Skip to content

Kirjat 2016, osa 1

tammikuu 15, 2017

[Vuosi 2016 oli melko vaatimaton lukuintoni kannalta, joten tästä tulee vain 2-osainen. Pahoitteluni siitä, varsinkin jos olisit kiinnostunut pikemminkin kirjallisuudesta kuin elokuvista. Keskimäärin ainoa uudenvuodenlupaukseni on lukea vuonna 2017 enemmän. En tiedä hyödyttekö te siitä mitään.]

Paul Virilio: Bunker Archeology & The Information Bomb
Virilio kulki 50-60-luvulla kameran kanssa Atlantin vallin alueella ja kuvasi 2. maailmansodan natsibunkkereita, tämä kokoava teos ilmestyi alkujaan 1975. Muutama essee bunkkerin ja monoliitin estetiikasta suhteessa luotien ja pommien vauhtiin, lopussa mustavalkokuvaosuus. Kirjaa lukiessa tuli hassu anakronistinen vire, vähän kuin se olisi aavistuksen verran jostain toisesta paradigmasta. Ehkä Virilio oli vielä kiinni toisessa maailmansodassa ja sen kysymyksissä siinä, missä Katoamisen estetiikassa 5 vuotta myöhemmin on aura jo ”nykyaikainen”.

Tultaessa 2000-luvulle Virilion moralistinen konservatiivisuus alkaa käydä problemaattiseksi ja The Information Bomb on änkeröinnissään paikoin huvittava. Aforistisesti silti kiinnostava, mutta ei lähelläkään Katoamisen estetiikkaa ja Pakonopeutta, jotka ovat oikealla tavalla poeettisia; niiden vapaasti virtaavat ideat ja kiinnostava tekstuaalinen pinta kestävät toistuvaakin lukemista. The Information Bombin raoista tihkuu kuitenkin jo vanhan miehen huoli elinympäristön muutoksesta, mikä alkaa myös nakertaa aiempien teosten ja koko ajattelurakenteen pohjaa; onko Virilio sittenkin vain konservatiivinen vasemmistojäärä, joka kaipaa takaisin johonkin agraariseen kyläyhteisöön? Kaikki on ns. hyvin, jos katoaminen ja pakonopeus vain ovat, jos Virilio vain kuvaa ”tosiasian”. Mutta ideologisesti värittyneenä orjamoraalina hänen ajattelunsa saa pahanmakuisia piirteitä.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
Nasevia pieniä novelleja, kehysteemana löyhästi urheilu. Seppänen on taitava kirjoittaja, ehkä jossain määrin jopa humoristi. Pureskelua tai syvää pohdintaa ei tämän äärellä harrastateta, mutta niin tekstit kuin teoskin ovat toisaalta niin lyhyitä, ettei se haittaa.

E. L. Doctorow: Kynämies
Luin nimikkonovellin takia, koska siinä on omaelämäkerrallisia piirteitä ja erityisesti alkuvuodesta olin kiinnostunut raportoivan novellin keinoista suhteessa omaan kirjoittamiseeni. Kyynisenä narsistina minulla ei ole mielikuvitusta, eikä maailmassa toisaalta ole enää tapahtumia tai uskoa. Tämän vuoksi fiktion kirjoittaminen on vaikeaa ja mieletöntä. Haluaisin silti yrittää. Doctorowin kokoelman sisällöstä en muista yhtään mitään. Perustason valkoisen juutalaismiehen prestiisiä New Yorkista. Itse asiassa myös ainoa lukemani Doctorowin kirja, vaikka häntä pidetäänkin jenkkiläisen postmodernin romaanin keskeisinä tyyppeinä. Toisaalta postmodernin kauden historialliset teemat ja uudelleenkirjoitukset eivät kiinnosta minua proosassa vähääkään.

Henriikka Tavi: 12
En yleensä listaa runoteoksia tähän listaan, paitsi jos ne ovat koottuja. Tämä nippu on kasattu Henriikan mainion eklektisestä 12-teossarjasta, mikä ei suinkaan helpota kokoavan lausunnon kirjoittamista, lähes 12 kuukautta lukemisen jälkeen. Bonuksena olin oikolukija, joten there you go. Kustantamon edustajana sanon: Henriikka on hieno runoilija. Itsenäisenä subjektina: Henriikka on hieno runoilija, vaikka 12 olikin sarjana epätasainen. Tässä on siitä parhaat palat.

Jyri Vartiainen: Aurinko
Vartiaisen esikoisteos oli minulla oikoluettavana, minkä vuoksi tulin kiinnittäneeksi sisältöön turhan vähän huomiota. Kun katsoo tarkasti tekstiasua lyöntivirheitä silmällä pitäen, tulee itse lukemisesta lakaisevaa. Ykityiskohtiin menevää ja jossain määrin kulmikasta kieltä, tässä on ripaus Hyryä ja Merta. Itse stoorista muistan hyvin vähän mitään. 


Michael Lewis: The Big Short: Inside the Doomsday Machine
Luin tämän saman tien katsottuani Adam McKayn hauskan elokuvaversion, joka oli minun kirjoissani yksi vuoden 2015 valopilkuista. Asuntopörssikupla tuntuu ajan hengen kannalta jotenkin keskeiseltä, enkä elokuvan perusteella ymmärtänyt varsinaisista taustamekaniikoista mitään. Kirjan luettuani ymmärsin ainakin hetken verran. Lewis on mainio kirjoittaja ja tietokirjaksi tämä vetää kuin se proverbiaalinen junan vessa; kirja on usein vielä leffaakin viihdyttävämpi.

Donald Barthelme: Unspeakable Practices, Unnatural Acts
Barthelme jota en ollut lukenut, vaikka toisaalta lienee useita lukemattomia. En tiedä olenko kasvanut Aku-sedästä yli, vai onko tämä vain keskimääräistä heikompi kokoelma. Ehkä Barthelmelta tulee vain omaksua tietty ideavapaus ja ilmaisun nasevuus, minkä jälkeen hänen novellejaan ei ole enää välttämätöntä lukea. Riittää kun tietää, että jossain eetterissä Barthelme tekee täydellisiä lauseitaan. Niille voi olla vaikea keksiä muuta käyttöä. ”Historiallisesti” ajateltuna mahdollisesti suurin vaikute omassa kirjoittamisessani, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Erään haastattelun perusteella Barthelme olin nimenomaan editoimisen jumala, mikä on toisaalta vastakkaista omalle kirjoittamiselleni. Luulen, että hän editoi tekstejään niin kauan, että niistä tuli omituisia.

James S. A. Corey: Leviathan Wakes (The Expanse #1)
Scifi-saaga sanan avaruusoopperamielessä, joskaan ideakuvastoltaan tai skaalaltaan ei niin korkealentoisesti kuin joku Reynolds tai Banks. Tässä ollaan lähempänä Babylon 5:n sosiologiaa; politiikalla ja ihmisryhmien välisillä suhteilla on Expansen maailmassa selkeä paino, mikä on vaihteeksi virkistävää. Luin ensimmäisen kirjan, koska hammasta jäi kolottamaan katsottuani kirjasarjaan pohjaavan tv-sarjan 1. kauden.

Vähemmän yllättäen tv-sarjassa hahmojen väliset suhteet ovat kirjaa räjähdysherkempiä ja dramaattisempia. Joku kutsuisi sitä hyväksi televisioksi, toinen hahmoja ärsyttävyyden rajoille ylidramatisoivaksi. Tv-versio on joka tapauksessa tällä hetkellä paras (joskin myös keskimäärin ainoa) scifi-sarja, eikä kirjakaan huono ole. Kirjan suurin ongelma on itse proosa, jossa olisi toivomisen varaa, erityisesti dialogit ja niiden kautta rakennetut ihmissuhteet ovat paikoin väkinäisen banaaleja, mutta maailma ja keskiössä oleva ”mysteerivirus” vaikuttavat tarpeeksi kiinnostavalta. Luen scifiä joka tapauksessa ideoiden, en proosan vuoksi.

Mutta: tv-versio tuntuisi kirjoja kiinnostavammalta, joskin on epäreilua arvottaa vain yhden kirjan perusteella (kirjasarjassa on jo kuusi osaa, seitsemäs ilmestyy tänä vuonna ja pari on vielä luvassa). Aion lukea kyllä ainakin vielä toisen, jahka ehdin. Netflix on ostanut tv-sarjan oikeudet (alkujaan muistaakseni Syfyn sarja) ja 2. kausi on luvassa helmikuun vaihteessa. Nyt on siis hyvä hetki aloittaa.

Peter Watts: Blindsight / Echopraxia / Starfish / Maelstrom / ßehemoth
Uuden lempikirjailijani hienosta Blindsightista (ja kursorisesti sen jatko-osasta ja Rifters-trilogiasta) kirjoitin jo täällä. Ns. ”kovaa scifiä”, mutta myös poikkeuksellisen hyvin kirjoitettua. Onko scifin Tarkovski M. John Harrison löytänyt manttelinperijänsä? Ehkei sentään, sillä Watts menee 90% ideat edellä, mutta sehän passaa. Ainakin Blindsightin aion lukea uudelleen.

Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Olen keskittynyt pääasiallisesti moderneihin avaruusoopperoihin ja lukenut melko vähän ns. scifin klassikoita, joten päätin lukea edes yhden Clarken. Kankeaa proosaa, joka tuntuu 2010-luvulla lähinnä retrofuturismin ideakuvastolta. Jossain määrin avaa elokuvaversiota, sillä vaikka Kubrick on oma läpitunkematon itsensä, oli Clarke kuitenkin toinen käsikirjoittajista. Mutta jos tämä on Clarken ”paras” kirja, ei liene syytä perehtyä muuhun tuotantoon.

Janet Frame: The Lagoon
Uusiseelantilainen Frame on tunnettu ”poikkeavasta” elämästään, josta hän teki kirjallisuuttaan: itsemurhaa yrittänyt Frame oli 8 vuotta psykiatrisessa sairaalahoidossa (nyt puhutaan siis 40-50-luvuista) ja säästyi lobotomialta vain siksi, koska hänen esikoisnovellikokoelmansa The Lagoon sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1951. Myönnän usein tutkineeni Framen kirjoja yliopiston kirjaston hyllyillä juuri tämän elämäntarinan vuoksi. Vaikka olenkin vuosien varrella olen oppinut ja joutunut hyväksymään sen karun tosiasian, etteivät tekijöiden erilaiset ”hulluuden historiat” takaa kirjallista laatua; vaikkea poikkeavat mielentilat voivatkin olla kokemuksellisesti ja materiaalisesti kiinnostavia, eivät ne opeta kirjoittamisen tekniikkaa tai esteettistä sommittelun tajua, mikä on puolestaan se ainoa merkittävä tekijä kirjoittavan yksilön ja tekstiä lukevan kaksilon välissä. Niinpä Erno Paasilinnan maksiimi ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija” ei tuntuisi pätevän (luultavasti) tarkoitetussa mielessä; suhteessa kirjallisuuteen elämänkokemuksilla ei tee mitään, ellei osaa kirjoittaa. Tietenkin myös kirjoitustaito ja lahjakkuus tulevat eletystä elämästä, joten hiuksia halkoaksemme Paasilinnan heitto pitää kutinsa.

Liittyykö tämä Frameen? En tiedä, hänen esikoisnovellikokoelmansa on ihan ok, mutta ajatuksellisesti tai teknisesti se ei antanut minulle mitään uutta. Toisin sanoen kiinnostus pysyi jossain määrin ulkokirjallisella tasolla.

Stewart Lee: How I Escaped My Certain Fate
Modernin stand-up-komiikan rakenteen ja dynamiikan nero kertoo elämästään ja siitä, miksi lopetti hetkeksi stand-upin tekemisen ja aloitti sitten uudelleen. Mukana tarkkoja lähilukuja hänen dvd-spesiaaleistaan, ts. routineista, jotka hän käsikirjoitti ja joiden kanssa kiersi aina kunakin vuonna ja toisaalta niiden syntyhistoriasta ja suhteesta hänen omaan elämäänsä. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta kiinnostavaa läpileikkausta brittiläisen stand-upin historiasta ja tarkempaa perehtymistä Leen huumorin lähteisiin. Lavalla, brittikulttuurin sysimustana satiirikkona Lee on vailla vertaa, Chris Morrisin hengenheimolainen.  


Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Jos tietää, etten voi sietää esimerkiksi Lispectorin tyylistä ”hurmiollista” proosaa, arvannee myös, että pidän Haneken kuivasta ja kylmästä elokuvaversiosta Jelinekin ”sinfonista” romaania enemmän. Oireellista? Kaikki on. Olen kyllä hyvin kiinnostunut Jelinekin äärikriittisestä eetoksesta, eikä romaani huono ole (ainakin se on ns. ihanasti ahdistava), mutta tietyssä mielessä Jelinekin proosa on lähimain lukukelvotonta; tieto sosiaalisten rakenteiden kritiikistä kantoi lukukokemustani. Kyllä, olen sisäsiisti pelkistäjä(mies). On hivenen kummallista, että ”psykologisten henkilöhahmojen kulttia” kritisoinut Jelinek äityy aivan yhtä imeläksi ja eskapistiseksi tulkittavissa olevaan ”soljuvan lauseen” kulttiin. Onko tämä käännöksen ongelma? Mahdollisesti osittain. Erityisen kiinnostavaa olisi, jos olisin lukenut Jelinekin romaanin ennen Haneken elokuvaversion katsomista, niiden välinen sävyero ns. runsaudessa on niin suuri.

Toisaalta erot kieliarvotuksessa saattavat johtua lääkityksestäni. Joku vielä uskoo adjektiiveihin, myllytykseen huudahduksiin! Minä en.


Osip Mandelstam: Keskustelu Dantesta
Epäilemättä kiinnostavia historiallisia pohdintoja esimerkiksi Venäjän kielestä ja toisaalta kristinuskon ja Rooman suhteesta, mutta rehellisesti sanoen en muista Mandelstamin esseekokoelmasta enää mitään.


Allan Ropper & BD Burrell: Reaching Down the Rabbit Hole
Ällöttävän omahyväiseltä ja rehellisesti sanoen vähän kusipäiseltä tyypiltä vaikuttavan neurolääkärin sinänsä ihan kiinnostavia tapauskertomuksia, jotka joku toinen on kirjoittanut ylös ja editoinut. Köyhän miehen Oliver Sacks?

Viktor Segalen: Maalauksia
Vuolaasti mehusteltu kirjoituskokoelma on lähinnä kädenlämpöistä hymistelyä. Ei suinkaan huono, mutta sen pitäisi olla paljon, paljon parempi. Miksi? Koska en muista siitä yhtään mitään. Toisaalta saatoin lukea sen vain lukeakseni sen. Aina hieman huono motiivi, silloin lukee jotain ulkoista painolastia varten ja vasten.

Charles Simic: Dime-Store Alchemy
Joseph Cornellin kollaasitöiden tiimoilta kirjoitettu pikkukiva ”runokokoelma”. Kävimme häämatkalla Lontoossa Cornellin tuotannon hienossa retrospektiivissä. Kirja tarttui mukaan tuolta reissulta. 


John Barth: Chimera
Tämä jäi joskus vuosia sitten kesken, kun mainion alkupään jälkeen viimeinen stoori tuntui obliikilta. Ehkä se sitä onkin, mutta ei enää niin pahasti, etten olisi saanut läpi luettua. Paikoin vetävä ja mainio, toisinaan vähän yhdentekevä myyttimetailu. Osaanko sanoa yhtään syytä, miksi lukea Barthin metafiktioita muuten kuin tietyn estetiikan omaksumiseksi? En usko.

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 7, 2017

The Invitation (Karyn Kusama)
Ihan toimiva ja tunnelmallinen, ennen lopun pakollista väkivaltahölmöilyä. Elokuvia tuntuu olevan mahdoton lopettaa ilman splatteria; paljon raflaavampaa olisi ollut, mikäli mitään ei olisi lopulta tapahtunut. Koko leffa pohjaa lähinnä siihen, että katsoja yrittää arvailla, mikä mahdollisista juonikäänteistä tapahtuu. Sellaisenaan tarpeeksi hyvin tehty.
Lopussa vähän turha, ”edgy” juonigimmick.

Star Trek II: The Wrath of Khan (Nicholas Meyer)
Luultavasti paras Star Trek -elokuva, uudet mukaan luettuna. Pitkältä tv-jaksoltahan tämä tuntuu, mutta mikäpä siinä. Dragissa patsasteleva Montalban on valovuosia parempi Khan kuin umpihölmösti kirjoitettu Cumberbatchin versio neljännesvuosisata myöhemmin.

Center Jenny (Ryan Trecartin)
Valtaosiltaan Trecartinin videoduuni perustuu räikeään post-internet-meemeilyyn, mutta alla on paljon kiinnostavaa. Onko tämä se ns. oikea Spring Breakers, vaiko vain nykytaidekuplan sisäistä runkkailua? Poetiikkana tietoisesti tyhjä, turha, ärsyttävä ja sekava. Toisistaan ohipuhuvien hahmojen flarffijargon on paikoin varsin hauskaa. Olen kirjoittanut pätkästä englanniksi, eikä sitä ole syytä kääntää suomeksi: ”The poet in me (that is what I am by trade and passion, after all) really likes the flarfy jargon these splendid beings utter to the spectator, to one another, to nobody. They’re like humanoid spam-proteins, executing useless subroutines/existing in some liminal fringe/outside the noosphere. Plus It’s fun to spot familiar faces from more… showbizzy venues (Plaza, Malone, Shawkat).”

The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
”Regret? Remorse? Shame? If there’s any to be had from the killers, you won’t see it, not really. Even if one wished for it, even if one thought to catch a glimpse. It’s actually very boring, all these old automatons, twitching away their elder days, having killed dozens and hundrerds of people. There is no cunning here. Only the banal and the mundane. This is perhaps the greatest piece of cinema about the true banality of evil: the repression, the indifference, the random on/off (a)morality. The return of the repressed gives pause only to the repressed and us, the viewers, the exploitationists. The victors themselves won’t analyse. To them it’s water under the bridge. Maybe they have memories. Maybe they have nightmares. The most depressing thing is — of course — that they probably don’t.” (huonon kieliopinkin uhalla olen tänään laiska kääntämään muistiinpanojani)

The Painter (Paul McCarthy)
”de Kooooooning, de Kooooooning!” Katsoin muutaman McCarthyn elokuvan, kuten myös Center Jennyn, koska luin niistä Maggie Nelsonin kiinnostavassa The Art of Cruelty -kirjassa. McCarthy näyttäisi olevan jonkinlainen jenkkiläisen nykytaiteen kulttihahmo, sarjassamme ”ihastuttaa tai vihastuttaa”. Tämä 50-minuuttinen teos koostuu pitkälti omituisen maalarihahmon (McCarthy itse) edesottamuksista. Itsekseen höpisevällä ja tuhisevalla kaverilla on valtava kuminenä ja valtavat kumiset kädet. Sitten tuhritaan ja suhrataan maaleilla, raiskataan kumikädellä maalitölkkiä suggestiivisen lotinan säestyksellä. Välillä maalari käy agenttinsa/taidediilerinsä juttusilla ja käyttäytyy kuin sekava lapsi, kun rahaa ei ole luvassa. Konteksti on epäilemättä, ainakin jos niin haluaa asian nähdä, abstraktin ekspressionismin & Yhdysvaltojen taidemaailman dumaaminen. Itse asiassa pidin tästä varsin paljon.

The Shawshank Redemption (Frank Darabont)
”Hyvä pankkiiri, eli kuinka kapitalismi pelasti elämäni”. Olin vältellyt tätä IMDb:n pitkäaikaista #1-rankattua juustokakkua viimeiset 15 vuotta, joten ehkä oli jo aika istua tämä läpi. Katsoessani tajusin, että olin kuin olinkin nähnyt leffan ainakin osittain, mutta nyt voin joka tapauksessa sanoa katsoneeni sen, eikä minun tarvitse ajatella sitä enää ikinä. Typecasting to the max ja tolkuton hunajakuorrutus, mutta tavallaan ymmärrän arvostuksen. Darabont & King osaavat tällaisen. Mahdollisesti ainoa feelgood-elokuva, jossa on (homoseksuaalinen) anaaliraiskaus.

Jack Reacher (Christopher McQuarrie)
90-luvun alku soitti, halusi toimintaelokuvansa takaisin. Hölmö tavara, tavallaan mainio, tavallaan kamala. En tiennyt että tallaisia tehdään vielä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Duelle (Jacques Rivette)
Äh, halusin pitää tästä paljon enemmän. Mahtavia hahmoja ja visuaalisesti hieno, mutta jätti aika kylmäksi. En tuntenut hahmojen motiiveja tai dynamiikkoja, mikä voi toisaalta olla tietoista/ominaista Rivetten unilabyrinteille. Englantimuistiinpanoni kertoo: ”It’s quite opaque and feels a bit senseless while telling its story; why bother? These are not people, there are no motives, no sensations, only mannequin-like performances without the uncanny agent needed for any feelings of threat or unease. It flatlines too much, which might be fine, but it’s not brutal or cold enough. The style is somewhere between tropes. The documentay-like quality of the outside shots don’t help it none, as they shatter the suspension of disbelief and add a quality of conceptual art. I understand some people adore it and I can see why, but it’s nowhere near the intensity and dynamics that would make it truly shine for me.”

Profound Desires of the Gods (Shohei Imamura)
Imamuran kolmetuntiseen mahtuu paljon hienoa, mutta myös löysää. Insestinhuuruista ja taikauskoista, kreisiä saariantropologiaa. Suosittelen, sillä tämä saattaa kolista hyvinkin lujaa, tai vain puolittain, kuten omassa tapauksessani.

The Neon Demon (Nicolas Winding Refn)
Vaikea sanoa, onko Refnin viimeisin vedätys täysin typerä vaiko ihan ok. Lynchiläinen arkkikertomus suuren maailman toimistojen ovelle (tässä tapauksessa muotimaailman) kolkuttelemaan saapuvasta ”viattomasta” tytöstä, joka alkaa breikata. Silkkaa visuaalista tyylittelyä, ilman tarvittavaa toiseuden tai hienovaraisuuden tajua. Refn tuppaa tekemään elokuviaan nyrkkiraudalla. Silti leffa onnistuu olemaan paikoin jopa tylsä, sillä hitaus hitauden tai tyylin tähden ei aina toimi. Ehkä silti eräänlainen ”tapaus”, joka kannattanee tarkistaa ihan vain nähdäkseen, mitä vuoden 2016 valtavirtaelokuvassa yritettiin tehdä, kun yritettiin tehdä jotain ”erilaista”.

”I still laughed my ass off at Jena Malone spitting into the beautiful cadaver’s mouth whilst jerking off on top of the corpse. The scene is so inanely absurd and faux-symbolical that I just lost it. It’s much like the movie itself. I mean the spitting into a corpse’s mouth part, not the hilarity. I wish the whole 2 hours were so hilariously idiotic and offensive. But in the end it’s just more of the same stylized, fetishistic male-gazing masturbation. If there’s ”a critique”, it’s decades old and banal. This movie (too) takes place in a fantasy world of 80s/90s retronostalgia.

Yes, there are pretty pictures in it. But it’s not cold. Coldness is a sign of mastery. A Kubrick is cold. It’s not disturbing. A Lynch or a Cronenberg is disturbing. ”The Neon Demon” is just an over the top ”thing”, bunch of visual ideas thrown together.”

Knock Knock (Eli Roth)
Haluaisin sanoa, että Rothin elokuva ei ole kyyninen, misogynistinen ja laskelmoiva, mutta valehtelisin. Jos tämä olisi naisen tekemä, saattaisin olla toista mieltä silkan ulkoisen perusteella, sillä Roth ei voi paeta omaa historiaansa gorepornon tekijänä, ei ainakaan näin helposti. Se, että kääntää roolit ympäri (esineellistetyt kaunottaret ovatkin niitä psykopaatteja eikä toisinpäin) ei vielä oikein riitä. Leffa on sitä, mitä hyväntekeväisyys on kapitalismille: tasapainottava, symbolinen ele, jotta voidaan taas jatkaa naisten silpomista ja raiskaamista muissa elokuvissa (kuten Rothin Green Infernossa).

Voi myös olla, ettei Roth yritä lainkaan olla transgressiivinen tai poliittinen, vaan pyrkii vain tekemään silkkaa tuubaa. Ei siinä mitään. Leffa on usein hauska, yleensä silloin kun Keanu Reeves dekonstruoi itseään ironisesti. Mukana on muutama niin naurettava kohtaus, että mieleen uhkaa tulla jo Nicolas Cagen ”Not the bees!” -nykyklassikko. Onko leffa vahingossa hauska, vaiko tarkoituksella vahingossa hauska? Samantekevää, touhu on joka tapauksessa niin halpaa ja kyynistä.

Viihdyin silti. Roth tietää kyllä mikä miestä viihdyttää; leffassa huippumallinäyttelijät (Ana de Armas, Lorenza Izzo; latinoita, kuinkas muuten) vetävät fetisismin ABC-kurssia ja saavat/pakottavat Keanun hahmon sortumaan perinteiseen miesmulkkuiluun. Myönnän: ensin olin hieman kiihottunut, sitten tylsistynyt. Ainakaan mitään palveluksia ihmiskunnalle Roth, Tarantino ja muut b-nostalgikot eivät tee.

