimäärin mitään.

Niin, mutta entä se tekemisen ja vallan kulttuuri, joka niihin johti? Entä se kaikkia osapuolia ahdistava miehinen neromyytti ja yksinäisen angstitaiteilijan auteur-strategia, joka ”bergmanian” muodossa jatkaa edelleen masinaatioitaan? Historiallinen tilanne on joka tapauksessa erilainen.

Kyllä, mutta…

Jne., pahoinvointiin saakka.

 

Captain America: Civil War (Anthony Russo, Joe Russo)
Bergmanista Marveliin, koska miksipä ei. Tämä tuli telkusta ja jumituin uudestaan jonkun joogasession jälkeen. Keholle hyvä pitää aina neutraloida keholle huonolla, balance in all things, jne. CW taitaa olla edelleen paras yksittäinen Marvel-elokuva, parempi Avengers 2 kuin Avengers 2 ja sössönsöö. Tuntuu tosin jo nyt vanhentuneelta, tavallaan. Idle musings: tulevatko Marvel-elokuvat jäämään nimenomaan 2010-lukulaiseksi ilmiöksi, ts. ovatko ne sitä mitä LotR-trilogia ja Harry Potter -elokuvat olivat ensimmäiselle vuosikymmenelle? Mutta siinä maha missä painitaan, sillä:

 

Harry Potter and the Chamber of Sectrets (Chris Columbis); Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (Alfonso Cuarón); Harry Potter and the Goblet of Fire (Mike Newell); Harry Potter and the Order of the Phoenix (David Yates)
Ensimmäistä (eli toista) Potteria uudelleenkatsoessa mielessä pyörii lähinnä, kuinka nuoria näyttelijät vielä ovat. Kärmesjuttu on vähän båre. Kaksi ensimmäistä Potteria kärsivät ”maan alla on kammio jossa suuri loppuhuipennus tapahtuu” -syndroomasta.

Azkaban taitaa puolestaan olla paras yksittäinen Potter-elokuva, Cuarónin muodonhallinnan ja visuaaliset yksityiskohdat huomaa väkisinkin. Aikakikka on metka. Lisäksi tässä lienee eniten Oldmania ja Thewlistä (Thewlisiä?), jälkimmäinen on lempinäyttelijöitäni ns. henkilökohtaisisista syistä, tosin mitkäpä syyt eivät olisi henkilökohtaisia.

GoF on viidestä ensimmäisestä elokuvasta selkeästi eeppisin ja siinä on ENITEN ROINAA; teiniflirttailu alkaa kunnolla, sekaan tulee muitakin kouluja, velho-prom/vanhojen tanssit, iso muotoa rakentava turnaus… muistelisin, että kirjana se tuntui parhaalta juuri ”värikylläisyytensä” vuoksi.

OftP puolestaan taitaa olla filmatisoinneista paskin, dynamiikaltaan lerppa sekasotku.

 

Terms of Endearment (James L. Brooks)
Simpsonien luojan äkkiväärä-romanttinen kulttitavara ja ohjausdebyytti vuodelta 1983, jonka katsoin vasta nyt. Harold and Mauden kanssa quirkyn hipster-romcomin esiaste? Käsikirjoittamisen ja näyttelijöiden tour de forcea; Debra Winger, Shirley MacLaine, Jack Nicholson, Oscareita kahdelle jälkimmäiselle vaikka itse pidin juuri Wingeristä. Hahmot ovat kummallisia ja heihin on hankala samastua, mikä tekee elokuvan dynamiikasta hyvällä tavalla kiehtovan. Aivan kammottavat musiikit.

 

The Name of the Rose (Jean-Jacques Annaud)
Nautin tästä paljon: Annaud teki Umberto Econ läpi-postmodernistisesta semiotiikkadekkarista groteskin ”realistisen” ja tuhnuisen, aliarvostetun elokuvan, jossa on pääosasssa Sean Connery. There’s a sentence for ya. Annaud esimerkiksi palkkasi munkkien sivurooleihin rumimmat löytämänsä näyttelijät. Toisin sanoen leffa on visuaalisesti silkkaa juhlaa! Alkuteos jää tietenkin lapsipuolen asemaan, mutta joka tapauksessa mukiinmenevä historiallinen whodunnit. Loppupuolella turhaa seksismiä, vaikka 1300-lukua tässä kuvataankin.


Deadpool 2
(David Leitch)
Kullivitsien määrä ja taajuus on aikalailla sama kuin ensimmäisessäkin. Toisin sanoen niitä on niin helvetisti, että olen ihan kylläinen jos edes 5% osuu. Yleisestihän tiedetään, että huumori on hauskaa (eli määritelmän mukaan huumoria) vain jos se on a) loukkaavaa ja b) mustaa, sillä sen dynamiikka perustuu nimenomaan psyyken repressioihin ja niiden vapauttamiseen. Huumori on samanlaista ”rentoutumista” tai ”hauskanpitoa” kuin kiropraktiikka tai terapia.

