Skip to content

Elokuvallisia poimintoja — Visconti, Kiefer/Fiennes, Fury Road, Ultron

elokuu 9, 2015

Viscontin La notti bianche on viehättävän sulkeutunut, kuin katselisi pienoismallikaupungissa tai joulupallossa kulkevia rakastavaisia. Lavastekaupunki on totisesti oikeaa kaupunkia parempi… Lopussa satava höyhenmainen tekolumi on erityinen efekti, en ihmettelisi lainkaan jos Tarkovski olisi saanut siitä alkusysäyksiä tai vahvistusta vesisadefetisismilleen. Nuorta Nataliaa esittävä Maria Schell on ihana, jos vaaditaan klassista viattomuutta, mutta miten julma hahmo onkaan vakaumuksellisessa rakkaudessaan! Mastroiannin esittämä, naiseen rakastunut Mario voi vain tyytyä kohtaloonsa, kun koko elokuvan lankana toimiva odotus yhtäkkiä päättyykin: kaduilla harhailleen Natalian odottama ensirakkaus palaa kuin palaakin, ja romanssin poikanen Marion kanssa loppuu hetkessä. Toisaalta Mario tiesi, että miehen mahdollisesti palatessa niin voisi käydä, mutta niin hän kuin katsojakaan ei odota miehen todella palaavan! Se ikään kuin haraa vastaan draaman sisäisen dynamiikan kanssa, tuntuu psykologisesti julmalta; onhan meitä johdateltu jo toisaalle, olemme ehtineet jo hieman tykästyä Marioonkin. Perustuu Dostojevskin novelliin.




Over Your Cities Grass Will Grow (Sophie Fiennes) on hieno dokumentti Anselm Kieferistä, yleisesti yhdestä viime vuosisadan jälkipuoliskon suurimpiin luetuista kuva- ja veistostaiteilijoista. Jotkin modernin taiteen piireistä lienevät henkitorveaan myöten täynnä Kieferin holokaustin jälkeistä saksalaista betonitraumaa, mutta kaltaiselleni semiahkeralle diletantille silloin tällöin nähty Kiefer potkii yhä, vaikka aiheet ovatkin eurooppalaisuuden kivirekeä kiskoneelle usein turhankin kodikkaita. Pölyä, hiekkaa, savea, tuhkaa, kivimurskaa, vääntynyttä rautaa, olkia, murrettuja harmaan sävyjä… tiedätte kyllä. Beyusin aikalainen ja toveri. Mänttään tulee Kiefer-näyttely loppuvuodesta. Itse dokkari on armottoman hidas, eli sarjassamme viipyileviä kamera-ajoja Kieferin eteläiseen Ranskaan rakentamassa kaupunki-studiossa. Kyseessä on totisesti studio tai työpaja, oikeastaan työmaa: kankaita ja erilaisia elementtejä siirrellään nostureilla ja roiskitaan tuhkalla ja maalilla suurissa tehdashalleissa, maan alla kaivetaan, metallia valetaan ja valutetaan rojun vuoriksi… Kiefer itse on äänessä melko vähän, silloinkin ohjaaja Fiennes itse on hiljaa ja antaa kolmannen osapuolen haastattelijan hoitaa kysymisen. Toisaalta en tiedä olisiko Kieferillä mitään sanottavaa… se on aina vähän sikaa säkissä taiteilijoiden kanssa. Olisiko siellä jotain oikeasti kuranttiakin, vai alkaisiko Anselm vain puhua lisää Raamatusta, historiasta ja jostain helvetin Ariadnesta… Kasuaalille, dokumenteiltaan tiivistä informaatiota vaativalle katselijalle tämä ei muuten hitautensa vuoksi välttämättä toimi, vaikka toimintaa (teosten valmistamista) kuvataankin paljon. Kenties voitaisiin sanoa, että kyseessä on jossain määrin ”lyyrinen” dokumentti, mutta hitaan/kontemplatiivisen elokuvan hengessä.





Mad Max: Fury Road (George Miller) sai niin paljon suitsutusta ja liikuttavan yksimielistä innostusta osalleen, etten ole aiemmin viitsinyt kirjoittaa siitä, ankeuttaja kun olen. Minulle leffa jätti teatterista poistumisen mielialaraidaksi lähinnä vitutuksen, vaikka toisaalta pidinkin näkemästäni. Tavallaan tässä uudelleenlämmittelyssä on kaikki, mutta oikeastaan, siltä minusta tuntui, siinä ei ole yhtään mitään. Oloni (3D-)näytöksen jälkeen oli, niin fyysisesti kuin metafyysisestikin, kuin olisin istunut kaksi tuntia epämukavassa asenossa, kalloni rekan kylkeä vasten teipattuna. Hienot on visuaalit joo ja Warhammer-estetiikka sai kerrankin edes vähän sinne päin olevaa leffaversiota, mutta eihän tässä pätkässä, sinänsä, ole yhtään hevonvitun mitään järkeä. Se on mahdollisesti tyhjin koko vuonna katsomani elokuva, ja minä sentään katsoin sellaistakin paskaa kuin Subject Zero, Hitman, Poltergeist (se uusi) ja Not Another Teen Movie.

Mikä siinä mätti? En osaa yhden katsannon perusteella eritellä tai perustella, tuntuisi muutamien käymieni keskustelujen perusteella olevan henkimaailman juttuja. Mutta suurimmat ongelmani olivat 1) rytmityksessä ja 2) elokuvan sisäisen asenneilmaston muuttumisessa elokuvan kuluessa. Rytmitys on helpompi perustella: en yksinkertaisesti välittänyt rekkatakaa-ajoista. Ongelma tämä on siksi, että arviolta 90 minuuttia elokuvasta koostuu ko. takaa-ajoista. Teknisesti pirun taitavasti kuvattuja ja suunniteltuja, ilmeisesti varsin paljon ihan ”oikeita” tehosteita ja ajoneuvoja käyttäviä kohtauksia, mutta pärisevä ja tärisevä meteli ei syystä tai toisesta miellyttänyt kovinkaan kauan. Voi veljet, kuulostan ihan isoisältä. Joka tapauksessa aloin tylsistyä viimeistään elokuvan puolivälissä. Sinänsä elokuvan historia on pullollaan takaa-ajokohtauksia, joista nautin, joten takaa-ajokohtauksissa noin yleensä ei pitäisi ongelmia olevan. Eräs teoriani on, että Fury Roadissa ajetaan liian suoraan, liian hitaasti ja liian alavalla maalla. Koska mutkia, vaihtelevaa ympäristöä ja vastaantulevaa liikennettä ei ole, pitää toiminta kehittää ajoneuvoissa itsessään, mikä taasen lisää täriseviä sisä- ja lähikuvia. En tiedä johtuiko 3D:stä, mutta minulla oli myös hankaluuksia pysyä kärryillä siitä, että kenen auto mikäkin on, tai edes erottaa autoja toisistaan.

Asenneilmastoksi kuvaamani piirre on sitten vähän monimutkaisempi juttu. Sanotaanko, että ensimmäisen 15-20min ajan olin todellakin elokuvan vangitsema. Tuntui siltä, että katson jotain pelottavaa ja mahdollisesti jopa valtavaa, jotain Toista. War Boysien muodostamam mieshuligaanilahkon psykoottinen meuhkaaminen (varsinkin se suun värjääminen kromisprayllä) tuntui hetken siltä, millaiseksi kuvittelen tulevaisuuden miehet yleensä, mikäli konservatiivinen populismi, junttiutuminen ja ilmastonmuutos jatkuvat edelleen. Elukkamainen, öljyä palvolva postapokalyptinen patriarkaatti ei tokikaan ole mikään uusi trooppi (olivathan alkuperäiset Maxit sen alullepanijoita), mutta tässä se ottaa hetkeksi askeleen kliseestä johonkin muuhun. Jälkikäteen katsottuna metallin ja kallon sekoittavaa maskia käyttävä pääpahis Immortan Joekaan ei kaikessa teatraalisuudessaan varsinaisesti eroa nykyhetken Donald Trumpista mitenkään.

Mutta vähitellen, kaikesta räimeestä ja ”tiukasta asenteesta” huolimatta, koko touhu alkaa vaikuttaa Disney-elokuvalta. Toisaalta ehkä kaikki alkaa näyttää Disney-elokuvalta, jos vääntää kyynisyys- ja realismimittareita pienemmälle ja ottaa kakun päältä vain sen utopian (lopun vapautettu kaupunki & vesivaranto) ja unohtaa miten sitä varsinaisesti hallitaan ja miten kauan vesi riittää jne. Vahvojen naishahmojen myötä alkuminuutit idinsä valloissa pyörinyt, kuonokoppaan lukittu ja dialoginaan vain murahteluja päästellyt Max löytää etiikkansa (onhan hän entinen poliisi) ja ”vahvan naispääosan”, Charlize Theronin esittämän Imperator Furiosan haaveksima matka kohti utopiaa, eli jonkinlaista kommunistis-ekologista kyläyhteisöä, alkaa. War Boyseista tulee vain takaa-ajavia bulkkirosvoja ja heitä kuvastanut metonymia, Nicholas Houltin esittämä Nux paljastuu sotamaalauksensa alta suhteellisen inhimilliseksi. War Boysien johtajia (vanhoja miehiä, muuten) esitellään, kuten asiaan kuuluu, korostetun groteskeilla fyysisillä piirteillä; sielullinen turmelus näkyy fyysisenä rappiona ja vinoumana.

