Skip to content

Alkuvuoden elokuvat

huhtikuu 16, 2015

Tammikuu
Coherence (James Ward Byrkit) * * *
Mr. Turner (Mike Leigh) * * * * ½
John Wick (Chad Stahelski) * *
Night of the Comet (Thom Eberhardt) * * *
Exotica (Atom Egoyan) * * *
The Equalizer (Antoine Fuqua) *
Leviathan (Andrei Zvyagintsev) * * *
Final Flesh (Ike Sanders/Vernon Chatman) * * * ½
Shanghai Express (Josef von Sternberg) * * *


Helmikuu
Nightcrawler (Dan Gilroy) * * * *
Turisti (Ruben Östlund) * * * *
The Imitation Game (Morten Tyldum) * *
Birdman (Alejandro Gonzáles Iñárritu) * * *
The Theory of Everything (James Marsh) * * ½
Begin Again (John Carney) * * *
Whiplash (Damien Chazelle) * * *
Foxcatcher (Bennett Miller) * * *
Luokkajuhla (Anna Odell) * * *
Inherent Vice (Paul Thomas Anderson) * * * *
Onibaba (Kaneto Shindô) * * * *
Demolition Man (Marco Brambilla) * * ½


Maaliskuu
Pigs and Battleships (Shôhei Imamura) * * * ½
The Sword of Doom (Kikachi Okamoto) * * * *
Nausicaä of the Valley of the Wind (Hayao Miyazaki) * * * *
Why has Bodhi-Dharma Left for the East? (Yong-Kyun Bae) * * * * *
In a Lonely Place (Nicholas Ray) * * * *
The Wind Rises (Hayao Miyazaki) * * * *
Valhalla Rising (Nicolas Winding Refn) * *
The Punk Singer (Sini Anderson) * * *
Vanishing Point (Richard C. Sarafian) * * *
Die Nibelungen I: Siegfried (Fritz Lang) * * * *
Die Nibelungen II: Kriemhilds Rache (Fritz Lang) * * * *
Gertrud (Carl Theodor Dreyer) * * * * *
Out of the Past (Jacques Tourneur) * * *
Faust (F.W. Murnau) * * * *
Landscape in the Mist (Theodoros Angelopoulos) * * * ½
La Ronde (Max Ophüls) * * * ½
Pickpocket (Robert Bresson) * * * *
Interstellar (Christopher Nolan) * * ½
Après mai (Olivier Assayas) * * * *
Copie conforme (Abbas Kiarostami) * * * *
Maps to the Stars (David Cronenberg) * * *
Sherlock Jr. (Buster Keaton) * * * * ½
A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (Chuck Russell) * * *
Roma, città aperta (Roberto Rosselini) * * * *
Citizen Kane (Orson Welles) * * * * ½
Red River (Howard Hawks) * * *
I Walked with a Zombie (Jacques Tourneur) * * * *
Wes Craven’s New Nightmare (Wes Craven) * * ½


Huhtikuu
Le notti bianche (Luschino Visconti) * * * *
Guardians of the Galaxy (James Gunn) * * *

Vuonna 2014 lukemani kirjat, 7. ja viimeinen osa

maaliskuu 22, 2015

(Pahoitteluni liian suurista väleistä, mutta WordPress imee työkaluna persettä nykyään.)


Steven Erikson: The Crippled God (The Malazan Book of the Fallen 10)

10-osaisen saagan päätös jättää paljon auki, kuten odottaa saattoi. Kun osia on näin paljon ja jokaisella kirjalla mittaa keskimäärin tuhat sivua, niin tietyt muodolliset maneerit ja kerronnalliset piirteet ovat jähmettyneet uomiinsa jo hyvän aikaa sitten. Sadat henkilöhahmot ovat toisaalta Eriksonin kirjojen vahvuus, mutta myös kaikkein ärsyttävin piirre: näkökulmakerronnalla mielenkiinnon ylläpitäminen tulee sitä hankalammaksi, mitä enemmän hahmoja on, sillä lukijalla on luonnollisesti omat suosikkinsa. Minua(kin) kiinnostaisivat eniten ne hämärät, vuosituhansien ja -satojentuhansien ikäiset puolijumalat, jotka tuntuvat tulevan suoraan jostain myyttisestä ei-ajasta/tilasta. Tietenkin tällaisten hahmojen kirjoittaminen on vaikeaa ja mahdotonta, ellei halua sortua silkkaan eksotiikkaan. Silti tai juuri siksi parasta kirjoissa ovat yleensä ne muutamat, ajattomat ja tilattomat kohtaukset, joissa muinaiset olennot keittelevät teetä ja latovat hämäriä puujalkakaskuja matkalaisille. Varsin kiinnostavia ovat myös eri rotujen ja lajien muinaishistoriat

Nykyajalle ominaisesti paljon tilaa saavat pienet, sivullisiltakin tuntuvat hahmot, kun Erikson pyrkii maalaamaan mahdollisimman laajaa psykohistoriallista kuvaa luomastaan maailmasta. Hän on siinä vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa nykyinen prosaisti, eikä ainakaan haittaa tuntuisi olevan Eriksonin koulutustaustausta arkeologiassa ja antropologiassa. Viimeistään jossain seitsemännen kirjan kohdalla alkaa kuitenkin ähky painaa, kun kolmannessadas se ja se tuuttaa sisäisellä monologillaan tulemaan traagista henkilöhistoriaansa ja peilaa sitä taustalla käytävät, suuren valloitussodan mielettömyyteen.

Erikson on sittemmin aloittanut jo prequel-trilogiankin, joka kertoo keskeisten puolijumalahahmojen alkuvaiheista. Malazan tarvitsisi kaikkinensa oman merkintänsä, sillä soisin sen syövän George R. R. Martinin A Song of Fire and Ice -sarjan yleisessä fantasiatietoisuudessa koska hyvänsä.


Pierre Guyotat: Coma

Guyotat on kiistelty ja kiitelty hahmo Ranskan kokeellisemmassa kirjallisuudessa. Guyotat’ta on aikoinaan 60-luvulla syytetty Algerian tiimoilta kielletyn materiaalin levittämisestä ja rintamakarkuruudesta. 1970-luvulla hänen Eden, Eden, Eden -teoksensa kiellettiin (edelleen Algeria-syistä), minkä tiimoilta esim. Pier Paolo Pasolini, Jean-Paul Sartre, Pierre Boulez, Joseph Beuys, Pierre Dac, Jean Genet, Simone de Beauvoir, Joseph Kessel, Maurice Blanchot, Max Ernst, Italo Calvino, Jacques Monod, Nathalie Sarraute, François Mitterrand ja Georges Pompidou riensivät kirjoittamaan vetoomuksia romaanin puolesta. Claude Simon erosi Prix Médicis’n hallituksesta sen jälkeen, kun palkintoa ei myönnetty Edenille.

Tämä Wikipedia-tietous ei varsinaisesti liity vuoden 2006 Comaan mitenkään, mutta antaa kuitenkin ymmärtää, että kyse on aikalaisittain merkittävästä kirjailijasta, jota ei juuri tunneta ranskankielisen maailman ulkopuolella.

Coma liittyy vakaasti Guyotat’n henkilöhistoriaan, sillä hän kirjoitti sen subjektiivisen koomakokemuksensa pohjalta. Koomaan Guyotat vajosi vuonna 1981, kun hänen kirjoittamistyöhönsä ja -etiikkaansa liittyvät paastoamisjaksot lähtivät vähän lapasesta. Rehellisesti sanoen itse kirjasta en muista enää juuri mitään muuta kuin sen, että se on fragmentaarista oman omaelämäkerrallista muistelua, joka toimi välillä hienosti, välillä ei lainkaan. Alkusanoina on tällaiselle kamalle tyypillisesti ranskisjargonistista jumalpalvontaa ja mehustusta siitä, miten nyt ollaan tajunnan ja havainnon rajamailla, vaikka itse tekstistä (ainakaan englanninnoksesta) ei mitään tällaista välitykään.

Myös Eden Eden Edenistä olisi käännös englanniksi, mutta sen kappaleiden hinnat näyttävät käytettyinäkin lähtevän 90 dollarista.


Slavoj Žižek: The Art of the Ridiculous Sublime on David Lynch’s Lost Highway

Mainio luenta Lost Highwaysta saattaa hyvinkin olla setä-Slavoj’n kruunu. Hupsu julkaisu, 50-sivuinen essee kirjamuodossa. Oh well, koko teksti on luettavissa myös esim. täällä.


David Foster Wallace: Both Flesh and Not

Wallacen ”virallisten” esseekokoelmien ulkopuolelle jääneiden esseiden postyymi kokoelma. Eli kokoon kyhättyä hyllyntäytettä kuolleen neron jäämistöistä. Ei luonnollisesti vedä vertoja CtL:lle ja SFTINDA:lle, mutta kiinnostavaa tavaraa silti. Jos ei muuten, niin jo yksin Markson- ja Federer-esseiden takia.


Ludwig Wittgenstein: Culture and Value

Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea joko Deleuzea tai Wittgensteinia, kun haluan olla aidon ajattelun kanssa tekemisissä. En tiedä liittyykö tällaisen olemisen piirre varsinaisesti filosofiaan, sillä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestelmistä tai kokoavista todellisuuden teorioista. En tiedä onko niissä mitään järkeä, sillä eihän mikään laskentateho riitä. Ehkä juuri sen takia Žižekinkin vitsit riittävät minulle.

Tavallaan Wittgenstein ja Deleuze ovat toisilleen vastakkaisia filosofeja: edellinen yrittää karsia ja selkiyttää filosofian elementaariselle tasolle, jälkimmäinen puolestaan luoda sen koko ajan uudestaan, löytää yhä uusia termejä ja kuvia. Jossain haastattelussaan Deleuze sanoo Wittgensteinin ajattelua kauhistuttavaksi filosofian antiteesiksi, natsismiksi. Minulla ei ole mitään ongelmia nauttia kummastakin, solahtaa yhteyteen kummankin kanssa. Minulle filosofiassa on joka tapauksessa aina pohjimmiltaan kysymys luovasta energiasta, ei minkään yhtälön tai yhteiskunnallisen kaavan löytämisestä. Niinpä sekä Wittgenstein että Deleuze ovat runoilijoita par excellence.


Takeshi Kaiko: Kesän pimeys

Osa vuoden 2014 projektiani lukea uudelleen japanilaisia, Shōwa-kauden lempiromaanejani. Kesän pimeys on edelleen hieno, vaikkei yhtä vaikuttava kuin ensimmäisellä kerralla. Silti se kuuluu lukea juuri mitä kauheimmassa kesähelteessä, pää jumissa ja kivekset housuissa hiertyen.

