Siirry sisältöön

Safar

12 elokuun, 2020
tags: ,

Kuudes teokseni Safar on tullut painosta. Sen voi ostaa esimerkiksi täältä.

Safar

Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani

2 elokuun, 2020

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

 

Jaksaako autofiktiota terminä tai kategoriana vielä käsitellä?

Sinänsä en ole kirjallisuuden tapauksessa juuri muuta käsitellytkään enää vuosikymmeneen, mitä tulee aikalaisfiktion reunaehtoihin. Nykyään romaani ilman autofiktiota tuntuu problemaattiselta tuplahuijaukselta1; redundanttiselta ja nostalgisoivalta luksustuotteelta, joka kuolleen median (kaunokirjallisuus) lisäksi käyttää vieläpä kirjallisuuden sisällä kuollutta ontologiaa (luodut henkilöhahmot ja tarinat).

”Käytännön teoreettisella” tasolla ongelmani proosan suhteen ovatkin enää pääosin sen ongelmia, kuinka ratkaista tämä ”todellisuuden ristiriita”.

Sille on syynsä, miksi käytännössä koko aikuisikäni lempikirjallisuuksiani ovat olleet päiväkirjat, fragmentit, muistiinpanot ja erilaiset reflektiot.

Jos mietitään sitä kehityskulkua kohti ”todellisuuden nälkää”, jonka viimeistään David Shields formuloi (ja väitti tulevaksi dominantiksi vuosikymmen sitten, joskaan en enää allekirjoita tuolloisen minäni hölmöä ”nerokäsitystä”; eihän taiteen historian kannalta merkitystä ole niinkään yksilöllä itsellään vaan sillä, onko kehitteillä ideoita), ei myöskään autofiktiobuumi ja esseistiikan uusi nousu sinänsä tule yllätyksenä. Itse asiassa Shields ennusti sen täsmälleen. Toki on fuulaa jos ja kun autofiktiosta puhutaan uutena ilmiönä (joskin termi kehiteltiin vasta 70-luvulla), sillä mitäpä muuta kuin autofiktiota olivat vaikkapa Harriet Wilson, Marcel Proust, Marguerite Duras, Henry Miller, Anaïs Nin; saati sitten Eeva Kilpi tai Pentti Saarikoski, Christer Kihlman, Märta Tikkanen tai miehensä Henrik…

Tietenkin voi sanoa, että autofiktiota on kaikki kirjallisuus. Tämä on pitkän kaavan mielessä totta, mutta samalla termin vääntämistä jo niin totalisoivaksi, että se kadottaa kaiken mielensä.

Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ”poliittisen” mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ”aitoja mielipiteitä” (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti. Ja koska jokainen meistä haluaa kirjoittaa kirjan (en ymmärrä miksi) ja kirjan korkein taso kulttuurisamme on romaani (en ymmärrä miksi), saattaa autofiktio olla harvoja jäljelläolevia keinoja siihen samalla, kun mielikuvitus on siirtynyt kirjallisuudesta tv-sarjojen ja pelien puolelle.

Mutta tämä ei ole Onnenkissalta pois, päinvastoin. Sehän merkitsee vain sitä, että kissalla on rikas perinne, josta kiinnostunut lukija voi etsiä lisäluettavaa, etsiytyä syvemmälle kehityskulkujen ja hengenheimolaisten kaninkoloon. Syy sille, miksi Vähäpesolan kirja onkin mielestäni niin onnistunut teos, oli se sitten esikoinen tai ei, johtuu pitkälti juuri sen muodosta, joka naittaa esseeromaanin ja (auto)fiktion. Usein, jos ratkaisee muodon ongelman, tulee sisältö kyytipoikana; sisältö alkaa tuottaa muotoa, muoto sisältöä. Aikalaisromaani kun ylipäänsä taiteenlajina (minulle, lukijana ja ajattelijana) tuntuisi tässä vaiheessa historiaa olevan tilanteessa, jossa sen tulee ratkaista nimenomaan ja ensisijaisesti muodon kysymys oikeuttaakseen olemassaolonsa. Tuntuu siltä, että vain muotonsa kautta se voi enää sanoa mitään, jos silloinkaan. Ajattelun välittäminen (joka on tietenkin vain surkea yritys mimesikseen) tekstinä ei vaadi romaanimuotoa, toisaalta romaanin ja fiktion kehys varsinaisten ”ajatusten” ympärillä katsotaan ajassamme löysäksi, turhaksi. Autofiktio on näiden voimien risteämispisteessä.

Muotokommenttiani ei näin ollen pidä ajatella redusoivassa merkityksessä, sillä eihän mitään taidetta ole olemassa ilman muotoa. Toisaalta Onnenkissan kertoja itse sanoo kirjallisuuden tulkinnan olevan tunnetta. En tiedä onko tällainen vain samasta asiasta puhumista eri termein. Mikko Lamberg komppaa hienossa tekstissään Onnenkissasta:

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Olen ensinäkemältä periaatteessa 360-asteisesti eri mieltä siitä, mistä tulkinnassa on kysymys, mutta vastapoolina eivät tässä olisi argumentit (ne kuuluvat ensisijaisesti tieteeseen, toissijaisesti retoriikkaan) vaan dynamiikka, rytmi, sommittelu. Mutta ehkä tämä on vain tapani sanoa monimutkaisesti etsiväni tunnetta. Kenties miellän tunteiksi sitten pikemmin sen niin sanotun sisällön, jonka tekstin yleisesti oletetaan välittävän. Väitelauseet, tavallaan. Tunne on aina väitelause. Tarkoitan, että kun ajattelen vaikkapa Onnenkissan sujuvuutta parhaimmillaan, koen pikemminkin musiikkia tai jonkinlaisen ”flow-tilan”, mutta en tiedä missä määrin kuvailisin sitä tunteeksi. Ainakaan en tiedä mikä tunne olisi kyseessä. Olen ymmärtänyt nykytieteen käsityksen olevan se, että tunteet ovat monimutkaisten laskentaprosessien ”intuitiivisia” tiivistelmiä; subjekti ei ymmärrä/laske ”itse” niiden syntyä, mutta ne ovat ehdottoman käteviä.

Onnenkissa on ”konstailematon” ja ”elegantti” tavalla, jota minun on kovin miellyttävä lukea. Myönnän intuitiivisesti suosivani pelkistettyä muotoa barokkisen ja rönsyilevän sijaan. En mene tässä siihen syvemmin, sillä kysymys on politisoitu ja neuroottinen niin pitkälle, että tarvittaisiin uusi esseeromaani sitä avaamaan. Lisäksi sisällössä piilee myös ”vaaransa”: Onnenkissan lukeminen on mutkatonta ja tekstiin pääsee helposti sisään kenties juuri siksi, koska ainakin itselleni lukijana kirjoittajasubjekti on kaikista luonnollisin tekstuaalinen kertojaratkaisu. Kuplan pinnalla on muitakin yhteisiä jännitteitä: myös minä opiskelin kirjallisuutta, myös minä joogaan ja mietin sen suhdetta ajatteluun ja kirjoittamiseen. Jne.

Myönnän lähinnä uupuvani sellaisista keskusteluista, koska tunnen taiteen pikemminkin negatiivisena, huolellisesti aseteltunta tilana, jossa ajatus voi kellua ja avautua hengittäen yhä laajemmalle. Tuollaisessa tilassa keskusteleminen tuntuu sössöttämiseltä. Vastaavasti juuri tuo sama sössöttäminen on se piirre itsessäni, josta kaikkein vähiten pidän.

Myönnän inhoavani dialektiikkaa ja mielipiteitä, eli puhumista ”tärkeistä asioista”.

Niinpä ei varmasti yllätäkään ketään, että pidän Onnenkissassa erityisesti joogan ja kuolleen miehen asennon (savasana) kuvailemisesta, joogan olemuksesta kehossa. Se avaa sellaisen joogan-tekstiksi-tulemisen, jollaista en uudessa kirjallisuudessa ollut vielä nähnyt. Se ei tarkoita sitä, etteikö sellaista saattaisi olla ennen Onnenkissaakin. Tähän liittyy, mielestäni, myös kirjan mainio luku aistideprivaatiotankissa kellumisesta. Sukupuoli painolasteineen ja performansseineen tuodaan elegantisti esiin näidenkin motiivien kautta. Vain hetkeä aiemmin olin epäileväinen tunnetta kohtaan, mutta juuri Onnenkissan kehollisuus on teoksen toimivin aspekti.

Entä Edith Södergran? Usein nimenomaan runous on autofiktiota. Olen kuullut ihmisten sanovat, että runous tulee liian lähelle, tuntuu tirkistelevältä ja henkilökohtaiselta. Ehkä Onnenkissan lävitse kulkeva Edith Södergranin motiivi onkin siis varsin luonteva, erityisesti sen vuoksi, mitä Södergranin kautta pystytään käsitellemään.

