Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 7

maaliskuu 23, 2019

Hold the Dark (Jeremy Saulnier)
Saulnier on uuden yhdysvaltalaisen elokuvan teknisesti lahjakkaimpia ja aihevalinnoiltaan mielenkiintoisimpia ohjaajia, estetiikaltaan kylmähkö. Omiaan siis pirtaani, joskin tuntuu ettei hän ole saanut itsestään vielä lopullisia tehoja ulos, vaikka en olekaan nähnyt edellistä elokuvaa, Green Roomia. Saulnier ohjasi myös True Detectiven 3. kauden kaksi ensimmäistä jaksoa, ne parhaat. Sitten sarjan luojahahmo Nic Pizzolatto oli tyypilliseen tapaansa fakkiääliö ja Saulnier lähti/erotettiin projektista. Kausi lähti alamäkeen ja hajosi aikatasojensa ja henkilöhahmojensa sekamelskaan.

Tämä on nyt täysin mutua eikä liity Saulnieriin tai Hold the Darkiin, mutta luulen, että käsikirjoittajana/luojana Pizzolatto on liian teksti- ja hahmokeskeinen. Tämä hajotti myös 2. kauden dynamiikan, kun hahmot tavallaan ylikirjoitettiin, koko astia täytettiin heillä. Samalla muoto, rytmi ja tila kuihtuvat, vaikka juuri niistä fantastinen 1. kausi repi tehonsa. Tästä muodostuu vähitellen myös 3. kauden ongelma, jne.

Takaisin Hold the Darkiin, joka on ihastuttavan karu ja kolkko, talvisen Alaskan perähikiälle sijoittuva mysteeri. Väittäisin, että se tavoittaa paikoin jotain syrjäseudun banaalista tyhjyydestä yleensä. Siis erämaa joutomaana, epäpaikkana, jossa ihmisen jättämät kulturaaliset jäljet riittävät tuhoamaan ”luonnon kauneuden” tai alkuperän, mutta joka on toisaalta myös siinä määrin sivussa sivilisaatiosta ja kuhinasta, että lopputulos on harmauden sanoinkuvaamattomuus; merkityksettömyyden ansa, umpikuja.

Vertauksellisesti tunnelma on vähän kuin sekoittaisi Cormac McCarthya ja True Detectiven ensimmäistä kautta, mutta syvän etelän sijaan ollaan toisella puolella, pohjoisessa. Kolkkoja henkilöhahmoja mumisemassa hämäriä vuorosanoja kahden tunnin ajan. Paljon tuplauksia ja symboleja (sudet, laumat, eloon jättäminen jne), sinänsä hyvin tehtyjä, mutta…

Tavallaan elokuvan ongelma on se, etten lopulta oikein tiedä miksi se on tehty. Kenties Blue Ruinissa oli hivenen samaa, joskin se oli selkeämmin tarkasti tehty genre-elokuva, jollainen ilmeisesti myös Green Room on. Tehdäänkö genre-elokuva genren vuoksi? Onko Hold the Dark genre-elokuva? Ehkä, mikäli lovecraftilainen kosminen nihilismi on genre: Sicario, No Country for Old Men, True Detective, Hold the Dark. Entä The House That Jack Built? Ehkä Lars von Trier on aina oma lukunsa. Hyvin ”miehinen” ja valkoinen genre, tai pikemminkin tendenssi. Ahdistuneen loppuasukkaan puudutuslääke, varmasti ongelmallinen. Mutta se olisi kokonaan oman tekstinsä aihe.

Siltikin Hold the Dark on leffa, jonka tulen varmasti katsomaan uudestaan, sillä hyvin tehty kosmisen skaalan nihilismi on myös kallisarvoinen luonnonvara ja omiaan rauhoittamaan minua. Ehkä se muistuttaa, ettei jokin idiosynkratia minussa ole ainutlaatuinen. Kyse ei ole merkityksettömyydestä, vaan siitä, millaiseksi dynamiikka muuttuu, kun merkitykset (jotka voivat olla, ajan luonteen vuoksi: vanha, historiallinen, perinteinen, tapakulttuurinen, ”luonnollinen”, eli inhimillinen) systemaattisesti tuhotaan maailmasta, tai ehkä ne pikemminkin tuhoutuvat ohivirtauksena, sivullisina uhreina. Keskitetyssä, hypernopeassa riistokehityksessä reuna-alueet kuihtuvat samalla, kun ”keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus”, kuten Aale Tynni käänsi Yeatsin klassiset säkeet. Biologinen, yhteisöllinen, evolutiivinen, sosiaalinen olento ei pysy tahdissa mukana. Kaupunki muuttuu banaaliksi dystopiaksi, jossa enää larpataan kokemuksia, ihmiskontakteja ja eroja, vaikka kaikki on vain loputtomasti samaa. Erämaa muuttuu autiomaaksi. Varmasti jokin ilmestys on saapuvilla?

Eräs lempielokuvakirjoittajistani, suuri moralisti ja romantikko, tiivisti: ”The film is unpleasant, even perhaps distasteful, and definitely super drab. Pretty sure it’s about how God hates us all.”

 

The Other Side of the Wind (Orson Welles) & They’ll Love Me When I’m Dead (Morgan Neville)

Our revels now are ended. These our actors, 
As I foretold you, were all spirits and 
Are melted into air, into thin air: 
And, like the baseless fabric of this vision, 
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces, 
The solemn temples, the great globe itself, 
Yea, all which it inherit, shall dissolve 
And, like this insubstantial pageant faded, 
Leave not a rack behind. We are such stuff 
As dreams are made on, and our little life 
Is rounded with a sleep. 

William Shakespeare 
The Tempest, Act 4 Scene 1

 

En osannut odottaa Wellesin keskenjääneeltä elokuvalta mitään, en jostain syystä ollut edes tietoinen sen olemassaolosta ennen kuin näin sen ilmestyneen Netflixiin. Olin hyvin skeptinen, traileri näytti kauhealta hippiajan art-housen (Zabriskie Point jne., itse asiassa tämäkin on tietoista ja leffassa vittuillaan Antonionille) apinoinnilta. Miksi Orson Welles kiinnostaisi enää ketään vuonna 2018? (They’ll Love Me When I’m Dead on pätevä dokumentti elokuvan syntyhistoriasta ja kiinnostava ’companion piece’, joka sulautuu tässä kirjoitukseeni.)

Ehkä ei pitäisi olla yllättänyt. Elokuva on tietenkin loistava. En tiedä mitkä osat ovat Wellesin itsensä editoimia ja mitkä rekonstruktioita, mutta se on täysin yhdentekevää, TOSotW svengaa kuin hirvi. Se tuntuu lahjalta menneisyydeltä, joka samanaikaisesti sekä koskettaa että on hirvittävän yhdentekevä. Sekä vanhentunut että 50 vuotta aikaansa edellä, ajassa venkoileva ikinuori zombie, sillä siinä visioidut docudraamasarjat ovat olleet 2010-luvun suurimpia ilmiöitä.

Se on elokuva siitä, miten Hollywoodin suurin auteur Orson Welles, pullea ja teatraalinen, aktien ja teknologioiden nero, häpeälliseen hustlaamiseen ja kerjäämiseen pakotettuna, rahoittajien ja aikalaistensa hylkäämänä, päätyy vuosia kestäneen Eurooppa-karkotuksen jälkeen tekemään elokuvaa itsestään. Prospero esittämässä viimeistä monologiaan. Hollywoodin kulta-aika törmää toisaalta 70-luvun postmoderniin helvettiin, mutta toisaalta myös vireään ja nuoreen tekijäpolveen, josta on syntyvä uusi yhdysvaltalaisen elokuvan kulta-aika; American New Wave, New Hollywood. Fanipoika, nuori ja tuleva ohjaaja Peter Bogdanovich on ensin sivuroolissa, mutta päätyy meidän todellisuutemme vuosien kuluessa ja tuotanto-ongelmien kasautuessa esittämään itseään, menestynyttä uuden aallon ohjaajaa, joka on aikalaisten silmissä jättänyt esikuvansa varjoonsa (mutta jonka pop-historia on sittemmin melko pitkälti unohtanut, muutamista hienoista elokuvistaan huolimatta).

Metatasoja on niin järkyttävän monta, niin elokuvan sisällä kuin sen ulkopuolella, myös sittemmin syntyneitä, että oikeastaan ne voisi unohtaa, niiden todistusvoima katoaa, kun peili heijastaa itsensä loputtomiin. Hulvattomin on ehkä se tosiseikka, että juuri Netflix, dokudraamojen ja uuden katselutavan airut, saattoi Wellesin elokuvan loppuun ja julki. Silti hieman huimaa ajatella, että Welles aloitti elokuvan tekemisen, kun Vietnamin sodan alkutahteja soiteltiin. Vietnamin sodan, josta voidaan voitaneen määrittää alkaneeksi moderni, televisioitu sodankäynti, tai moderni ylipäänsä, mitä tulee huomiotalouteen. Media oli vasta aloittamassa siirtymäriittinsä nykyiseen, kaiken läpäisevään läsnäoloon. The Other Side of the Wind ennustaa tämän.

Elokuvan muoto leikkauksineen on tietenkin oma hirviönsä, enkä edes mene siihen tässä, mutta yhtä kiinnostavaa on dialogi, joka tuntuu asuvan useassa ajassa samanaikaisesti. Läsnä ovat niin väsymätön nokkeluus kuin myös kyynisen riemun myrkyllisyys; kuin kulta-ajan hienoin ja kirein slapstick-käsikirjoittaminen maistelisi jo postmodernin, metafiktiota kohti taittuvan, molekyylitasolla asustelevan epävarmuuden mädäntyviä hedelmiä… Dynamiikka tuplaantuu hahmotasolla, kun nuoret elokuvantekijät ja journalistit mittelevät vanhan polven pettyneiden ruhojen kanssa siinä yleisessä sekasorrossa, joka on The Other Side of The Wind.

