Skip to content

6.8.2017 – Shaviro & Wittgenstein

elokuu 6, 2017

”I can know what someone else is thinking, not what I am thinking.”

Wittgensteinin lause on kuuluisa syystäkin, voisihan sen sanoa astuvan hämäryydessään tai paradoksisuudessaan komiikan, eli runouden piiriin. Aforistiikan käyttöarvo nähdään lähinnä tässä, mutta se on tietenkin aforistiikan aliarvioimista. Aforistiikka on komiikkaa, komiikka on runouden kaupallistettava alalaji.

Sinänsä lause ei ole aforismi vaan osa pidempää ajattelujatkumoa, mutta en ole koskaan ollut erityisen hyvä systeemien hahmottamisessa. Sitä paitsi lause tuli tällä kertaa vastaan Steven Shaviron kirjassa, joka kelaa Alfred North Whiteheadin filosofiaa suhteessa spekulatiiviseen realismiin, ei varsinaisesti Wittgensteinia lukiessa.

Heti kärkeen oma arvolauselmani on latautunut myös toisella tavalla (hämäräpoeettisen lisäksi), koska en ole erityisen kiinnostunut (filosofisen) teorian käyttöarvosta, ellei ideoiden muodostumista sinänsä lasketa sellaiseksi. Minua voitaneen syyttää, syystä, obskurantismista (jonka Adorno katsoi johtavan herkästi fasismiin); mutta en olekaan filosofi, ainakaan akateemis-julkaisullisessa mielessä, vaan kirjoittaja. Tunnemme banaalin vertauksen kirjailijasta kaiken syövänä ja märehtivänä sikana (mikä tuntuisi olevan osuva, kaikin puolin), mutta oma laatuni lienee lähempänä ihmistä, joka kuulee tahallaan väärin. Rikkinäinen puhelin on manipulaation perustyökalu, koska taiteellisen alibin turvin voi tunkea sormensa mihin reikään tahansa.

Toisenlaisen latauksen luo oma elämäntilanteeni ja se, millaisessa kulmassa tajuntani on ottamassa vastaan lukemiani lauseita ja käyttämässä niitä omiin tarkoitusperiinsä. Koska olen toipumassa pitkän suhteen päättymisestä ja ns. identiteettini on melko sekaisin, ajattelen/tunnen sitaatin äärellä oitis, että minulla ole toivoakaan päästä selvyyteen siitä mitä ajattelen, mikä on identiteettini tai missä sijaitsee minuuteni. Niinpä perustelen läheisriippuvaisuuden rajoilla häilyvän kiihkoni kohti toisia ihmisiä sillä, että voin vain tietää mitä muut ajattelevat, voin löytää itseni vain muiden kautta. Eräänlainen aforistis-baudrillardilainen inversio, siis!

Itsensä löytämisen zen-kapitalistisessa subjektihelvetissä nimeltä hyvinvointivaltio tällainen lähentelee jumalanpilkkaa, tuleehan itse aina tuntea ensin, rakastaa ensin, muodostaa ensin. Tulevathan logos, korrelationismi ja oman tajunnan huurujen lävitse puskeminen aina ensin.

Joka tapauksessa Wittgensteinin lauseessa on kyse, Shaviron mukaan, epistemologisen kategoriavirheen kritiikistä, eli jostain aivan muusta ja aivan toisella tasolla: jos minulla on tunteita, minun ei enää tarvitse tietää että minulla on tunteita tunteakseni ne. Ei siis ole mitään epistemologista ongelmaa, minun ei tarvitse ”tietää” mitä ajattelen ajatellakseni sen. Sen sijaan minulla on hyvät perusteet ”tietää”, mitä muut ajattelevat, ovathan he saattaneet kertoa sen minulle, ehkä olen tulkinnut sen heidän kasvojen ilmeistään. Ja niin edelleen.

Ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä muistiin, koska aluksi Shaviron selitys banalisoi Wittgensteinin lauseen aforistisen arvon silmissäni. Onhan ensinnäkin masentavaa kuulla, että jollain lauseella todellakin tarkoitettiin jotain! Toiseksi, että sillä tarkoitettiin jotain aivan muuta, kuin mitä sen äärellä itse fabuloin. Kolmanneksi, että aforistiikkaa/runoutta/taidetta käytettiin välineellisesti johonkin muuhun (vaikka eihän Wittgensteinin lause ole mitään mainitsemistani). Tässä on taas vahva lataus: huomaan halveksivani kaikkea taidetta ja ajattelua, jolla on jokin ”tehtävä”. Varmasti se on freudilaista, mutta myös rakenteellista. Toisaalta niin on kaikki muukin, enkä ole vieläkään vakuuttunut siitä, että jonkin ”alkuperän” löytäminen merkitsisi mitään. Viimeistään siitä seuraava muutosprosessi laittaa alulle jonkin toisen viruksen. Kritiikki synnyttää aina vastapoolinsa.

Huvittavana anekdoottina mainittakoon, että kun yritin googlailla suomalaista käännöstä Wittgensteinin lauseelle (uskomatta hetkeäkään kohtaa löytäväni), sain tuloksia, jotka kertonevat kaiken tarpeellisen epistemologian reaalisesta tilasta: mitä miehet ajattelevat naisista, mitä naiset ajattelevat miehistä, mitä miehet ajattelevat seksin aikana, mitä kumppanin ajatuksista voi tietää, mitkä ovat yleisimmät virheet parisuhteessa…

15.-16.7.2017

heinäkuu 23, 2017

Päivänkierron vaikein osa on ruumiinkierto, jota autonominen hermosto minussa toteuttaa. Se, miksi yöllä on rauhallinen ja hyvä olo, mutta päivällä taas vaikea; hieman heikottava, hieman puristava, huolissaan. Luulen tietenkin, dogmatiikko kun olen,  puristuksen olevan yhteiskunta sellaisena, kuin vain yhteiskunta voi ilmetä, nimittäin puristuksena. Leppymättömänä tuotantolaitoksena, mikä on toki liian positiivisesti ja adjektiiveihin uskovasti ilmaistu. Onkohan tämä se Iso Toinen? Onkohan Sillä Iso?

Vitsit vitsinä. Iso Toinen on harvoja asioita, joihin uskon.

Kestää ensin hetki toipua kaupungin eli sosiaalisen murekkeen lainalaisuuksista ja opetella kesämökkielämän rauhallisuuteen, kunnes taas palautuminen tekohengityskoneeseen eli sosio-taloudelliseen kaupunkikiertoon jatkuu. Ehkä joku kiertää veroja myös lomallaan, täällä metsän siimeksessä ja mielikuvani on siten väärä. Joka tapauksessa joskus oli toisinpäin, lapsena, hengityskone oli kaupunki viihdelaitteistoineen ja mökki tai mummola olivat niin sanottuja tekohengityskoneita sillä niillä/niissä ei ollut televisiota; mutta minä vanhenen ja vastoin parempaa tietoaan elimistöni muuttuu konservatiiviseksi, löytää optimisminsa yksilöllisyyden rauhasta. Teoriassa olisi viehättävä uskoa multitudeihin, mutta käytännössä se on mahdotonta; yksinkertaisesti siksi, koska se olisi vastaan kaikkia niitä dynamiikkoja, joita minussa rakentuu. Niinpä ihminen ei usko yhteiseen sulautumiseen siksi, koska tietää aina viime kädessä jäävänsä rannalle, jälkeen, vanhan auringon alle.

Silti kaupungit ovat ainoita paikkoja löytää mitään, millä tarkoitan pääasiallisesti muita ihmisiä ja siten minkäänlaista tuotantoa, eli yhteyttä muihin ihmisiin.

Luonnosta. Merkityksellistä ei ole niinkään se, onko suomalainen mökkimaisema ”aitoa luontoa” (aitoa luontoa ei ole, ainoastaan narratiivimme sen harhaan; ehkä ”aito” luonto on juuri se, jota ihminen ei ole tarkkailemassa ja siten meille merkityksetöntä), vaan se, miten se auttaa kehomieltä ja alitajuisia ahdistustiloja laukeamaan, vaikka sitten hetkellisesti, tilallisten, äänellisten, tuoksullisten prosessiensa kautta. Nämä taasen saattavat liittyä nostalgiaan, lapsuuteen, fiktioihin; menneisyys on aina yksinkertaisempaa, koska vastoin yleistä luuloa sitä on hetki hetkeltä vähemmän, se on hetki hetkeltä yksinkertaisempaa. Minä otan vastaan minkä hyvänsä lääkkeen, joka antaa rauhan ”vatkaamisesta” (kaikilla mahdollisilla mielleyhtymien tasoilla), ilman haittavaikutuksia. Miten harvinaislaatuista sellainen onkaan! Mökkilaituri on kenties itsessään haittavaikutus, mutta niin on ihminenkin.

Kuudes sukupuuttoaalto on hipsteri: se oli meneillään jo vuosisata sitten.

Äsken luin makuuaitan portailla loppuun Edward Abbeyn varsin hienon Kesä autiomaassa (engl. Desert Solitaire, miten hyvä nimi). Yli kaksi viikkoa siihenkin meni, vetävään ja helppoon kirjaan, sivujakin vain hilkun yli 300. Nykyinen lukijaminäni ei ole nopea, mutta ajatukset ovat eräänlaista salamapuuroa. Niiden ääni tulee vasta, kun sillä ei ole enää mitään väliä. Viikon verran tulevaisuudessa luen, miten Sven kirjoittaa Käymäläänsä hienon pienen runon pallosalamoiden hitaudesta. Adornon Minima Moralia kestää minulla vielä pitkään, vaikka aloitin sen jo Lontoon matkan alkupäivinä, joskus kesäkuun puolivälissä. Eräänlaisella pallosalaman hitaudella Adorno kirjoitti nykyajan lainalaisuudet 66 vuotta sitten. Hänen salamansa kelluu edelleen maailmassa, kaikkien nähtävillä, mutta me jatkamme elämäämme, ilman uusia oivalluksia. Siten kirja ei ole menneisyydessä, vaan täällä yhä sittenkin, kun hökkelimme sortuvat ja viimeisetkin petoeläimet hiipuvat.

Partaani hihitellen otin mukaani myös Marcus Aureliuksen ”Itselleni”, mutta tarvittava stoalaisuus tuntuisi löytyvän järvestä ja Abbeyn kirjasta. Kävin jopa mato-ongella isäni kanssa, mutta särjet vain näykkivät syöttimme, pieni pala kerrallaan. Virvelillä sain järvisimpukan, jonka heitin takaisin elämään. Kalatkin olisivat luultavasti ensin lentäneet ja sitten uineet, naamalävistystä köyhempinä. Onko kaloilla kasvot? Lumpeita ei enää juuri ole, myös ne puhtaan järven kasvit, joita vielä 20 vuotta sitten kasvoi valtoimenaan, ovat vähentyneet huomattavasti.

En haluaisi taantua 15 vuoden päähän nuoruuteeni, mutta minä voitan tämän. Me kaikki voitamme aina, kunnes kuolemme.

Muistiinpano Alien: Covenantista

Touko 25, 2017

Sisältää spoilereita, mikäli niihin uskoo.

-Olen varma, että on olemassa sana urosperäiselle synnyttämiselle. En tiedä sanaa, enkä nopeasti googlaamalla sitä löytänyt. Vastaan ui vain urosmerihevosia, jotka synnyttävät. Syngnathidae, merineulat. Joka tapauksessa ajattelen tuota sanaa kirjoittaessani Alien: Covenantista.

