Skip to content

Jäte

toukokuu 13, 2015

Mitä nyt taas, eih, voi jumalauta.

Makki on juuri heijannut oikeassa kädessään tasapainottelemansa, joltain Anselm Kieferin heikomman hetken hedelmältä näyttävän keräyskartonkipyramidin, porrastetusti sortuen, biojäteastiaan.

Mitä helvettiä jäteastia tekee keräyskartongin paikalla? Vai onko Makin päässä vain, niin sanotusti, pimentynyt hetkeksi? Laskelmoiva silmäys tunkion sisälmyksiin paljastaa vaaleanpunaisesti oranssihtavia ananaita (kuka täällä niitä syö, talossahan asuu vain eläkeläisiä), ylikypsien banaaniterttujen hiiltyneitä rastoja, edesmenneen parvekekesän kukkamultaa, paenneita omenoiden karahkoja, määrittelemättömiä luita(?), hajoamisen tilassa olevia, kalvakkaasti vihertäviä biojätekasseja, joiden sisuksista keskenmenneiden sikiöiden tummankiiluvat silmät tuikkaavat… Tämän flooran päällä loikovat kartonkirauniot näyttävät säästyneen pahimmilta lillumilta ja ellotuksilta, eikä hajukaan ole kummoinen, jätehuoneen halkeilevan muovin, kellaribetonin ja hyvinvointisaastan keskinkertainen trioli. Joten…

Kierrätysfasismin systemaattisella neuroositehtailulla on ollut Makissa oivallis-ravinteikas maaperä, joten isäntäeliö päättää pelastaa kartongit oikeille sijoilleen. Perustaksi Makin rintakehää vasten jääneet viisi kiloa (lukemattomia) Helsingin Sanomia hän pinoaa, hop, keräyspaperiastian notkahtaneelle kannelle vuoroaan odottamaan. Oikean käden pikkurillistä heiluu limainen biojätekassi, jota pitää roikottaa sopivan matkan päässä vartalosta ja ennen kaikkea vaatteista, sillä normaalin, aikaansa arvostavan ihmisen tavoin Makki vie biojätteen keskimäärin kerran tai pari viikossa, minkä seurauksena luonnossa hajoavat biokassit ovat aina jo valmiiksi sulamisen (”Sulamith, Sulamith / konsa jälleen sun silmäs nähdä saan?”) tai kenties liukenemisen tilassa saattohoidon viimein koittaessa. Ajatuskin orgaanisen hyhmän kosketuksesta vaatteisiin, sielun ulkokuoreen, kylmää Makkia…

Mutta kartonkien pelastaminen ei ole ongelmatonta, sillä pikkurillin naapurissa heiluu kuin ihmeen kaupalla kartonkiveljiensä kohtalolta pelastunut, nimettömän talouspaperirullan sarvi, jonka sisälle on tungettu mellakkapampun tiiviydellä n. 30 kpl vessapaperirullia. Vasen käsi taasen on kokonaisuudessaan, sormineen kaikkineen, varattu erinäisten sekajätekassien, metallinkeräyspurnukoiden ja kastikejäännöksisten lasipurkkien konstellaatioille, jonka äänekästä pudottelua asianmukaisiin astioihin Makki inhoaa; onko jyrkänteen reunalta alas, sadan metrin syvyydessä lojuvaan lasisirpalekivikkoon todellakin oltava niin kammottavan pitkä, että tuloksena on aina uudenlainen, ennenkuulematon kuulovaurio?

Tämän roskahimmelin, tämän ihmiskuusen koristelu vaati minuuttitolkulla tarkkaa suunnittelua, tasapainottelua ja ennen kaikkea oikeanlaista lastausjärjestelyä, eikä asunnon oven tai hissin nappuloiden manööveröintikään ole tässä tilassa erityisen helppoa. Niinpä voikin vain ihmetellä ja räkä lentäen kiroilla, miksi joku on vaihtanut jäteastioiden paikkaa varoittamatta, ilman minkäänlaista lupaa. Eikö vaihtajalla ole lainkaan omaa kokemusta roskien viemisestä, ymmärrystä siitä, miten pahoja sotkuja hiuksenhienoon systeemiin tällainen aiheuttaa? Arkinen, syvälle rutiinikeskukseen taottu liikerata on suistettu hetkessä raiteiltaan.

Makki asettaa biojätepussin odottamaan viereisen astian päälle ja noukkii (vaatteitaan varoen, astia on onneksi niin laaja ja täynnä, että kammottavan paljon ei tarvitse kumartua) kartongit satunnaiseksi keoksi rintaansa ja kainaloansa vasten, kuin ihmeen kaupalla rakennelma ei lipeä tai sorru kovinkaan monesti. No niin. Operaatio voi jatkua. Etsitään ensin näille paikka. Makki tekee perinteisen käännöksen vasemmalle, avaa keräyskartonkiastian ja kumoaa pahvit biojäteastiaan. Mitä, anteeksi nyt mutta, hevosen vittua? Tämäkin astia? Onko täällä mikään enää vanhoilla sijoillaan?

Makki alkaa katsella ympärilleen, tihrustaa jäteastioiden kylkien tekstejä. BIOJÄTE siinä lukee, eikä muotokaan ole leveä ja laaja keräyskartonki, vaan laiha ja ruskea. Tämän kaiken taustalla on jokin strateginen mieli, joka on tehnyt kokonaisvaltaisen uudelleenjärjestelyn, seuraamuksista huolimatta. Lähimain mikään ei ole vanhalla paikallaan. Tilan luutunut muisto häilyy haamuna uuden kokoonpanon yllä. Jäteastioiden tekstit eivät tarkoita mitään, on kuin joku olisi vaihtanut jalat käsien tilalle. Katse palaa biojäteastian uumeniin. Siellä jossain, kaikuvan ja kimpoilevan pudotuksen päässä, kuultaa pimeydessä kartonkimehutölkkien kulmia. Astian reunat ovat multaisat, kosteat, tahriintuneet. Makille riittää tämä paska. Hän ei voi kuin luovuttaa, antaa tämän erän sekoittua multaan. Ei toivoakaan siitä, että kartongit voisi pelastaa astian uumenista ilman postmoderneja jätetahroja, joiden poistamisesta ei ole olemassa minkäänlaisia takuita. Parhaimmillaan ne voivat olla jopa näkymättömiä, mutta silti aina olemassa, jotain pintaa asuttamassa. Tämä kummittelee aivoissa vielä pitkään, ainakin satoja metrejä kohti kauppaa.

