Skip to content

Luettua: Mabuji Ibusen ”Black Rain”

joulukuu 1, 2016

Yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet minulla yliopiston kirjastossa lainassa kuukausia. Vaiko jo vuosia? Goodreadsista näen, että Klaus Theweleitin Male Fantasies I: Women, Floods, Bodies, Historiesin olen lukenut vuonna 2013, joten aloitin myös Male Fantasies II: Male Bodiesin samana vuonna. Kirjasta on luettuna 2/3, mutta olisiko typerää lukea se loppuun vuoden 2016 lopussa, kun ensimmäisestä puoliskosta ei muista enää mitään? Olen varma siitä, että Ibuse ei ole ollut minulla lainassa yhtä kauan. Olen lähes varma siitä.

En muista miksi päätin siirtää pölyn ympäristöön ja nostaa Black Rainin pinojen alta. Luultavasti syy oli viimeaikaisessa innostuksessani Go-peliin, joogaamiseen ja teen juomiseen. Olen naurettava klisee ja ilmeisen vietävissä meemien suhteen, ainakin mitä tulee orientalismiin. Mutta en voi syyttää meemejä tai kliseitä, mikäli fyysinen oloni paranee, teenjuominen pakottaa jatkuvasti vessaan ja Ibusen kirja tulee luettua.

Vasta myöhemmin kuulin, että kirja on myös suomennettu nimellä ”Musta sade”. En tullut edes ajatelleeksi mahdollista käännöstä, kun lainasin kirjan yliopiston kirjaston englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä. Oletan ilmeisen automaattisesti, että Kawabatan, Tanizakin ja Mishmina lisäksi mitään japanilaista ei ole käännetty. Vaikka onhan käännetty Natsumea, Ōokaa, Dazaita, jne. En siis hyötynyt englanninkielisestä käännöksestä mitään, onhan alkukieli japani. Huomioikaatten myös, että Shōhei Imamura ohjasi kirjan pohjalta ilmeisen hienon elokuvan.

Black Rain / Musta sade sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Hiroshimaan, jossa pommin jälkivaikutukset alkavat jo kaivautua osaksi Japanin (vielä jokseenkin hengissä ollutta) tiukasti säädeltyä sosiaalista kerrosta. Kertoja Shigematsu yrittää naittaa kasvattitytärtään Yasukoa, mutta Yasukon säteilysairaus hankaloittaa tilannetta; toisin sanoen kukaan ei halua naida säteilysairasta. Kukin voi tahollaan päätellä, miten syvän stigman säteilysairaus pomminjälkeiseen japanilaiseen psyykeeseen painaakaan. Mitään tällaista Ibuse ei tietenkään kysy. Se ei ole japanilainen tapa. Pelkistetyn objektiivinen suhtautuminen ydinpommin aiheuttamiin kauhuihin sekä kohottaa että upottaa kirjan. Mutta ei ilmeisimmistä syistä.

Shigematsu kopioi Yasukon tekemiä päiväkirjoja pommin ajalta yrittäen siten perustella kosijoille ja virkamiehille, ettei Yasuko kärsi säteilysairaudesta. Ehkä Shigematsu pettää myös itseään, sillä Yasuko todella on sairas. Yasukon pelkistetyt merkinnät pommin putoamisen päivältä ovat kuitenkin lähinnä sivuseikka, sillä suuren osan kirjan kerronasta muodostavat Shigematsun omat, huomattavan paljon tarkemmat ja elävämmät päiväkirjat pommituksen ajoilta, jotka hän päättää niin ikään jäljentää Yasukon päiväkirjojen tueksi. Samalla muodostuu eräänlainen tapauskertomus ja apologia Hiroshiman puolesta. Itse vuonna 1965 julkaistu kirja perustuu aitoihin dokumentteihin, henkilöihin ja oloihin, sivuilla vilahtaa myös Hiroshiman lääkärinpäiväkirjoistaan tunnettu tohtori Michihiko Hachiya.

Mutta mitä tarkoitan, kun sanon että objektiivinen kuvaustapa sekä kohottaa että upottaa kirjan? Tarkoitan sitä, että kirjassa vallitsee dissonanssi, epäkesko rönsy. Pelkistetyn kuvauksen ja japanilaiselle romaanille tyypillisten ”kuulaiden” kuvien oheen sumputetaan tapahtumia ja kohtaloita lähes reportaasiluontoisesti. Ymmärrän tarkoituksen, olihan kirja (niin sanotaan) keskeinen osa maan kansallista terapiaa ja toipumisprosessia ja sellaista silmälläpitäen se on varmasti myös kirjoitettu. Se ikään kuin tekee palveluksia: yrittää avata, yrittää kertoa mahdollisimman paljon. Selittämättä tai analysoimatta kuitenkaan mitään.

Tämä on hyväksyttävää ja kiittämisen arvoista, mutta myös kasvattaa teoksen esteettisesti tukkoon. Dynamiikka ei toimi sujuvasti siten, kuin kenties lukijana haluaisin. Black Rainin kieli on kyllä sujuvaa ja selkeää, mutta kirja on silti hidaslukuinen, koska kerronta ei erityisemmin vedä. Rauhallisuuteen ja pelkistämiseen pyrkivä kuvaus ei saa tukea suhteessa vaelteleviin ja rönsyileviin osioihin, eivätkä reportaasimaisemmat osat vastaavasti hyödy klassillisen japanilaisen kauneuden motiiveista, ovathan ne periaatteellisella tasollaan vastakkaisia.

Periaatteellisella tasolla tämä ei silti ole minulle ongelma, olenhan yleensä pikemminkin kyseenalaistamassa teoksellis-porvarillisia hygieniasäännöstöjä, mutta Black Rainin tapauksessa suhdeluku uhkaa usein painua nollaan. Se, miten paljon aikaa 300-sivuisen romaanin lukeminen vie suhteessa siihen, mitä se antaa 1) esteettisesti ja/tai 2) tiedollisesti on yksinkertaisesti epätyydyttävä. Toisin sanoen olisin karsinut siitä puolet pois joko suuntaan tai toiseen; joko disintegraatiopoetiikaksi tai faktapohjaiseksi silminnäkijäselostukseksi. Tarkoitan ehkä sitä, että kirja on usein koskettava, usein kiinnostava ja usein tylsä. Se on ilman muuta ns. hyvä kirja, mutta en missään tapauksessa lukisi sitä uudestaan. Ei siksi, ettäkö se olisi liian shokeeraava, ”syvällinen” tai ahdistava, vaan siksi, että se on yksinkertaisesti epätasapainoinen, pääosin hieman hidasliikkeinen ja turpea.

PS. Miksi kaikkein kiinnostavinta (pommin fyysisten vaikutuksen kuvausten lisäksi) on kuitenkin se, miten ihmiset ovat säännöstelyn ja pulan aikana syöneet? Varmasti tämä liittyy lajimme alitajuiseen haluun kuolla teollisessa yhteiskunnassa ja syntyä uudelleen sen jälkeen, kuin ravintoon ja ympäristöön on taas muodostettava jonkinlainen suhde.

PSS. ”Musta sade” oli pommin tulimyrskyn synnyttämä ilmiö: radioaktiivista nokea sekoittui sadepilviin, joiden langettama sade oli mustaa, värjäävää ja joissain tapauksissa ihoon kiinni jäävää. Yasuko kärsii tällaisista sateen aiheuttamista tummista ”laikuista”.

PSSS. Elokuva aion katsoa, tietenkin, sillä vanhan viidakon sananlaskun mukaan kuva poistaa kymmenentuhatta turhaa sanaa, kymmenentuhatta ja taas kymmenentuhatta, aina vielä kymmenentuhatta.

Luettua: Johannes Ekholmin ”Rakkaus niinku”

syyskuu 4, 2016

Käyn tapani mukaan oitis kiinni pihviin, sillä johdatukset teoksen lähtökohtiin voi lukea muualta tai ne ovat jo tiedossa.

Jos ajattelee isoilla kirjaimilla kirjoitettujen erisnimien taakse henkilöitä tai persoonallisuuksia, niin onko Joona ns. uskottava hahmo, uskottava ihminen? Kysymys on teoksen kontekstin ja/tai teemojen (”litteä kirjallisuus”; oikeakielisyyden vastustaminen; meemeillä puhuminen; kaikki vaihtoehdot päällekkäin; identiteetin luominen representaation kautta ja se, miten kapitalismi hallitsee tuota prosessia; valkoisen cis-miehen jäljelle jääneet keinot tehdä jotain ilman, että hän vain vahvistaisi ja loisi lisää alistamisen kulttuuria…) valossa hupsu, sillä selkeästi hahmojen ei ole tarkoituskaan olla hahmoja. On vain kielirekistereitä, jotka toisinaan poikkeavat toisistaan (Joona vs. Joonan taistolaistaustainen isä, Zoe joka poikkeaa lähinnä savolaisen murteensa vuoksi), toisinaan vaikuttavat keskenään melko identtisiltä (Joona, SAD91RL, Caritas). Erottavat tekijät ovat ideologioiksi tulkittavissa olevia ”katsomuksia”, joskaan harva uskoo vahvasti mihinkään. Tämä ei ole itselleni minkäänlainen ongelma, sillä ns. psykologinen syvyys tai toisaalta teosmuodollinen eheys/uskottavuus eivät erityisesti kiinnosta minua. Joona on zizekiläinen symbolisen tason kieltävä ”idiootti”, joka sanoo ääneen asiat joita ei saisi sanoa, masentaa niin sisällä kuin puutarhassakin.

Toisaalta – aivan yhtä selkeästi – hahmojen on tarkoitus olla hahmoja, jäljitteleehän rakenneratkaisu totuuden kaipuuta par excellence koostuessaan litteroiduista, käydyistä keskusteluista (teoksen ulkoinen muotoasu muistuttaa tarkoituksellisesti tiheästi rivitettyä, Times New Romanilla (? en ole varma, siltä se näyttää!) printattua bulkkitulostetta). Tokikaan teoksen keskustelut eivät ole aitoja, minkä tekijä Johannes Ekholm ilmoittaa esilehdillä. Tätäkin väittämää voi ongelmallistaa edelleen, mikäli vielä jaksaa, mutta akti olisi omaan silmääni melko turha; kaikki keskustelut vaikuttavat joka tapauksessa jo-käydyiltä keskusteluilta, olivat ne fiktiivisiä tai eivät, niiden totuusarvo on sama. Ekholmin edellinen teos, oikeasti käydyistä litteroiduista keskusteluista koostuva Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat oli tavallaan ns. totuudellinen taso, mutta ”totuuden tasollaan” Rakkaus niinku ei varsinaisesti poikkea siitä mitenkään. Totuudella tuntuisi nykyään olevan merkitystä joka tapauksessa vain lainopillisessa mielessä: voiko tämän pohjalta haastaa oikeuteen? Voiko jokin taho tämän pohjilta erottaa sinut / lopettaa sponsoroimisesi / julistaa sinut pannaan? Voiko tämä loukata läheisiäsi?

Pidän teoksesta niin paljon juuri siksi, että se on lähinnä pelkkää neuroottista ”puhetta”, joka pyrkii viittaamaan vain yhteiskuntaan, fiktiivisen kehyksen ulkopuolelle. Tästä syystä se on usein myös todella ahdistava, koska pääasiallisesti se muistuttaa kapitalismin kaikin puolin kestämättömistä olosuhteista. Teokseen on rakennettu (luultavasti kustantamon toiveesta) hahmoja ja muutamia teemoja (hapuilevat yritykset suhteisiin, isänmurha), mutta on vaikea sanoa ovatko ne erityisen kiinnostavia. Ehkä ne ovat se pakollinen ”löysä”, jotta itse ”kriittiselle” puheelle jää tilaa. Aivan kuten David Lynch omien sanojensa mukaan kirjoitti elokuviinsa juonia (tuottajia/The Big Otheria miellyttääkseen), jotta voisi leikkiä rauhassa strobovaloilla. Joonan oma jankkaus ja pysytteleminen muiden fiiliksiä downaavana mulkkuna on myös dramaattinen keino, eihän mitään draamaa muuten syntyisi.

Hieman huvittavasti välirikko SAD91RL:n kanssa tapahtuu juuri siinä vaiheessa kun teosta on enää kolmasosa jäljellä, mikä noudattaa perinteistä romanttisen elokuvan kaavaa (ja mikä keskimäärin tekee romanttisesta elokuvasta genrenä niin tympeän, vaikka analogisesti sama rakenne on siirrettävissä jokaiseen muuhunkin genreen). Ehkä tämäkin on tietoista, sillä romaani tekee mustaa komediaa itsestään sortumalla itse moniin kritisoimiinsa tendensseihin ja meemeihin. Joonan ”perinteinen” halu SAD91RL:iä kohtaan – kuviohan on analoginen teoksessakin kritisoidun Lars von Trierin Nymphomaniacin ikikyynisen lopun kanssa – tai jatkuva isäsuhteen kaiveleminen ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä. Isänmurha on läsnä myös allegorisella tasolla, kun Joona/Rakkaus niinku sotii isän taistolaiselämäkerran/Knausgårdin rinnastamisen kautta vanhaa, cis-miehistä ja setäilevästi sortavaa kirjallisuuskäsitystä vastaan. Isänmurha on myös helpompaa ja populistisempaa kuin hyperobjektien murhaaminen. Kuten Pontus kirjoitti mainion tekstinsä loppukaneettina: ”Todella eroava kirja ottaisi hatkat isäteemoista eikä edes kostaisi isälle tai hajottaisi isän hahmoa vaan tekisi jotain ihan muuta. Rakkaus niinku ei ota tätä askelta: kyseessä on taas yksi isänmurha. Suuntaa se silti antaa, kohti tyhjän tuottavuuden vastustamista, laiskottelua ja päämäärätöntä kävelyä.”