Kaikon romaanissa ruumiillinen ja groteski sekoittuvat japanilaiseen perinteeseen tavalla, joka ei voi olla liikuttamatta minua. Eksistentialistis-oblomovilainen haahuilu 70-luvulta, jossa eurooppalaistuneet japanilaiset rakastavaiset yrittävät täyttää sisällään lojuvaa kammottavaa tyhjyyttään, päasiassa paneskelemalla ja ruoalla. Taustalla häilyy Vietnamin sota, jonne kertoja kaipaa ja potee outoa haamukipua, kun ei ole siellä. Kaiko itse oli Vietnamissa kirjeenvaihtajana ja hetkellisesti myös Viet Congin vankina. Noista vaiheistaan Kaiko kirjoitti helvetillisen hienon Into a Black Sun -romaanin, jota ei tosin ole suomennettu. Kesän pimeyden käännös on puolestaan Kai Niemisen ja pirun hyvä, kääntämisen valtionpalkintonsa ansainnut työ.


Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Taitaa olla useimmiten lukemani Baarikoski, johtuen muodollisesta kauneudestaan ja kuulaudestaan. Saarikoski oli, painotan taas, nimenomaan prosaisti.


Samuel R. Delany: Babel-17

Muistelin etten olisi lukenut tätä ennen, mutta olin kuitenkin. Silti en muista siitä vieläkään mitään, paitsi että hyvä kirja.


Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Mukana uudet huononnukset)

Siltalan kirjasta löysin aivan uudenlaisia tapoja ahdistua. Tärkeä kirja, enemmän kirjoittamaani propagandaa löytyy täältä.


Georges Bataille, etc.: Encyclopaedia Acephalica

Ei niin hyvä kuin odotin. Hyviä osioita, mutta liikaa löysiä, turhia, nykyään yhdentekeviä. Fragmentaaris-ensyklopedistisen muodon tutkijoille.



James Baldwin: The Fire Next Time

Vahva, nopeasti luettavissa.



Clarice Lispector: Àgua Viva

Valitettavasti lähes inhosin, vaikka Lispectorin historiallisen painoarvon tiedostankin. Lispectorin kieli on minulle lähimain sietämätöntä, itsetarkoituksellisen fabulistis-sentimentalistista.



William H. Gass: Omensetter’s Luck

Helvetin hyvä. Gass pyörii parhaimmillaan (kuten tässä ja muutamassa novellissaan) southern gothicin ja modernismin välisessä mehukkaassa pisteessä niin riemukkaasti, että kaikkia päitäni huimaa. Jethro Furber -osuus oli minulle sitä, mitä James Joycen yleisesti luullaan olevan.



John Williams: Stoner

Vuoden 1965 romaani on elänyt 2000-luvun uusintapainoksen myötä renessanssiaan. Luin tämä pääasiallisesti hotellihuoneen kylpyammeessa, mutta kirja käännettiin juuri myös suomeksi. En tiedä onko sitä mitään järkeä suomeksi lukea, sillä alkuteos on niin selkeää ja helppoa englantia, mutta joka tapauksessa murheellinen ja silti samalla elämästä riemuitseva romaani tavalla, johon pohjimmiltaan vain usalaiset pystyvät. Voisin jopa väittää, että se on maineensa ansainnut. Suositteluni.



Martin Gayford: Man with a Blue Scarf: On Sitting for a Portrait by Lucian Freud

Koostuu Lucian Freudin kanssa käydyistä keskusteluista, jotka Gayford kirjasi ylös samalla kun istui omaa muotokuvaansa varten. Freud on singulaarinen hahmo, jonka työprosessi on kiinnostava ja askeettinen työmoraalinsa sairaalloisen tuolla puolen. Lyhyesti sanoen vitun hieno taiteilija.



Dave Eggers: The Circle

Eggersin some-dystopia on aiheeltaan ja kysymyksiltään kiinnostava, mutta romaanina lähes lapsellinen.



Slavoj Žižek: Living in the End Times

Viihdyttää, haahuilee, piru tietää mihin pyrkii.



Curzio Malaparte: Iho

Jep, Malaparte on hyvä. Toisaalta myös egoileva ja alentuva sellaisella tavalla, johon voin katolinen individualisti pystyy. Joka tapauksessa jonkinlaisen yhtenäisen ”romaanin” muodostavien fabuloitujen anekdoottien ja kuvausten kokoelma 2. maailmansodan ajalta. Reportaasin ja absurdin rajatila.



Michael Dibdin: Ratking

Lukemani modernit dekkarit pystynee laskemaan yhden käden sormilla. Aurelio Zen -sarjaa, melko yhdentekevä.



W. Somerset Maugham: The Moon and Sixpence

Pidin tästä paljon. Maughamin romaani keski-ikäisestä pörssimeklarista Charles Stricklandista, joka jättää porvarillisen elämän taakseen ja ryhtyy köyhyysrajoilla eläväksi, omaleimaiseksi taidemaalariksi. Perustuu löyhästi Paul Gauguiniin. Stricklandin hahmo on hyvin kiinnostava.



Olli Lagerspetz: Lika

Abå Akademin professori Lagerspetzin filosofinen, astetta akateemisempi tutkielma liasta on myös jonkinlainen vastine toisaalta Mary Douglasille, toisaalta ranskalaiselle perinteelle. Likaa on, ymmärrettävistäkin syistä, omittu tasa-arvokysymysten käsikassaraksi, niin feministisen kuin rasisminvastaisenkin tutkimuksen puolella. Lagerspetz käy läpi näitä perinteitä, mutta tarjoaa myös oman, mielestään vahvemmin logiikkaan ja filosofiaan pohjaavan avauksensa, jota en tietenkään enää muista. Kirjallisuutena ei mitään loistavan räiskyvää, mutta toisaalta akateemisesti punnittua ja argumentoitua.


David Sylvester: Interviews with Francis Bacon

Kimmoke Lucian Freudin haastattelukirjasta, se 90-luvun toinen suuri maalari, jonka tekniikka ja estettiikka olivat Freudiakin omaleimaisempia. Mainio rinnakkaisteos Deleuzen Baconille, joka puolestaan pohjaa pitkälti juuri tähän teokseen.



E. M. Forster: Howards End

Jotenkin hahmoton.


George Saunders: CivilWarLand in Bad Decline

Ei mielestäni kulttimaineensa veroinen (Saundersin uudempi Tenth of December on kiinnostavampi), paitsi ehkä akuankkamaisten, miespuolisten luuserikertojiensa kaanonissa. Satiirinen ja nokkeloiva, mutta miksi lukea tätä, jos voi toisaalta lukea Donald Barthelmea? Toisaalta tämä on ehkä lähempänä jotain Vonnegutia kuin Barthelmea, sen verran ronkeli ja ilmeinen.


E. M. Forster: A Passage to India

Howards Endiä huomattavasti parempi ja kirkkaampi.


Jean Genet: Giacomettin ateljeessa

Ylisanoihin äityvä vessalukemisto, jolla on hetkensä, muutama hieno näky. Giacometti on ollut minulle rakas.



Italo Calvino: Herra Palomar

Luin alkujaan ensimmäisen luvun aallontarkkailun vuoksi, mutta suoritin lopulta koko kirjan, eihän tämä paksu ole. Satumaisen ja taianomaisen sijaan tylsää ja teennäisen porvarillista lepertelyä. Näkymättömät kaupungit toimii lajissaan huomattavan paljon paremmin. Toisaalta sitäkin parempi on Calvinon kruunu, Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.


Göran Schildt: Cézanne

Harvaa asiaa olen inhonnut yhtä paljon kuin tämän kirjan alkupuolen suomenruotsalaisuuden ylistyslaulua. Myös pöytälaatikkopsykoanalyysit Cézannen luonteesta ja elämästä ovat aivan oma kidutuksen muotonsa. Toisaalta Schildtin kirja paranee drastisesti heti, kun hän teoksensa loppupuolella kirjoittaa suoran väriteoreettisesti Cézannen töistä. Toisin sanoen: ei ole mitään syitä kirjoittaa mitään ulkotaiteellista löpertelyä, mikäli haluaa miellyttää minua. Jos käsittelyssä on Cézannen kaltainen värin ja sommittelun mestari, niin mitään muuta ei tarvita. Ainoastaan vitusti lisää hermeettistä nyhertelyä.


H. G. Wells: The Island of Dr. Moreau (äänikirja)

Itse asiassa pidin tästä perverssin paljon, vaikka nämä 1800-luvun anglot ovat monesti tyylillisesti jotenkin lapsellisia. Kuuntelin samalla kun pelasin jotain.


Gilles Deleuze: Francis Bacon

Jep.


Robert W. Chambers: The King in Yellow

Lovecraftin innoittaja ja siemen, parhaimmillaan niissä muutamissa Carcossa/King in Yellow -riveissä, joita True Detectivekin siteeraa. Kirjallisuutena tylsää ja apeasti kirjoitettua, tarinakoelmasta puolet on melko yhdentekevää romanttista haahuilua, eivätkä ne kauhujututkaan järin häävejä ole.


Gavin Pretor-Pinney: Aallontarkkailijan opas

Symppis ja populääri tietokirja aalloista eri muodoissaan, aina vedestä äänen kautta valoon.



Michel Butor: Tänä yönä nukut levottomasti

Sekä mainio että hirvittävän puuduttava. Metodi törmää 50-luvun ranskalaisen junavaunun ja porvarillisen elämäntavan tunkkaisuuteen, mikä lienee toisaalta juuri tarkoituskin. Luin tätä lopulta melko lyhyttä kirjaa ikuisuuden, sillä se ei millään muotoa kutsu luokseen ja vaatii toisaalta aina pitkää lukemista, että metodi alkaa toimia kunnolla.