Makki hoitaa lopun lastauksen miten kuten, unohtaa avata suorakulmaisesti kadulle leikkaavan raskaan metallioven varovasti. Alle jäävä eläkeläisrouva romahtaa katuun kuin kasa risuja, puolittain autotielle, puolittain pyöräkaistalle. Hänen… voi hyvä jumala… hänen peruukkinsa

Ex Machina

huhtikuu 25, 2015
  • [Päivitetty: korjattu oikea linkki esteettiseen konformismiin.]
  • Virpi kirjoitti jo hyvin Alex Garlandin Ex Machinan moraalisista ulottuvuuksista. Pohjimmiltaan elokuvan moraali on minulle hienoinen pettymys, sillä vaikka kännäävän ja sovinistisen alfauroksen luoma tekoäly on luultavasti kaikista realistisin skenaario, ei se ole lopulta kovin kiinnostava.
  • Se ei poikkea kulttuuristamme mitenkään, ainoastaan toisintaa sen.
  • Onko Ex Machina Spike Jontzen Herin negatiivi? Joku irvileuka sanoi, että ”se on Her seksiboteilla”.
  • Myös ”tekoälyn jatkon” ratkaisumeemit ovat spektrin ääripäistä. Her pelasi halvahkon ja aina sekavan transsendessi-kortin (sillä transsendenssista ei voi varsinaisesti puhua / sitä ei voi kuvata).
  • Ex Machina pelaa kyynillis-darwinistisen selviytymiskortin, jos kohta pikantilla, alistamisen makuisella vivahteella (väkivaltainen alfaurosisä), joka istuu myös sinänsä luontevasti leffan genrealiluokitusmaiseen juoneen (psykologinen trilleri).
  • Minua kiinnosti elokuvassa taas kerran enemmän pinta, sillä se tulee yleensä sanoneeksi vähintään yhtä paljon kuin väitetyt teemat.
  • Juuri visuaaliensa vuoksi katsoin elokuvaa pikemminkin esteettisenä konformismina, kuin varsinaisesti elokuvana tekoälystä. Varmaankin siksi, että olin juuri lukenut tuon linkkaamani Carlesin artikkelin ja ihmiset pelottivat minua.
  • Toisaalta tämä on vain kupla kuplan sisällä (kuten tuo Carlesin kirjoitus ns. vihervasemmiston sisällä).
  • Elokuvan historian jälkimmäisen puoliskon aikana mikään ei ole osoittanut, että valtavirtaelokuva voisi päästä muutamista peruskerronnallisista troopeistaan eroon tai yli, eikä haluakaan (case in point: Avengers: Age of Ultron). Niinpä Ex Machinassakin kiinnostaa lähinnä juuri tuo kupla: mitä muotivirtauksilla tehdään, miten niiden ”värejä” halutaan ohjata käyttöön?
  • Miten joku ministeriehdokkaistamme suhtautuisi elokuvan ulkoasuun ja siihen, mitä se kertoo kulttuuristamme?
  • Ex Machinan viimeiseen asti tarkoitushakuinen ulkoasu ja tuotantosuunnittelu alleviivaavat, tietenkin & esimerkiksi, hipster-innovaattorinero Nathanin kykyä sulattaa kehoonsa ja ympäristöönsä kaikki statuksellisesti merkittävät sosiaalisen pääoman merkit.
  • Nathan treenaa tasaisesti, on vartaloltaan kireä kuin tiikeri, juo olutta pullosta design-sohvillaan ja näyttää hikisenäkin lifestyle-blogin kuvalta. Tietysti hillittyine väreineen, sillä modernistiseen pukeutumiseen sopivat vain murretut sävyt. Parta on huollettu ja tuuhea, mistä olen erityisen iloinen: partafanina odottelinkin jo partamuotien leviämistä elokuvan puolelle.
  • Arkkitehtuurin ”orgaani modernismi” tuskin tarvitsee tämänkään vertaa lisähuomautuksia. Blaa blaa avara ja tyhjä, blaa lasi ja puu ja himmeys ja kirkkaus. Norjan kosket ja kallio leikkaamassa seinän sisään. Mukana kivoja väritäpliä, kuten tuo ällöttävä lampunvarjostin (kts. kuva) tai pöydällä oleva helvetin mauton pääkallo. Elokuvassa oleva Jackson Pollockin (joo-oh) maalaus kohdentaa Nathanin asunnon/tutkimuskeskuksen värimaailmaa. Tekoälytematiikan kautta Pollockin ”metodilla” puolustellaan älyn luovaa puolta, koska miksei. Kirjallisiahan kaikki elokuvat ovat ideoiltaan, mikäli niissä puhutaan.
  • En kuitenkaan teeskentele tietäväni sisustusmuodista mitään, joten mistään huonekaluista en kirjoita tämän enempää. Varmasti elokuvan interiöörit ovat asiasta enemmän tietävien mielestä jo kliseistä ja vanhaa.
  • Elokuvan häiritsevin ja paras kohtaus on tämä tanssikohtaus.
  • Siksikö, koska se osoittaa Nathanin täydellisen pelimiestyylin? (vrt. tanssiva Tom Hiddleston, joka saa minutkin odottamaan lasta)
  • Vai kenties siksi, koska se tekee eron sliipattuun ja rauhalliseen, koska se antaa tilan myös ruumiille? Kiintoisaahan on toki myös se, että tanssiva japanilaisnainen paljastuu myöhemmin tekoälyandroidiksi.
  • Ei, vastaus lienee statuksellinen: Nathan on saavuttanut ja luonut kaiken ns. itse, aivan kuten kaikki häiritsevän täydelliset menestyjät. Hän on komea, hän on nerokas, hän on nuori, hänellä on jopa aikaa opetella retroiseen tanssibiisiin sopiva koreografia! Hän rikkoo tyylikkään modernismin pinnan sotkemalla mukaan bailaavaa yoloa.
  • Vastakuvaksi leikatut, (päähenkilö) Calebin hämmentyneet kasvot ovat meidän kasvomme. Nathan on se ylivoimainen tyyppi, joka onnistuu kaikessa mitä tekee. Hän ei varsinaisesti edes yritä, sillä onnistuminen ja tekeminen ovat hänen perustilansa.
  • Caleb on mukana lähinnä edustamassa katsojan moraalia ja omatuntoa, minkä lisäksi häntä käytetään manipulaation/juonikikan välineenä (aivan kuten katsojaakin). Tämän vuoksi minulla ei ole Calebista varsinaisesti mitään sanottavaa.
  • Siksi Nathanin juoppous/naisviha/narsismi tuntuu toisaalta myös halvalta keinolta palauttaa hahmo ”meidän tasollemme”.
  • Tekoäly Avan ratkaisu on muuten todella kylmä, siitä minulla ei sinänsä ole pahaa sanottavaa, vaikka tuollaiset ”järkyttävät” vedot ovatkin yleensä ulkokultaisia ja pyrkivät hautaamaan retoriikallaan itse elokuvan.
  • Entä ne tekoälyandroidit itse? Liekö sattumaa, että vartalot ovat hoikkia, kasvot hieman androgyynejä. Tätä aliboidaan sillä, että Nathan on vakoillut Calebin pornohakuhistorian ja tarkistanut, että Ava sopii hänen ihanteisiinsa. Toisaalta sillä, että gynoidien luoja Nathan on misogynistinen mulkvisti-alfa.
  • Netin irvileuoilta kuultua: Ex Machina on se, mitä saadaan kun miespuoliset nörttineitsyet päästetään tekemään scifiä. Alfamies panemassa ja pahoinpitelemässä itse luomiaan täydellisiä naisia, joille on muistettu rakentaa jalkojen väliin ”mielihyväanturit”.
  • Tämä on myös negatiivinen dialektiikka ja luettavissa feministiseksi viestiksi, mutta voiko se mitenkään olla sitä tarpeeksi tehokkaasti? Siis siten, että ilmiasu häviäisikin teorialle? Että katsoessa saatu vulgaari nautinto (lyö sitä ja pane sitä) antaisi tietä järjelle ja moraalille (ymmärrä häntä ja kunnioita häntä)?
  • Sillä elokuvissa kannattaa uskoa pikemminkin siihen mitä näkee, kuin siihen miten näytetty perustellaan.
  • Ex Machina voisi muuttua pornoksi aivan koska tahansa, onhan se jo valmiiksi mitä korkeimman luokan esteettistä pornoa. Sadomasokistista ultrafetisismiä.
  • Paneminen ei tekisi Ex Machinasta enää varsinaisesti yhtään graafisempaa. Kaikessa sliipatussa tyylittelyssään se on jo nyt suorastaan spermainen. Lopussa veitsi uppoaa Nathanin ruumiiseen kuin sumuun, vaivattomasti. Onhan sisäänmenoreikä tietokone-efektein luotu reikä, CGI-reikä, virtuaalinen reikä.