Don’t get me wrong: pidän kyllä liberaalista sateenkaaripesusta, mitä Fury Road ja vaikkapa Sense8 tekevät. Vanhat muorit aseiden kanssa riehumassa, jee jee. Fury Roadista tosin samalla tuntuu katoavan vaaran tunne ja/eli yhdysside tuotantosuhteisiin, kun alun kreisi amoraalisuus ja villi hyperobjektin (öljy & apokalypsi) palvonta muuntuvat loppua kohden optimistiseksi emansipaatiosaduksi. Tämä voi johtua myös toimintaseikkailuelokuvan perinteisten trooppien ja omien odotusteni törmätessä: ehdin innostua liikaa War Boysien ja yhteiskunnan konservatiivisten ainesten yhtäläisyyksistä. Eivät alkuperäiset Mad Maxitkaan olleet pelkkiä toimintaelokuvia, vaan luotauksia apokalyptisen ympäristön maailmantunteesta ja luokkaeroista. Toisaalta minulle Fury Roadin kiinnostavin yksityiskohta on lyhyt väläys aavemaisista soista, joilla hoippuu kankaisiin verhottuja, pitkillä puujaloilla (?) käveleviä hahmoja. Ehkä tulevaisuudessa luvassa on muutakin kuin pelkkää autoilua, sillä jatko-osia on tulossa ainakin muutama ja ilmeisesti myös Imperator Furiosa saa oman elokuvansa.

Elokuvan kehuttu feminismi maistui omasta mielestäni vähän klassiselta mieskatseelta malliin ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”, mutta väliäkö tuolla. Huippumallivartaloiset, läpikuultavaan valkeaan verhoillut täydellisen patsasmaiset naiset (tavallaan myös itse Theron mukaan luettuna: muistakaamme Ihmebantun viisaat sanat (mukaillen): ”kaunis voi esittää rumaa ja osoittaa samalla olevansa taitava, sillä tiedämme että siellä alla on silti piilossa se pirun kaunis tyyppi, mutta ruma on aina yksinkertaisesti vain ruma”) lotraavat raikkaalla ja kirkkaalla vedellä keskellä rumuutta, likaisuutta ja apokalyptista hiekkaerämaata kuin muotilehden kuvauksissa, mutta touhuun on alibi, hehän ovat geenipoolista juuri näiden ominaisuuksiensa perusteella alistavien miesjohtajien suvunjatkotoimenpiteisiin valittuja. Niinpä he voivat olla seksikkäitä ja potkia perseitä. Myöhemmin mukaan tarttuu joukollinen vanhempia, taistelutaitoisia naisia, jotka toki tapatetaan yksitellen. Toisaalta asialliset & asianomaiset tahot tuntuisivat pitävän elokuvaa aidosti feministisenä, joten kuka minä olen ja millä perusteilla siitä marisemaan. Parempi tämäkin kuin ei mitään. Ehkä asiaa voisi katsoa myös niin päin, että ainakin tällä kertaa naiset voivat seksikkyyden lisäksi myös potkia perseitä — ominaisuus joka miessankareilla on ollut käytännössä aina. Toisaalta ilman Maxia yksikään naisista ei onnistuisi tavoitteessaan, he kaikki ovat enemmän tai vähemmän alisteisia Maxin peilille…


Avengers: Age of Ultron (Joss Whedon) on tuottanut tähän mennessä kolminkertaisen määrän vasta hiljattain omilleen päässeeseen Fury Roadiin verrattuna, mikä on toki Fury Roadin ja suurten tuotantojen monimuotoisuuden kannalta vähän sääli. Merkille pantavaa näissä Marvelin ”kulta-ajan” (ensimmäisestä Iron Manista eteenpäin) elokuvissa on se, että niistä voisi oikeastaan ottaa kaikki erikoistehosteet ja juonen pois ja pistää henkilöhahmot sanailemaan keskenään johonkin huoneeseen ilman, että menetettäisiin yhtään mitään. Toki Age of Ultronin aloittava taistelukohtaus on hieno; Kostajien yhteispeli on kuin tanssia, tai täydellisesti suunniteltu jenkkifutishyökkäys. Mutta silti tämän(kin) elokuvan sielu on, Whedonin leffoille ja sarjoille tyypillisesti, ensemblen keskenäisessä sanailussa ja hengailussa.

Ongelmia syntyy heti, kun pitäisi siirtyä draaman kliseisen trooppikaaren pakottamana konfliktitilanteisiin. Oli kyse sitten komediasta, ihmissuhdedraamasta tai supersankarielokuvasta, Hollywoodissa juonen perusrakenne on aina sama, mikä on tietenkin amerikkalaisen elokuvan ja television vahvuus, mutta samalla aina myös sen pääasiallinen ongelma: ennalta-arvattava ja ennalta-arvattavuuteen luottava rakenne tekee kaikista tuotannoista arkkityyppisiä genretarinoita. Tämä banaali ylimielisyys olettaa, että kaikki tarinat ovat kasvutarinoita, tai että tietynlaisia tarinoita ylipäänsä tarvitaan jokaisen tuotannon ytimeen. Tämä puolestaan saa aikaan sen, ettei katsoja enää kiinnitä tarinaan edes huomiota, sillä se purkautuu aina samalla tavalla, eikä sitä voi lopettaa, rakenne-geneettisistä syistä, muuten kuin optimisesti (perinteisesti) tai kyynisesti (meta-älyllisesti). Tärkeää ei ole itse tarina, vaan yksityiskohdat, joiden näyttämisen tarina mahdollistaa. Näihin yksityiskohtiin Hollywood puolestaan budjetoi kaikki sadat ja tuhannet miljoonansa. Budjetit kasvavat jatkuvasti, mutta filosofisesti ajatellen mikään ei kehity. Erikoistehosteita ei voi laskea kehitykseksi, sillä ne eivät muuta mitään muuta kuin vierauttamisen, silmänkäännön tai uncanny valleyn tasoa. Valtavirtaelokuvissa ei ole tapahtunut elokuvallisesti mitään kehitystä sitten 50-luvun. Yhtälö on niin fantastisen päätön, ettei sen äärellä osaa olla edes vihainen.

Ensimmäisen Avengersin tavoin tavoin konflikti (väkisin)väännetään tälläkin kertaa ryhmän sisäisestä paineesta ja eripurasta, joka on teini-ikäisen sielunmaailman tasolla. Niinpä se on myös pitkästyttävää, epäuskottavaa ja katsojaa korventavaa. Kuka näitä yhdentekeviä kasvutarinoita jaksaa vääntää vuodesta toiseen? Käytännössä koko elokuvan runko koostuu siitä, että esitetään sisäinen konflikti, joka Kostajien pitää ratkaista löytämällä ties minkä satunnaisen hölynpölyn kautta voimaa luottaa itseensä ja toisiinsa. Lopuksi on sitten eeppinen taistelu. Ugh, ei ihme, että Alan Moore sanoi juuri haastattelussaan supersankarielokuvien edustavan infantiilia regressiota ja ”kulttuurista katastrofia”:

”It looks to me very much like a significant section of the public, having given up on attempting to understand the reality they are actually living in, have instead reasoned that they might at least be able to comprehend the sprawling, meaningless, but at-least-still-finite ’universes’ presented by DC or Marvel Comics. I would also observe that it is, potentially, culturally catastrophic to have the ephemera of a previous century squatting possessively on the cultural stage and refusing to allow this surely unprecedented era to develop a culture of its own, relevant and sufficient to its times.”

Sillä on totta, että Marvelin elokuvien eskapistisen ylivallan alla unohtuu esimerkiksi koko (pääosin brittiläisen) 80-luvulta alkaneen postmodernin supersankarisarjakuvan perinne, joka pyrki dekonstruoimaan juuri niitä kaikkein yliampuvimpia ja stereotyyppisimpiä kliseitä, joita Marvelin ja DC:n sarjakuvat olivat ja nyt elokuvat ovat pullollaan. Marvel-elokuvat dekonstruoivat itseään ainoastaan näennäisesti: niissä sanaillaan ja nokkeloidaan ajanmukaisesti, ollaan itseironisia ja ennen kaikkea tehdään jatkuvia pieniä tribuutteja ja silmäniskuja lorelle ja faneille. Silti itse elokuvallisissa rakenteissa tai suhteessa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ei ole mitään, mikä ratkaisisi tai edes käsittelisi 2010-luvun ihmisen tai yhteiskunnan ongelmia. Kaikki on viittausta menneeseen. Kaikki on nostalgista ja taaksepäin katsovaa. Eikä siinä mitään, kyllä minä vanhana Marvel-fanina viihdyn. Toisaalta mitään vaihtoehtoistakaan ei ole.


 

Keskiviikon musta tajunnanvirtanen

elokuu 5, 2015

Mansikan/ta kiilaa loven isokynnen alle, päältä tummuu ja siinä vaiheessa ikään kuin menee maku tästäkin hommasta. Bloggaaminen menee edelliselle minitarinalle analogisesti, mitä minä vikisin jo vähintään viisi vuotta sitten, erehdyinhän pitämään netissä puhumisen tapaa jotenkin ainutlaatuiseksi siten, kuin vaikkapa elokuvan kieli voi olla ainutlaatuinen. Siinä missä Hollywood on tehnyt toiminta-kuvaa oikeastaan aina, vaikka moisen kuvan väitetään tulleen loogisen elinkaarensa päähän jo 60-luvulla, on blogien kerronta ollut pääosin keltaisen lehdistön kerrontaa julkisesti aina. Kuvan aikakaudella teksti on muuttunut kuvaksi, kertoohan tuhat sanaa todella paljon vähemmän.