Bogdanovich on roolissaan loistava, mutta John Huston teurastaa. Ah, mitkä pergamenttikasvot. Ja se ääni

 

A Bigger Splash (Luca Guadagnino)
Sittemmin varsin pätevään pastissilentoon lähteneen Guadagninon tonaalinen sekasotku, joka vaikuttaa harjoitelmalta Call Me by Your Namea varten. Tässäkin ollaan haute bourgeoisie -meiningeissa ja tyylikkäissä kartanoissa Italian mehevällä maaseudulla. Näistä ongelmista kirjoitin jo CMbYN:n yhteydessä täällä.

A Bigger Splash on uusintafilmatisointi vuoden 1969 La piscinestä, jota en ole nähnyt. Roolituksen perusteella voitaisiin johtaa, että Dakota Johnsonin on tarkoitus olla Jane Birkin. En osaa oikein sanoa, onko elokuvan tarkoitus olla ”eroottinen trilleri” vaiko jonkinlainen romanttinen metadraama, jossa sattuu olemaan myös trillerin aineksia. Teknisesti totutun pätevä, mutta tyylillinen päättämättömyys on myös elokuvan suurin ongelma ja johtaa ”miksi tämä on tehty” -kysymykseen. Ei huono, ei hieno.

 

Touch of Evil (Orson Welles)
Other Side of the Windin innoittamana katsoin käsillä (eli Netflixissä) olevan noir-klassikon vaihteeksi uudestaan.

Wellesin tuotannossa tuntuivat aina olevan keskiössä keinotekoisuuden, naamioiden ja pettämisen teemat, kenties suurelta osin omaelämäkerrallisista syistä, mutta biografismi sikseen. Onkin varsin sopivaa, että Touch of Evilin tapauksessa studio (vaihteeksi) petti Wellesin ja halusi leikellä elokuvan ilman ohjaajan lupaa. Toisinaan todellisuus tuplaa ja vahvistaa tekijän sanoman onnistuen silti tai juuri siksi samalla vittuilemaan.

Legendaarisesta avauskohtauksesta lähtien leffa on teknistä juhlaa ja kun ottaa huomioon Wellesin sairaalloisen perfektionismin ja tarkkuuden, alkaa omituisiakin piirteitä pitää tarkoituksenmukaisina: Charlton Hestonin mustanaama-meikki, Wellesin oma nenäprosteesi ja paksu meikkikerros, Akim Tamiroffin hupsu peruukki, Marlene Dietrich meksikolaisena, syylliseksi lavastaminen, huumebileiden lavastaminen… Lopulta etsivä Menziesin ymmärrys siitä, että hänen rakastamansa ja ihailemansa työtoveri Quinlan (Welles itse) onkin mätä poliisi, joka on valehdellut hänelle vuosikaudet. Kaikkea tätä peilaa hienosti loppukohtaus, jossa Menzies vastaavasti pettää Quinlanin äänittämällä salaa tämän tunnustuksen. Sillan alta kaikuvissa sanoissa on keinotekoisuuden kaiku.

Tämä symbolien, teknisen taituruuden ja tematiikkojen yhdisteleminen ei välttämättä saa minua rakastamaan Wellesin elokuvaa, pikemminkin ihailemaan. Klassikkostatuksen ymmärrän silti täysin, yksin jo siksi, miten käsittämättömän moderni elokuva tämä on teknisesti ilmestymisajankohtaansa (1958) nähden. Silti siellä täällä on ongelmia ja löysää, eikä juonessa ja miljöössä ole lopulta hirveästi järkeä; Welles käytännössä pakottaa elokuvan toimimaan silkalla taidollaan. Tietty sieluttomuus on ymmärrettävää myös tuotannollisista syistä: alkujaan Wellesin oli vain tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta päärooliin lupautunut Charlton Heston oli ottanut roolin vastaan siksi, koska oli ymmärtänyt (väärin) että Welles myös ohjaisi elokuvan. Niinpä tuotantoyhtiö houkutteli Wellesin ohjaajan pallille.

Alku- ja loppukohtaukset ovat silti silkkaa juhlaa. Quinlan pesemässä turvonneita, verisiä käsiään roskan ja lian täyttämällä joenpenkalla… Siitä minä nautin.

Mainokset

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 6

maaliskuu 12, 2019

Valtaosa tämänkertaisen postauksen leffoista on luumuhilloa. Pahoitteluni. Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

 
It (Andy Muschietti)
Kuulun niihin, joille Stephen Kingin Se -tiiliskivikaksikko oli tärkeä ja rakas lukukokemus varhaisteini-iässä. Juuri kasvaville nuorille kirja lieneekin otollisin; siinä on toveruutta, siinä on ulkopuolisuutta, siinä on kauhua mutta myös kasvamista, yhteisöllisyyttä ja irrationaalista pahuutta. Lukutoukkateininä myös sietää pituuden ja ylenpalttisen löpertelyn määrän. Sitä paitsi mitä paksumpi kirja, sitä pidempi pakomatka. Tämä on se Kingin Stand by Me -taito, jonka kokemusta Stranger Thingsit sun muut ovat viime vuodet apinoineet. Täydellisen eskapismin idylli.

Minulle on kuitenkin melko samantekevää, onko nostalgia-aallon jälkimainingeissa viemäriritilään huuhtoutunut It-filmatisointi hyvä vai ei. Minulla on jo se kokemus, en tarvitse nuoruuteni uudelleenlämmittelyä enää aikuisena, varsinkaan suoratoiston aikakauden hauntologisen hyökyaallon vuoksi; valtaosa sarjoista viittaa joka tapauksessa retroon, nostalgiaan, epookkiin tai fantasiaan.

Mutta entä itse elokuva? Se on ihan ok. Tietenkin paljon kirjan nyansseista menetetään: parashan tämäkin olisi 8-10 jakson mittaisena Netflix-sarjana. Stand by Me -kama toimii parhaiten, millä tarkoitan siis lapsinäyttelijöiden ensembleä, heidän yhteisen aikansa kuvausta. Kauhujutut ovat sitten vähemmän toimivia, mutta sellaista hirviökauhu tuppaa olemaan. Skarsgårdin Pennywise-klovni on yllättävänkin ok, vaikka ei voi tietenkään pärjätä Tim Currylle missään mahdollisista maailmoista.

 

Hereditary (Ari Aster)
Vuoden parhaita elokuvia, vaikka menneeseen tässäkin viitataan, tarkemmin sanottuna 70-lukulaisen ”käsityökauhun” (Manaaja jne.) perinteeseen. Kauhu tuntuu elokuvagenrenä, vähän yllättäen, kaikista elinvoimaisimmalta, mikä johtunee aikamme ahdistuneesta laadusta, mutta toisaalta myös genren vahvuudesta sulattaa itseensä erilaisia kipupisteitä. Get Out, Hereditary, Suspiria, Babadook, The Conjuring, The Witch, It Follows, Annihilation… lista jatkuu ja jatkuu, aihiot muuntuvat. Pian ensi-iltaan saapuu Jordan Peelen uusi elokuva Us, jota odotan varsin paljon. Toisin sanoen onko kauhu ainoa genre (arthousen lisäksi, duh), jolla on enää ”subversiivistä” voimaa?

Joka tapauksessa Hereditary on ennen kaikkea teknisesti silkkaa nannaa. Äänisuunnittelu, leikkaus, score.. Ah. Onnistuin pitämään jopa nukketalo-motiivista/allegoriasta, vaikka yleensä inhoankin symbolismia ja allegorioita. Toni Collettelta ryöstettiin sekä Oscar-ehdokkuus että mahdollisesti myös Oscar ja SE kohtaus (tietäjät tietävät, muille on luvassa äkkiväärää karkkia jos elokuvan katsoo) on epäilemättä yksi elokuvahistorian ahdistavimmista, hillittömän hyvin tehty.

Se, ”kertooko” elokuva mielenterveyden romahtamisesta, Luciferin tulosta maan päälle vaiko ”vain” jonkin saatanallisen kultin rituaalista, on minulle melko yhdentekevää. Pääasia että dynamiikka toimii ja sekoillaan kunnolla. Sitä paitsi uuspakanallisuus ja magia ovat olleet muodissa jo hetken.

 

The Shallows (Jaume Collet-Serra)
Äärimmäistä shlockia, silkkaa teknistä pintaa, hyperrealistinen värifiltteri ja Blake Lively märkäpuvussa ja bikineissä vuotamassa hainpureman vuoksi surffilaudalla ja rantakivellä. Esineellistämisen lisäksi Lively taitaa vetää uransa parhaan roolisuorituksen, mikä on elokuvan positiivisin anti. Muodollisesti/teknisesti täydellinen leffa, tavallaan. Mutta mitä sitten? Kun olet katsonut tämän, et ole katsonut mitään.

 

Twin Peaks: Fire Walk with Me (David Lynch)
Edelleen Lynchin parhaita elokuvia, vaikken osaakaan sanoa mitä siitä saa irti jos Twin Peaks ei ole tuttu. Toisaalta eipä sitä kannata ilman itse sarjaa katsoakaan. Jne. Toisaalta kolmas kausi on lähempänä FWwM:n henkeä kuin alkuperäistä sarjaa. Bleh. Olen katsonut tämän niin monesti, etten osaa oikein kirjoittaa mitään, en tiedä mistä suunnalta asiaa pitäisi lähestyä. Twin Peaks on minulle henkilöhistoriallisella tasolla hyvin tärkeä. Se ja Lynch.