huhtikuu 19, 2015

Ehkä vaalit ovat kuin yhteiskuntaruumiin lääkärintarkastus. Luulemme, että voimme paremmin, että ehkä toivoa on sittenkin.

Tosiasiassa vaalit muistuttavat, että syöpä on vain levinnyt entisestään.

Tarvittavan meditaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta.

Nauran hysteerisesti, enemmän kuin aikoihin – eli mitä Saatana todella sanoo

huhtikuu 19, 2015

Toisen kanavan tekstitys eduskuntavaaliohjelman päällä.

sipinhipin

Alkuvuoden elokuvat

huhtikuu 16, 2015

Tammikuu
Coherence (James Ward Byrkit) * * *
Mr. Turner (Mike Leigh) * * * * ½
John Wick (Chad Stahelski) * *
Night of the Comet (Thom Eberhardt) * * *
Exotica (Atom Egoyan) * * *
The Equalizer (Antoine Fuqua) *
Leviathan (Andrei Zvyagintsev) * * *
Final Flesh (Ike Sanders/Vernon Chatman) * * * ½
Shanghai Express (Josef von Sternberg) * * *


Helmikuu
Nightcrawler (Dan Gilroy) * * * *
Turisti (Ruben Östlund) * * * *
The Imitation Game (Morten Tyldum) * *
Birdman (Alejandro Gonzáles Iñárritu) * * *
The Theory of Everything (James Marsh) * * ½
Begin Again (John Carney) * * *
Whiplash (Damien Chazelle) * * *
Foxcatcher (Bennett Miller) * * *
Luokkajuhla (Anna Odell) * * *
Inherent Vice (Paul Thomas Anderson) * * * *
Onibaba (Kaneto Shindô) * * * *
Demolition Man (Marco Brambilla) * * ½


Maaliskuu
Pigs and Battleships (Shôhei Imamura) * * * ½
The Sword of Doom (Kikachi Okamoto) * * * *
Nausicaä of the Valley of the Wind (Hayao Miyazaki) * * * *
Why has Bodhi-Dharma Left for the East? (Yong-Kyun Bae) * * * * *
In a Lonely Place (Nicholas Ray) * * * *
The Wind Rises (Hayao Miyazaki) * * * *
Valhalla Rising (Nicolas Winding Refn) * *
The Punk Singer (Sini Anderson) * * *
Vanishing Point (Richard C. Sarafian) * * *
Die Nibelungen I: Siegfried (Fritz Lang) * * * *
Die Nibelungen II: Kriemhilds Rache (Fritz Lang) * * * *
Gertrud (Carl Theodor Dreyer) * * * * *
Out of the Past (Jacques Tourneur) * * *
Faust (F.W. Murnau) * * * *
Landscape in the Mist (Theodoros Angelopoulos) * * * ½
La Ronde (Max Ophüls) * * * ½
Pickpocket (Robert Bresson) * * * *
Interstellar (Christopher Nolan) * * ½
Après mai (Olivier Assayas) * * * *
Copie conforme (Abbas Kiarostami) * * * *
Maps to the Stars (David Cronenberg) * * *
Sherlock Jr. (Buster Keaton) * * * * ½
A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (Chuck Russell) * * *
Roma, città aperta (Roberto Rosselini) * * * *
Citizen Kane (Orson Welles) * * * * ½
Red River (Howard Hawks) * * *
I Walked with a Zombie (Jacques Tourneur) * * * *
Wes Craven’s New Nightmare (Wes Craven) * * ½


Huhtikuu
Le notti bianche (Luschino Visconti) * * * *
Guardians of the Galaxy (James Gunn) * * *

Vuonna 2014 lukemani kirjat, 7. ja viimeinen osa

maaliskuu 22, 2015

(Pahoitteluni liian suurista väleistä, mutta WordPress imee työkaluna persettä nykyään.)