Kun syö marjoja liikaa ja etenkin perkaa, valtaa hilloisa äitelyys, ja syöminen alkaa olla samaa mussutusta perkaamisen ja punertavanarkojen peukaloiden kanssa. Siten pitäisi mansikat & liika hipellys pitää toisistaan erossa, tai pian löydät itsesi Imagen wc-blogirullasta naputtelemassa parillisia kaskuruudukkoja. Marjavertauksessani ei ole varsinaisesti mitään järkeä, mutta kynteeni sattuu, minkä lisäksi mansikat ovat (herkullisuutensa, terveellisyytensä ja yleismaallisuudensa ohella) siinä määrin banaali ja yleinen asia näin kesällä, että uusia perunoita, uusia perunoita.

Blogigallerioissa ei sikäli ole mitään pahaa, sinne ne menevät kuolemaan siten (viittaahan siihen jo Imagen nimikin), kuin näyteikkunassa tai mainoksessa kuollaan, kuukauden työntekijän raamiin. Kädenojennushan se yksilölle on, tehdystä työstä ja näkyvyyttä tulee lisää, kiinnostavien blogien löytäminen on helpompaa, Imagessa on oikeastikin hyviä blogeja jne. Vaikka A-lehdet ei varmasti anna mitään ilmaiseksi, eikä CV- tai WC-logiikan mukaan sähköisen diplomin jälkeen asuntolainakaan vituta enää yhtään.

Toisaalta lienen melko yksin antipatioideni kanssa suhteessa ”journalistisiin” kolumniblogeihin. Eihän mikään viittaa siihen, että keskivertolukija mitään muunlaista haluaisi lukea. Aivan samoin, kuin hypertekstit jäivät tulematta kirjallisuuteen.

Nykymainos on vaikkapa postmoderniin menneisyyteen vangittu vaikeasti kehitysvammainen aave, joka menee ihmisistä jälkiä jättämättä läpi siinä, missä kvartaalitalouskin tai perussuomalaisten ”en osannut aavistaa, että takapajuis-regressiivinen nationalismi voisi olla jotenkin liitettävissä natsismiin” -populismi. Ostopäätöskuittejani selaamalla voin empiirisesti todentaa, ettei tiedossani ole yhtäkään valtamediassa tai kaduilla pyörivää mainosta, joka olisi minut aktuaalisesti saattanut minkään tietyn tuotteen hankintaan. Tietysti moni tutkimus lannistaa, ikään kuin aaveet toimisivat tietoisten hetkien välissä. Kuin ne Doctor Whon olennot, jotka ovat olemassa vain silloin, kun me emme katso niitä tai ajattele niitä, joiden perimmäinen sopeutumismenetelmä on aina ollut piiloutuminen.

Blogi on salakavalampi mainos, sillä ihmisellä voi olla hyvä eli omasi kanssa yhteensopiva maku, vaikka hän olisi pohjimmiltaan rasiallinen Voileviä. Toisaalta voidaan edelleen miettiä, onko kukaan meistä pohjimmiltaan tai sisimmässään mitään muuta kuin Voileviä. Jokin tarkoitushan lienee olemassa sille, että ihmiset lopettavat toisilleen puhumisen ja katsovat mieluummin merkkejä ja kuvia siitä, kun toiset puhuvat, tai ainakin jossain mielessä mitattuna puhuvat. Sitä paitsi blogeissa voi olla kauniita kuvia kauniista ihmisistä, joita kasaamalla vierekkäin tai diaesitykseksi saattaa olla yhden kerran runkkumatskut hanskassa. Vastaavasti blogeissa voi olla melko rumien ihmisten kirjoittamaa sujuvaa tekstiä. Keskimäärin moni ihminen osaa pukeutua ja syödäkin itse, mikä näkyy, totisesti, kirjallisessa maailmassa.

Luvassa nostalgisointia omia Kasvuvuosiani kohtaan, eli en ole tokikaan blogeja mitenkään säännöllisesti jaksanut lukea sitten LiveJournalin kulta-ajan (paitsi ehkä Svenin Käymälää); pitkähännällinen & huolittelematon vuodatus on jaloin verkkokirjoittamisen muoto, minkä aisti jo heti silloin, kun media otti ensimmäiset läskivauvanaskeleensa kohti nettisanan loisintamista. Koko maailma on nykyään kolumni. Lehtiä ei tarvitse, mutta blogeja ei viitsi lukea. Mutta ehkä kyse onkin siitä, miten ja miksi blogia jaksaisi enää 3-kymppinen kirjoittaa, ovathan ikätoverit jo jossain paskassa duunissa tai perheessä, eikä tällaiselle (millaiselle?) ylijäämälle jää enää aikaa, eikä varsinkaan uskoa — voi vain luottaa työn tuomaan tyhjyyteen, jota paikkailemaan porvarillisen sivistämisyhteiskunnan ns. aikuiseksi ehtinyt penikka tulee itseään täyttämään, ja minulla apurahanen kenties jatkuu vielä vuoden tai pari.

Sillä aikahan se on rahayhteiskunnan kauhein edellytys. Romanttisesti ajateltuna ”vapaalla yksilöllä” aikaa ei ole, mutta työntekijällä aikaa ei ole — riittävästi. Työtä tehdessään ihminen ei tietenkään uppoudu, vaan katoaa. Siinä mielessä kaikki eskapismi ja työskentely ovat saman kolikon kääntöpuolet. Ymmärrätte kyllä, miksi alkoholistit kuvaavat tointaan raskaaksi työksi. Tai pelatkaapa vaikka FarCry 4 sataprosenttisesti läpi, tappamisen meiningillä. Koukuttaa kyllä, mutta fysiikan päälle käy ja uniinkin tulee. Lisäksi työviikostanne tulee lähemmäs 60-tuntinen, paitsi jos harrastaa välissä kivasti liikuntaa kuten minä, niin 30-tuntisia tulee kaksi.. Lopputulema ei ole sen näkyvämpi tai yhtään merkityksellisempi kuin keskimääräisen toimen työviikon. Kaupasta haettu ruoka ulostetaan seuraavana päivänä savena maahan. Taidetta ei tarvitse mihinkään, paitsi kuluttamiseen.

Elokuvateatterin alkumainoksien aikana aina mietin, että saako näille edes tuhahtaa, vai onko sekin jo julkeaa huomion kiinnittämistä. Vähän kuin hihittelisi sille, jos jonkun lorotus kuuluu vessan ohuen oven lävitse. Tietenkin sille pitäisi hihittää, defekaatiossa ei ole mitään luonnollista tai normaalia, mutta ymmärtänette ajatuksen. Samoin on alettu ohittaa löysät blogitekstit siinä kuin ylläpitokolumnitkin. Uutisia en seuraa sitäkään vähää, sillä mikään sanomalehti ei ole ensimmäisten 30 vuoteni aikana liittynyt omaan elämääni varsinaisesti mitenkään. Kaikki uutiset, eli kaikki epäinhimilliset kriisit, johtuvat typerästä, heikosta ja alistavasta ihmisestä, joka tulee tekemään typeriä kompromisseja & kasaamaan tämänkin Rooman tuhoon asti. Eroan tuosta ihmisestä vain siinä, että myönnän laiskasti paskuuteni ja toimen mahdottomuuden jo ennakkoon. Rapatessa roiskuu, harmi vain että siitä kärsii 90% muusta ihmiskunnasta. Tietenkin saa ja mahdollisesti pitääkin yrittää (vähänpä täällä on mitään muutakaan tekemistä), mutta samalla logiikalla myöskään minun ei siitä tarvitse lukea.

Toistaiseksi en osaa sanoa, onko suhteeni ”dialogin käymiseen rasistien kanssa” sama, kuin suhteeni sanomalehtien lukemiseen. Ilmiselvää (mutta millä tavoin?) on vain se, että näinä päivinä median täyttämä (myönnän, busted: uutisten nettilinkit, yleensä vitseinä lähetetyt, tavoittavat minut vielä, sillä kesätoimituksen juttumerkit sovitaan humalassa & vailla sen kummempaa sisä-/luku-/kirjoitustaitoa, eihän sitä vaadita enää Hesarinkaan pääkirjoitustoimittajilta) identiteettipoliittinen tyhjänpuhunta on presidentinvaalien tai homokysymysten kaltainen oksennuspakkoliike, joka vain esittää olevansa poliittinen kysymys, mutta kerää silti mustia läiskiä kuin kärpäspaperi. Konservatismi on siitä outo suuntaus, että vaikka se tietää mihinkään palaamisen tai minkään pysäyttämisen olevan mahdottomuus (vähän samoin kuin vastustaisi jumppatrikoiden käyttöä kaupunkiasusteena), se jaksaa jauhaa. Tokikin kyseessä on vain heikkoitsetuntoisten ja vähän markkinakärryiltä pudonneiden (yleensä miesten) itsesuojelumekanismi (vrt. vuosituhansien takaisista, markkinavetoisista kaupungeista ulospotkitut/paenneet nomadis-patriarkaattiset heimot, jotka Mooses-komplekseissaan päättävät vallata kaupungit takaisin & palauttaa ”vanhat hyvät arvot”; jotta alistetut pääsisivät alistamaan ja sulkemaan siten ympyrän; vaihtoehtoisesti voit verrata pua-miehet tai näiden kahden risteytyksen: Henry Laasanen, Timo Hännikäinen Ilman-aikanaan) mutta toisaalta mikään ei pelasta mieheltä, joka luulee asiansa olevan oikeutettu, joka luulee olevansa järkevä ja johdonmukainen, jolla on yksisuuntaiset insinööriaivot, jolla on arvot.