-Vaikka leffassa on Katherine Waterstonin esittämä sankari(tar) (kuten Prometheuksessa oli typecastattu Noomi Rapacen esittämä sankaritar ja alkujaan, tietenkin, Alieneissa Sigourney Weaver), voidaan sanoa alkuperäisen Alienin feministiseksikin määriteltävissä olevan ytimen kadonneen viimeistään siinä vaiheessa, kun isät ja pojat tulevat Covenantissa blakelaisen, bastardisoidun kitschin voimalla takaisin. Mitä naurettavinta penisoopperaa ja sellaisenaan osittain nautittavaa.

-Tavallaan Covenant on Alien-sarjan elokuvaksi aberraatio; se on pikemminkin Prometheus 2. Tämä siksi, että elokuvan huonoimmat jaksot ovat poikkeuksetta niitä, joissa on xenomorpheja tai niiden esiasteita. Pääosassa on elämän luominen ja siten Michael Fassbenderin esittämät androidit David ja Walter. Davidiin androidien luojaisä Peter Weyland istuttaa kysymyksen alkuperästä. Elokuvan loppupuolella selviää, että David on ns. hyvin sekaisin, tai vastaavasti mitä järkevin yrittäessään luoda uudenlaista, ”täydellistä organismia”. Samalla tuli tehtyä kansanmurha, i accidentally genocide, is this bad?

-Se, miksi xenomorphi olisi sen täydellisempi kuin Prometheuksestakin tuttu, ilman välityksellä leviävä kantaisänsä, on kysymysmerkki: jälkimmäinen kun on, määritelmänkin mukaan, postmoderni, näkymätön ja sinällään huomattavan paljon vaarallisempi kuin oraali-imukuppinsa välityksellä leviävä ”täydellistymä”. No, ainakin xenolla on se kuuluisa happoveri.

-Tämä täydellistymä on tietenkin nostalgian jälkikäteisasennus: pääsemme Covenantissa jälkijättöisesti näkemään, kuinka oman nostalgiamme rakas kohde syntyi. Samalla kohde häpäistään, kuten aina jos halua aletaan selitellä. Tai Toista.

Covenant on siis syntytarina, mikä on keskimäärin aina huono idea juuri psykologis-mytologisista syistä: ketään (paitsi tutkijoita) ei kiinnosta, mistä painajainen tulee. Itseäni kylläkin kiinnostaa lähinnä juuri tämä kysymys, minkä takia olen surkea prosaisti: kyse ei ole valehtelemisesta, vaan hillitsemisestä, itsensä estämisestä.

Covenantin maalaamien suuntaviivojen perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmiset itse loivat xenomorphit, mikä on mitä väsyttävin trooppi, mutta toisaalta Covenantin dynamiikassa ihan ok ratkaisu. Fassbender on joka tapauksessa parasta koko elokuvassa, joten luokoon hän myös xenomorphit, miksei.

-Itse asiassa elokuvan ns. parhain kohtaus on se, jossa Fassbender opettaa toista Fassbenderiä (ts. David Walteria) puhaltamaan ja sormeilemaan huiluaan, siis Fassbenderin huilua, siis omaa huiluaan. Aito vuorosana: ”I’ll do the fingering.” Harmikseni David ei pyydä Walteria tekemään salaattia.

-Tämä autofellaation teema ei varmasti ole vahinko; mikä voisi olla sopivampaa, kuin ihmisen luoma urosandroidi imemässä kuvainnollisesti omaa kulliaan? ”Luonnollisesti” (siis sanan vanhoillis-skolastis-biologisessa merkityksessä) moisesta liitosta ei hyvää seuraa. Lopputulema kun penetroituu sinuun suusi kautta ja tulee syntyessään ulos vatsasi läpi.

-Audiovisuaalisesti leffa on hieno kuin betonijyrällä ylitetty vehnäjauho. Ridley Scottin frigidin nätti kuva ja mittasuhteiden ymmärrys on aina ollut mieleeni. Olenhan Kubrick-fanipoika. Henkilöhahmot mahdollisesti kärsivät samalla, mutta lol, kiinnostaa [ ] ei kiinnosta [x]. Netflix, HBO ja kumppanit tuuttaavat joka tapauksessa pelkkää televisioteatteria suut ja silmät täyteen täältä ikuisuuteen (ja hyvä niin, nautin henkilöhahmojen psykologiseen harhaan pakenemisesta siinä missä muutkin.  Poikkeuksena hahmovetoisuuteen on tietenkin uusi Twin Peaks, joka sentään yrittää).

-Sitä paitsi hahmot toimivat tässä keskimäärin paremmin kuin Prometheuksessa, jossa oli mahdollisesti yksi huonoimmista käsikirjoituksista vuosiin. Toki miehistön esittely ja tuttavallinen chummailu tehtiin parhaiten alkuperäisessä Alienissa ja nyt vain toistetaan kaavaa, mutta se on ymmärrettävää: siitä on muodostunut vuosikymmenten saatossa trooppi. Oliko Howard Hawksin elokuvat tämän esiaste?

-Eihän kukaan haluaisi enää mitään toimintaa nähdä, sillä sitä ei ole ulkoisessa maailmassakaan, ainakaan hyvän puolesta. Kaiken maailman Avengersit ovat parhaimmillaan silloin, kun ensemble vaan hengailee ja jutustelee nasevasti. Friends, anyone? Uusi Guardians of the Galaxy Vol. 2 on niin viihdyttävä ja toimiva juuri siksi, että nasevuus ympätään mukaan toimintaan/toiminnan keskelle. Sillä vaikka GotG2:n(kin) toimintakohtaukset ovat melko yhdentekeviä, niitä jaksaa juuri naljailun vuoksi. Ylenpalttisella läskiksi lyömisellä ja metailulla samalla toki jossain määrin tuhotaan alkuperäisten sarjakuvien henkeä, mutta se on oma vyyhtinsä.

-Ai niin, kapteeni on uskon mies, koska elokuvaan haluttiin ympätä uskon mies. Millään lailla ko. alleviivattu usko ei itse juonessa näy. Lopuksi kapteeni kyllä pääsee ”luvatussa maassa” (eli vieraalla planeetalla) facehuggerin facefuckaamaksi ja täten hänestä tulee Joosef, joka synnyttää (vatsansa lävitse) uuden rodun Aatamin tai Jeesuksen: ensimmäisen xenomorphin.

-Kyllä, tätä roinaa ränniin vetäessään Susan Sontag tekisi polttoitsemurhan, jos eläisi.

-Mutta ei hätää, Raamatun ja Blaken (leffan nimen piti alun perin olla Alien: Paradise Lost tms. yhtä fantastisen typerää, mutta eipä tämä Herran ja ihmisen liittokaan mikään…) lisäksi runoviitteitä löytyy niinkin läheltä kuin Shelleyn Ozymandiaksesta vuodelta 1818! Hyvä runo, dänkki meemi.

-Vuonna 2017 whiteboyt eivät siis vieläkään ole ironisia käyttäessään antiikin/keskiajan/romantiikan kliseitä pop-oopperoidensa tykötarpeina.

Kirjat 2016, osa 3

helmikuu 19, 2017

Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia
Lähteen järkevä, turhia jauhamaton lähestymistapa on vaihteeksi virkistävää, vaikka pohjimmiltani en ehkä olekaan näin ”rationaalisen” asianajamisen ystävä kirjallisuudessa; onhan se pidemmän päälle myös tylsää, erityisesti tyylillisesti. Mitä muutakaan voi seurata, mikäli yrittää ohittaa tyylin ja retoriikan? Kasa opasteita, joita voi perustella lähinnä tieteellisellä metodilla tai kokemuksella kansalaisjärjestöissä. Toisin sanoen Lähteen esseekirja julkisen keskustelun ongelmakohdista piiskaisi myös tätä blogia aimo kädellä, mutta siitä, onko kirjoittaminen ylipäänsä keskustelua voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Joka tapauksessa järkevä ja tarkkaavaisuutta palauttava esseekokoelma, joka toiminee mainiona työkalujen puhdistussettinä jokaiselle, joka kokee tarvetta osallistua ns. julkiseen keskusteluun.

Scott Bakker: Neuropath
Bakkerin tietoisuusdystopia toimii paremmin ideakuvastona kuin proosana, mutta mikäs siinä, kun ideat ovat näinkin kiinnostavia. Toisaalta Shaviron Discognitionin (josta Bakkerin kirjan bongasin) alle lukeneena teoksen ideat olivat jo tuttuja. Eräänlainen neurodekkari, jossa NSA:n salainen tiedeosasto on kehittänyt keinoja ohittaa (”hakkeroida”)  ihmisaivojen minuutta, empatiaa, kiintymystä jne. sääteleviä keskuksia luodakseen palkkamurhaajia ja piiloagentteja, jotka pystyvät toimimaan vailla turhia hidasteita, eli pelkoa, sääliä, järkytystä jne. Sinänsä aika peruskamaa, mutta ”aitoihin tutkimuksiin” pohjaava tiedehöpinä pelastaa. Usein Neuropath tuntuukin lähinnä popularisoidulta neurotiede-esseeltä, mikä ei toki itseäni haittaa — en ymmärrä miksi ihmisiä kiinnostaisi populismin nousun ohessa enää ylipäänsä mikään muu kuin neurotiede, vapaan tahdon ja tietoisuuden ongelmat. Trump-ilmiö ei ainakaan vähennä tämän kysymyksen kuranttiutta, ainakaan jos ajatellaan Kosinskia, Big Dataa ja Cambridge Analyticaa. Big Data tuntuisi ainakin poliittisen ja kulutustottumusten tasolla olevan eräänlainen vapaan tahdon ja tietoisuuden ulkoinen analogia; aivoja ei tarvitse hallita kemikaaleilla tai suorilla, hardwareen kajoavilla hakeilla, jos ja kun pelkkä software-tason vakoileminen ja/tai ohjaaminen riittää.

Alastair Reynolds: Revelation Space
Olihan minun luettava yksi Reynoldsikin, kyseessä lienee kuitenkin nykyavaruusoopperan kuumimmista nimistä, ainakin menneellä vuosikymmenellä. Perusvalidia avaruusoopperaa, mutta mukana on vielä tässä vaiheessa (kirja oli Reynoldsin esikoisromaani) jonkin verran löysää ja kesken jäävää. Toisaalta esikoisia verrattaessa Reynolds vaikuttaa paremmalta kirjoittajalta kuin esimerkiksi uudempi avaruusoopperamies James S. A. Corey, mutta hölmöähän tällainen vertailu on, varsinkin knu molemmilta on sittemmin ilmestynyt lukuisia kirjoja (lisäksi Reynoldsin esikoinen on tätä kirjoittaessani jo 17 vuotta vanha). Kirja on samannimisen sarjan aloitusosa, palannen asiaan jatko-osan merkeissä joskus, kun olen jo autuaasti unohtanut mitä ensimmäisessä osassa tapahtuu.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Ekholmin esikoisesta pidempi kirjoitus täällä. Nähdäkseni paradigman kannalta ns. tärkeä teos, mikäli haluaa kaunokirjallisuudelta muutakin kuin ”uskottavien” henkilöhahmojen ja juonten eskapismia. Mikäli siis haluaa vielä nähdä vaivaa ja kysyä sellaisia kysymyksiä, kuten mitä tarkoittaa kysymys mallia ”onko tämä hyvää proosaa?” ja millaisia vallan ja maun rakenteita ja historioita kysymyksen taustalla on. Kyllä, Rakkaus niinku on metaromaani, vaikka se voi toimia myös koskettavana (tai tympeänä) aikalaiskuvauksena yhdestä, hyvin pitkälle määrittyneestä blokista.