Steven Erikson: The Crippled God (The Malazan Book of the Fallen 10)

10-osaisen saagan päätös jättää paljon auki, kuten odottaa saattoi. Kun osia on näin paljon ja jokaisella kirjalla mittaa keskimäärin tuhat sivua, niin tietyt muodolliset maneerit ja kerronnalliset piirteet ovat jähmettyneet uomiinsa jo hyvän aikaa sitten. Sadat henkilöhahmot ovat toisaalta Eriksonin kirjojen vahvuus, mutta myös kaikkein ärsyttävin piirre: näkökulmakerronnalla mielenkiinnon ylläpitäminen tulee sitä hankalammaksi, mitä enemmän hahmoja on, sillä lukijalla on luonnollisesti omat suosikkinsa. Minua(kin) kiinnostaisivat eniten ne hämärät, vuosituhansien ja -satojentuhansien ikäiset puolijumalat, jotka tuntuvat tulevan suoraan jostain myyttisestä ei-ajasta/tilasta. Tietenkin tällaisten hahmojen kirjoittaminen on vaikeaa ja mahdotonta, ellei halua sortua silkkaan eksotiikkaan. Silti tai juuri siksi parasta kirjoissa ovat yleensä ne muutamat, ajattomat ja tilattomat kohtaukset, joissa muinaiset olennot keittelevät teetä ja latovat hämäriä puujalkakaskuja matkalaisille. Varsin kiinnostavia ovat myös eri rotujen ja lajien muinaishistoriat

Nykyajalle ominaisesti paljon tilaa saavat pienet, sivullisiltakin tuntuvat hahmot, kun Erikson pyrkii maalaamaan mahdollisimman laajaa psykohistoriallista kuvaa luomastaan maailmasta. Hän on siinä vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa nykyinen prosaisti, eikä ainakaan haittaa tuntuisi olevan Eriksonin koulutustaustausta arkeologiassa ja antropologiassa. Viimeistään jossain seitsemännen kirjan kohdalla alkaa kuitenkin ähky painaa, kun kolmannessadas se ja se tuuttaa sisäisellä monologillaan tulemaan traagista henkilöhistoriaansa ja peilaa sitä taustalla käytävät, suuren valloitussodan mielettömyyteen.

Erikson on sittemmin aloittanut jo prequel-trilogiankin, joka kertoo keskeisten puolijumalahahmojen alkuvaiheista. Malazan tarvitsisi kaikkinensa oman merkintänsä, sillä soisin sen syövän George R. R. Martinin A Song of Fire and Ice -sarjan yleisessä fantasiatietoisuudessa koska hyvänsä.


Pierre Guyotat: Coma

Guyotat on kiistelty ja kiitelty hahmo Ranskan kokeellisemmassa kirjallisuudessa. Guyotat’ta on aikoinaan 60-luvulla syytetty Algerian tiimoilta kielletyn materiaalin levittämisestä ja rintamakarkuruudesta. 1970-luvulla hänen Eden, Eden, Eden -teoksensa kiellettiin (edelleen Algeria-syistä), minkä tiimoilta esim. Pier Paolo Pasolini, Jean-Paul Sartre, Pierre Boulez, Joseph Beuys, Pierre Dac, Jean Genet, Simone de Beauvoir, Joseph Kessel, Maurice Blanchot, Max Ernst, Italo Calvino, Jacques Monod, Nathalie Sarraute, François Mitterrand ja Georges Pompidou riensivät kirjoittamaan vetoomuksia romaanin puolesta. Claude Simon erosi Prix Médicis’n hallituksesta sen jälkeen, kun palkintoa ei myönnetty Edenille.

Tämä Wikipedia-tietous ei varsinaisesti liity vuoden 2006 Comaan mitenkään, mutta antaa kuitenkin ymmärtää, että kyse on aikalaisittain merkittävästä kirjailijasta, jota ei juuri tunneta ranskankielisen maailman ulkopuolella.

Coma liittyy vakaasti Guyotat’n henkilöhistoriaan, sillä hän kirjoitti sen subjektiivisen koomakokemuksensa pohjalta. Koomaan Guyotat vajosi vuonna 1981, kun hänen kirjoittamistyöhönsä ja -etiikkaansa liittyvät paastoamisjaksot lähtivät vähän lapasesta. Rehellisesti sanoen itse kirjasta en muista enää juuri mitään muuta kuin sen, että se on fragmentaarista oman omaelämäkerrallista muistelua, joka toimi välillä hienosti, välillä ei lainkaan. Alkusanoina on tällaiselle kamalle tyypillisesti ranskisjargonistista jumalpalvontaa ja mehustusta siitä, miten nyt ollaan tajunnan ja havainnon rajamailla, vaikka itse tekstistä (ainakaan englanninnoksesta) ei mitään tällaista välitykään.

Myös Eden Eden Edenistä olisi käännös englanniksi, mutta sen kappaleiden hinnat näyttävät käytettyinäkin lähtevän 90 dollarista.


Slavoj Žižek: The Art of the Ridiculous Sublime on David Lynch’s Lost Highway

Mainio luenta Lost Highwaysta saattaa hyvinkin olla setä-Slavoj’n kruunu. Hupsu julkaisu, 50-sivuinen essee kirjamuodossa. Oh well, koko teksti on luettavissa myös esim. täällä.


David Foster Wallace: Both Flesh and Not

Wallacen ”virallisten” esseekokoelmien ulkopuolelle jääneiden esseiden postyymi kokoelma. Eli kokoon kyhättyä hyllyntäytettä kuolleen neron jäämistöistä. Ei luonnollisesti vedä vertoja CtL:lle ja SFTINDA:lle, mutta kiinnostavaa tavaraa silti. Jos ei muuten, niin jo yksin Markson- ja Federer-esseiden takia.