David Graeber: Debt: The First 5.000 Years

Velan kulttuurihistoriaa. Melko anarkistisen Graeberin näkemyksestä koskien nykyistä talousteoriaa voi olla montaa mieltä, mutta uusliberalistinen kapitalismi näyttäytyy minulle joka tapauksessa lähinnä skientologisena uskontona: jos siitä alkaa väitellä, on jo hyväksynyt tietyn liturgian, joka ei pohjaa minkäänlaiselle kestävälle moraalisopimukselle, vaan amoraaliselle virukselle. Toisin sanoen olen ymmärtänyt seuraavaa: jos nykyisen finanssikapitalismin lainalaisuuksista haluaa kärryille, ei kannata kääntyä Graeberin puoleen, siihen on olemassa paljon parempia ja selkeämpiä esityksiä. Mutta jos haluaa historiallista katsausta ja evidenssiä velan olemukseen ja erilaisiin käytäntöihin liittyen, tuntuisi kirja olevan melko kultaista kamaa. Lisäksi se on varsin vetävästi kirjoitettu. Parhaimmillaan tietenkin aina silloin, kun Graeber kertoo alkuasukasheimojen piirteistä, kuten kaikki muukin antropologia.


Theodor Adorno: Esteettinen teoria

Ehkä voin katsoa itseni jo sen verran sivistyneeksi, että voin lukea Adornoa sujuvasti ja nauttia teksistä. Varsinainen ymmärtäminen on kuin jonkinlainen sähköinen virta, joka humisee pinnan alla ja jonka tunnen, mutta johon asti en missään vaiheessa yltä. Toisin sanoen en osaisi muodostaa Esteettisestä teoriasta edes kahta järkevää tai kuvaavaa virkettä.

Katsomistani Oscar-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista

helmikuu 21, 2015

Hm, näin Oscarien alla kirjoitan vielä elokuvavuodesta 2014 jotain, vaikka ei oikein tunnu siltä että siinä olisi lopulta mitään kirjoittamisen arvoista. Aniharva juttu tuntui erityiseltä. Silti huomaan kirjoittaneeni ainakin Turistista ja Dardenne-veljesten elokuvasta, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Joten ehkä kirjoitan muistakin. Molemmat mainitsemani olivat hyviä elokuvia, mutta kumpikaan ei ollut erinomainen. Molemmissa oli silti piirteitä, jotka saivat analyysiapparaattini käyntiin.

Kysymys onkin enää ehkä siitä, voiko elokuvalta nykyään vaatia mitään muuta. Siirtyykö elokuva(kin) sille alueelle, jossa odotan enää virikkeitä omalle kirjoittamiselleni ja jokin ns. pyhä esteettinen kokeminen jää pois. Tämä saattaa olla pikemminkin muutos minussa, ei välttämättä yhteiskunnassa tai elokuvassa. Käsitetaiteellinen muutos, tai vastaavasti analyyttinen muutos. Sikäli ei ole välttämättä kysymys mistään objektiivisesta ”nykyään”-todellisuudesta.

Vuoden ainoa elokuva, jota katsoin ns. silkkana elokuvana, jonka aikana analysoiva mieleni oli hiljaa, oli Mike Leighin loistava Mr. Turner. En halua kirjoittaa siitä mitään, mikä on pitkään ollut minulle onnistuneen elokuvataiteen merkki. Myös solipsistisen ja esteettisesti itseensä kääriytyneen. Sillä tuolloin kokemus tuntuu omalta, yksilölliseltä. Kun tietyt dynamiikat taiteessa herättävät kokijassa jotain, joka on vain juuri hänessä, jota voi olla mahdoton selittää muille. Taiteen kautta herkkä ihminen tunnistaa toisen herkän ihmisen. Tällainen kokemus ei ole yhteisöllinen, minkä vuoksi voitaneen globaalina aikana argumentoida siitä, onko se moraalisesti hyvä. Toki se on ainoa minulle syvästi merkitsevä kokemus, mutta onko minun syvällä merkitykselläni väliä? Pitäisikö olla vaan yleisiä hyviä viboja tasaisesti kaikille?

Analyysin ja hiljaisen kokemuksen välissä tasapainoili Assayasin hieno Clouds of Sils Maria, josta pidin varsin tukevasti. Sopivasti metaa, sopivasti modernia, sopivasti näkemystä, sopivasti outoa. Elokuva tuntuu siltä, että katson sen uudestaan, että se oikeasti kestää katsomista uudestaan. Hyvin, hyvin harva elokuva kestää. Syystä tai toisesta Sils Maria huutaa päässäni Kubrick ja Hitchcock, vaikka ei välttämättä liittynyt kumpaakaan suoranaisesti. Noiden nimien mainitseminen kuitenkin takaa sen, että elokuvassa oli jotain hyvin elokuvallista kylmällä ja kuivalla tavalla, kuin jäätikössä, jotain hyvin älykästä ja modernia. Lisäksi tunnistin itsessäni monia asioita ja piirteitä Binoche’n esittämässä päähenkilössä. Clouds of Sils Maria oli Mr. Turnerin ja Borgmanin (jos se lasketaan) kanssa lempielokuvani vuonna 2014.

Asia erikseen on vaikkapa The Theory of Everything, joka yritti saada minut väkisin itkemään. Jos polveen lyödään vasaralla, jalka ponkaisee kyllä ylös, biologia määrää. Tearjerk-reaktio on yleensä vastustamaton, ellei ole hyvin kyyninen tai varauksellinen. Eikä sekään haittaa, moni on, moni on ollut. En vain jaksa enää vastustaa Hollywood-manipulointia närkästymällä ylenpalttisesta juustosta, se on niin itsestään selvää selvää juustoa. Katsoja joka tapauksessa tuntee ja tietää tulleensa manipuloiduksi, mutta mitä sitten? Syvemmät kokemukset odottavat kyllä siellä nurkassa balsamoimassa narsistista sieluasi. Suon Kaiken teorialle kaiken kunnian, mitä se on saanut ja tulee saamaan, sillä se on hirvittävän toimivaa juustoa ja kamalan hyvin näytelty. En ole itkenyt ainakaan viiteen vuoteen, mutta elokuvaa katsoessani lähes itkin. En voi olla kiittämättä elokuvaa siitä. Huolimatta siitä helvetin kauheasta filtteristä. Ilmiselvää lienee, että leffa tyhjentää Oscar-pöydän Boyhoodin kanssa. Redmayne voittaa miespääosan, Boyhood ehkä elokuva/ohjaaja-pystin.

Birdmanin olen nähnyt, on itse asiassa sääli että Redmayne veti Hawking-vetonsa tälle vuodelle, sillä soisin palkinnon myös Keatonille. Se oli lopulta huomattavan paljon kiinnostavampi suoritus, siinä oli enemmän tutkittavaa, se oli älyllinen suoritus. Keaton pääsee puhumaan ja ilmeilemään paljon, vaihtelemaan mielentiloja sekunnissa siinä, missä Redmayne näyttelee, aiheen tapauksessa luonnollisesti, kuin hidastettuna. Keaton myös tavallaan metanäyttelee, elokuvan sisällä olevassa näytelmässä huonommin kuin itse elokuvassa, jne. Itse Birdman on ristiriitainen elokuva. Se on mainiosti kuvattu ja lavastettu, pidän tuosta ”koko elokuvan mittaisesta” otoksesta ja ahtaiden käytävien arkkitehtuurista, mutta toisaalta lähes inhosin niitä maagisia elementtejä, erityisesti niitä lentojuttuja. Tavattoman banaalia ja turhaa, typerää ja raukkamaista symbolismia.

Grand Budapest Hotelista kirjoitin aiemmin seuraavaa: ”Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.” Niinpä minulla ei ole sitä vastaan mitään. Hölmöä silti huomata, että se oli vuoden parhaita elokuvia.

Begin Again on hyvänmielen musahipsterileffa, joka tuli suojaukseni läpi aika helposti. Pidän Mark Ruffalosta, Pidän Keirasta, pidän kotikutoisuudesta jne. Eihän tämä ole ehdolla kuin biisistä, mutta toisaalta tässä ei ole yhtään mitään sen vähempää kuin suurten kategorioiden ehdokkaissa.

Nightcrawlerin pudottaminen vain yhteen ehdokkuuteen (original screenplay) on ehkä vähän yllättävääkin, ilmeisesti leffa on Hollywoodille liian tosi tai pienibudjettinen (voiko tämä oikeasti olla alle 10 miljoonan dollarin elokuva?). Helposti vuoden paras Hollywood-leffa, jos psyko-osastosta ja kiinnostavuudesta puhutaan. Älkää ajatelko, että päähenkilö Louis Bloom on ”kuka tahansa uusliberaali johtaja”, vaan ajatelkaa että hän on uusliberalismi, virus systeemissä. Ajatelkaa, että Louis Bloom on pua-mies tai avaruusolento, joka yrittää valtavan datamääränsä turvin mallintaa hyvää ihmistä sellaisena, kuin yhteiskuntamme tämän määrää. Tietenkään hän ei noudata mitään ”nyyhkymoraalia”, sillä systeemi ei tarvitse sitä. Jne. Ei liene sattumaa, että Jake Gyllenhaal ei näytä roolissaan enää ihmiseltä, vaan tietokoneella toteutetulta ihmiseltä, pelihahmolta. Olen yllättynyt ja myös hieman pahoillani siitä, ettei hän ole ehdolla miespääosa-kategoriassa. Bonuksena mainiota yökamerointia, vaikka ei tässä Michael Mannin kaupunkimetafysiikan tasolle ylletäkään.

The Imitation Game on katsomistani prestiisielokuvista ehkä heikoin. Tämä ei tarkoita ettäkö se olisi huono, tokihan minä aina Alan Turing-/salakirjoituspornoa katsoessani viihdyn, mutta leffa on oikeastaan ”vain” perusjännäri, joka on kuorrutettu Enigma-lorella ja Turingilla. Sikäli Turingin hahmo ei juuri syvene, sillä ”vapaan maailman kohtalo” ja koodin purkaminen ovat etusijalla, Turingin homoseksuaalisuus ja lopulta valtion pakottama kemikaalinen kastraatio melko toissijaisia piirteitä. Niinpä Cumberbatch ei pääse varsinaisesti näyttelemään missään vaiheessa, vaikka miespääosaehdokkuus tulikin. Leffaa on ehdittykin jo haukkua valtion harjoittaman, vähemmistöjen systeemaattisen alistamisen valkopesuksi. Keira Knightley on ehdolla tästä parhaaseen naisosaan, vaikka en muista roolista enää mitään. Paljon mieleenpainuvampi hän oli esim. juuri Begin Againissa

Vieraskielisen leffan pystin pitäisi tietenkin mennä Turistille, mutta se ei ole edes ehdolla. No okei, kolmea ehdokasta (esim. Viron edustajaa) en ole edes nähnyt, mutta Pawlikowskin vuolaasti kehuttu Ida oli minun silmissäni lähinnä itseparodian rajamailla liikkuvaa, yliaseteltua formalismia, joka näytti siltä, miltä 60-lukulaisen itäeurooppalaisen elokuvan ajatellaan näyttävän. Todella vahva anakronistinen fiilis, taide-elokuva taide-elokuvan vuoksi, lyhyt oppimäärä. Sitä paitsi, ihan oikeasti nyt, eihän tuollainen mustavalkoisuus tunnu Béla Tarrin jälkeen yhtään missään. Loppu tuntui jotenkin kesken jääneeltä, olisin kaivannut ehkä yhden tunnin lisää, tai jotain. Eli joo, semmoinen kolmen tähden setti ihan vain vahvan teknisen osaamisen vuoksi.