Iain M. Banks: The Hydrogen Sonata
Avaruusoopperoista kun oli puhe. Banksin 2000-luvun tuotanto ei ehkä vedä vertoja 80-90-lukujen tuotannolle, mutta kyse voi olla myös avaruusoopperan genren kehityksestä ja saturoitumisesta — Banks on ilman muuta genren keskeisin kirjoittaja, ainakin minulle. The Hydrogen Sonata on kenties Kulttuuri-sarjan humoristisin teos, vaikka kieli ei olekaan niin syvällä poskessa kuin jollain Douglas Adamsilla. Tässä on erotettavissa on jo hienoinen kuriositeetin aromi, mutta ei toki huono kirja. Kulttuurin näsäviisaat tekoälyt varastavat shown jälleen kerran.

Maggie Nelson: The Art of Cruelty
Tyylilajeja (lyriikkaa, esseistiikkaa, autobiografiaa) teoksissaan sekoittelevasta Nelsonista on tullut lyhyessä ajassa luottonimi, jonka kirjoihin harvemmin pettyy. The Art of Cruelty on tyyliltään perinteisempi; esseistiikkaa ns. ajan hermolta. Teoksen päämotiivi on julmuus (nyky)taiteessa, tai ehkä vielä tarkemmin julmuuden ja taiteen rajat. Analyysin syvyys ei yleensä huimaa päätä, mutta se taitaa olla Nelsonin tapauksessa ideologinen ja eettinenkin valinta; huomio on yleensä pikemminkin kokemuksen ja tuntemuksen tasolla kuin kriittisessä ja kontekstoivassa analyysissä — tai vastaavasti villeissä visioissa. Jenkkien nykytaidekuplaa vähemmän seuraavana löysin teoksesta useita kiinnostavia nimiä (esim. Daniel Trecartin, Paul McCarthy, Mary Gaitskill ja liuta muita) ja koin kirjan myös palauttavan uskoa ja arvoa omaan taidekokemukseeni, mistä voi olla vain kiitollinen. Miinuksena Nelson tuntuisi tulkitsevan Nietzscheä väsyttävästi päin persettä ja ohittavan esim. Deleuzen luennan, mutta lienee hyvin yleistä.

Mary Gaitskill: Veronica
Toisaalta ja toisaalta. Onko järkevää sanoa: soljuvaa kieltä sellaisessa lyyrisessä mielessä, joka ei ole sietämätöntä? Aiheuttaa samalla sen, etten muista kirjasta enää juuri mitään. ”Liittyi jotenkin mallimaailmaan”. Gaitskill on outo, tavallaan hänen tekstinsä koskettaa, tavallaan jättää hyvin etäiseksi. Kiehtova frigidi kylmyys, joka ei sitten lopulta olekaan, ehkä, tarpeeksi kylmää. Soljuvan, lyyrisen kielen impakti ns. postmodernissa on kenties pelkkää tyhjää pintaa.

Slavoj Žižek: Violence
Mahdollisesti Žižekin kompaktein ja parhaiten argumentoitu kirja, siis siinä mielessä että alle 300 sivussa sivupolut ja vitsit ovat vähemmistössä ja aiheesta tullaan sanoneeksikin jotain.

Max Jacob: Runoja noppapikarista ja muita tekstejä
Oikolukuhommia, mutta Jacobin proosarunot tuntuisivat toimivan tyydyttävästi vielä nytkin, yli 70 vuotta myöhemmin. 

Wang Wei: The Selected Poems & Po Chü-i: The Selected Poems (transl. David Hinton)
Mikäpä näitä kiinalaisia mestareita lukiessa.

Chris Kraus: I Love Dick
Ah, viime vuosien kuuma peruna hipster-piireissä. Uusintapainoksensa myötä Krausin kirja tuli vastaan kaikilla mahdollisilla sivustoilla. Kiinnostava kirja, vaikka onkin melko ”journalistinen”, kuten nyt muodissa oleva autobiografinen jenkkifiktio usein on. Sukupuoleni kenties määrittää minut tarkimman kohderyhmän ulkopuolelle jollain tunteellisella tasolla jos ns. valtaa ajatellaan, vaikka toisaalta naisten akateeminen ekskluusio dekonstruktiohurmoksen ajan Yhdysvalloissa poikkeaa luullakseni Suomen yliopisto- ja kirjallisesta maailmasta vuonna 2010-luvulla jokseenkin paljon. Opiskeleeko täällä joku mies vielä jotain? Toisaalta maata johtaa keski-ikäinen jonneverkosto, joten olenpa hiljaa. Sitä paitsi kysymys menee asian viereen, jos pitäisi itse kirjasta puhua. Usein tuntui siltä, että Krausin kirjasta on tullut 20 vuodessa parodia itsestään; ehkä vielä ilmestyessään 1997 se oli tietyssä mielessä aikansa hermolla luomassa vasemmistointelligentsian Baudrillard-Amerikkaa ns. tosissaan, kun nykyään se tuntuu satiirilta juuri siitä älykkökulttuurista, jonka ohessa se on syntynyt. Toisin sanoen I Love Dick uudelleensyntyi ollakseen parodia itsestään. Ajatuksessani ei välttämättä ole järkeä tai todellisuuspohjaa, mutta siltä minusta lukiessani tuntui.

Masuji Ibuse: Black Rain
Ibujin Hiroshima-kuvauksesta kirjoitin jo täällä.

Mary Gaitskill: Don’t Cry
Novellikokoelma, kirjallisuutena ehkä eheämpi kuin Gaitskillin Veronica, mutta onko se kiinnostavaa? Miten paljon onkaan yhdysvaltalaisia novellikokoelmia, jotka lukee ihan sujuvasti hymistellen, mutta joista ei enää muutaman kuukauden perästä muista sanaakaan!

Garri Kasparov: Kuinka elämä jäljittelee shakkia
Entinen suurmestari yrittää toteuttaa eräänlaista ”kuinka yhdistää liikejohtaminen/politiikka/tehokas suorittaminen ja shakki” -yhtälöä tarinoidessaan elämästään ja shakkiurastaan. Paljon kiinnostavia anekdootteja, mutta shakkimestarin kokemus on tietenkin yhteismitatonta; pelitaidosta ei tartu lukijaan mitään, joten shakinkin sovellukset ympäröivään maailmaan jäävät enintään analogiselle tasolle. Kasparov oli shakkiuransa ajan, tietenkin, täysi monomaani, jonka elämä oli jatkuvaa ongelmanratkaisua: kuinka estää herpaantuminen, kuinka maksimoida erilaisten muunnosten muistikyky, mitä jättää laskematta, koska luottaa intuitioon, kuinka pitää tiukka rutiini yllä jne. Huvittavaa oli lukea päällekkäin vanhoja kiinalaisia runomestareita ja Kasparovia; kenties puhtaat vastakohdat toisilleen, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ”potentiaalin maksimointi” tai ”jatkuva itsensä ylittäminen”.

Michael Moorcock: The Weird of the White Wolf
Lueskelin muutaman Elric-kirjan kun teininä jäi kesken, mutta ei siitä taida sen enempää jäädä jälkipolville kerrottavaa. Luurankomaisia fantasianovelleja ikonisen amoraalisella albiinoprotagonistilla, josta on sittemmin johdettu kaikki mahdolliset Drizzt Do’Urdenit ja Geralt of Riviat.

Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka
Suomalaisen nykyfilosofian toinen kiinnostava kirja Energian & kokemuksen lisäksi. Minun on oikeastaan turha kirjoittaa tästä tämän enempää, koska Pontuksen tekstissä sanottiin jo kaikki mitä itse sanoisin. Päälle tämä Juho Rantalan kirjoitus. Hieno kirja, mutta minäkin voin vain ihmetellä kustannustoimittamisen puutetta (olen melko varma, että kirjassa oli muutamaan kertaan tismalleen samat lauseet, vaikka välissä saattoikin olla muutamia satoja sivuja) ja toisaalta juuri fossiilisen energian analyysin puutetta ja Energian & kokemuksen mainitsematta jättämistä. Taustalla lienee jotain henkilökohtaisia kaunoja, mikä on tietenkin tuplasti murheellista ja kornia, varsinkin jos puhutaan uudesta yhteisöllisyydestä, ylisubjektiivisuudesta, individualismin ylittämisestä jne.
Gilles Deleuze: Nietzsche ja filosofia
Solidi.

Kirjat 2016, osa 2 (sisältää pienoisesseen fragmentin ontologiasta)

tammikuu 24, 2017

(Osia tuleekin enemmän kuin kaksi, sillä vuoden jälkipuoliskolla lukemani kirjat olivat siinä määrin kiinnostavampia, että myös miniesseet paisuvat.)

 

Michel Houellebecq: Alistuminen
Sivistyneiden, keski-ikäisten miesrottien saaga jatkuu. Hupsua: kesällä kävin kirjasta pitkän keskustelun, mutta en laiskuuttaani kirjoittanut siitä mitään muistiin ja nyt muistan keloistani kovin vähän. Tämä pätee luultavasti kaikkiin lukemiini Houellebecqin kirjoihin; niistä muistaa kohauttavat, esseistiset keskusideat, mutta itse tarinat jäävät unholaan.

Joka tapauksessa Alistumisessa H pelaa näppärän populistis-satiirisen kortin, joka on samalla kiehtova premissi tulevaisuusfiktiolle: kirjan vuoden 2022 Ranskassa muut puolueet tekevät vaaliliiton kannatustaan kasvattavan Muslimiveljeskunnan kanssa ja saavat täten tukahdutettua Kansallisen rintaman (johdossaan Marine Le Pen) nousun. Tämän seurauksena erityisesti korkeakoulutuksen rahoitus islamisoituu siinä määrin, että myös akateemiset ja yläluokkaiset piirit joutuvat omaksumaan islamin ja muovaamaan käytöstään ja nokkimisjärjestystään islamin mukaiseksi.

Suurena rakenteellisena visiona kehys ei ole hullumpi, ongelmallisempana voi nähdä Houllebecqin fokuksen ja satiirin suunnan: kirja on ikään kuin kasvukertomus, jossa 44-vuotias päähenkilö Francois (kirjallisuuden lehtori Sorbonnessa) potee elämänsä tyhjyyttä ja stagnaatiota akateemisen turvapaikkansa suojissa vain ottaakseen islamin lopulta omakseen. Sillä mikä olisikaan sopivampaa: kirjan patriarkaattinen, perinteisiä arvoja kunnioittava islam sopii hänelle kuin nenä päähän. Naiset tietävät jälleen paikkansa, hameet lyhenevät ja sivistynyt mies voi lukea rauhassa, eiköhän jostain nuorempi vaimokin hoidu. Kapitalismille islam ei tietenkään ole ongelma siinä missä Kiinan kommunistinen diktatuurikaan.

Kuten muutkin Houllebecqin romaanit, myös Alistuminen on muutaman idean romaani. Valitettavasti vain tuntuu siltä, että hänen proosansa taso laskee jatkuvasti: ideat ovat ”raflaavia”, mutta kerronnallisesti ja tekstuaalisesti Alistuminen on jo varsin löysä ja esteettisenä kokemuksena sen lukeminen tuntuu yhtä vaaralliselta ja vaativalta kuin Francoisen nauttimat mikroateriat.

Slavoj Žižek: Trouble in Paradise: From the End of History to the End of Capitalism
Slavoj-setä kelailee kuinka päästä ulos kapitalismista vaikka koko ajatus tuntuukin kosmisen mahdottomalta. Tyylilleen uskollisesti hypitään sinne tänne, mutta jonkinlainen fokus on kuitenkin emansipatoristen kamppailujen mahdollisuuksissa ja sudenkuopissa kapitalismissa, joka on selkeästi kriisissä, mutta porskuttaa silti. Žižek tuntuisi tulevan siihen tulokseen, että koska kapitalismi on ainoa peli ja koska pelaamme vain ja ainoastaan sen säännöillä emmekä muuta voi, voi jotain muuta olla vasta sitten, kun kapitalismi systeeminä on poistunut. Toisin sanoen hän ei tuntuisi uskovan esimerkiksi pienten, marginaalista käsin käytävien kamppailujen mahdollisuuteen minkään lopullisen muutoksen tuojana (vrt. esim. Viren & Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka). Onko tällaisesta kötinästä sitten mitään hyötyä tai iloa? Ajattelun tasolla toki, Žižek on mainio kirjoittaja, mutta työkalupakin kannalta ei.