Katsomukset tuntuvat cut-upilta, loputtomalta jostain luettujen tai kuultujen iskulauseiden leikesuolta. Redusoiden voisin sanoa, että Joonan isä pelaa kuluneilla viisaus-kliseillä, Joona modernin yhteiskuntateorian ja pop/rap-lyriikan hokemilla, mutta samalla tekisin tekstille turhaa hallaa, koska koko teoksessa on kysymys nimenomaan tästä tekstin mikrotasosta. Neuroottisesta sopertamisesta ja sönköttämisestä, josta ns. originaalien ajatusten tunnistaminen on mahdotonta. Joona ennakoi myös tämän sanomalla, että tuntee itsensä lähinnä kuraattoriksi, ei niinkään tekijäksi tai taiteilijaksi klassisessa mielessä. Tälla tavoin kuratoitu oli teos Ekholmin Graafinen suunnittelu, eikä Rakkaus niinku poikkea siitä muotokieleltään kovinkaan paljon. Niinpä en lukiessani missään vaiheessa ajatellut, että myöskään Rakkaus niinku olisi yksinomaan Johannes Ekholmin kirjoittama, vaan pikemminkin koostama, toimittama, kuratoima. Ekholm kiittää teoksen esilehdillä ihmisiä, joiden ääniä ja ajatuksia olen bongailevinani kirjan sivuilta. Tämäkään ei ole ongelma, vaan kiinnostavaa.

Kuplista. Romaanin puheenparsi lienee varsin tuttua teoksen kohdeyleisölle, mutta voi toisaalta tuntua melko läpitunkemattomalta, mikäli lukija ei satu olemaan kulttuurityöntekijä suurkaupungissa. Joona yrittää paikoitellen sopertaa ns. Pihtiputaan mummolle (isänsä kautta), että toivottavasti tästä kaikesta voi saada uusia ajatuksia itse kukin, mutta teoksen infosnippet-dumppaus per sivu tai jopa lause on sitä luokkaa, että harrastuneisuus muunkin kuin proosan lukemisen saralla lienee ennakkovaatimus. Heitän tämän mututuntumalta, sillä olen itse samanlainen manspleinaava lukutoukka ja ideologiabingo kuin Joonakin, eikä minulla ole valmiuksia samastua tässä mielessä kuplani ulkopuolelle. Saatan hyvin aliarvioida Pihtiputaan mummoa.

Kuplan reunat tulevat joka tapauksessa piirretyksi teoksen dialogien kautta, sillä Joonan kaveripiiristä eivät sanavalmiit ja postmodernisti lukeneet ihmiset tunnu loppuvan. Ehkä tämä ei tunnu realistiselta, mutta toisaalta kulttuurikuplien ihmiset kuratoivat myös tuttavuussuhteitaan. Myönnän, että omaa tuttavapiiriäni nauhoittamalla saisi aikaiseksi yhtä läpitunkemattomalta tuntuvaa runouspuhetta. Joka tapauksessa kaikessa tässä on tiettyä dissonanssia sisällön ja hahmojen suhteen: tuntuu siltä, että Ekholm on käynyt useita keskusteluja, joita on leikkaillut ja liimaillut jatkumoiksi, jotka on puolestaan istuttanut luomiensa hahmojen suihin. Syntyy tunne, että hahmojen välttämättömyys ei tuota puhetta, vaan puheen välttämättömyys tuottaa hahmot. Tämä ei toisaalta ole mielestäni negatiivista, ainoastaan kiinnostavaa. Perinteiset teosmuodolliset hygieniat kun ovat myös ulossulkemisen mekanismeja.

Hyvässä tekstissään Schizoblogin Janne Toivoniemi kuvaa SAD91RL:iä Joonan ”lacanilaiseksi tiedostomattomaksi”, minun puolestani koko teosta voisi kuvata skitsoyksinpuheluksi (kuten toki halutessaan kaikkia muitakin maailman romaaneja, mutta tässä tapauksessa sille lienee olemassa paremmat perusteet), samalla läpileikkautuu monta yhteiskunnallista fasettia; isä on se edellisten sukupolvien ääni, SAD91RL manic pixie girliesmiä vastaan taisteleva feminiini Toinen, johon Joonalla ei ole valkoisena cis-miehenä minkäänlaista mahdollisuutta päästä muutoin kuin tasavertaisena (mikä on tietenkin pelottavaa), ex-tyttöystävä Caritas on meemit ja ongelmat tiedostava mutta niistä huolimatta eteenpäin porskuttava menestyjäkone, Timo toivonsa heittänyt työkone, Zoe se vähän hipiltä tuntuva uusien tietoisuuksien mahdollisuus Toinen, joka on sopivasti feminiini ja kansallisuudeltaankin hybridi… Joona on itse asiassa alisteisessa asemassa kaikkien muiden paitsi isänsä (mennyt mies), yhteiskunnan (pukumies) ja Timo (ns. nuori perusjäbä) suhteen. Kaikesta tästä piirtyy ideologinen tendenssi kohti sivistyksessään sirpaloitunutta prekaarivasemmistolaisuutta mutta myös queeriä postpostpostia, jota konservatiivit, miesasiamiehet ja alt-oikeistolaiset tulevat a priori halveksimaan ja pilkkaamaan. Psykoanalyyttisesti Rakkaus niinku lukee käytännöllisesti itse itsensä.

Kritiikoille tyypillisiä väittämiä esittääkseni voisin sanoa, että Rakkaus niinku koostuu monologeista, jotka on puettu dialogin muotoon. Hahmot ohipuhuvat toisilleen ja teoksen ”taiteellinen taso” voi aiheuttaa joissain lukijoissa närästystä, koska ”litteys” tekee myös sen, että kirjaa lukee nopeasti kuin nettikeskustelua ja mikäli ajatusmaailmoja ja tuntemuksia tai toisaalta nettikeskustelujen ”estetiikkaa” ei osta, ei teoksestakaan jää välttämättä käteen paljon. Kiinnostavaa on, että minussa romaani herättää samantyylistä hyperaktiivisuutta ja aivojen yliaktivoitumista kuin parhaat nettisurffausputket tai meemikuvalaudat. Oikeastaan Rakkaus niinku kiihottaa lähinnä kirjoittamaan ja analysoimaan lisää, valonnopeudella, litteästi. Onko ”syvällisyyttä” enää olemassa? Onko sillä väliä? Pitäisikö olla? Pitääkö taidetta arvottaa aikaa/historiaa vasten, vai voiko sen ottaa vain nopeana meeminä? Teoksen synnyttämä ärsyke ainakin itsessäni on hyvin vahva. Tulee tunne, että pitäisi itsekin osallistua, jotenkin.

En ole kirjoittanut tähän tekstiin sitaatteja, koska lopulta minuun iski laiskuus ja toisaalta työmäärän edessä kokemani kauhu. Merkitsin tätä blogitekstiä varten sivutaitoksilla kymmeniä sivuja, mutta tuntuisi hölmöltä siirtää tähän mediaan sivukaupalla tekstiä vain, jotta voisin esittää muutamia hajahuomioita. Samalla sivumäärä paisuisi proseminaarin laajuiseksi tutkielmaksi. Tulisi tunne, että naputan puhtaaksi sitaatteja, jotka saattavat jo alkujaan olla sitaatteja jostain muualta. Mielessäni ideaalitapauksena välkkyy kommenttiraita tai alaviitesysteemi (tai jonkinlainen ketjukirjeteos), jossa teoksen keskusteluihin voisi kukin lisätä viitteinä omia huomioitaan tai analyysejään, mikä ei tosin välttämättä kiinnostaisi enää ketään. Pitäisi lähilukea koko teos, koska mielestäni se on nimenomaan pikemminkin keskusteleva, esseistinen, pamflettimainen kuin mikään yksinäiseen norsunluuproosuuteensa piiloutuva obliikki timantti.

Merkitsemiäni sivuja selaamalla voin vain banaalisti ja silläkin uhalla, että kuulostan kliseiseltä prekariaatti/Social Justice Warriorilta todeta, että kirja on täynnä kiinnostavia ajatuksia ja loistavia muotoiluja ainakin seuraavista aiheista:

-Työn levittäytymisestä kaikkialle, yksityiselämää, vapaa-aikaa ja perhettä myöten

-Cis-miehisestä katseesta, manspleinaamisesta (jonka harrastajaksi Joonaa, kuten myös minua, voisi halutessaan hyvin perustein syyttää), miehisyyden rakenteista

-Naisten käyttämisestä, kaikin keinoin, esimerkiksi henkilöhahmoina palvelemaan ko. miehisiä tarkoitusperiä

-Ahdistuksesta, masennuksesta

-Merkityksettömyyden tunteesta

-Työn merkityksestä & merkityksettömyydestä

-Historian painolastista

-Sosiaalisen median hyödyistä & haitoista

-Huumeista & päihdeaineista

-Perhesuhteiden rakenteista, parisuhteiden rakenteista

Ehkä pitää kirjoittaa myös negatiivisista asioista, jos ne sellaisiksi haluaa lukea. Tässä tapauksessa pyrin ottamaan kaiken negatiivisen itseäni rakentavana, sillä en tiedä onko näin monella tapaa innovatiivista ja riemullista kirjaa syytä varsinaisesti dissata. Hegelin dialektiikan sijaan tämä nopanheittoni lienee syytä nähdä yhtä innostuneena negatiivisuudessaan kuin positiivisuudessaankin. Tavallaan tuntuu siltä, että teoksen ongelmat ovat elämän tai tekijän itsensä ongelmia, koska Joonan/Ekholmin psyyken kokonaisvaltaisuus teoksen sivuilla on siinä määrin vaikuttava.

Jep, Rakkaus niinku on usein ahdistava ja problemaattinen kirja monella tapaa. ”Tieto lisää tuskaa” ja mikä ei tapa ahdistaa ja masentaa (tai Jokerin sanoin tekee sinusta entistäkin oudomman), ja vaikka tiedän jo entuudestaan aivan liikaa, onnistuu perkeleen lukenut Ekholm (ja hänen kauttaan esilehdillä kiitetyt ihmiset) lisäämään tietoani edelleen. Niinpä olin teosta lukiessani keskimäärin varsin ahdistunut, vaikka olenkin enää nykyään huonosti ahdistuva kaveri, onhan kaikki tasaisen merkityksetöntä, turtaa zeniä. Mitään ratkaisukeinoja Rakkaus niinku ei varsinaisesti pysty tarjoamaan, vaikka omaan silmääni se onkin esimerkiksi Kaspar Hauser -näytelmää kriittisempi ja ehdottelevampi. Spektaakkelina ja suorana viihdekeskusta balsamoivana karkkina Kaspar Hauser oli varmasti toimivampi, mutta kriittiseltä impaktiltaan silti lähinnä räiskyvä taudinkuva. Podin näytelmän nähtyäni huonoa omatuntoa, koska en ollut siitä yhtä em. syistä yhtä innostunut kuin muu kuplani (don’t get me wrong, pidin siitä kyllä), kunnes Ekholm sanoi melko lailla saman jossain taannoisessa haastattelussaan. Toisin sanoen koin saaneeni vapahduksen, jos myös yksi tekijöistä oli samaa mieltä.

That being said, ja tässä saattaa puhua oma kyyninen möhömieleni – joku voi (toivottavasti) olla toista mieltä – mutta symptomaattisesti Rakkaus niinku on silti heikoimmillaan aina silloin, kun se esittää innostunutta tai ideoi. Samahan koskee hieman höpsösti kaikkea yhteiskuntateoriaa. Vaivaannuttavin osuus on aina kirjojen lopussa, kun kriitikot yrittävät ehdottaa parannuksia, luultavasti lähinnä siksi, koska teko-orientoitunut yhteiskunta sitä vaatii (oikeistolaisen tekemisen meininki -kulttuurin vanavedessä, no doubt: ”if you can’t beat ’em, join ’em” / ”vihollinen pitää voittaa vihollisen säännöillä”). Eihän mikään viittaa siihen, että yksityishenkilöiden esittämät ratkaisukeinot olisivat yhtään sen toimivampia kuin mikään muukaan systeemissä, joka on täysin kaoottinen, kaikkialle linkattu, arvaamaton ja loputtoman monisyinen. Tähän liittyy myös scifin vaikeus: tulevaisuus ja todellisuus muotoutuvat niin monisyisten prosessien kautta, että logiikalla ja järjellä on harvoin osuutta asiaan, minkä vuoksi scifikirjallisuuden visiot vanhentuvat tasaisen varmasti. Ratkaisukeinona modernit avaruusoopperat onkin alettu sijoittaa tuhansien vuosien päähän.