 

The Girl on the Train (Tate Taylor)
Sekava, typerä, tylsä, dynamiikaton. Tavallaan paska tv-versio Gone Girlistä. Emily Bluntin rikollista haaskausta.

 

Beauty and the Beast (Bill Condon)
Minulla ei ole 90-luvun alkun Disney-piirrettyyn oikeastaan minkäänlaista suhdetta, en koskaan nähnyt sitä, koska se oli liian ”tyttöjen juttu” (siinä vähän sitä toksista mehua teille) tai jotain. Muistan tuon ikäisenä (7-8v) pitäneeni mistä hyvänsä elokuvasta, jos siinä oli karatea tai jotain muita taistelulajeja. Ilmeisesti tämä uusintaversio on melko yksi-yhteen alkuperäisen animaation kanssa, mutta CGI:llä tehtynä. Ehkä siksikin tuntui varsin tylsältä ja hidastempoiselta; onko 90-luvun koko perheen elokuvan kaava ehtinyt vanhentua? Tehdäänkö asiat nykyään vielä nopeammin, tiiviimmin, hauskemmin…? Toisaalta tämä on puoli tuntia pidempi kuin alkuperäinen animaatio, onhan kaikki nykyään suurempaa. Joka tapauksessa melkoista maksamakkaraa, pidin käytännössä vain ”astiasto-hahmoista”, erityisesti Ewan McGregor sönköttämässä ranskaa sensuellina kynttelikkönä on jo ajatuksena niin typerä, että se toimii käytännössä, tietenkin, loistavasti.

 

American Pie Presents: The Book of Love (John Putch)
Vuonna 2009, eli 10 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen, American Pie -lisenssi oli jo aika ohutta tavaraa, mutta näitä suoraan dvd-levitykseen tähdättyjä ”Presents” -juttuja tehtiin useampikin. Kasa höyryävintä torttua miesmuistiin, mutta itsepähän jäin tv:n äärelle jonain heikkona hetkenäni.

 

John Wick (Chad Stahelski, David Leitch)
Uusintakatselu, koska ilmeisesti olen sellainen ihminen, joka tykkää katsella kun Keanu Reeves teurastaa yliestetisoidusti mafia-palkollisia vailla mitään järkevää syytä. Motiivihan sille, että Keanu tappaa puolensataa ihmistä on se, että yksi heistä erehtyi tappamaan Keanun koiran, joka oli ainoa asia joka muistutti häntä hänen kuolleesta vaimostaan. Ei varmaankaan tarvitse mennä tämän syvemmälle syihin tai seurauksiin…
Rehabilitaatiotahan tämäkin on: 80-90-lukujen väkivaltahömppää siirretään vimpan päälle viriteltyyn moderniin. Näin vastikään leffateatterissa John Wick 3:n trailerin, joten tuntuu lyövän leileille.

 

Don’t Breathe (Fede Alvarez)
Pitkitetty, ylettömän synkeä ja turhanpäiväisesti raiskaustematiikan kanssa flirttaileva, mutta teknisesti korkealuokkainen, pienen tilan trilleritöhnä. Alkaa hyvin, leviää pahasti loppua kohden.

 

Elämäni SUPOn varjossa 2 (Mark Parland)
Perttu Häkkisen muiston siivittämänä. Sittemmin myös (kuulemma parempi) ykkösosa on löytänyt tiensä YouTubeen, mutta tavara voi olla vähän turhankin tiivistä että pystyisin sitä katsomaan. Sosiologisena ilmiönä YouTubea ennakoiva Parland on aivan omaa luokkaansa, mutta en ehkä halua mennä siihen tässä yhteydessä sen syvemmin. Tämä Ilja Rautsin kritiikki jostain 14 vuoden takaa kertoo ilmiöstä enemmän.

 

Angel’s Egg (Mamoru Oshii)
Oshiin kulttiklassikkoanimaation maailma on jo sen verran elämää suurempi symboliversumi, että sen mahdollinen tarkoitus tai vertauskuvallisuus muuttuu melko yhdentekeväksi. Ehkä elokuvassa oleva muna symboloi toivoa, ja sitä rataa. Katsoin uudestaan, koska ilmeisesti Dark Souls -pelisarjan, joka on kaikilla objektiivisilla mittareilla mitattuna 2010-luvun suurin taideteos, ohjaaja Hidetaka Miyazaki otti Angel’s Eggin synkänkauniista maailmasta rankasti vaikutteita, erityisesti DS3:n The Ringed City -lisäosassa. Kokonaisuutena leffa on turhankin hidas ja tarinaltaan ylipelkistetty, mutta täynnä hienoja kuvia ja maisemia.

 

Baywatch (Seth Gordon)
”Jos ilmoittaa katsoneensa uuden Baywatch-elokuvan, ilmoittaa samalla tykkäävänsä tisuleista.” -Vanha viidakon sananlasku.

Kauhean typerä ja huono, mutta ei lopulta tarpeeksi huono sellaisella tavalla, että huonoudessa olisi mitään hauskaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toisin sanoen siis lähinnä meh-huono, joka puolestaan on huonouden alhaisin taso, ns. banaali paha. Edes Dwayne Johnsonin ja Zac Ephronin loukkaava ja vulgaari sanailu ei ole tarpeeksi loukkaavaa ja vulgaaria. Tässä on muuten muutama Luokkakokous-tason kullivitsi. En tiedä mikä se taso on. Oranssi?

 

Passengers (Morten Tyldum)
’Male entitlement’ ja ’rapey’ ovat asiasanat tässä ja niistä minua ennakkoon varoiteltiinkin. Mutta jos joku sanoo, että älä paina tätä punaista nappia, minä painan punaista nappia. Tai itse asiassa en koskaan painaisi punaista nappia, olenhan liian neuroottinen, eli toisin sanoen vertaukseni on perseestä. Mutta homman juju on kuitenkin se, että varoitteluista huolimatta tai juuri niiden vuoksi katsoin leffan.

Mutta jos unohtaa tuon häikäisevimmän ongelman, on itse scifi-premissi ihan kiinnostava. Tietenkin se sössitään nopeasti ja lopputulos on elokuvallisesti aika tasalaatuisen harmaata turinaa. Ensin ohjaaja Tyldum ei oikein osaa päättää, onko tekemässä draamaa, romanssia, jännitystä vaiko scifiä (mikä olisi ihan ok kunhan tekisi hommansa hyvin), kunnes äkkilopettaa elokuvan uskomattomaan siirappiräjähdykseen.

 

Sausage Party (Conrad Vernon, Greg Tiernan)
Pilvenpolttajilta pilvenpolttajille. *Seth Rogen -äänellä, savua keuhkoissa pidättäen* ”Dude, kelaa jos tehtäisiin CGI-animaatioleffa jossa niinku erilaiset ruoat olis eläviä ja sillai rotustereotyyppejä niinku että taco puhuis meksiolaisittain ja sit ois joku Woody Allenilta kuulostava juutalainen keksi ja nakit haluis upottaa itsensä sämpylöiden väliin hehhheeh ja sit ne kiroilis ihan vitusti ja koko leffa loppuis ihan tosi mielenvikaiseen joukkopanoon!”

Speak of the Devil, and He shall appear.

En varsinaisesti tiedä, kenelle tämä on tehty. Mutta melkein kannattaa katsoa sen lopun joukkopanokohtauksen vuoksi. Todella irrationaalinen idea ja siksi kiinnostava? En minä tiedä, hyvä jumala sentään. Katsokaa se täältä.

Myönnän hörähtäneeni pureskellulle Steven Hawking -purukumille.

 

Anon (Andrew Niccol)
Taas vaihteeksi hyvä premissi, kun algoritmipohjainen, kaikkialle yltävä kontrolli ja digitaalinen tarkkailu ovat päivän sana, mutta varsinainen leffa on taas perusharmaata kliseekatrillia. Scifi/dystopia-noir taitaa olla oma alagenrensä; iänikuinen, kovaksikeitetty maskuliinisuus ja naiset tavoittamattomina ja salaperäisinä Toisina. Elokuvan maailma on tyhjä ja kiillotettu, kuin jossain 10 vuotta vanhassa 3D-ammuskelupelissä. Onko kyse STATEMENTISTA vaiko syövästä nimeltä ’skandinaavisen muotoilun perintö’?

 

American Ultra (Nima Nourizadeh)
Lopetan tällä kertaa tähän, niin seuraava merkintä voi alkaa suoraan kiinnostavammasta kamasta; tämän jälkeen katsomieni leffojen keskimääräinen taso nousi taas merkittävästi. Toimintakomediahölmöily, jossa asiasanoina bongit, sarjakuvamaisuus, salaiset agentit, videopelit. Sain mitä tilasin.

 

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 5

helmikuu 25, 2019

Olen vältellyt listauksen jatkamista, koska kesällä mentiin pitkää pätkää ilman muistiinpanoja, eli mietteet näin jälkikäteen aika hajanaisia. Paljon uusintakatsomisia, koska katsoin paljon Toisen Ihmisen kanssa. Mutta jatketaan lusikoimista.

 

Vargtimmen (Ingmar Bergman)
Bergmanin ”kauhuelokuva”, jonka loppupään surrealistiset elementit tällä kertaa muistaakseni hieman hiersivät, vaikka toisaalta rakastan omituista gotiikkaa siinä ympärillä, jne. 1960-lopun ”trilogia” (Vargtimmen, Skammen ja En Passion) on aika tuhti nisupitko; Ullmann ja Sydow Helvetissä. Myöhemmin, eli loppuvuodesta ja alkuvuodesta 2019 katsoin B:n keskeistä tuotantoa vaihteeksi uudestaan 100v tiimoilta, mutta siitä ehkä tuonnempana. Joskin:

Eihän koko Bergmanin urassa ole mitään järkeä. Millainen ihminen tekee kuuteen vuoteen tämän trilogian ja kaksi maailman parasta elokuvaa, eli Personan ja Kuiskauksia ja huutoja?