Ja jep, Izzo on Rothin vaimo. Miten rakastettavaa onkaan, kun miesohjaajat haluavat esitellä omia vaimojaan bikineissä (vrt. Harmony Korinen vaimo Rachel Spring Breakersissa). Mikä pornokatsekulttuurin huipentuma se onkaan. Ah. Miten rakastettavaa. Miten perin juurin rakastettavaa. Mutta tämä ei ole mitään moralismia, sillä muistakaa: uusi normaali on jatkuvasti uusi. Itse kunkin puhelin lienee täynnä syviä kurkkuja.

Blue Ruin (Jeremy Saulnier)
Taattua käsityötä hyvällä tunnelmalla. Vähän suuntaa vailla, silti. Pidin alkupuolen hobo-kohtauksista paljon itse trillerikuvastoa enemmän, mutta se on vain loogista: hobot taapertavat pieniä pakopolkujaan siinä, missä muut tyytyvät työskentelemään lisäarvon parissa.

Hail, Caesar! (Joel & Ethan Coen)
Pidin tästä luultavasti keskimääräistä (nihkeähköä) vastaanottoa enemmän, sillä ymmärrän Coenin nostalgisen mieltymyksen pastisseihin, oli se kuinka hyödytöntä hyvänsä. Pastisseja pastisien jälkeenkin, sormiharjoitus, jossa ei ole mitään varsinaista mieltä. Paljon hauskoja yksityiskohtia ja silmäniskuja. Teknisesti loistava kuten aina, muutama mainio kohtaus. Ovatko Coenit hyvin murheellisia? Vaiko vain täysin välinpitämättömiä?

The Hunt for Red October (John McTiernan)
On suuri sääli, ettei Sean Connery vedä skottilaisittain väännettyä venäjäänsä läpi koko elokuvan. I’d buy that for a dollar! Temmoltaan aikansa lapsi ja nostalgianakin löysä tapaus. Tämän jälkeen McTiernanissa taisi kiertää veri enää kerran (Die Hard: With a Vengeance).

Swiss Army Man (Dan Kwan, Daniel Scheinert)
Vuoden outolintu on käsittämättömyydessän hetkittäin piristävä; Daniel Radcliffe piereskelevänä ruumiina, jonka postmorteemisti purkautuvaa flatulenssia Paul Dano käyttää perämoottorina seilatessaan Radcliffen raadolla jäänee mieleen, piti siitä tai ei. Paikoin hauska ja jatkuvasti ”sympaattisesti surrealistinen” (ugh), tuntuu silti turhan paljon muutaman idean lyhytelokuvalta, joka on venytetty sataan minuuttiin. ”Kasvukertomuksena” leffa tuntuu teennäiseltä ja tyhjältä, jopa vähän kyyniseltä, mutta kreisit ideat ja Danon ja Radcliffen kemia pelastavat paljon.

Sixteen Candles (John Hughes)
Kasaritrippailu teinileffojen muodossa jatkuu, tässäkin Molly Ringwald. Vaivaannuttavaa näyttelemistä, raiskauksen tuoksuisia vitsejä, rasistisia stereotypioita, menstruaatiovitsejä, yleisesti sekavaa menoa…

Doom (Andrzej Bartkowiak)
Klassikkopelin edelliseen reinkarnaatioon pohjautuva hölmöhkö scifitoiminta, joka oli rahtusen parempi kuin muistin. Kierrättää  Aliensin avaruusmariinikaavaa ja siten kodikas.

Love & Friendship (Whit Stillman)
Elokuva opetus: myös kyyninen narsisti saa lopuksi haluamansa. Austenin tekstiin pohjaavaa nokkelaa seurapiirimanipulaatiota. Periodidraama vaiko metaperiodidraama? Parodis-näsäviisas seurapiiridraama 200 vanhoista high society -konventioista. Motiivi tämän tekemiselle on hämärän peitossa, mutta mikäpä siinä.

Haluan toisaalta uskoa, että tämä on Austenin ”oikea” ääni: kylmän nokkeloiva, seurapiirielämää sisältä päin dekonstruktioiva, feministisin vivahtein.

Tremors (Ron Underwood)
Mainiosti tehty lapsuudensuosikkini toimii edelleen yllättävänkin hyvin. Hyvää kuvakerrontaa, hupaisa tunnelma. Parhaita kauhukomedioita?

Candyman (Bernard Rose)
Jostain syystä Candyman ei tuntunut enää (en edes halua miettiä kuinka mones katsomiskerta tämä oli) lainkaan kauhuelokuvalta, vaan pikemminkin depressiiviseltä kierteeltä kohti huonoa omatuntoa, häpeää ja hulluutta: ”All that white guilt placed on Helen, her unfaithful husband, her best friend of African-American heritage… All of whom she slaughters in the name of ghetto folklore and becomes some kind of symbol for them. All of this is just an interpretation, since the plot is all over the place and the motives are hazy, the socio-racial aspect quite disturbing. As a film it’s a bit clunky and hasn’t aged all that well. The soundtrack by Glass is excellent, even though he felt cheated.”

The Assassin (Hou Hsiao-Hsien)
”Every picture in this is ridiculous. The forefront, the middle, the background – always something moving, some trickery with the depth of field, some whiff of smoke. The movie is a slideshow of perfectly built tableaux. The composition is flawless. Yes; it’s insanely beautiful. Visual masterclass.

That being said, I didn’t understand anything about what was happening. I didn’t feel the motives of the characters nor for them. Sometimes I couldn’t even tell one character from another. Maybe this was deliberate. Maybe it tried to be calm like the nature, not cold like the universe is. For me, it fell short. The dynamic was off, or hardly even there.

It’s funny, while watching this I started to think whether contemplative cinema is dead, hollowed out. Art, the energy, is always in a flux, as it were. The Assassin felt almost like a parody; the deliberate slowness, the ”existentialism”, the random short scenes of nature, of people doing nothing in particular.

Maybe there’s some ”fault” in the fact that it’s a historical period piece. The slowness of life, of time, is harder to understand, to feel, when it’s already twice-removed. Maybe I should watch this one again. Too bad about the ”plot”; I wish it wasn’t so central, too much focus is allocated toward it. It’s superfluous.”

High-Rise (Ben Wheatley)
Poliittisena kommentaarina ei erityisen kiinnostava (vaikka monta yhteiskuntakerrosta saman pilvenpiirtäjäasuintalon sisällä onkin ihan ok ajatus), mutta retrofuturistinen tunnelma on mainio; leffan maailma tuntuu siltä, kuin se olisi 70-luvulla esitetty näkemys yhdenlaisesta dystooppisesta lähitulevaisuudesta. Kiehtova efekti. Elokuvana vähän sekava ja luultavasti Ballardin romaania kovakouraisempi, mutta fiilis on niin omituinen, että pidin.

Doctor Strange (Scott Derrickson)
Marvel pumppaa viimein vähän mielikuvitusta toimintakohtauksiin. Visuaalisia vuoristoratatrippejä, toki, mutta elokuva on suositeltava jo yksinomaan tehosteiden vuoksi. Juoni on melko typerä ja tämä(kin) on jälleen yksi valkoisen (rikkaan) miehen kasvukertomus kusipäästä ihan normaaliksi hepuksi.

Star Trek Beyond (Justin Lin)
Outoa, sillä tämähän on varsinaisesti vasta se uusintaversio Wrath of Khanista, ei vuoden 2013 sysihuono Into Darkness, joka sellainen siis oli, tavallaan. Uusien Trekkien osalta tämä on ehdottomasti askel parempaan suuntana, mikäli siis haluaa, että nämä tuntuvat Star Trekiltä. Samalla mukana tuntuisi tulevan wanhoille Trekeille ominainen on/off-tylsyys.

The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (Francis Lawrence)
Harmaa, iloton, tylsä, hajanainen. Sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa eivät todellakaan ole mitään mestariteoksia, mutta silti valovuosia parempia kuin kaksi jälkimmäistä osaa.

Zootopia (Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush)
Hyvin kirjoitettu, antirasistisella viestillä silattu animaatio lienee ”genren” paremmasta päästä, pullollaan hauskoja yksityiskohtia.

Elle (Paul Verhoeven)
Mais oui, porvarillinen, 2000-lukulainen ranskalainen talo! Onkohan talo aina sama? Se näyttää aina samalta ”näissä elokuvissa”. Verhoeven tuntuu tässä yllättävän paljon Hanekelta ja Assayasilta, jos kohta jälkimmäinen lienee opetuslapsi. Kuiva sävy ja toteutus Verhoevenin elokuvaksi, paikoin lähimain tylsä kuvapinnaltaan. Toisaalta Huppertin hahmo on niin ihastuttavan omituinen ja läpitunkematon, ettei sävystä ole liiaksi asti haittaa. Luultavasti roolisuorituksesta täydet tehot saavuttaakseen sävyn on pakko olla näin hillitty. Huppert on ihan käsittämättömän hyvä, vaikka roolihahmossa onkin samankaltaisuuksia Pianonopettajan Erikaan. Mukana myös Verhoevenille pakolliset katoliset motiivit. Parhaasta päästä vuonna 2016 tulleista elokuvista.

Shock Corridor (Samuel Fuller)
Sosiaalisena kommentaarina Fullerin kulttikuva on vanhentunut, heikosti näytelty ja epälooginen, mutta hulluuden kuvaukset ovat kohtauksina edelleen toimivia. Tässäkin on Lynch/Žižek-taso: aina yrittäessään kuvata todellisuutta elokuva on korni ja typerä, mutta hulluuden kuvaukset ovat huomattavan paljon kiinnostavampia. En tarkoita, että ne välttämättä kuvaisivat osuvasti juuri ”hulluutta”, mutta kohtauksina ne ovat jännittäviä, niissä tapahtuu jotain. Niissä tavallaan ylitetään elokuvan b-taso; efekti on hieman samankaltainen kuin niissä kirjoittajakurssin tehtävissä, jossa oppilaita kehotetaan kirjoittamaan mahdollisimman huono teksti. Yleensä syntyneet tekstit ovat paljon kiinnostavampia kuin tekstit, joissa oppilaat yrittävät olla ”uskottavia”.   

The Naked Island (Kaneto Shindo)
Kaunis, käytännössä mykkäelokuva. Maa(perä), raadanta ja perhe, ilo ja kuolema, mutta ilman turhaa ja blatanttia työn ylistystä; pikemminkin se on sisyfoslaista. Tai japanilaista… Dovzhenko ja kumppanit olisivat olleet tästä silti haltioituneita, luulen.

Fantastic Beasts and Where to Find Them (David Yates)
Minuun ei kannattane tässä tapauksessa luottaa, sillä monen mielestä uusin Rowling-leffa on tylsä kuin paahtoleipä, mutta oma kokemukseni oli positiivisen puolella, kun en odottanut yhtään mitään. Whimsyä ja magickalia tässä oli enemmän kuin monessa Potter-elokuvassa ja tätä on halutessaan helppo inhota; iso osa leffasta ei CGI-slapstickissään varsinaisesti etene mihinkään ja Redmayne on Redmayne.

Mannerlaatta (Mika Taanila)
Vuoden kovimpiin lukeutuva elokuva tuli kerrankin Suomesta, rasti seinään. Suuren yleisön riemuksi se on kokonaan ilman kameraa tehty lettristinen avantgarde-elokuva, jota ei nähne enää missään muualla paitsi netissä, tai mahdollisesti tulevaisuudessa blu-rayna. Ilmeisesti DVD-formaatin resoluutio ei riitä elokuvalle, koska vetäytyvä teksti muuttuu nopeasti puuroksi.

Throne of Blood (Akira Kurosawa)
Hienosti kuvattu ja aavemainen, lienee paras Macbeth-filmatisointi, jos puhutaan hahmojen energiasta ja elokuvallisuudesta. Ei silti omissa kirjoissani parasta Kurosawaa, vaikka tämä olikin esimerkiksi Tarkovskin lempielokuvia. Elokuvassa on, muutamista hienoista kohtauksista huolimatta, jotain kaavamaista ja tylsää. Mifune on aina loistava, mutta Isuzu Yamada ei hänen fatalistisena ja hyytävänä vaimonaan jää piiruakaan jälkeen.