En itse näe tätä välttämättä negatiiviseksi asiaksi (vaikka ratkaisuehdotusten leimaaminen ”noloksi” onkin aina sikäli typerää ja pientä), sillä kriittisyys on (ts. sen pitäisi olla) aktina nimenomaan räjähtävää ja luovaa, ei-dialektista leikkiä, joka ei ole mitään vastaan. Kritiikki ei oleta vaihtoehtoja. Myönnän, että viime aikoina tämän taustalla on ajattelussani varmasti Deleuzen luenta Nietzschestä mikä varmasti näkyy myös muotoilustani, mutta ongelman ja sen dynamiikan olen tiedostanut elämässäni ja yhteiskunnassa aina. Kriittisyys kiinnostaa, ratkaisut eivät, sillä ratkaisujen taustalla kummittelee aina ns. lopullinen ratkaisu, The Final Solution ja sen soveltaminen yhteiskuntaan, eli sen kivettäminen. Vallankumous on ongelma, koska kumousta seuraa aina valta, paluu arkeen. Viime kädessä tämä on kaiken vasemmistolaisuuden ja nähdäkseni myös ihmisyyden perimmäinen ongelma. Marxilainen teoria yleensä väistää ongelman sanomalla, että kaikki betaongelmat ratkeavat, kunhan kapitalismin alfaongelma ratkeaa, mutta itse en usko tähän; onhan selvää, että olemisen sietämättömyys ei alkanut kapitalismista; kapitalismi lähinnä fokusoi, totalisoi ja systematisoi ihmisluonnon tiettyjä tendenssejä. Žižek tuntuu viime aikoina (Trouble in Paradise) taipuneen kannalle, jonka mukaan kapitalismissa sinänsä ei ole mahdollista toimia tai tehdä mitään merkittäviä muutoksia tai tekoja, vaan sitä varten koko järjestelmän pitäisi olla radikaalisti, kataklysmin kautta jotain aivan muuta.

Kokemani ahdistavat tunteet liittyvät myös aikalaisuuden ongelmiin, kaikkialle kiirivään kilpailuun ja nollasummaan, jotka ovat itse teoksen keskeinen teema. Sillä kyllä, niin kauan kun kapitalistinen elämän työllistäminen ja huomiotaloudellistaminen porskuttavat, ovat myös taide ja sisällöntuottaminen nollasummapelejä, mikäli yhteiskunnalta ja Isolta Toiselta kysytään. Ekholm tietää tämän, ennakoi tämän ja on siitä pahoillaan, sillä teos on käsitteellinen alusta loppuun: sukupolvensa ääneksi nostettu nuori nero synnyttää tietenkin, viriolaisittain, sukupolvensa ääneksi nostetun alistavan ja hyötyvän aseman ja vastaavasti sukupolvensa ääntä kadehtivat. Joona ei haluaisi olla esillä ja häntä epäilyttää koko kirjaprojekti, hän flirttailee ajatuksella näkymättömyydestä, mutta ei toisaalta voi tehdä mitään muutakaan, mikäli haluaa tulla toimeen. Tässä on hänen ”potentiaalinsa”, mikäli hän haluaa täyttää ”velkansa” (jota hän inhoaa ja jonka hän kieltää, mutta joka hänen on pakko tehdä) yhteiskunnalle, hänen taipumuksensa ja taitonsa viittaavat tähän. Kuten teoksessakin todetaan, voi ”ratkaisevan” hypyn tuntemattomaan tehdä (oli se sitten ”se mitä on aina halunnut haaveissaan tehdä” tai gridin ulkopuolelle heittäytyvä omavaraistalous jossain metsässä) vain sellainen, jolla on siihen edellytykset. Yksi miljoonista. Muut katoavat, epäonnistuvat tai menehtyvät, jo pelkästään (eko)systeemin asettamien rajoitteiden vuoksi. Kaikki nämä miljardit ihmiset eivät voi breikata tai ”make it”. Kaikki miljardit ihmiset eivät voi kasvattaa nauriita. Tämä on perimmäinen totuus amerikkalaisesta unelmasta: kapitalismissa ei ole tasa-arvoa. Yhteiskunnallisen kehon kuuluu kadehtia, halusi tai ei.

Psykosemanttisesti tämä taso on raskas ja jossain määrin turha, mutta toisaalta teokselle keskeinen, koko teoksen luova ja kirjoittava. Kotimaisesta proosasta on kaikessa takkatulifiilistelyssään puuttunut yhteiskunnalliset ehtonsa näkyväksi tekevä taso ja tässä sitä on viimein käsillä aimo annos, tilasi sitä joku tai ei. Nojatuolilukijan ei tarvinne häiriintyä, ei se dickensläinen kerronta tai ne psykologisesti ”syvät” hahmot joihin paeta ympäröivää yhteiskuntaa sieltä mihinkään katoa (varsinkaan, jos näkee ympäröivän yhteiskunnankin vain pakokeinoksi muiden joukossa). True, Rakkaus niinku on paikoin jankkaavaa valkoisen hipsterimiehen terapiaa, joka eikä välttämättä päädy mihinkään, mutta mitäpä sitä päätymisellä, silloinhan on ”valmis”, eikä valmius sovi totalitarismia vastustavalle.

Luettua: Peter Wattsin ”Blindsight” (ja tuotanto)

heinäkuu 29, 2016

Oitis rakastun siihen, miten en väistämättä ymmärrä mitä tapahtuu, mikä on toki hivenen omahyväistä.

Lukijana sallin tämän kuitenkin vain, mikäli kieli toimii, tai paremmin: mikäli kieli tekee jotain muuta. Taidon ja lahjakkuuden ero on se, mitä ei voi sanallistaa.

Tietenkin on oltava jokin dynamiikka. Esimerkiksi Pynchonilla sellainen on vain toisinaan, sillä tarinat ja hahmot sinänsä ilman ns. psykologiaa ovat vain juoksua. Erityisesti huumori vaatii alituista rytmiikkaa. Psykologia kirjallisena keinona on puolestaan raskasta ja tautologista, minkä vuoksi se olisi paras välittää implisiittisesti. Tämä on hirvittävän vaikeaa, eikä sillä ole esimerkiksi runouden kanssa välttämättä mitään tekemistä; runous on kiertämistä siten, että kaikki löydettävissä oleva ilmenee hukkaenergiassa, eikä sitäkään voi sanallistaa.

Niinpä proosalle jää kovin vähän minkäänlaista tilaa. Tv- ja elokuvakerronta voi tehdä tämän niin kutsutun psykologisen ulottuvuuden muutamassa sekunnissa muutamalla kasvonliikkeellä. Mitä se sitten on, en ole varma.

Ilmiselvää on, että henkilöhahmojen psykologiaan voi paeta siinä missä tietokonepeleihinkin.

En tiedä olisiko pelkkä ”kielen toimiminen” sinänsä lopulta kovinkaan kiinnostavaa. Hiottu systeemi on ideoita etsivälle yhdentekevä ammattitaito, sillä määritelmänkään mukaan siinä tuskin on haavoja tai tarpeeksi paljon ahdistusta. Taiteen ideat eivät ole ideoita, mikäli ne eivät kärsi, sillä elämä on pääsääntöisesti elinten ja kemikaalitasapainon muuntumista kohti puutetta.

En tiedä, mikä idea on. Tiedän vain, että sillä on dynamiikka ja taipumus antaa energiaa, jonka avulla voi löytää toisia ideoita.

Niinpä proosakirjallisuuden olemassaolon tarkoitusta on usein vaikea ymmärtää. Kirjastossa, uutuushyllyä selatessa. Mitä on arkiproosa? David Foster Wallacen jo mantraksi muodostunut credo ”kirjojen kautta saan kosketuksen toisiin ihmisiin” on harvoin millään muotoa validi, sillä usein tuntuu pikemminkin siltä, että kirjallisuus on viimeinen paikka josta sen voisi löytää.

Peter Watts on scifikirjailija, mutta huomaan jo, että Blindsightia lukiessani aivoni siirtää häntä myös ns. oikean kirjallisuuden, eli taiteen, puolelle. Toisin sanoen teksti ei ole välttämättä olemassa pelkästään välittääkseen tarinoita, hahmoja, eskapismia ja teknologisia visioita, vaan vaikuttaa myös tekstinä kummalliselta. Myöntäkää pois, kirjallisuudella taiteena on harvoin muuta eroa.

Wattsin tekstin outous ei välttämättä ole tietoista, hän on yksinkertaisesti saattanut unohtaa selventää joitain asioita kymmenien ja kymmenien uusien käsikirjoitusversioiden aikana. Kenties hän ei halua selventää. Tällaista aukkoisuutta ja selventämättä jättämättä hyödynnetään yllättävän harvoin. Siksikin se on yleensä kiehtovaa, ainakin hetkellisesti. Kokonaisen mytologian ja maailmanrakentamisen tasolla vastaava on oiva kanadalainen fantasiakirjailija Steven Eriksson.

Wattsiin kuitenkin oppii, varsinkin kun luin hänen tuotantoaan hyppelevästi takautuvassa järjestyksessä: aloitin Blindsightista (myös suomennettu, nimellä Sokeanäkö), joka on Wattsin kehutuin teos ja se, jossa hän kenties löytää ”omimman äänensä”. Sen jälkeen luin Blindsightin jatko-osan, Wattsin viimeisimmän kirjan Echopraxian, minkä jälkeen hyppäsin Wattsin ensimmäiseen teokseen, Rifters-trilogian aloittavaan Starfishiin. Lopuksi luin trilogian kaksi muuta osaa (Maelstrom, βehemoth).

Puoli vuotta myöhemmin voin vain muistella, miltä Blindsightin kieli aluksi tuntui, on mahdoton sanoa onko siinä enää mitään kummallista. Voisiko Wattsia verrata toiseen ”lyyriseen” scifikirjailijaan, M. John Harrisoniin? Ehkä kielen ”outous” johtuukin henkilöhahmojen outoudesta, sillä heillä on yleensä jokin neurologinen poikkeama.

Esimerkiksi Blindsightin (sokeanäkö, harvinainen aivokuoren vaurion takia sokeutuneilla tavattu ilmiö, jossa henkilö pystyy sokeudestaan huolimatta arvioimaan erinomaisella tarkkuudella esineiden ominaisuuksia ja sijainnin, Wikipedia huom.) kertoja Siri on läpikäynyt lapsena aivoleikkauksen epilepsiakohtausten vuoksi, tarkemmin sanoen häneltä poistettiin kokonaan toinen aivopuolisko. Jäljelle jäänyt puolisko pystyy hoitamaan kognitiiviset operaatiot, mutta tunteet ja intuitiot ovat tiessään: maailma ei varsinaisesti tunnu miltään, vaikka Siri tietää/muistaa, että sen pitäisi tuntua. Niinpä hän joutuu opettelemaan ihmisyhteiskunnan ”algoritmit” alusta alkaen uudestaan. Steven Shaviro vertaa Sirin tilaa tietokonepelaajaan, joka opettelee pelaamaan peliä kokeilemalla pelimoottoria pyörittäviä algoritmeja. Niinpä voitaneen puhua melko ääripäisestä autismista, ja koska tämä autisti on myös kertoja, on maailman ja muiden henkilöhahmojen tulkinta sen mukaista.

Toki tapahtumat sijoittuvat 2080-luvulle (Sannin biisi soikoon päässäsi alkaen nyt) ja ihmiskunta on melko erinäköinen muutenkin. Esimerkiksi skitsofrenia, tai dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö kuten nykyinen nimitys kuuluu, ei ole enää luokiteltu taudiksi, vaan on hyväksytty ja hyödyllinen osa elämää. Esimerkiksi Blindsightin keskeisenä tapahtumapaikkana toimivan avaruusaluksen lingvisti (teos on ns. First Contact -kirja, eli miehistö on matkalla tapaamaan ensimmäistä kertaa Maan ulkopuolisia olentoja) on neljä eri persoonallisuutta yhdessä kehossa, sekä miehiä että naisia. Luonnollista on, että neljä tietoisuutta eri luonteenpiirteine ja taipumuksineen on/ovat tehokkaampi/a tekemään töitä kuin yksi ainoa.

Miehistössä on mukana myös vampyyri (nimeltään Jukka Sarasti, älkää kysykö miksi). Kyllä, vampyyri. Mutta ennen kuin pyörittelette silmänne sijoiltaan, kerrottakoon että Wattsin maailmassa vampyyrit ovat sukupuuttoon kuollut ihmisevoluution sivuhaara, ravintoketjun huipulla ollut apex predator, jonka tiede on sittemmin herättänyt takaisinmallintamalla (reverse engineering) henkiim. Kansantaruihin ja perimätietoon olennot silti ehtivät päätyä. Vampyyrit ovat sosiopaatteja (tai: epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä), sillä evoluutiossa ne hyppäsivät optimaalisen saalistamisen kannalta turhan empatian ja sympatian yli. Samasta syystä ne/he ovat myös ihmisiä huomattavan paljon älykkäämpiä, sillä resursseja ei mene hukkaan minuuden ja sinuuden jauhamisessa. Ilmeisesti vampyyrit myös pystyvät ajattelemaan ”neljännessä ulottuvuudessa”, vertauksen vuoksi teos sanoo, että he/ne näkevät samanaikaisesti sekä pupun että ankan optisissa harhoissa.