Kertojan törmääminen kirjallisuuden oppiaineen vanhojen miesprofessoreiden inhoon ja suoranaiseen vihaan esimerkiksi feminististä teoriaa kohtaan on valitettavan tuttu tarina, jota kuulin erityisesti naisoletetuilta opiskelijaystäviltäni omina opiskeluaikoinani, vieläpä samaisessa oppiaineesta (jos kohta eri kaupungissa, luulisin). Moinen älyllinen laiskuus professorin kaltaisen auktoriteetin taholta on päätähuimaavaa, mutta vieläkin ikävämpää on, jos ja kun siihen törmää vielä 2010-luvun yliopistojen käytävillä ja työhuoneissa. Toisaalta oma opiskeluaikani oli vain vuosikymmentä aiemmin (itse asiassa Onnenkissan kertoja on -94, minä olen -84, vuosikymmen) ja yksittäiset ihmiset ovat edelleen yksittäisiä ihmisiä, valtapeleineen ja 1800-lukulaisine arvotuksineen. Pukeutumisen, ulkomuodon, ”uskottavan ja neutraalin” tieteentekijän ja toisaalta nuoren naisoletetun roolipelaamisen kuvaus oppiaineen graduseminaarissa tunnistanee kovin moni korkeakouluopiskelija. Paljonhan tässä on myös Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriaa, joka on kertojan gradussa eräänä teoriakehyksenä. Gradutilaisuuden tiimoilta kertojan päänsisällä toteutuva, tukahdutettua raivoa kuvaava jakso on mielestäni upea.  Eräänlaisen multihuipennus sen sisällä on rivipari: ”Paska Pohjola ja paskantärkeät teeskentelijät. Kylmäsilmäisiä länsimaisia sieluja, kauppiassieluja jotka elävät rumuudessa.”

 

1 Ilja Lehtinen pohtii niin ikään autofiktion mieltä ja buumia esseessään ”Elämäkerrallisuus ja ei-inhimillinen” Niin & Näin -lehden numerossa 1/2020. Tekstissä rakennellaan agambenilaisittan zoen ja bioksen -käsiteparin varaan. Olen itse huomattavan paljon kyynisempi kyberneetikko mitä esimerkiksi ruumiiseen tulee, mutta sehän ei estä minua suosittelemasta tekstiä, varsinkaan jos aihepiiri kiinnostaa.

 

 

Etäresidenssi, osa 2: *platonista yskintää*

24 kesäkuun, 2020

Residenssi loppui tuossa viikko muutama takaperin ja digitaalinen teoksemme Platonista yskintää on nyt pelattavissa täällä.

Teos on selainpohjainen ja sen pitäisi pyöriä koneella kuin koneella, mutta parhaimpaan kokemukseen suosittelemme tietokonetta tai tablettia. Toki teos pyörii myös kännykällä, mutta silloin ruutukoossa menetetään turhan paljon ja teosta joutuu scrollaamaan aika rankasti (mikä ei ole tarkoitus).

Toivotan antoisaa langankerimistä kohti auringon ydintä.

Etäresidenssi, ETA, eeta, η

2 kesäkuun, 2020

Olen kuukauden päivät Taiken ja Nokturnon järjestämässä poikkitaiteellisessa virtuaaliresidenssissä, jossa on tarkoituksena työstää jonkinlainen ”taidepeli” (typerä käsite, koska pelit ovat aina jo enemmän kuin taidetta, mutta paremman puutteessa). Minun työparinani on 3D-taiteilija Simo Santavirta, toisessa parissa ovat pelitaiteilija Sanna Väätänen ja sarjakuvailija Tuomas Tiainen.

Tätä kirjoittaessani residenssi on puolivälissä, ajatuksiani sen tiimoilta voi seurata projektin blogissa, eli ainakin täällä ja täällä.

Intermissio: karanteenimonologi

30 huhtikuun, 2020

Kirjoitin pienimuotoisen monologin Ylen Karanteenimonologit-sarjaan. Radioteatteria tämä lienee, joskin infrana on podcast. Monologissani leivotaan hapankaalipiiraita ja katsotaan samalla taulutietokoneelta Jeanne Dielmania. Jaksonumeroltaan monologini on 18. Sen voi kuunnella täältä.

Synopsista kirjoittaessani motiivinani oli kirjoittaa Ylelle monologi, joka loppuisi pornosivun hakukenttään kirjoitettaviin sanoihin ”scared alone corona quarantine gangbang”.

Sain mitä halusin.

Kirjat 2019, osa 4

30 huhtikuun, 2020

Liezi: Salaisuuksien tien kulkija

Taolaisuuden klassikkotekstejä, Liezi eli n. 440-370 vuotta eKr. Näistä kirjoittaminen jälkikäteen on vähän kuvailisi tuulta. En ole varma mitä voisi sanoa. ”Perushyvää kamaa omassa lajissaan”? Ehkä kysymykseen vastaaminen pitäisi alkaa siitä, mikä minua näissä kiehtoo, mutta se vaatisi pidemmän ja perusteellisemman selityksen, johon en ryhdy nyt tässä.

Vanhaa kiinalaista ja japanilaista ”vuorimajazeniä” on hyllyssäni puolisen metriä ja ne ovat luultavasti ainoat kirjat, jotka pelastaisin tulipalossa, tosin lähinnä siksi ettei minun tarvitisi ostaa niitä pilkkahintaan uudestaan. Niiden perusteella ihmisen sisimmässä mikään ei ole varsinaisesti muuttunut viimeisen 2500 vuoden aikana.

Zen-buddhalaisuuden suhde yhteiskuntaan on tietenkin oma, kiinnostava juttunsa, josta kirjoitan myöhemmin jahka pääsen listallani David L. Roy Ecodharmaan. Vasemmiston ja buddhismin suhdetta käsittelevän Nothing: Three Inquiries in Buddhism -teoksen luin vuonna 2018, mutta en muista bloggasinko siitä mitään. Materialistiselta kantiltahan voisi ajatella, että buddhalaisuus ja marxilaisuus suurelta osin sulkevat toisensa pois…

Toisinaan mietin, pitäisikö kirjoittaa jonkinlainen lähiluku tai muistiinpanokokoelma samalla, kun luen näitä vanhoja klassikkotekstejä. Tuntuu vähän lammasmaiselta listata näitä vuodesta toiseen ja sanoa vain, että hyvin pärisee.

Lukupinossani on Bashoota ja Wang Weitä, joten ehkä yritän parantaa jatkossa tapani.

 

Gene Wolfe: Shadow of the Torturer

Fantasiakirjallisuuden klassikko, jonka luin kesällä uudestaan siinä toivossa, että jatkaisin tällä kertaa myös Book of the New Sun -sarjan myöhempiin osiin. Newsflash: en jatkanut. En muista miksi, kirja on mielestäni pääosin hieno, joskin myös ongelmallinen. Vielä olisi etsikkoaikaa jäljellä, kun suunnilleen muistan mitä tässä ensimmäisessä osassa tapahtui, mutta karanteeniaikana kirjapinossani on helposti puolensataa kirjaa, minkä lisäksi olen laskujeni mukaan katsonut huhtikuussa 23 elokuvaa. Kun siihen lisää ulkoilun ja joogan, itsensä ruokkimisen ja vielä edes auttavan työnteon, ei minulla todellakaan ole aikaa yhtään mihinkään.

Wolfea pidetään yhtenä fantasiagenren parhaista kirjoittajista nimenomaan tyylinsä vuoksi. Siitä minun on tavallaan vaikea sanoa mitään pelkästään SotT:n perusteella; päähenkilö ja ensimmäisen persoonan kertoja Severian kun vaikuttaa varsin epäluotettavalta. Severian on ammatiltaan pyöveli, luultavasti jossain määrin mielenvikainen ja mahdollisesti myös kehitykseltään jälkeenjäänyt. Lisäksi teos on ikään kuin Wolfen ”käännös” nykyenglantiin kielestä, jolle ei varsinaisesti ole vastinetta; se sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja aikaan, jolloin aurinko on himmentynyt ja ihmiskunnan merkittävät, teknisesti kehittyneet sivilisaatiot vain kaukainen muisto.

Severianin epäluotettavuus kertojana on toki tulkinnanvaraista, mutta hänen persoonallisuutensa puolet luonnollisesti vuotavat silti kerrontaan ja kuvaukseen. Toisinaan teksti on kaunista, toisinaan lähes alakoululaista, suunnilleen asiansa ajavaa. Siis pohjimmiltaan hyvin simppeliä ja jopa lakonista, jota koristellaan arkkaaiselta kalskahtavilla sanoilla. Lyyrisemmät osiot toimivat hienosti tai ovat kömpelöitä. Jne. Mutta koska Severian on näin suurissa määrin epäluotettava, on mahdoton erotella sitä, mikä on tietoisen heikosti kirjoitettua Wolfen taholta; toisin sanoen siis hyvin kirjoitettua.

En tiedä onko sillä mitään väliä. Tällaisiin asioihin vain jää jumiin, mikäli joku jossain alkaa keulia iskulauseilla tyyliä ”fantasian/maailman paras kirjoittaja”, erityisesti kun lauseet eivät millään edes etäisesti objektiivisuuteen pyrkivillä mittareilla laskettuina pidä paikkaansa.

Kirjan maailma on sikäli kiinnostava juuri omaan pirtaani, erityisesti alun nekropoli; rakastanhan myös Malazania nimenomaan menneen suuruuden ajan vuoksi, jonka raunioilla teoksien nykysivilisaatiot piipertävät. Niiden maailma on arkkitehtoninen ja palimpsestinen. Aivan kuten Silmarillionissa (joka on ehdottomasti se Tolkienin kovin luu) ja Sormusten herrassa, Dark Souls -pelisarjoissa… tai Lovecraftin Cthulhu-mythoksessa. Koska suuret kertomukset ovat kuolleet, nämä maailmat rakentuvat hauntologisesti niiden raunioille. Itse asiassa kirja/teossarja luettaneen Dying Earth -alagenreen, joka on hengellisesti läsnä myös hauntologiassa. Juonellisesti tässä ensimmäisessä kirjassa ei ole mitään erityisen järkevää tai kiehtovaa, mutta vahva maailmanrakentaminen ja kielen ambiguiteetti korjaavat varsinaisten tapahtumien kaavamaisuuden.