Ihmisperse, sumeilematta valtaa käyttävä ja muita polkeva jäärädiktaattori, joka syö ahdistuksensa vuoksi vain viiliä ja Marie-keksejä, pettää kaikkia puolisojaan eikä käy koskaan kotona?

Toisaalta, mitä sitten? Minähän katson ”vain” näitä elokuvia, joita rakastan enemmän kuin keskimäärin mitään.

Niin, mutta entä se tekemisen ja vallan kulttuuri, joka niihin johti? Entä se kaikkia osapuolia ahdistava miehinen neromyytti ja yksinäisen angstitaiteilijan auteur-strategia, joka ”bergmanian” muodossa jatkaa edelleen masinaatioitaan? Historiallinen tilanne on joka tapauksessa erilainen.

Kyllä, mutta…

Jne., pahoinvointiin saakka.

 

Captain America: Civil War (Anthony Russo, Joe Russo)
Bergmanista Marveliin, koska miksipä ei. Tämä tuli telkusta ja jumituin uudestaan jonkun joogasession jälkeen. Keholle hyvä pitää aina neutraloida keholle huonolla, balance in all things, jne. CW taitaa olla edelleen paras yksittäinen Marvel-elokuva, parempi Avengers 2 kuin Avengers 2 ja sössönsöö. Tuntuu tosin jo nyt vanhentuneelta, tavallaan. Idle musings: tulevatko Marvel-elokuvat jäämään nimenomaan 2010-lukulaiseksi ilmiöksi, ts. ovatko ne sitä mitä LotR-trilogia ja Harry Potter -elokuvat olivat ensimmäiselle vuosikymmenelle? Mutta siinä maha missä painitaan, sillä:

 

Harry Potter and the Chamber of Sectrets (Chris Columbis); Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (Alfonso Cuarón); Harry Potter and the Goblet of Fire (Mike Newell); Harry Potter and the Order of the Phoenix (David Yates)
Ensimmäistä (eli toista) Potteria uudelleenkatsoessa mielessä pyörii lähinnä, kuinka nuoria näyttelijät vielä ovat. Kärmesjuttu on vähän båre. Kaksi ensimmäistä Potteria kärsivät ”maan alla on kammio jossa suuri loppuhuipennus tapahtuu” -syndroomasta.

Azkaban taitaa puolestaan olla paras yksittäinen Potter-elokuva, Cuarónin muodonhallinnan ja visuaaliset yksityiskohdat huomaa väkisinkin. Aikakikka on metka. Lisäksi tässä lienee eniten Oldmania ja Thewlistä (Thewlisiä?), jälkimmäinen on lempinäyttelijöitäni ns. henkilökohtaisisista syistä, tosin mitkäpä syyt eivät olisi henkilökohtaisia.

GoF on viidestä ensimmäisestä elokuvasta selkeästi eeppisin ja siinä on ENITEN ROINAA; teiniflirttailu alkaa kunnolla, sekaan tulee muitakin kouluja, velho-prom/vanhojen tanssit, iso muotoa rakentava turnaus… muistelisin, että kirjana se tuntui parhaalta juuri ”värikylläisyytensä” vuoksi.

OftP puolestaan taitaa olla filmatisoinneista paskin, dynamiikaltaan lerppa sekasotku.

 

Terms of Endearment (James L. Brooks)
Simpsonien luojan äkkiväärä-romanttinen kulttitavara ja ohjausdebyytti vuodelta 1983, jonka katsoin vasta nyt. Harold and Mauden kanssa quirkyn hipster-romcomin esiaste? Käsikirjoittamisen ja näyttelijöiden tour de forcea; Debra Winger, Shirley MacLaine, Jack Nicholson, Oscareita kahdelle jälkimmäiselle vaikka itse pidin juuri Wingeristä. Hahmot ovat kummallisia ja heihin on hankala samastua, mikä tekee elokuvan dynamiikasta hyvällä tavalla kiehtovan. Aivan kammottavat musiikit.

 

The Name of the Rose (Jean-Jacques Annaud)
Nautin tästä paljon: Annaud teki Umberto Econ läpi-postmodernistisesta semiotiikkadekkarista groteskin ”realistisen” ja tuhnuisen, aliarvostetun elokuvan, jossa on pääosasssa Sean Connery. There’s a sentence for ya. Annaud esimerkiksi palkkasi munkkien sivurooleihin rumimmat löytämänsä näyttelijät. Toisin sanoen leffa on visuaalisesti silkkaa juhlaa! Alkuteos jää tietenkin lapsipuolen asemaan, mutta joka tapauksessa mukiinmenevä historiallinen whodunnit. Loppupuolella turhaa seksismiä, vaikka 1300-lukua tässä kuvataankin.


Deadpool 2
(David Leitch)
Kullivitsien määrä ja taajuus on aikalailla sama kuin ensimmäisessäkin. Toisin sanoen niitä on niin helvetisti, että olen ihan kylläinen jos edes 5% osuu. Yleisestihän tiedetään, että huumori on hauskaa (eli määritelmän mukaan huumoria) vain jos se on a) loukkaavaa ja b) mustaa, sillä sen dynamiikka perustuu nimenomaan psyyken repressioihin ja niiden vapauttamiseen. Huumori on samanlaista ”rentoutumista” tai ”hauskanpitoa” kuin kiropraktiikka tai terapia.

Science.

Mutta se mikä jatko-osassa yllätysmomentin katoamisessa hävitään, ”voitetaan” ylenpalttisen metailun määrässä, plus metka soundtrack.

Cable/Brolin menee aika hukkaan (oli lempihahmojani Ryhmä-X:stä lapsena), mutta X-Force -jakso on tahallisessa typeryydessään fantastinen ja hauska.

Franchisen nihilismi on siis saavuttanut taas uuden tason, mutta luulen että Deadpool 2 on juuri sellainen elokuva, jonka me kuluttajina ansaitsemme.

 

Alien: Covenant (Ridley Scott)
Tästä kirjoitin jo pari vuotta sitten enemmän, mikään ei ole sittemmin muuttunut. Miksi katsoin sen uudestaan? Koska ilmeisesti minulla on perversio Ridley Scottin Alien-kamaan that’s why. Olen nähnyt esimerkiksi sysipaskan Prometheuksen ainakin kolmesti. Visuaalisesti eli objektiivisesti Prometheus on muuten parempi kuin tämä.

 

Arrival (Denis Villeneuve)
Myös Arrivalista kirjoitin pari vuotta sitten enemmän. Uudelleenkatsomisen syyt tosin ovat toisenlaiset, eli Villeneuve, siis sen lisäksi että scifi on keskimäärin ainoa genre jonka pitäisi ihmiskuntaa enää kiinnostaa.

 

Get Out (Jordan Peele)
Peelen elokuva tapahtuu pikemminkin yhteiskunnassa kuin valkokankaalla/ruudulla. En tiennyt elokuvasta etukäteen erityisen paljon, joten olin hivenen yllättynyt. En odottanut näin goofya satiiria ja mustaa komediaa. Dave Chappelle goes Harvester, ja kun sanon Harvester, tarkoitan tätä. (Nykyään Harvesterin saa Steamista pilkkahintaan ja se toimii mukisematta. Tosiin sanoen sinulla ei ole enää mitään tekosyitä.)

Elokuvallisesti Get Outissa ei ole mitään uutta tai erityisen nokkelaa, edes genrensä rajoissa, mutta silti (tai juuri siksi) sen puristama yhteiskunnallinen mehu on varsin tiivistä ja energiapitoista. Kontekstit, beibi. Lopputwistin näkee sadan mailin päästä, mutta kuulunee asiaan, plus symboliarvollisestihan se toimii. Siltikin viimeinen puolituntinen on löysä ja väkivaltaan ”helposti” ratkeava, mutta toisaalta ensimmäiset 30 minuuttia ovat aika timanttiset.

 

The Shining (Stanley Kubrick)
Katson tämän keskimäärin kerran viiteen vuoteen. Lempielokuvani, joka ei ole lempielokuvani, mutta kuitenkin on, tavallaan? Teknisesti Kubrick on varmasti ideaaliohjaajani. Samalla leikkautuu pois human interestiä banaaleimmalla tasollaan, mutta myönnän ettei se ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua. Kaikki ihmisen tekemä kertoo joka tapauksessa viime kädessä ihmisestä, joten minulle käsittämätön olento on sellainen, joka kritisoi jotain ihmisen tekemää ”kylmäksi”. Ideoiden takiahan täällä ollaan, eikö vain? Shakkikirjoja, shakkikirjoja.

Tässä yhteydessä voisikin lukijaa muistuttaa siitä, että pelaan esimerkiksi lautapelejä itseäni vastaan.

Joka tapauksessa hyggeilyä ja muiden ongelmiin pakenemista varten on olemassa loputon liuta muita elokuvantekijöitä, Netflix ja muut suoratoistopalvelut täynnä psykologisen silsan prestiisisarjoja. Sekä kaikki kaunokirjallisuus, joka luulee söpösti vuodesta toiseen olevansa aikansa tasalla. Itse asiassa myös tv-sarjat ovat taas viime vuosina ottaneet takapakkia suhteessa ”ajanmukaisuuteen” ja alkaneet joukkopaon kohti esi-digitaalista, mutta se on oma kysymyksensä ja selittynee myös HAUNTOLOGISELLA NOSTALGIA-AALLOLLA. Ranttaanko kaikesta tästä aina? Tuntuu siltä. En edes tiedä miksi jaksan haukkua proosaa vuodesta toiseen. Yritänhän kirjoittaa sitä itsekin, typerä lammas kun olen.