Ludwig Wittgenstein: Culture and Value

Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea joko Deleuzea tai Wittgensteinia, kun haluan olla aidon ajattelun kanssa tekemisissä. En tiedä liittyykö tällaisen olemisen piirre varsinaisesti filosofiaan, sillä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestelmistä tai kokoavista todellisuuden teorioista. En tiedä onko niissä mitään järkeä, sillä eihän mikään laskentateho riitä. Ehkä juuri sen takia Žižekinkin vitsit riittävät minulle.

Tavallaan Wittgenstein ja Deleuze ovat toisilleen vastakkaisia filosofeja: edellinen yrittää karsia ja selkiyttää filosofian elementaariselle tasolle, jälkimmäinen puolestaan luoda sen koko ajan uudestaan, löytää yhä uusia termejä ja kuvia. Jossain haastattelussaan Deleuze sanoo Wittgensteinin ajattelua kauhistuttavaksi filosofian antiteesiksi, natsismiksi. Minulla ei ole mitään ongelmia nauttia kummastakin, solahtaa yhteyteen kummankin kanssa. Minulle filosofiassa on joka tapauksessa aina pohjimmiltaan kysymys luovasta energiasta, ei minkään yhtälön tai yhteiskunnallisen kaavan löytämisestä. Niinpä sekä Wittgenstein että Deleuze ovat runoilijoita par excellence.


Takeshi Kaiko: Kesän pimeys

Osa vuoden 2014 projektiani lukea uudelleen japanilaisia, Shōwa-kauden lempiromaanejani. Kesän pimeys on edelleen hieno, vaikkei yhtä vaikuttava kuin ensimmäisellä kerralla. Silti se kuuluu lukea juuri mitä kauheimmassa kesähelteessä, pää jumissa ja kivekset housuissa hiertyen.

Kaikon romaanissa ruumiillinen ja groteski sekoittuvat japanilaiseen perinteeseen tavalla, joka ei voi olla liikuttamatta minua. Eksistentialistis-oblomovilainen haahuilu 70-luvulta, jossa eurooppalaistuneet japanilaiset rakastavaiset yrittävät täyttää sisällään lojuvaa kammottavaa tyhjyyttään, päasiassa paneskelemalla ja ruoalla. Taustalla häilyy Vietnamin sota, jonne kertoja kaipaa ja potee outoa haamukipua, kun ei ole siellä. Kaiko itse oli Vietnamissa kirjeenvaihtajana ja hetkellisesti myös Viet Congin vankina. Noista vaiheistaan Kaiko kirjoitti helvetillisen hienon Into a Black Sun -romaanin, jota ei tosin ole suomennettu. Kesän pimeyden käännös on puolestaan Kai Niemisen ja pirun hyvä, kääntämisen valtionpalkintonsa ansainnut työ.


Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Taitaa olla useimmiten lukemani Baarikoski, johtuen muodollisesta kauneudestaan ja kuulaudestaan. Saarikoski oli, painotan taas, nimenomaan prosaisti.


Samuel R. Delany: Babel-17

Muistelin etten olisi lukenut tätä ennen, mutta olin kuitenkin. Silti en muista siitä vieläkään mitään, paitsi että hyvä kirja.


Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Mukana uudet huononnukset)

Siltalan kirjasta löysin aivan uudenlaisia tapoja ahdistua. Tärkeä kirja, enemmän kirjoittamaani propagandaa löytyy täältä.


Georges Bataille, etc.: Encyclopaedia Acephalica

Ei niin hyvä kuin odotin. Hyviä osioita, mutta liikaa löysiä, turhia, nykyään yhdentekeviä. Fragmentaaris-ensyklopedistisen muodon tutkijoille.



James Baldwin: The Fire Next Time

Vahva, nopeasti luettavissa.



Clarice Lispector: Àgua Viva

Valitettavasti lähes inhosin, vaikka Lispectorin historiallisen painoarvon tiedostankin. Lispectorin kieli on minulle lähimain sietämätöntä, itsetarkoituksellisen fabulistis-sentimentalistista.



William H. Gass: Omensetter’s Luck

Helvetin hyvä. Gass pyörii parhaimmillaan (kuten tässä ja muutamassa novellissaan) southern gothicin ja modernismin välisessä mehukkaassa pisteessä niin riemukkaasti, että kaikkia päitäni huimaa. Jethro Furber -osuus oli minulle sitä, mitä James Joycen yleisesti luullaan olevan.



John Williams: Stoner

Vuoden 1965 romaani on elänyt 2000-luvun uusintapainoksen myötä renessanssiaan. Luin tämä pääasiallisesti hotellihuoneen kylpyammeessa, mutta kirja käännettiin juuri myös suomeksi. En tiedä onko sitä mitään järkeä suomeksi lukea, sillä alkuteos on niin selkeää ja helppoa englantia, mutta joka tapauksessa murheellinen ja silti samalla elämästä riemuitseva romaani tavalla, johon pohjimmiltaan vain usalaiset pystyvät. Voisin jopa väittää, että se on maineensa ansainnut. Suositteluni.



Martin Gayford: Man with a Blue Scarf: On Sitting for a Portrait by Lucian Freud

Koostuu Lucian Freudin kanssa käydyistä keskusteluista, jotka Gayford kirjasi ylös samalla kun istui omaa muotokuvaansa varten. Freud on singulaarinen hahmo, jonka työprosessi on kiinnostava ja askeettinen työmoraalinsa sairaalloisen tuolla puolen. Lyhyesti sanoen vitun hieno taiteilija.



Dave Eggers: The Circle

Eggersin some-dystopia on aiheeltaan ja kysymyksiltään kiinnostava, mutta romaanina lähes lapsellinen.



Slavoj Žižek: Living in the End Times

Viihdyttää, haahuilee, piru tietää mihin pyrkii.



Curzio Malaparte: Iho

Jep, Malaparte on hyvä. Toisaalta myös egoileva ja alentuva sellaisella tavalla, johon voin katolinen individualisti pystyy. Joka tapauksessa jonkinlaisen yhtenäisen ”romaanin” muodostavien fabuloitujen anekdoottien ja kuvausten kokoelma 2. maailmansodan ajalta. Reportaasin ja absurdin rajatila.



Michael Dibdin: Ratking

Lukemani modernit dekkarit pystynee laskemaan yhden käden sormilla. Aurelio Zen -sarjaa, melko yhdentekevä.