Nokkela on myös ns. krusifiksiglitchi, jolla Watts selittää vampyyrien sukupuuton ja aversion risteille: ”They also possessed some very unusual wiring in the retina. Human eyes contain whole arrays of specialized receptor cells; some fire only when they see light and shadow in conjunction, some fire only when they see horizontal lines-horizons and so on. In a vampire’s case, the receptors that responded to horizontal lines were crosswired with those that responded to vertical ones. When both sets of receptors fired simultaneously in a very specific way-that is, when intersecting right angles occupied more than thirty degrees of visual arc-positive feedback generated a neuroelectrical overload in the visual cortex. This what caused the famous adverse reaction to crosses, which consisted of violent convulsions which strongly resembled grand mal seizures. The reaction is commonly called the ”crucifix glitch” by scientists.”

Vampyyrius on kuitenkin vain sivujuonne, pääpaino on siltäkin osin tietoisuuden kysymyksissä. Oma lukunsa on itse muukalaisrotu, jota ei varsinaisesti edes koskaan tavata, ainoastaan sen lähettämiä, kuhnureihin verrattavissa olevia minättömiä työläisiä, jotka ovat silti/juuri siksi valtavasti ihmistä älykkäämpiä. Ne pystyvät ratkaisemaan hetkessä niille esitetyt loogiset ja matemaattiset ongelmat ja näyttää siltä, että ne oppivat myös kommunikoimaan ihmisten kielellä. Lopulta kuitenkin selviää (tai ei selviä, sillä varmuutta tietoisuuden tapauksessa ei voi olla), että ne eivät välttämättä ymmärrä tai koe mitään sanomastaan, koska ne eivät ole tietoisia. Ne eivät viittaa itseensä, tai ymmärrä muiden viittauksia itseensä. Ne yksinkertaisesti prosessoivat käytetystä kielestä ne lauseet ja sanat, jotka saavat aikaan ”toivotun” reaktion. Siitä miksi niin on niillä ei ole mitään käsirystä.

Watts on entinen merinisäkäsbiologi (kliseen mukaan scifikirjailijat ovat yleensä tähtitieteilijöitä) ja lopulta hänen teostensa syvin anti onkin nihilistis-teknologisissa skenaarioissa, jotka pohjaavat yleensä olemassaoleviin tutkimuksiin, joiden pohjalta Watts fabuloi worst case scenario -tyylisesti.

Myönnän, että parhaimmillaan hänen ideansa hellivät aivojani kuin viileä vesi ja luettuani Wattsia koin syvää vastenmielisyyttä muuta kaunokirjallisuutta kohtaan. Mutta miksi? Tietenkin tämä on vain painotus, jonka suuntaan ajatusmaailmani ja kiinnostuksenkohteeni tuntuisivat tällä hetkellä nojaavan. Niinpä ajatus tietoisuudesta vahinkona ja glitchinä inspiroi minua enemmän kuin esimerkiksi rakkaustarinat. Epäilemättä viime vuosien filosofiset painopisteet kohti spekulatiivista realismia ja objektiorientoitunutta ontologiaa kertovat jotain myös kulttuurista yleisesti. Suuret Muinaiset ovat taas kiinnostavia, koska ne ovat hyperobjekteja. Aivan kuten ilmastonmuutos, kapitalismi ja ympäristökriisitkin.

Joka tapauksessa erityisesti ajatus tietoisuudesta hukkaenergiana ja spämminä on ihastuttavan hyytävä. Lempikohtani Blindsightissa lienee jonkun miehistönjäsenen (kenties lingvistin, en muista kenen) johtopäätös siitä, että mikäli oletetaan kohdattujen muukalaisten olevan ”vain” optimaaliseen ongelmanratkaisuun ja laskutehoon pyrkiviä, itsensä tiedostamattomia olentoja ja, mikä vielä tärkeämpää, mikäli oletetaan, tehokkuuden nimissä, tämän olevan maailmankaikkeuden peruskaava, ovat ihmiset tietoisuuksineen ja minuuksineen universumin mittakaavassa pikemminkin harvinainen poikkeus kuin sääntö, ovat ihmislajin avaruuteen vuotavat lähetykset (tv- ja radio-ohjelmat, musiikki, kommunikaatiot jne. jne.) silkkaa spämmiä, roskapostia ja viruksia.

Mihin muuhunkaan lopputulokseen tietoisuutta vailla oleva olento tai äly voisi tulla? Ihmisten lähettämä kieli, musiikki, kommunikaatio jne. pohjaavat kyllä kaavamaisuuksiin ja laskettavissa oleviin algoritmeihin, mutta selviytymiseen ja lisääntymiseen keskittyvällä älyllä ei ole niille mitään tarkoitusta. Ne eivät kerro missä on energiaa tai ravintoa, toisin sanoen ne eivät ole informaatiota. Silti niiden dekoodaukseen kuluu aikaa ja ne näyttävät informaatiolta. Mitä ne siis ovat? Roskapostia. Viruksia. Aggressiivisia eleitä. Sodanjulistus.

Jatko-osa/rinnakkaisosa (”samaan aikaan toisaalla”) Echopraxia (neurologinen häiriö sekin, tällä kertaa tahdosta riippumaton toisen henkilön liikkeiden tai eleiden matkiminen) painottaa enemmän tekoälyn ja uskonnon ongelmia, jälleen huuruisiin tiedepapereihin nojaten.

Entä se aiempi tuotanto, eli Rifters-trilogia? Ei niin toimiva ja kiinnostava, mutta aloitusosa Starfish on silti loistava. Teos on myös looginen aloitus meribiologille, onhan tapahtumapaikkana käänteinen, maanpäällinen avaruus, nimittäin tulevaisuuden syvänmerenpohja.

Kuvitelkaa Cameronin The Abyss, mutta lyyrisemmin ja futuristisemmin. Vaihtakaa päähenkilöt sosiopaatteihin (kyllä! taas epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö!), joiden kehoa ja keuhkoja on muokattu kestämään syvyyden paine. Sosiopaatteihin tai vaikeasti traumatisoituneisiin siksi, koska teoksen mukaan he ovat jo valmiiksi tottuneet ns. ääriolosuhteisiin, eli psykologiseen tuskaan ja krooniseen stressiin, ja kestävät siksi myös syvänmeren pohjan psykologisia vaikutuksia ”normaaleja” ihmisiä paremmin.

Normista poikkeavia hahmoja luvassa siis silläkin saralla, varsinkin kun merenpohja tuntuisi kutsuvan siellä asuvia unohtamaan ihmisyyden ja katoamaan vienoon pimeyteen. Kenties sekin on psykologinen tekijä.

Trilogian päämotiivi on kuitenkin meren pohjasta löytyvä (tai ihmisen tekemä ja sinne lähettämä), βehemoth-nimen saava supermikrobi, joka erinäisistä ominaisuuksistaan johtuen syö mahdollisuuden saadessaan tieltään kaiken maanpäällisen. Biologiset perusteet ja ominaisuudet olen jo unohtanut. Lienee sanomattakin selvää, että sarja menettää heti ison osan charmistaan kun kerronta poistuu meren pohjasta. Suljetut tilat hakkaavat kerronnassa aina globetrotterismin.

 

 

 

Mantra

huhtikuu 18, 2016

Neljäs kirjani Mantra on ilmestynyt. Lisää tietoja & ostomahdollisuus täällä.

luoma-aho_matra_kansi

Kieferland

huhtikuu 4, 2016

Pitäisikö Anselm Kieferin näyttelystä kirjoittaa jotain? Lähipiirini taiteellisesti orientoituneet ihmiset (eli suuri osa lähipiiristäni, kupla tullee tiedostaa) tuntuvat olevan siitä haltioissaan, minkä ymmärrän hyvin. Suomessa on harvoin mitään tällaista, varsinkaan keskellä Mänttää, rumaa avohakkuutaajamaa. En tarkoita pilkata Mänttää; onhan koko asutettu Suomi rumaa avohakkuutaajamaa1.
 
Yksi on käynyt kahdesti, toinen kolmesti, kolmas haaveksuu kolmannesta kerrasta. Tämä on sinänsä suurta, sillä ystävieni maut eivät ole aina helposti miellytettävissä. Toisaalta mietin: kokemusten, kertojen, käyntien määrä. Ne jakautuvat tunneiksi ja minuuteiksi Kieferin töitä katsellessa, Kieferin töiden edessä, töiden äärellä. Mietin näitä seikkoja aina kiertäessäni taidenäyttelyitä tai museoita: lisääkö jokainen taiteen äärellä käytetty minuutti jotain? Miten tai milloin kuvataidetta edes katsotaan tai koetaan? Vastaako käytetty aika kardion osuutta treenatessa, vai onko käytetty aika vain harha; onko treeni sittenkin sitä tehokkaampaa, mitä intensiivisempää se on? Ajattelen kapitalistisesti, koska ympäröivä kulttuuri ajattelee kapitalistisesti. En silti sano, että ystäväni ajattelevat kapitalistisesti. Itse asiassa toisinaan ajattelen, että he saattavat olla jonkinlaisia onnellisia buddhia, jotka vielä pystyvät haltioitumaan, jotka tuntevat vielä ajan ja välimatkan vaikutuksen. Silti huomaan kysyväni itseltäni: onko Kieferin näyttelyn yhteydessä käyntikerroista puhuminen merkki siitä, että ”edes” taiteesta ei voi puhua sosiaalisesti muuten kuin volyymin kautta?
 
Sinänsä ei, esimerkiksi Penjami kirjoittaa hienosti käynnistään täällä. Pikemminkin kyse lienee yhteisen, hyväksytyn arkipuheen tasosta, sillä ystäväni tuntevat toistensa maut ja vaikuttavatkin kyvyt käsitellä näkemäänsä ja kokemaansa. Kenties he puhuvat kokemastaan syvällisemmin jossain aamujatkoilla, sopivasti hiprakassa. Kenties eivät. Ehkä tähän tarvitaan nimenomaan tekstejä. En syytä heitä siitä tai vaadi verolle, mutta myönnän käyntikertojen määrän luettelemisen olevan omalle ajattelulleni ja kokemukselleni infoarvoltaan nollatasoa. Silkat nopeat mielipiteet voivat olla käyttöarvoltaan lähinnä affirmatiivisia (oli hyvä, jaan hyvyyden kokemuksen kanssasi, kenties tämä on inhimillistä ja tuntuu joltain) tai hierarkisoivia (mielipiteesi on oikea / väärä, koska ilmeisesti haluan ajaa tai vastustaa jotain meemiä tuomalla asian esiin).
 
Toisaalta vaikkapa juuri Kieferin töitä katsellessa tuntuu hupsulta ja itseriittoiselta puhua näkemästään2, efektit ja materiaalisuus ovat modernin taiteen paatuneelle tutkiskelijalle joka tapauksessa niin ilmeisiä. Puhuimme tovereideni kanssa näyttelyn töistä niitä katsoessamme, mutta emme lopulta mitenkään ylettömän paljon. Kieferin taide on fossiiliteollisen maiseman taidetta, eikä siinä sellaisenaan ole välttämättä mitään ”älyllistä”. Sitä voisi väittää jopa suoran ympäristökokemuksen romanttiseksi taiteeksi, joka on teollisia abjekteja3 ylevöittävässä materialistisuudessaan jo viimeistään vuonna 2016 nostalgisoivaa. Kenties se on Berliinin teollisuushalli(pop-)estetiikan korkeaotsainen puoli. Samalla tavoin se piehtaroi haptisen kaipuussa; betoni, tuhka, maali, hiukset, lakka, metalli. Sodanjälkeisen jakautauneen Saksan lapselle (Kiefer) näillä elementeillä on tietenkin vielä aivan toisenlainen, perustavanlaatuinen merkitys. Itseeni olen tartuttanut tuhruisen, maagillis-konkretistisen kaipuun vasta taide-elokuvan ja nykytaiteen kautta (jotka puolestaan aktivoivat pääasiassa lapsuuden muistoja, sekä hyviä että traumaattisia). Luultavasti juuri tienvarsien Suomen ja joutomaa-alueiden kautta, jotka liitän nimenomaan lapsuuteni automatkoihin, taukopaikkoihin, suurten markettien ja autokauppaketjujen parkkipaikkoihin. Mikä olisi rekkakuskin tai jonkun muun viikottain työnsä takia satoja ja tuhansia kilometrejä ajavan työläisen suhde tällaiseen ajatukseen?
 
Kieferissä on epäilemättä paljon yhteistä Tarkovskin kanssa. Sophie Fiennesin Over Your Cities Grass Will Grow -dokumentissa hitaat ja viipyilevät otokset Kieferin rakentamista tunneleista ja betonisten tornien kylistä voisivat olla suoraan Nostalghiasta. Sillä erotuksella, että Tarkovskin elokuvassa noissa tiloissa sataisi, katosta ja koloista valuisi vettä räiskähdellen ja pirskahdellen, lammikoissa maaperä, tomu ja teolliset ainekset yhdistyisivät veden antaessa niille tummuuttaa, kiiltoa, liikettä. Kieferin Ranskan Barjaciin4 luoma rapautuva kaupunki-installaatio on tosin monomanialtaan aivan omaa luokkaansa. En uskoisi moralistis-humanistisen Tarkovskin hyväksyvän Kieferin megaliittisen hautajaiskeon eetosta. Onkin kiehtovaa pohtia, miten tuhansien ja miljoonien eurojen edestä alkemistis-mytologisiin tutkimuksiinsa törsäävä Kiefer eroaa hulluksi tulleesta heimopäälliköstä tai demagogista.
 