Science.

Mutta se mikä jatko-osassa yllätysmomentin katoamisessa hävitään, ”voitetaan” ylenpalttisen metailun määrässä, plus metka soundtrack.

Cable/Brolin menee aika hukkaan (oli lempihahmojani Ryhmä-X:stä lapsena), mutta X-Force -jakso on tahallisessa typeryydessään fantastinen ja hauska.

Franchisen nihilismi on siis saavuttanut taas uuden tason, mutta luulen että Deadpool 2 on juuri sellainen elokuva, jonka me kuluttajina ansaitsemme.

 

Alien: Covenant (Ridley Scott)
Tästä kirjoitin jo pari vuotta sitten enemmän, mikään ei ole sittemmin muuttunut. Miksi katsoin sen uudestaan? Koska ilmeisesti minulla on perversio Ridley Scottin Alien-kamaan that’s why. Olen nähnyt esimerkiksi sysipaskan Prometheuksen ainakin kolmesti. Visuaalisesti eli objektiivisesti Prometheus on muuten parempi kuin tämä.

 

Arrival (Denis Villeneuve)
Myös Arrivalista kirjoitin pari vuotta sitten enemmän. Uudelleenkatsomisen syyt tosin ovat toisenlaiset, eli Villeneuve, siis sen lisäksi että scifi on keskimäärin ainoa genre jonka pitäisi ihmiskuntaa enää kiinnostaa.

 

Get Out (Jordan Peele)
Peelen elokuva tapahtuu pikemminkin yhteiskunnassa kuin valkokankaalla/ruudulla. En tiennyt elokuvasta etukäteen erityisen paljon, joten olin hivenen yllättynyt. En odottanut näin goofya satiiria ja mustaa komediaa. Dave Chappelle goes Harvester, ja kun sanon Harvester, tarkoitan tätä. (Nykyään Harvesterin saa Steamista pilkkahintaan ja se toimii mukisematta. Tosiin sanoen sinulla ei ole enää mitään tekosyitä.)

Elokuvallisesti Get Outissa ei ole mitään uutta tai erityisen nokkelaa, edes genrensä rajoissa, mutta silti (tai juuri siksi) sen puristama yhteiskunnallinen mehu on varsin tiivistä ja energiapitoista. Kontekstit, beibi. Lopputwistin näkee sadan mailin päästä, mutta kuulunee asiaan, plus symboliarvollisestihan se toimii. Siltikin viimeinen puolituntinen on löysä ja väkivaltaan ”helposti” ratkeava, mutta toisaalta ensimmäiset 30 minuuttia ovat aika timanttiset.

 

The Shining (Stanley Kubrick)
Katson tämän keskimäärin kerran viiteen vuoteen. Lempielokuvani, joka ei ole lempielokuvani, mutta kuitenkin on, tavallaan? Teknisesti Kubrick on varmasti ideaaliohjaajani. Samalla leikkautuu pois human interestiä banaaleimmalla tasollaan, mutta myönnän ettei se ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua. Kaikki ihmisen tekemä kertoo joka tapauksessa viime kädessä ihmisestä, joten minulle käsittämätön olento on sellainen, joka kritisoi jotain ihmisen tekemää ”kylmäksi”. Ideoiden takiahan täällä ollaan, eikö vain? Shakkikirjoja, shakkikirjoja.

Tässä yhteydessä voisikin lukijaa muistuttaa siitä, että pelaan esimerkiksi lautapelejä itseäni vastaan.

Joka tapauksessa hyggeilyä ja muiden ongelmiin pakenemista varten on olemassa loputon liuta muita elokuvantekijöitä, Netflix ja muut suoratoistopalvelut täynnä psykologisen silsan prestiisisarjoja. Sekä kaikki kaunokirjallisuus, joka luulee söpösti vuodesta toiseen olevansa aikansa tasalla. Itse asiassa myös tv-sarjat ovat taas viime vuosina ottaneet takapakkia suhteessa ”ajanmukaisuuteen” ja alkaneet joukkopaon kohti esi-digitaalista, mutta se on oma kysymyksensä ja selittynee myös HAUNTOLOGISELLA NOSTALGIA-AALLOLLA. Ranttaanko kaikesta tästä aina? Tuntuu siltä. En edes tiedä miksi jaksan haukkua proosaa vuodesta toiseen. Yritänhän kirjoittaa sitä itsekin, typerä lammas kun olen.

Millainen kirjailija on kirjailija, jota ei enää kiinnosta kirjallisuus? Hahaa, kompakysymys: vastaus on tietenkin kaunokirjailija.