Millainen kirjailija on kirjailija, jota ei enää kiinnosta kirjallisuus? Hahaa, kompakysymys: vastaus on tietenkin kaunokirjailija.

Joka tapauksessa Hohtoon liittyy paljon nostalgiaa sekä geometriannälkää. Olin pelokas lapsi ja tykkään pesiytymisestä; unelmakotini olisi pahvilaatikko. Niinpä kaipaan jatkuvasti Overlookiin ajelemaan polkuautolla ja heittelemään palloa seinään, vaikka se onkin perhehelvetin tyyssija.

Höps, sehän on vain kirjailijaresidenssi!

”Kun ajattelen Yhdysvaltoja positiivisessa mielessä, ajattelen nimenomaan erämaaseutuja.”

 

Commando (Mark Lester)
Elokuvaan liittyy outo henkilökohtainen muisto: kun katsoin sitä ensimmäisen kerran, saimme uutisen pappani kuolemasta. Muisto on tuplasti riitasointuinen siksi, koska Commando on myös teini-ikäni rakkaimpia elokuvia. Surin pappaani ja erityisesti äitini murhetta, mutta onnistuin samalla silti nauttimaan tästä silkan pösilöstä ”toimintakomediasta”. Ihmisolento on sattumanvarainen kasa mielivaltaisia algoritmeja.

Commando on myös yksi niistä elokuvista, joissa nykyään katsottuna nauraa aivan eri kohdissa kuin nuorena ja typeränä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyään niitä katsoessaan ylipäänsä nauraa. Muita esimerkkejä ovat Robocop ja Total Recall. Millainen olento ei ymmärrä, että Robocop tai Total Recall ovat satiireja? Nuori minä, that’s who.

En usko että Commandoa on tarkoitettu satiiriksi.

 

Easy A (Will Gluck)
2010-luvun parhaita komedioita, tämän lähemmäs ”John Hughesin henkeä” ei ole päästy sitten Hughesin. Toisin sanoen ensemble on rakastettava ja hauska. Ovatko high school -elokuvat eräänlainen syöpä? Varmasti, mutta niin on tietoinen elämäkin.

 

Hellboy (Guiller del Toro)
Ensimmäinen Hellboy (2004) on edelleen yllättävänkin toimivaa hömppää, johtuen pitkälti siitä miten täydellisesti del Toro täydentää omalla barokkisella flairillaan Mignolan fantastisen sarjiksen arkaaista piirrosjälkeä ja maailmaa. Leffassa fiilis on suhteellisen lunki verrattuna sarjakuvien kosmisen tuulen kylmyyteen, mutta se on ihan ok, I guess. Vaikka Hellboyn ohjaajan pitäisi olla Béla Tarr tai Aleksey German.

Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan saapuva uudelleenkäynnistys on oletusarvoisesti kauheaa paskaa, joten voin yllättyä vain positiivisesti.

 

Kalervo Palsa ja kuriton käsi (Pekka Lehto)
Perinteiset kolme kulttileffatähteä. Paljon on hyvää, paljon on ei-niin-hyvää.

 

Les vacances de Monsieur Hulot (Jacques Tati)
Leffasivistykeni synkein aukko oli luultavasti se, etten ollut nähnyt yhtään Tatia. Hienovaraisempi, porvarillisempi ja tylsempi kuin odotin, mutta nämä eivät välttämättä ole negatiivisia määreitä. Tämän perusteella Tatilla ei ole lihaksia Chaplinin, Buster Keatonin ja Marx-veljesten rinnalla, mutta ehkä siitä ei olekaan kysymys.

 

AlpaGo (Greg Kohs)
Perushyvä, henkilövetoinen dokkari siitä, miten tekoäly lopulta päihitti mestaritason Go-pelaaja Lee Sedolin vuonna 2015. Go-maailmassa kukaan ei uskonut siihen, että AlphaGo-ohjelmalla olisi mitään mahdollisuuksia, mikä tietenkin jälkikäteen tuntuu höpsöltä ja lapselliselta. Joka tapauksessa kyseessä oli final frontier, mitä tulee ihmisen kykyyn päihittää tekoäly yhtään missään pelissä; Go on vielä huomattavan paljon vaikeampi ja monimutkaisempi pala tekoälylle purtavaksi kuin shakki, variaatioiden mahdollisuus on moninkertainen. Vaikeus voitaneen mitata ajassa: Kasparov hävisi Deep Bluelle shakissa vuonna 1997, Sedol AlphaGolle 2015.

 

Luokkakokous (Taneli Mustonen)
Luokkakokouksessa on viime kädessä kiinnostavaa lähinnä arjen kuvaus; KAIKKI siinä on kammottavaa, banaalia, turhaa ja ahdistavaa, porvarillis-keskiluokkais-tyhjää kiirastulta. Toisin sanoen Luokkakokous on syvästi realistinen elokuva, mahdollisesti aikamme realistisimpia kotimaisia elokuvia. Kikkelivitsit tuovat tähän kaivattua helpotusta. Misogynistinen piereskelypätkähän tämä on, mutta eksistentialistinen kammo on aika vahva. Ehkä se johtui omasta, paniikkikohtausten ja ahdistuksen täplittämästä kesästäni.

 

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 4

tammikuu 18, 2019

Ran (Akira Kurosawa)
Yksi elokuvaharrastukseni anomalioista oli pitkään se, etten ollut nähnyt Kurosawan Rania, vaikka ainakin tuotannollisesti se on Kurosawan suurelokuva ja melko yksimielisesti ylistettyä kaanonia. Luulen katsomiskokemukseni hieman kärsineen siitä ”esteettisen silmän” painolastista, jonka olen sittemmin kasannut harteilleni. Minun olisi ehkä pitänyt katsoa Ran joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, nuorempi minä olisi varmasti nauttinut siitä enemmän. Nykysilmiini eeppinen King Lear -filmatisointi tuntuu rahtusen kaavamaiselta, teatraaliselta ja rakennetulta, patologisuuteen asti. Kurosawa esimerkiksi suunnitteli Ranin kuvakäsikirjoitusta kymmenen vuotta tekemällä maalauksen jokaisesta otoksesta. Tietenkin se näkyy, elokuvassa ole yhtäkään ruutua, joka ei olisi kompositioltaan ja väreiltään täydellinen. Siltikin alla ulvoo tyhjyys, kysymys miksi.

Ottiko aika Kurosawan kiinni? Onko 1985 jo liian myöhäinen aika tehdä taide-elokuvia samuraista? Mitä se edes tarkoittaisi? Onko elokuvataiteessa olemassa jokin historian henki, jonka kovertaa teemoja ja estetiikkoja tyhjiksi? Vai oliko minulla vain huono päivä? Käytännössä koko elokuva koostuu kokokuvista (long shot), mikä lisää epiikkaa, mahtipontisuutta ja maalauksellisuutta, mutta jättää samalla henkilöhahmot etäisiksi. Tuleeko ulkokultainen vaikutelma siitä?

Mikään edellä mainitusta ei sinänsä ole fataalia, pikemminkin pilkunviilausta: Ran on ’hieno’ elokuva, mutta ei ’loistava’. Jne.

 

Spirited Away (Hayao Miyazaki)
Tuntuu vähän hölmöltä lässyttää kaikkien jo valmiiksi ylistämistä ”mestareista”, mutta minkäs teet: Miyazaki on mielestäni suurimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, animaation historian saralla häntä merkittävämpi hahmo on vain Walt Disney. Ehkä ei pitäisi käyttää tällaisia määritteitä. Miksi kehua jotakuta toisten kustannuksella? Miksi kaikkien pitäisi tykätä niistä asioista, joista minä tykkään?

Ihminen on egotunneli.

Mutta silmä yksityiskohdille, liikkeelle, ilmeille, asentojen tarkkuudelle… Katsokaa itse. Jo silkka ruoan ja syömisen kuvaaminen M:n elokuvissa olisi oman kirjoituksensa arvoinen. Jos on aikaa höpsöilylle ja YouTube-kulttuurille, voi jotain osviittaa saada tästä  ruokareaktiovideosta.

Miyazakin tuotantoa parempia koko perheen elokuvia ei mielestäni yksinkertaisesti ole olemassa. Humanismi, pasifismi, ekologisuus, holistisuus, salaperäisyys. Yksikään kymmenestä näkemästäni M:n pitkästä elokuvasta (Kikin lähettipalvelu taitaa olla ainoa jota en ole nähnyt) ei ole edes keskinkertainen. Ainoastaan viime vuonna edesmennyt Isao Takahata, Studio Ghiblin toinen primus motor, ylsi samalle tasolle, joskin harvemmin.

Sivuhuomina mainittakoon, että minulta on vielä Takahatan joutsenlaulu, Prinsessa Kaguyan taru, näkemättä. Sen perusteella mitä olen siitä kuullut, tulee se räjäyttämään pääni ja huuhtomaan silmäni pois.

 

Full Metal Jacket (Stanley Kubrick)
Osaan FMJ:n koulutusjakson tähän ikään mennessä jo melko lailla ulkoa. Se lienee elokuvahistorian parhaiten käsikirjoitettuja ja kuvattuja jaksoja. Painovoima on luhistuvan tähden luokkaa. Laulan ja nauran mukana, olenhan pasifisti.

Koko Kubrickin tuotanto kertoo tästä psyyken kaksinaisuudesta. Fantasioissamme ammumme ihmisiä ja itseämme päähän. ”Tosimaailmassa” emme koskaan tekisi niin. Kumpienkin todellisuusarvo on sama. Modernismi loppuu Vietnamin sotaan. Silkka spektaakkeli alkaa.