Flesh+Blood (Paul Verhoeven)
Verhoevenin varhaisten elokuvien brutaali riemu ja kauneus, aijai. Näille on melko vähän verrokkeja. Zulawskikin on pohjimmiltaan niin kovin kyyninen, vaikka loistava onkin. Mutta tämähän on kuin aito Disney elokuva, sillä nyt keskiaikaisen satumiljöön etuoikeutetun pinnan mahdollistaneet mekanismit näytetään: ryöstely, irstailu, satunnaiset raiskaukset, alistaminen… Kummakos tuo, sillä pääosahahmot ovat palkkasotureita ja rosvoja. Kieli on poskessa syvällä, jokainen hahmo moraalisesti ristiriitainen ja kaksinaamaisesti kaikkia käsiä pelaamaan pakotettu. Jotain tällaistahan keskiaika oikeasti oli, siinä määrin kuin tiedetään; leffa oli Verhoevenin tietoinen vastaus 80-luvun alun ihannoiville keskiaikakuvauksille. Täynnä katolista symboliikkaa, hupsua näyttelemistä ja omituisia ex machinoita, mutta myös fantastisia yksittäisiä kohtauksia sekä kohtauksia, joiden moraalista ei ota kukaan selvää; vain Verhoevenin elokuvassa joukkoraiskauskohtaus voi muuntua näin omituisen (ja problemaattisen) riemulliseksi, varsinkin kun uhri alkaa itsekin nauttia.

Arrival (Denis Villeneuve)
Toni Erdmann (Maren Ade)
Molemmat vuoden parhaimmistoon kuuluvia, Arrivalista kirjoitin täällä, Erdmannista täällä.

Raid (Tapio Piirainen)
Toimii edelleen paremmin kuin odotin, pitkälti mainiotakin mainiomman hahmogallerian ja loistavan dialogin vuoksi. Lähimain kaikki hahmojen suusta pääsevä on kultaa. Rikossarjana (ja myös elokuvana) Raid lienee melko ainutlaatuinen ilmiö, niin meillä kuin muuallakin, eikä suomalaisessa televisiossa ole sen koommin mitään vastaavaa yritettykään. Perin outoa, kun ottaa huomioon tanskalaisen ja ruotsalaisen tv-dekkaritarjonnan varsin korkean laadun. Toisaalta myös rahoitusrakenteet ja puitteet ovat naapurimaissa aivan toista luokkaa.

Nocturnal Animals (Tom Ford)
Amy Adamsilta tähditti teattereissa samanaikaisesti kahta hienoa elokuvaa, eikä Nocturnal Animals varsinaisesti kalpene Arrivalin rinnalla. Monen mielestä muotisuunnittelijana paremmin tunnettu Tom Ford lunasti odotuksia vasta nyt, mutta itse pidin paljon jo debyyttielokuva A Single Manista, joka on elokuvaversiota vielä paljon hienomman Christopher Isherwoodin romaanin filmatisointi.

Fordin neo-noirissa on paljon meneillään, upean tyylitellystä alkutekstikohtauksesta lähtien. Elokuvassa on sisäistarina, eräänlainen tylyn tomuinen americana-kostotarina, jonka sävy poikkeaa suuresti kylmän tyylikkäästä, eliitin taidemaailmaan sijoittuvasta päätasosta. Elokuvan narraatio koostuu kuitenkin pääosin tuosta sisäistarinasta, josta rakentuu elokuvan sisällä fiktiivinen/analoginen kuvaus Adamsin esittämän Susanin ex-aviomiehen pettymyksestä Susanin abortoitua heidän lapsensa ja jätettyä tämän. Tarinassa miehen (Jake Gyllenhaal) vaimo ja teini-ikäinen tytär raiskataan ja tapetaan, joten mies lähtee kostoretkelle terminaalivaiheen syöpää sairastavan sheriffin kanssa.

Staminani alkaa totisesti loppua, joten vaihdan tässäkin englanniksi kirjoittamiini Letterboxd-muistiinpanoihini, olen siitä (ja huonosta kielestä) pahoillani:

”Many themes and some nice ”Lacanian” reversions, as once again the real of the movie feels more dreamlike and stylized than the thriller fiction within it. This, for one, is as much a meta-statement on the pulpy and ”grippingly visceral” thrillers we tend to appreciate as on the life of the modern and elitistic, culturally poised upper middle class.

At the same time the movie is rapey and violent itself and thus not without its problems, ethically and stereotypically speaking. Adams’ character is THE elitist white upper class having a bad conscience. The clichéd writer, the disapproving parents… The whole thing is, yet again, one more dirge for ”our” shame. It can be seen as very problematic: the white educated male of Gyllenhaal/Ford, transferring his problems of not being authoritative enough, not manly enough, in this society of valueless shit…

But the film knows it. Ford knows it. It deconstructs itself all the time. It’s not so simple, not necessarily. I saw it as analysis.

Of course it’s beautifully shot and scored, with Michael Shannon doing what is perhaps the finest supporting role of the year. Adams and Gyllenhaal are good, as always.”

arvosteluani kommentoinut nimimerkki chilliesMg jatkaa:

As you suggested, all the problematics boil down to the cliches shan’t be taken by their literal surface. They are Lacanian especially in the ego mirroring of reader /writer through pains they shared from the moment their union (presented as against status quo) was split by class consciousness creating a disparity of privilege that mere maleness cannot overcome, in social not ”biological” dimensions (education simply provides symbols to express the class barriers of intersectional privileges even among men.)

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 4, 2017

Year One (Harold Ramis)
Joudun syömään edellisessä osasssa kirjoittamani, sillä yhden tähden klubi sai jatkoa Ramisin selittämättömän huonon sekasotkun muodossa. Ainestahan olisi vaikka mihin; kyseessä on esihistoriallis-historialliseen miljööseen sijoittuva komedia suurella kalustolla ja kulttihahmoja vilisevällä näyttelijäkavalkadilla, mutta niin rytmityksessä, käsikirjoituksessa kuin logiikassakaan mikään ei toimi.

Blackhat (Michael Mann)
Keskinkertainen ja sekasotkuinen Mann hyvin epäuskottavalla pääosahahmolla. Ehkä olen vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen, kun en osta lähemmäs 2-metristä lihaskimppuadonista Chris Hemsworthia mestarihakkerina. Kenties hän treenasi vankilassa ja noudatti diligentisti mustan riisin ja kananrinnan dieettiä. Joka tapauksessa Blackhat on mainettaan parempi, sillä keskinkertainenkin Mann on aina kiinnostava.

Bonjour Tristesse (Otto Preminger)
Kiehtova ja epäintuitiivisella tavalla ahdistava; elokuvan sävy on kevyt ja nuorekas, Rivieran Technicolor-värit epätodellisen rikkaat, mutta kaiken alla lymyilee väistämätön kiirastuli. Elokuvan nykyhetki Pariisissa (tms.) on kuvattu mustavalkoisella, takaumat (eli Rivieralla tapahtuva pääosa elokuvasta) Technicolorilla. Muistot paremmasta ovat siis kuin värikästä unta, nykyisyys mustavalkoista, ahdistunutta yläluokkaista porvarismia kaupungissa jne. Mutta kyse onkin siitä, miten kontrastien vuoksi ahdistuksen aistii jo värikkäiden kuvien alta. Hieno ja kiinnostava kudos, mainiosti roolitettu ja näytelty (Seberg, Kerr, Niven).

Captain America: Civil War (Anthony & Joe Russo)
Mahdollisesti paras Marvelin elokuvista tähän mennessä — lause jonka voi ymmärtää monella tapaa. Viihdyin banaalisti, aavistuksen kosketuinkin. Kapun jatko-osa lienee Avengers-elokuva, jollainen Age of Ultron yritti olla, sillä kööri on melko pitkälti kasassa tässäkin.

Pretty in Pink (Howard Deutsch)
Melkoinen sekasotku, kuten kasarin teinileffat tuppaavat olemaan. Ongelmani on varmasti se, etten ollut nähnyt Pinkkiä aiemmin, joten nostalgia ei leikannut pois löysää ja vaivaannuttavaa. Ringwald on kyllä ihana, mutta hahmojen suhteet eivät tunnu uskottavilta, mikä on ongelma (kevyessäkin) romanttisessa elokuvassa.

Masculin Féminin (Jean-Luc Godard)
Godardille tyypillisesti dynamiikka vaeltelee mainiosta ja kiinnostavasta kirjallisen tylsään metajaaritteluun. Yleensä ongelmat ovat dialogissa, vaikka elokuvan pelastavat kohtaukset ovat myös dialogeja; muutamat peilimäiset restroom-kohtaukset nostavat sen pois keskinkertaisuudesta leikkisyydellään ja jopa *gasp!* tunteellaan.

Elokuva leikittelee ”muutoksen reunalla” (lähestyvä vuosi -68) olevan välinpitämättömän/epätietoisen yhteiskunnan mentaliteeteilla sen nuorison kautta; mieshahmot ovat äkkivääriä, sovinistis-narsistisia nuoria vasemmistolaisia, naishahmot eivät piittää ympärillään kehkeytyvästä yhteiskunnasta lainkaan, ainoastaan suhteidensa pyörittämisestä. Mieshahmot ovat siis teennäisiä mulkkuja, naishahmot lähinnä kauniita. Eikö se yleensä Godardissa näin mene? Oh well.

Man on Fire (Tony Scott)
Ylivedettyä toimintatyylittelyä hölmön pinnan mestarilta. Typerää, tarkoituksetonta, viihdyttävää.

Letter from an Unknown Woman (Max Ophüls)
Huomaan virheettömän rakenteen, toistuvat motiivit, teknisen taituruuden, mutta melodraamassa on liikaa juustoa ja melonia. Erityisesti Stefanin hahmoon en usko; elokuvallinen dynamiikka, joka olisi määrännyt ettei hän muista Lisaa, loistaa poissaolollaan. Motivoimaton käänne!

X-Men: Apocalypse (Bryan Singer)
Singer voisi lopettaa lapsuuteni lempisarjiksen paskantamisen päälle. Tällä kertaa hän vieläpä tortuttaa Apocalypsen/Tuhon, mikä on erityisen anteeksiantamatonta. Sarjakuvallisten mieltymysteni ja elokuvallisen toteutuksen idiosynkrasioiden suhteen voisin suoltaa pitkältikin, mutta pääasia lienee, että leffa on pohjimmiltaan Aimo Kikkare. Toisaalta se on juuri tarpeeksi typerä, jotta viihdyttävän kuonan rajapyykki rikotaan. Eli nauttiakseen tästä pitänee sysätä syrjään sellaiset asiat kuten uskottavuus ja vakavamielisyys (joskin turhan vakava elokuva onkin ja juuri siksi usein niin hauska).

Cat People (Jacques Tourneur)
Repressoidun (naisellisen) seksuaalisuuden allegoria, vaiko samaisen halun äärimmäistä stigmatisointia? Unettavaa, pönkköä ja stereotypisoivaa kulttikamaa, jonka arvostus on itselleni pieni mysteeri. Kaameaa näyttelemistä orientalistisella höpötyksellä ja psykoanalyysikarikatyyrilla/flirtillä kuorrutettuna.

Tourneur osaa kyllä äänen ja valon käytön, mutta taidosta pääsee nauttimaan vain muutamassa kohtauksessa. Out of the Past ja I Walked with a Zombie ovat aivan toisella tasolla, mikäli Tourneurin tuotantoon tutustumista harkitsee.

Spawn (Mark A.Z. Dippé)
Tämän ulosteportaalin tapauksessa en joudu syömään yhden tähden sanojani, sillä kirjanpitoni mukaan olen antanut Spawnille lähestulkoon historiallisen puolikkaan tähden. Aivan yhtä hyvin tähtiä voisi olla viisitoista. Kyllä, tämä on yksi niistä elokuvista. Kuten Ponterosa. Häkellyttävää, nerokasta paskaa. Jokainen kohtaus, jokainen leikkaus, jokainen dialogi, jokainen kuva on niin huonosti tehty, että efekti lähentelee brechtiläisyyttä.

Spawnin katsomiskokemus on lähempänä post-internet -videotaidetta kuin Hollywood-elokuvaa. Itse asiassa elokuva on konsistentisti niin paska, että sen toteuttaminen vaatii jo taitoa, tai objektiivisen sattuman apua. Leffan katsomisesta tulee pervolla tavalla kiinnostava: voiko se muuttua vieläkin huonommaksi? Vastaus tuntuisi olevan kyllä, aina uudelleen. Omituisin näkemäni 40 miljoonan dollarin produktio. Lukemani mukaan kolmasosa budjetista meni tietokonetehosteisiin, jotka ovat mahdollisesti naurettavimpia näkemiäni. Ne tuovat mieleeni vuotta aiemmin (-96) julkaistun Realms of the Haunting -tietokonepelin tehosteet. RotH oli jo 20 vuotta sitten ruma (mutta pelinä salatiede/magiaviitteineen edelleen ihan käypä).

Häiriötekijä (Aleksi Salmenperä)
Christopher Morrisin suomalaisen opetuslapset jatkavat kotimaisen huumorin harvoina valopilkkuina. Häiriötekijä on episodielokuva, oikeastaan kokoelma pitkiä sketsejä, joista osa toimii paremmin, osa heikommin. Pääasiallisia sävellajeja ovat sietämätön ja kestämätön. Itse pidän eniten dvd-ekstrana löytyvästä ”Protufolk”-sketsistä/biisistä, koska olen alapäähuumorin ystävä, minkä lisäksi biisi on varsin tarttuva, eikä sukupolvikuilunkaan kuvaus vapaaputoa kauas maalistaan.