Christopher Isherwood: Praterin orvokki
Kaunis pieni kirja, jonka vaivatonta etenemistä voi kirjoittajana vain kadehtia. Ostin eurolla Jyväskylän parhaan kirjakaupan (Lukuhetki) poistokärrystä, sillä Isherwoodin kirjoja ei tässä kaupungissa ole kovin montaa saatavilla edes englanniksi. Sääli, koska luulen kaiken Isherwoodin kirjoittaman olevan ns. tykkimatskua. Pienoisromaani elokuvan tekemisestä 40-luvulla: elämä, taide, natsismin nousu.

Don DeLillo: Zero K
Falling Man
oli mielestäni tylsä ja Point Omega heikohko, mutta Zero K:ssa DeLillo on vielä aivan uudella hermeettisyyden tasolla. Scifikuvauksena teos on tylsähkö ja kliseinen, mutta kirjatapauksena DeLillo on edelleen DeLillo. Lyhyeksi kirjaksi jumalattoman hidaslukuinen, sillä kerronta ei vedä oikeastaan mihinkään suuntaan. Mikä on minun kirjoissani viimeinen hyvä DeLillo? Cosmopolis, juuri delillolaisen dialogin huipentuman (tai saostuman) vuoksi. Sitä paitsi pörssilyriikkaa suoltava teos tuli sopivasti 3-4 vuotta ennen asuntokuplan puhkeamista. Mutta voiko DeLillon dialogi olla vuonna 2016 enää muuta kuin parodiaa DeLillon dialogista?

80-vuotiaan kirjailijan suunnassa suurkaupunkien ja (post)modernin hektisyyden kuvaajasta kohti valkoisen tyhjän tilan ja autiomaan jupinaa on jotain oireellista, mikäli niin haluaa nähdä. Toisaalta kysymyksessä saattaa olla yksinomaan ikääntyminen tai lähestyvän kuoleminen käsitteleminen: vaikka metropoli tuntuisikin olevan kulttuurin ja sivistyksen kehto, voiko metropoli kiinnostaa introverttiä pohtijaa määräänsä kauempaa? Vetäytyihän Millerkin Big Suriinsa.

Lukemani mukaan DeLillo kirjoittaa (tai ainakin kirjoitti parhaina vuosinaan) 10 tuntia päivässä, mikä on naurettava määrä: voidaanko väittää, että 10 tuntia päivässä työskentelevä ihminen elää? Ehkä juuri siksi DeLillolla ei tuntuisi olevan tyhjyydestä mitään sanottavaa. Ainakaan mitään sellaista, mikä ei tuntuisi vain ”tyhjältä” mielessä, jossa tyhjyys on täytetty. En puhu siis zazenin tyhjyydestä, vaan länsimaisen galleriatilan tyhjyydestä.

Steven Shaviro: Discognition
Ah, Shaviro. Tuo jenkkiläisen pop/postdeleuzelaisuuden airut. Tosin nykyisessä inkarnaatiossaan Shaviro on vetävyyden lisäksi myös jossain määrin ns. level-headed, eli Doom Patrolsin (sikäli mainion) pamflettimaisesta pajauttelusta on siirrytty rakentavampaan ja pohtivampaan suuntaan. Ehkä Shaviro on pikemminkin spekulatiivinen realisti? Samantekevää. Tässä varsin kiinnostavassa esseekokoelmassaan Shaviro tarkastelee tietoisuuden ja tietoisuuden kuvaamisen ongelmaa erinäisten scifinarratiivien kautta. Hän tulee muotoilleeksi, että itse asiassa filosofiaa ja neurotieteitä paremmin tietoisuuden ongelmia saattaa luodata nimenomaan scifikirjallisuus, joka soveltaa teorioita ns. käytäntöön, ”kokemuksen” tasolla. Tähän minulla ei nokan koputtamista, varsinkin kun bongasin Shaviron kirjasta muutamia kiinnostavia jatkolukemistoja. Helppo ja vahva suositus jokaiselle, jota tietoisuus tai scifi kiinnostavat edes rahtusen verran.

Antti Hyry: Kertomus
Mikäköhän Hyryistä tämä oli? Heh, see what I did there? Aivan kuin Hyryllä olisi teoksia per se. On vain proosaa, joka jatkuu ja josta voi leikata pätkiä. Samoin kuin Merellä. Viisi novellia tai jotain, joissa mies mietiskelee. Samantekevää mitä Hyryissä tapahtuu (tai pikemminkin ei tapahdu). Markku Eskelinen ei Hyrystä välitä, mutta se ei haittaa, sillä minä välitän silti Markusta & omissa kirjoissani Hyry on se aaltomodernistinen kotimainen proosa, jonka äärelle minä palaan, jos on pakko. Sitten on se Toinen kotimainen modernismi, jota en ole vielä löytänyt. Mutta siis Hyry tai Meri, vaikka Merellä (tai meressä) on turhan paljon affekteja, esimerkiksi kaikki se satiirinen puhe sodista. Siis: Hyryn proosa on niin perkuleen ”kuulasta” ja hermeettistä, etten muuta tarvitse. Se on vain proosaa, joka etenee, vaikka mitään ei tapahdu, kahvi ja kaakau kiehuvat, nisu tuodaan pöytään, traktoriin laitetaan bensaa. Minulla on Silta liikkuu edelleen hyllyssä koskematta, koska tiedän että vielä tulee se tuomen imelän mädältä haiseva kesä, jona vatsani on sekaisin, kesä jota Hyry keinuttaa.

Sellaista kesää ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan, sillä siten mielikuvat ja nostalgia rakentuvat. Nostalgian kohde ei ollut mitään, sillä eihän tämä, juuri nyt ja tässä, ole mitään. Aivan kuten se vaara, josta nostalgiaan paetaan, ei ole kohdalle osuessaan enää mikään toinen, pelottava. Vaan oma. Eikä oma pelota, oma vaan on, oma ehkä ahdistaa, mutta toisella tavalla kuin se, minkä vuoksi nostalgiaan paetaan, koska sitä pelätään. Sitten taas jokin uusi toinen uhkaa omaa ja omasta halutaan paeta kohti mennyttä omaa, joka ei koskaan ollut. Onko Hyryn proosa tätä? Jotenkin katsoin ja sitten oli pullaa. Siihen kahvi imeytyy, tuo sopivasti kosteutta, mukavasti.

Yasunari Kawabata: The Master of Go
Luin Kawabataa kesällä Mykkälän tilalla Pielavedellä ja yritin kirjoittaa proosaa. Kawabatan lukeminen tuollaisena hetkenä on helvetin huono idea, koska Kawabata on aina parempaa kuin omat ulosteesi. Onko tämä taholtani jonkinlaista modernistisen japanilaisen kulttuurin kaihoa? Varmasti on, en kiellä etteivätkö Meiji-kauden ja länsimaistuvan Japanin murrokset kiinnostaisi minua erityisesti, vaikka toisaalta kiinnostus johtunee nimenomaan hienoista kirjailijoista (Kawabata, Natsume, Mishima, Tanizaki, Dazai, Kaiko, Abe). Kawabata lienee heistä kaikista ”ehyin”; sommittelun taito ja siitä johtuvan piilevän voiman määrä esimerkiksi Tuhannessa kurjessa on lähimain posketon.

The Master of Go (Meijin) oli Kawabatan oma suosikki ja myös ainoa romaaneistaan, jota hän itse piti valmiina. Samalla kirja poikkeaa varsin paljon Kawabatan muista romaaneista, sillä on se reportaasimainen (K oli myös lehtimies), puolittain todelliseen tapahtumaan pohjaava kuvaus vuoden 1938 Go-pelistä, joka oli ”klassisen ajan Go:n” viimeisen mestarin, Hon’inbō Shūsain, viimeinen ottelu. Vastustajana oli nuori, pelin modernia sukupolvea edustava Otaké (kirjassa nimi muutettu, oikeasti Minoru Kitani). Kawabata teki kuusi kuukautta kestäneestä ottelusta reportaasin Mainichi-sanomalehtiketjulle, joten romaani rakentuu osin näiden tekstien uudestaanmuokkauksiin.

Allegorisesti pitkän pelin kuvauksesta rakentuu tietenkin modernin ja vanhan suhteen määrittelyä, kun klassisen mietteliäs, elämänfilosofiamainen Go päiväkausia kestäneine otteluineen ja seremoniallisuuksineen muuntuu dynaamisemmaksi ja nopeammaksi ongelmanratkaisuksi. Samalla vanha mestari sairastelee, häviää ottelun ja lopulta kuolee vuosi ottelun jälkeen.

Mark Fisher: Capitalist Realism
Viihdyttävät 81 sivua sitä ihteään, eli (taas yksi, mutta paremmasta päästä) pamfletti siitä, miten kapitalismi läpäisee koko elämän skaalan. Ehkä voisi sanoa, että Fisher on Žižekiä ja Jamesonia vasta-alkajille? Kaikki lukemani kriittinen kapitalismintutkimus heittää päässäni niin iloisesti häränpyllyä ja sekoittuu keskenään, että tarkempaa tietoa haluavat ohjaan lukemaan itse kirjan, joka on saatavilla ilmaiseksi pdf-muodossa esimerkiksi täällä


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Viikilä on hyvä kirjoittaja, mikä on proosan puolella harvinaista. Kyseenalaisesti fronttaavalla lauseellani tarkoitan sitä, että Viikilän lauseessa ja rinnastuksissa jo sinänsä tapahtuu asioita, oheen ei tarvita kilometrikaupalla löysää, eli juonia, tunteiden kuvaamista, tutkimustyötä tai henkilöhahmoja. Ehkä voisi sanoa, että Akvarelleja on siis nimenomaan runoilijan kirjoittama kirja, eikä päiväkirjamerkintämäinen rakenne ole haitaksi, vaikka samalla osuu myös suomalaisessa runoudessa jokseenkin vallalla olevan fragmentin poetiikan paradigmaan (Tennilä, Blomberg, Luoma-aho, Haasjoki, Vähänen, Filander jne.). Akvarelleja on samalla kiinnostavampi kuin Jukan runokirjat (mikäli Nummela-Nuopponen-Viikilä -trion mainiota Ensyklopediaa ei lasketa), koska se ei ole niin nasevoiva ja yksinomaan kääntelevä — maneereita, jotka leimaavat joskus Viikilän tuotantoa liiaksi asti. Nyt pääasiallinen tunne ei ole enää se, että lukee kokoelmallista poeettisia puujalkavitsejä, vaan pikemminkin tuntuu siltä, että historiallisen ihmisen kokemuksesta aukeaa jotain, vuosisatojen läpi — oli se sitten anakronistista tai ei. Mitä Akvarelleja onnistuu mielestäni hetkittäin saavuttamaan on nimenomaan sellaisen henkilökohtaisen tajunnan sävy tai värin liike, joka yleensä jää uupumaan historiallisista fiktioista lähes tyystin.

Olen siis oikein hyvilläni Viikilän Finlandiasta, sekä taiteellisesti että henkilökohtaisesti.