Kieferin ”hulluuden” tulee tietenkin lukeneeksi kapitalismikriittiseksi; tässähän vain suuri sielu tavoittelee transgressiota ja pyhää, tekee jääräpäisesti vastakarvaan ja rakenteita loisien jotain ”ainutlaatuista ja hullua”5. Kieferin maalauksetkin ovat toki suurimmillaan valtavia ja seuraavaan kokoluokkaan siirryttäessä vastaan tulisi ympäristötaide. Kiefer itse tosin kiistää eräässä haastattelussa taiteensa mahdolliset yhteydet ympäristötaiteeseen tai installaatioihin. Silti Kieferissä asustava megalomania ei ole luettavissa maalauksista tai Mäntän näyttelyn taideteoksista, ainakaan niin selkeästi. Ihastuttava tai kauhistuttava mielipuolisuus paljastuu vasta näyttelyn ohessa, taidemuseo Göstan Kivijärvi-salissa näytettävässä Anselm Kiefer Barjacissa -dokumentissa.
 
Haastatteluja ja ihmisjoukkoja välttävä Kiefer puhuu dokumentissa paljon, tavallaan liikaa. Hänen puheitaan kuunnellessa saa samalla vahvistusta klisee siitä, että taiteilijan ei välttämättä tarvitse olla älykäs. En tarkoita, etteikö Kiefer olisi älykäs tai sivistynyt: dokumentin perusteella hän onnistuu välittämään itsestään ns. syvämietteisen eurooppalaisen intellektuaalin kuvan, mikä ei toki tarkoita vielä yhtään mitään (useammassa yhteydessä olen kuullut Kieferin eetosta verrattavan W. G. Sebaldiin, johon minulla on, yllätys yllätys, niin ikään ongelmallinen suhde). Ajatellessani syvämietteisyyttä ajattelen aina kuuluisaa läpileikkausta Homer Simpsonin kallosta, jonka sisällä mekaaninen apinalelu hakkaa lautasia yhteen. Kiefer vaikuttaa ikäisekseen terveeltä, tarmokkaalta ja hyväkuntoiselta. Hänen vaatteissaan on sopivasti roiskeita, mutta tyylikkäine (ei liian tyylikkäine!) silmälaseineen hän voisi olla minkä hyvänsä gallerian kuraattori. Myytti kärsivästä boheemista on tietenkin kuollut, tilalla on dynaamis-makrobioottinen sisällöntuottajakone, jonka mahdollinen psykopatia on piiloteltua, vain alaisiin ja elinympäristöön kohdistuvaa6.
 
Jatkuvat viittaukset Paul Celanin runoihin ja keskitysleireihin pelastavat Kieferin 2000-luvulta, digitaalisuudelta ja post-internetiltä. Tuotantolinja hyrrää ja töiden hinnat lasketaan miljoonissa. Taidegalleriateollisuuden suurimpiin nimiin lukeutuva hyötyy sijoittamisesta, vaikkei varmasti haluakaan olla sen kanssa missään tekemisissä. Maineen ja rahan mahdollistama pyhä yksinäisyys työpajalaisten kanssa on ideaalitilanne ihmiskuntaa vihaavalle, syvämietteiselle eurooppalaiselle. Saatan toki mustamaalata suotta, kenties Kiefer on mitä ihanin ihminen.
 
Kun Kiefer puhuu, hänen mielipuolisuutensa ei ole välitöntä. Päinvastoin. Hän jaarittelee alkemiasta, klassisesta kirjallisuudesta ja ihmisen olemuksesta. Verrattaessa hänen motiivejaan hänen töihinsä mikään ei viittaa siihen, että hänen sanallistamansa viittaisi hänen töihinsä mitenkään, kertoisi niistä mitään. Ainoastaan töiden nimet (vanhan kliseen mukaan kuvataiteilijan ei saisi antaa nimetä töitään itse) ja Kieferin niihin kirjoittamat tekstit (jotka ovat aina ja erehtymättömästi teosten heikoin lenkki) viittaavat jotenkin Kieferin aivoituksiin. Paljastavimmillaan hän on silloin, kun vain kertoo, mitä kamera samalle silmällemme näyttää: ”kirjoitin liidulla naismarttyyrien nimiä, tein metallista ja betonista sängyn, täytin sen vedellä.” Aivan kuin silkka denotaatio riittäisi – ja sehän riittää. Mitä muutakaan voisi nykytaiteilijalta vaatia? Runoilijat ja kirjailijat eivät osaa välttämättä perustella tekemisiään yhtään sen paremmin, ei vähiten siitä syystä, että usein ei ole mitään perusteltavaa. ”Käytin tai en käyttänyt paljon adjektiiveja, sillä se on taiteellista.” Ketään ei kuitenkaan kiinnosta taiteen itsensä ongelmat, kehottavathan myös taiteilijat ja kirjailijat itse välttämään niiden käsittelyä.
 
Mitään perusteltavaa ei ole ainakaan silloin, jos etsitään tarinoita. Samalla tarinoiden etsimiseen tai näyttämiseen voi käyttää ikuisuuden, mikäli niin haluaa. Kiefer sanoo dokumentissa olevansa juuri tarinankertoja, siis siinä mielessä, kuin maisemalla, maaperällä tai materiaalilla on tarina. Käsitettä tarpeeksi laveasti käytettäessä mikä hyvänsä muuttuu tarinaksi. Tarinat miellettään yleismaallisesti samastuttaviksi. Siksi niiden kaupallinen arvo on suuri. Kenties sisimmässään kokeellinen runoilija tai avantgarde-lyhytelokuvien tekijäkin haluaisi olla tarinankertoja, silloinhan hän olisi yleisesti hyväksytty ja ajaton, kuten juomapullo.
 
Kertovatko Kieferin maalaukset tarinoita? Niiden valmistumisen prosessista toki muodostuu tarina, tai ainakin selvitys; samoin siitä, miten katsoja teosta lähestyy ja kokee. Yleensä on suuri ja vaikuttavalta näyttävä taulu, joka on täynnä materiaalia: maalia paakkuina, oksia, pinnasta ulos työntyviä tai sen eteen ripustettuja muotoja tai esineitä. Liidulla kirjoitettuja sanoja, kuivuneita kasveja. Lähempää katsoessa erottuu kangasta, paperisuikaleita, jähmettynyttä läpikuultavaa mönjää, hiuksia. Kauempaa kaikki näyttää kuitenkin harkitulta, tai ainakin satunnaisuudelle on annettu tietyt rajat ja parametrit. Abstrakteista piirteistä, vahvasta impastosta ja materiaalisuudesta huolimatta Kieferin töiden punctum ovat kuvaavat elementit, niiden sulaminen abjektien ja roskan hahmotelmiksi katsojan siirtyessä lähemmäs ja taas muodostuminen siirryttäessä takaisin kauemmas; oksat, kivettyneet hiukset, spermalta näyttävät sameat valumat, sieltä täältä lävitse pilkottava pohjakangas… kaikki muuttuu kauempaa viinipuiden pelloksi, hautausmaaksi, sodanjälkeisen mielenmaisemaksi.
 
Valtava kokoluokka mahdollistaa efektin uudella tavalla. Materiaalien rykelmä ei toimisi otoksena, vaan vaatii sen, että pinta jatkuu metrikaupalla muihin suuntiin. Korkeimpien töiden juurelle mentäessä katsojasta tuntuu siltä, kuin hän voisi suoraan ylöspäin katsoessaan kiivetä teokseen sisään. Haptisena kokemuksena tämä on monumentin, ympäristötaideteoksen ulottuvuus.
 
Samalla se on modernin taiteen ulottuvuus. Katse erottelee siirtoja materiaaleissa ja kankaan pinnassa, huomioi miten kuvaavia aiheita käsitellään ja moduloidaan suhteessa abstraktiin aineellisuuteen, nestemäiseen kaaokseen. Tämä ei poista sommitelmallisuutta tai rytmiä, tuleehan koko teoksesta yhä kasvavissa määrin silkkaa sommitelmaa ja rytmiä. Samalla niiden ”älyllinen” merkitys vähenee vaikutelman muuttuessa voittopuolisesti affektiiviseksi, silmänräpäykselliseksi. Huomioimme sommitelman ja rytmin siten, kuten huomioimme television suhteen sohvaan ja seinään, keskikohdan suhteen reunoihin, epäsymmetrian freesinä tai teennäisenä. Mutta ehkä niin on kaikessa7.
 
Joka tapauksessa, menemättä tässä sen kummemmin modernin taiteen ja klassisen taiteen eroihin, Kieferin ansiot taidemaalarina lienevät ilmeisiä. Miehisiä, historiallisia, sivistyneitä, selkeitä. Myöskään Mäntän näyttelyä ei voi moittia. Kieferin töiden vaikuttavuus ei vähene Barjac-dokumentteja katsoessa. Mutta jokin hahmossa ja taustalla olevissa motiiveissa muuttaa muotoaan. Barjacin monumenttikaupunkia rakentava Kiefer tuntuu erilaiselta kuin näyttelyn maalausten Kiefer. En tiedä onko tällä merkitystä, mutta Barjacin Kiefer tuntuu mielipuolelta, joka pystyy toteuttamaan harhansa. Barjacin Kiefer muistuttaa Michael Jacksonia Neverlandeineen, Charles Foster Kanea Xanaduineen. Kieferin projektin taustalla ei tosin häämötä vääjäämätön rappio ja sortuminen luonnollisena, kapitalismista ja huomiotaloudesta seuraavana vaiheena, vaan Kiefer pyrkii luomaan rappion itse; se on koko Barjacin 35 hehtaarin studion tarkoitus. Ilmeisesti Guggenheimin oli alkujaan tarkoitus ottaa luomuus haltuunsa open air -tyylisenä museoratkaisuna. Guggenheim ei ole enää kiinnostunut ja Kiefer sanoo lahjoittaneensa koko komeuden Ranskan valtiolle. Nykyään hän työskentelee Pariisin ulkopuolella La Samaritaine -tavaratalon entisessä varastossa, joka ei sinänsä kalpene Barjacille, sillä se jatkuu (ilmeisesti) silmänkantamattomiin. Barjac on hankala avata yleisölle, sillä on lukemattomia turvallisuusongelmia, järjestelyongelmia, ongelmia paikallisille, kulkuongelmia jne. Niinpä Kieferin Xanadu sammaloitunee ja sortunee, kuten Kiefer luultavasti pohjimmiltaan halusikin. Sitä paitsi: mitä olisi Barjacissa käyminen? Eikö aivan hyvin voisi käydä vallatussa rakennuksessa, tai murtautua yöllä supermarkettiin?
 
Dokumentissa Kiefer ei tunnu ylpeilevän saavutuksillaan. Hän heittää kourallisen hiottuja timantteja Barjacin alle kaivamansa tunnelin santaan, koska ”jonkin niin paljon työtä vaatineen poisheittäminen yhdellä käden liikkeellä on kiehtovaa”. Hän kertoo projektista (katsojalle ei koskaan varsinaisesti selviä, mistä on kyse), jossa hän palkkasi kymmeniä nuoria naismalleja, käski näiden poistaa meikkinsä ja puki nämä yksinkertaisiin, säkkimäisiin vaatteisiin. Sitten hän laittoi naiset möyrimään hiekassa, hakkaamaan yhteen kivenmurikoita ja siirtelemään niitä tunnelitilassa, joka muistutti jonkin keskiaikaisen luolaluostarin matalaa salia. Katsojalle näytetään selostuksen aikanaa videokuvaa ”aktista” (onko se tempaus? onko se videoteos? onko se Kieferin oma fetisistinen pätkä?), videolla Kiefer astelee naisten keskellä hitaasti, tarkkailee näiden toimia. Lopulta naiset muuraavat Kieferin sisään pieneen kammioon. Enää ehtyvä valo heijastuu Kieferin silmälasien linsseistä ympäröivän pimeyden keskellä. Kaikesta tästä, joka voisi olla suoraan Buñuelin elokuvasta tai satiirisen brittikomedian sketsistä, Kiefer puhuu kuvan päällä luettelomaisesti, ääni peruslukemilla. En mene tässä sen tarkemmin siihen kusipäisyyden elementtiin, joka Kieferin aktiin liittyy, mutta mainitsen silti: ruumiinsa tahrattomuutta työnään käyttävien naismallien hipiälle tuskin teki kovin hyvää raskaiden ja raapivien kivien paukuttelu keskellä pölyä. Ehkä he olisivat voineet kieltäytyä, varsinkin jos tiesivät etukäteen millaisesta hommasta tarkalleen on kyse. Tiesivätkö? Dokumentti ei anna tähän tarkkaa vastausta. Minun käsitykseni on, että eivät. Luultavasti kaikki oli silti kunnossa, eikä aktin taustalla kummitteleva, erittäin arvelluttava patriarkaalinen rakenne ole mikään syvempi ongelma taidekentällä.
 