Sex and the City (Michael Patrick King)
Puolentähden kerholainen, ilman lieventäviä asianhaaroja. Näin löysänä ammottavaan peräreikään olen harvoin tähyillyt.

River’s Edge (Tim Hunter)
Kasarislacker-polven Sivullinen, tosin ilman minkäänlaista mainetta. Nostalgista Stand by Me -miljöötä varjostaa melkoinen pimeys, jonka tyhjyys yhdistettynä retroestetiikkaan lyö yllättävän kovaa. Blue Velvetin pikkuserkku?

The Conjuring 2 (James Wan)
Varsin toimiva visuaalisten säikyttelyjen kavalkadi, muutamia erinomaisesti toteutteuja wanhan liiton jippoja. Pimeitä alueita lähes jokaisessa kuvassa, sokeita pisteitä, kuvan rajamailla olevia sumeita alueita, toistuvia visuaalisia motiiveja (A ja V -kirjaimet, niiden muodot). Pidin myös julisteiden ja maalausten käytöstä, miten ne hämärässä/pimeässä alkavat muistuttaa jotain aivan muuta… Kauhuelokuville harvinaista hienovaraisuutta.

Leviää loppua kohden, kun manaaminen ja erikoistehosteet alkavat. Juoni sinänsä on melko hölmö, varsinkin mediasirkuksen kuvaaminen repii dynamiikkaa hajalle; kauhu elokuvissa menettää tehoaan, mikäli siitä tulee julkista, sillä julkisen psykologia on toisenlainen; julkinen kauhu on pikemminkin kaaosta, teurastusta, sortoa tai katastrofi.

Hierro (Gabe Ibáñez)
Kahden tähden mysteeritylsyyttä.

Thief (Michael Mann)
Tiukkaa alkupään Mannia, pikkurikolliskuvaus. Mahdollisesti paras James Caanin rooli, erityisesti ruokalamonologi on lois-ta-va. Elämän voi kyllä ostaa, mutta peli ostaa sinut.

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson)
Toisella katsomisella vielä parempi, kun pienet yksityiskohdat ja värimaailman huomaa paremmin. Lisäksi olin lukenut Pynchonin mainion romaanin ensimmäisen katselun jälkeen, mikä varmasti auttoi juonen ymmärtämisessä. Elokuva on kirjalle varsin uskollinen.

The Black Dahlia (Brian De Palma)
Yleensä rakastan kaikkea mitä De Palma tekee, mutta tämä ei ole häävi. En pidä 50/60-lukulaisittain metailevasta, huonolla tavalla vanhentuneelta tuntuvasta noir-kuvapinnasta/leikkauksesta. Juoni on sekava, dynamiikka heittelee, käänne tulee liian puskista. Ilmeisesti alkuperäinen leikkausversio oli tunnin pidempi, mikä saattaa selittää paljon.

Back to the USSR – Takaisin ryssiin (Jari Halonen)
Mahtava! Onko Halosen ensimmäinen elokuva myös Halosen kruunu? Ainakin hyvin lähellä sitä. Tuotannon ideologia ei ole ainakaan hirveästi muuttunut tämän jälkeen. Tälle ei ole oikein verrokkia missään kaanonissa. Kuin kengännauhabudjetilla tehtyä Kusturicaa kolmanteen potenssiin. Kotimaisen elokuva valonpilkahduksia.

Spring Breakers (Harmony Korine)
Korinen ”isompi produktio” on mahdollisesti parempi nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, kun pahin dubstep-pelleily ja videopäiväkirjamaiset kamerapinnat ovat aavistuksen passé ja niitä voi Spring Breakersissa pitää ”vain” tyhjänä pintana ja voice-overeita flarffina ilman mitään sen kummempia ”ajanmukaisuuksia” tai sosiologisia huolia. Toisin sanoen Spring Breakers on varsin mainio. Korine sanoo katsoneensa referenssielokuvana lähinnä Mannin Miami Viceä, mikä on alkujärkytyksen jälkeen kovin loogista.

Ghostbusters (Ivan Reitman)
Ghostbusters (Paul Feig)
Katsoin alkuperäisen Feigin lämmittelyksi. Jälkimmäinen puolisko on nykykatsannossa tylsähkö ja laahaavaa ja moni kohtaus tuntuu kerran tai pari harjoitellulta Saturday Night Live -sketsiltä. Koko elokuva tuntuu tekosyyltä ja lavasteelta Bill Murrayn kuivalle huumorille, mutta sehän toisaalta toimii. Mainio castihan tässä on. Paitsi Rick Moranis.

Feigin uudelleenlämmittelyn suhteen joudun valitettavasti taipumaan negatiivisen puolelle. En ole erityinen Ghostbusters-fani, alkuperäinen ei ole minulle pyhä ja olin oikeasti innoissani näistä näyttelijöistä ja Paul Feigistä ohjaamassa. Minun silmääni leffa on kuitenkin lähinnä läpikyynistä by-the-numbers -rahastusta studion taholta ja koko elokuvaan suhtautumista muovannut ”feministinen elokuva sai internetin raivon partaalle ja olet mahdollisesti sovinisti jos et pidä tästä” -kalabaliikki on hupsu ja tuplakyyninen, sillä itse elokuvassa ei ole mitään feminististä, ainakaan irtopisteitä keräilevän individualistisen lisäarvopellon ulkopuolella. Hollywoodissa feminismiksi riittää se, että päähenkilöt ovat naisia joilla on aseita. Tervetuloa viereiseen selliin.

Comic Book Girl19 pistää mielestäni koko jupakan hyvin pakettiin tällä videolla. Mukana on salaliittoteoriaa lähentelevää suurstudiovihaa, jonka ainoa ongelma lienee se, ettei se ole tarpeeksi kyynistä tai vainoharhaista. Ei näitä pääomamekanismeja tarvitse ”ymmärtää” tai laittaa ”oikeaan kontekstiin”. Tarvitsee vain nauraa sosiaalidemokraattisille piirteille sielussaan.

Mutta katselukokemusta kuvailin salista tullessani seuraavasti: ”kuin joku kovaääninen tyyppi olisi huutanut korvaani kaksi tuntia. Päähän sattuu.” Rytmi on pitkin seiniä ja käytännössä hauskoja olivat vain Wiigin ja Hemsworthin hahmojen yhteisjutut. McCarthy lähinnä huutaa ja usein loistava McKinnon on tässä vain totaalirandom; Holtzmannin hahmossa oikeastaan mikään ei toimi. Päävihu on äärilaiskasti kirjoitettu ja haamut unohdettavia CGI-väripuuroja.

Siltikin haluaisin nähdä tämän uudestaan, koska turhasta CGI:stä huolimatta pidin visuaalisesta ilmeestä ja näyttelijöistä & moni järkeväkin ihminen on pitänyt tästä oikeasti.

An American Werewolf in London (John Landis)
Kaameaa näyttelemistä, haahuilevaa dynamiikkaa ja tautologista dialogia, mutta toisaalta myös mainioita, käsintehtyjä erikoistehosteita. Avauskohtaukset nummilla toimivat, sen jälkeen mennään alamäkeä. Kulttikauhu, jonka arvoa en oikein ymmärrä.

The Bird With the Crystal Plumage (Dario Argento)
Yllättävänkin selväpäinen Argenton elokuvaksi, kenties myös yksi parhaista. Point of view -murhakohtaukset toimivat ja tässä on muutamia aivan uskomattomia hahmoja (maalari, keltatakkinen palkkamurhaaja, änkyttävä tiedonantaja). Loppuratkaisun aavistaa kilometrien päästä, mutta se lienee tarkoituskin.

Macbeth (Justin Kurzel)
Silkkaa visuaalista loistoa, mutta mikäs siinä. Silkkaa siksi, että Shakespearen usein melko läpitunkematon wanhan englannin dialogi vedettynä modernilla näyttelymetodilla aiheuttaa kummallisen dissonanssin; hahmoilla tuntuisi olevan paljonkin tunteita ja asiaa, mutta heidän sanansa eivät tuntuisi oikein vastaavan sitä. Näyttelijöiden piikkiin tätä ei ainakaan voi laittaa; Fassbenderiä ja Cotillardia kuuntelisin tätä kestoa vaikka tuplat. Macbeth on muutenkin Shakespearen näytelmistä vähiten ”pulskistettu” hahmoiltaan, joten samastumispinnat ovat aika vähissä.

Sunset Song (Terence Davies)
Sukupuolirooleista, itsenäisestä naisesta talouden päänä, sosiaalisista hierarkioista 1. maailmansodan aikana. Lähellä olla todella hieno. En osaa selittää miksi ei kuitenkaan iske kunnolla, mutta sellaisia dynamiikat ovat. Daviesin Deep Blue Sea oli loistava, tämä kenties turhankin ”arkinen” ja elämänkaltainen, mikä voi kuulostaa vähän hassulta. Mutta hitaus ja sisällöttömyys seuraavat, vaikka siellä täällä onkin kauneuden ja surun hetkiä. ”Kuten elämässäkin”, aivan, mutta tuollainen ajattelu on käsitteellistä, sillä taide ei ole mimesistä, vaan ideoita ja energiaa.

 

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 2, 2017

(Pahoittelen jälleen kerran moniosaisuutta, mutta pääsin vasta huhtikuuhun, joten paloittelen kirjoituksen käyttömukavuuden nimissä.)

 

The Martian (Ridley Scott)
Elokuva joka kertoo siitä, kuinka NASA ja kansainvälisten asiantuntijoiden tiimi käyttää satoja miljoonia dollareita pelastaakseen Matt Damonin Marsista. Nautin tästä silti häpeällisen paljon. Kiinnostavana sivujuonteena Damonin hahmo ei saa minkäänlaista taustatarinaa tai perhettä, vaikka vastaavasti monta sivuhahmoakin pedataan moisilla. Mutta mitäpä taustatarinoilla. Kiinapesua & karmeaa kiinalaisten kuvausta.

The Lobster (Yorgos Lanthimos)
Ei huono, mutta pidin hummerista aika paljon keskimääräistä vastaanottoa vähemmän. Ei yllä minun kirjoissani lähellekään Lanthimoksen tyystin kylmää ja mainiota Dogtoothia, vaan on ”wesandersonoitu”, pikkunokkela dystopiaparaabeli. Inhoan aikuisten satuja, myös silloin kun ne ovat ”osuvia”.

The Kingdom of Dreams and Madness (Mami Sunada)
Dokumentti legendaarisesta Ghibli-studiosta ja erityisesti Hayao Miyazakista. Loistava, parhaita tänä vuonna katsomiani asioita. Ihmisten tinkimättömyys ja kauneus palautti hetkellisesti motivaatiota omaan elämääni.

The Three Burials of Melquiades Estrada (Tommy Lee Jones)
Kaunis ja pohdiskeleva. Americanan nostalgiaa ja modernia ankeutta sekaisin, pikimustaa huumoria. Aavistus löysää siellä täällä, mutta ei haitaksi asti. Tompassa taitaa olla ainesta myös kameran takana.

Jealousy (Philippe Garrel)
Thanks heavens I’ve not broken any homes up lately. Garrel taitaa läpikotaisin ahdistavan, eksistentiaalisen ihmissuhdedraaman kaavan.

Dreamcatcher (Lawrence Kasdan)
Tämän vuosituhannen älyttömimpiä suuren luokan produktioita, jollaisia tuskin tullaan enää näkemään. Ei silti tarpeeksi typerä ollakseen briljantti. Ensimmäiset 30min toimivat, mutta sitten pähkähulluus iskee täysin puskista ja loppu on melkoista syöksykierrettä. Kiinnitän Hollywood-leffoissa harvemmin huomiota erityisen huonoon näyttelyyn, mutta tässä sitäkin on rekkalasteittain.

Solace (Afonso Poyart)
Sama kuin edellä sikäli, että alkaa ihan hyvin, äityy jumalattomaan typeryyteen. Hopkins/Farrell/Cornish mielestäni toimii, mutta mikään muu ei. Lienee lähtökohtaisesti mahdotonta tehdä perinteisen elokuvan puitteissa toimivaa elokuvaa, mikäli premissi on se, että ”siinä on jätkis, joka tavallaan tietää kaiken”.

Merry Christmas Mr. Lawrence (Nagisa Ôshima)
Lukemani mukaan Ôshima ei varsinaisesti ohjannut brittinäyttelijöitä, vaan pyysi heitä vain ”tekemään mitä te britit teette”. Jonkin verran tämä näkyy ja tuntuu, dynamiikassa on jotain vinossa, tai siitä puuttuu jotain. Hyvin näytelty & keskeiset moraaliset ongelmat (velvollisuus, homoseksuaalisuus armeijassa, kunnian käsitys eri kulttuureissa) ovat kiinnostavia.