Joka tapauksessa valtaa ns. pitävän ei tarvitsisi länsimaisessa valtiossa lukea, ”asioita korjatakseen”, enää riviäkään sanomalehtiä, mutta esimerkiksi jo Netflixin seuraamatta jättäminen on pahempi erhe. Ihan siksikin, että edes vähän viihdettä seuraava ei kehtaisi enää mussuttaa siitä, miten joku ei viitsi tehdä vaikkapa töitä. Psykohistoriallinen selonteko siitä, miten, miksi ja millaiseksi nuoren ihmisen olemassaolo ja suhtautuminen työntekoon on (viihteen & taiteen & filosofian & yksilökuvan jne. jne. vaikutuksen vuoksi) muuttunut uupuu edelleen, eikä tällä(kään) maalla ole minkäänlaista toivoa niin kauan, kun keski-ikäiset pukumiehet rauhoittelevat toisiaan, että joo, kyllä työnteolla on merkitystä ja vielä me tällä lässytyksellä noustaan, vaikka jokainen tietää, että ei, ei sillä ole merkitystä, ainakaan suuressa mittakaavassa, ainakaan täällä. Toivoisin, että tuollaiset miehet eivät hakeutuisi julkisiin virkoihin, tai edes julkisille paikoille. Suomi on loppusijoituspaikka, täällä elää loppuasukkaita. Tai Suomi oli, ehkä se lopullinen paikka on oleva Kiina. Ei kai kaukaasialaisia ole enää kauaa jäljellä. En tiedä. Onneksi omat vanhempani ovat olleet jo 5 vuotta eläkkeellä ja sisarenikin sopivassa uraputkessa.

Aivan samoin piratismia ei voida vastustaa kieltämällä piratismi (vertaus: kielletään valokuitu! kielletään spraymaalit! kielletään digitaalisten laitteiden käyttö!), vaan ainoastaan keksimällä uusia keinoja kapitalisoida ko. piratismi. Case in point: Spotify. Perimmäistä ongelmaa, eli pääoman kasautumista sitä ansaitsemattomille se ei poista, mutta selvää on, etteivät piratismin vastustajat sellaista haluaisikaan.

Mutta joo, näitä minä mietiskelin kääntäessäni Tommi Liimatan Valo paistaa rummun läpi -sarjisalbumin sivulta 63 sivulle 64.

Muistiinpano: Leena Nio

kesäkuu 25, 2015

Niin & Näin -lehden uusimmassa numerossa (2/2015) on Leena Nion maalauksia, muutamista niistä pidän kovasti. Pystyviivoihin pohjaava tekniikka on varsin miellyttävä ja samalla ahdistava. Eläinteemoista en ole aina varma, mutta nyt se toimii. Ehkä kaikkein vaikuttavimman litteän pinnan ja syvyyden vaikutelman luo Parrot Cage (öljy kankaalle, 310 × 321 cm, 2014), jossa pystyviivojen päälle maalatut lintuhahmot ovat kuin litteän ruudun editse lentäviä ja istuvia, kuin ne yrittäisivät päästä sisään häkkiin, joka on samalla niiden kanssa lomittain, tai varsinaisen ”ulotteisen” vanginhuoneen ja lintujen välissä. Tavallaan lintuhahmot ovat kuin tahroja, maalauksen ikkunaan iskeytyneitä raatoroiskeita. Nelikulmioita, ”orgaanisia” lintumuotoja, pystyviivoja. Ainoastaan huoneen/häkin raami noudattaa pakopistettä, se näyttää pystyviivojen päälle maalatulta kun katsoo tarkasti, vaikka ensisilmäyksellä se on ikään kuin toiminnan tausta. Pystyviivan ritilä jatkuu sellinoven ikkunan kaltereissa, tai kenties kalterit jatkuvat huoneeseen ja lopulta sen ulottuvuudesta yli ja ulos, meihin päin.

Päiväkirjaotantoja kirjoista, elokuvista, kirjoittamisesta

kesäkuu 16, 2015

27/3/15
Viime viikot olen päivisin lukenut (yleensä Deleuzen Cinemaa) ja iltaisin katsonut jonkun elokuvan, joka mahdollisesti liittyy lukemaani, tai mahdollisesti laajentaa sitä. Jos ei muuta, niin ainakin laajentaa elokuvan historian tuntemustani. Maalinsa kullakin. Niinpä voisi sanoa, että olen pyrkinyt katsomaan ns. taide-elokuvan kaanonia, jotain, joka tuntuu ainakin vielä toistaiseksi historiallisesti pysyvältä ja perustellulta. Liikkuvien kuvien kannalta voi olla samantekevää mitä katsoo, mutta silti tuntuisi myös itsestään selvältä, että toiset elokuvat luovat enemmän yhteyksiä ja kestävät myös aikaa enemmän kuin toiset. Toisaalta uusia elokuvia tulee jatkuvasti lisää siinä, missä Angelopouloksen, Ophülsin tai Rossellinin tuotannot ovat ”valmiit”. Ylipäänsä ei tunnu siltä, että Hollywood tuottaisi mitään oeuvre-mielessä siten, että noita listoja olisi vaikea ottaa haltuun. Tämä on tietenkin myös hämäystä, sillä olemme eläneet tuon populaarikulttuurin, aikalaisia kun olemme, minkä vuoksi vaikkapa Nolanin tai Andersonin tuotannot ovat tuttuja orgaanisesti, elämän varrelta, mutta myös spektaakkelitaloudellisesti. Vanhempien ohjaajien kaanoneihin minulla voi olla vain historiallisesti haltuun ottava (tai ihannetapauksessa: löytävä) suhde. Kaanon toisaalta odottaa, sillä on jo ns. taiteen ikuisuus, eikä sen tarvitse välittää muotivirtauksista, erilaiset kuvatyypit ovat kyllä olemassa ja odottavat siellä jossain, havainnon kannalta itsellisinä ja autonomisina. Aika vapauttaa teosten kokemuksen sosiaalisista, suorista hierarkioista, sillä ne ovat myös aina aktiivisesti unohdettuja. Lähinnä niitä voi käyttää enää elitistisinä välineinä sosiaalisissa nokkimispeleissä, mutta tuollaisista suhteista itselleen etsivän ei tarvitse välittää. Tämä on kenties Tzaran antiteesi, hermoparantolan filosofiaa, mutta minä en toisaalta koskaan pitänyt Tzaran silmänkääntötempuista.


30/3/15
”Felix Ravaisson väitteli 1838 tohtoriksi luonnonfilosofiasta. Henri Bergsonin mukaan Ravaissonin filosofian perusajatuksena on se, että taide on kuvallista metafysiikkaa, että metafysiikka on taidetta koskevaa pohdiskelua ja kysymyksessä on sama intuitio vain eri tavalla käytettynä, jonka tuloksena syntyy sekä suurta filosofiaa että suurta taidetta.” (Suomentajan huomio Merleau-Pontyn teoksessa ”Silmä ja mieli”.)

”Taiteilija on totuudenmukainen, valokuva valehtelee. Todellisuudessa aika ei seisahdu.” -Rodin


1/4/15
Luin Nabokovin Lolitan loppuun (englanniksi, tietenkin, en usko että se kääntyy). Kirja menettää parhaimman teränsä viimeisessä kolmanneksessa, mutta silti ja banaalin uhalla: mitä kieltä, miten helposti Nabokov leikittelee! Toisaalta: mitä ihmeellistä jorinaa! Ironia Lolitassa on muuten mielestäni elimellisesti erilaista kuin Nabokovia seuranneen usalaisen metafiktion. Lolitassa kuuluu vielä laaja sivistys ja usko sivistykseen, vaikka niin Humbertin hahmo kuin Nabokovkin suhtautuvatkin kysymykseen parodisesti ja itseironisesti. Ilman perkeleellistä tutkimusta ja analyysiä en osaa tämän paremmin perustella, mutta näppituntumani on tämä. Toisaalta 1800-luvun puolella syntynyt, laajan eurooppalais-venäläisen sivistyksen saanut Nabokov oli vielä aivan toista sukupolvea kuin 20-30-luvuilla syntynyt metamieskavalkadi Barth, Pynchon, Barthelme, Gass, Gaddis ja DeLillo.