Eriävän mielipiteen esittää esimerkiksi Arhi, eikä minulla ole siihenkään vastaansanomista, se on miettimisen arvoinen. Toisaalta on ilmiselvää, että kaikki romaanikirjallisuus on porvarikirjallisuutta,  ainakin mikäli katsoo romaanin historiaa, tai vastaavasti kaunokirjallisuuden nykyistä asemaa kulutushyödykkeenä. Mitä muutakaan se voisi olla? Eikö jo yksin lukutaito tee sinusta porvaria, saati se että on aikaa ja mahdollisuuksia miettiä kaunokirjallisia ongelmia? No hyvä, venytän tässä käsitettä enkä tarkoita porvarilla enää historiallisesti kauppiassäädyn jäsentä, marxilaisittain omistavan luokan jäsentä tai edes ei-vasemmistolaista henkilöä, vaan yksinkertaisesti kestävän hiilijalanjäljen ylittävää yksilöä. Millä muilla määreillä on enää mitään merkitystä?

Tietenkään en arvota taidetta yhteiskunnan lävitse noin rakenteellis-mimeettisesti kuin Arhi, siis siinä mielessä että teoksen pitäisi vastata jotain historiankirjoituksen kautta säilynyttä ”aitoa” kuvausta tai kärsimystä. Lukisin todella mielelläni vainoharhais-huumehöyryistä aikalaissalaseurasekoilua 1800-luvun Helsingistä. Mutta historiallisesti tyylilajina päiväkirja/työpäiväkirja on nimenomaan ns. taidokkaan yksilön genre. Työpajanjohtajan, renessanssi-ihmisen, tutkijan, runoilijan, luonnontieteilijän ja filosofin. Esteettisenä luomisen tilana se on hyvin lähellä fragmenttia, jonka seuraava looginen askel on nimenomaan muistikirja, päiväkirja. Tästä ”fragmentin ilmiöstä” muistan ainakin Jonimatti Joutsijärven kirjoittaneen jossain viimeisimmistä Tuli & Savun numeroista, vaikka en siinä esitettyjä ajatuksia enää muistakaan.

Ontologisesti lonkalta ja kliseenkin uhalla sanon fragmentin olevan vastaus ns. postmodernin (en tarkoita postmodernia tyylilajina tai -suuntana, vaan ylipäänsä tietyn kokemuksen praksiksena; tiedollisena maailmassaolon tapana tai vääjäämättömyytenä) krapulaan: kun kaikki tyylikaudet ja kaikki tieto on olemassa samanaikasesti, mutta toisaalta usko mihinkään CV:tä kasailevaa yksilöä suurempaan on kadonnut, pitää itselleen oikeuttaa uuden tekstin (sisällön-)tuottaminen maailmaan. Kun tämän epäröivän ja kalvavan itseilmaisunsa naamioi muistiinpanoksi, joksikin kokoamaan alkavaksi —  alusta aloittavaksi — pystyy kenties hetkeksi ohittamaan merkityskadon ja toisaalta toiminnan yhdentekevältä tuntuvan vaikutuskadon. Ikään kuin opettelisi hengittämään uudestaan (vaikka se mitä henkäyksen jälkeen tulee, onkin kyseenalaista; mikäli ottaa maailmaan osaa, päätyy valtasuhteeseen). Epäilemättä fragmentin ja meditaation suhde on läheinen. Onko fragmentin poetiikka siis, nietzscheläisittäin ajateltuna, länsimainen vastaus zen-buddhalaisuuden passiiviselle nihilismille? Onko niin, että siinä missä Sawaki Kōdō aloittaa ei-minkään ei-ajattelun aina uudestaan, länsimainen aloittaa ei-minkään analyyttisen ajattelemisen aina uudestaan?

Kirjat 2016, osa 1

tammikuu 15, 2017

[Vuosi 2016 oli melko vaatimaton lukuintoni kannalta, joten tästä tulee vain 2-osainen. Pahoitteluni siitä, varsinkin jos olisit kiinnostunut pikemminkin kirjallisuudesta kuin elokuvista. Keskimäärin ainoa uudenvuodenlupaukseni on lukea vuonna 2017 enemmän. En tiedä hyödyttekö te siitä mitään.]

Paul Virilio: Bunker Archeology & The Information Bomb
Virilio kulki 50-60-luvulla kameran kanssa Atlantin vallin alueella ja kuvasi 2. maailmansodan natsibunkkereita, tämä kokoava teos ilmestyi alkujaan 1975. Muutama essee bunkkerin ja monoliitin estetiikasta suhteessa luotien ja pommien vauhtiin, lopussa mustavalkokuvaosuus. Kirjaa lukiessa tuli hassu anakronistinen vire, vähän kuin se olisi aavistuksen verran jostain toisesta paradigmasta. Ehkä Virilio oli vielä kiinni toisessa maailmansodassa ja sen kysymyksissä siinä, missä Katoamisen estetiikassa 5 vuotta myöhemmin on aura jo ”nykyaikainen”.

Tultaessa 2000-luvulle Virilion moralistinen konservatiivisuus alkaa käydä problemaattiseksi ja The Information Bomb on änkeröinnissään paikoin huvittava. Aforistisesti silti kiinnostava, mutta ei lähelläkään Katoamisen estetiikkaa ja Pakonopeutta, jotka ovat oikealla tavalla poeettisia; niiden vapaasti virtaavat ideat ja kiinnostava tekstuaalinen pinta kestävät toistuvaakin lukemista. The Information Bombin raoista tihkuu kuitenkin jo vanhan miehen huoli elinympäristön muutoksesta, mikä alkaa myös nakertaa aiempien teosten ja koko ajattelurakenteen pohjaa; onko Virilio sittenkin vain konservatiivinen vasemmistojäärä, joka kaipaa takaisin johonkin agraariseen kyläyhteisöön? Kaikki on ns. hyvin, jos katoaminen ja pakonopeus vain ovat, jos Virilio vain kuvaa ”tosiasian”. Mutta ideologisesti värittyneenä orjamoraalina hänen ajattelunsa saa pahanmakuisia piirteitä.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
Nasevia pieniä novelleja, kehysteemana löyhästi urheilu. Seppänen on taitava kirjoittaja, ehkä jossain määrin jopa humoristi. Pureskelua tai syvää pohdintaa ei tämän äärellä harrastateta, mutta niin tekstit kuin teoskin ovat toisaalta niin lyhyitä, ettei se haittaa.

E. L. Doctorow: Kynämies
Luin nimikkonovellin takia, koska siinä on omaelämäkerrallisia piirteitä ja erityisesti alkuvuodesta olin kiinnostunut raportoivan novellin keinoista suhteessa omaan kirjoittamiseeni. Kyynisenä narsistina minulla ei ole mielikuvitusta, eikä maailmassa toisaalta ole enää tapahtumia tai uskoa. Tämän vuoksi fiktion kirjoittaminen on vaikeaa ja mieletöntä. Haluaisin silti yrittää. Doctorowin kokoelman sisällöstä en muista yhtään mitään. Perustason valkoisen juutalaismiehen prestiisiä New Yorkista. Itse asiassa myös ainoa lukemani Doctorowin kirja, vaikka häntä pidetäänkin jenkkiläisen postmodernin romaanin keskeisinä tyyppeinä. Toisaalta postmodernin kauden historialliset teemat ja uudelleenkirjoitukset eivät kiinnosta minua proosassa vähääkään.

Henriikka Tavi: 12
En yleensä listaa runoteoksia tähän listaan, paitsi jos ne ovat koottuja. Tämä nippu on kasattu Henriikan mainion eklektisestä 12-teossarjasta, mikä ei suinkaan helpota kokoavan lausunnon kirjoittamista, lähes 12 kuukautta lukemisen jälkeen. Bonuksena olin oikolukija, joten there you go. Kustantamon edustajana sanon: Henriikka on hieno runoilija. Itsenäisenä subjektina: Henriikka on hieno runoilija, vaikka 12 olikin sarjana epätasainen. Tässä on siitä parhaat palat.

Jyri Vartiainen: Aurinko
Vartiaisen esikoisteos oli minulla oikoluettavana, minkä vuoksi tulin kiinnittäneeksi sisältöön turhan vähän huomiota. Kun katsoo tarkasti tekstiasua lyöntivirheitä silmällä pitäen, tulee itse lukemisesta lakaisevaa. Ykityiskohtiin menevää ja jossain määrin kulmikasta kieltä, tässä on ripaus Hyryä ja Merta. Itse stoorista muistan hyvin vähän mitään. 


Michael Lewis: The Big Short: Inside the Doomsday Machine
Luin tämän saman tien katsottuani Adam McKayn hauskan elokuvaversion, joka oli minun kirjoissani yksi vuoden 2015 valopilkuista. Asuntopörssikupla tuntuu ajan hengen kannalta jotenkin keskeiseltä, enkä elokuvan perusteella ymmärtänyt varsinaisista taustamekaniikoista mitään. Kirjan luettuani ymmärsin ainakin hetken verran. Lewis on mainio kirjoittaja ja tietokirjaksi tämä vetää kuin se proverbiaalinen junan vessa; kirja on usein vielä leffaakin viihdyttävämpi.

Donald Barthelme: Unspeakable Practices, Unnatural Acts
Barthelme jota en ollut lukenut, vaikka toisaalta lienee useita lukemattomia. En tiedä olenko kasvanut Aku-sedästä yli, vai onko tämä vain keskimääräistä heikompi kokoelma. Ehkä Barthelmelta tulee vain omaksua tietty ideavapaus ja ilmaisun nasevuus, minkä jälkeen hänen novellejaan ei ole enää välttämätöntä lukea. Riittää kun tietää, että jossain eetterissä Barthelme tekee täydellisiä lauseitaan. Niille voi olla vaikea keksiä muuta käyttöä. ”Historiallisesti” ajateltuna mahdollisesti suurin vaikute omassa kirjoittamisessani, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Erään haastattelun perusteella Barthelme olin nimenomaan editoimisen jumala, mikä on toisaalta vastakkaista omalle kirjoittamiselleni. Luulen, että hän editoi tekstejään niin kauan, että niistä tuli omituisia.

James S. A. Corey: Leviathan Wakes (The Expanse #1)
Scifi-saaga sanan avaruusoopperamielessä, joskaan ideakuvastoltaan tai skaalaltaan ei niin korkealentoisesti kuin joku Reynolds tai Banks. Tässä ollaan lähempänä Babylon 5:n sosiologiaa; politiikalla ja ihmisryhmien välisillä suhteilla on Expansen maailmassa selkeä paino, mikä on vaihteeksi virkistävää. Luin ensimmäisen kirjan, koska hammasta jäi kolottamaan katsottuani kirjasarjaan pohjaavan tv-sarjan 1. kauden.

Vähemmän yllättäen tv-sarjassa hahmojen väliset suhteet ovat kirjaa räjähdysherkempiä ja dramaattisempia. Joku kutsuisi sitä hyväksi televisioksi, toinen hahmoja ärsyttävyyden rajoille ylidramatisoivaksi. Tv-versio on joka tapauksessa tällä hetkellä paras (joskin myös keskimäärin ainoa) scifi-sarja, eikä kirjakaan huono ole. Kirjan suurin ongelma on itse proosa, jossa olisi toivomisen varaa, erityisesti dialogit ja niiden kautta rakennetut ihmissuhteet ovat paikoin väkinäisen banaaleja, mutta maailma ja keskiössä oleva ”mysteerivirus” vaikuttavat tarpeeksi kiinnostavalta. Luen scifiä joka tapauksessa ideoiden, en proosan vuoksi.