FMJ:n kahden aktin rakenne on vielä nykyäänkin melkoinen outolintu. Jälkimmäisessä jaksossa ei ole mitään vikaa, itse asiassa siinä on liuta klassikkokohtauksia, mutta avausjakson hillittömän vaikuttavuuden rinnalla mikä tahansa kangertelisi. Jälkipuoliskolla Kellopeliappelsiinin absurdistis-brittiläinen eskatologia muuntuu 60-luvun jenkkiläiseksi psykedeliaksi. Toki psykedeliasta puuttuvat kaikki pehmeys ja lepertely, koska kyseessä on Kubrick. Trippailun tilalla ovat vieraus, lasittuneet katseet ja hymyt; absurdistisesta teatterista muistuttava kylmä dialogi. ”Dokumenttijakson” rivikohtaus on aivan loistava. Miten Kubrick käytti pop-musiikkia: ainutlaatuista (ja myös varsin harvinaista, yleensä Kubrickilla on pelkkää klassista), jos vertaa esimerkiksi johonkin Tarantinon tai Marvel-elokuvien ulkokultaiseen silmäniskuun. Leikkaus intensiivisesta katutaistelujaksosta Surfin’ Birdin avulla tankkien saapumiseen ja ”rividialogiin”. Damn, son. Jollain Godardilla ei ole typerine hyppyleikkauksineen tähän mitään sanottavaa.

Itse asiassa elokuvan sotajaksoon verrattuna koulutusjakso tuntuu yllättävänkin humanistiselta ja lämpöiseltä. Kouluttaja Hartman (R. Lee Ermey, joka myös menehtyi viime vuonna) on sarjakuvamainen ja pirullinen, mutta ehkä juuri siksi elokuvan inhimillisin hahmo. Hän lopulta tietää, mihin on miehiä kouluttamassa ja lähettämässä. Bootcampin kliininen ahdistus ja sotilaallinen kuri ovat lopulta turvallisia ympäristöjä, mitä tulee ihmishenkeen.

Varsinaisessa sodassa, ”in the Shit”, kaikki rajat häipyvät. Päällystö vaatii mielettömyyksiä. Kotirintamalla kaikki vihaavat sinua. Poliittisesti koko touhu on täysin ulkokultaista. Media tulee mukaan kuvioihin. Koulutusjakson säänönmukaisuuden tilalle tulee silkkaa dissosiaatiota. Niinpä rivisotilailla on vain kivettyneet virneensä, thousand-yard starensa ja tyhjäksi pyyhitty moraalittomuutensa. Koulutusjakson ikoninen päätöskohtaus, puolivälissä elokuvaa, on tavallaan koko elokuvan päätös. Siinä sotamies Pyle (Vincent D’Onofrio ylinäyttelemässä hulvattoman poskettomasti) virnistää demonisesti kulmiensa alta wc:n kylmän sinisessä valossa, ennen kuin ampuu Hartmanin ja lopulta itseään päähän. ”I AM in a world of shit.”

Pyle on herkkä ihminen sodassa; hän ei selviä edes sotaan asti. Hän pelastaa itsensä psykopatialta ja post-traumaattiselta stressiltä menettämällä yksinkertaisesti toivonsa ja elämänhalunsa, ”järkensä”.

 

 

Apocalypse Now: Redux (Francis Ford Coppola)
Kubrickiin verrattuna Coppolan Vietnam-klassikko on se ”juustoisempi” näkemys; eeppisempi, huuruisempi, mytologisoivampi, alleviivaavampi, flirttailevampi, dantelaisempi… mitä ikinä. Sen kanssa tulisi ehkä lukea Conradin Heart of Darkness (kirjoitin kirjasta täällä), jonka filmatisointi se enemmän tai vähemmän on. Tavallaan Apocalypse Now’n suurin idea onkin metodinen hoksaus siitä, miten kiinnostavasti (tai ilmiselvästi) Conradin kolonialismista ja modernismiin saapumisesta kertova teos kääntyy tässä kuvaukseksi postmodernismiin saapumisesta. Toisaalta, rakenteellisesti, leffa on oikeastaan kokoelmallinen vignettejä, jotka rakentavat tutkielmamaista kuvausta ihmisestä sodan psykotraumaattisissa ääriolosuhteissa.

 

Aguirre: Wrath of God (Werner Herzog)
Osa edellä viitattua Heart of Darkness -jatkumoani.

Tästä moni möhis pahoittaa mielensä, mutta en ole ikinä varsinaisesti pitänyt Herzogista muuten kuin dokumentaristina. Fiktioelokuvista Aguirre on kenties hänen yliarvostetuin elokuvansa toisellakin katselukerralla. Siinä onkin vain yksi kohtaus, josta olen oikeasti pitänyt: se jossa Aguirre lipuu elokuvan lopussa apinoiden kanssa lautalla. Sekin on hyvä nimenomaan dokumentaarisista syistä; eläimissä on sellaista ”runoutta” tai ”aitoutta” (kuten Tarkovski tai Bresson sanoisivat), jota Herzog ei koskaan saavuttanut millään omalla tekemisellään.

Haluaisin tietenkin pitää Aguirresta enemmän, sillä se on monien järkevänä pitämieni ihmisten lempielokuvia, mutta käytännössä hihittelen liikaa ja epäuskoisenä sitä katsoessani. Asiaa ei tällä kertaa auttanut se, että katsojatoverini inhosi elokuvaa, hän piti sitä täysin käsittämättömänä, ala-arvoisena räpellyksenä. Hölmösti leffaa myydäänkin sellaisilla iskulauseilla, kuten ”helvetillinen kuvaus hulluudesta”, vaikka helvetillistä elokuvassa on lähinnä dynamiikan ja rytmin puute, ts. sen avut ovat (tahallisen tai tahattoman) komiikan ja gonzon puolella. Come and See tai Hard to be a God ovat kenties helvetillisiä kuvauksia hulluudestä. Tämä on Monty Pythonia. Eikä siinä mitään, vaikka mieluummin katsoisinkin aitoa Monty Pythonia.

Ehkä Aguirre on minulle liian punk! Ehkä inhoan sitä (usein tahatonta?) käsitteellisyyttä, joka Herzogiin on aina liittynyt.

Olenkin pitkään yrittänyt miettiä, mikä ongelmani Herzogin fiktioelokuvien kanssa on. Fitzcarraldoa en ole edelleenkään katsonut, mutta muuten kyllä valtaosan tuotannosta. Ehkä ongelmani on ihan teknistä laatua: saksalainen 60-70-lukujen halpa estetiikka piilottelee jokaisen kuvan takana, kaikki otokset huutavat paksuja viiksiä, ankean kiiltävää tietosanakirjapaperia, Berliinin muuria ja ja kuplavolkkareita. Tai ehkä en pidä saksasta kielenä. Fassbinderillä on tuotannossaan paljon samoja ongelmia, mutta hän onnistuu toisinaan ylittämään ne, ehkä aiheenvalintansa, mutta myös silkan taitonsa vuoksi. Herzogin kohdalla en pysty ostamaan ”hulluuden runoilija” -myyttia mitenkään päin, koska Herzog tuntuu nimenomaan umpiporvarilliselta hustlerilta. Tämähän on sikäli hauskaa, koska hyvänen aika, eihän juuri Wernerissä, tuossa suuressa itseopetelleessa hullussa, ole mitään porvarillista! Ja kas, juuri se on porvarillista. Herzog on elokuvan Joseph Beuys, niin hyvässä kuin pahassa.

Samalla oma näkemykseni on petite bourgeoisie: minusta kun ei ole koskaan tuntunut siltä, että Herzog osaisi tehdä elokuvaa. Suuri näkemys, ”munaskut”, isot visiot ja vastavirtaanuimiset tulevat aina after the fact. H tavallaan väittää jälkikäteen, että elokuvassa on jotain, mitä siinä ei teknisesti, elokuvallisesti ole. Näin ei tietenkään Herzogin tuotannon rakastajien kokemuksessa ole. Tavallaan ongelma saattaa olla samaa laatua, kuin mitä minulla on Franjun kanssa.

Usein Herzogin elokuvien katsomista kiinnostavampaa onkin lukea siitä, mitä kuvauksissa tapahtui.

Heikko jälkidubbaus ei auta asiaa, se kun saa hahmot tuntumaan siltä, mitä näyttelijät olivat myös kirjaimellisesti: he eivät tiedä mitä tekevät, koska valtaosa leffasta on improvisoitua. Vastaavasti musiikin käyttö tuo mieleeni lähinnä sellaiset (sinänsä nerokkaat) meemit, kuten Star Wars Without John Williams. Ehkä kannattaakin katsoa edellä linkkaamani meemi, mikäli haluaa ymmärtää, miltä Aguirren katsominen minusta tuntuu. Popo Vuhin musiikki Aguirressa on mainiota, mutta sitä käytetään aivan päin helvettiä, milloin sattuu jne.

Moiset peippailut kuuluvat elimellisesti Herzogin tuotantoon ja tästä pääsemmekin siihen aiemmin mainitsemaani käsitteellisyyteen: en pysty katsomaan mitään Herzogin elokuvaa muuna kuin jonkinlaisena punk-DIY-metana ja se tuntuisi olevan minulle ongelma. Siis: Aguirre ei suinkaan ole kuvaus 1500-luvulla eläneestä konkvistadoriretkikunnasta, vaan dokumentti siitä, kuinka Klaus Kinski haluaisi näytellä ja kuvastaa suuren ja itsekkään miehen hybristä historiallisessa ja eeppisessä elokuvassa samalla, kun ohjaaja ja kuvausyrhmä tekevät tarkoituksellisesti kökköä gonzodokumenttia ilman mainittavaa budjettia tai puitteita filmattavan historiallisen suurelokuvan kuvauksista. Tämähän on tavallaan nerokasta. Esimerkiksi tämä kohtaus on tökeröydessään hieno, tavallaan. Meinaan tyrskähdellä itseni tuolilta jo yksin kaulan katkaisemisessa käytetyn äänitehosteen vuoksi, saati sitten typerän puhuvan pään vuoksi. Mutta pääasiallinen kokemukseni Aguirren tiimoilta on usein lähinnä haukottelua.