That being said, en voi edelleenkään sietää Pale Fireä, en pysty lukemaan sitä edes puoliväliin. Se jaaritus kuvitteellisen maan prinssistä ja ties mistä on maailman paskin ja tylsin kirjallinen meemi, ihan oikeasti. Lukisin mieluummin koko Barthin tuotannon ja päälle kaiken OuLiPon kuin pelkän Pale Firen. Aloitin kirjaa taas vaihteeksi, ehkä kolmannen tai neljännen kerran, mutta kun ei siitä tarvitse tietää kuin metodi ja idea (vau, kertoja ois epäluotettava monessa tasossa ja ehkä koko keskusrunokin, jota kertoja ylitulkiten kommentoi, on epäluotettava ja voi veljet miten kiehtovaa), niin kaikki tarvittava on jo hanskassa. Itse kirja on niin käsittämättömän tylsä ja kellastuneen yliopistopaperin makuinen, että jopa minä tylsistyn ja hieron edelleen silmiäni ihmetyksestä. Keskusruno on toki ihan hauska, mutta kaikki muu sen ympärillä on, rehellisesti sanottuna, silkkaa ulostetta. Yritin lukea sitä taas vain, koska kirja on ”vihdoin” suomennettu, eli yli 50 vuotta myöhässä, jotta sillä olisi enää mitään merkitystä yhtään minkään kannalta. Kaikki, joita se mahdollisesti kiinnostaa nykyään, osaavat englantia, jos kohta teoksella on arvoa enää lähinnä metafiktion historiankirjoituksen kannalta. Esimerkiksi vaikkapa kotimainen modereni runous on tehnyt kaiken kirjassa esitetyn kiinnostavammin ja paremmin. Mutta jos Pale Fireen haluaa välttämättä tutustua, kannattaa melkeinpä mieluummin lukea teoksen tiimoilta käytyä loputonta akateemista tutkimusta ja jaarittelua, jota netistäkin löytyy kirjaston verran. Täten tylsistyttävä kerronta höyläytyy pois ja kaikki narratiivis-intertekstuaaliset kikat saa imeytettyä itseensä ilman haittaavia kuituja. Avantgardisti minussa toki kavahtaa hieman, mutta pakko se on myöntää: Lolitaan verrattuna Pale Fire on lähes lukukelvoton. Varmasti yritän lukea sen vielä joskus.


17/4/15
Eilen parempi päivä, tein kässäriä tunnin pari, ehkä se ei enää ole niin levällään. Silti epätietoisuus: tuleeko siitä niin hyvä kuin siitä voisi tulla? teenkö sitä tarpeeksi pieteetillä? Näenkö tarpeeksi selvästi, sen jonkin? Toisaalta: siinä vaiheessa kun näkee itse jo selvästi, on mahdollisesti työstetty jo liikaa. Luin Kristianin uuden kokoelman, se on tietenkin hyvä ja pirun tarkasti tehty, Kristian teki sitä kauan, ei olisi ehkä malttanut luopua. Se näkyy, se on kuin kiveen hakattu, siinä ei ole lauseita joita ei olisi harkittu viikko- ja kuukausikaupalla. Samalla siinä on se Kristianille ominainen kielen sivistys, paikoin lyyrinen kuvallisuus, tietty monimutkainen lauseen väri. Suitseeko kieli? Ehkä joskus, mutta ei se haittaa, se on Kristianin ominaisuus. Entä minä? Anglistista kirjakieltä, joka vain leikkaa aina toisaalle? Onko se edes suomea? Onko sillä väliä?

Katsellut liikaa sarjoja, välillä vähän urheillut, yöllä ennen nukkumaanmenoa meditoinut, en tiedä toimiiko se muuten, mutta ainakin uni tulee nopeammin. Tänään katsoin YouTubesta (sic) Rossellinin The Flowers of St. Francisin. Mainiohan se oli, mutta olenko nähnyt jo liikaa klassisia elokuvia, onko se muta enää koskettavaa, tai linnut, entä sade puiden lehtiin? Jyrockiin en jaksa mennä pelkän Paperi-T:n takia. Tekisi mieli tehdä kahvakuulatreeni vain, jotta saisi sen hetkellisen hyvänolon ja voisi loppuillan katsoa paremmalla itsetunnolla Arrow’ta. Wallacelaisen viihteen ikuisuuden vallassa siis mennään.


20/5/15
Gravity’s Rainbow luettu, viimeiset parisataa sivua huomattavasti hitaammassa tahdissa, sillä teos ei selkeästi enää kanna & muuttuu entistäkin sekavammaksi ja lukijalle alkaa viimeistään siinä vaiheessa paljastua, että mitään luetusta ei varsinaisesti lunasteta… kuten ei tietysti ollut Pynchonin tarkoituskaan. GR on juuri sitä outoa juupas-eipäs-puuroa, mitä kritiikitkin aina sanovat: loistava, sekava, nerokas, helvetin tylsä, taidokas, satunnainen, liian pitkä, ajanhukkaa-mutta-siltikin… Parhaita jaksoja ovat ne pienet, yhtenäiset episodit, jotka ovat myös kaikkein hauskimpia, helppolukuisimpia ja viihdyttävimpiä. Slothropin vessanpönttösukellus & rakettipanokartta, luola/kaivostakaa-ajo… Alku ja keskikohota ovat parempia ihan jo siksi, että niiden aikana tuntuu vielä siltä, että hahmoilla on jotain merkitystä, jokin kohtalo tai tarkoitus, että suuri kudelma muodostaa jonkin kuvion. Se, että ei muodosta ei oikein riitä, sillä käsitteellinen arvo on melko olematonta arvoa silloin, kun varsinaisten dynamiikkojen pitäisi toimia teosta lukiessa, ei jotain esseepaperia kirjoittaessa. Ylipäänsä: miksi edes käyttää hahmoja, varsinkaan näin paljon? GR ei ole varsinaisesti ajanmukainen tai istu omaan avantgardeeni, sillä olen kiinnostuneempi nimenomaan kaikesta muusta kuin hahmoista tai niiden motoriikasta. Viimeisen kolmanneksen aikana hahmot pudotellaan pois, unohdetaan, kukaan ei saa täyttymystä tai edes syvene, kenenkään kohtalo tai kaari ei ole selkeä, kaikkein vähiten keskushenkilöiden. Jos heille kaipaa jotain motiiveja, pitää ne kaivaa ulkopuolisesta kirjallisuushistoriasta: se ja se Rilken motiivi, se ja se Joyce tai Homeros, se tietty saksalaisen romantiikan perintö, se manikealainen dualismi, se maailmansotien taustamotiivi. Kaiken yllä pynchonilainen ”paranoian estetiikka”, joka ohjaa narratiivinukkeja kuin jokin frankensteinilais-teslalainen sähkövirta, jonka runollisuuteen on helppo takertua, joka asettui usalaisen alakulttuurin pyramidinsilmään…

Hahmojen hupaisan kepeä pikareskisuus ei sikäli haittaa minua, kuten ei yletön postmoderni metailu muutenkaan, tämähän on se omin juttu minulle. Suurin ongelma teoksessa minulle on se epäselkeys ja vääränlainen selittelemättömyys, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa. Kyse ei ole mistään nautittavasta lyyrisestä hämäryydestä (paitsi aniharvoin, niinä hetkinä Pynchon on suvereeni ja lunastaa kaiken, mutta noita sivuja ei taida olla edes paria kymmentä), vaan läpitunkemattomasta tekstimassasta, josta en saa otetta vaikka kuinka tarkasti lukisin (suomennos ei muuten, vilkaisuni perusteella, auta tässä suhteessa). Tällainen aines perustelee toki itsensä, mikäli lukijan tarkoituksena ja suurimpana huvina on rakentaa intertekstuaalinen wikisivusto, mutta muuten se perustelee itsensä vain käsitteellisesti, mikä taasen on tylsää, sillä hyötysuhde lukemiseen käytettyyn aikaan on negatiivinen, varsinkin kun itse teoksen sijasta voi lukea tiivistettyjä kommentaareja tai papereita, jotka ajavat saman asian. Toisin sanoen lukijana koen aikaani a) hukattavan ja b) kirjoittajan panttaavan lahjojaan outoon ja staattiseen lumisateeseen, jonka tehtävänä tuntuisi olevan lukemisen vastustaminen.

Pynchonin tuotannon suuri paradoksi ja keskeinen olemus on juuri tämä kepeyden ja läpitunkemattomuuden sekoitus, joka kärjistyy vuoden 2006 Against the Dayn yli 1000-sivuisessa ideatuhlailussa. Tavallaan Pynchon on koko postmodernin genrekaman isäkuva, joka tietyssä mielessä ennusti ja siitti kaiken mahdollisen tv-scifistä supersankarisarjakuviin. Siis nimenomaan postmoderneihin supersankarisarjakuviin, en puhu nyt kulta-ja hopeakausista, tai edes Marvelista. Tuntuu siltä, että kaikki 80-luvun jälkeinen scifi/fantasia/kauhuviihde on Pynchonille velkaa nimenomaan ideakuvituksen tasolla. Estetiikka: genrekirjallisuuksien sekoittaminen, satojen yhdentekevien henkilöhahmojen juoksuttaminen ja limerikkien sepittäminen, taustateemoina mitä gnostisimmat tieteiden ja salatieteiden sekamelskat… Lopputulos on maagillis-tieteellistä steampunkpippelivitsipuuroa, josta voisi ammentaa aivan mitä haluaa. Oudon käänteisellä stetoskoopilla luen Pynchonista Grant Morrisonia, Warren Ellisiä ja kaikkien tietokonepelien juonet. Alan Moore on tahollaan kärsinyt jo pitkään terminaalivaiheen pynchoniitistä, jos kohta Mooren myöhäistuotannon magiahöpinät ovat vielä aivan toisella tavalla tylsiä ja latteita.