Zvyagintsevin Leviathanilta odotin paljon, mutta sainkin ”vain” hienosti kuvatun, sosiaalipornopropagandassa uitetun uhrinarratiivin, josta jäi käteen lähinnä sen miettiminen, että mites se ohjaaja nyt käsittelikään sitä Job-myyttiä. Eli Zvyagintsevin tulkinnassa Job antaa kaiken ja saa niskaansa vain lisää paskaa, loputtomasti paskaa, ikuisesti paskaa. Loputtoman häpäisyn ja tuskan. Jonkun toisen mielestä Leviathan on varmasti parasta missään ikinä, mutta minulle vain yksi luku lisää siinä tarinassa, jossa luullaan että taiteeksi riittää se, että alleviivataan yhteiskunnan paskuutta ja lyödään taas yhtä jumalan hullua päähän. Jos tällä saadaan ihmisten päähän tietoisuutta Venäjän korruptiosta, niin mikäs siinä. Kellekään sen ei luulisi olevan enää yllätys, mutta ok. Mafiapomot ja Hyvät Veljet tuskin tätä katsovat ja elämäänsä parantavat, mutta ok. Kuoro kyllä tietää jo etukäteen mitä sille saarnataan, mutta ok. Tämä on sanoja, ei tekoja, mutta ok. Propaganda on tietenkin vanha ja hyvä ase, mutta tarjoaa ainakin minulle kovin vähän. Kaikkein niljakkainta tässä on se, että jos ja kun Leviathan palkinnon voittaa (ainakin BAFTAn se voitti), pääsee Oscar-akatemia tarjoamaan kakkua ja syömään sitä. Samalla sekä tuetaan Venäjää että mustamaalataan sitä valtiollisella tasolla, elokuvan esittämän hirvittävän korruptiokritiikin kautta. Leviathan on akatemialle täydellinen, ideologinen ase. Some Cold War shit, shit.

 

 

 

 

Työpäivä I

helmikuu 18, 2015

Oikaisemme autiolta tuntuvan kauppakeskuksen läpi. Se on parikymmentä metriä sivussa liikekeskustastan parhaasta apajasta, eli auttamattomasti paitsiossa. Muutamia sinnitteleviä liikkeitä ja paljon hukkatilaa. Liikkeiden väleissä tyhjiä läpinäkyviä neliöitä ikuisessa kiertokulussa. Kaupungin lainalaisuuksiin tottunut huomaa heti, onko näissä tiloissa kulloinkin aloittelevilla yrityksillä mitään toivoa. Vain parikymmentä metriä, ja tilat olisivat kaiken keskellä, jokaisen kaupunkilaisen kulkureitin varrella, kuin kalkkeuma verisuonen pinnalla. Keskuksen toisesta ovesta sisään kävelevä katoaa kuin taskuun, ilmaantuu taas tullessaan ulos, lähempänä keskustan lävitse leikkaavaa kävelykatua.

Kahvila on kauppakeskuksen kulmassa, sen ikkunasta näkee liikekeskustan pakaroihin. Ohikävelevät ihmiset ovat saapuvia, he ovat suorittaneet siirtymisen ja valmistautuvat yleiseen, asettelevat vielä laukkujaan tai tekevät viimeisen tarkistuskierroksen älylaitteillaan. Loppusuora aukeaa ydinkeskustan aukioksi, on aika katsella ympärilleen ja orientoitua, räpytellä silmiään ja päättää minne mennä. Kukaan ei tiedä, mitä kaupungeissa pitäisi tehdä, mutta tämän ajatuksen annetaan olla ja haihtua, pakkautua laukun pohjalle kuin pilvi.

Tilaan caesar-salaatin, puolisoni jotain vuohenjuustolla, annoksien hinnalla söisi useamman päivän jos itse valmistaisi. Hinta on mieletön, mutta maksamme sen silti, sillä näin me mukaudumme, mikäli jotain mielimme saavamme. Edulliset ruokapaikat ovat nykyajan aarrekätköjä, niille ei mieluusti opasta, jotta kaupunki velkataakkoineen ei löytäisi aivan niin nopeasti. Laadusta maksamisesta ei ole kyse, sillä tarpeeksi vanhaksi elettyään ymmärtää, ettei mitään laatua ole, ellei sitä tee itse, eikä itse ehdi tehdä kuin muutaman asian.

Epävarmalle myyjätytölle luottokorttia ojentaessani käyn valon ajassa läpi aivojeni syviä uria: voinko oikeuttaa tämän itselleni, enhän käynyt lapsena lainkaan parturissa vaan isäni leikkasi aina hiukseni, jo siinä kilahti varmasti elämän tilille lukemattomia satasia… mutta eikö ne ole jo ajat sitten lunastettu, pelkästään kaikki ne öiset grilliltä ostetut hampurilaiset, jotka oikeutin samalla syyllä, kotona olisi ollut kyllä ruisleipää ja jääkaapissa juustoa ja kurkkua, mutta lämpimästä rasvasta ja suolasta mieluusti maksaa, enhän sitä paitsi juonut baarissakaan kuin vettä tai enintään sihijuomaa, grillien tropiikin lihavat naiset, jotka ovat tottuneet ottamaan koko kirjon alennustilat vastaan, iltapäivisin he istuvat kojujen edessä kahvilla ja tupakilla, öisin he salaa hymyilevät kun juopuneet miehet käyvät kosimaan, mutta missä ovat kaikki grillien miehet… lapsuuteni hiukset, niin, inhosin hiustenleikkuuta, ehkä siksikin, että eihän isäni ollut ammattilainen, vaikka olikin armeijassa leikannut nuorempien poikien tukkaa, hän oli siihen mennessä saanut jo monta lasta ja oli muita vuosikymmenen vanhempi… olin leikatessa jännittynyt ja herkkä, inahtelin ja venkoilin pienimmästäkin nykäisystä ja sain nirhamia, isäni kiroili… kyse ei ollut vanhempieni saituudesta, vaan omasta pakokauhustani, suostuin parturiin ensimmäisen kerran vasta yläasteella, käynnin jälkeen oksensin helpottuneena… mutta sitä ennen luokan tytöt kyselivät leikkisästi, että oletko leikannut nuo itse, kun tuossa etutukassa on tuollainen outo lovi… varsinkin se kaikista kaunein, se jonka reisiä ja lantiota halusin 12-vuotiaan kiihkolla…

Leivosvitriinien ja ylihintaisten teelajitelmien takana pyörii ja törmäilee puolenkymmentä nuorta. Tila on liian pieni ja työskentely tehotonta, samat hommat hoitaisi moninkertaisella nopeudella yksi alipalkattu veteraani. Mutta kahvila ei ole ollut pystyssä vielä vuottakaan. Vielä hetken voi seurata työharjoittelussa kimpoilevia vedettäviä leluja, ennen kuin omistaja tajuaa, että voi säästää viisinkertaisen summan irtisanomalla 75 prosenttia ja alentamalla jäljelle jääneiden palkkoja. Olemme puolisoni kanssa ottaneet paikan omaksemme, sillä se on kohtuullisen viihtyisä ja ruoka keskimääräistä parempaa, vaikka palvelu onkin usein toivotonta. Kyynisen huvittuneina meillä on tapana arvioida, miten monesta asiasta olisimme voineet jo valittaa johdolle, mikäli olisi vielä eettistä tai suotavaa valittaa palvelun laadusta.

Iltapäivän aurinko piikittää suuresta ikkunasta sisään ja heijastuu lasipinnoista ja aterimista valmiiksi kipeisiin silmiini. Ulkona sporttisiin asusteisiin kaikissa tilaisuuksissa pukeutuvat ihmiset kävelevät korvanapit korvissaan. Seuraamme, miten tarjoilija survoo jäätelöannoksiamme pikareihin. Hän osaa kyllä pyörittää palloja, mutta astiat ovat niin pieniä, että sovittu annoskoko ei tahdo mahtua niihin. Kermavaahdottimesta on kaasupatruuna lopussa, mikä aiheuttaa henkilökunnassa lievää paniikkia. Kahden etsiessä tiskinaluskaapista uutta patruunaa muut yrittävät pyöriä paikoillaan hyödyllisen näköisinä. Tämä on sitä, mitä näkee onnettomuuspaikoilla.

Tällä välin katutason aurinkoinen kahvilalinssi lämmittää pikareihin tiivistetyt annokset puolittain juokseviksi. Suklaakastike valuu reunojen yli ja viivytystä hyvitelläkseen tarjoilija lapioi päälle mintturakeita niin paljon, että lusikkaa ei saa pikarista pois ilman maanvyörymää. Vilkaisen toivottomana puolisoani, joka kohauttaa katseellaan olkapäitään. Yritän olla kiroilematta, sillä en halua henkilökunnan kuulevan minua. En halua aiheittaa näille nuorille ja jännittyneille ihmisille vaivaa ja pelkoa seuraamuksista. En halua hyvityksiä, sillä sekin on lopulta pois heidän palkoistaan. Kasaan kämmensyrjilläni mintturakeista pieniä kasoja ja mietin, suojelenko lopulta vain itseäni hankalalta tilanteelta. En halua pakottautua julmistuneen ja arvonsa tuntevan asiakkaan rooliin, sillä en usko siihen. Tuskin tarjoilijakaan uskoisi pahoittelevan ja nöyristelevän asiakaspalvelijan rooliinsa, varsinkaan jos olisin töykeä ja syyttävä.

En toisaalta haluaisi myöskään hyssytellä ja hokea että ”ei se haittaa, ei hätää, naurettava pikkujuttu”, sillä sekään ei ole lopullinen totuus. Löytäisin hetkessä toisen asiakkaan, jonka mielestä tällekin työlle löytyy kyllä ottajia ja kyllä hänelläkin on markkinoiden määräämä oikeutensa vaatia parempaa. Ehkä hänellä onkin. Mutta minä en halua hänen kauheaa oikeuttaan.