Lilting (Hong Khaou)
Sympaattinen pieni elokuva, vaikka onkin hieman ”lässy”. Siis tarkoitan, että Wishaw’n hahmoa on vaikea ostaa täysin, hän on liian hyvä ollakseen todellinen. Tai ehkä minä olen liian kyyninen. Yleisfiilis on affirmoiva, ns. todellisuudessa teema (vanhusten laittaminen hoitokotiin) olisi paljon raadollisempi.

Tales From the Darkside (John Harrison)
Episodielokuva, kauhua, ysärinostalgiaa. Muutama hyvä, muutama meh, yksi uskomattoman huono stoori. Tykkäsin silti yleisestä ambienssista.

The Hateful Eight (Quentin Tarantino)
Minun makuuni parasta Tarantinoa aikoihin. Lumi ja höyry, viikset, ah. Referenssileffa, John Carpenterin The Thing, on tietenkin nostalgisesti tärkeä. Loistavaa ja täysin turhanpäiväistä dialogia, hahmoista jokainen paljastuu moraalisesti arvelluttavaksi, toisin sanoen kiinnostavaksi. Viimeinen kolmannes lässähtää, kun Tarantino ”ratkaisee” jälleen touhun yliampuvalla väkivallalla. Audiovisuaalisesti täyttä karamellia.

The Thing (John Carpenter)
Syyt katsomiselle löytyvät edelle, eli niin sanotuissa jälkihöyryissä mentiin. Luulen, että tämä oli vähintään viides katsomiskertani, mutta tuskin sentään kymmenes. Toimii edelleen loistavasti.

Spectre (Sam Mendes)
Yllättävänkin huono ja sekava. Craigin ja Seydoux’n välillä ei ole kemiaa, eikä Waltzia tunnu pahiksena juuri kiinnostavan. Blofeldin hahmon tuominen mukaan moderniin iteraatioon ei ole millään muotoa tarkoituksenmukaista vaan pikemminkin löysä ja kyyninen, 2010-luvun uudelleenlämmittelyjen aikaa noudattava ratkaisu.

The Revenant (Alejandro G. Iñárritu)
Audiovisuaalisesti melko uskomaton, jopa jonkinlaiseen simulaation tunteeseen asti. Teatterissa katsottaessa elokuvan aiheuttama fysikaalisuuden ja raakuuden efekti on outo; kuin huijaisi itseään täydellisesti siihen, että maailmaan on vielä jokin suhde. Ainoa jäljellä oleva kysymys lieneekin, pitäisikö suhde luoda uudestaan, vai pitäisikö siitä vieraantua lopullisesti? Elokuvan kostotarina on varsin typerä, mutta mitäpä elokuvissa tarinoilla tekisi. Tom Hardy näyttelee DiCaprion suohon, sillä Leo lähinnä ölisee ja piiskaa itseään fyysisesti. Joka tapauksessa virkistävää nähdä jotain näin hidastempoista ja jossain määrin ”epäamerikkalaista” (vaikka erään arvion mukaan koko leffa on silkkaa siannussimista) Hollywoodista.

The House of Yes (Mark Waters)
Parker Posey Appreciation Society. Alkujaan Wendy MacLeodin näytelmä, mikä totisesti kuuluu; dialogi on paikoin loistavaa. Siis Stoppard/Barthelme/DeLillo -loistavaa.

Until the Light Takes Us (Aaron Aites, Audrey Ewell)
Kiinnostava dokkari Norjan black metal -skenestä, keskittyy pitkälti Vargiin ja Fenriziin. Sikäli tykkäsin puhuvista päistä ja simppelistä toteutuksesta, mutta toivoin silti enemmän arkistomateriaalia 90-luvulta ja enemmän aikalaisia. Ideologioiden erittelyä liian vähän, niistä koko hommassa on kysymys, mikäli bläkyn yhteydessä haluaa katsoa yhteiskuntaan. Toisaalta varsinkin Vargin touhut ovat melko paksua natsismia, mutta analyysia, beibi, analyysia.

Spotlight (Thomas McCarthy)
Äärikuivaksi rutistettu ja valkopesty, taitavasti tehty ja näytelty proseduraaliprestiisi. Ei kitkaa, ei mitään ärsyttävää. Balsamoi moraalisen närkästyksen tajua, palkintokierroksensa jälkeen vaipunee unohdukseen. Ei minkäänlaista analyysia, ei uutta infoa, ainoastaan silkkaa journalistista runkkausfantasiaa journalisteille ja kulttuurityöläisille. Fetissiobjekti.

Trainwreck (Judd Apatow)
Pitkälti nimensä mukainen. Schumerin hahmosta on vaikea löytää mitään pitämisen arvoista, varsinkin kun kasvukertomus tuntuisi olevan kasvua kohti valkoista, keskiluokkaista suburbanismia. Sinänsä toimivia komediallisia juttuja siellä täällä, mutta yleisesti inhoan romanttisten komedioiden pakotettua kaavaa, jossa jokin väkisin väännettu konflikti pitää ympätä mukaan, että lopussa voidaan sopia ja ”kasvaa”. Kristus miten typerää ja väsynyttä. Miksei pelkkiä kullivitsejä kahta tuntia? Tilda Swinton ja John Cena varastavat shown aina ollessaan kuvassa.

Steve Jobs (Danny Boyle)
Vuoden pirteimpiä jenkkileffoja, silkkaa Sorkinin käsikirjoittamisen juhlaa. Kaksi tuntia värisevää energiaa, ensimmäiset 30 minuuttia ovat erityisen loistavia. Todellisuuden tai historian kanssa tällä tuskin on mitään tekemistä, mutta piruako se minua liikuttaa. Joku Steve Jobs. Kaikki on todellista.

Kristy (Oliver Blackburn)
Naurettavan paska Netflix-slasheri. Yhden tähden antaminen elokuvalle on aina tapaus, sillä surkeinkin viritys ylittää yleensä keskimääräisen kirjan dynamiikassaan. Ei näissä yhden tähden tapauksissa.

Thieves Like Us (Robert Altman)
Altmanin 1930-luvun Yhdysvaltojen Coca-Cola-depressio 70-luvulta. Kauniisti kuvattu, samoileva, mutta hahmot jäävät etäiseksi. Pinnan alla värisee, mutta ei pysty nousemaan ”suurten” Altmanien joukkoon.

Brooklyn (John Crowley)
Kädenlämpöinen, gaalakauden jälkeen unohtuva perusprestiisi, astia Saoirsie Ronanille, joka on kieltämättä mainio. Ensimmäinen puolisko onnistunee silti kuvaamaan koti-ikävää säädyllisesti. Toisaalta outo: kaikki hahmot ovat epäilyttävän hyviä ihmisiä, jokainen elämänvalinta tuntuisi johtavan tragediaan.

Joy (David O. Russell)
Sekasotku. Kenties Russell tavoittelee alkutuotantonsa indiesatiirien henkeä, mutta koko hökötys maistuu muovilta. Ärsyttävää ”höpsöä” oikuttelua, karikatyyrisia sivuhahmoja, satumaisuutta tavoitteleva typerä voice-over. Tietenkin leffa on tarina nuoresta naisesta, josta tulee muovin ja tv-shoppien kuningatar, mutta en silti ole varma pitäisikö elokuvan vieraannuttaa katsojaansa näin vahvasti. Tuppaan inhoamaan nykytaiteen käsitteellisyyksiä: ”se on satiiri itsestään ja samalla ei ole, koska yhteiskunta”. Ehkä olen vanhaan tuijotteleva setä, mutta poliittinen on jotain aivan muuta.

The Big Short (Adam McKay)
Se viime gaalakauden toinen oikeasti hyvä prestiisi Steve Jobsin ohella. Viehätyin pörssipelailusta niinkin paljon, että luin myös kirjan, joka on vielä elokuvaakin viihdyttävämpi. Mitä elokuva tekee: fiktionalisoi dokumentin, tekee prestiisielokuvaa modernin leikkaa&liimaa-dokumentin leikkauksen keinoin. Faktojen selittämisen sijaan se tekee niistä voodoota, puhuu pelkillä äänensävyillä, kuin koirille. Kirjan luettuani toki ymmärsin hedge fundeista ja subprime-koroista hieman enemmän kuin elokuvan katsottuani, mutta älkää pyytäkö enää selittämään mitään.

Regression (Alejandro Amenábar)
Hämmentävän huonoa Amenábaria, joka taisi olla se toinen tänä vuonna yhden tähden klubiin päässeistä. Hyvät näyttelijät ja ohjaajakin on, mutta mitään ei tapahdu. Ei jännitettä. Ei tapahtumia. Lopun juonitwisti yrittää selittää osan hölmöyttä, mutta se tulee 90 tylsää minuuttia liian myöhään. En edes tiedä, oliko tämä draamaa vai kauhua.

Pawn Sacrifice (Edward Zwick)
Maalaa Bobby Fischerin silkaksi paranoidiseksi mulkuksi (jota hän varmasti oli, mutta toki jotain muutakin?) ja redusoi legendaarisen shakkiottelun kylmän sodan pop-instrumentiksi. Ei varsinaisesti mitään nähtävää draaman tai shakinkaan kannalta.

Me and Earl and the Dying Girl (Alfonso Gomes-Rejon)
Täsmäohjus quirkyn ja indien ja manic pixie girlin ja boyn vihaajille. Tässä on nimittäin sitä kaikkea. Ystävyys. Houkuttelee ja lyö munille. Pidin varsin paljon, erityisesti loppu on hieno ja musertava, harvinaislaatuisella tavalla syventävä. Paitsi jos olet jo niin kyyninen, ettei mikään tule enää läpi. Tämä tuli minulle, ei välttämättä sinulle. Bonuksena Thomas Mannin (kyllä, nuoren miesnäyttelijän nimi on oikeasti Thomas Mann) Werner Herzog-imitaatiot ovat täydellisiä: Werner Herzog täyttämässä hakupaperia collegeen. Priceless.

Deadpool (Tim Miller)
Juuh, olihan se hauska. Juonellisesti ja toimintakohtauksellisesti typerä, X-Men-hahmot lähestulkoon idioottimaisia. Mutta idea onkin siinä, että Ryan Reynolds vetää maskin takaa pari tuntia sarjakuva- ja populaarikulttuuriaiheista stand-uppia tavalla, jonka roisiuteen kukaan ei osannut varautua. Vitsien määrä on kunnioitettava, osumaprosentti tarpeeksi hyvä.

Room (Lenny Abrahamson)
Äh. Manipuloiva to the max, erityisesti siinä miten tarinaa fokalisoidaan lapsen kautta. Filosofisena ideana tietenkin hyvin kiinnostava, mutta kauhean juustoinen score, hirvittävä voice-over… Ylemmän keskiluokan eetos ei myöskään hirveästi napostanut. Olin ehkä tarkoituksen vastahankainen katsoja, sillä Roomia kehuttiin vuolaasti.

Carol (Todd Haynes)
Vuoden parhaita, helmikuussa Oscarien yhteydessä kirjoitin seuraavaa: ”Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).”

The Hunger (Tony Scott)
Alkupuolisko on loistava, loppua kohden touhu vähän hyytyy. Pidän kylmästä valaistuksesta, jossa muinaiset vampyyriolennot flaneeraavat. Hillittömän kauniita ihmisiä, kasarityylittelyä. ”In the earth, in rotted wood. In the eternal darkness, we will see and hear and feel.”

Mistress America (Noam Baumbach)
Olen keskimäärin pitänyt Baumbachin elokuvista, mutta While We’re Young oli arvelluttava ja tämä oli mielestäni jo huono. Gerwigin satunnainen quirkyness saavuttaa tässä viimein pisteen, jota alan rakastamisen (esim. vielä Frances Ha) sijaan inhota. Inhoan New Yorkia taiteellisesti/kulttuurisesti ”making it” -meeminä. Anakronistinen ja tyhjä meemi. Kenenkään ei pitäisi ”make it”. Making it on ideologisen individualismikapitalismivaltiokoneiston tavoite. Lisäarvosi ulosmitataan. Lähde vittuun sieltä New Yorkista. Paitsi jos pyrit luomaan jotain aivan muuta.

No joo.

Close Encounters of the Third Kind (Steven Spielberg)
Pikemminkin Close Encounters of the TURD Kind, am I right or am I right? En tiedä, jotenkin tämä on kovin tylsä. Ikoninen, mutta tylsä.

2001: A Space Odyssey (Stanley Kubrick)
Lempielokuviini lukeutuva Kubrick menettää kylmää kuulauttaan sitä enemmän, mitä enemmän ”ymmärrän” sitä. Asiaan vaikuttanee myös se, että luin viimein Clarken romaanin, jonka hän kirjoitti samalla kun kässäröi Kubrickin kanssa elokuvaa. Tokikaan Kubrickin ei tarvitse tarkoittaa sitä, mitä Clarke tarkoittaa. Tässä oli enemmän ideakuvastoa esittelevää kuvaa kuin muistiin.