Ikävämpi puoli on sitten ellottavalta ja hivenen pakkomielteiseltä kalskahtava suhtautuminen naisiin; pääosin nämä tuntuvat kirjassa olevan seksualisoituja, ”vaikeasti tavoitettavia” ja pelailevia olentoja, jotka lopulta aina selittämättömällä tavalla päätyvät kömpelön ja tunteettoman Severianin pauloihin. Omia aivojaan käyttävänä lukijana tällaisen sakan osaa sivuuttaa ”oman aikansa” hölmöilynä, mutta varsin ikävä tahra muuten kiehtovassa romaanissa. Vastaavasti tunteiden kehittyminen ja psykologinen syvyys on problemaattista, mutta toisaalta tämänkin voi halutessaan laittaa Severianin epäluotettavuuden/jälkeenjääneisyyden piiriin… Ymmärtänette varmaan, miten hyvä alibi vähän kaikenlaiseen hämäräperäiseen kikkailuun epäluotettavuus tässä tapauksessa on?

 

Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four & The Valley of Fear

Lueskelin näiden lisäksi myös muutamia Sherlock-novelleja, jotka ovat ymmärtääkseni parasta Conan Doylea. Nämä kaksi romaania selasin lähinnä siksi, että voisin sanoa lukeneeni kaikki neljä Sherlock-romaania (The Hound of Baskervillesin ja Study in Scarletin olen lukenut joskus aiemmin).

Ainahan Holmesin ja Watsonin prototyyppiset toilailut kiinnostavat, mutta The Sign of Four on mielestäni aika heikko, paikoin jopa eksotisoivan vulgaarirasistinen. The Valley of Fear on muotoratkaisultaan kiinnostava; romaanin sisällä on laaja, 1870-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva takauma, joka käsittelee salaseuratouhuja paikallisessa kaivoskylässä. Tavallaan siis dekkari dekkarin sisässä. Takauma tosin kärsii siitä, että siinä ei ole valovoimaista Sherlockia, vaan chicagolainen etsivä Birdy Edwards, eikä Conan Doylen jatkokertomusproosa ainakaan minua nykylukijana juuri puhuttele ilman klassikkohahmoa.

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Muuttuuko mikään lopulta? Ei varsinaisesti, mutta siitä Savonlahden kirjassa ei toisaalta olekaan kysymys, vaan ihan vain arkisen kepeästä-mutta-myös-ahdistavasta samastumispinnasta. Pinta on jopa siinä määrin yleinen ja jaettu, että lukijan viihtyminen riippuu lähinnä siitä, millainen affektiotaso kullakin sattuu olemaan; alkaako päähenkilöä narinoineen ja saamattomuuksineen pikemminkin inhota kuin sympata. Itse olen täysin oblomovilainen ja kaikki työurat päätyvät lopulta helvettiin, joten valitusvirsi ei sinänsä minua haitannut.

Minulta kysyttäessä ongelma on pikemminkin siinä, että päähenkilö haluaa liikaa, varsinkin kun millään mitä hän haluaa ei ole omissa silmissäni varsinaisesti arvoa. Toisaalta se ei estä sitä, ettenkö silti pystyisi eläytymään henkilön haluihin. Kaltaiseni, koko elämänsä ajan ahdistuksesta ja kaikkien kuviteltavissa olevien merkitysten katoamisesta kärsinyt lukija ja kokija ei erityisemmin haaveile ulkomaanmatkoista New Yorkiin; siellähän on vain lisää ahdistusta, rahatalouden päämäärätöntä spektaakkelia ja sortoa.

Eri kirjallisuuksilla on kuitenkin erilaiset käyttötarkoitukset, oli tällainen ajattelu sitten hierarkisoivaa tai ei. En tiedä loukkaantuuko Savonlahti, mikäli sanon että hänen kirjansa ei ole taideproosaa, mutta minua se ei lukijana haitannut. Eivät Dashiell Hammett tai Agatha Christiekään ole taideproosaa vaan dekkareita, mutta lukeutuvat silti lempikirjailijoideni joukkoon; Hammett pyyhkii ”genrestään huolimatta” perseensä keskimäärin kaikella kirjallisuudella. Sitä paitsi yhtäkään tässä merkinnässä käsittelemistäni kirjoista en käsittele samoilla pinseteillä; luonnollisesti minulla on erilaiset tarpeet suhteessa niin muinaiseen taolaisuuteen, fantasiakirjallisuuteen, wanhaan dekkariin kuin myös 2010-lukulaisen nuoren naisen aikalaisahdistukseen.

Se, onko Savonlahden kirja sitten vain laajennettu kolumni tai statuspäivitys on oma lukunsa, mutta jotenkin en osaa olla siitäkään pahoillani. Mitä sitten vaikka olisi? Romaanilla on taidemuotona ylipäänsä aivan liian myytillinen asema suhteessa muuhun kirjallisuuteen. Luin Savonlahden kirjan itse asialta yhdeltä istumalta, tosin myös siksi, että Jyväskylänkin kirjastossa varausjono oli kolminumeroinen, joten luin teoksen lukusalissa.

Joka tapauksessa Savonlahden kirjan tiimoilta heräävien jatkokysymysten tiimoilta ohjaan lukemaan tämän mainion tekstin, jonka tarjoilee Arsi Alenius blogissaan.

 

 

Kirjat 2019, osa 3: Neiti U ja sivupolku suhteestani avantgardeen

28 huhtikuun, 2020

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niinsanottua ihmissuhdehistoriaansa

Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittanut Neiti U tuskin esittelyjä kaipaa. Se on taidokas ja kiinnostava kirja, jonka ansioista on kirjoitettu jo sen verran paljon muualla, että keskityn tässä lyhyessä kirjoituksessa niihin problemaattisiin puoliin, jotka ovat mielestäni kiinnostavia esimerkiksi novellistiikan estetiikan ja motiivien kannalta yleisemmin.

Päädyn tietenkin kirjoittamaan jostain aivan muusta, esimerkiksi itsestäni, sillä tämä on blogini, ei mikään virallinen asiakaspalvelupiste tai paketointipalvelu.

Lausetasolla Eeva Turunen on ennen muuta silmänkääntäjä. Niinpä Eeva Turunen voi kirjoittaa lyhyitä lauseita. Ehkä Eeva Turunen kirjoittaa ensin pelkästään lyhyitä lauseita. Toinen toisen perään, pelkkiä lyhyitä lauseita, kunnes Eeva Turunen sitten yhtäkkiä sijoittaakin väliin yhden pidemmän virkkeen, ettei tekstistä tulisi aivan vallattoman monotonista.

Kaltaiseni lukija jää jumiin tällaiseen. Tekstiä on toisaalta miellyttävää, toisaalta ärsyttävää lukea. Lukuasentoni kun lutviutuu herkästi sellaiseksi, että alan kiinnittää huomiota vain tekstuaalisiin keinoihin. Tähän liittyy lisäksi Turusen kohdalla ennakko-odotuksia: jos ylistetään taidokkaasta kielenkäytöstä, ohjaa se minut anaalisen tarkkaan luentaan nimenomaan sen suhteen, miten tarkkaan ja hioen teksti on rakennettu. ”No vilkaistaanpas!” -haaste on heitetty, eikä syy ole millään tavalla Turusessa itsessään, vaan vastaanotossa. Joka tapauksessa tämä alkaa etäännyttää minua siitä, mitä tekstin ”takana” on (uskoi siihen, että tekstin takana on jotain tai ei).

Aivan kuin aikalaisiaan ei olisi jo valmiiksi mahdotonta lukea. Pitää vielä miettiä, koska heidän teoksensa ovat liian taitavia!

Toinen esimerkki on sanasto. Voi kirjoittaa ’matkatavarain’ tai ’skarabee’, tai muodostaa uudenlaisia yhdyssanoja kuten ’merimaisemamänty’ tai ’kanaverkkokomero’. Voi käyttää vanhahtavaa tai poikkeavaa sanastoa, mikä entisestään virittää tunnelmaa, jota englanniksi ehkä luonnehdittaisiin sanalla ’quirky’ tai ’twee’. Kirjallisuuden puolella tämä lienee pikemminkin sukua Gertrud Steinille tai absurdin teatterin perinnölle, kuin millekään vallan realistiselle.

Sikäli olen mielissäni kaikesta sellaisesta, mikä potkii realismia päähän ennen kaikkea muunkin kuin sisällön puolesta.

Sellainen teksti on hyvin vaikea kirjoittaa ja olen aina kiinnostunut, mikäli joku sitä yrittää, varsinkin suuren kustantamon julkaisemassa teoksessa. Toisaalta Neiti U ei ole suinkaan yltiökokeellinen, mielestäni se on jopa hienovarainen, vähän kokeellisuudella keitosta maustava. Usein juuri sellainen on kaikista toimivin suhdeluku.

Seuraava lause kuulostaa setäilevältä, mutta:

Kokeellisessa kirjallisuudessa raja dynaamisen ja yhdentekevän välillä on veteen piirretty.

Hyväksi kirjallisuudeksi ei esimerkiksi riitä se, että on paljon valinnanvaraa tai loputon määrä kuviteltavissa olevia permutaatioita.

Tämä on ongelmani ergodisuuden suhteen, sillä se unohtaa rajoitteen olevan myös vastaanottajan päässä.

”Monet lempikirjoistani ovat avantgardea.”

Avantgarden puolella on myös loputon, suorastaan hirvittävä määrä sianpaskaa.

Sillä valitettavasti myös avantgarde edellyttää tekijältään makua, mikäli se mielii toimia institutionaalisen taiteen piirissä.

Eikä se silloin enää ole avantgardea.

Vaikka Kenneth Goldsmithin kaltaiset barnumilaiset opportunistit mitä ulisisivat puhelinluetteloteoksineen.

Mitä maku on? Luoja tietää. Muodikkaasti sanottuna se olisi hierarkiajärjestelmä. Tietenkin se on sitäkin.