En jaksa uskoa olevani ensimmäinen, joka on kiinnittänyt huomiota näihin piirteisiin. Jopa Helsingin Sanomien kritiikin otsikossa annetaan ymmärtää, että Kieferiä on syytetty megalomaanisuudesta. Miten Kiefer vastaa tähän – tai pikemminkin miksi vastaisi? Onko sillä mitään merkitystä? Patoumien ja halujen takana ei ole välttämättä yhtään mitään. Syitä ei ole, tai ne eivät ole kiinnostavia. Muutama vuosi sitten julkaistussa The Telegraphin haastattelussa Kiefer sanoo, että hänellä ei ole tyyliä, että hän ei ole brändi. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa, kuten hyvin tiedämme. Barjacin tarkoituksesta kysyttäessä hän puolestaan vastaa:

Oh, I have no intended impact. None at all. Each viewer can create their own experience, their own work from what they see. It’s nice if people understand the ideas and references behind my work, but it’s absolutely not necessary. There is no intention, no big idea behind that place. I just started it…

En pohjimmiltani syytä Kieferiä mistään, vaikka retorisesti tekstini niin varmasti tekeekin, jo aiheensa puolesta. Minäkin pidin Kieferin näyttelystä ja odotin sitä hartaasti heti ensimmäisten uutisten saapumisesta lähtien. Huomasin yksinkertaisesti vain olevani kiinnostuneempi Barjacin problemaattisesta psykomaantieteestä kuin itse näyttelystä teoksineen, joka toisaalta tuntui ”vain” turvalliselta8, pieneltä globaalilta taidekeitaalta keskellä Mänttää ja Suomea. Ehkä älyttömintä koko näyttelyssä onkin juuri se tosiasia, että se on Mäntässä, mikä tuntui värittävän niin minun kuin kumppanienikin kokemusta. Ihmettelimme ääneen melko olemattomia turvatoimia. Olisin voinut koska tahansa sännätä jotain taulua päin ja päätyä oitis uutisiin ympäri Eurooppaa. Ei olisi tarvinnut suunnitella ja toteuttaa koulusurmaa tai terrori-iskua. Olisi tarvinnut vain hypätä parikymmentä senttiä.

 


 

1 Rumaa siinä mielessä, että sen katsominen tuntuisi masentavan välittömästi mieltä. Miksi? Ehkä siksi, että alitajuiset prosessit kaivavat muististani suuntaviivoja ensinnäkin lapsuuden automatkailuun – joka oli sekä ihanaa että kamalaa, tiedättehän; asfaltti murtuu soraksi ja vähitellen karsituksi puustoksi, satojen ja tuhansien kilometrien ajan, minkä lisäksi olin matkapahoinvoiva – mutta myös kaikkiin niihin synkeältä tuntuviin teollisen yhteiskunnan tosiasioihin, jotka ovat louhineet maiseman niin rumaksi. Samoin kuin vaatteista näkee (tai ei näe, jos on idealistisella tuulella) niin kovin paljon kunkin ihmisen elämästä ja historiasta. Tällainen välitön visuaalinen palaute on omiaan laukaisemaan (ja palauttamaan) paniikkikohtauksia ja masennusta ”herkässä” mielessä, joka on jo yrittänyt eristäytyä jatkuvan esteettisen kuvavirran eskapismiinsa.

 

2 Vai onko jo kokemuksesta sinänsä puhuminen hupsua ja itseriittoista? Tai ei ehkä kokemuksen, sillä ”kokemus” sanana on vain savuverho; tarkoitan nähdyn, kuullun ja koetun mieleen ja/tai olentoon seuloutumisen prosessia. Tarkoitan infoa vastaanottavaa ja dekonstruoivaa, sen ehtoja jatkuvasti uudelleenarvioivaa tasoa, josta kokemus suodattuu tai ei suodatu: voiko Kieferistä, 1900-luvun jälkipuoliskin gallerismin monoliitista, ylipäänsä olla mitään mieltä? Onko mielipiteellä edes väliä? Kysymys laajentuu: onko taiteella väliä, jos itse taidetta kiinnostavampia ovat sen ideologiset ja institutionaaliset prosessit? Onko ”taidekokemus” itsessään nostalgisoivaa ja jopa eskapistista? Tästä päästään, yhtä lukemattomista teistä seuraten, reality-viihdekulttuuriin ja David Shieldsiin. Olen lueskellut viime aikoina Adornon 50- ja 60-lukujen kirjoituksia kirjallisuudesta (Notes to Literature). Kuudessakymmenessäviidessä vuodessa mikään ei ole tuntunut muuttuneen; taide ja taidekokemus ovat edelleen samassa, jatkuvan kuolemisen tilassa. Haamu, joka ei osaa jättää tätä maailmaa.


3
Abjekti-termiä käytän tässä mukaillen tai kääntäen: hävittämisen ja hylkäämisen syklissä näen teolliset uudisrakennukset ihmisen eritteinä, joiden pohjimmainen tarkoitus on tulla jätteeksi, hylätyiksi raunioiksi. Tämä nostalgisoiva suhde ulosteisiin on puolestaan jatkuvasti toistuva inhimillinen ominaisuus kapitalistisessa kulttuurissa, jonka markkinasovelluksesta uusin esimerkki on supersankarielokuvien buumi. Näen Kieferin näyttelyn suosion tämän vieraantumisen dynamiikan reunahuomioksi; impaston nostalgia, aineellisen nostalgia.


4
Kiefer asui 35 hehtaarin kokoisessa, entisen silkkitehtaan alueen ”studiossaan” Etelä-Ranskan Barjacissa vuodesta 1993 vuoteen 2008.


5
Toisaalta niin tekee myös Donald Trump, joten kenties olisi syytä pohtia uudemman kerran Slavoj Žižekin ajatusta siitä, että kenties pysyvien arvojen, ekonomisuuden ja järjen äänen puolustaminen voisi taas vaihteeksi olla oikea ja kaivattu vastapaino oikeistolaiselle spektaakkelipopulismille. Žižek puhuu tietenkin poliittisesta kentästä, oikeistosta ja vasemmistosta, mutta Kieferin Barjacin projektia miettiessäni myönnän hänen ajatuksensa tulleen mieleeni varsin nopeasti.


6
Sillä tietenkin liikkuu tarinoita siitä, miten paikalliset asukkaat eivät erityisemmin pitäneet urheiluautossaan kaahavasta, eksentrisestä miljonääristä.


7
En väitä tuntevani klassisen maalaustaiteen sommittelu- ja perspektiivioppia niin hyvin (tai lainkaan), etteikö 1900- ja 2000-lukujen taide näyttäisi siihen verrattuna yksinomaan kodikkaalta ja turvalliselta. Eräs ystäväni sanoi kerran, että kokee renessanssiajan ja sitä vanhemman maalaustaiteen avantgardena, sillä kaikki nykytaide, oli se ns. kokeellista tai ei, tuntuu niin ilmeiseltä ja yksinkertaiselta.


8
Viime aikoina olen alkanut suhtautua epäilyksellä tiloihin ja paikkoihin, joissa minulla on hyvä olla, joissa tunnen että älyäni ja kykyäni kokea taidetta hivellään. En sulje lainkaan pois kysymystä siitä, olisiko tullut aika vieraantua taiteesta, kuten luonnostakin, lopullisesti.

Vuoden 2016 Oscar-gaalan katsomisesta & ehdokkaista

helmikuu 29, 2016

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ehdokaselokuvista, mutta en saanut aikaiseksi ennen gaalaa. En tiedä onko sillä väliä, Oscareiden merkitys tuntuu katoavan aina viimeistään seuraavaan iltaan mennessä niidenkin mielistä, jotka ensin kuukausikaupalla gaalaa odottivat. Ilmeisesti kirjoitankin ensin itse gaalasta.

Katson Oscareita tietenkin huvittuneena, kuten asiaan kuuluu, näytelmän säännöt hyväksyen. Jos katsoo spektaakkelikoneiston elokuvia, ei liene kummallista katsoa myös spektaakkelikoneiston gaalaa. En ymmärrän toisen sorsimista toisen kustannuksella. Kukaan ei liene ajatellut sitten ala-asteen Oscareiden mittaavan mitään. Elokuvaihmiset tuntuvat seuraavan lähinnä sitä, miten hyvin osaavat lukea ja veikata ennakkoon keski-iältään 63-vuotiaan, miesvaltaisen akatemian makua. Ymmärrän tämän hyvin, sillä teen niin itsekin. Se on yllättävänkin hauskaa ja luo tunnetta siitä, että omassa havainossa olisi jotain erityislaatuista kyvykkyyttä, mikä ei tietenkään kaanonia katsottaessa kaanonin luomilla säännöillä pidä paikkaansa. Samalla se on jo perinteiseksi muuttunut oire irtaantumisesta; merkityksettömyyttä varten luotu, ”ironisen” tarkkailijan katsomisstrategia. Toisaalta ainakin omalla kohdallani mukana on myös nostalgiaa: ala-asteikäisenä, Filmnetiä päivittäin tuntikausia katsovana lapsena Hollywood oli minulle oikeasti taianomainen maailma.

Tämän vuoden ehdokaslistalla oli liuta mukiinmeneviä elokuvia, sekä muutama ihan hienokin. Sellainen tuntuisi antavan lisäpotkua aivoissani gaalan katsomisen oikeuttamiseen, vaikka kaiken jälkeen aamuseitsemältä, vatsa täynnä perunalastuja ja muuta paskaa olenkin aina sitä mieltä, että tätä touhua ei enää ikinä.

Chris Rockin juonto: Hollywoodin rasismia piiskaava ja/tai katsojan naamaan väsyttävyyteen asti hierova spektaakkeli spektaakkelin sisällä leikkasi gaalan metkasti kahteen limittäiseen tasoon. Jakajat (siis ne, jotka eivät olleet Rockin vitseissä mukana) yrittivät herjameressä tehdä työnsä ja palkintojen saajat nauttia palkinnoistaan, vaikka Rockin juonto ei antanut sellaiselle tilaa käytännössä lainkaan. Tuloksena oli usein kiehtova, usein vaivaannuttava dynamiikka. Touhu tosin rauhoittui sekavan alun jälkeen, löysi uomansa. Niin sanottujen tabujen niin sanottu paskaksi paiskominen ei minua sinänsä haittaa, mutta silti kuulin itseni parahtavan ”jakakaa nyt herranjumala niitä palkintoja, tässä haluaa nukkumaankin joskus”.

Hieman huvittavasti rasismikeloista oli melko pitkälti unohdettu kaikki muut vähemmistöt kuin ns. afrikanamerikkalaiset, mikä puolestaan teki muutamista aasialaisista, arabeista, latinoista jne. kiintiöedustajia. Ehkä tämä on saivartelua; yksi taistelu kerrallaan, jne.

Parasta olivat Oscar-kaavaa rikkovat välijipot, kuten Rockin, Kristen Wiigin ja Jeff Danielsin Yksin Marsissa -sketsi, joka viimein huomautti elefantista olohuoneessa: jos Damonin hahmo olisi ollut musta, oltaisiinko hänen pelastamiseensa elokuvan maailmassa todellakin käytetty satoja miljoonia dollareita niin budjetissa kuin työtunneissakin?

Hauska oli myös Louis C.K.:n pieneksi keikaksi muuntunut parhaan lyhytdokkarin jakopuhe, jossa C.K. tuli dekonstruoineeksi taloudellisen eron Hollywoodin tähtien ja ns. oikeiden elokuvantekijöiden välillä (jälkimmäiset poistuvat gaalasta Honda Civicillä). Mutta onko varsinaisen voittajan helppo ottaa palkinto sen jälkeen vastaan? Oliko C.K.:n touhu itse asiassa alentuvaa? Unclear.

Mutta itse palkinnoista. Veikkasin 16/24 oikein, mikä on lopulta melko vähän; gaalassa oli paljon ilmeistä, mutta myös jonkin verran yllätyksiä. Sellaisia olivat Mark Rylancen sivuosapysti (vaikka jälkikäteen ajateltuna, kun miettii akatemian koostumusta, siinä ei ole mitään yllättävää. Rylancen palkinnosta olin hyvilläni, veikkasin sitä pessimistisesti Sylvester Stallonelle edes näkemättä Creediä), Ex Machinan efektipysti (mikä on 15 miljoonan budjetilla aika vaikuttava suoritus), Sam Smithin parhaan biisin pysti (Lady Gaga oli ilmeinen ennakkosuosikki) ja Spotlightin parhaan elokuvan pysti (odotin että The Revanant, Mad Max ja The Big Short olisivat ilmeisempiä voittajia).

Yleisiä hajahuomioita ehdokkuuksista ja voittajista:

-Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).