Lopulta voin tulla vain siihen tulokseen, että tällainen estetiikka on Pynchonin tarkoituskin. Voin vain hyväksyä, että juuri ne piirteet, jotka tekevät hänestä silloin tällöin mielestäni nerokkaan, eivät ole hänen omasta mielestään keskeisiä. Enkä minä jaksa nykyään enää miettiä merkityksen tai suurten kertomusten mahdollisuutta, teemat taiteessa ovat minulle lopulta melko yhdentekeviä. Teemat ovat se, mitä taiteesta voi sanoa tai kirjoittaa, vaikka itse teoksessa niitä ei ole. Teoksessa on vain dynamiikkoja tai niiden puutetta. Muu on turhaa hälyä, joka ohjaa lukukokemusta muualle, miettimään monitulkintaisuuden mahdollisuuksia. Aivan kuin se olisi jokin arvo. Ehkä juuri tulkinta on perseestä? En minä tiedä. Luin Gravity’s Rainbow’ta reilut 20 päivää. Sain sen luettua noin tunti sitten. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä siinä tapahtui tai kuka kukin henkilöistä oli, muistaisin lähinnä sen, mitä olen lukenut teoksen kritiikeistä tai kommentaareista. Tällainen jälki lähentelee tietenkin hyvän runoteoksen tai elokuvan jälkeä, jos uskoo tuollaiseen selittämättömän kokemukseen. Minä uskon toisinaan, sillä toisinaan minulla on tuollaisia kokemuksia. Siinä suhteessa GR on onnistunut. Jos on tärkeää voida sanoa, että en ymmärtänyt teosta kokonaan, että en saanut sitä haltuuni, että se jäi ”runolliseen hämärään”, GR on onnistunut.

Mutta Pynchonin Inherent Vice oli toisaalta mainio! Tai siis onhan Gravity’s Rainbow’kin helvetin hyvä ja ainutlaatuinen, eihän siitä ole kysymys, vaan sen historiallisen arvon kohdalla jo jostain muusta. Mutta hitto kun Vice imi, luin sen parissa illassa. Täydellinen dekkariuudelleenkirjoitus. Toisaalta sen sulattamisessa auttoi PTA:n elokuvasovitus, jonka katsoin alle ja joka on yllättävänkin uskollinen. Hyvin toimiva teospari. Ehkä sekin auttaa, että miljöönä on Los Angeles vuonna 1970 ja Mansonin aiheuttama hysteria, eikä toisen maailmansodan aikainen Eurooppa. Olen siitä huono mies, että 1900-luvun sodat eivät ikinä kiinnostaneet minua. Itse asiassa Inherent Vicen sujuvuuden ansiota on se, että päätin yrittää lukea Gravity’s Rainbow’ta taas kerran, tällä kertaa urakassa onnistuen.


31/5/15
Charlotte Chandlerin I, Fellini on todella vetävä, todella hyvä. Hieman banaalin alun jälkeen yllätyin siitä, miten täydellisesti haamukirjoitus vetää ja on sommiteltu, vaikka siellä täällä onkin turhaa toistoa. Vain Fellinin ääni kuuluu ja tuntuu, vaikka kirja on Chandlerin kirjoittama ja kokoama, Fellinin 14 viimeisen elinvuoden aikana tehtyjen haastattelujen pohjalta. Miten lupsakkaasti Fellinin muistelut soljuvat! Samalla tulee suuri halu katsoa uudelleen (tai jälleen kerran) Fellinin elokuvia. Samalla kirjasta tulee inspiroitunut olo, juuri sellainen, jota ei voi käyttää tai hyödyntää mihinkään, vaan sen aiheuttaman nautinnon johdosta pitää lähteä kauppaan tai rikkoa tila jotenkin muuten (vähän kuin pidättelisi ulostusta), ja palatessa mieli on musta, olo saamaton ja lamaantunut. Mutta nämä ovat lempihetkiäni, tai eräitä niistä, kun tuntuu siltä, että ehkä sittenkin on olemassa jokin inspiraatio tai innostava ja miellyttävä tila, sen sijaan että olisi vain kauhua ja pelkoa ja tylsyyttä, väkisin vääntämistä ja tympeän sisällön tuottamista lisää, ajan kulumista ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, tai luoda yhtään mitään…

Tällainen tuntui olevan Fellinille vieras olotila, sillä kaikesta päätellen hän oli krooninen työnarkomaani, joka ei (ilmeisesti) nuoruusvuosiensa jälkeen edes katsonut enää juurikaan elokuvia, sillä sekin vähä aika oli pois omien elokuvien tekemisestä. Mitä omituisin italialainen ikuinen pikkupoika, joka olisi voinut masturboida omissa narsistisissa unelmissaan ikuisesti, miksi siis katsella muiden unelmiin? Minulle tavallaan vieras ja kiehtova näkökulma, sillä olen vastoin parempaa tahtoani aina kokenut taiteen kokemisen taiteen tekemistä helpommaksi ja kiinnostavammaksi. Samoin reflektoivan kirjoittamisen luovaa kirjoittamista kiinnostavammaksi ja helpommaksi. Minun huumeeni on siis peilin toisella puolella. Fellini oli juuri sellainen viisas typerys, joka jollain ihmeellisellä ja lapsekkaalla tavalla sai ulostettua fantasiansa kankaalle ilman, että halvaantui analyysiin. Joka ahdistui tai ikävystyi, mikäli ei päässyt tekemään itse.

Minulle puolestaan on mitä suurin ihme jo se, että olen tällä kitkuttamisellani saanut aikaiseksi neljä runokirjaa (joista yksi tosin julkaistaneen vasta ensi vuonna) ja luultavasti lisääkin tulee. Sellainen on täysin vastoin luonnettani. Murheellisintahan Federicon tarinassa on se, että kaikesta järjettömästä työkiihkostaan huolimatta hän sai tehtyä (omasta mielestään) vain niin vähän elokuvia. Tähän syynä oli Fellininkin kohdalla rahoituksen puute: budjettia olisi toki löytynyt, jos hän olisi tehnyt tuottajien mielen mukaisia elokuvia.

Kaikkein prominentein teema teoksessa on kuitenkin vanhentuminen ja aika, mikä ei ole yllättävää, olihan Fellini haastatttelujen alkaessakin jo iäkäs mies. Äärinostalgisen ohjaajan sielu oli ikuisesti nuori ja muisti hyvä, mikä on toisaalta kaiken murheen alku ja juuri. Fellini halusi tehdä elokuvia viimeiseen asti, vaikka maailma oli hänet jo tavallaan siirtänyt eläkkeelle: 80-luvun loppuun tultaessa 60-luvun alun ja La Dolce Vita olivat jo neljännesvuosisadan takaa, La Strada 50-luvun alkuhämäristä. Fellini kertookin teoksessa ambivalentista suhteestaan vuoden 1993 kunnia-Oscariinsa. Oliko tämä nyt tässä, loppuivatko työt jo nyt?

Loppuivathan ne, sillä samana vuonna Fellini kuoli.

Oma lukunsa on Fellinin ja näyttelijätär Giulietta Masinan elämänmittaisesta suhteesta piirtyvä kuva. Selkeästi Masina oli Fellinille muusa, jota tämä piti jalustalla ja mytologisoi. Toisaalta Fellini myös petti Masinaa ja vahvisti tietoisesti kuvaa pitelemättömästä ”italialaisesta miehestä”, mihin vastavuoroisesti myös Masina itse sortui: Federico oli ainutlaatuinen ja elämäni ainoa suuri rakkaus, oli vain kestettävä Federicon syrjähypyt. Kaikesta tästä Fellini/Chandler puhuu toki varsin vähän, yleensä hieman setäilevään ”miehet on luotu panemaan kaikkea”-sävyyn. Mutta onhan kyseessä muistelmateos, ei psykoanalyysi.

Ihanan lihan avaruus, eli Vernon Chatmanin Final Flesh

kesäkuu 13, 2015

Final Flesh on siinä määrin nerokas videotaideteos jo käsitteellisellä tasollaan, että olen ideasta aidosti kateellinen. Elokuva koostuu surrealistis-absurdeista episodeista, jotka Vernon Chatman (mm. Wonder Showzen) käsikirjoitti ja lähetti filmattavaksi tilauspornoa tekeville (esim. ”Playa’s Entertainment”) studioille, jotka eivät sen suuremmin kysele, vaan kuvaavat asiakkaidensa fantasiat mukisematta. Kussakin neljässä episodissa hahmoina ovat äiti, isä ja tytär, mutta kaikissa episodeissa on eri näyttelijät ja kulissit.

Monen monituista todellisuutta törmää, kun 2000-luvun alun gonzopornotasoisella käsivaraotteella kuvatuissa episodeissa pornonäyttelijät yrittävät parhaansa mukaan eläytyä dialogiin, jossa puhutaan esimerkiksi atomipommin putoamisesta, kunniakkaasta kuolemasta, Gregor Samsasta ja omituisista unista. Hauska muljahdus näyttelijöiden ”omiin nahkoihin” tapahtuu aina silloin, kun he pääsevät hetkeksi hyväilemään itseään, nuoleskelemaan toisiaan ja voihkimaan keinotekoisesti. Nämä hetket ovat tosin suhteellisen harvassa, eivätkä ne ole erityisen graafisia. Nuo surkean pornon välähdykset ovat kuitenkin hupsulla tavalla meidän todellisuuttamme lähimpänä oleva tila Final Fleshin oudossa kotivideomaailmassa. Pornostelu ei ikinä jatku pitkään, vaan pian siirrytään taas takaisin satunnaisten törmäysten estetiikkaan, kun näyttelijät jotka ovat tottuneet tekemään kameran edessä vain yhtä asiaa, joutuvat yhtäkkiä tekemään aivan jotain muuta. Final Fleshissä jos missä he ovat todellakin kuin kehoja tai robotteja, joita heidän olemukselleen vastakkainen käsikirjoitus ohjaa mitä omituisimpiin kohtauksiin ja vuorosanoihin.