Minulle se on yksinkertaisesti suhteiden ymmärtämistä ja sen seuraamista, syntyykö noista suhteista uudenlaisia dynamiikkoja.

Kiinnostavimpia dynamiikkoja ovat puolestaan sellaiset, joille ei ole vastinetta maailmassa.

Niinpä, luonnollisesti, suhteeni mimeettisyyteen on ongelmallinen; enhän toisaalta kaipaa taiteelta mitään sellaista, mikä muistuttaisi minua arkikokemuksesta.

Toisaalta, venäläistä formalismia seuraten, taiteen kuuluisi vieraannuttaa mimesis siten, että myös maailma aktivoituisi, heräisi jälleen henkiin. Samana, mutta myös uutena.

Ehkä siis istutan avantgarden olemassaolevan taideinstituution ikeen pikemminkin tyylisuuntana, en niinkään itsenäisenä, transgressiivisena filosofiana tai ohjelmana?

Olenko siinä määrin kyyninen?

Arvotan suhteitani teoksiin ja taiteisiin voittopuolisesti sen mukaan, onko teoksesta/olennosta/konstellaatiosta juuri minulle ajattelijana ja uusien dynamiikkojen muodostajana jotain ”hyötyä”.

Tässä mielessä näkemykseni taiteen olemuksesta lienee sekoitus bergsonilais-deleuzelaista ”luomisen filosofiaa” sekoitettuna adornolaiseen, negatiiviseen (dialektiseen) tylytykseen.

Mutta jos alkaa määritellä taiteen tehtävää tai kokeellisuutta terminä, edemmäksi mentäessä keskustelu regressoituu käsitetaiteen (ja ylipäänsä taiteen) määrittelykysymykseksi. Luova yhteisö/yksilö/teko kontra patriarkaalinen instituutio/jähmettynyt kaanon jne.

Tarpeellinen keskustelu, joka ei varsinaisesti kiinnosta juuri minua.

Joka tapauksessa, minulle, ei ole olemassa tekotaiteellisuutta. Dikotomia on pikemminkin laatua toimiva/lisääntyvä vs. kuollut/itseensä tyhjentyvä.

Kovimpien ergodisten dadakoulukuntalaisten mielestä saatan olla konservatiivi, mutta kokemukseni valossa kaikista toimivimpa teoksia ovat ne, jotka ovat synteesejä perinteen ja uuden välillä.

Palaan Neiti U:n pariin.

Kun Eeva Turusen keinovalikoimassa on siis jo hahmoja etäännyttävä kolmannessa persoonassa puhuminen, rytmikäs lausehdinta ja vielä ’äkkiväärä’ sanavarastokin, menee koko touhu ihan mahdottomaksi, jos tätä kaikkea sotkee vielä lyyrisellä rivityksellä!

Sellaisella, josta tulee välimerkittömyydessään toisaalta mieleen lyriikka, toisaalta näytelämonologi, ehkä Donald Barthelme.

Tai siis ei tietenkään mene, mahdottomaksi nimittäin, jäin vain tekstini alkupuolella tätä tekstiä varten luomani lukijahahmon vangiksi.

”Paljon on pureskeltavaa”, kuten sanottaisiin (ja sanotaankin, mikäli teoksen vastaanottoa tutkii), mikäli kokeellisen kirjallisuuden perusoppimäärä ei ole hallussa.

Tämä ei ole moite Turusta kohtaan, vaan epätoivoa ja/tai huomio siitä, miten avantgarden perintö on edelleen turvallisesti marginaalissaan, piilossa katseilta ja ihmisten mietinnöiltä.

Toisaalta kovin ”realistista” on se keskiluokkaisuuden ja ”normaalin” rajamailla hiippaileva arjen kevytabsurdismi, josta Mikko Lamberg kirjoitti:

”Valitettavasti en pidä kirjan suureksi osaksi neuroottisesta maailmasta. Neuroosi on keskiluokan vastine kärsimykselle, fantasiaa joka peittää tuskan liian helposti ja jälkimauksi tulee twee.”

Allekirjoitan ”kevytneuroosien” fantasialuonteen suhteessa keskiluokkaan ja kirjalliseen makuun. Sinänsä inhoan kaikkea arkeen liittyvää aivan liikaa muutenkin, että jaksaisin vielä sen kevytironista fantasiointia! Minulle kirjallisuus kun ei viime kädessä ole ”helpotusta arkeen”, joka toki disclaimerina näitä hölinöitäni lukiessa mainittakoon.

Ehkä olisin kaivannut myös rakenteellisella tasolla repimistä: kokoelman tekstit ovat lopulta keskenään liiankin samanlaisia, ”twee” kieliasu liian uniformi, ilmava rivitysratkaisu on liian monessa tekstissä, jne.

Niinä tekstien, paremman termin puuttuessa, värisävy on kokemuksessani keskenään liiaksi sama, mikä toisaalta alkaa syödä yksittäisten tekstien tehoa, toisaalta liudentaa kokonaisuutta pikemminkin romaanin suuntaan, mikä ei taasen tuntuisi olevan teoksen sisäisen logiikan mukaan tarkoituksellista ja niinpä yhtenäisyys on vääränlaista, liian samankaltaista.

Novellikokoelma nimenomaan teoksena ei ole mikään helppo juttu rakentaa.

Entä miten tällaisen toimivan teoksellisuuden vaatimus suhteutuu aiemmin hahmottelemaani idealismiin?

Luoja tietää.

Sinänsä en ymmärrä, miten kukaan voi kirjoittaa tai väittää kirjallisuudesta yhtään mitään.

 

 

 

Kirjat 2019, osa 2: Komposiittikuva ja syitä sille, miksi en kirjoita pop-musiikista

19 huhtikuun, 2020

Evan Calder Williams: Shard Cinema
Yllättävänkin kiehtova hahmotelma siitä, mitä liikkuvalle kuvalle on on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Osin fragmentaarinen, osin lähimain ”poeettinen”; tekstuaaliselta dynamiikaltaan lähempänä sitä kevyt-deleuzelaista paisuttelua ja yli-innostusta, joka määrittää tiettyä akateemista diskurssia galleriapuhemaisuudellaan ja mannermaisella fabulaatiollaan 80-luvusta eteenpäin. Pahimmillaanhan tuollainen kieli on hirvittävää ja aivan sietämätöntä, mutta parhaimmillaan pystyy ylittämään lähtökohtansa tai selviytyy kuivin jaloin niistä huolimatta. Minun kirjoissani Shard Cinema iskostuu jälkimmäiseen, harvalukuiseen lajiin, joskin olen lukenut tällaista kamaa aika paljon (ja myös ihan sitä ehtaa Deleuzea), joten kapasiteettini suodattaa ylenpalttisesta mäskistä käyttökelpoisia hainmunahippusia on suolavedessä ja merituulessa karaistunut.

Mutta muotokieli sikseen: Williamsin kirjassa on paljon kiinnostavaa. Ehkä keskeisin (myös jokseenkin teoksen nimessä olennoituva) on Williamsin hahmotelma composite imagesta, komposiittikuvasta, siitä kompleksisesta ja rajaviivattomasta olennosta, joka muodostuu kuvauksen ja tuotannon, jälkituotannon, digitaalisten tehosteiden, animaation ja ”aineellisen” välitilassa, mutta jonka nykyelokuvia ja visuaalisia sisältöjä katsova ottaa annettuna perusmuotokielenä blockbustereista draamojen ja dokumenttien kautta YouTube-videoihin.

Sosioekonomisesti ajatus on tavallaan marxilais-brechtiläinen: liikkuvasta kuvasta on perattu alkuperäisyys minimiin, missä alkuperäisyys tarkoittaa sitä työtä ja niitä tuotannollisia suhteita, joiden myötä kuvat ovat syntyneet. Kärjistetysti: ”realistinkaan” dokumentti ei tee näitä suhteita näkyväksi, sillä tietty teknologia, tietty tuotantoketju (kameran ja tietokoneiden osien hankinnasta aina niiden valmistukseen tarvittavien mineraalien louhimiseen Afrikan kaivoksista) on aina jo painettu näkymättömiin.

Komposiittikuvan esteettisestä puolesta Williams sanoo paljonkin, mutta mieleeni on silti parhaiten jäänyt hahmotelma eräänlaisesta kipinöiden estetiikasta. CGI-vallankumouksen ja 3D-mallinnettujen videopelien mukanaan tuoma tarve pulskistaa digitaalinen, tyhjästä luotu maailma elämällä tai  jollain ”täyteydellä” on johtanut siihen huvittavaankin meemiin, jonka ottaa jo niin annettuna, ettei siihen osaa kiinnittää huomiota; nimittäin ilmassa leijuviin hiukkasiin, kipinöihin, usvaan, liekkien luomaan väristysefektiin, lehtiin, savuun yms., joilla yritetään luoda digitaaliseen, tyhjään tilaan ”elämän” tuntua. Lienee mahdotonta löytää esimerkiksi yhtäkään roolipelitraileria, jossa ei olisi niitä iänikuisia kipinöitä… Tietenkin klassisten kompositiomääritelmien mukaisesti hyvässä kuvassa on aina monensuuntaista liikettä monessa eri tasossa, mutta siitä ei varsinaisesti ole kysymys. Digitaalista hyperrealismia: luotu, digitaalinen maailma pitää täyttää kärjistäen ja ylitseampuvasti, että se ei tuntuisi niin kolkolta. Kuin esiintyjien lavameikit.

Kiinnittäkäähän huviksenne asiaan huomiota seuraavan kerran, kun pelaatte jotain videopeliä tai katsotte suuren budjetin toimintaseikkailutuotantoa.