Roomista sanottakoon, että eräänlainen rikos on Jacob Tremblayn jättäminen ilman parhaan miespääosapystin ehdokkuutta. Brie Larson voitti leffasta (odotetusti, mutta ei ansaitusti) parhaan naispääosapystin (vaikka mielestäni Larson olisi aivan yhtä hyvin voinut olla sivuosa), mutta elokuvaa kannatteleva voima on 9-vuotiaan Tremblayn rooli, jonka kautta elokuva myös fokalisoidaan. Pirun viritelty, juustoinen ja manipulatiivinen leffa, muuten. Mutta siinä on myös paljon kiinnostavaa (tosin lähinnä tekstinsä puolesta). Tremblay on silti varsin hyvä. Ehkä Tremblay on siinä vain oma itsensä, lapsi. Joka tapauksessa akatemia on viimeksi antanut pääosaehdokkuuden lapsinäyttelijälle 84 vuotta sitten (Jackie Cooper vuonna 1931, ei voittanut). Anna Paquin (11v) ja Tatum O’Neal (10v) ovat nuorimmat sivuosapystien voittajat. Ilmiselvää on, että pääosapystiin liittynee jonkinlaista ikärasismia.

-Tarantinon isoja pystejä (elokuvakuningatar Jennifer Jason Leighin mahtavaa sivuosaa lukuun ottamatta) täysin vaille jäänyt The Hateful Eight (paras Tarantino hetkeen) olisi pessyt lattioita monella ehdokkaalla. Itselleni Tarantinon poissulkeminen on täysi mysteeri, joka lienee lähinnä politiikkaa. Näiden ehdokkaiden keskellä ihminen, jonka mielestä Tarantino ei ole suvereeni (niin kuvan, äänen kuin näyttelijöidenkin) ohjaaja tai Robert Richardson ehdokkuuden ansainnut kuvaaja on minulle melko läpitunkematon kasa kvartsia. Morricone sentään voitti viimein sävellyspatsaansa. Mainittakoon, että pidin paljon myös Carolin scoresta.

Spotlightia moni osasi veikata parhaan elokuvan saajaksi, vaikka näkemistäni prestiiseistä se oli heikoin. Ei mitään, mitä Pakulan All the President’s Men ei olisi tehnyt paremmin jo 40 vuotta sitten. Kenties tämä on sitten sitä ”ajattomuutta”. Aivan kuten stagnaatio. Kuivakka, viimeisen päälle huolella tehty ja näytelty kolmen tähden proseduraali, joka masturboi jenkkiläisen, liberalistis-nukkavierulle älykölle tyypillisen toimittaja-fantasman äärellä. Sinänsä ihastuttavan modernistinen aihe (katolisten pappien organisoitu pedofiliarinki) lienee ”painava”, mutta käsittely ei tuo keskusteluun minkäänlaista uutta informaatiota. Itse tutkimusproseduurin kuvaamisen sijaan olisin ollut huomattavan paljon kiinnostuneempi katsomaan ja kuulemaan villejäkin analyysejä katolilaisen Bostonin psykososiaalesta tilasta ja siitä, mikä ajaa juuri katoliset papit näin laajaan pedofiliaan, niin Bostonissa kuin ympäri maailman.

Toisin sanoen elokuvassa ei ollut minkäänlaista analyysia. Elokuvassa ei toki tarvitsekaan olla. PAITSI jos tekee populistista, Painavalla Aiheella ratsastavaa dokufiktiota. Miksen mieluummin lukisi aiheesta tehtyä kirjaa? Miksen mieluummin katsoisi siitä tehtyä dokumenttia? Mitä tämä fiktionalisoitu, mutta silti mahdollisimman todenmukainen (jne.) käsittely tuo siihen lisää?

Kyllä, tositapahtuviin perustuva prestiisielokuva on tyhjä kategoria, elokuvan nolla-aste, toimittajien tekemä elokuva, toimittajien käsitys taiteesta: raflaavat tositarinat mahdollisimman kaltaisena mimesiksenä.

-Päteekö kaikki edellinen toiseen ehdolla olleeseen tositapahtumaprestiisiin, The Big Shortiin? Kyllä ja ei. Pidin The Big Shortista varauksettomasti paljon Spotlightiä enemmän. Osin siksi, etten oikeastaan ollut nähnyt mitään sen kaltaista aiemmin. Täten The Big Shortin voisi kuvitella jäävän elämään elokuvataiteen historiaan, mutta en usko. Se on lopulta liian omituinen, liian läpitunkematon sisällöltään. Se häkeltää aluksi, koska on leikattu kuin ”pörssimaailman sykettä” (tai jotain) kuvaava dokumentti. Kaava on hupsu: elokuvasovitus talouskuplan ennakoineista henkilöistä siten, että lopputulos on puoliksi dokumentti, puoliksi neljättä seinää rikkova komedia. Aivan kuin The Big Short olisi dokumenttielokuva, jota ohjaaja Adam McKay lähtee fiktionalisoimaan, pilkkomaan ja humorisoimaan. Dialogista ei kukaan talousmaailman ulkopuolinen tajua varmasti yhtään mitään, eivätkä neljättä seinää rikkovat asian rautalangasta vääntävät hahmot (esim. Margot Robbie poreammeessa) auta asiaa. En usko, että on tarkoituskaan. Tämä ei haittaa, koska draama toimii ennen kaikkea äänenpainoilla ja leikkauksella. The Big Short puhuu kuin koirille puhutaan. Käytännössä päähahmojen päälle pinotaan jatkuvasti kasvavissa määrin käsittämättömämpiä kusetuksen ja typeryyden strategioita, mihin nämä reagoivat kasvavalla epäuskoisuudella. Helppoa. Ymmärrän jos siitä ei pidä.

Minä pidin siitä paljon. Luin varsinaisen kirjan heti perään. Ymmärrän nyt 1,7% enemmän siitä, mistä oli kysymys. Kirja oli itse elokuvaankin verrattuna heroiinia, jumalattoman vetävä ja kiehtova. Miten taitava punoja Michael Lewis onkaan! Onko kirjakin lopulta täysin tyhjä? Ovatko kaikki kepeät tietokirjat? Unclear.

The Big Short on ehdokaselokuvista ainoa, jonka uudelleenkatsomista harkitsen tulevien kuukausien sisällä. Olen itse asiassa pahoillani siitä, että Steve Carrell ei saanut sivuosaehdokkuutta. Mielestäni hänen roolinsa oli mainio, varsinkin Steve Eismanin hahmosta (elokuvassa Mark Baum) kirjasta lukeneena. Carrell tuntuisi OLEVAN Steve Eisman. Siis analoginen hahmo. Pidin myös Balen roolista, hänen hahmonsa Michael Burry (jonka kiinnepiste todellisuudessa on myös nimeltään Michael Burry, en tiedä miksi Eismanin nimi vaihdettiin) on mitä kiehtovin asperger-syndroomaisen tavalla.

Kaikki tämä on epäreilua muita ehdokkaita kohtaan, sillä luen kirjaa ja katson elokuvaa päällekkäin. Ne vahvistavat ja selventävät toisiaan. Myös aihe on epäreilu valtavuudessaan. Talouskupla. Finanssikapitalismi. Osakeomistajuus. Kulttuuriamme määrittävä tekijä, josta johtuu viime kädessä myös fossiilinen ympäristökatastrofi.

-Luulen silti, että The Look of Silence ja Anomalisa ovat vuoden parhaat elokuvat, mutta en ole nähnyt vielä kumpaakaan.

-Pitäisikö DiCaprion voitosta sanoa jotain? Ymmärrän studiossa hetken verran kääntyneen Mari Rantasilan (ja ”someraivon” aiheuttaneen) nurinan siitä, ettei Leon roolissa tarvinnut varsinaisesti näytellä. Sehän on vain totuus. Huomattavaa kuitenkin on, ettei Leon rooli ole silti huono, sillä Leo teki yksinkertaisesti sen, mitä elokuva taideteoksena vaati. Kyllä, Redmayne, Fassbender ja Cranston ”näyttelivät” luultavasti paljon paremmin. En jaksa silti valittaa, sillä joo, DiCaprio ansaitsi pystin takautuvasti, mutten myöskään siksi, että The Revenant oli vuoden ehdokaselokuvista ainoa, jonka äärellä koin hetkellisesti jotain ns. pyhän kokemista lähentelevää. Teatterissa istuessani siis ajattelin hetken ajan, että ”hitto, tämähän on lähes taide-elokuva!” En tiedä, onko se hyvä asia, enää. Onko elokuvan arvostaminen taidemuotona ns. möhismiä? Saako elokuva enää tuntua siltä, miltä Tarkovskin näkeminen ensimmäistä kertaa tuntui? (tämä on tietenkin hyperbola, koska ei mikään tunnu siltä, enää) Lopulta The Revenant on kovin tyhjä elokuva, enkä tiedä tarvitseeko minun nähdä sitä uudestaan. Varsinaisestihan siinä ei itse luonnonvalossa kuvatun, upean visuaalisuuden lisäksi ole mitään sisältöä. Mutta mitä kuvia! Uuh. Elokuvan äärellä mietin, että meidän on totisesti tullut aika vieraantua lopullisesti luonnosta. Siinä, että tällaisia luontosuhteita saa vain taiteen välityksellä on jotain mätää. Niinpä luonto tulee unohtaa.

Toisin sanoen ymmärrän huomattavan paljon vähemmän Rantasilan vaahtoamista siitä, miten löysä, tylsä ja huonosti ohjattu The Revenant hänen mielestään oli (voin rehellisesti sanoa, että The Revenant taisi olla visuaalisesti upein Finnkinon elokuvateatterissa ikinä näkemäni elokuva). Voi veljet, voin vain kuvitella Rantasilan katsomassa verkkarit jalassa Béla Tarria ja jälkikäteen hölisemmässä jotain silkoa siitä, miten hyvä elokuva on ”hyvä stoori joka etenee tiukasti”. Minun puolestani ”hyvät stoorit” voisi keittää ja myydä Mustamäen torilla orjiksi. ”Hyviä stooreja” ei tarvita elokuvassa niin kauan kun meillä on esimerkiksi kirjallisuutta. Eikä niitä tarvitse, itse asiassa, kirjallisuudessakaan. Stoorihan on sitä parempi, mitä vahvemmin se eristää todellisuudesta. Vähän kuin työnteko. Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia.

 

Luetut kirjat 2015, osa 3/3

tammikuu 23, 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Hankala lukukokemus, sillä tähän liittyy myös paljon aikalaisuuden vaahtoa, mikä puolestaan tekee lukukokemuksen usein lähes mahdottomaksi, koska on hankala sanoa mikä on teosta, mikä yhteiskuntaa, mikä kirjallisuuden piirejä; mikä sitä että ”Suomessa tapahtuu” vs. se, että tämä olisi ”vain” käännöskirja (jolloin en olisi tullut lukeneeksi sitä). Joka tapauksessa Laura on hyvä ja fiksu tyyppi ja olen onnellinen hänen puolestaan Finlandia-palkinnosta ja Gallimard-diilistä, mutta myös siitä, että jokin hieman perinteisestä poikkeava voi saada Finlandian (mikäli Finlandialla mitään muuta kuin kaupallista arvoa on, ainakin se hetkeksi leventää lukijoiden marginaalia). Silläkin uhalla, että suututan keskimäärin kaikki (sillä en pitänyt kirjasta varauksetta), kirjoitan joitain havaintoja lukukokemuksestani.

Oneironin hahmot eivät varsinaisesti koskettaneet minua, mutta en tiedä onko tarkoituskaan näin suuren metamäärän ja performanssigalleriakuvaston lävitse. Itse asiassa pidin kirjasta enemmän, mikäli ajattelin sitä vaikkapa skitsofrenian kuvauksena, tai vielä paremmin: kuvauksena tai satiirina siitä, miksi tai miten romaaneissa pitäisi olla henkilöhahmoja ja eläytymisesityksiä. Mitä se on, kun kirjoittaja asettuu jonkun ”toisen” nahkoihin, yrittää luoda mahdollisimman ”uskottavan” psykologisen hahmon tai kertoa tarinoita (perinteisen proosan alhosta kehotan, edelleen, kuuntelemaan tämän)? Sillä Oneironin kaikki hahmot tuntuivat, lopulta, melko samanlaisilta; heidät erotettiin toisistaan lähinnä nimillä ja kansalaisuuksilla (mikä tietenkin suomalaisessa romaanissa pistää heti silmään, halusi tai ei, varsinkin jos mukana ei ole yhtään suomalaista), tietyillä piirteillä. Heistä kerrotaan nimeltä, kolmannessa persoonassa, kertoja on kuin kuoro, huudahtelee, toisinaan kyselee, kuin hakemalla hakisi eroja. Kunkin taustatarinat kyllä syventävät hahmoja, mutta miksi hahmot jäävät mielessäni silti niin ulkokohtaisiksi ja toisaalta samanlaisiksi? Voiko se liittyä kerronnan ja psykologisen romaanin konventioihin? Heti jos perinteistä, paljon muistelevaa ja yltäkylläistä sisäistä monologia käyvää näkökulmakerrontaa rikkoo, alkaa syntyä kerronnallisia ongelmia? Tässä mielessä Oneiron oli minulle jonkinlainen lukemisen laboratorio: se ei toisaalta ollut ns. ”upottavaa” lukukirjallisuutta, mutta ei toisaalta myöskään keinoiltaan tarpeeksi raflaava, jotta olisi alkanut toimia silkkojen muodollisten dynamiikkojen kautta (lähempänä ns. taideromaania tai kokeellista romaania tai mitä ikinä).