Esimerkkinä muutama kohtaus elokuvan ensimmäisestä episodista, joka on vielä suhteellisen koherenttia kamaa: Tyttären hahmo kertoo unestaan, jossa hänen mennessään suihkuun suihkusta ei tulekaan vettä. Hän kuitenkin löytää lavuaarista lasipurkillisen vettä, jonka kyljessä lukee ”laiminlyötyjen lasten kyyneleitä”. Alaston tytär alkaa valuttaa kyyneleitä päälleen hieroen samalla itseään eroottisesti. Pian hän kuitenkin lopettaa, sillä hän huomaa toisen lasipurkin, joka on puolestaan täynnä ”enkelin verta”. Seuraa lisää hierontaa. Ja niin edelleen.

Toisessa kohtauksessa perheen isä, wifebeateriin pukeutunut hillittömän bodattu ja kalju tumma mies (+ tekoviikset ja liian pienet kapeasankaiset silmälasit), julistaa silmät suljettuina suoritettavan viittausäänestyksen. Mistä kysymyksestä, sitä ei kerrota. Äidin ja tyttären nostaessa kätensä ylös isä käy vuorotellen nuuhkimassa heidän kainaloitaan ja hyväilemässä itseään. Isän mukaan äänestyksen tulos meni tasan, minkä jälkeen tytär synnyttää kananmunan, jota alkaa oitis nuolla. Tästä kateellinen äiti synnyttää melonin, jota äiti ja tytär alkavat nuolla. Tytär synnyttää ison raa’an pihvin, jonka hän nimeää ”herra Petersoniksi” ja jota hän alkaa imettää.

Elokuvan myöhemmissä episodeissa touhu ja dialogi muunttuvat entistä satunnaisemmaksi ja hämärämmäksi. Villien ja absurdien leikkausten estetiikka lienee esimerkiksi Adult Swimin ohjelmia katsoneille tuttu. Sitä on hyvin vaikea kuvailla, varsinkin kun videokuva ja pornonäyttelijöiden olemus & surkeat näyttelijäntaidot lyövät vastapalloon. Kaiken taustalla on tietenkin metodista johtuva kaksoisohjaus: krediiteissäkin toinen ohjaaja on alkuperäiset pornopätkät tilausohjannut Ike Sanders, jonka Twitter-kuvaus sanoo seuraavaa: ”Professional Adult Video Director, Producer, Editor, Cameraman, & Male Talent. Black Dick Sluts Wanted.” Sandersin mestaroimat videot Chatman lienee sitten leikkaillut haluamaansa järjestykseen ja muotoon. Elokuvan trailerit ovat vähän turhan hektisiä vastatakseen itse teoksen letargisen häiritsevää fiilistä, mutta yleiskuvan niistä saanee.

Elokuvallisena kokonaisuutena noin 70 minuutin mittainen Final Flesh ei välttämättä kanna aukottomasti ja jossain määrin loistava idea tyhjentyy jo itseensä: käsitteelliselle ilmaisulle tyypillisesti varsinaista lopullista työtä ei välttämättä edes tarvitsisi. Sen verran härskiä ja silmämunat pullistavaa liminaalikamaa teokseen kuitenkin mahtuu, että varsinaista marisemisen aihetta ei ole.

Final Fleshin silkka olemassaolo täyttää nännipussini sanoinkuvaamattomalla riemun läikkeellä.

Jäte

toukokuu 13, 2015

Mitä nyt taas, eih, voi jumalauta.

Makki on juuri heijannut oikeassa kädessään tasapainottelemansa, joltain Anselm Kieferin heikomman hetken hedelmältä näyttävän keräyskartonkipyramidin, porrastetusti sortuen, biojäteastiaan.

Mitä helvettiä jäteastia tekee keräyskartongin paikalla? Vai onko Makin päässä vain, niin sanotusti, pimentynyt hetkeksi? Laskelmoiva silmäys tunkion sisälmyksiin paljastaa vaaleanpunaisesti oranssihtavia ananaita (kuka täällä niitä syö, talossahan asuu vain eläkeläisiä), ylikypsien banaaniterttujen hiiltyneitä rastoja, edesmenneen parvekekesän kukkamultaa, paenneita omenoiden karahkoja, määrittelemättömiä luita(?), hajoamisen tilassa olevia, kalvakkaasti vihertäviä biojätekasseja, joiden sisuksista keskenmenneiden sikiöiden tummankiiluvat silmät tuikkaavat… Tämän flooran päällä loikovat kartonkirauniot näyttävät säästyneen pahimmilta lillumilta ja ellotuksilta, eikä hajukaan ole kummoinen, jätehuoneen halkeilevan muovin, kellaribetonin ja hyvinvointisaastan keskinkertainen trioli. Joten…

Kierrätysfasismin systemaattisella neuroositehtailulla on ollut Makissa oivallis-ravinteikas maaperä, joten isäntäeliö päättää pelastaa kartongit oikeille sijoilleen. Perustaksi Makin rintakehää vasten jääneet viisi kiloa (lukemattomia) Helsingin Sanomia hän pinoaa, hop, keräyspaperiastian notkahtaneelle kannelle vuoroaan odottamaan. Oikean käden pikkurillistä heiluu limainen biojätekassi, jota pitää roikottaa sopivan matkan päässä vartalosta ja ennen kaikkea vaatteista, sillä normaalin, aikaansa arvostavan ihmisen tavoin Makki vie biojätteen keskimäärin kerran tai pari viikossa, minkä seurauksena luonnossa hajoavat biokassit ovat aina jo valmiiksi sulamisen (”Sulamith, Sulamith / konsa jälleen sun silmäs nähdä saan?”) tai kenties liukenemisen tilassa saattohoidon viimein koittaessa. Ajatuskin orgaanisen hyhmän kosketuksesta vaatteisiin, sielun ulkokuoreen, kylmää Makkia…

Mutta kartonkien pelastaminen ei ole ongelmatonta, sillä pikkurillin naapurissa heiluu kuin ihmeen kaupalla kartonkiveljiensä kohtalolta pelastunut, nimettömän talouspaperirullan sarvi, jonka sisälle on tungettu mellakkapampun tiiviydellä n. 30 kpl vessapaperirullia. Vasen käsi taasen on kokonaisuudessaan, sormineen kaikkineen, varattu erinäisten sekajätekassien, metallinkeräyspurnukoiden ja kastikejäännöksisten lasipurkkien konstellaatioille, jonka äänekästä pudottelua asianmukaisiin astioihin Makki inhoaa; onko jyrkänteen reunalta alas, sadan metrin syvyydessä lojuvaan lasisirpalekivikkoon todellakin oltava niin kammottavan pitkä, että tuloksena on aina uudenlainen, ennenkuulematon kuulovaurio?

Tämän roskahimmelin, tämän ihmiskuusen koristelu vaati minuuttitolkulla tarkkaa suunnittelua, tasapainottelua ja ennen kaikkea oikeanlaista lastausjärjestelyä, eikä asunnon oven tai hissin nappuloiden manööveröintikään ole tässä tilassa erityisen helppoa. Niinpä voikin vain ihmetellä ja räkä lentäen kiroilla, miksi joku on vaihtanut jäteastioiden paikkaa varoittamatta, ilman minkäänlaista lupaa. Eikö vaihtajalla ole lainkaan omaa kokemusta roskien viemisestä, ymmärrystä siitä, miten pahoja sotkuja hiuksenhienoon systeemiin tällainen aiheuttaa? Arkinen, syvälle rutiinikeskukseen taottu liikerata on suistettu hetkessä raiteiltaan.

Makki asettaa biojätepussin odottamaan viereisen astian päälle ja noukkii (vaatteitaan varoen, astia on onneksi niin laaja ja täynnä, että kammottavan paljon ei tarvitse kumartua) kartongit satunnaiseksi keoksi rintaansa ja kainaloansa vasten, kuin ihmeen kaupalla rakennelma ei lipeä tai sorru kovinkaan monesti. No niin. Operaatio voi jatkua. Etsitään ensin näille paikka. Makki tekee perinteisen käännöksen vasemmalle, avaa keräyskartonkiastian ja kumoaa pahvit biojäteastiaan. Mitä, anteeksi nyt mutta, hevosen vittua? Tämäkin astia? Onko täällä mikään enää vanhoilla sijoillaan?

Makki alkaa katsella ympärilleen, tihrustaa jäteastioiden kylkien tekstejä. BIOJÄTE siinä lukee, eikä muotokaan ole leveä ja laaja keräyskartonki, vaan laiha ja ruskea. Tämän kaiken taustalla on jokin strateginen mieli, joka on tehnyt kokonaisvaltaisen uudelleenjärjestelyn, seuraamuksista huolimatta. Lähimain mikään ei ole vanhalla paikallaan. Tilan luutunut muisto häilyy haamuna uuden kokoonpanon yllä. Jäteastioiden tekstit eivät tarkoita mitään, on kuin joku olisi vaihtanut jalat käsien tilalle. Katse palaa biojäteastian uumeniin. Siellä jossain, kaikuvan ja kimpoilevan pudotuksen päässä, kuultaa pimeydessä kartonkimehutölkkien kulmia. Astian reunat ovat multaisat, kosteat, tahriintuneet. Makille riittää tämä paska. Hän ei voi kuin luovuttaa, antaa tämän erän sekoittua multaan. Ei toivoakaan siitä, että kartongit voisi pelastaa astian uumenista ilman postmoderneja jätetahroja, joiden poistamisesta ei ole olemassa minkäänlaisia takuita. Parhaimmillaan ne voivat olla jopa näkymättömiä, mutta silti aina olemassa, jotain pintaa asuttamassa. Tämä kummittelee aivoissa vielä pitkään, ainakin satoja metrejä kohti kauppaa.