Joka tapauksessa Hohtoon liittyy paljon nostalgiaa sekä geometriannälkää. Olin pelokas lapsi ja tykkään pesiytymisestä; unelmakotini olisi pahvilaatikko. Niinpä kaipaan jatkuvasti Overlookiin ajelemaan polkuautolla ja heittelemään palloa seinään, vaikka se onkin perhehelvetin tyyssija.

Höps, sehän on vain kirjailijaresidenssi!

”Kun ajattelen Yhdysvaltoja positiivisessa mielessä, ajattelen nimenomaan erämaaseutuja.”

 

Commando (Mark Lester)
Elokuvaan liittyy outo henkilökohtainen muisto: kun katsoin sitä ensimmäisen kerran, saimme uutisen pappani kuolemasta. Muisto on tuplasti riitasointuinen siksi, koska Commando on myös teini-ikäni rakkaimpia elokuvia. Surin pappaani ja erityisesti äitini murhetta, mutta onnistuin samalla silti nauttimaan tästä silkan pösilöstä ”toimintakomediasta”. Ihmisolento on sattumanvarainen kasa mielivaltaisia algoritmeja.

Commando on myös yksi niistä elokuvista, joissa nykyään katsottuna nauraa aivan eri kohdissa kuin nuorena ja typeränä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyään niitä katsoessaan ylipäänsä nauraa. Muita esimerkkejä ovat Robocop ja Total Recall. Millainen olento ei ymmärrä, että Robocop tai Total Recall ovat satiireja? Nuori minä, that’s who.

En usko että Commandoa on tarkoitettu satiiriksi.

 

Easy A (Will Gluck)
2010-luvun parhaita komedioita, tämän lähemmäs ”John Hughesin henkeä” ei ole päästy sitten Hughesin. Toisin sanoen ensemble on rakastettava ja hauska. Ovatko high school -elokuvat eräänlainen syöpä? Varmasti, mutta niin on tietoinen elämäkin.

 

Hellboy (Guiller del Toro)
Ensimmäinen Hellboy (2004) on edelleen yllättävänkin toimivaa hömppää, johtuen pitkälti siitä miten täydellisesti del Toro täydentää omalla barokkisella flairillaan Mignolan fantastisen sarjiksen arkaaista piirrosjälkeä ja maailmaa. Leffassa fiilis on suhteellisen lunki verrattuna sarjakuvien kosmisen tuulen kylmyyteen, mutta se on ihan ok, I guess. Vaikka Hellboyn ohjaajan pitäisi olla Béla Tarr tai Aleksey German.

Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan saapuva uudelleenkäynnistys on oletusarvoisesti kauheaa paskaa, joten voin yllättyä vain positiivisesti.

 

Kalervo Palsa ja kuriton käsi (Pekka Lehto)
Perinteiset kolme kulttileffatähteä. Paljon on hyvää, paljon on ei-niin-hyvää.

 

Les vacances de Monsieur Hulot (Jacques Tati)
Leffasivistykeni synkein aukko oli luultavasti se, etten ollut nähnyt yhtään Tatia. Hienovaraisempi, porvarillisempi ja tylsempi kuin odotin, mutta nämä eivät välttämättä ole negatiivisia määreitä. Tämän perusteella Tatilla ei ole lihaksia Chaplinin, Buster Keatonin ja Marx-veljesten rinnalla, mutta ehkä siitä ei olekaan kysymys.

 

AlpaGo (Greg Kohs)
Perushyvä, henkilövetoinen dokkari siitä, miten tekoäly lopulta päihitti mestaritason Go-pelaaja Lee Sedolin vuonna 2015. Go-maailmassa kukaan ei uskonut siihen, että AlphaGo-ohjelmalla olisi mitään mahdollisuuksia, mikä tietenkin jälkikäteen tuntuu höpsöltä ja lapselliselta. Joka tapauksessa kyseessä oli final frontier, mitä tulee ihmisen kykyyn päihittää tekoäly yhtään missään pelissä; Go on vielä huomattavan paljon vaikeampi ja monimutkaisempi pala tekoälylle purtavaksi kuin shakki, variaatioiden mahdollisuus on moninkertainen. Vaikeus voitaneen mitata ajassa: Kasparov hävisi Deep Bluelle shakissa vuonna 1997, Sedol AlphaGolle 2015.

 

Luokkakokous (Taneli Mustonen)
Luokkakokouksessa on viime kädessä kiinnostavaa lähinnä arjen kuvaus; KAIKKI siinä on kammottavaa, banaalia, turhaa ja ahdistavaa, porvarillis-keskiluokkais-tyhjää kiirastulta. Toisin sanoen Luokkakokous on syvästi realistinen elokuva, mahdollisesti aikamme realistisimpia kotimaisia elokuvia. Kikkelivitsit tuovat tähän kaivattua helpotusta. Misogynistinen piereskelypätkähän tämä on, mutta eksistentialistinen kammo on aika vahva. Ehkä se johtui omasta, paniikkikohtausten ja ahdistuksen täplittämästä kesästäni.