Mutta siis: katsokaa Aguirre!

 

Memento (Christopher Nolan)
Mementossa on käytännössä kyse silkasta narraatiotekniikasta, rakenteenhallinnasta ja katsojan kyvystä vaihdella vastaanottostrategioitaan. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta Memento onnistuu varsin hyvin siinä, mitä se yrittää. Aivot sulavat silti vähän vielä 18 vuoden jälkeenkin. Mitä ihan perusjuttuihin tulee, Memento saattaa olla edelleen Nolanien paras elokuva.

 
Orbiter 9 (Hatem Khraiche)
Netflix-originaali scifielokuva Espanjasta, joka onnistuu hukkaamaan potentiaalinsa jo ensimmäisen 25 minuutin jälkeen. Pienimuotoinen, kiinnostavalta vaikuttava scifi-rakkaustarina hassataan tympeäksi toimintatrillerisäntäilyksi. Tässä on jopa takaa-ajokohtaus. Ei helvetti.

 
Inferno (Ron Howard)
Da Vinci -koodin jatko-osa oli vuoden paskimpia turauksia.

 

From Beyond (Stuart Gordon)
Pervo-Stuartin hassunhauska kasarikauhu taitaa olla edelleen parhaita Lovecraft-filmatisointeja, vaikka sävyltään (neonvärikäs body horror goes pehmoporno) se ei ole Lovecraftia nähnytkään. No ok, voitaneenkin kyseenalaistaa missä määrin kyse on  filmatisoinista, sillä ehkä ensimmäiset 5 minuuttia pohjaavat Rakkaussukkulan novelliin. Sitten lähdetäänkin jo äkäisesti sisäavaruuteen. Jeffrey Combs vääntelee naamaansa, portin toiseen ulottuvuuteen avaava kone tekee kaikista seksihulluja (laajentamalla käpyrauhasia), kasarikauhun tisukuningatar Barbara Crampton on ensin kirjastonhoitajatar…anteeksi psykologi, sitten bdsm-lateksibiksuihin pukeutuva dominatrix… Ja sitä rataa. Ken Foree on etsivä ’Bubba’ Brownleenä (sic) aivan hulvattoman huono. Kyseessä on ns. Taattu Skeida. Asiasanat: olut, miesluola, VHS, poliittinen epäkorrektius, kulttiklassikot.


Avengers: Infinity War
(Anthony Russo, Joe Russo)
Jos elokuva on a) kaikkien aikojen neljänneksi eniten tuottanut ja b) sijoittuu Marvel-universumiin, tarvitseeko siitä kirjoittaa? Käytännössähän Marvelit eivät ole enää elokuvia, vaan jonkinlainen sarjisfanipoikakulttuurin ikuinen paluu itseään uusintavana rahasampona.

Erään ontologian mukaan Marvel-elokuvat ovat ainoa jäljellä oleva elokuva, mikäli asiaa mittaa psykotalouden kannalta.

Kenties Infinity War on tarpeeksi hyvä tai juuri niin hyvä suhteessa rakentamaansa höpöuniversumiin, kuin mitä odottaa saattoi tai mitä sen pitikin olla. Tätä kohden Marvel rakensi koko vuosikymmenen ajan. Thanos on viimeinkin sellainen karismaattinen ja ”looginen” pääpahis, jota Marvel-elokuvat ovat ”kaivanneet”.  Tätä kirjoittaessani Marvel-universumi on tosin ainakin omissa fanipoikasilmissänikin saavuttanut jo hyvän aikaa sitten saturaatiopisteensä: alan yksinkertaisesti olla täynnä. Elokuvat ovat toki jatkuvasti taidokkaita ja viihdyttäviä, mutta entä sitten? Genrekaavaa on helppo toistaa, jahka se on löytynyt. Minua kiinnostaa kyllä Infinity Warin jatko/loppu, mutta yksittäiset elokuvat eivät enää niinkään, varsinkin kun näyttelijät alkavat olla liian vanhoja ja on tullut taas uudelleenkäynnistyksen/uusien, vielä käyttämättömien hahmojan aika.

Samalla Netflix ajaa Disney-paineessa Marvel-sarjojaan alas: ensin heikko Iron Fist, joka ansaitsikin mennä, sitten keskinkertainen Luke Cage, mutta lopulta myös lippulaiva, oikeastikin ihan hyvä Daredevil lopetettiin. DD:n jälkeen paras Jessica Jones saanee kolmoskautensa, mutta on vaikea uskoa, että sekään jatkuisi enää neljänteen. Miksi jatkuisikaan, jos sarjauniversumi ympäriltä lopetetaan? JJ:n lisäksi jäljellä on enää Punisher, jonka 2. kausi ilmestyi itse asiassa tänään Netflixissä.

Sillä & palatakseni Infinity Wariin: itsenäisenä elokuvana siinä ei ole luultavasti mitään järkeä. Siinä on kymmeniä hahmoja, joista jokainen saa ruutuaikaa fanservicenä ehkä 10min. Jos aiempia elokuvia ei ole katsonut, ei hahmoihinkaan muodostu luonnollisesti minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä aletaan olla jo Marvelin sarjakuvauniversumin vastaavalla tasolla, varsinkin jos oheen liittää DC:n räpellykset ja (omistusoikeuksellisista syistä) keinotekoisessa evakossa eläneet X-Men -elokuvat.

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 16, 2019

Call Me by Your Name (Luca Guadagnino)
Melkoisessa nosteessa olevan italialaisohjaajan läpimurtoelokuva on lähivuosien parhaita teatterikokemuksiani. Vuosi sitten helmikuussa se ”palautti hetkeksi uskoni” elokuvaan taidemuotona, jne. En osannut odottaa näin hallittua ja teknisesti suvereenia rohmerilaisuutta enää vuonna 2018. Diggaan kovasti myös käsikirjoittaja/tuottaja James Ivorysta, tuosta romanttisen pukudraamagenren valtiaasta. Harva tuuttaa lähemmäs 90-vuotiaana enää näin briljantteja ja nuorekkaita käsikirjoituksia. Ivory on yrittänyt vielä saada vanhoilla päivillään filmatisoitua Shakespearen Richard II:n (koska on luultavasti täysi mielipuoli), mutta rahoitusta on ilmeisen vaikea saada kasaan. Mutta hieno joutsenlaulu se on tämäkin, jos niikseen.

Ylistetyn elokuvan vastaanoton suhteen kannattaa imaista myös hyppysellinen suolaa, koska Guadagninon elokuvan voi varsin oikeutetusti hakata maanrakoon eskapistis-porvarillisena, etuoikeutetun sivistyneistön päiväunelmana. ”Se on virtuaalinen, idealisoitu Italia, joka koskettaa vain kansainvälistä yleisöä. Oikeassa Pohjois-Italiassa ei ole kristallinkirkasta vettä. Katujen varret ovat täynnä roskia. Tässä elokuvassa ei ole yhtä ainoaa italialaista”. Jutelkaapa asiasta esimerkiksi jonkun yhteiskunnallisesti valveutuneen italialaisen kanssa. I know I have.

Joka tapauksessa, silti tai juuri siksi, CMbYN on audiovisuaalisesti silkkaa nannaa. Jo yksin se, kuinka luonto ja talon interiöörit leikittelevät keskenään on 2+ tunnin keston arvoista. Äänisuunnittelu, ah! Jne. Itse asiassa elokuvan varsinainen ”sisältö”, eli rakkausdraama, oli minulle lopulta toissijaista; kiihottava ja dramaturgisesti toimiva esileikki kun loppuu liian pian ja kuvio alkaa hieman laahata. Rakkauskuvioiden ongelma elokuvissa on se, että ne pitää aina jotenkin ratkaista.

Toisaalta tässä piilee samalla myös yksi CMbYN:n suurista vahvuuksista; tällä kertaa ei olekaan mitään typeriä rajoja, torumista ja sheimaamista, ylenpalttista draama tai Isoa Toista inisemässä ja keinotekoisesti dramatisoimassa kuviota. Teini-ikäisen pojan suhde vanhempaan perhetuttavaan saa osakseen yksinkertaisesti vain kannustusta ja ymmärrystä. Itse suhde on lopulta toki sydäntäsärkevä, mutta myös kaunis; ja kuka tietää, ehkä vielä jää mahdollisuuksia… Koko kuvion voi lukea myös osaksi em. akateemis-porvarillis-boheemien liberaalien etuoikeutettua asemaa; ”helppoahan se on, jos vanhempasi ovat sivistyneitä ja hyviä ihmisiä, jos turvaverkostot ovat hierarkisen aseman vuoksi kunnossa” jne. Kyllä, olen käynyt elokuvan tiimoilta myös tällaisia keskusteluja. Ymmärrän pointin.

Sanoisin silti, että count your blessings. Läpikyynisenä (lue: realistisena; harhoista vapaana) kaivonmyrkyttäjänä tiedän, miten helvetin vaikeaa tällainen positiivisuus on saada toimimaan taiteessa. Onnistumisprosentti on jotain 1/600 luokkaa. Samaan hengenvetoon voin jatkaa, että Michael Stuhlbargin esittämän isän monologi elokuvan lopussa tyhjensi keuhkoni. Niin lähellä itkua en ole ollut fiktion äärellä aikoihin. Toisinaan juusto on parasta valuessaan suolavettä.