Oma lukunsa on vielä se avantgardistisen kuvaestetiikan manifesti, jonka Williams tulee ohivuotona kirjoittaneeksi: mikä on tämä helvetillinen mimesiksen ja väsyttävän, tarinallisen realismin vaatimus, joka määrittää aivan kaikkea nykykuvaa, mikäli kaikkein huuruisin ja kokeilevin videotaide unohdetaan? Miksi lähdimme juuri tähän suuntaan?

Tämä saattaa olla huono ja ohiampuva analogia, mutta sanoisin silti, että mikäli Steven Shaviron loistavat (joskin myös osin aikansa lapsuksista kärsivät) Doom Patrols: A Theretical Fiction about Postmodernism tai uudempi, hivenen hillitympi Post-Cinematic Affect kolisevat, kannattanee vilkaista myös Shard Cinemaa.

 

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Vaikka kirjoitankin toisinaan edelleen levykritiikkejä, olen jo pitkään blogissani vältellyt pop-musiikista kirjoittamista, oikeastaan aina. En usko, että olisin voinut sanoa siitä mitään järkevää enää 25. ikävuoden jälkeen. Nuorena virtaa ja muokkautuu, sen jälkeen kivettyy. Ei ole mahdollista astua muihin virtoihin, vaan aina samaan. Jäljellä teoriaa ja teoriasta musiikin suhteen voi puhua lähinnä muusikkojen ja säveltäjien kanssa, eikä aina heidänkään. Sitä paitsi tiedän teoriasta liian vähän. Musiikin käyttää tavallaan puhki, sitten pitää löytää jotain muuta, kunnes voi taas palata musiikin pariin.

Luonnollisesti en tarkoita tätä yleisenä ja totalisoivana sääntönä, vaan kärjistän. Suon ja toivon, että myös 40-100-vuotiaat jatkavat pop-musiikista kirjoittamista. On täysin mahdollista pysytellä ajan ja maun hermolla vielä ”aikuisenakin”, mikäli aiheeseen perehtyy työnään ja intohimonaan; lähinnä ajattelen tässä pop-journalisteja, DJ-porukoita ja muita musiikkiteollisuuden ammattilaisia. Mutta sellainen lienee lopulta varsin marginaalista.

Pidättäytymiseni taustalla ajattelen lähinnä omaa ”kehitystäni”, jonka näen pikemminkin taantumisena: 2010-luvulla julkaistuista levyistä aika harva päätyisi enää aktiiviseen soittooni, vaikka ”objektiivisesti” myönnän niiden ansiot ja kuuntelen edelleen kunkin vuoden parhaina pidetyt levyt, myös pidän niistä.

Mutta en enää palaa niihin. Minulla ei tunnu olevan oikein muita syitä kuunnella niitä.

Tämä ei silti ole mikään manifesti tai boomer-tulostulo (vaikka mahdollisesti päätyy väkisinkin sellaista olemaan, koska kieli on ideloginen konstruktio) sen suhteen, että ”nykymusiikki on perseestä”.

Eihän niin ole. Itse asiassa olen ihmisenä, aikani hengen mukaisesti, muovautunut sellaiseen suuntaan, joka ei ylipäänsä anna minun keskittyneesti vain kuunnella. Mikäli kuuntelen levyjä, teen aina samalla myös jotain muuta. Useimmiten pelaan. Tai kirjoitan blogia, kuten nyt. En välttämättä edes haluaisi kuunnella, mutta tuntuu siltä, että niin on silti tehtävä, jotta käyttäisin aikani hyödyllisesti ja mahdollisimman täydesti. Tuntuu siltä, että mikään ei yksinään riitä siihen, että lopputulema olisi täysi, autonominen ja aikani väärti.

Niinpä hermostuneesti teen vähän kaikkea, mutta en mitään kunnolla.

Ja niin edelleen.

Tämä on tuttu litania ja valitusvirsi, koska se on zeitgeistin pääasiallinen perusmuoto. Mikäli olet siis vapaa velvotteista ja vastuusta.

Tietenkään mitään tuollaista ei ehdi tekemään tai kokemaan, jos on paskatöissä koko elämänsä.

Tietenkään mitään tuollaista ei ole edes mahdollista tehdä tai kokea, jos ei elä hyvinvointivaltiossa. Jne. Siitä ei ole kysymys.

Minä olen tehnyt ja kokenut.

Joka tapauksessa tämä kaikki lienee ohjannut minun jonkinlaisten komposiittien (yes, it is a callback!) suuntaan ja pariin, sellaisiin sommitelmiin, joissa on aina vähän kaikkea. Musiikin lisäksi myös kuvaa, kuvan lisäksi myös pelillisyyttä, pelillisyyden lisäksi myös teoriaa.

Käytännössä tämä on lähinnä kuluttavaa ja hermostunutta ylivireystilaa aiheuttavaa. Samalla yksittäiset teokset menettävät painovoimansa, kun niistä näkee suoraan lävitse.

Yhä useammin voin vain kurtistaa hämmentyneenä kulmiani, jos ja kun joku intoilee levyn x tai kirjan y äärellä.

Niinpä en kirjoita musiikista, sillä siitä kirjoittaminen on vielä paljon elokuvista kirjoittamista reduktionistisempaa. Pitää keksiä sanoja asioille, joita ei voi sanoin kuvailla, joten päädytään puhumaan lähinnä sosiaalisesta vaahdosta varsinaisen musiikin ympärillä.

Kirjallisuudella on enemmän käyttöliittymäpintaa, koska ajatellaan (sinänsä sympaattisesti ja kauniisti, joskin mielestäni melko naiivisti ja yltiöpäisen optimistisesti), että kirjallisuuden tapauksessa kyse on mielikuvituksesta ja jostain pohjattoman syvästä.

Niinhän ei ole: kirjallisuudessa on vain muutama silmänkäännöllinen taso enemmän.

Antakaa minulle anteeksi minun reduktionismini, sillä minä en tiedä mitä teen.

FKA Twigsin Magdalene on minun mielestäni loistava ja koskettava, taidokas; viime vuoden paras pop-levy.

Luultavasti en tule kuuntelemaan sitä elämäni aikana enää kuin muutaman kerran, jos sitäkään.

Miten voi silti olla mahdollista sanoa, että se loistava ja koskettava, taidoas; lähimain ”viiden tähden levy” ja silti samalla tiedostaa, ettei sillä ole minulle enää oikein minkäänlaista käyttöä?

Onko nostalgia todella niin tärkeä ainesosa?

Onko ikääntyminen tätä?

Onko tämä kehitystä? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Ei sillä, ettäkö kuuntelisin enää nuoruutenikaan suosikkeja muutamia hajabiisejä enempää, silloin tällöin. Kuuntelin toki Hippo Taatilan kirjaa lukiessani YUP:n tuotannon uudestaan lävitse, mutta en erityisemmin tuntenut enää mitään, vain haaleita muistoja menneisyydestäni (tai haaleita kylpyjä, reh reh, tietäjät tietää). Tunnen esimerkiksi Homo Sapiensin niin läpikotaisin, että voisin soittaa sen soinnulleen päässäni koska hyvänsä.

Onko sellainen enää varsinaisesti kokemista?

Elämistä se varmasti on, mutta myös ankerias saattaa elää akvaariossa, kiven takana maaten ja voimiaan säästellen, yli 80 vuotta.

Niinpä ”menneiden hyvien aikojen” kaipaaminen on minulle melko yhdentekevä asia, kunhan ensin tiedostan sen takana piilottelevan pelkomekanismin vanhenemisen suhteen. Mistä muustakaan voi olla kyse kuin defensseistä, jossain määrin affektiivisesta oman ikäryhmänsä kanssa yhteyteen hakeutumisesta?

Vaikka heillä kaikilla on meneillään jo toinen tai kolmas avioliitto, asuntolaina voittopuolisesti maksettuna, suuressa taulutelevisiossaan viihdepalveluja ja taloissaan yleisesti liian korkea, häpy- ja selkäalueen hikenä aktualisoituva keskilämpötila.

En usko tämän sikäli johtuvan ajan hengestä (ainakaan tyystin), vaan pikemminkin omasta ikääntymisestäni: pop-musiikki (tai musiikki ylipäätään) ei kiinnosta minua enää tarpeeksi, että kokisin oikeudekseni kirjoittaa siitä jotenkin ”kokoavasti”. Musiikki ei tunnu enää samalta. Kanye Westin My Dark Twisted Fantasy tai Kendrick Lamarin To Pimp a Butterfly ovat mielestäni likipitäen täydellisiä rap-albumeja, mutta en ole silti kuunnellut kumpaakaan edes kymmentä kertaa. Itse asiassa viisi lienee lähempänä.

Vastaavasti joskus kuudennella luokalla saatoin kuunnella YUP:n Homo Sapiensien tai CMX:n Rautakanteleen päivittäin monta kertaa, kansivihko kädessä, aina viikkojen ja kuukausien ajan. Sinänsä mainittavat artistit ovat samantekeviä, koska jos käänteisesti Kanye tai FKA Twigs olisivat olleet se kovin juttu minulle ala-asteella ja (hypoteettisena ja sinänsä tarkastelua kestämättömänä skenaariona) tehneet hommiaan jo silloin, olisin kuunnellut My Dark Twisted Fantasyn satoja ja satoja kertoja. Jne.

Mutta sellaista on aika, sellainen on ihminen.

Kirjoitan kyllä levykritiikejä edelleen, toisinaan, mutta niissä pystyy pitäytymään tietyssä kaavassa, hillittömän rajatun merkkimäärän puitteissa. Yhteiskunnallisten suhteiden aukikirjoittamista niiltä ei edellytetä. Oletetaan vain jokin universaali, objektiivinen maku ja annetaan tähtiä yhdestä viiteen tai numeroita yhdestä kymmeneen.