Myönnän siis, että minulla oli ongelmia tyylin ja rekisterin kanssa, ja edellä kuvailtu metapositiokin on jälkiviisasteleva. Tämä tosin lienee henkilökohtainen, kielen tasoon liittyvä preferenssini: arvotan yleensä kylmän tiukkuuden ja toisaalta leikkauksen häiritsevyyden pirskahtelevan adjektiivikylläisyyden ohi. Muistaakseni joku puhui teoksen yhteydessä Clarice Lispectorista, minkä näkisin ihan asianmukaiseksi yhteydeksi. Minulla on samoja kielellisiä ongelmia myös Lispectorin kanssa (jopa siinä määrin, etten yleensä saa luettua hänen teoksiaan loppuun), mikä tuotantoja tunteville tiedoksi annettakoon. Siitä, miten ”barokkinen” kerronta kestää mielestäni aikaa paljon niukkuutta heikommin olisi oman kirjoituksensa väärti, mutta ei välttämättä liity Oneironiin.

Toinen kielellinen ”ongelma” (sillä tämän romaanin tapauksessa ongelmat ovat myös positiivisia, koska laittavat aivon hankaamaan vastaan; harvoja vuonna 2015 lukemiani kirjoja mietin niin paljon kuin Oneironia) oli hankalammin määriteltävissä oleva, mutta olen kuullut useammalta lukijalta samanlaisia mietteitä: teoksen kieli tuntuu käännössuomelta. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö se olisi huonoa kieltä. Samalla sen kääntämisessä muille kielille ei liene minkäänlaisia ongelmia, eihän kukaan teoksen hahmoista muutenkaan ole suomalainen, eikä siis ajattele suomeksi, vaikka teksti onkin suomea. Voisiko tämä olla alitajuinen ongelma, ts. kertoja yrittää puhua mahdollisimman ”yleistä”, globaalille käännöskirjallisuudelle ominaista kieltä, kun henkilöhahmotkin ovat joka puolelta maailmaa? Tavallaanhan Oneiron olisi kannattanut (kannattanut on tietenkin väärä sana, koska kukapa englanniksi mitään saisi julki, ellei välissä ole ensin oman maan instituutioita) kirjoittaa suoraan englanniksi, sillä sen tähtäin on selkeästi jo valmiiksi jossain muualla. Siinäpä kirjallisuuden graduille aihiota, varsinkaan kun näin pitkän ajan perästä en osaa perustella havaintoani sen kummemmin. Kitkattomuutta kaipaavalle käännöskielisyyden tuntu ei sinänsä ole ongelma; mitä suomi kielenä ylipäänsä edes on, nykyään?

Valkoinen, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila on trooppina kiinnostava: suomalaisessa kirjallisuudessa uusi juttu (”koska eihän meillä ole kuin arkirealismia”, jne.), mutta toisaalta lukemattomat tv-sarjat, elokuvat ja pelit ovat tulleet saturoineeksi sen omassa viihdetajuntakeskuksessani (viimeksi eilen pelasin tietokoneroolipeliä, jonka tekstuaalinen kerronta on täynnä toisten hahmojen tajuntoihin ja erilaisille ”tasoille” [planaariset, maagiset jne.] menemistä), minkä lisäksi romaanin ”galleristisuus” on ehkä liiankin kodikasta ja helppoa minulle. En siis tarkoita asetelmallisuutta, vaan taidegalleriaa valkoisena ja hygieenisenä arkkitilana. Mieleeni tulvivat kaikki ne käsitteellisen nykytaiteen kerrokset, joita pienen elämäni ajan olen mättänyt aivooni. Kurt Krenin leffat vain laulavat. Toisaalta juuri noita meemejä teos ei dekonstruoi tarpeeksi, jotta se toimisi puhtaan älyllisellä tasolla siten, että hahmoihin samastumattomuuteni tekisi korjausliikkeen kohti ideoiden dynamiikkaa. Silti ehdottomasti paras osio on yhdysvaltalaisen performanssitaiteilija (*huokaus*) Shlomithin luento juutalaisuuden ja nälän tiimoilta. Esseeromaania kohti!

 

Jean Baudrillard: Amerikka & Lopun illuusio & The Transparency of Evil: Essays in Extreme Phenomena

Amerikka ei totisesti ole Jani-sedän parhaimmistoa. Sinänsä kipakan alun jälkeen esiin möyrii se vähän rasistiselta ja vanhoilliselta vaikuttava vanhus, joka ei sen kummemmin kantojaan perustele. Ehkä Amerikan kerronnan matkakirja-/pamflettimaisuus saa efektin aikaiseksi, sillä Lopun illuusio on huomattavasti kiinnostavampi ja The Transparency of Evil jo mainio. Baudrillard on aforististen lauseiden jumala. Mielestäni on ilmiselvää, että Baudrillarin ajatukset eivät ole vanhentuneet millään muotoa, vaikka ”yhyy postmoderni loppui jo ja oli väärässä, niisk ja buhuu” -hipsterit niin väittäisivätkin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Baudrillard oli helvetin tarkka ja herkkä kaveri, joka näkee toisenlaisella tasolla kuin kaiken maailman nihilismistä syyttelevät, 1.divisioonan joukkuepelaajat. Nihilismiähän se ei ole, ainoastaan selvänäköisyyttä, eikä sen tarvitse tarkoittaa myöskään sitä, että hanskat pitäisi lyödä tiskiin. Ei filosofia ole mikään vitun työkalupaketti tai ratkaisuehdotelma, vaan jättää maailman juuri sellaiseksi, millainen se oli jo löydettäessä. Merkityksen katoamisen filosofia ei ole mikään syyte tai kehotus.

”Jos asiat ovat olemassa, niihin on turha uskoa. Jos niitä ei ole olemassa, niistä on turha luopua.”

 

Steven Erikson: Forge of Darkness (The Kharkanas Trilogy #1)

Malazan-saagan prequel-trilogian avausosa oli minulla kesken lähemmäs vuoden, mutta kahlattua läpi lopulta tuli ja helmikuussa ilmestyvä seuraava osakin meni jo ennakkotilaukseen. Parhaasta päästä high fantasya edelleen, samat ruusut ja risut kuin Eriksonin aiemmissakin. Se myytin ja legendan, aikakirjan tuntu näissä viehättää.

 

H. P. Lovecraft: Call of Cthulhu and Other Weird Stories & The Thing on the Doorstep and Other Weird Tales & Dreams in the Witch-House and Other Weird Tales

Olisikohan tässä jo leijonanosa Lovecraftin tuotannosta? Kaikki tärkeä, joka tapauksessa. Samalla useampi kuukausi elämästäni, sillä luin näitä rutiininomaisesti lähinnä öisin, n. 30-60 minuutin verran kerrallaan. Mitä Lovecraftista sanoisi? Käytännössä koko tuotanto on yksi tarina, joka vain moduloituu ja jättää ihastuttavasti monet kirjalliset konventiot huomioimatta. Mitä merkitystä on dramaattisella, rikkaalla rakenteella, mikäli ihmiselämä on joka tapauksessa vain huono kosminen vitsi ja mielenterveys vain immuunisysteemi, joka harhoillaan suojaa meitä siltä banaalilta typeryydeltä, joka sokeana idioottijumalana lojuu kosmoksen ytimessä, jonka ympärillä otukset tanssivat pillien piipityksen tahdissa?

Lovecraftin omin tyyli on tietenkin se kuivakka, tapauskertomuksen objektiivisuutta apinoiva ”kerronpa tiedemiehestä, jonka paperit löysin/tiedemies muistelee jälkikäteen” Mountains of Madnessin, Call of Cthulhun, Charles Dexter Wardin jne. tapaan, vaikka oma viehätyksensä on myös Lord Dunsanysta selkeästi vaikuttuneessa ns. unisyklissä, jonka tapahtumia sarjatulella juoksuttavissa fantasioissa on melko erilainen rekisteri Cthulhu-kamaan verrattuna.

Lovecraftin sittemmin paljon puhuttu rasismi ei ole erityisen kiinnostavaa, sillä se on tuntuisi olevan vain yksi looginen aikalaisseuraus vähän ruman, vähän konservatiivisen 1900-luvun alun New Englandin alueen lukutoukkamiehen psyykeessä. Valitettavaa, toki, mutta melko heikosti natsien käsikassaraksi alistettavaa. Huomattavan paljon kiinnostavampaa on Lovecraftista vedettävät viivat nykyiseen spekulatiiviseen realismiin aina Timothy Mortonista Thomas Ligottiin, ja tietenkin se kaikki muu vaikutus roolipelikulttuuriin, kauhuun ja fantasiaan.

Kirjallisesti tuotannon keskeinen ydinhän on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, ongelma siitä, miten kuvata jotain, mitä ei voi sanoin tai ihmisen aistein kuvata. Tästä syntyy enemmän tai vähemmän onnistuneita kertomuksia. Kaltaiselleni roolipelinörtille ja NIMIEN magian orjalle tuotannon keskeisin ydin on toki Lovecraftin (ja kumppaneiden) luoma) käsittämättömien, ulottuvuuksien välisten jumaluuksien pantheon. Lonkerokärsäinen Cthulhu, sokea idioottijumala ja kaaoksen sulttaani Azathoth, lentävä spagettirykelmä tai vastaavasti kelipot-tyylinen kuulakonstellaatio Yog-Sothoth, Shub-Niggurath eli The Black Goat of the Woods with a Thousand Young tai näiden sanansaattajana toimiva Nyarlathotep, tuo erisnimien kuningas… Kyllähän te tiedätte.

 

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco

Ihastuttavan nihilistinen Ligotti on tietenkin nimenomaan prosaisti (vaikka aiemmassa merkinnässä mainitsemani The Conspiracy Against the Human Race onkin eräänlainen nihilismin historia), kauhunovellisti. Vai ovatko hänen novellinsa kauhua? Ehkä ne ovat. Ligotti on Lovecraftin moderni versio, joka kiinnittää huomiota myös kerronnan konventioihin, kiertäen ja karttaen niitä versiona 2.0. Novelleissa on varsin omalaatuinen tunnelma, jolle en ainakaan äkkiseltään keksi verrokkeja nykykirjallisuudesta. Jollain perverssillä tavalla lähimpänä saattaisi jopa olla satiirikko, niin ikään novellistina kunnostautunut George Saunders, mikäli Saunders unohtaisi kaiken velkansa metafiktiolle ja Amerikkalaisen, Hyvää Tarkoittavan Surkimuksen kuvauksensa. En puhu Saundersin ja Ligottin tyylistä (ne eivät ole lainkaan yhteneväiset), vaan tietystä taipumuksesta rakentaa hahmoilleen pieniä yhteisöjä, jotka ovat näennäisesti täysin omavaraisia, vaikka se, mihin niiden tapahtumat viittaavat ovat nimenomaan ympäröivä yhteiskunta. Äh, ehkä päädyn vain määrittelemään allegorian tai satiirin. Eikä Ligotti ole allegoriaa tai satiiria, vaan visioissaan hyvin tosissaan, jos kohta ”tosissaan” oleminen on Ligottin universumissa yhdentekevää.

 

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet 

Ah, no nyt nykii. Pieni päiväkirjaromaani päivänsinien kukintojen tarkkailusta, kuolemaa odotellessa. Symboliikka on niin laajaa ja elämänkokoista, että lakkaa olemasta symboliikkaa. Hieno kirja, todella ahdistavan arkinen, mutta silti tai juuri siksi myös todella ajaton, todella yksinkertainen.

 

Henriikka Tavi (toim.): Kolmetoista & Antti Salminen: Kokeellisuudesta

Poesian tuoretta esseekamaa, Kolmetoista ei ole tainnut vielä edes ilmestyä. En ala näistä, kustantamon edustaja kun olen, tässä yhteydessä sen enempää kirjoittaa. Salminen on mainio rinnakkaisteos Energialle ja kokemukselle, Kolmetoista Henriikan 12-projektille.

 

G. I. Gurdjieff: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa

Ilmeisesti tämä pitäisi lukea jonkinlaisena veijariromaanina, sillä Gurdjieff ei erityisemmin vaikuta tyypiltä, jonka sanomisiin kannattaisi luottaa. Joka tapauksessa vekkuleita anekdootteja, vaikka Gurdjieffin ”opetuksista” tässä kirjassa ei ole rahtuakaan, eikä myöskään, lopulta, mitään varsinaisia perusteita tai selityksiä sille, miksi nämä henkilöt ovat niin ”merkittäviä” (hieman samanlaista, sumeilematta selittämättä jättävää persoonien ylistystä on Henry Millerin, Gurdjieff-fani hänkin, tuotanto pullollaan).

G itse näyttäytyy (luultavasti tahallisesti, ainakin mikäli opetuslapsilta kysytään) melko helppoheikkimäisenä tyyppinä, joka käyttää ihmisiä sumeilematta hyväkseen tehdäkseen rahaa, eikä tunnu edes kyseenalaistavan rahaa millään muotoa. Melkoisia urotöitä kusettamisen saralla nämä Gurdjieffin bisnes-systeemit joka tapauksessa ovat, uskoi niitä eli ei. Toisaalta tyhmä se on joka maksaa, jne.

Sikäli vähän hupsu kirja kääntää, että haiskahtaa enemmän tosifanille suunnatulta oheiskirjallisuudelta.