W. Somerset Maugham: The Moon and Sixpence

Pidin tästä paljon. Maughamin romaani keski-ikäisestä pörssimeklarista Charles Stricklandista, joka jättää porvarillisen elämän taakseen ja ryhtyy köyhyysrajoilla eläväksi, omaleimaiseksi taidemaalariksi. Perustuu löyhästi Paul Gauguiniin. Stricklandin hahmo on hyvin kiinnostava.



Olli Lagerspetz: Lika

Abå Akademin professori Lagerspetzin filosofinen, astetta akateemisempi tutkielma liasta on myös jonkinlainen vastine toisaalta Mary Douglasille, toisaalta ranskalaiselle perinteelle. Likaa on, ymmärrettävistäkin syistä, omittu tasa-arvokysymysten käsikassaraksi, niin feministisen kuin rasisminvastaisenkin tutkimuksen puolella. Lagerspetz käy läpi näitä perinteitä, mutta tarjoaa myös oman, mielestään vahvemmin logiikkaan ja filosofiaan pohjaavan avauksensa, jota en tietenkään enää muista. Kirjallisuutena ei mitään loistavan räiskyvää, mutta toisaalta akateemisesti punnittua ja argumentoitua.


David Sylvester: Interviews with Francis Bacon

Kimmoke Lucian Freudin haastattelukirjasta, se 90-luvun toinen suuri maalari, jonka tekniikka ja estettiikka olivat Freudiakin omaleimaisempia. Mainio rinnakkaisteos Deleuzen Baconille, joka puolestaan pohjaa pitkälti juuri tähän teokseen.



E. M. Forster: Howards End

Jotenkin hahmoton.


George Saunders: CivilWarLand in Bad Decline

Ei mielestäni kulttimaineensa veroinen (Saundersin uudempi Tenth of December on kiinnostavampi), paitsi ehkä akuankkamaisten, miespuolisten luuserikertojiensa kaanonissa. Satiirinen ja nokkeloiva, mutta miksi lukea tätä, jos voi toisaalta lukea Donald Barthelmea? Toisaalta tämä on ehkä lähempänä jotain Vonnegutia kuin Barthelmea, sen verran ronkeli ja ilmeinen.


E. M. Forster: A Passage to India

Howards Endiä huomattavasti parempi ja kirkkaampi.


Jean Genet: Giacomettin ateljeessa

Ylisanoihin äityvä vessalukemisto, jolla on hetkensä, muutama hieno näky. Giacometti on ollut minulle rakas.



Italo Calvino: Herra Palomar

Luin alkujaan ensimmäisen luvun aallontarkkailun vuoksi, mutta suoritin lopulta koko kirjan, eihän tämä paksu ole. Satumaisen ja taianomaisen sijaan tylsää ja teennäisen porvarillista lepertelyä. Näkymättömät kaupungit toimii lajissaan huomattavan paljon paremmin. Toisaalta sitäkin parempi on Calvinon kruunu, Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.


Göran Schildt: Cézanne

Harvaa asiaa olen inhonnut yhtä paljon kuin tämän kirjan alkupuolen suomenruotsalaisuuden ylistyslaulua. Myös pöytälaatikkopsykoanalyysit Cézannen luonteesta ja elämästä ovat aivan oma kidutuksen muotonsa. Toisaalta Schildtin kirja paranee drastisesti heti, kun hän teoksensa loppupuolella kirjoittaa suoran väriteoreettisesti Cézannen töistä. Toisin sanoen: ei ole mitään syitä kirjoittaa mitään ulkotaiteellista löpertelyä, mikäli haluaa miellyttää minua. Jos käsittelyssä on Cézannen kaltainen värin ja sommittelun mestari, niin mitään muuta ei tarvita. Ainoastaan vitusti lisää hermeettistä nyhertelyä.


H. G. Wells: The Island of Dr. Moreau (äänikirja)

Itse asiassa pidin tästä perverssin paljon, vaikka nämä 1800-luvun anglot ovat monesti tyylillisesti jotenkin lapsellisia. Kuuntelin samalla kun pelasin jotain.


Gilles Deleuze: Francis Bacon

Jep.


Robert W. Chambers: The King in Yellow

Lovecraftin innoittaja ja siemen, parhaimmillaan niissä muutamissa Carcossa/King in Yellow -riveissä, joita True Detectivekin siteeraa. Kirjallisuutena tylsää ja apeasti kirjoitettua, tarinakoelmasta puolet on melko yhdentekevää romanttista haahuilua, eivätkä ne kauhujututkaan järin häävejä ole.


Gavin Pretor-Pinney: Aallontarkkailijan opas

Symppis ja populääri tietokirja aalloista eri muodoissaan, aina vedestä äänen kautta valoon.



Michel Butor: Tänä yönä nukut levottomasti

Sekä mainio että hirvittävän puuduttava. Metodi törmää 50-luvun ranskalaisen junavaunun ja porvarillisen elämäntavan tunkkaisuuteen, mikä lienee toisaalta juuri tarkoituskin. Luin tätä lopulta melko lyhyttä kirjaa ikuisuuden, sillä se ei millään muotoa kutsu luokseen ja vaatii toisaalta aina pitkää lukemista, että metodi alkaa toimia kunnolla.



David Graeber: Debt: The First 5.000 Years

Velan kulttuurihistoriaa. Melko anarkistisen Graeberin näkemyksestä koskien nykyistä talousteoriaa voi olla montaa mieltä, mutta uusliberalistinen kapitalismi näyttäytyy minulle joka tapauksessa lähinnä skientologisena uskontona: jos siitä alkaa väitellä, on jo hyväksynyt tietyn liturgian, joka ei pohjaa minkäänlaiselle kestävälle moraalisopimukselle, vaan amoraaliselle virukselle. Toisin sanoen olen ymmärtänyt seuraavaa: jos nykyisen finanssikapitalismin lainalaisuuksista haluaa kärryille, ei kannata kääntyä Graeberin puoleen, siihen on olemassa paljon parempia ja selkeämpiä esityksiä. Mutta jos haluaa historiallista katsausta ja evidenssiä velan olemukseen ja erilaisiin käytäntöihin liittyen, tuntuisi kirja olevan melko kultaista kamaa. Lisäksi se on varsin vetävästi kirjoitettu. Parhaimmillaan tietenkin aina silloin, kun Graeber kertoo alkuasukasheimojen piirteistä, kuten kaikki muukin antropologia.