Muistan entisen parturini, ketjuliikkeen, jossa nuoret naiset leikkasivat nuorten miesten hiuksia siinä järjestyksessä, jossa nämä astuivat sisään. Vuoroaan odottavat miehet istuivat rivissä MTV:tä katsellen ja automaattikahvia juoden. Yritin vakoilla, josko hekin television katsomisen lomassa vilkuilivat heille pyllisteleviä, kireisiin housuihin käärittyjä kampaajien takamuksia, mutta ihmetyksekseni en koskaan saanut ketään narautettua. Olin aina parturissa käydessäni sekä vaivaantunut että kiihottunut, sillä asetelma oli niin naurettava ja samaan aikaan muka niin luonnollinen. Kampaajien ilmeisesti kuului olla naisia. Heidän kuului olla laittautuneita ja miesten katseiden keskiössä. Täysin normaali ja arkinen pornoelokuva. Liike leikkasi vain miesten hiuksia. Muutama harva, säännön tuhoava miestyöntekijä tuntui keskittyvän lähinnä hallinnollisiin asioihin, jonnekin lähtemiseen tai muutamiin erikoisparranajoihin. Miehiä leikkaamassa toisten miesten viiksiä. Vanhempia miehiä kävi aniharvoin, sillä näin nuorekkaassa ja tuoksuvassa ympäristössä he tuntuivat pervoilta tai eksyneiltä. Muutamilla heistä oli liian nuorekkaat nahkakengät.

Koska liikkeeseen ei voinut tehdä varauksia, astuttiin sisään, vastattiin retoriseen kysymykseen (Mitäkö muuta saisi olla kuin tukanleikkuu? Ranskalaiset perunat?) ja istuttiin odottamaan vuoroa. Tämäkin oli luksusta ja maksoi vielä moninkertaisesti caesar-salaattia enemmän. Työntekijät tuputtivat aina kanta-asiakaskorttia, jonka turvin kampaamo pyrki monopolisoimaan asiakkaansa hiustarpeet ja asiakas olisi vastaavasti säästänyt rahaa, jos olisi käynyt leikkauttamassa hiuksensa monta kertaa kuukaudessa. Minä olin kaljuuntunut jo hyvän aikaa, minkä luulisi vapauttaneen minut partureista. Intuition vastaisesti aktiivipalveluksesta pakeneva hiusrajani kuitenkin pakotti minut käymään parturissa kerran kuukaudessa, ellen halunnut näyttää Matilta ja Tepolta. Olen vielä hetken luettavissa nuorisoon, mutta pian olen keski-ikäinen ja lakkaan sikäli olemasta. Nyttemmin olen ottanut merkittävän askeleen, sillä tuttavieni kautta olen löytänyt kaupungin laitamilta mukavan vakiokampaajan, jonka kanssa juttelemme asioistamme etunimipohjalta.

Mutta tuolloin minulle vielä tyrkytettiin asiakaskorttia, joka olisi maksanut vuodessa kiinteän summan. Merkittävintä kortissa oli kuitenkin se, että sen turvin olisi voinut kävellä jonon ohi. Niinpä odottaessamme vuoroamme toivoimme vain, ettei ovesta kävelisi ketään ”klubikortin” omistavaa, joka kasvattaisi taas odotusaikaamme parillakymmenellä minuutilla. Häpeillen myönnän, että minulla olisi kyllä ollut varaa klubikorttiin, mutta kieltäydyin ehdottomasti hankkimasta sitä. Olisin mieluummin mennyt juurihoitoon kuin ollut se, joka kävelee jonon ohi. En olisi suurin surminkaan halunnut itselleni jonojen ohi kävelijän statusta. Vastaavasti jonottavan osa ei ollut sen helpompi, sillä vaikka en tiennytkään mitä jonojen ohi kävelijät ajattelivat, tunsin jatkuvasti olevani heidän huonon omatuntonsa ja etuoikeutetun asemansa välittäjäaine. Aloin jopa potea huonoa omatuntoa siitä, että olin kitsastellut, että en ollut itsekin hankkinut korttia ja päättänyt olla heidän kanssaan tasaveroinen, säästänyt heiltä ylimääräistä harmia. Olisin voinut maksaa oikeudesta jonottaa tasa-arvoisena heidän kanssaan. Aloin joskus selittää ajatuskulkuani yhdelle kampaajatytöistä, mutta hänen silmiensä lasittuessa vaihdoin puheenaiheen kesämatkusteluun ja siihen, miten välillä teki hyvää irtautua ja lähteä johonkin lataamaan akkuja.

Vielä potiessani huonoa itsetuntoa siitä, että olin paljastanut mielipiteeni korteista astuin toiseen suosilmäkkeeseen, kun epähuomiossa vastasin lomasuunnitelmakysymykseen olevani kirjoittajana aina lomalla, aina töissä. Kesät olivat hankalia, kun toisaalta teki mieli mennä yleisen normin mukana ja lomailla, toisaalta tuntui väärältä pitää lomaa joutenolostaan. Piian saavuinkin apurahoista selittämisen satamaan ja omaa työtäni vähättelevään apologiaan siitä, kuinka tein töitä omalähtöisesti, eli hitaasti mutta epävarmasti. Näiden puheiden jälkeen tyydyin istumaan harmistuneena tuolissa, ylisuurelta ruokalapulta näyttävä kangas kaulassa, ilman lasejani sokeana kuin myyrä.

Saan itseni kiinni siitä lopullisesta pisteestä, johon ajatukseni aina klubikorttikysymyksessä päätyvät, siitä hirvittävästä fantasiasta ”seuralaisbonuksesta”, joka on loogisesti sisäänrakennettu tällaiseen järjestelmään. Toisaalla mintturakeet muodostavat epäsiistejä kekoja, toisaalla suklaajäätelö valuu pikarin kylkeä pitkin. Käännän astiaa, jotta viereisessä pöydässä istuvat eivät huomaisi sotkuisuuttani, joka ei ole edes minun vikani. Yksi ratkaisu selvittää epämukava tilanne itseäni ylentävästi olisi kohtauksen järjestäminen ja uuden annoksen pyytäminen, mutta tyydyn kumartumaan annokseni ylle. Aivan kuin siten tekisin itsestäni ja jälkiruoastani jotenkin näkymättömämmän. Lusikka on kuin hunajasammioon upotettu koira. Pikarista ei nouse siistiä suupalaa, vaan liejuinen sekasotku päätä ja hiuksia, joka pitää änkeä kokonaisena suuhun. Pyyhin paperilla astian tahmeasti valuvia kylkiä. Nuolen sormiani ja kämmensyrjiäni. Yritän suojella lusikan vartta jäätelöltä, tasoittaa annoksen rämeistä pintaa ja pyyhkiä raekekoja kämmenelleni, kipata niitä sitten takaisin kulhoon tai lautaselle. Epähuomiossa kaadan yhden kourallisen puolisoni vesilasiin, joka ei olekaan tyhjä. Valkeat rakeet jäävät kellumaan kuin lumisadepallossa. Rutiinien ja asioiden järjestyksen sotkemista inhoava puolisoni älähtää ja joudun oitis hyvittelemään, että en tajunnut että siellä on vielä vettä, saat mun lasini tai haen sulle uuden. Sormeni ovat tahmeat, kaikki lautasliinamme ovat jo märkiä ja sotkuisia, lusikkani on tahmea. Partani ei auta asiaa. Annokseni on möyritty ylimakeaksi sotkuksi, josta suklaakastikkeeseen ja juoksettuvaan kermavaahtoon sekoittunut minttuesanssi hallitsee kuin pieru sohvatyynyssä. Hamuan vesilasiani, mutta se on puolisolta ottamani raevesilasi, enkä kehtaa juoda hänelle antamastani lasista, häpeän kohellustani jo muutenkin tarpeeksi. Tiedän myös, että puolisoni huomaa hankalan oloni ja sen sijaan, että sättisi minua, alkaa potea huono itsetuntoa siitä, että on halunnut tilata jälkiruokaa ja aiheuttanut siten tämän tilanteen, aivan kuin sokeri ja rasva ja ikuinen laihdutuskuuri kostaisivat täten. Pöydässämme ei ole vesikannua ja vesipiste on sen verran kaukana, että ahdistun lisää. Selkäni on hiestä limainen ja aivossa paukuttaa, että tämä ihooni liimautuva paita oli vielä aamulla puhdas ja vasta kaapista otettu, olisin halunnut pitää sitä vielä monia päiviä, taasko pitää pestä pyykkiä, hillittömät vesimäärät kuluvat jo siihen, että pöntöllä istuessani minun pitää hajun vuoksi nykyään vetää vessa jo, koska kyllä sen verran saa itselleen suoda, tai ehkä peräti kolmesti, mikäli joudun lopuksi harjailemaan vielä reunoihin pinttyneitä jätöksiä. Saati sitten paskantamisen jälkeinen alapesu… Tajuntani kakusta hyppäävät samanaikaisesti ne tosimiehet, jotka tyytyvät pelkkään paperiin ja mielihyvästä täristen myöhemmin repivät anuskarvoihinsa kovettuneita pieniä palleroita, sekä netissä kiertävät vitsikuvat afrikkalaisista lapsista, jotka epäuskoisen näköisenä kysyvät, että ymmärsinkö nyt oikein, teillä on niin paljon puhdasta vettä että te paskannatte siihen? Inhoan kusilaareja, niiden äärellä miehuudestaan röyhtäillen ja syljeskellen muistuttavia farkkumiehiä geelihiuksineen, vessaan ryntäävän ripulihätätapauksen mahdollisuudesta huolimatta käytän aina koppeja, koska halveksun sukupuoltani vielä keskitysleirejä enemmän, ja silti, ja silti haluaisin pystyä samaan… tietenkin olen yrittänyt, ei siinä ole mitään ongelmaa, ei mitään estettä. Jälkikäteen vain tunnen itseni vieläkin likaisemmaksi. Entä pitääkö minun tämän helvetillisen hien takia peseytyä kotiin päästyäni vielä uudestaan, vastahan minä aamulla lotrasin, vai pinnistelenkö tällä kuivavalla hiellä, iltaa kohden hikoan joka tapauksessa vielä uudelleen… Se on kaupungissa asumisen haittapuolia, eikä ilmalämpöpumppuakaan oikein kehtaisi käyttää, maksaisinko vielä lisää sähköä siitä, että Suomen hartaasti odotetussa ja lyhyessä kesässä puhalluttaisin kylmää ilmaa päälleni?