Crimson Peak (Guillermo del Toro)
Yllättävän pienelle huomiolle jäänyt kauhufantasia tuntuu pöhöttyneeltä ja moraalisesti konservatiiviselta. Hahmojen shokeeraavat salaisuudet eivät ole shokeeraavia. Jälkimmäinen puolisko laahaa pahasti. Sääli, sillä viktoriaanisessa kummitustalogenressä on vähän oikeasti toimivia elokuvia.

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens (J.J. Abrams)
Saavutti tärkeimmän, eli on valovuosia parempi kuin edellinen trilogia. Liikaa juustoista nostalgiaa ja vanhan kierrätystä, mutta kun Solo tapettiin valkokankaalla ja Fisher menehtyi oikeasti, päästäneen myöhemmissä osissa luomaan jotain uuttakin. Eikös juu? Daisy Ridley ja John Boyega jättivät jo tässä vanhat ikonit varjoonsa, joten näyttelijäpuolella en olisi huolissani. Adam Driver emo-lordina on tietenkin mainio mahdollisuus.

The Exorcist III (William Peter Blatty)
Yllättävänkin hyvä. Aavemainen ohjaus, salamaleikkauksia ja omituisia näyttelijäsuorituksia. Alun Karras/Gemini-kohtaus on mainio ja pidän jopa studion pakottamasta lopun manauskohtauksesta. Mahdollisesti 90-luvun parhaita kauhuelokuvia.

Four Lions (Christopher Morris)
Synkkyyden ja hämmennyksen uusi raja-alue. Pidän enemmän tai vähemmän kaikesta mitä Christopher Morris luo. The Day Today ja Jam ovat yhteiskunnallisen taiteen ja satiirin kohokohtia. Kun ottaa kaveriksi Stewart Leen stand-upin, ei ihminen paljon muuta tarvitse. Mutta Four Lions. Mitäpä tästä sanoisi. Ei huono, ei totisesti, mutta jotain aivan muuta. Moraalikäsitys tässä on niin…toinen. Hauska ja herkkä, mutta hauskuudella ja herkkyydellä ei ole väliä, mikäli systeemi on peukaloitu ja alistava. Morris tietää tämän. Toisinaan hauska, toisinaan tylsä, lopuksi shokeeraava, mutta en tiedä onko näillä määreillä väliä. Moraalisesti Four Lions tavoittelee jotain uutta, eikä sen herättämille ristiriidoille riitä tämä yksi horisontti.

Dream Work (Peter Tscherkassy)
Outer Space (Peter Tscherkassy)
Ihanaa noisea tutuilla merkeillä. Lyhytelokuvia. Outer Spacessa Barbara Hershey yrittää paeta avantgarde-elokuvasta. Tila jonka se luo, on hyvin kiinnostava. Materiaalihan lienee Sidney J. Furien The Entitystä (1982), jossa päähenkilöä ahdistelee seksuaalisesti näkymätön demoni. Elokuva, joka uudelleenkirjoittaa aiempaa elokuvaa sen omalla materiaalilla. Päästäänkö näin lähelle runoutta useinkin? Ehei.


My Wrongs 8245-8249 and 117 (Christopher Morris)
Morrisin Blue Jam -radiosarjasta adaptoitu lyhytelokuva. Keskipaksua arkisurrealismia, ei erityisen kiinnostava.

À nos amours (Maurice Pialat)
Nuoren Sandrine Bonnairen loistoa, Lolitasta eksyksiin. Onko Pialat’n kiinnostus ongelmallista, well probably. Varsinkin kun hän näyttelee itse isää… itse asiassa kaikki kohtaukset, joissa Pialat on itse mukana, ovat hienoja. En silti ihan tavoittanut hahmojen motiiveja, mikä on sääli, koska elokuva on varsin korkealle arvostettu, tulee tunne etten saa siitä ”täyttä kokemusta”. Ehkä en vain usko siihen suruun, jonka elokuva väittää perhesuhdetta vallitsevaksi. Ehkä oma perheeni ei ollut tarpeeksi sekaisin. Tuntuu, että juuri pinnan alle jää jotain, jota en tavoita. Sinne tänne riehuva elliptinen kerronta ei helpota asiaa, vaikka se lieneekin koko touhun juju.

Kiss the Girls (Gary Fleder)
Perushölmö sarjamurhaajatrilleri, joita 90-luvulla Se7enin suosion jälkimainingeissa tehtiin liuta. Kaikissa niissä on Morgan Freeman. KAIKISSA. Eikä siinä mitään, sarjamurhaajaleffat herättävät kiinnostukeni aina, sillä lienen ennalta-arvattava sadomasokisti. Mutta tämä on heikohko.

Ordet (Carl Theodor Dreyer)
No joo, 50-luvulta ne vaikuttavat elokuvat pitää ilmeisesti hakea. Uudelleenkatsottu, joten en löydä siitä sen kummempia huomioita erinäisistä leffalistausprofiileistani. Luultavasti siksi, ettei vaikuttavista taideteoksista ole ikinä mitään sanottavaa. Vaikuttavat taideteokset tekevät kokijastaan idiootin sanan kaikissa positiivissa merkityksissä. Silloin tuntee ja aktivoituu, mutta ajatukset ovat hiljaa. Kielimuotoinen kapitalismi ei saa kiinni. On mahdollista, että pidän Gertrudesta vielä Ordetiakin enemmän, mutta arvotusskaala loppuu joka tapauksessa kesken. Täydellistä esteettis-hengellis-eksistentialistista puritaaniutta.

Aus dem Leben der Marionetten (Ingmar Bergman)
Tämän vahvuus yllätti. Ehkä siksi, että aina kun löydän jonkin katsomattoman Bergmanin, en usko sen tuntuvan enää missään ylisaturaation vuoksi; kenen hyvänsä ohjaajan metkut alkaa tuntea melko läpikotaisin siinä vaiheessa, kun on katsonut häneltä yli 20 elokuvaa. Mutta aaah. Bergmanin psykoseksuaalinen, kerroksellinen dialogi. Pärjääkö kukaan tai mikään? Se ahdistuksen määrä. Vatsa alkaa oitis vuotaa verta. Oikeassa elämässä (ts. arkimaailmassa) mikään ei tietenkään ole lähimainkaan niin ”syvää” tai ahdistavaa kuin Bergmanin ihmisten dialogit. Nuoren, reilun parikymppisen minän ja 33 vuotta pian täyttävän minän erottaa se, että nuorena ahdistuin näitä katsoessani hengiltä, nykyään katson Bergmanin elokuvia rauhallisen tyytyväisyyden vallassa. Täydellisiä eskapistisia fiktioita: onko Bergmanin elokuvien rakkaus muuta kuin angstinen reaktio kapitalismia vastaan? Eikö porvarillis-esteettisen ahdistuksen huone olekin niin kovin turvallinen ja kotoisa…

Lifeforce (Tobe Hooper)
Kulttikauhusekasotku, joka alkaa typerryttävänä Alien-kopiona, muuttuu hillittömäksi Muppet Show -zombielaahaukseksi ja päätyy ällistyttävän satunnaiseen sekasotkuun, jossa ei ole mitään mieltä tai dynamiikkaa. Vaikea inhota, koska leffassa on muutamia poskettomia wtf-hetkiä ja selittämättömän huonoa näyttelemistä.

The House is Black (Forugh Farrokhzad)
Hieno ja melko kylmäävä iranilainen lyhytdokumentti. Muiden katsomieni lyhytelokuvien tavoin löytynee YouTubesta.

The Act of Seeing With One’s Own Eyes (Stan Brakhage)
Mahdollisesti Brakhagen kruunu? Ruumiinavausdokumentti/lyhytelokuva, jota vain katsoo hypnotisoituneena ja antaa tunteiden tulla. Sairaalloinen mielenkiinto, ällötys, helpotus. Lopuksi vain oleminen.

Marketa Lazarová (Frantisek Vlácil)
Visuaalisesti loistava, mutta narraatiossa on toivomisen varaa, vaikka toisaalta sen sekavuus on yksi elokuvan keskeisiä motiiveja. Joka tapauksessa usein inkoherentti; mikäli haluat tietää mitä varsinaisesti ”tapahtuu”, joutunet turvautumaan Wikipediaan. Tämä ei olisi minkäänlainen ongelma, ellei elokuva olisi a) niin pitkä ja b) niin selkeästi juonivetoinen. Jälkiäänitus ja diegeettisten äänitehosteiden puute myös häiritsivät: dubbaus luo elokuvaan oudon ruumiittomuuden, joka istuu heikosti fyysiseen ja likaiseen, sinänsä upeaan keskiaikakuvaukseen. Päällimmäinen tunne katsomiskokemuksesta oli siis dissonanssi, vaikka näkemästäni pidinkin.

Heathers (Michael Lehmann)
Ihan miellyttävän outo viba, mutta aivan liian hidas. Retrokasaria.

Under the Sun of Satan (Maurice Pialat)
Perhanan hieno valaistus. Pialat’n versio Bernanosin Mouchettesta on dialogiltaan makuuni turhan kirjallis-teatraalis-monologimainen ja läpitunkematon (ranskalaisen taide-elokuvan perisynti), mutta Depardieu ja Bonnaire miellyttävät. Liian usein jäin ihmettelemään mitkä ovat hahmojen motiivit, miksi he sanovat mitä sanovat. Johtuuko se ranskasta? Kukaan ei puhu noin, edes ranskalaiset, mutta pitääkö siitä olla välittämättä? En tiedä.

Prometheus (Ridley Scott)
Scottin paluu Alien-kuvastoon on narratiivisesti typerä ja varsin huonosti kirjoitettu (hyvä luoja miten paskaa dialogia tässä onkaan), mutta hienon visuaalisuuden ja ideakuvaston vuoksi olen katsonut sen 3-4 kertaa. Kyllä, odotan kaikesta huolimatta paljon Scottin tulevilta Alien-elokuvilta.

Hush (Mike Flanagan)
Yllättävänkin toimiva suljetun tilan kauhutrilleri, jossa run-of-the-mill psykopaattimurhaaja piinaa kuuroa nuorta naista. Kuulostaa aika pahalta kirjoitettuna, myönnän. Mutta se on Netflixissä, katso mikäli halajat näpsäkkää käsityötä. Äh, tämä menee entistä pahempaan suuntaan…

 

Elokuvamuistiinpano: Toni Erdmann

joulukuu 19, 2016

Maren Aden hypetetty 160-minuuttinen kantaa taakkansa lopulta varsin kevyesti. Vuoden paras elokuva? Kyllä, jos minulta kysytään. Pääpaino on sosiaalisten käyttäytymisodotusten rikkomisessa ja siitä aiheutuvassa myötähäpeän sukuisessa huvituksessa. Dogmalle sukua, mutta vähemmän nihilistisesti. Syvempänä teemana ovat (hieman sosiaaliselta heittiöltä/”epäonnistujalta” vaikuttavan) isän ja tyttären keskusteluvaikeudet nyky-yhteiskunnan intersubjektiivisuuden puutteesta johtuen, sillä vanhaa kehnoa Baudrillardia lainaten: ”miksi puhua, kun voi kommunikoida”?

Isä ei keksi muita keinoja kuin kehittää substituuttihahmon, Toni Erdmannin, jonka kautta hän pystyy ohittamaan perhesuhteen sosiaaliset odotukset. Samalla tytär pystyy ”irrottelemaan” isänsä nähden: käyttämään huumeita, järjestämään (tosin vahingossa) alastonbileet… Vähitellen isän ”omalaatuinen” zen-huumori (”jos ei elä hetkessä, ei elä”) alkaa tarttua myös tyttäreen, joka samalla mahdollisesti oppii tai ei opi jotain elämästä ja isästään.

Seuraako siitä mitään, työpaikanvaihdosta lukuun ottamatta? Loppu on itse asiassa varsin avoin, mahdollisesti jopa ahdistava. Kun tytär viimein laittaa rumat tekohampaat suuhunsa ja typerän hatun päähänsä, lähtee isä hakemaan kameraa ja rikkoo siten omaa dogmiaan vastaan. Minun katsannossani Aden elokuva ei ole pelkkää feelgoodia, vaan jopa suuremmissa määrin eksistentialistista tyhjyyttä. Narrina voin vakuuttaa teille, että narrin naamion takana ei ole mitään, eihän ajaton ja paikaton kapitalistinen yhteiskunta tarjoa puitteita mihinkään. Narri ainoastaan hajottaa tilanteet.

Hajottaminen on sukua itkemiselle.