Tämä ei toisaalta ole myöskään kitinää tähti/numerojärjestelmän redukoitavasta vaikutuksesta, sillä itse asiassa tähti/numerojärjestelmät ovat varsin tarkkoja.

Nehän luovat muotosääntönsä ja rajansa, joita arvotettavat taidemuodot alkavat sitten noudattaa.

Ne mahdollistavat mutta myös tuottavat tasapäisyyden.

Mikä johtaa siihen, että on enää tasapäisyyttä. On enää kolmen ja neljän tähden levyjä, tai kirjoja jotka ovat ”ihan kivoja”.

En ole siinä määrin moralisti tai toisaalta en usko meillä olevan siinä määrin tietoa, että pystyisin sanomaan mitään puolesta tai vastaan, mitä arvosanajärjestelmään tulee.

Niin vain on, tavallaan.

Joka tapauksessa YUP oli lempikokoonpanojani ala-asteelta aina lukioaikoihin, joten siksi päädyin lukemaan tämän rock-elämäkerran. Itse asiassa törmäsin siihen vahingossa kirjastossa, en edes tiennyt sen olemassaolosta. Menneisyys se siellä kolkutteli ja päätin vastata kutsuun, joskin hieman vastentahtoisesti. Lisäksi kirjoittaja Hippo on ”tuttujen tuttu” ja tykkäsin haastattelupohjaisesta rakenteesta.

Itse asiassa kuivakka ja pelkistetty kysymys-vastaus on ainoa järkevä muoto, mitä tulee ihmisten haastatteluihin. Tietenkin kirjassa on muutakin, kontekstualisointia jne. ja se on tarpeellista, mutta pohjimmiltaan tarvitsisin vain kysymykset ja vastaukset.

Henkilökohtaisella nootilla jatkaakseni olen sisartrioni nuorin, kymmenkunta vuotta muita myöhemmin syntynyt, joten veljeni ollessa jo lukiossa aloin minä vasta saapua rock-ikään eli toiselle vuosikymmenelle. Niinpä kuuntelin niitä samoja bändejä, joita veljeni ikäiset, nykyään n. 45-vuotiaat nuorukaiset tahoillaan kuuntelivat. Iltapäivät ja illat vietin katsoen MTV:tä, joka vielä noihin aikoihin, siis 90-luvulla, näytti monipuolisesti eri genrejen musiikkivideoita aamusta iltaan. Teorian ja määritelmän mukaan olen siis Y-sukupolvelainen, mutta käytännössä kuulun X:ään.

”Sä kuuntelet vain noita kirjainbändejä”, kuten luokkani tytöistä se, johon olin kaikista toivottomimmin ihastunut, minulle kuudennella luokalla sanoi. Toinen kirjaibändi oli tietenkin CMX. Siitä näsäviisastelun määrästä, jonka Martikainen ja Yrjänä minuun esiteininä ja kaikkein pahimpaan yläasteaikaan iskostivat, kesti päästä pois parikymmentä vuotta. Musiikillisesti tuli luonnollisesti myriadi määrä muita kausia.

Silti olen yhä tällainen.

CMX lienee kestänyt aikaa YUP:tä paremmin, ainakin toistaiseksi. Tämä toisaalta johtunee siitä, että voimasointuvetoisempi, progressiivista perintöään hillitymmin annosteleva CMX sulanee YUP:n koukeroista satiiriklenkkausta paremmin, oli aika mikä hyvänsä. Lisäksi CMX on edelleen kasassa siinä, missä YUP:n lopettamisesta on jo reilu vuosikymmen.

”Ajan kestäminen” on tietenkin suhteellista, sillä minkäänlaista järkevää tai edes etäisesti objektiiviselta tuntuvaa suhdetta nuoruutensa lempibändeihin on täysin mahdoton muodostaa. Tietenkin voin kuunnella Toppatakkeja ja Toledon terästä tai Homo Sapiensin uudelleen vuonna 2020 ja ajatella, että eihän nykyään mikään tai kukaan pääse edes lähelle, mutta kuka tai mikä silloin varsinaisesti puhuu tai arvottaa? Ei ainakaan mikään sellainen voima, jonka sanomisista olisi mitään yleishyöllistä iloa kellekään.

Joka tapauksessa Hippo Taatilan varsin mainiosti toteuttama haastatteluelämäkerta kävi nostalgiatripistä, mutta myös oman elämäni suhteuttamisesta 90-lukulaisiin vaihtoehtokulttuurin ilmentymiin. Samalla teos tulee bändin suulla kirjanneeksi ylös sen murtumakohdan, jossa vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa levymyynti ja varsinkin pienemmät levy-yhtiöt alkoivat ottaa sen verran rankasti osumaa ja ylipäänsä studioaika kallistua sellaisiin mittoihin, ettei taloudellis-aineellisten resurssien puolesta 90-lukulainen ”omaleimaisin suomirockin kultakausi” voinut enää samassa mittakaavassa jatkua. Tietenkin musiikki on jatkunut ja artistit löytäneet uusia keinoja saavuttaa yleisönsä jne., mutta YUP:n(kin) tapauksessa puhuttiin kuitenkin kymmenien tuhansien aineellisten levykappaleiden kultalevymyynnistä.

Itse en varsinaisesti tuohon aikaan kaipaa, sillä nautin nykyisestä keikkakulttuurista ja toisaalta DIY-pohjaisesta aluskasvustosta paljonkin. Pop sosiaalisena ja silloin tällöin keikoilla ja festivaaleilla aktualisoituvana sfäärinä on minulle täysin riittävä, vaikka levyt ovat inflaation kokeneetkin. Jne.

Kannattaako Helppoa muisteltavaa lukea, mikäli YUP ei merkitse sinulle mitään? En todellakaan tiedä.

27.3. – 14.4.2019, Aronpuron Kääntäjän floppia lukiessa

23 maaliskuun, 2020

”Joka päivä syöminen ja nukkuminen ei ikävystytä meitä, sillä nälkä syntyy uudelleen, ja unisuus; jos niin ei olisi, ikävystyisimme.”    -Blaise Pascal

Ei pidä kohdallani paikkaansa. Nälkä syntyy kyllä uudelleen, mutta olen aina jo valmiiksi ikävystynyt syömiseen.

Scott Walker on kuollut. Keith Flintin kuolisnyy oli itsemurha hirttäytymällä.

Niska raksuu päivä päivältä enemmän. Eilen kirjoitin jonkin novellin. Luen Aronpuron Kääntäjän floppia, se on kovin hieno. Illalla käyn Vakiopaineessa kuuntelemassa Eetu Vireniä.

Raha on valta- ja voimasuhde, ei vaihdon väline. Raha on merkki, jonka merkitys on sen käyttö.

”Länsimaissa ihmisestä on tullut tunnustava eläin.”    -Michel Foucault

Totta terapian valossa. Perinne juontanee synnintuntoon, joka on kontrollin prototaste. Mutta mitä oli ennen kristittyjä?

Keith Flint hirtti itsensä, koska hänen mielessään oli ovi ja oven takana pimeä huone, jota hän ei voinut näyttää kellekään.

Ihmisellä on banaali halu repiä ja alistaa lähimmäisensä, minkä tunnustamisen mahdottomuus likaa hänet. On ikäänkuin asioita, joiden ääneen sanominen on kestämätöntä. Huoneesta ei siten ole ilmiselvää tietä ulos. Viime kädessä muut eivät ole ymmärtäväisiä ja hyväksyviä, sillä pimeyden hyväksyminen tai kohtaaminen tartuttaa myös heidät, turmelee heidät. Positiivisuuden kulttuuri on tämä estojen kulttuuri, joka synnyttää entistä rajumpia hirviöitä.

Libanoninseetripuusta rakennettiin Salomon temppelin seinät ja katto, mutta ei lattiaa.

Alvar Aallon suunnitteleman kahvila Belvederen ulkopuolella roskamedian ja kaksinaamaisen kulttuurin häpäisemä ja runtelema Touko Aalto tekee vaalityötä.

Elimistö on optimistinen, mutta ajankierto moraalin ulkopuolellla.

Tunnustuksista kirjoitamme kirjoja.

Ja ennen kaikkea luemme.

Temppelin pihamaalla oli vaskimeri, jota kannatteli kaksitoista häränkuvaa, polttouhrialttari ja kymmenen pientä vaskiallasta, joissa huuhdottiin polttouhrit.

Maaliskuun aurinko, älä minua hylkää.

Lotta Näkyvä. Vappu Pimiä.

Vielä pitäisi olla hyönteisvaalitkin.

’And this also,’ said Marlow suddenly, ’has been one of the dark places of the eart.’

Pimeys on näkyvän valon puutetta.

Taivas on avaruus sellaisena kuin se maasta näkyy.

Tai metodi.

Sadanta.

Pisoaari-kontra-pytty -filosofia.

Vuorilta puiseen kattoon lankeava sade.

Tarkovskin sade.

Kaste on sääilmiö,
tai kristillinen riitti.

Keiden kanssa voi uskossa Kristukseen oleva syödä?

Entä ensinnä tyystin uskoton?

Julkiset käymälät.

Baby boomerit vs. nuoret, ympäristötietoiset hermoheikot.

Latriinin barbaria.

Juottokaukalosta juova, kiiltävä hevonen.

Irstaasti loriseva sade.

Pakastava käymälä +2 x lämpöistuin.

Hämmästyttävä ”peppusieni”.

Tersorium.

Xylospongium.

”Runouttahan voisi alkaa painaa WC-rullien arkeille.”