Mutta: tv-versio tuntuisi kirjoja kiinnostavammalta, joskin on epäreilua arvottaa vain yhden kirjan perusteella (kirjasarjassa on jo kuusi osaa, seitsemäs ilmestyy tänä vuonna ja pari on vielä luvassa). Aion lukea kyllä ainakin vielä toisen, jahka ehdin. Netflix on ostanut tv-sarjan oikeudet (alkujaan muistaakseni Syfyn sarja) ja 2. kausi on luvassa helmikuun vaihteessa. Nyt on siis hyvä hetki aloittaa.

Peter Watts: Blindsight / Echopraxia / Starfish / Maelstrom / ßehemoth
Uuden lempikirjailijani hienosta Blindsightista (ja kursorisesti sen jatko-osasta ja Rifters-trilogiasta) kirjoitin jo täällä. Ns. ”kovaa scifiä”, mutta myös poikkeuksellisen hyvin kirjoitettua. Onko scifin Tarkovski M. John Harrison löytänyt manttelinperijänsä? Ehkei sentään, sillä Watts menee 90% ideat edellä, mutta sehän passaa. Ainakin Blindsightin aion lukea uudelleen.

Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Olen keskittynyt pääasiallisesti moderneihin avaruusoopperoihin ja lukenut melko vähän ns. scifin klassikoita, joten päätin lukea edes yhden Clarken. Kankeaa proosaa, joka tuntuu 2010-luvulla lähinnä retrofuturismin ideakuvastolta. Jossain määrin avaa elokuvaversiota, sillä vaikka Kubrick on oma läpitunkematon itsensä, oli Clarke kuitenkin toinen käsikirjoittajista. Mutta jos tämä on Clarken ”paras” kirja, ei liene syytä perehtyä muuhun tuotantoon.

Janet Frame: The Lagoon
Uusiseelantilainen Frame on tunnettu ”poikkeavasta” elämästään, josta hän teki kirjallisuuttaan: itsemurhaa yrittänyt Frame oli 8 vuotta psykiatrisessa sairaalahoidossa (nyt puhutaan siis 40-50-luvuista) ja säästyi lobotomialta vain siksi, koska hänen esikoisnovellikokoelmansa The Lagoon sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1951. Myönnän usein tutkineeni Framen kirjoja yliopiston kirjaston hyllyillä juuri tämän elämäntarinan vuoksi. Vaikka olenkin vuosien varrella olen oppinut ja joutunut hyväksymään sen karun tosiasian, etteivät tekijöiden erilaiset ”hulluuden historiat” takaa kirjallista laatua; vaikkea poikkeavat mielentilat voivatkin olla kokemuksellisesti ja materiaalisesti kiinnostavia, eivät ne opeta kirjoittamisen tekniikkaa tai esteettistä sommittelun tajua, mikä on puolestaan se ainoa merkittävä tekijä kirjoittavan yksilön ja tekstiä lukevan kaksilon välissä. Niinpä Erno Paasilinnan maksiimi ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija” ei tuntuisi pätevän (luultavasti) tarkoitetussa mielessä; suhteessa kirjallisuuteen elämänkokemuksilla ei tee mitään, ellei osaa kirjoittaa. Tietenkin myös kirjoitustaito ja lahjakkuus tulevat eletystä elämästä, joten hiuksia halkoaksemme Paasilinnan heitto pitää kutinsa.

Liittyykö tämä Frameen? En tiedä, hänen esikoisnovellikokoelmansa on ihan ok, mutta ajatuksellisesti tai teknisesti se ei antanut minulle mitään uutta. Toisin sanoen kiinnostus pysyi jossain määrin ulkokirjallisella tasolla.

Stewart Lee: How I Escaped My Certain Fate
Modernin stand-up-komiikan rakenteen ja dynamiikan nero kertoo elämästään ja siitä, miksi lopetti hetkeksi stand-upin tekemisen ja aloitti sitten uudelleen. Mukana tarkkoja lähilukuja hänen dvd-spesiaaleistaan, ts. routineista, jotka hän käsikirjoitti ja joiden kanssa kiersi aina kunakin vuonna ja toisaalta niiden syntyhistoriasta ja suhteesta hänen omaan elämäänsä. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta kiinnostavaa läpileikkausta brittiläisen stand-upin historiasta ja tarkempaa perehtymistä Leen huumorin lähteisiin. Lavalla, brittikulttuurin sysimustana satiirikkona Lee on vailla vertaa, Chris Morrisin hengenheimolainen.  


Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Jos tietää, etten voi sietää esimerkiksi Lispectorin tyylistä ”hurmiollista” proosaa, arvannee myös, että pidän Haneken kuivasta ja kylmästä elokuvaversiosta Jelinekin ”sinfonista” romaania enemmän. Oireellista? Kaikki on. Olen kyllä hyvin kiinnostunut Jelinekin äärikriittisestä eetoksesta, eikä romaani huono ole (ainakin se on ns. ihanasti ahdistava), mutta tietyssä mielessä Jelinekin proosa on lähimain lukukelvotonta; tieto sosiaalisten rakenteiden kritiikistä kantoi lukukokemustani. Kyllä, olen sisäsiisti pelkistäjä(mies). On hivenen kummallista, että ”psykologisten henkilöhahmojen kulttia” kritisoinut Jelinek äityy aivan yhtä imeläksi ja eskapistiseksi tulkittavissa olevaan ”soljuvan lauseen” kulttiin. Onko tämä käännöksen ongelma? Mahdollisesti osittain. Erityisen kiinnostavaa olisi, jos olisin lukenut Jelinekin romaanin ennen Haneken elokuvaversion katsomista, niiden välinen sävyero ns. runsaudessa on niin suuri.

Toisaalta erot kieliarvotuksessa saattavat johtua lääkityksestäni. Joku vielä uskoo adjektiiveihin, myllytykseen huudahduksiin! Minä en.


Osip Mandelstam: Keskustelu Dantesta
Epäilemättä kiinnostavia historiallisia pohdintoja esimerkiksi Venäjän kielestä ja toisaalta kristinuskon ja Rooman suhteesta, mutta rehellisesti sanoen en muista Mandelstamin esseekokoelmasta enää mitään.


Allan Ropper & BD Burrell: Reaching Down the Rabbit Hole
Ällöttävän omahyväiseltä ja rehellisesti sanoen vähän kusipäiseltä tyypiltä vaikuttavan neurolääkärin sinänsä ihan kiinnostavia tapauskertomuksia, jotka joku toinen on kirjoittanut ylös ja editoinut. Köyhän miehen Oliver Sacks?

Viktor Segalen: Maalauksia
Vuolaasti mehusteltu kirjoituskokoelma on lähinnä kädenlämpöistä hymistelyä. Ei suinkaan huono, mutta sen pitäisi olla paljon, paljon parempi. Miksi? Koska en muista siitä yhtään mitään. Toisaalta saatoin lukea sen vain lukeakseni sen. Aina hieman huono motiivi, silloin lukee jotain ulkoista painolastia varten ja vasten.

Charles Simic: Dime-Store Alchemy
Joseph Cornellin kollaasitöiden tiimoilta kirjoitettu pikkukiva ”runokokoelma”. Kävimme häämatkalla Lontoossa Cornellin tuotannon hienossa retrospektiivissä. Kirja tarttui mukaan tuolta reissulta. 


John Barth: Chimera
Tämä jäi joskus vuosia sitten kesken, kun mainion alkupään jälkeen viimeinen stoori tuntui obliikilta. Ehkä se sitä onkin, mutta ei enää niin pahasti, etten olisi saanut läpi luettua. Paikoin vetävä ja mainio, toisinaan vähän yhdentekevä myyttimetailu. Osaanko sanoa yhtään syytä, miksi lukea Barthin metafiktioita muuten kuin tietyn estetiikan omaksumiseksi? En usko.

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 7, 2017

The Invitation (Karyn Kusama)
Ihan toimiva ja tunnelmallinen, ennen lopun pakollista väkivaltahölmöilyä. Elokuvia tuntuu olevan mahdoton lopettaa ilman splatteria; paljon raflaavampaa olisi ollut, mikäli mitään ei olisi lopulta tapahtunut. Koko leffa pohjaa lähinnä siihen, että katsoja yrittää arvailla, mikä mahdollisista juonikäänteistä tapahtuu. Sellaisenaan tarpeeksi hyvin tehty.
Lopussa vähän turha, ”edgy” juonigimmick.

Star Trek II: The Wrath of Khan (Nicholas Meyer)
Luultavasti paras Star Trek -elokuva, uudet mukaan luettuna. Pitkältä tv-jaksoltahan tämä tuntuu, mutta mikäpä siinä. Dragissa patsasteleva Montalban on valovuosia parempi Khan kuin umpihölmösti kirjoitettu Cumberbatchin versio neljännesvuosisata myöhemmin.

Center Jenny (Ryan Trecartin)
Valtaosiltaan Trecartinin videoduuni perustuu räikeään post-internet-meemeilyyn, mutta alla on paljon kiinnostavaa. Onko tämä se ns. oikea Spring Breakers, vaiko vain nykytaidekuplan sisäistä runkkailua? Poetiikkana tietoisesti tyhjä, turha, ärsyttävä ja sekava. Toisistaan ohipuhuvien hahmojen flarffijargon on paikoin varsin hauskaa. Olen kirjoittanut pätkästä englanniksi, eikä sitä ole syytä kääntää suomeksi: ”The poet in me (that is what I am by trade and passion, after all) really likes the flarfy jargon these splendid beings utter to the spectator, to one another, to nobody. They’re like humanoid spam-proteins, executing useless subroutines/existing in some liminal fringe/outside the noosphere. Plus It’s fun to spot familiar faces from more… showbizzy venues (Plaza, Malone, Shawkat).”

The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
”Regret? Remorse? Shame? If there’s any to be had from the killers, you won’t see it, not really. Even if one wished for it, even if one thought to catch a glimpse. It’s actually very boring, all these old automatons, twitching away their elder days, having killed dozens and hundrerds of people. There is no cunning here. Only the banal and the mundane. This is perhaps the greatest piece of cinema about the true banality of evil: the repression, the indifference, the random on/off (a)morality. The return of the repressed gives pause only to the repressed and us, the viewers, the exploitationists. The victors themselves won’t analyse. To them it’s water under the bridge. Maybe they have memories. Maybe they have nightmares. The most depressing thing is — of course — that they probably don’t.” (huonon kieliopinkin uhalla olen tänään laiska kääntämään muistiinpanojani)

The Painter (Paul McCarthy)
”de Kooooooning, de Kooooooning!” Katsoin muutaman McCarthyn elokuvan, kuten myös Center Jennyn, koska luin niistä Maggie Nelsonin kiinnostavassa The Art of Cruelty -kirjassa. McCarthy näyttäisi olevan jonkinlainen jenkkiläisen nykytaiteen kulttihahmo, sarjassamme ”ihastuttaa tai vihastuttaa”. Tämä 50-minuuttinen teos koostuu pitkälti omituisen maalarihahmon (McCarthy itse) edesottamuksista. Itsekseen höpisevällä ja tuhisevalla kaverilla on valtava kuminenä ja valtavat kumiset kädet. Sitten tuhritaan ja suhrataan maaleilla, raiskataan kumikädellä maalitölkkiä suggestiivisen lotinan säestyksellä. Välillä maalari käy agenttinsa/taidediilerinsä juttusilla ja käyttäytyy kuin sekava lapsi, kun rahaa ei ole luvassa. Konteksti on epäilemättä, ainakin jos niin haluaa asian nähdä, abstraktin ekspressionismin & Yhdysvaltojen taidemaailman dumaaminen. Itse asiassa pidin tästä varsin paljon.