Tyydyn kastelemaan rutattua lautasliinaani, taputtelemaan sillä suupieliäni ja tahmeita sormiani. Haistan viiksissäni suklaan ja mintun, jälkiruoasta aiheutuva krapula on jo päällä ja vannon syöväni viikon pelkkää varsiselleriä, vaikka sitten vihannesosastolla jäädynkin ja alan miettiä proteiineja väistellessäni tolkuttomasti haahuilevia eläkeläisiä, pääni on oudosti kipeä ja tukkoinen, aivan kuin silloin, kun ei ole muistanut syödä lääkkeitään, mutta tänään sille ei pitäisi olla mitään syytä. Kelaan eilistä, teinkö jotain poikkeuksellista, onko tälle jokin selitys: valvoin tietenkin liian pitkään, luin ja katsoin kuvaruutuja koko päivän ja nukuin yli puoleen päivään, mutta niin olen tehnyt aina, mitä muutakaan voisin tehdä? Mennä äijäjoogaan? Teeskennellä, että terassilla paahteessa ihmisten keskellä istuminen ja hiilihydraattien juominen olisi nautinnollista? Että lenkkeillessä voisi jotenkin unohtaa sen, että ihmiset ajavat autoillaan keskustoista taajamaan ja taas takaisin, olla ajattelematta jokaisella sydämen lyönnillä kuolemaa? Että tavarataloista löytyisi jotain merkittävää, että designer-puotien hinnoissa ja sisällöntuottamisessa olisi jotain järkeä, että paperijätettä myyvän kirjakaupan alennusmyynnistä tällä kertaa osuisi silmään jotain ostamisen arvoista ja syvää? Että katoilla voisi kasvattaa lampaita ja että ruma olisikin yhtäkkiä kaunista? Auringon valoterä täyttää koko näkökenttäni, mutta puolisoni tuttu siluetti astuu sen eteen, pahoittelee hankaluuksia. Hän ymmärtää loiseläinpelkoni, hän ymmärtää miten typerän yhdentekeviä kaikki ongelmani ovat, hänkin järkeilee itsensä ulos vaivaa ja epämukavuutta aiheuttavista tilanteista, hän sanoo että voimme lähteä koska vain haluan.

Kotona pesen jäätelönrippeet naamastani, kuivaan selkäni ja vaihdan vaatteet, juon vettä, menen kirjan kanssa parvekkeelle. Otan kaiken varalta töitä mukaan, henkäisen syvään.

Parvekkeella on niin kuuma, ettei siellä pysty olemaan.

Liukuhihnojen verkkainen tahti

helmikuu 8, 2015

Ruben Östlundin Turisti on mainio ja problemaattinen elokuva. Kärjistäen voisi sanoa, että sen hyvät ja huonot puolet parodioivat ja/tai toisintavat pohjoismaisuuden kliseiden hyviä ja huonoja puolia tavalla, joka uhkaa jatkuvasti affirmoida ahdistuksen kokemuksen. Pohjoismaiselle katsojalle hyvin tuttu perinne on esteettisesti formalisoida lintukodon kuristavat tunteet tavalla, joka on arkisen absurdi, kuivakkaan tyylikäs Ikea-kuvaston tapaan ja teknisesti kylmän hallittu kuin Kubrick konsanaan. Korostetun apaattinen understatement kohtaa siellä täällä välähtelevän surrealismin ja pian ollaankin jo varsin lähellä brittiläistä 90-luvun ja 2000-luvun alun komediaa, joka poisti huumorista ilmeisen punchlinen ja korvasi naurun vaivaantuneisuuden kiemurtelevalla hihityksellä, vähentämällä jatkuvasti selittämätöntä ja fantastista, korvaten ne sosiaalisesti absurdilla. Tällainen estetiikka on helppo naamioida satiiriksi, kuten esimerkiksi Roy Andersson on tehnyt. Satiiri ei ole koskaan lakannut olemasta tyylikästä ja muodikasta, minkä vuoksi satiiri on ongelmallista.

Täydellinen, 35-42-vuotiaiden kauniiden ihmisten pariskunta perhelomailee lapsineen Ranskan Alpeilla, yhdenmukaisine lasketteluvaatteineen ja alusasuineen he muodostavan ideaalisen Ikea-perheen. Muotovaliosta kuvauksesta, rytmityksestä ja klassisen musiikin käytöstä haistaa jo ensimmäisen minuutin aikana, että ongelmia on luvassa. Sillä miksi yksikään pohjoismainen elokuvantekijä rakentaisi ylistyslaulua siitä keskiluokan kuristuksesta, jossa myös sinä ja minä olemme kärsineet paniikkikohtauksista ja vuosikymmenien ajan? Jos lähtee käyttämään ja näyttämään mallinukkeja ja ahdistavien piirteiden kärjistyksiä, on vaikea olla menemättä satiirin alueelle. Samalla affirmoidaan pohjoismaisen keskiluokkaisuuden ahdistavuus helpolla ja tutulla tavalla, mutta myös tietty hallittu kuvakieli, rytmitys ja musiikin käyttö. Niinpä Turistin katsominen ei ollut minulle lainkaan ahdistavaa, vaan pikemminkin eksploitaatiota lähentelevää genreviihdettä; ennakoin tiettyjä käänteitä, odotin tiettyjä piirteitä. Täysin oma lukunsa on kaunis ja kärsivä äiti, joka flirttaa ajatuksella liittonsa hajottamisesta ja jota ei unohdeta näyttää ja seksualisoida valkeissa alushousuissa. Osasin odottaa ja haluta sitäkin. Kun mieskatseelle rakentaa kohteen, katsoo mieskatse takaisin.

Turistissa ei siis lopulta mikään varsinaisesti yllätä, mutta se balsamoi elokuva- ja taidesivistyneen katsojansa itsetunnon ja ajatteluapparaatin. Katsoin elokuvaa pohjoismaisena versiona Kubrickin Hohdosta. Pystyisin katsomaan sen vielä monesti uudestaan juuri näiden piirteiden vuoksi. En osaa lopulta sanoa, onko tällainen kodikkuus elokuvataiteen tärkein piirre, vaiko vain mitä pettävintä ja karmeinta pikkuporvarillisuutta.

Mutta palaan satiiriin, joka on itsessään outo käsite. Varsinaisesti satiiri ei toimi enää silloin, kun se havaitaan ja nimetään satiiriksi. Kiinni jäänyt satiiri on demilitarisoitua satiiria, vaikka juuri silloin sitä käytetäänkin käsikassarana perustelemaan ja puolustelemaan. Niinpä en mieluusti kutsuisi mitään satiiriksi. Joka tapauksessa voidaan puhua oudosta realismista, jossa ei ole enää mitään realistista, sillä tilanteet ja hahmot ovat usein niin absurdeja ja äärimilleen viriteltyjä, että niiden esittämä hypoteesi on pragmaattisesti katsottuna mieletön. Turistin alun lumivyöry on tällainen tilanne, mutta niin on toisaalta myös elokuvan ydinperhe. Ei siksi, etteikö sellaisia perheitä olisi, vaan siksi, että sellaisista perheistä on tullut jo itsessään kuva, eikä mieleeni oikein mahdu, miten kuva voi tulla itsestään tietoiseksi ja suostua silti olemaan kuva, parodia itsestään. Ehkä muuta mahdollisuutta ei ole.

Perhe ruokailee alppiterassiravintolassa, kun hallittu lumivyöry uhkaa lanata terassin alleen. Mitään vakavaa ei lopulta tapahdu, sillä kyse on vain optisesta peikosta: varsinainen lumivyöry pysähtyy hyvissä ajoin ennen terassia, mutta sen nostattama lumisumu näyttää yhä etenevän.

Syntyvässä, silmänräpäyksellisessä paniikissa perheen isä säntää karkuun äidin jäädessä suojaamaan lapsiaan. Koska ihmisten kulttuuri näyttäisi olevan pohjimmiltaan neuroottinen, rakentuu elokuva tämän pienen yksityiskohdan ympärille. Vaimo alkaa syyttää miestään raukkamaisuudesta ja pelkuruudesta, mies ymmärtää tämän heti ja yrittää väistellen väittää, että ei näe asiaa samoin. Lapset puolestaan aistivat ensisijaisesti vanhempiensa välien kireyden ja alkavat pelätä paljon alkukantaisemmin. He pelkäävät perheensä ja siten koko maailmansa hajoamista. Mies ja nainen voivat sortua mielivaltaisiin typeryyksiin ja riidellen hajottaa suhteensa, mutta pienen lapsen on vaikea argumentoida itsensä pois äitinsä ja isänsä luota. Miehen turhanpäiväinen valehtelu on tietenkin se ensimmäinen virhe, josta vyyhti lähtee vyörymään. Se antaa mahdollisuuden sille neuroottiselle sentimentaalisuuden kielipelille, josta elokuva rakentuu. Raukkamaisuuden ongelma on hölmö, mutta voitaisiin väittää, että ongelmat ovat aina hölmöjä. Toisaalta resonaatiota haetaan samalla koko sukupuolikysymyksestä, aina vaistoista lähtien; eikö ihminen pelasta aina ensin itsensä, vasta sitten muut? Lars von Trierin Antichrist ja Melancholia eivät ole Turistista kaukana. Suuria yleistyksiä märehditään, vaikka lopulta niillä ei voi laskentatehon ja lopullisen evidenssin puuttuessa tehdä yhtään mitään muutakaan.

Niinpä elokuvan pohjimmainen teema ei ole ydinperheen hajoaminen tai parisuhteen kriisi. Ilmiselvää on, että vaimo etsii vain verukkeita hylätä narratiivi kotia ja perhettä ylimpänä itseisarvona rakentavasta, uskollisesta äidistä ja päästä naimaan muita vielä kun 40. ikävuosi ei ole koittanut. Mies lienee käynyt vieraissa ja pitkään. Kiinnostavampia kysymyksiä ovat kulttuurisesti rakentuneet häpeän, kunnian ja sankarillisuuden tarinat, joista elokuvan ongelmat aiheutuvat. Miestä pidetään sankarina ja perheen suojelijana, joten tässä tehtävässä hivenenkin lipsahtava mies alkaa naisen silmissä saastua ja lieroutua. Ehkä mitään ongelmaa ei syntyisi, jos mies myöntäisi tämän oitis. Sen sijaan hän valehtelee. Valehtelu on kuitenkin tässä tapauksessa turhaa, sillä uusliberalismissa häpeä ja kunnia ovat yhdentekeviä tunteita, sillä systeemi ei tunnista niitä. Niinpä ne ovat vain varmoja keinoja vaipua syvemmälle itseinhoon ja neuroosiin. Alkujaan ne ovat luultavasti perujaan nomadististen patriarkaattien moraalikoodistosta, joka on rakentunut pitämään heimo yhtenäisenä ja ruodussa ulkopuolisia aineksia vastaan. Tätä populismia vasten rakentuvat myös papisto, armeija, mafia, hyvävelikerhot, fasismi ja muut miehiset instituutiot. Entä mitä tapahtuu, kun ne törmäävät arvovapaaseen nykyaikaan? Tämänhetkinen maailmantilanne, luonnollisesti.