Mutta on Erdmann paljon muutakin, kuten rikkaiden saksalaisten asemaa Romaniassa salakavalasti ruotivaa sosiaalista kommentaaria, tai upeita yksittäisiä kohtauksia, joista ei osaa päättää ovatko ne hillittömän hauskoja vaiko riipivän sydäntäsärkeviä. Peter Simonischek ja Sandra Hüller vetävät vuoden parhaat roolisuoritukset, joille vetää vertoja ainoastaan maailman parhaan näyttelijän Isabelle Huppertin rooli Paul Verhoevenin mainiossa Ellessä.

Elokuvamuistiinpano: Arrival

joulukuu 14, 2016

((SPOILEREITA))

Denis Villeneuve on epäilemättä taiturimainen ohjaaja. Itsetyytyväinen nautinto, jonka Arrivalin ensimmäisten 30 minuutin katsominen minussa herättää, on häpeämätöntä. Alun malickmaiset narraatiot ovat kenties ainoa kauneusvirhe, koska puhetta ei tarvittaisi. Mutta miten lapsensa sairaudelle menettänyt, takaa päin kuvattu Amy Adams kävelee sairaalan käytävää pitkin, kuin oman ahdistuksensa ympyrämäisen kehän kaarta… analogia on kenties Kubrickin 2001:n avaruusaluksen kehä, jota pitkin tohtori Poole juoksee. Vasta myöhemmin ymmärrämme, että ajan syklisyys tai ”samanaikaisuus”, lineaarisuuden vastavoimana, hallitsee elokuvan tematiikkaa, palon muodosta aina heptapodeiksi kutsuttujen muukalaisten kirjoitusjärjestelmään, joka muistuttaa zen-buddhalaisen kalligrafian (esimerkiksi) valaistumista, tyhjyyttä ja maailmankaikkeutta tarkoittavaa ensō-merkkiä.

Mutta nyt kameran liike on dynaamisempaa, Adamsin hahmo kävelee edelleen, aikaa elokuvan maailmassa on selkeästi kulunut, hän on edelleen surullinen, mutta liike on horisontaalista ja etenevää, taustalla tapahtuu paljon, hän on opettaja, kenties yliopistossa… tai myöhemmin, helikopterikameran kuvaamana, lennämme päähenkilöiden mukana sekasortoisesta yhteiskunnasta selittämättömyyden siihen usvaan, jota avaruudesta saapunut muukalaisten palko edustaa. Maankamaralla usvaan näyttäisi johtavan yksi ainoa, katoava tie.

Onko tyylikeino onnistunut, mikäli tyylikeinoon kiinnittää huomiota? Kysyn tätä itseltäni keskimäärin jokaista ”vakavaa” elokuvaa katsoessani. Muukalaisten ilmestyttyä ja päähenkilöiden majoittauduttua ”kentälle” saapuneen palon lähelle liike pysähtyy, koska epätietoisuus ja yhteisen kommunikaatiojärjestelmän löytämisen työ alkavat. Myönnän toivoneeni, ettei muukalaisia näytettäisi ollenkaan. Tämän tiivistää elokuvan alkupään kuva muutamista epäuskoisista kasvoista lähes tyhjässä luentosalissa, kun he seuraavat suurelta näytöltä uutisia muukalaisten saapumisesta. Elokuvataiteen perustekniikkoihin lukeutuva hahmojen ilmeiden näyttäminen itse kohteen sijasta on mitä lovecraftiaanisin: voiko selittämätöntä selittää, käsittömätöntä kuvata?

Loppua kohden halutaan, syystä tai toisesta, kerätä nippuun kaikki first contact -leffojen kliseet, mutta samalla niitä myös sovelletaan sopivasti. Koko käänteen, suuren aika-gimmickin idea toimii ja kasvaa siten joksikin muuksi kuin pelkäksi kikaksi nimenomaan ja vain siksi, että tuon ”aikakielen” ymmärtämään opetteleminen on verrannollinen sille, että katsoja alkaa ymmärtää elokuvan narraation ja kronologian kielen: nämä eivät olekaan flashbackeja, vaan flashforwardeja, välähdyksiä tulevasta, jonka aikakielen oppinut päähenkilö alkaa ”muistaa”. Juonikäänteet sisältävät harvoin näin elegantteja metaelkeitä.

Valkopesun, keskiluokkaisuuden ja skandinaavis-modernistisen kuvaston (Martina Hoogland Ivanowin työt olivat elokuvan referenssinä) jätän tässä sen kummemmin perkaamatta, koska mikäpä prestiisiviihde ei niitä edustaisi.

Huomionarvoista aivan muista kuin elokuvallisista syistä saattaa olla Kiinan vahva läsnäolo niin elokuvan juonessa kuin dialogissakin: loppupuolella on pitkä, käsikirjoittajan viikkokausia hioma puhelinkeskustelu mandariinikiinaksi ja koko elokuvan ajan eräänlaista pahiksen viittaa pitänyt kiinalainen kenraali paljastuukin lopussa humaaniksi ihmiskunnan pelastajaksi. Kyllä, Kiinassa on valtava määrä potentiaalisia katsojia, joiden lompakolle pääseminen on vuosi vuodelta tärkeämpää Hollywoodille. En tiedä onko tästä Arrivalin kohdalla kyse, mutta osuipa silmääni. Aiheesta kannattaa katsoa vaikkapa tämä näpsäkkä 6-minuuttinen videoessee.

Luettua: Mabuji Ibusen ”Black Rain”

joulukuu 1, 2016

Yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet minulla yliopiston kirjastossa lainassa kuukausia. Vaiko jo vuosia? Goodreadsista näen, että Klaus Theweleitin Male Fantasies I: Women, Floods, Bodies, Historiesin olen lukenut vuonna 2013, joten aloitin myös Male Fantasies II: Male Bodiesin samana vuonna. Kirjasta on luettuna 2/3, mutta olisiko typerää lukea se loppuun vuoden 2016 lopussa, kun ensimmäisestä puoliskosta ei muista enää mitään? Olen varma siitä, että Ibuse ei ole ollut minulla lainassa yhtä kauan. Olen lähes varma siitä.

En muista miksi päätin siirtää pölyn ympäristöön ja nostaa Black Rainin pinojen alta. Luultavasti syy oli viimeaikaisessa innostuksessani Go-peliin, joogaamiseen ja teen juomiseen. Olen naurettava klisee ja ilmeisen vietävissä meemien suhteen, ainakin mitä tulee orientalismiin. Mutta en voi syyttää meemejä tai kliseitä, mikäli fyysinen oloni paranee, teenjuominen pakottaa jatkuvasti vessaan ja Ibusen kirja tulee luettua.

Vasta myöhemmin kuulin, että kirja on myös suomennettu nimellä ”Musta sade”. En tullut edes ajatelleeksi mahdollista käännöstä, kun lainasin kirjan yliopiston kirjaston englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä. Oletan ilmeisen automaattisesti, että Kawabatan, Tanizakin ja Mishmina lisäksi mitään japanilaista ei ole käännetty. Vaikka onhan käännetty Natsumea, Ōokaa, Dazaita, jne. En siis hyötynyt englanninkielisestä käännöksestä mitään, onhan alkukieli japani. Huomioikaatten myös, että Shōhei Imamura ohjasi kirjan pohjalta ilmeisen hienon elokuvan.

Black Rain / Musta sade sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Hiroshimaan, jossa pommin jälkivaikutukset alkavat jo kaivautua osaksi Japanin (vielä jokseenkin hengissä ollutta) tiukasti säädeltyä sosiaalista kerrosta. Kertoja Shigematsu yrittää naittaa kasvattitytärtään Yasukoa, mutta Yasukon säteilysairaus hankaloittaa tilannetta; toisin sanoen kukaan ei halua naida säteilysairasta. Kukin voi tahollaan päätellä, miten syvän stigman säteilysairaus pomminjälkeiseen japanilaiseen psyykeeseen painaakaan. Mitään tällaista Ibuse ei tietenkään kysy. Se ei ole japanilainen tapa. Pelkistetyn objektiivinen suhtautuminen ydinpommin aiheuttamiin kauhuihin sekä kohottaa että upottaa kirjan. Mutta ei ilmeisimmistä syistä.

Shigematsu kopioi Yasukon tekemiä päiväkirjoja pommin ajalta yrittäen siten perustella kosijoille ja virkamiehille, ettei Yasuko kärsi säteilysairaudesta. Ehkä Shigematsu pettää myös itseään, sillä Yasuko todella on sairas. Yasukon pelkistetyt merkinnät pommin putoamisen päivältä ovat kuitenkin lähinnä sivuseikka, sillä suuren osan kirjan kerronasta muodostavat Shigematsun omat, huomattavan paljon tarkemmat ja elävämmät päiväkirjat pommituksen ajoilta, jotka hän päättää niin ikään jäljentää Yasukon päiväkirjojen tueksi. Samalla muodostuu eräänlainen tapauskertomus ja apologia Hiroshiman puolesta. Itse vuonna 1965 julkaistu kirja perustuu aitoihin dokumentteihin, henkilöihin ja oloihin, sivuilla vilahtaa myös Hiroshiman lääkärinpäiväkirjoistaan tunnettu tohtori Michihiko Hachiya.

Mutta mitä tarkoitan, kun sanon että objektiivinen kuvaustapa sekä kohottaa että upottaa kirjan? Tarkoitan sitä, että kirjassa vallitsee dissonanssi, epäkesko rönsy. Pelkistetyn kuvauksen ja japanilaiselle romaanille tyypillisten ”kuulaiden” kuvien oheen sumputetaan tapahtumia ja kohtaloita lähes reportaasiluontoisesti. Ymmärrän tarkoituksen, olihan kirja (niin sanotaan) keskeinen osa maan kansallista terapiaa ja toipumisprosessia ja sellaista silmälläpitäen se on varmasti myös kirjoitettu. Se ikään kuin tekee palveluksia: yrittää avata, yrittää kertoa mahdollisimman paljon. Selittämättä tai analysoimatta kuitenkaan mitään.

Tämä on hyväksyttävää ja kiittämisen arvoista, mutta myös kasvattaa teoksen esteettisesti tukkoon. Dynamiikka ei toimi sujuvasti siten, kuin kenties lukijana haluaisin. Black Rainin kieli on kyllä sujuvaa ja selkeää, mutta kirja on silti hidaslukuinen, koska kerronta ei erityisemmin vedä. Rauhallisuuteen ja pelkistämiseen pyrkivä kuvaus ei saa tukea suhteessa vaelteleviin ja rönsyileviin osioihin, eivätkä reportaasimaisemmat osat vastaavasti hyödy klassillisen japanilaisen kauneuden motiiveista, ovathan ne periaatteellisella tasollaan vastakkaisia.

Periaatteellisella tasolla tämä ei silti ole minulle ongelma, olenhan yleensä pikemminkin kyseenalaistamassa teoksellis-porvarillisia hygieniasäännöstöjä, mutta Black Rainin tapauksessa suhdeluku uhkaa usein painua nollaan. Se, miten paljon aikaa 300-sivuisen romaanin lukeminen vie suhteessa siihen, mitä se antaa 1) esteettisesti ja/tai 2) tiedollisesti on yksinkertaisesti epätyydyttävä. Toisin sanoen olisin karsinut siitä puolet pois joko suuntaan tai toiseen; joko disintegraatiopoetiikaksi tai faktapohjaiseksi silminnäkijäselostukseksi. Tarkoitan ehkä sitä, että kirja on usein koskettava, usein kiinnostava ja usein tylsä. Se on ilman muuta ns. hyvä kirja, mutta en missään tapauksessa lukisi sitä uudestaan. Ei siksi, ettäkö se olisi liian shokeeraava, ”syvällinen” tai ahdistava, vaan siksi, että se on yksinkertaisesti epätasapainoinen, pääosin hieman hidasliikkeinen ja turpea.

PS. Miksi kaikkein kiinnostavinta (pommin fyysisten vaikutuksen kuvausten lisäksi) on kuitenkin se, miten ihmiset ovat säännöstelyn ja pulan aikana syöneet? Varmasti tämä liittyy lajimme alitajuiseen haluun kuolla teollisessa yhteiskunnassa ja syntyä uudelleen sen jälkeen, kuin ravintoon ja ympäristöön on taas muodostettava jonkinlainen suhde.

PSS. ”Musta sade” oli pommin tulimyrskyn synnyttämä ilmiö: radioaktiivista nokea sekoittui sadepilviin, joiden langettama sade oli mustaa, värjäävää ja joissain tapauksissa ihoon kiinni jäävää. Yasuko kärsii tällaisista sateen aiheuttamista tummista ”laikuista”.

PSSS. Elokuva aion katsoa, tietenkin, sillä vanhan viidakon sananlaskun mukaan kuva poistaa kymmenentuhatta turhaa sanaa, kymmenentuhatta ja taas kymmenentuhatta, aina vielä kymmenentuhatta.