The Shawshank Redemption (Frank Darabont)
”Hyvä pankkiiri, eli kuinka kapitalismi pelasti elämäni”. Olin vältellyt tätä IMDb:n pitkäaikaista #1-rankattua juustokakkua viimeiset 15 vuotta, joten ehkä oli jo aika istua tämä läpi. Katsoessani tajusin, että olin kuin olinkin nähnyt leffan ainakin osittain, mutta nyt voin joka tapauksessa sanoa katsoneeni sen, eikä minun tarvitse ajatella sitä enää ikinä. Typecasting to the max ja tolkuton hunajakuorrutus, mutta tavallaan ymmärrän arvostuksen. Darabont & King osaavat tällaisen. Mahdollisesti ainoa feelgood-elokuva, jossa on (homoseksuaalinen) anaaliraiskaus.

Jack Reacher (Christopher McQuarrie)
90-luvun alku soitti, halusi toimintaelokuvansa takaisin. Hölmö tavara, tavallaan mainio, tavallaan kamala. En tiennyt että tallaisia tehdään vielä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Duelle (Jacques Rivette)
Äh, halusin pitää tästä paljon enemmän. Mahtavia hahmoja ja visuaalisesti hieno, mutta jätti aika kylmäksi. En tuntenut hahmojen motiiveja tai dynamiikkoja, mikä voi toisaalta olla tietoista/ominaista Rivetten unilabyrinteille. Englantimuistiinpanoni kertoo: ”It’s quite opaque and feels a bit senseless while telling its story; why bother? These are not people, there are no motives, no sensations, only mannequin-like performances without the uncanny agent needed for any feelings of threat or unease. It flatlines too much, which might be fine, but it’s not brutal or cold enough. The style is somewhere between tropes. The documentay-like quality of the outside shots don’t help it none, as they shatter the suspension of disbelief and add a quality of conceptual art. I understand some people adore it and I can see why, but it’s nowhere near the intensity and dynamics that would make it truly shine for me.”

Profound Desires of the Gods (Shohei Imamura)
Imamuran kolmetuntiseen mahtuu paljon hienoa, mutta myös löysää. Insestinhuuruista ja taikauskoista, kreisiä saariantropologiaa. Suosittelen, sillä tämä saattaa kolista hyvinkin lujaa, tai vain puolittain, kuten omassa tapauksessani.

The Neon Demon (Nicolas Winding Refn)
Vaikea sanoa, onko Refnin viimeisin vedätys täysin typerä vaiko ihan ok. Lynchiläinen arkkikertomus suuren maailman toimistojen ovelle (tässä tapauksessa muotimaailman) kolkuttelemaan saapuvasta ”viattomasta” tytöstä, joka alkaa breikata. Silkkaa visuaalista tyylittelyä, ilman tarvittavaa toiseuden tai hienovaraisuuden tajua. Refn tuppaa tekemään elokuviaan nyrkkiraudalla. Silti leffa onnistuu olemaan paikoin jopa tylsä, sillä hitaus hitauden tai tyylin tähden ei aina toimi. Ehkä silti eräänlainen ”tapaus”, joka kannattanee tarkistaa ihan vain nähdäkseen, mitä vuoden 2016 valtavirtaelokuvassa yritettiin tehdä, kun yritettiin tehdä jotain ”erilaista”.

”I still laughed my ass off at Jena Malone spitting into the beautiful cadaver’s mouth whilst jerking off on top of the corpse. The scene is so inanely absurd and faux-symbolical that I just lost it. It’s much like the movie itself. I mean the spitting into a corpse’s mouth part, not the hilarity. I wish the whole 2 hours were so hilariously idiotic and offensive. But in the end it’s just more of the same stylized, fetishistic male-gazing masturbation. If there’s ”a critique”, it’s decades old and banal. This movie (too) takes place in a fantasy world of 80s/90s retronostalgia.

Yes, there are pretty pictures in it. But it’s not cold. Coldness is a sign of mastery. A Kubrick is cold. It’s not disturbing. A Lynch or a Cronenberg is disturbing. ”The Neon Demon” is just an over the top ”thing”, bunch of visual ideas thrown together.”

Knock Knock (Eli Roth)
Haluaisin sanoa, että Rothin elokuva ei ole kyyninen, misogynistinen ja laskelmoiva, mutta valehtelisin. Jos tämä olisi naisen tekemä, saattaisin olla toista mieltä silkan ulkoisen perusteella, sillä Roth ei voi paeta omaa historiaansa gorepornon tekijänä, ei ainakaan näin helposti. Se, että kääntää roolit ympäri (esineellistetyt kaunottaret ovatkin niitä psykopaatteja eikä toisinpäin) ei vielä oikein riitä. Leffa on sitä, mitä hyväntekeväisyys on kapitalismille: tasapainottava, symbolinen ele, jotta voidaan taas jatkaa naisten silpomista ja raiskaamista muissa elokuvissa (kuten Rothin Green Infernossa).

Voi myös olla, ettei Roth yritä lainkaan olla transgressiivinen tai poliittinen, vaan pyrkii vain tekemään silkkaa tuubaa. Ei siinä mitään. Leffa on usein hauska, yleensä silloin kun Keanu Reeves dekonstruoi itseään ironisesti. Mukana on muutama niin naurettava kohtaus, että mieleen uhkaa tulla jo Nicolas Cagen ”Not the bees!” -nykyklassikko. Onko leffa vahingossa hauska, vaiko tarkoituksella vahingossa hauska? Samantekevää, touhu on joka tapauksessa niin halpaa ja kyynistä.

Viihdyin silti. Roth tietää kyllä mikä miestä viihdyttää; leffassa huippumallinäyttelijät (Ana de Armas, Lorenza Izzo; latinoita, kuinkas muuten) vetävät fetisismin ABC-kurssia ja saavat/pakottavat Keanun hahmon sortumaan perinteiseen miesmulkkuiluun. Myönnän: ensin olin hieman kiihottunut, sitten tylsistynyt. Ainakaan mitään palveluksia ihmiskunnalle Roth, Tarantino ja muut b-nostalgikot eivät tee.

Ja jep, Izzo on Rothin vaimo. Miten rakastettavaa onkaan, kun miesohjaajat haluavat esitellä omia vaimojaan bikineissä (vrt. Harmony Korinen vaimo Rachel Spring Breakersissa). Mikä pornokatsekulttuurin huipentuma se onkaan. Ah. Miten rakastettavaa. Miten perin juurin rakastettavaa. Mutta tämä ei ole mitään moralismia, sillä muistakaa: uusi normaali on jatkuvasti uusi. Itse kunkin puhelin lienee täynnä syviä kurkkuja.

Blue Ruin (Jeremy Saulnier)
Taattua käsityötä hyvällä tunnelmalla. Vähän suuntaa vailla, silti. Pidin alkupuolen hobo-kohtauksista paljon itse trillerikuvastoa enemmän, mutta se on vain loogista: hobot taapertavat pieniä pakopolkujaan siinä, missä muut tyytyvät työskentelemään lisäarvon parissa.

Hail, Caesar! (Joel & Ethan Coen)
Pidin tästä luultavasti keskimääräistä (nihkeähköä) vastaanottoa enemmän, sillä ymmärrän Coenin nostalgisen mieltymyksen pastisseihin, oli se kuinka hyödytöntä hyvänsä. Pastisseja pastisien jälkeenkin, sormiharjoitus, jossa ei ole mitään varsinaista mieltä. Paljon hauskoja yksityiskohtia ja silmäniskuja. Teknisesti loistava kuten aina, muutama mainio kohtaus. Ovatko Coenit hyvin murheellisia? Vaiko vain täysin välinpitämättömiä?

The Hunt for Red October (John McTiernan)
On suuri sääli, ettei Sean Connery vedä skottilaisittain väännettyä venäjäänsä läpi koko elokuvan. I’d buy that for a dollar! Temmoltaan aikansa lapsi ja nostalgianakin löysä tapaus. Tämän jälkeen McTiernanissa taisi kiertää veri enää kerran (Die Hard: With a Vengeance).

Swiss Army Man (Dan Kwan, Daniel Scheinert)
Vuoden outolintu on käsittämättömyydessän hetkittäin piristävä; Daniel Radcliffe piereskelevänä ruumiina, jonka postmorteemisti purkautuvaa flatulenssia Paul Dano käyttää perämoottorina seilatessaan Radcliffen raadolla jäänee mieleen, piti siitä tai ei. Paikoin hauska ja jatkuvasti ”sympaattisesti surrealistinen” (ugh), tuntuu silti turhan paljon muutaman idean lyhytelokuvalta, joka on venytetty sataan minuuttiin. ”Kasvukertomuksena” leffa tuntuu teennäiseltä ja tyhjältä, jopa vähän kyyniseltä, mutta kreisit ideat ja Danon ja Radcliffen kemia pelastavat paljon.

Sixteen Candles (John Hughes)
Kasaritrippailu teinileffojen muodossa jatkuu, tässäkin Molly Ringwald. Vaivaannuttavaa näyttelemistä, raiskauksen tuoksuisia vitsejä, rasistisia stereotypioita, menstruaatiovitsejä, yleisesti sekavaa menoa…

Doom (Andrzej Bartkowiak)
Klassikkopelin edelliseen reinkarnaatioon pohjautuva hölmöhkö scifitoiminta, joka oli rahtusen parempi kuin muistin. Kierrättää  Aliensin avaruusmariinikaavaa ja siten kodikas.

Love & Friendship (Whit Stillman)
Elokuva opetus: myös kyyninen narsisti saa lopuksi haluamansa. Austenin tekstiin pohjaavaa nokkelaa seurapiirimanipulaatiota. Periodidraama vaiko metaperiodidraama? Parodis-näsäviisas seurapiiridraama 200 vanhoista high society -konventioista. Motiivi tämän tekemiselle on hämärän peitossa, mutta mikäpä siinä.

Haluan toisaalta uskoa, että tämä on Austenin ”oikea” ääni: kylmän nokkeloiva, seurapiirielämää sisältä päin dekonstruktioiva, feministisin vivahtein.

Tremors (Ron Underwood)
Mainiosti tehty lapsuudensuosikkini toimii edelleen yllättävänkin hyvin. Hyvää kuvakerrontaa, hupaisa tunnelma. Parhaita kauhukomedioita?

Candyman (Bernard Rose)
Jostain syystä Candyman ei tuntunut enää (en edes halua miettiä kuinka mones katsomiskerta tämä oli) lainkaan kauhuelokuvalta, vaan pikemminkin depressiiviseltä kierteeltä kohti huonoa omatuntoa, häpeää ja hulluutta: ”All that white guilt placed on Helen, her unfaithful husband, her best friend of African-American heritage… All of whom she slaughters in the name of ghetto folklore and becomes some kind of symbol for them. All of this is just an interpretation, since the plot is all over the place and the motives are hazy, the socio-racial aspect quite disturbing. As a film it’s a bit clunky and hasn’t aged all that well. The soundtrack by Glass is excellent, even though he felt cheated.”

The Assassin (Hou Hsiao-Hsien)
”Every picture in this is ridiculous. The forefront, the middle, the background – always something moving, some trickery with the depth of field, some whiff of smoke. The movie is a slideshow of perfectly built tableaux. The composition is flawless. Yes; it’s insanely beautiful. Visual masterclass.

That being said, I didn’t understand anything about what was happening. I didn’t feel the motives of the characters nor for them. Sometimes I couldn’t even tell one character from another. Maybe this was deliberate. Maybe it tried to be calm like the nature, not cold like the universe is. For me, it fell short. The dynamic was off, or hardly even there.

It’s funny, while watching this I started to think whether contemplative cinema is dead, hollowed out. Art, the energy, is always in a flux, as it were. The Assassin felt almost like a parody; the deliberate slowness, the ”existentialism”, the random short scenes of nature, of people doing nothing in particular.