Huvia ja hyötyä, mutta nopealla, puhdistavalla liikkeellä.

Platon (tai Sokrates) kehitti dialektiikan, Nietzsche osoitti sen ongelmat ja halveksi sitä, meidän vastuullamme on tulkita miten tahdomme ja antaa maailman palaa.

Tarpeitamme varten.

Nykyisenkaltainen paperirulla kehitettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä.

Villa, hamppu, rätit, puulastut, heinä, hiekka, sammalet, maissi, kivet ja simpukankuoret.

Käymälähygienian välineitä.

Watt imeskeli kiviä ja siirteli niitä taskuista toiseen tarkoitusta varten kehittämänsä systeemin mukaisesti.

Itse asiassa niin teki Molloy.

Lukija ei tiedä, kuoleeko Malone lopulta, sillä ei ole koskaan päässyt kirjassa niin pitkälle.

Malone kuolee siis ikuisesti.

Olen saanut joitain juoksevia asioita hoidettua.

Rauhallinen aika on ohi, kesä lähestyy, nyt pitää sietää litinää ja lorinaa, lintujen ulvontaa ja auringon pölyistä sotkua.

Auringonrihkamaa.

Lukijalta katosi muutama vuosi sitten puoli vuotta, sillä hän hukkasi päiväkirjansa.

Muutamaa päivää myömmin Mauno Koivisto kuoli.

Päiväkirja löytyi lopulta pakastimesta.

Lopulta löysin hänet Kympin edestä, viinipullo kädessään.

Pastissin käsite on peräisin italialaisesta keittiöstä, jossa pasticcio on lampaan- tai naudanlihalla, vihanneksilla sekä muilla saatavilla olevilla aineksilla täytetty piiras.

Hänen huulensa olivat punervilla tahroilla.

Neljäs ulottuvuus elokuvassa.

Montale.

Jump cut, :wumpscut:

Bavaria.

Sininen siirtyy pimeään. Pimeä liikkuu mihin liikkuu. Siirtyy keltaista, joka heijastuu valkeasta. Pimeä siirtyy siniseen. Sininen liikkuu mihin liikkuu, heijastuu. Pimeässä valkea on ensin piste, sitten kaikkialla.

Nukun liian pitkään, mutta en välttämättä tarkoita praksista.

”Käy myymälässä, myy käymälässä.”

Tässä on melko ruma kansi, lukija ajattelee.

Auki on, tavaraa on.

Brexit siirtyy, nautinto siirtyy.

Ikuisesti lykätty, ikuisesti lytätty.

”Jos syön omenaa nälkä siirtyy; tai jos näen miten neliö katoaa ennen kuin neliö ilmestyy, se on maailmankatsomus.”

Mykologia on terminologia.

Sänkyepisodi. Olen kasannut sänkyni tukijalan molemmin puolin kirjoja.

Vuori ei laskeudu vuorelta, mutta vuoret ja puut ovat vuoria ja puita jälleen, joskaan.

Holodomor. Armantrout. Ramadan. Harmageddon. Harmattan. Cimmeria. Hamartia.

Lapsuuteni puhelinnumeroita:

642940: koti

642552: Jari?

642743: ??

642096: ??

Siellä missä on kuolemaa ei myöskään ole kärsimystä.

Nollas.

Laskemisesta on näin [nollan käyttöönoton vuoksi] tullut suurten ihmisjoukkojen opittavissa oleva taito.

Ouden. Omikron. Zephirum. Cipher. Zero.

’Tyhjykkä’, ehdotti Lönnröt vuonna 1839.

oll korrect, Martin Van Burenin presidentinvaalikampanja 1840.

”o. k.”, vuodelta 1839.

Out of Kash, Orfully Konfused, Often Kontradicts.

Ola Kala.

och aye

au quai

aux cayes

0 kuollutta

maailman levinnein sana.

Nollalla ei ole merkintätapaa roomalaisissa numeroissa.

ne ullus

”Hyvä on olla, kun on nolla. Hyvästi. T. Masa.”   -Masa Niemen itsemurhaviesti

Elämä oli yhtämittaista teatteria, pelleilyä, taikatemppuja, akrobatiaa ja kaatuilua, sananlaskuja ja tietokilpailuja.

Lukija sai eilen isänsä tekemän kukon, jossa oli ahventa, porsasta ja hieman pekonia.

Sekä leipää että kalaa, vielä vettäkin.

Kun soturi sitten lopulta löysi helmensä vuosituhansien etsinnän jälkeen, hän tajusi vain, että se oli roikkunut hänen otsallaan koko ajan. Sen löytäminen ei liittynyt millään tavoin hänen uurastukseensa löytää se muualta.

Kyse ei missään nimessä ole ns. tyhjästä puheesta.

Niemeä vaivasi voimakas esiintymisjännitys.

Turha puhua käännöksestä: tulen aina juoksemaan mutkiin.

Aikakauden ilmaiseminen ei lopulta merkitse minulle mitään.

Se on vain muotoprobleemi.

Aukottoman portin probleemi.

Tietoverkon sanakirjat helpottavat harhailua entisestään, lukija miettii.

Poistavatko nopeus ja helppous jotain olennaista?

Niin sanottu valaistuminen on välitöntä, ajatonta.

Onhan valon nopeus suurin.

En totisesti saavuttanut mitään perinopohjaisella, täydellisellä valaistumisella, Buddha sanoi.

C. G. Jungin ei onnistunut matkustaa Roomaan, mutta lukija on käynyt siellä useammankin kerran.

Vuonna 2019 voitaneen jo perustellusti sanoa, että kaikki tiet vievät pois Roomasta.

Possujuna. Maitolaituri. Kukonhiekka.

Kiveä sisältävä leipä. Kultarahoja sisältävä kakku.

Kana on munan keino (kenno?) tehdä lisää munia.

British Museumin pääkerroksen käyämälätiloihin viettävässä portaikossa haisee virtsa tavalla, jossa ei ole hajuakaan erosta.

Kahvilan auringonkiilassa istuu nainen, jonka hengityksen kuulee usean pöydän päähän.

Positiivisuus muuttuu aggressiivisuudeksi. Aggressiivisuus ahdistukseksi. Ahdistus vihaksi. Viha iloksi.

Koska Hesarin viimeinen gallup ennen vaaleja tulee?

Äärimmäinen tieto.

Eskatos logos.

Lahjaton, jo vuosikymmenien ajan päivittäin kirjoittanut kirjailija.

Huumori on kanssakäymisen muodoista väkivaltaisin.

Ehkä jatkan kirjoittamista koska en osaa lukea.

Alkoi mystisesti vituttaa kun yliopiston kirjaston edustalla katselin niitä puita, jotka eilen lakkasivat olemasta.

Nukuin kylmästi hikoillen, niin kuin aina kesällä.

”Edetään hankkeemme umpihankeen.” Kirjoittajan juottolassa kuulemaa.

Liike on ainoa staattinen, lopullinen, pysyvä ja varma asia.    -Tinguely

Jos ihminen ei pysty suunnistamaan minkään maamerkin, auringon tai kuunvalon perusteella, hän ryhtyy väistämättä ennen pitkää kävelemään ympyrää.

Kirjallisuus on käytettyä tekstiä.

Lukemansa ajatukset käyttää vain kahdesti, mutta kirjoittamansa kolmesti.

Syvänkö, merenpintaa alempana oleva alue, sisältää kysymyksen.

Jos kiellettään dualismi, kielletäänkö dialektiikka?

Miksi Bodhi-Dharma lähti Itään?

He räpistelivät käsiään ja poistuivat paikalta.

Icchantika.

Enlightened Beiges.

Aikalaisuudesta jää aina paitsi.

Todellisuuden ratkaisemattomat vastakohdat ilmenevät taideteorioissa muodon ongelmina. Adorno.

Adornment; an ornament.

Ainoastaan diltetantit sijoittavat kaiken taiteessa olevan tiedostamattomaan. Heidän puhtaimmatkin tunteensa toistavat perinteisiä kliseitä.

Suomalaiset kieltävät lähestyvän katastrofin.

Viiniköynnöksien rankoja polttamalla saatua hiiltä.

Persoonaton kuolema.

”Kant repäisi taiteen irti siitä ahnaasta moukkamaisuudesta, joka aina haluaa kosketella ja maistella.”

Huomaamme häviämiset, mutta vähentymistä emme näe.

Myös he, jotka eivät ole olemassa, kuolevat.

Kuollut soitin, pianon ruumis.

Lapsuus on muinainen.

Muistakaa, että tähän aikaan vuodesta kaikki ei ole vihreää.

”Porvari haluaa elämän olevan askeettista ja taiteen runsasta; toisin päin olisi parempi.”

”Vaikka taideteoksen aistimellinen vetovoima tuo sen lähelle kuluttajaa, vieraantuu se kuluttajasta hänelle kuuluvana tavarana, jonka menettämistä jatkuvasti pelätään. Väärä suhtautuminen taiteeseen on sukua omaisuuden menettämisen pelolle. Fetisistisellä käsityksellä taideteoksesta jonakin, joka voidaan omistaa mutta myös reflektion avulla tuhota, on tarkka vastine käytettävissä olevana omaisuutena psykologisessa minän taloudessa.”      -Adorno

 

15.4.2019

Persut menestyvät vaaleissa. Gene Wolfe kuoli. Notre Dame palaa.

Aurinkopäiväkirja

19 maaliskuun, 2020

Koronalogi. Kronologi.
Rakkautta kaloreiden aikaan.
Uuden auringon kirja.
Kuolevan auringon valtapiiri.
Aurinkotervehdys. Uusi kuu.