Myönnän olleeni pettynyt, kun mies elokuvan loppupuolella murtuu, myöntää itseinhonsa ja jättäneensä vaimonsa ja lapset lumivyöryssä pulaan, luettelee lukemattomat ongelmansa ja saa hervottoman itkukohtauksen. Mies olikin vain typerys, reliikki, joka valehteli ja murtuu nyt vaivaannuttavasti. Odotin jotain kiinnostavampaa. Ongelma on ehkä se, että miehen primäärireaktio ja siten koko elokuvan premissi ei ylipäänsä ollut mielestäni uskottava. (Henkilökohtainen ongelmani on ehkä se, etten osaa enää itkeä.) Toisaalta se ei haitannut katselukokemustani, sillä moraalisia ajatuspelejä sen turvin päästiin joka tapauksessa pelailemaan.

Lopulta kysymystä raukkamaisuudesta ja sankaruudesta pyöritellään sen verran monesta kulmasta ja useamman tapahtuman voimin, että sukupuoliroolit saadaan vinssattua takaisin perinteiseen asentoon. Jossain määrin vaimo on tähän osasyyllisenä, kun hän viimeisenä laskettelupäivänä lavastaa joutuvansa hätätilanteeseen jäämällä laskettelun aikana jälkeen. Hän sallii miehen ensin samoilla itsensä lumipyryn keskeltä ja kantaa sitten itsensä lasten luo. Kehotteen tähän tulkintaan herättää se, että vaimo nousee miehen laskettua hänet maahan oitis ongelmitta pystyyn ja lähtee hakemaan suksiaan. Elokuvan lopussa vielä kuvataan tilanne, jossa lomaltaan lähtevät päähenkilöt (muiden lomalaisten joukossa) joutuvat omituiseen ja hengenvaaralliseen bussikyytiin Alppien korkeilla vuoristoteillä. Vaimo vaatii kuskia pysäyttämään bussin ja säntää ulos. Nyt mies jää puolestaan aloilleen. Hän suojelee lapsia, samalla kun hänen ystävänsä, jonka miehisyys on joutunut niin ikään tarkastelun alle aiemmin elokuvassa, rauhoittaa alfauroksen tavoin paniikkia bussissa ja johdattaa ihmiset rauhassa ja yksitellen bussista ulos. Loppukuvassa porukka kävelee alppiteitä pitkin kuin jokin luolaklaani. Miehet ovat etunenässä, toinen tupakoiden, toinen kantaen lasta hartioillaan.

Žižek pitäisi tästä käänteestä, tai olisi ainakin innoissaan saadessaan sen lacanilais-hegeliläiseen dialektiikkamyllyynsä. Viesti kun tuntuisi olevan se, että vaikka roolit olisivat kuinka banaaleja ja vahingollisia, ei niitä ilman yhteisö pysyisi lainkaan kasassa. Mutta onko tämä lopetus itse asiassa satiirinen tai parodinen? Žižekille sillä ei toki olisi väliä, koska ironikko tarkoittaa aina pohjimmiltaan juuri sitä, mitä käyttää puheessaan ironisesti, mutta entä jos ajatellaan ohjaaja Östlundin näkemystä? Dramaattisesti hyväksyn lopetuksen, sillä ymmärrän sen tehdyn dynamiikan vuoksi. Negatiivinen tai kyyninen lopetus olisi banaali ja liian ilmeinen, ihan jo siksikin, koska tällainen muoto tavallaan olettaa sen. Lopettaminen herooiseen mäenlaskukohtaukseen olisi ollut ehkä juuri tällainen lopetus. Sillä vaikka se onkin näennäisen positiivinen, on se kuitenkin myös viiltävämpi: nainen antaa surkimusmiehen voittaa, jotta status quo palautuisi. Katsoja ei voi välttyä siltä huomiolta, että mies tietää tämän. Muistetaan, että aiemmin elokuvassa mies on myöntänyt huijaavansa myös pelatessaan lapsiensa kanssa. Bussikohtaus on rytmillisesti ”tuplalopetus” ja ylimääräinen, mutta se toisaalta vapahtaa ns. kosmisesti, kun vaimo ryntää ulos ja miehet ottavat johdon, avaten kuitenkin samalla elokuvan kritiikille jämähtäneisiin rooleihin palaamisesta, MIKÄLI sitä ei tehdä satiirisesti…

 

 

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 6

tammikuu 31, 2015

[Ikuisuusprojekti jatkuu, oltaisiinkohan puolivälissä?]

 

Erik Satie: Muistinsa menettäneen muistelmat

Ei niin hauska kuin toivoin sen olevan. Satunnainen. Voidaanko sanoa, että Satien musiikki on kaikkea muuta kuin hissimusiikkia? Vaiko juuri puhdasta hissimusiikkia?

 

Raymond Roussel: New Impressions of Africa

Eihän Rousseleita voi kääntää, edes englanniksi, mutta Roussel-käännöksiä pitääkin ajatella lähinnä kuvauksina siitä, miten hänen kirjansa toimivat. Täten ranskaa osaamattomana menetän Rousselin tuotannon mahdollisesti keskeisimmän momentin, mutta ainakin saan tietää, minkälaisiin hulluihin kuviin kieliapparaatti hänet pakotti. 1,274 säkeestä koostuvassa runoelmassa on myös mielenvikainen ja nerokas, viisi tasoa syvä ”viittausjärjestelmä”, joka sulkeistaa neljää eri osaa keskinäisiin vittaussuhteisiin tavalla, jonka seuraaminen on aivan oma taiteenlajinsa.

 

Antti Salminen & Tere Vadén: Energia ja kokemus

Yksi niistä kirjoista, jotka pakottaisin oppilaitosten oppimäärään, mikäli siinä olisi jotain mieltä. Siis mikäli maailma olisi sillä tavoin mielekäs, että ihmisiä voisi ohjata puhtain jauhoin, että ohjaamisella tavoittaisi jotain hyvää, eikä pelkästään satunnaisen mielivaltaista vallankäyttöä. Mutta myönnän olleeni jopa siinä määrin sivistymätön, etten ollut tajunnut yhteen öljytynnyriin sisältyvää, hillitöntä miestyövoimaa enkä siten sitä, miten niin kapitalistinen kuin kommunistinenkin yhteiskuntajärjestelmä pohjaa juuri öljytalouden luomaan, ylikellotettuun harhaan kestävyydestä. Kivihiili, seuraavaksi tehokkain ja paljon saasteisempi, tulee kaukana perästä. Ydinvoima on oma kysymyksensä, mutta vastatakseen öljytalouden kokoa ydinvoimaloita pitäisi rakentaa moninkertainen määrä nykyiseen verrattuna, minkä lisäksi ne vaatisivat paljon fossiilisia polttoaineita tuekseen vielä pitkään. Kaikki tämä tietenkin, mikäli uskoo kirjoittajiin. Minulla ei ole syitä olla uskomatta, jo siksikin, koska tiedän molemmat hyviksi ja älykkäiksi ihmisiksi. Jos on itsekin kirjoittaja ja satunnainen tutkija, tietää tämän merkityksen.

Mutta kirjan esittämien tietojen valossa tuntuu todellakin hieman mielettömältä väitellä siitä, pitäisikö elää kapitalismissa vaiko kommunismissa, koska kumpikin järjestelmä perustuu öljytalouteen. Molempi talousjärjestelmä sortuu, jos ja kun öljy loppuu, mikäli siihen mennessä ei ole ensin kehitetty jotain fuusiovoimaa vastaavaa & rakennettu sille merkittävän suurta jakeluverkostoa. Ja mikäli ekosysteemikin vielä kestää.

Sitten voikin alkaa väitellä ydinvoimatrollien ja fuusiouskovaisten kanssa siitä, että pitääkö se ja se tilasto paikkansa. Mutta kuten eräs ystäväni taannoin muistutti, tilastot ja käppyrät ovat vain ja ainoastaan politiikkaa.

Bonuksena kirjassa on öljyn filosofiaa, joka voi olla satunnaiselle lukijalle sitten vähän vaikeatajuisempaa kamaa. Bataille etc. Itse olen Bataillen lisäksi Reza Negarestanin ja Deleuzen ystävä, joten selviydyin miten kuten.

 

Edward St. Aubyn: Never Mind, Bad News & Some Hope

Maineikkaan Patrick Melrose -romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa, joista pidin kovasti. Luin näitä ollessani Edinburghissa ja Lontoossa, mikä vaikutti varmasti osaltaan mieltymykseeni, sillä psykofysikaalinen todellisuus oli kirjoille otollinen. En ole lukenut Knausgårdia, mutta tapaan silti sanoa lukevani mieluummin St. Aubynin omaelämäkerrallista sarjaa kuin Knausgårdin pohjoismaista parransänkimachoilua.

Ihan jo siksikin, koska Britannian yläluokka ongelmineen ja romahtamisineen on aina kummastuttavalla tavalla kiehtonut minua. Sama toki Proustin Ranskan tapauksessa, mutta Englannin 1900-luvun alku oli merkittävän hyvää aikaa kirjallisesti myös ns. yläluokkaisemmassa kamassa. Siis iänikuisen Joycen, Beckettin (joka tosin oli rahakkaasta perheestä), Woolfin ja Yeatsin lisäksi minua kiehtovat Evelyn Waugh (vaikka tämä yleensä pilaakin banaalilla katolisuudellaan teoksensa), W. Somerset Maugham, E. M. Forster…

Mutta tätä perinnettä vasten luen Patrick Melrose -sarjaa. Kirjat ovat tyylillisesti tietenkin paljon tiivistetympiä ja myös melko kepeitä (vaikka kertovatkin pääasiassa ahdistuksesta). Rahaan syntynyt St. Aubyn kuvaa yläluokkaisen perheensä rikkonaisuutta aina lapsuudestaan 60-luvulta asti. Fiilis on hieman kuin Englantiin siirrettyä, elegantimpaa ja vähemmän postmodernia Bret Easton Ellisiä, varsinkin huumetäyteisessä Bad Newsissä. Eikä silti yhtään, mikä pitää muistaa sanoa, sillä tiedän monen inhoavan Ellisiä. Minulla on vielä muutama romaani Melrose-sarjasta lukematta, olen säästellyt niitä.