Maybe there’s some ”fault” in the fact that it’s a historical period piece. The slowness of life, of time, is harder to understand, to feel, when it’s already twice-removed. Maybe I should watch this one again. Too bad about the ”plot”; I wish it wasn’t so central, too much focus is allocated toward it. It’s superfluous.”

High-Rise (Ben Wheatley)
Poliittisena kommentaarina ei erityisen kiinnostava (vaikka monta yhteiskuntakerrosta saman pilvenpiirtäjäasuintalon sisällä onkin ihan ok ajatus), mutta retrofuturistinen tunnelma on mainio; leffan maailma tuntuu siltä, kuin se olisi 70-luvulla esitetty näkemys yhdenlaisesta dystooppisesta lähitulevaisuudesta. Kiehtova efekti. Elokuvana vähän sekava ja luultavasti Ballardin romaania kovakouraisempi, mutta fiilis on niin omituinen, että pidin.

Doctor Strange (Scott Derrickson)
Marvel pumppaa viimein vähän mielikuvitusta toimintakohtauksiin. Visuaalisia vuoristoratatrippejä, toki, mutta elokuva on suositeltava jo yksinomaan tehosteiden vuoksi. Juoni on melko typerä ja tämä(kin) on jälleen yksi valkoisen (rikkaan) miehen kasvukertomus kusipäästä ihan normaaliksi hepuksi.

Star Trek Beyond (Justin Lin)
Outoa, sillä tämähän on varsinaisesti vasta se uusintaversio Wrath of Khanista, ei vuoden 2013 sysihuono Into Darkness, joka sellainen siis oli, tavallaan. Uusien Trekkien osalta tämä on ehdottomasti askel parempaan suuntana, mikäli siis haluaa, että nämä tuntuvat Star Trekiltä. Samalla mukana tuntuisi tulevan wanhoille Trekeille ominainen on/off-tylsyys.

The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (Francis Lawrence)
Harmaa, iloton, tylsä, hajanainen. Sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa eivät todellakaan ole mitään mestariteoksia, mutta silti valovuosia parempia kuin kaksi jälkimmäistä osaa.

Zootopia (Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush)
Hyvin kirjoitettu, antirasistisella viestillä silattu animaatio lienee ”genren” paremmasta päästä, pullollaan hauskoja yksityiskohtia.

Elle (Paul Verhoeven)
Mais oui, porvarillinen, 2000-lukulainen ranskalainen talo! Onkohan talo aina sama? Se näyttää aina samalta ”näissä elokuvissa”. Verhoeven tuntuu tässä yllättävän paljon Hanekelta ja Assayasilta, jos kohta jälkimmäinen lienee opetuslapsi. Kuiva sävy ja toteutus Verhoevenin elokuvaksi, paikoin lähimain tylsä kuvapinnaltaan. Toisaalta Huppertin hahmo on niin ihastuttavan omituinen ja läpitunkematon, ettei sävystä ole liiaksi asti haittaa. Luultavasti roolisuorituksesta täydet tehot saavuttaakseen sävyn on pakko olla näin hillitty. Huppert on ihan käsittämättömän hyvä, vaikka roolihahmossa onkin samankaltaisuuksia Pianonopettajan Erikaan. Mukana myös Verhoevenille pakolliset katoliset motiivit. Parhaasta päästä vuonna 2016 tulleista elokuvista.

Shock Corridor (Samuel Fuller)
Sosiaalisena kommentaarina Fullerin kulttikuva on vanhentunut, heikosti näytelty ja epälooginen, mutta hulluuden kuvaukset ovat kohtauksina edelleen toimivia. Tässäkin on Lynch/Žižek-taso: aina yrittäessään kuvata todellisuutta elokuva on korni ja typerä, mutta hulluuden kuvaukset ovat huomattavan paljon kiinnostavampia. En tarkoita, että ne välttämättä kuvaisivat osuvasti juuri ”hulluutta”, mutta kohtauksina ne ovat jännittäviä, niissä tapahtuu jotain. Niissä tavallaan ylitetään elokuvan b-taso; efekti on hieman samankaltainen kuin niissä kirjoittajakurssin tehtävissä, jossa oppilaita kehotetaan kirjoittamaan mahdollisimman huono teksti. Yleensä syntyneet tekstit ovat paljon kiinnostavampia kuin tekstit, joissa oppilaat yrittävät olla ”uskottavia”.   

The Naked Island (Kaneto Shindo)
Kaunis, käytännössä mykkäelokuva. Maa(perä), raadanta ja perhe, ilo ja kuolema, mutta ilman turhaa ja blatanttia työn ylistystä; pikemminkin se on sisyfoslaista. Tai japanilaista… Dovzhenko ja kumppanit olisivat olleet tästä silti haltioituneita, luulen.

Fantastic Beasts and Where to Find Them (David Yates)
Minuun ei kannattane tässä tapauksessa luottaa, sillä monen mielestä uusin Rowling-leffa on tylsä kuin paahtoleipä, mutta oma kokemukseni oli positiivisen puolella, kun en odottanut yhtään mitään. Whimsyä ja magickalia tässä oli enemmän kuin monessa Potter-elokuvassa ja tätä on halutessaan helppo inhota; iso osa leffasta ei CGI-slapstickissään varsinaisesti etene mihinkään ja Redmayne on Redmayne.

Mannerlaatta (Mika Taanila)
Vuoden kovimpiin lukeutuva elokuva tuli kerrankin Suomesta, rasti seinään. Suuren yleisön riemuksi se on kokonaan ilman kameraa tehty lettristinen avantgarde-elokuva, jota ei nähne enää missään muualla paitsi netissä, tai mahdollisesti tulevaisuudessa blu-rayna. Ilmeisesti DVD-formaatin resoluutio ei riitä elokuvalle, koska vetäytyvä teksti muuttuu nopeasti puuroksi.

Throne of Blood (Akira Kurosawa)
Hienosti kuvattu ja aavemainen, lienee paras Macbeth-filmatisointi, jos puhutaan hahmojen energiasta ja elokuvallisuudesta. Ei silti omissa kirjoissani parasta Kurosawaa, vaikka tämä olikin esimerkiksi Tarkovskin lempielokuvia. Elokuvassa on, muutamista hienoista kohtauksista huolimatta, jotain kaavamaista ja tylsää. Mifune on aina loistava, mutta Isuzu Yamada ei hänen fatalistisena ja hyytävänä vaimonaan jää piiruakaan jälkeen.

Flesh+Blood (Paul Verhoeven)
Verhoevenin varhaisten elokuvien brutaali riemu ja kauneus, aijai. Näille on melko vähän verrokkeja. Zulawskikin on pohjimmiltaan niin kovin kyyninen, vaikka loistava onkin. Mutta tämähän on kuin aito Disney elokuva, sillä nyt keskiaikaisen satumiljöön etuoikeutetun pinnan mahdollistaneet mekanismit näytetään: ryöstely, irstailu, satunnaiset raiskaukset, alistaminen… Kummakos tuo, sillä pääosahahmot ovat palkkasotureita ja rosvoja. Kieli on poskessa syvällä, jokainen hahmo moraalisesti ristiriitainen ja kaksinaamaisesti kaikkia käsiä pelaamaan pakotettu. Jotain tällaistahan keskiaika oikeasti oli, siinä määrin kuin tiedetään; leffa oli Verhoevenin tietoinen vastaus 80-luvun alun ihannoiville keskiaikakuvauksille. Täynnä katolista symboliikkaa, hupsua näyttelemistä ja omituisia ex machinoita, mutta myös fantastisia yksittäisiä kohtauksia sekä kohtauksia, joiden moraalista ei ota kukaan selvää; vain Verhoevenin elokuvassa joukkoraiskauskohtaus voi muuntua näin omituisen (ja problemaattisen) riemulliseksi, varsinkin kun uhri alkaa itsekin nauttia.

Arrival (Denis Villeneuve)
Toni Erdmann (Maren Ade)
Molemmat vuoden parhaimmistoon kuuluvia, Arrivalista kirjoitin täällä, Erdmannista täällä.

Raid (Tapio Piirainen)
Toimii edelleen paremmin kuin odotin, pitkälti mainiotakin mainiomman hahmogallerian ja loistavan dialogin vuoksi. Lähimain kaikki hahmojen suusta pääsevä on kultaa. Rikossarjana (ja myös elokuvana) Raid lienee melko ainutlaatuinen ilmiö, niin meillä kuin muuallakin, eikä suomalaisessa televisiossa ole sen koommin mitään vastaavaa yritettykään. Perin outoa, kun ottaa huomioon tanskalaisen ja ruotsalaisen tv-dekkaritarjonnan varsin korkean laadun. Toisaalta myös rahoitusrakenteet ja puitteet ovat naapurimaissa aivan toista luokkaa.

Nocturnal Animals (Tom Ford)
Amy Adamsilta tähditti teattereissa samanaikaisesti kahta hienoa elokuvaa, eikä Nocturnal Animals varsinaisesti kalpene Arrivalin rinnalla. Monen mielestä muotisuunnittelijana paremmin tunnettu Tom Ford lunasti odotuksia vasta nyt, mutta itse pidin paljon jo debyyttielokuva A Single Manista, joka on elokuvaversiota vielä paljon hienomman Christopher Isherwoodin romaanin filmatisointi.

Fordin neo-noirissa on paljon meneillään, upean tyylitellystä alkutekstikohtauksesta lähtien. Elokuvassa on sisäistarina, eräänlainen tylyn tomuinen americana-kostotarina, jonka sävy poikkeaa suuresti kylmän tyylikkäästä, eliitin taidemaailmaan sijoittuvasta päätasosta. Elokuvan narraatio koostuu kuitenkin pääosin tuosta sisäistarinasta, josta rakentuu elokuvan sisällä fiktiivinen/analoginen kuvaus Adamsin esittämän Susanin ex-aviomiehen pettymyksestä Susanin abortoitua heidän lapsensa ja jätettyä tämän. Tarinassa miehen (Jake Gyllenhaal) vaimo ja teini-ikäinen tytär raiskataan ja tapetaan, joten mies lähtee kostoretkelle terminaalivaiheen syöpää sairastavan sheriffin kanssa.

Staminani alkaa totisesti loppua, joten vaihdan tässäkin englanniksi kirjoittamiini Letterboxd-muistiinpanoihini, olen siitä (ja huonosta kielestä) pahoillani:

”Many themes and some nice ”Lacanian” reversions, as once again the real of the movie feels more dreamlike and stylized than the thriller fiction within it. This, for one, is as much a meta-statement on the pulpy and ”grippingly visceral” thrillers we tend to appreciate as on the life of the modern and elitistic, culturally poised upper middle class.

At the same time the movie is rapey and violent itself and thus not without its problems, ethically and stereotypically speaking. Adams’ character is THE elitist white upper class having a bad conscience. The clichéd writer, the disapproving parents… The whole thing is, yet again, one more dirge for ”our” shame. It can be seen as very problematic: the white educated male of Gyllenhaal/Ford, transferring his problems of not being authoritative enough, not manly enough, in this society of valueless shit…

But the film knows it. Ford knows it. It deconstructs itself all the time. It’s not so simple, not necessarily. I saw it as analysis.

Of course it’s beautifully shot and scored, with Michael Shannon doing what is perhaps the finest supporting role of the year. Adams and Gyllenhaal are good, as always.”

arvosteluani kommentoinut nimimerkki chilliesMg jatkaa:

As you suggested, all the problematics boil down to the cliches shan’t be taken by their literal surface. They are Lacanian especially in the ego mirroring of reader /writer through pains they shared from the moment their union (presented as against status quo) was split by class consciousness creating a disparity of privilege that mere maleness cannot overcome, in social not ”biological” dimensions (education simply provides symbols to express the class barriers of intersectional privileges even among men.)