 

En ole karanteenissa, mutta ketjun rikkomisen tulisi olla jokaisen ihmisen prioriteettilistan ensimmäisellä sijalla, jos siihen on suinkin edellytykset. Asia erikseen ovat ihmiset, joiden on pakko käydä töissä ja kulkea. Heistä on syytä olla huolissaan, mutta oman toimintakykyni ja elämänhaluni menettäminen heidän vuokseen ei ole järkevää.

Tietenkään sille ei mahda mitään, mikäli ihmiset eivät ylipäänsä seuraa uutisointia tai säädöksiä ja jättävät piittaamatta ohjeistuksesta, vaikka heidän ei olisi pakko käydä yhtään missään. Sitäkin on demokratia, tai uskon loppuminen demokratiaan, niin hyvässä kuin pahassa. Älyllinen laiskuus ja kiinnostuksen puute ovat omissa kirjoissani vakavia haittoja (itse asiassa vakavimpia mahdollisia haittoja), mutta se ei sinänsä ole tärkeää, tämä ei ole mitään opetusta ja lainsäädäntöä vaan blogiteksti.

Olen kuullut koomikkojen kirjoittamattomasta säännöstä, joka kuuluu suunnilleen näin: ”Kirjoittaessasi uutta materiaalia hylkää aina ensimmäisenä mieleesi tuleva vitsi, sekä vielä vähintään pari seuraavaa vitsiä. Ne ovat ilmeisiä vitsejä, jotka tulevat kaikilla mieleen.”

Nähdäkseni samaa ajatusta voisin soveltaa, hieman muokattuna, omaan käytökseeni pandemian aikana. Kyse kun ei ole ensisijaisesti ole minun terveydestäni, ei välttämättä edes läheisteni terveydestä, vaan kokonaisesta terveydenhuollollisesta infrastruktuurista (taloudesta jne. puhumattakaan). Toisin sanoen yhdestä ajattelemattomasta solusta kärsii koko yhteiskuntaruumis, jos ja kun kapasiteetti ylittyy ja kaikkia sairaita ei pystytä hoitamaan.  Tähän liittyen huomio äskeiseltä kauppareissultani: kaduilla tuntuisi silti edelleen liikkuvan valtaosin eläkeläisiä. En ole varma, mitä kohtaa ”karanteenia vastaavista olosuhteista” he eivät ole ymmärtäneet. Toisaalta 20 vuoden päivittäisen kaupunkiflooran ja -faunan tutkimukseni perusteella luulen, että suuri osa noista ihmisistä on vähäosaisia, yksinäisiä vanhuksia, mutta siltikin.

Kyse on ketjusta.

Ystäväni sanoi ennustavansa ulkonaliikkumiskieltoa ensi viikolle. Alan vähitellen taipua hänen kannalleen.

Analogiana voi ajatella tulvaporttia; veden päästämistä vähitellen sisään, jotta se ehtii imeytyä, löytää paikkansa, virrata eteenpäin sen sijaan, että koko vesistö tulvisi ja huuhtoisi ympäristön maa-aineksen, rakennukset ja aluskasviston mukanaan.

Niinpä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus ”minä voin hyvin, ei minulla ole mitään hätää, rikon siis karanteenilakia” tulee hylätä, kysymys kun ei ole siitä, miten minä voin, vaan siitä miten minä olen osanen suuressa pelissä, jossa etenevä virus tartuttaa sitä enemmän ihmisiä, mitä enemmän sillä on siihen työkaluja ja välikappaleita, eli meitä: ihmisiä.

Minun tulee poistaa itseni tuosta pelistä kykyjeni mukaan, mahdollisimman tehokkaasti.

Metafyysisesti ei ole mitään, mistä jäisin paitsi.

Ei ole mitään, minkä vuoksi pitäisi tuntea itsensä jälkikäteen tyhmäksi tai ylireagoineeksi.

Ainoastaan historia on meidät tuomitseva, jos niikseen. Olemme joka tapauksessa ylireagoineet yhdessä.

Tietenkin se, mitä taloudessa, politiikassa jne. tapahtuu on oma kysymyksensä. Talouskriisi on suurin sitten 2008 pörssiromahduksen ja se tulee jatkuvasti vain kasvamaan. Pienyrittäjiin, freelancereihin, nollatuntilaisiin jne. tämä iskee todella kovaa. Pankkien ja valtioiden ostovakautustoimet tuskin korjaavat taloutta sinänsä, eihän 10 vuoden takaisesta kuplastakaan ole toivuttu vielä. Kapitalismin, totalitarismin, solidaarisuuden ja ilmaston kannalta seuraukset ovat potentiaalisesti huimia niin hyvässä kuin pahassa, mutta se on toinen kielipeli.

Se, mitä minä nyt ajattelen on Pascalin vaaka, muokattuna. On yksinkertaisesti yksityishenkilönä pelillisesti parempi ottaa riskit tosissaan kuin olla ottamatta. ”Voiton odotusarvo (ihmiskunnan ja infrastruktuurin selviytyminen mahdollisimman suurilta osin), joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri”.

THL ilmoitti juuri, että heidän arvionsa mukaan epidemia Suomessa kestää puoli vuotta ja 42 prosenttia saa tartunnan.

Luku on yllättävänkin pieni. Toki ilman rajoitteita luku olisi 65%. Yleinen kuolleisuusprosentti on WHO:n mukaan 3,4%, luultavasti se tulee olemaan Suomessa pienempi.

En silti viitsi laskea, kuinka monta kuollutta on jo yksi prosentti 42 prosentista. Laskin silti. 23 650 kuollutta.

 

*

Check my privilege. Olen kirjailija, työskentelen kotoani, enkä kärsi siitä, jos en pääse harmaaseen suomalaiseen taajamaan. Itse asiassa olen harjoittanut itseäni tähän tilanteeseen koko elämäni ajan.

Myönnän ajattelevani koko pandemiaa suurena pelinä. En tarkoita tätä vähättelevänä eleenä, ovathan pelit eri muodoissaan minulle elämän suola (esimerkiksi pääosa elämän ilmiöistä kapitalismissa on nollasummapelejä), mutta tiedän useiden ihmisten myös ymmärtävän pelit jonakin ”leikkinä” tai merkkinä siitä, ettei ota jotain asiaa vakavasti.

Vakavia asioita kun ovat työnteko, raha ja läheiset, nuo olohousuihinsa työpäivän jälkeen iltaisin piereskelevän nykyihmisen koti, uskonto ja isänmaa. Pieruhousut minullakin on.

Myönnän, että olen elänyt tätä poikkeustilaa jo viimeiset 20 vuotta. En tiedä johtuuko se ylenpalttisesta asioiden älyllistämisestäni, ”herkkyydestäni” (joka on ihan kiva juttu kirjailijan ammatissa, mutta käytännössä tarkoittaa lähinnä ahdistustiloja ja paniikkikohtauksia) vaiko luonneviasta, mutta varsinaisesti pandemia ja poikkeustila eivät ole ainakaan vielä muuttaneet mitään maailmankatsomuksessani. Kaikki on kytenyt hiljaisella hiilloksella, jatkuvasti.

Maailmanloppu ei ole tulossa, vaan ollut meneillään jo pitkään. Pandemia ja poikkeusolot vain alleviivaavat sitä. En halua lietsoa mitään ”mentaliteettia”, ainoastaan huomauttaa seikasta, jonka itse näen tosiasiana.

Näiden poikkeusolojen olisi pitänyt olla voimassa ilmastokatastrofin vuoksi jo useamman vuoden.

Se on se oikea katastrofi. Korona vain koskettaa juuri meitä läheisemmin (koska kuoleman uhka on välittömämpi, minkä lisäksi hallitukset oikeasti tekevät jotain) ja tuntuu siksi isommalta jutulta. Ihminen on emotionaalinen olento ja tämä on täysin ymmärrettävää. Siltikin.

Siltikin.

Tietenkin yritän myös hoitaa itseäni sopivammaksi kapitalistiseen subjektitalousyhteiskuntaan (käyn terapiassa, joogaan, jne.), ettei kukaan tule mussuttamaan. Yritän jatkaa kirjojen kirjoittamista, vaikka kriisihetkellä sellainen tuntuukin hivenen hupsulta puuhalta.

Toisaalta ilman kirjallisuutta, kulttuuria, taidetta ja tiedettä ihmiskunnalla ei ole muistia. Pidemmän hännän työskentelyn hedelmien korjaamisen aika tulee vielä.

Samalla yhteiskunnassa herännyt solidaarisuus on mitä raikkainta. Näen dynamiikan lähes menetelmällisenä rajoitteena: ota ihmisiltä asioita pois ja he alkavat heti käyttää mielikuvitustaan, palauttaa arvoa käytöstä poistuneille meemeille, kuten vaikkapa yhdessäololle, solidaarisuudelle ja toisesta välittämiselle… Luoja tietää tulisiko se perustulokin sieltä, vai vieläkö joku tollo jaksaa ulista jostain vapaiden markkinoiden ihanuudesta ja yrittäjyyden vastuullisuudesta. Luultavasti.

Helvetti on toisten ihmisten luonneviat ja pohjaton usko monetaariseen systeemiin.

Tietenkin tällä kaikella on nurja kääntöpuolensa. Minä pystyn elämään näin (ja itse asiassa jopa jossain määrin haluan elää näin), mutta samalla lukemattomat ihmiset menettävät töitään, joutuvat jäämään koteihinsa (joissa eivät välttämättä haluaisi esim. perheväkivallan tai tilanpuutteen vuoksi olla), kärsivät yksinäisyydestä, kehonsa liikkumattomuudesta, mökkihöperöydestä, kaikista kuviteltavissa olevista ruoskaniskuista, joista pienin peikko ei totisesti tule olemaan mielenterveys näinä vaikeina aikoina…