 

Panu Räty: XYZ

Pienoisesseeni Rädyn mainiosta fragmenttiromaanista on luettavissa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran nettiantologiassa, täällä.

 

Osamu Dazai: Ei enää ihminen & Laskeva aurinko

Kuten olen aiemmissa osissa kirjoittanut, luin vuonna 2014 uudestaan muutamia lempiromaaneistani. Nämä kaksi olivat osa tuota projektia. En silti tiedä, ovatko ne niin merkittävän hyviä enää näin ”myöhäisellä” iällä luettuina, mutta myönnän pitäväni kovasti 1900-luvun suurista japanilaisista prosaisteista. Jos voisin ottaa autiolle saarelle mukaani pelkkää Dazaita, Takeshi Kaikoa, Yukio Mishimaa, Soseki Natsumea ja Yasunari Kawabataa, olisin varmasti kohtalaisen onnellinen. Toisaalta ehkä ottaisin mukaani juuri jotain muuta, koska näitä olen jo lukenut… Joka tapauksessa nämä japanilaiset ovat saavuttaneet romaanitaiteessa sellaisen lyyrisen ja kertovan komposition yhdistelmän, jonka tutkimisen jälkeen ei hirveästi tee mieli ottaa vakavissaan länsimaisen romaanitaiteen tiettyjä tendenssejä juonineen ja muine yhdentekevyyksineen. Koskaan ei pitäisi kirjoittaa romaania vain siksi, että tekisi kirjan. Teksti tekstin perään selluliittimassaa liimalta haisevan kirjakaupan alennuslaarissa. Mutta Ei enää ihminen on lienee kaikki tarvittava eksistentialismista, vastaavasti Laskeva aurinko yläluokan ja perinteen katoamisesta Japanissa (jos kohta jälkimmäisessä Yukio Mishima on ehkä vieläkin parempi).

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 5

joulukuu 26, 2014

Nic Pizzolatto: Galveston

True Detectiven käsikirjoittajan road-romaani ei tarjonnut minulle sitä, minkä vuoksi sen luin. Ajattelin sen olevan True Detectiven kaltaista, mystisen huuruista southern gothicia, ja kun kuvauksissa vielä mainittiin Cormac McCarthy ja Denis Johnson, niin mikäpä siinä. Sen sijaan sain minimalistista kuvausta keuhkosyövästä kärsivästä pikkurikollisesta, joka joutuu karkumatkalle pomoltaan. Jujuna tässä alamaailman roadtripissä on aika tyypillinen trooppi: mukaan tarttuu nuori prostituoitu nainen, jonka suhteen päähenkilö ei tiedä ollako isällinen vai himokas. Tietenkin naisella/tytöllä on myös pieni lapsi. Lajissaan ihan ok kirja, ei siinä mitään, en vain keksi miksi tällaista pitäisi enää nykypäivänä kirjan kansien välistä lukea. Proosa on niin leffa/tv-käsikirjoitusmaista, että aivan yhtä hyvin voisin katsoa jotain suuren profiilin tv-sarjaa. Varsinkin, kun Pizzolaton teksti ei varsinaisesti syvene tavalla, joka olisi pelkästään kirjallisuudelle ainutlaatuista. Käsittääkseni tästä onkin leffa tekeillä, mikä on kovin loogista.

 

Mikko Rimminen: Hippa

Tämä taisi olla ensimmäinen Rimminen, jonka luin kokonaan, joskin pakottaen. Hippa ei ole huono kirja, mutta olisin saanut siitä kaiken tarpeellisen jo viiden sivun jälkeen. Apparaatista ns. näkee läpi. Rimmisen parvekkeelta alas ylikellotetussa proosassa lause on niin totaalisen keskeisessä osassa, että se luo lukemiseen hupsun dynamiikan: on aivan yhdentekevää, mitä kirjassa tapahtuu, jos siinä jotain tapahtuu, sillä pääpaino on kielen ratkomisessa. Samalla kielipeli repii hälinällään mahdollisen tilallisuuden muodostumisen hajalle. Jotain neuroottista siinä on, vähän samalla tavalla kuin jos erehtyy mietiskelemään liikaa sananmuunnoksia ja alkaa sen jälkeen nähdä kaikki yhdyssanat ja sanaparit munansaannoksina. Pohjimmiltaan romaani on höyhenenkevyt. Jos oikein positiivisesti yritän lukukokemukseni nähdä, niin Rimmisen kerronnassa lähestytään jonkinlaista löpinän meditaatiota. Eikö tässä siitä ole kysymys, päähenkilön pysähtymättömästä ajatuksenjuoksusta?

 

Sam Lipsyte: Venus Drive

Tämä on kolmas lukemani Lipsyten kirja, vaikka en ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään niistä. Lipsyte on vähän kuin heikompi Gary Shteyngart, vaikka en tiedä voiko heitä verrata mitenkään. Mustaa huumoria, satiiria ja kielellistä nokkelointia. Siis juuri sellaista kamaa, jota moni herkästi ylistää ja kehuu, mutta minun mielestäni löysää, ilmeistä ja pakonomaista. Venus Drive on lyhyt, lyhyiden tekstien novellikokoelma. Muistan lukukokemuksesta vain sen, että tämänkin pakkoluin lävitse, vaikka touhu oli ilmiselvää jo parin sivun jälkeen.

 

Johannes Ekholm (toim.): Graafinen suunnittelu: Käytännöt, tekniikat, strategiat

Johanneksen hauskasta keskustelukirjasta kirjoitin ehkä jotenkin kautta rantain tässä Putouksen hipster-parodiaa käsittelevässä merkinnässäni. En ole graafinen suunnittelija, mutta tunnistan runouspiireistä ja omista ajatuksistani oikeastaan kaiken sen saman energian, joka kirjassa vallitsee, niinpä myös samastuin keskusteluihin ja keskustelijoiden ongelmiin. Taiteen sosiaalisella kentällä kuplat vaihtuvat, mutta perusdynamiikat tuntuisivat pysyvän samoina.

 

Cormac McCarthy: Blood Meridian

McCarthyn kruununa pidetty romaani on lähes maineensa veroinen ja runoilijan herkkyydellä kirjoitettu. Tuntuu mielettömältä lähteä jälkikäteen lisäämään mitään mutufiiliksiäni, kun kirjan lukemista on jo lähemmäs vuosi, mieluummin ohjaan lukemaan tämän Vesa Rantaman kritiikin. Suomennosta en tosin ole lukenut.

 

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Vielä viisi vuotta sitten en olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta minulla on nykyään omat varaukseni metailua ja neljännen seinän rikkomista kohtaan kirjallisuudessa. Tämä on ajasta johtuva, kenties yllättäväkin piirre olennossani. Yleensä se johtuu siitä, että puran joka tapauksessa kaiken, joten mitään ei tarvitsisi purkaa valmiiksi. Toisaalta Jaakon mainion kirjan lopun imploosio on kuitenkin sen verran ”perustellusti” (eli luultavasti lähinnä vitsillä) tehty, että se toimii ihan ok, vaikka kertookin ehkä pikemminkin nykyaikaisen kirjan lopettamisen mahdottomuudesta kuin mistään kertojan luotettavuuden problematiikasta (vaikka toki se sitäkin luotaa). Yli-Juonikkaan kirjojen taustoihin liittyy aina sopivissa määrin kaikkea hämärää ja huonoa, kuten divareista ja antikvariaateista dyykatun omakustannekirjallisuuden hyväksikäyttämistä, niin tähänkin. Proosan tasolla tämä näkyy yleensä siten, että ”arkisemman” tai suomalaismodernistisen kerronnan oheen leikkaantuu outoa banaaliutta tai pahkasikamaista absurdiutta. Varsinkin Neuromaanissa oli pynchonmaista vibaa, hahmot tekevät asioita ilman mitään sen kummempaa psykologista syvyyttä, pääasia että jokin kerronta etenee. Pikemminkin psykologian sijaa toimittaa huumori tai koominen, hurupalstoilta tuttu vainoharhaisuus. Kaikki tämä on sinänsä jees ja mahtavaa, en minä ole mikään psykologisen romaanin puolestapuhuja, mutta toisaalta tämä on myös juuri se syy, miksi en ole lukenut vieläkään Neuromaania kokonaan: minulle ei koskaan tullut sellaista tunnetta, että se olisi tarpeellista. Vitsailen jo muutenkin kaiket päivät. Pynchon näyttäytyy minulle yleensä lähinnä ideatuhlarina (esim. Against the Day), jonka tyylilajia jatkuvasti vaihteleva proosa on väsyttävää ja kymmenet henkilöhahmot tarpeettomia. Samalla tavalla jatkuva absurdin humoristinen leikkuupuimurointi on helppo tie peittää kaikki muu.

Vanhan merimiehen tarinasta sen sijaan pidin paljon ja luin sen mieluusti. Tämä saattaa johtua siitä, että se vaikuttaa aluksi normaalilta romaanilta, sekoiluvaihde isketään silmään vasta myöhemmin. Romaanin pohjana lienee käytetty taannoista, polemiikkia aiheuttanutta Tuomas Alatalon tapausta, jossa omaishoitajaäidin epäiltiin kirjoittaneen, mahdollisesti itse sitä tiedostamattaan, vaikeasti vammautuneen lapsensa nimissä. Menetelmää kutsutaan fasilitoinniksi eli tuetuksi kommunikaatioksi, jossa fasilitoija ohjaa fasilitoitavan kättä ja tuottaa siten kirjallista kommunikaatiota. Luonnollisesti tällainen keskusmotiivi on omiaan juuri kirjallisen kertojan luotettavuuden käsittelyyn ja Yli-Juonikas kehitteleekin varsin nasevan, psykologista kauhua lähentelevän tarinan äidistä, isästä ja heidän fasilitoitavasta tyttärestään, joista kukin vuorottelee näkökulmakerronnan kautta. Vähitellen lukijaa alkaa mietityttää, että kuka hahmoista varsinaisesti puhuu, vai puhuuko heistä kukaan. Jne. Laajemman kritiikin ehti tästäkin Vesa kirjoittamaan.

 

 

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.