Theodor Adorno: Esteettinen teoria

Ehkä voin katsoa itseni jo sen verran sivistyneeksi, että voin lukea Adornoa sujuvasti ja nauttia teksistä. Varsinainen ymmärtäminen on kuin jonkinlainen sähköinen virta, joka humisee pinnan alla ja jonka tunnen, mutta johon asti en missään vaiheessa yltä. Toisin sanoen en osaisi muodostaa Esteettisestä teoriasta edes kahta järkevää tai kuvaavaa virkettä.

Katsomistani Oscar-ehdokkaista ja vuoden 2014 elokuvista

helmikuu 21, 2015

Hm, näin Oscarien alla kirjoitan vielä elokuvavuodesta 2014 jotain, vaikka ei oikein tunnu siltä että siinä olisi lopulta mitään kirjoittamisen arvoista. Aniharva juttu tuntui erityiseltä. Silti huomaan kirjoittaneeni ainakin Turistista ja Dardenne-veljesten elokuvasta, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Joten ehkä kirjoitan muistakin. Molemmat mainitsemani olivat hyviä elokuvia, mutta kumpikaan ei ollut erinomainen. Molemmissa oli silti piirteitä, jotka saivat analyysiapparaattini käyntiin.

Kysymys onkin enää ehkä siitä, voiko elokuvalta nykyään vaatia mitään muuta. Siirtyykö elokuva(kin) sille alueelle, jossa odotan enää virikkeitä omalle kirjoittamiselleni ja jokin ns. pyhä esteettinen kokeminen jää pois. Tämä saattaa olla pikemminkin muutos minussa, ei välttämättä yhteiskunnassa tai elokuvassa. Käsitetaiteellinen muutos, tai vastaavasti analyyttinen muutos. Sikäli ei ole välttämättä kysymys mistään objektiivisesta ”nykyään”-todellisuudesta.

Vuoden ainoa elokuva, jota katsoin ns. silkkana elokuvana, jonka aikana analysoiva mieleni oli hiljaa, oli Mike Leighin loistava Mr. Turner. En halua kirjoittaa siitä mitään, mikä on pitkään ollut minulle onnistuneen elokuvataiteen merkki. Myös solipsistisen ja esteettisesti itseensä kääriytyneen. Sillä tuolloin kokemus tuntuu omalta, yksilölliseltä. Kun tietyt dynamiikat taiteessa herättävät kokijassa jotain, joka on vain juuri hänessä, jota voi olla mahdoton selittää muille. Taiteen kautta herkkä ihminen tunnistaa toisen herkän ihmisen. Tällainen kokemus ei ole yhteisöllinen, minkä vuoksi voitaneen globaalina aikana argumentoida siitä, onko se moraalisesti hyvä. Toki se on ainoa minulle syvästi merkitsevä kokemus, mutta onko minun syvällä merkitykselläni väliä? Pitäisikö olla vaan yleisiä hyviä viboja tasaisesti kaikille?

Analyysin ja hiljaisen kokemuksen välissä tasapainoili Assayasin hieno Clouds of Sils Maria, josta pidin varsin tukevasti. Sopivasti metaa, sopivasti modernia, sopivasti näkemystä, sopivasti outoa. Elokuva tuntuu siltä, että katson sen uudestaan, että se oikeasti kestää katsomista uudestaan. Hyvin, hyvin harva elokuva kestää. Syystä tai toisesta Sils Maria huutaa päässäni Kubrick ja Hitchcock, vaikka ei välttämättä liittynyt kumpaakaan suoranaisesti. Noiden nimien mainitseminen kuitenkin takaa sen, että elokuvassa oli jotain hyvin elokuvallista kylmällä ja kuivalla tavalla, kuin jäätikössä, jotain hyvin älykästä ja modernia. Lisäksi tunnistin itsessäni monia asioita ja piirteitä Binoche’n esittämässä päähenkilössä. Clouds of Sils Maria oli Mr. Turnerin ja Borgmanin (jos se lasketaan) kanssa lempielokuvani vuonna 2014.

Asia erikseen on vaikkapa The Theory of Everything, joka yritti saada minut väkisin itkemään. Jos polveen lyödään vasaralla, jalka ponkaisee kyllä ylös, biologia määrää. Tearjerk-reaktio on yleensä vastustamaton, ellei ole hyvin kyyninen tai varauksellinen. Eikä sekään haittaa, moni on, moni on ollut. En vain jaksa enää vastustaa Hollywood-manipulointia närkästymällä ylenpalttisesta juustosta, se on niin itsestään selvää selvää juustoa. Katsoja joka tapauksessa tuntee ja tietää tulleensa manipuloiduksi, mutta mitä sitten? Syvemmät kokemukset odottavat kyllä siellä nurkassa balsamoimassa narsistista sieluasi. Suon Kaiken teorialle kaiken kunnian, mitä se on saanut ja tulee saamaan, sillä se on hirvittävän toimivaa juustoa ja kamalan hyvin näytelty. En ole itkenyt ainakaan viiteen vuoteen, mutta elokuvaa katsoessani lähes itkin. En voi olla kiittämättä elokuvaa siitä. Huolimatta siitä helvetin kauheasta filtteristä. Ilmiselvää lienee, että leffa tyhjentää Oscar-pöydän Boyhoodin kanssa. Redmayne voittaa miespääosan, Boyhood ehkä elokuva/ohjaaja-pystin.

Birdmanin olen nähnyt, on itse asiassa sääli että Redmayne veti Hawking-vetonsa tälle vuodelle, sillä soisin palkinnon myös Keatonille. Se oli lopulta huomattavan paljon kiinnostavampi suoritus, siinä oli enemmän tutkittavaa, se oli älyllinen suoritus. Keaton pääsee puhumaan ja ilmeilemään paljon, vaihtelemaan mielentiloja sekunnissa siinä, missä Redmayne näyttelee, aiheen tapauksessa luonnollisesti, kuin hidastettuna. Keaton myös tavallaan metanäyttelee, elokuvan sisällä olevassa näytelmässä huonommin kuin itse elokuvassa, jne. Itse Birdman on ristiriitainen elokuva. Se on mainiosti kuvattu ja lavastettu, pidän tuosta ”koko elokuvan mittaisesta” otoksesta ja ahtaiden käytävien arkkitehtuurista, mutta toisaalta lähes inhosin niitä maagisia elementtejä, erityisesti niitä lentojuttuja. Tavattoman banaalia ja turhaa, typerää ja raukkamaista symbolismia.