Makki hoitaa lopun lastauksen miten kuten, unohtaa avata suorakulmaisesti kadulle leikkaavan raskaan metallioven varovasti. Alle jäävä eläkeläisrouva romahtaa katuun kuin kasa risuja, puolittain autotielle, puolittain pyöräkaistalle. Hänen… voi hyvä jumala… hänen peruukkinsa

Ex Machina

huhtikuu 25, 2015
  • [Päivitetty: korjattu oikea linkki esteettiseen konformismiin.]
  • Virpi kirjoitti jo hyvin Alex Garlandin Ex Machinan moraalisista ulottuvuuksista. Pohjimmiltaan elokuvan moraali on minulle hienoinen pettymys, sillä vaikka kännäävän ja sovinistisen alfauroksen luoma tekoäly on luultavasti kaikista realistisin skenaario, ei se ole lopulta kovin kiinnostava.
  • Se ei poikkea kulttuuristamme mitenkään, ainoastaan toisintaa sen.
  • Onko Ex Machina Spike Jontzen Herin negatiivi? Joku irvileuka sanoi, että ”se on Her seksiboteilla”.
  • Myös ”tekoälyn jatkon” ratkaisumeemit ovat spektrin ääripäistä. Her pelasi halvahkon ja aina sekavan transsendessi-kortin (sillä transsendenssista ei voi varsinaisesti puhua / sitä ei voi kuvata).
  • Ex Machina pelaa kyynillis-darwinistisen selviytymiskortin, jos kohta pikantilla, alistamisen makuisella vivahteella (väkivaltainen alfaurosisä), joka istuu myös sinänsä luontevasti leffan genrealiluokitusmaiseen juoneen (psykologinen trilleri).
  • Minua kiinnosti elokuvassa taas kerran enemmän pinta, sillä se tulee yleensä sanoneeksi vähintään yhtä paljon kuin väitetyt teemat.
  • Juuri visuaaliensa vuoksi katsoin elokuvaa pikemminkin esteettisenä konformismina, kuin varsinaisesti elokuvana tekoälystä. Varmaankin siksi, että olin juuri lukenut tuon linkkaamani Carlesin artikkelin ja ihmiset pelottivat minua.
  • Toisaalta tämä on vain kupla kuplan sisällä (kuten tuo Carlesin kirjoitus ns. vihervasemmiston sisällä).
  • Elokuvan historian jälkimmäisen puoliskon aikana mikään ei ole osoittanut, että valtavirtaelokuva voisi päästä muutamista peruskerronnallisista troopeistaan eroon tai yli, eikä haluakaan (case in point: Avengers: Age of Ultron). Niinpä Ex Machinassakin kiinnostaa lähinnä juuri tuo kupla: mitä muotivirtauksilla tehdään, miten niiden ”värejä” halutaan ohjata käyttöön?
  • Miten joku ministeriehdokkaistamme suhtautuisi elokuvan ulkoasuun ja siihen, mitä se kertoo kulttuuristamme?
  • Ex Machinan viimeiseen asti tarkoitushakuinen ulkoasu ja tuotantosuunnittelu alleviivaavat, tietenkin & esimerkiksi, hipster-innovaattorinero Nathanin kykyä sulattaa kehoonsa ja ympäristöönsä kaikki statuksellisesti merkittävät sosiaalisen pääoman merkit.
  • Nathan treenaa tasaisesti, on vartaloltaan kireä kuin tiikeri, juo olutta pullosta design-sohvillaan ja näyttää hikisenäkin lifestyle-blogin kuvalta. Tietysti hillittyine väreineen, sillä modernistiseen pukeutumiseen sopivat vain murretut sävyt. Parta on huollettu ja tuuhea, mistä olen erityisen iloinen: partafanina odottelinkin jo partamuotien leviämistä elokuvan puolelle.
  • Arkkitehtuurin ”orgaani modernismi” tuskin tarvitsee tämänkään vertaa lisähuomautuksia. Blaa blaa avara ja tyhjä, blaa lasi ja puu ja himmeys ja kirkkaus. Norjan kosket ja kallio leikkaamassa seinän sisään. Mukana kivoja väritäpliä, kuten tuo ällöttävä lampunvarjostin (kts. kuva) tai pöydällä oleva helvetin mauton pääkallo. Elokuvassa oleva Jackson Pollockin (joo-oh) maalaus kohdentaa Nathanin asunnon/tutkimuskeskuksen värimaailmaa. Tekoälytematiikan kautta Pollockin ”metodilla” puolustellaan älyn luovaa puolta, koska miksei. Kirjallisiahan kaikki elokuvat ovat ideoiltaan, mikäli niissä puhutaan.
  • En kuitenkaan teeskentele tietäväni sisustusmuodista mitään, joten mistään huonekaluista en kirjoita tämän enempää. Varmasti elokuvan interiöörit ovat asiasta enemmän tietävien mielestä jo kliseistä ja vanhaa.
  • Elokuvan häiritsevin ja paras kohtaus on tämä tanssikohtaus.
  • Siksikö, koska se osoittaa Nathanin täydellisen pelimiestyylin? (vrt. tanssiva Tom Hiddleston, joka saa minutkin odottamaan lasta)
  • Vai kenties siksi, koska se tekee eron sliipattuun ja rauhalliseen, koska se antaa tilan myös ruumiille? Kiintoisaahan on toki myös se, että tanssiva japanilaisnainen paljastuu myöhemmin tekoälyandroidiksi.
  • Ei, vastaus lienee statuksellinen: Nathan on saavuttanut ja luonut kaiken ns. itse, aivan kuten kaikki häiritsevän täydelliset menestyjät. Hän on komea, hän on nerokas, hän on nuori, hänellä on jopa aikaa opetella retroiseen tanssibiisiin sopiva koreografia! Hän rikkoo tyylikkään modernismin pinnan sotkemalla mukaan bailaavaa yoloa.
  • Vastakuvaksi leikatut, (päähenkilö) Calebin hämmentyneet kasvot ovat meidän kasvomme. Nathan on se ylivoimainen tyyppi, joka onnistuu kaikessa mitä tekee. Hän ei varsinaisesti edes yritä, sillä onnistuminen ja tekeminen ovat hänen perustilansa.
  • Caleb on mukana lähinnä edustamassa katsojan moraalia ja omatuntoa, minkä lisäksi häntä käytetään manipulaation/juonikikan välineenä (aivan kuten katsojaakin). Tämän vuoksi minulla ei ole Calebista varsinaisesti mitään sanottavaa.
  • Siksi Nathanin juoppous/naisviha/narsismi tuntuu toisaalta myös halvalta keinolta palauttaa hahmo ”meidän tasollemme”.
  • Tekoäly Avan ratkaisu on muuten todella kylmä, siitä minulla ei sinänsä ole pahaa sanottavaa, vaikka tuollaiset ”järkyttävät” vedot ovatkin yleensä ulkokultaisia ja pyrkivät hautaamaan retoriikallaan itse elokuvan.
  • Entä ne tekoälyandroidit itse? Liekö sattumaa, että vartalot ovat hoikkia, kasvot hieman androgyynejä. Tätä aliboidaan sillä, että Nathan on vakoillut Calebin pornohakuhistorian ja tarkistanut, että Ava sopii hänen ihanteisiinsa. Toisaalta sillä, että gynoidien luoja Nathan on misogynistinen mulkvisti-alfa.
  • Netin irvileuoilta kuultua: Ex Machina on se, mitä saadaan kun miespuoliset nörttineitsyet päästetään tekemään scifiä. Alfamies panemassa ja pahoinpitelemässä itse luomiaan täydellisiä naisia, joille on muistettu rakentaa jalkojen väliin ”mielihyväanturit”.
  • Tämä on myös negatiivinen dialektiikka ja luettavissa feministiseksi viestiksi, mutta voiko se mitenkään olla sitä tarpeeksi tehokkaasti? Siis siten, että ilmiasu häviäisikin teorialle? Että katsoessa saatu vulgaari nautinto (lyö sitä ja pane sitä) antaisi tietä järjelle ja moraalille (ymmärrä häntä ja kunnioita häntä)?
  • Sillä elokuvissa kannattaa uskoa pikemminkin siihen mitä näkee, kuin siihen miten näytetty perustellaan.
  • Ex Machina voisi muuttua pornoksi aivan koska tahansa, onhan se jo valmiiksi mitä korkeimman luokan esteettistä pornoa. Sadomasokistista ultrafetisismiä.
  • Paneminen ei tekisi Ex Machinasta enää varsinaisesti yhtään graafisempaa. Kaikessa sliipatussa tyylittelyssään se on jo nyt suorastaan spermainen. Lopussa veitsi uppoaa Nathanin ruumiiseen kuin sumuun, vaivattomasti. Onhan sisäänmenoreikä tietokone-efektein luotu reikä, CGI-reikä, virtuaalinen reikä.
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.