Grand Budapest Hotelista kirjoitin aiemmin seuraavaa: ”Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.” Niinpä minulla ei ole sitä vastaan mitään. Hölmöä silti huomata, että se oli vuoden parhaita elokuvia.

Begin Again on hyvänmielen musahipsterileffa, joka tuli suojaukseni läpi aika helposti. Pidän Mark Ruffalosta, Pidän Keirasta, pidän kotikutoisuudesta jne. Eihän tämä ole ehdolla kuin biisistä, mutta toisaalta tässä ei ole yhtään mitään sen vähempää kuin suurten kategorioiden ehdokkaissa.

Nightcrawlerin pudottaminen vain yhteen ehdokkuuteen (original screenplay) on ehkä vähän yllättävääkin, ilmeisesti leffa on Hollywoodille liian tosi tai pienibudjettinen (voiko tämä oikeasti olla alle 10 miljoonan dollarin elokuva?). Helposti vuoden paras Hollywood-leffa, jos psyko-osastosta ja kiinnostavuudesta puhutaan. Älkää ajatelko, että päähenkilö Louis Bloom on ”kuka tahansa uusliberaali johtaja”, vaan ajatelkaa että hän on uusliberalismi, virus systeemissä. Ajatelkaa, että Louis Bloom on pua-mies tai avaruusolento, joka yrittää valtavan datamääränsä turvin mallintaa hyvää ihmistä sellaisena, kuin yhteiskuntamme tämän määrää. Tietenkään hän ei noudata mitään ”nyyhkymoraalia”, sillä systeemi ei tarvitse sitä. Jne. Ei liene sattumaa, että Jake Gyllenhaal ei näytä roolissaan enää ihmiseltä, vaan tietokoneella toteutetulta ihmiseltä, pelihahmolta. Olen yllättynyt ja myös hieman pahoillani siitä, ettei hän ole ehdolla miespääosa-kategoriassa. Bonuksena mainiota yökamerointia, vaikka ei tässä Michael Mannin kaupunkimetafysiikan tasolle ylletäkään.

The Imitation Game on katsomistani prestiisielokuvista ehkä heikoin. Tämä ei tarkoita ettäkö se olisi huono, tokihan minä aina Alan Turing-/salakirjoituspornoa katsoessani viihdyn, mutta leffa on oikeastaan ”vain” perusjännäri, joka on kuorrutettu Enigma-lorella ja Turingilla. Sikäli Turingin hahmo ei juuri syvene, sillä ”vapaan maailman kohtalo” ja koodin purkaminen ovat etusijalla, Turingin homoseksuaalisuus ja lopulta valtion pakottama kemikaalinen kastraatio melko toissijaisia piirteitä. Niinpä Cumberbatch ei pääse varsinaisesti näyttelemään missään vaiheessa, vaikka miespääosaehdokkuus tulikin. Leffaa on ehdittykin jo haukkua valtion harjoittaman, vähemmistöjen systeemaattisen alistamisen valkopesuksi. Keira Knightley on ehdolla tästä parhaaseen naisosaan, vaikka en muista roolista enää mitään. Paljon mieleenpainuvampi hän oli esim. juuri Begin Againissa

Vieraskielisen leffan pystin pitäisi tietenkin mennä Turistille, mutta se ei ole edes ehdolla. No okei, kolmea ehdokasta (esim. Viron edustajaa) en ole edes nähnyt, mutta Pawlikowskin vuolaasti kehuttu Ida oli minun silmissäni lähinnä itseparodian rajamailla liikkuvaa, yliaseteltua formalismia, joka näytti siltä, miltä 60-lukulaisen itäeurooppalaisen elokuvan ajatellaan näyttävän. Todella vahva anakronistinen fiilis, taide-elokuva taide-elokuvan vuoksi, lyhyt oppimäärä. Sitä paitsi, ihan oikeasti nyt, eihän tuollainen mustavalkoisuus tunnu Béla Tarrin jälkeen yhtään missään. Loppu tuntui jotenkin kesken jääneeltä, olisin kaivannut ehkä yhden tunnin lisää, tai jotain. Eli joo, semmoinen kolmen tähden setti ihan vain vahvan teknisen osaamisen vuoksi.

Zvyagintsevin Leviathanilta odotin paljon, mutta sainkin ”vain” hienosti kuvatun, sosiaalipornopropagandassa uitetun uhrinarratiivin, josta jäi käteen lähinnä sen miettiminen, että mites se ohjaaja nyt käsittelikään sitä Job-myyttiä. Eli Zvyagintsevin tulkinnassa Job antaa kaiken ja saa niskaansa vain lisää paskaa, loputtomasti paskaa, ikuisesti paskaa. Loputtoman häpäisyn ja tuskan. Jonkun toisen mielestä Leviathan on varmasti parasta missään ikinä, mutta minulle vain yksi luku lisää siinä tarinassa, jossa luullaan että taiteeksi riittää se, että alleviivataan yhteiskunnan paskuutta ja lyödään taas yhtä jumalan hullua päähän. Jos tällä saadaan ihmisten päähän tietoisuutta Venäjän korruptiosta, niin mikäs siinä. Kellekään sen ei luulisi olevan enää yllätys, mutta ok. Mafiapomot ja Hyvät Veljet tuskin tätä katsovat ja elämäänsä parantavat, mutta ok. Kuoro kyllä tietää jo etukäteen mitä sille saarnataan, mutta ok. Tämä on sanoja, ei tekoja, mutta ok. Propaganda on tietenkin vanha ja hyvä ase, mutta tarjoaa ainakin minulle kovin vähän. Kaikkein niljakkainta tässä on se, että jos ja kun Leviathan palkinnon voittaa (ainakin BAFTAn se voitti), pääsee Oscar-akatemia tarjoamaan kakkua ja syömään sitä. Samalla sekä tuetaan Venäjää että mustamaalataan sitä valtiollisella tasolla, elokuvan esittämän hirvittävän korruptiokritiikin kautta. Leviathan on akatemialle täydellinen, ideologinen ase. Some Cold War shit, shit.

 

 

 

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.