 

Mute (Duncan Jones)
Netflix-originaali, jossa Alexander Skarsgård pääsee toimittamaan lempipuuhaansa; kurtistelemaan sexysti kulmiaan 2 tunnin ajan sanomatta mitään. Noir-scifiä, jossa on hyviä ideoita, mutta lopputulema on silkkaa epädynaamista, misogynis-raiskausvibaista, kliseistä ja tylsää puuroa. Lähitulevaisuuden Berliini tuntuu 15 vuotta sitten tehdyn tv-elokuvan visiolta tulevaisuudesta. Paul Rudd käy nostamassa elokuvan yhdestä tähdestä puoleentoista vahvalla purkkapallonpaukuttelulla ja viiksipelillään. Moisen ’stachin takia kannattaa jo melkein katsoa!

 

Mudbound (Dee Rees)
Vuoden ”lähes hieno” -palkinnon voittaja. Mudbound oli näitä ”sossuporno-prestiisi”-kategoriaan dumpattuja, liberaalin middlebrow-yleisön sydämeen tähdättyjä täsmänuolia. Ehdottomasti katsomisen arvoinen silti, hyviä roolisuorituksia, pari hienoa kohtausta ja toimivaa näkökulmakerrontaa. Leffan suurin ongelma on lopulta kuitenkin juuri aihe ja historiallinen, hillitön painolasti. Elokuvahan on siis kuvaus kahdesta sotilaasta, jotka palaavat 2. maailmansodasta Mississippin maaseudulle. Heistä toinen (tummaihoinen) joutuu rasismin ja hyyttävien klaanitouhujen uhriksi. Aihe koskettaa, tietenkin; ongelma onkin juuri siinä, kuinka elokuvakerronta jää jo lähtökohtaisesti aiheen alle. Tarvittaisiin melkoista elokuvallista ilotulitusta, että siitä päästäisiin ”irti”. Bonuspisteitä lopun positiivisesta sävystä, vaikka sitä ennen sorrutaankin melko hillittömään apoteoosiin.

 

Annihilation (Alex Garland)
Vuoden positiivisimpia yllätyksiä ja viime vuosien parhaita kauhuelokuvia, erityisesti koska tuotantoyhtiö kusi hommat ja laittoi tämän suoraan Netflix-levitykseen kaikkialla muualla paitsi USAssa, vaikka juuri kaikkialla muualla elokuva olisi ymmärretty paremmin. Plus VanderMerrin kirja on aika kauhea sekasotku (harvoja huonoja vuonna 2018 lukemiani kirjoja, mahdollisesti ainoa) ja köyhän miehen versio Strugatski-veljesten ideoista (Stalker/Roadside Picnic) ja lovecraftilaisesta ”sanoinkuvaamattomasta”. Se saattaa olla myös kovin heikon käännöksen ongelma, mutta somehow I doubt it. Stetoskooppi: katsoin elokuvan ensin, luin kirjan sitten. Elokuva oli mainio, kirja hirveää paskaa. Joskus näinkin!

I kid: yleisen käsityksen vastaisesti se menee aika useinkin näin…

Joka tapauksessa audiovisuaalisesti tämän voisi merkata jopa ainutlaatuiseksi. Selittämätön, outo tunnelma. Itse asiassa tuntuu siltä, että tämä kuvallistaa ”uuskummaa” paljon paremmin, kuin mitä valtaosa varsinaisesta uuskummasta kirjallisuudesta sanallistaa. Stoorin ja juonen kannaltahan tämä on paikoin jopa typerä, mutta pointti ei olekaan siinä; leffa toimii käytännössä täysin sävyjen kautta. Toisaalta kuulustelu/aikahyppelyrakenne toimii yllättävänkin hyvin. Harvinaislaatuinen elokuva myös siksi, koska olisin halunnut katsoa sen heti uudestaan. En silti katsonut, sillä paras (ainoa?) nautinto on lykätty nautinto.

 

Les Diaboliques (Henri-Georges Clouzot)
En tehnyt merkintöjä Clouzot’n klassikkotrilleristä, muistan vain että hyvin toimi. Erityispisteet siitä, että murhaajina oli naiskaksikko (ja tämä on vuodelta 1955). Triviaa toki muistan aina: Hitchcock olisi halunnut filmatisoida tämän, mutta koska kirjan oikeudet olivat jo menneet, alkuperäisen romaanin kirjoittanut Boileau-Jarcenac -parivaljakko kirjoitti muutamaan vuotta myöhemmin D’Entre les Morts -romaanin erityisesti Aatu mielessään. Hitchcock tekikin siitä elokuvan nimeltä Vertigo, josta joku on joskus saattanut kuulla.

 

Jurassic Park (Steven Spielberg)
Yksi elokuvahistorian häkeltävimmistä seikoista on se, miten vaivattoman elegantisti Jurassic Parkin erikoistehosteet toimivat edelleen, 25 vuotta myöhemmin. Salaisuus lienee järkevässä suhteessa: maailmankaikkeuden parhaan tehosteguru Stan Winstonin animatronicseja (9min) vs. CGI (6min).

Visuaalisesti ensimmäinen JP on varsin älykäs ja nokkela. ”Ennen CGI-sekasortoa näitä asioita piti vielä MIETTIÄ!” -t. möhismies. Paljon hupsuja jäyniä ja tuplauksia. Keittiökohtaus on edelleen fantastinen.

 
Fantômas: The False Magistrate & In the Shadow of the Guillotine & Juve Against Fantômas (Louis Feuillade)
Sympaattisena kulttuuritekona Yle Teema näytti Feuilladen Fantômas-sarjan. Hienosti toimivaa mykkäseriaalia yli sadan vuoden takaa (1913). Jäiköhän minulta lopulta joku osa katsomatta? Pidänkö näistä enemmän kuin Franjun genren uudelleenlämmittelyistä 60-luvulta? Sanoisin että kyllä.

 
Hets (Alf Sjöberg)
Uudelleenkatselussa Ingmar Bergmanin ensimmäinen leffakässäri vuodelta 1944 on yllättävänkin moderni, tämähän on käytännössä #metoo-skenaario. Toki 1900-luvun alkupuolen poikakoulujärjestelmä on miljöönä jo melko arkaainen. Hienosti valaistu, Sjöberg on Sjöberg. Stig Järrel on loistava. Tulee mieleen ällöttävämpi, lawful evil Pirkka-Pekka Petelius.

 
David Lynch: The Art Life (Jon Nguyen, Rick Barnes, Olivia Neergaard-Holm)
Visuaalinen lähestymistapa sopii tämän dokumentin tapauksessa kuvattavaan hahmoon hyvin; moinen ”lyyrisyys” lyö helposti ohi. Lynch on erittäin hyvä puhuja, hänen omituinen kadenssinsa saisi tupakoinnista puhumisen tai leivän syömisen kuulostamaan taianomaiselta. Dokkarissa keskitytään pääosin Taavin kuvataiteeseen, työympäristöön ja uran alkuaikoihin, joten siinä mielessä kyse on ehkä ns. pienimuotoisesta.

Mutta Lynch on Yhdysvaltojen harvoja Buddhia, täysin ainutlaatuinen, arvokkain elossa oleva elokuvantekijä ja yksi niistä harvoista taiteilijoista, jotka nostaisin jalustalle koska tahansa. Jos tätä ei ymmärrä tai jaa, saa taholtani osakseen lähinnä hämmennystä ja surua. Sekin on ihan ok. Joskus kommunikaatio ja jaettavat asiat eivät vain kohtaa.

Persoonana Lynch on omalaatuinen ja usein ongelmallinen, kuten vaikkapa tämä dokumentti (tai vastikään ilmestynyt, metodiltaankin mainio Room to Dream -elämäkerta) osoittaa.

 

Eraserhead (David Lynch)
Katsoin pyyhekumipään em. dokkarin vuoksi pitkästä aikaa uudestaan. Lynch käytännössä eli tämän elokuvan kanssa ja kautta vuosikaudet, infantiilin eskapismin rajamaille. Ohessa kärsi esim. perhe, mikä Lynchin työnarkomanian myötä muodostui sittemmin säännöksi. Yksin Eraserheadin tuotantoprosessista saisi kirjoitettua paksun kirjan. En jaarittele tästä sen enempää. Usalaisen avantgarden multihuipennus ja kruunu.

 

Never-Ending Man: Hayao Miyazaki (Kaku Arakawa)
Lisää hyviä ohjaajadokkareita, tämä on jatko-osa hillittömän päräyttävälle The Kingdom of Dreams and Madnessille, joka oli parhaita vuonna 2016 katsomiani asioita. Tämä lähtee tilanteesta, jossa modernin animaation kuningas Hayao Miyazaki ilmoitti joskus 5-6 vuotta sitten, 72-vuotiaana, jäävänsä eläkkeelle. Mutta kuinkas sitten kävikään… Tämä jatkaa Lynch-dokkarin aloittaman, erityislaatuisen järjettömän työnarkomanian teemaa, jota kaltaiseni mukavuudenhaluinen Oblomov ei tule koskaan ymmärtämään.

 

Dune (David Lynch)
Tuotantoyhtiöiden teurastama kalkkuna on epäilemättä Lynchin uran omituisin asia, eikä Lynch sen koommin edes kusaissut suuriin studioihin päin. Leffasta ei  ymmärtäne mitään ellei ole lukenut Herbertin scifiklassikkoa, vaikka tuotantoyhtiö lisäsikin ne KAMMOTTAVAT, rautalangasta vääntävät ja omituisesti vieraannuttavat voice-overit.

Rasistis-orietanlistis-misogynistiset vibat olivat valitettavasti läsnä jo alkutekstissä, mutta siistejä visuaalisia ideoitahan tässä on paljon. Leijuva läskipallo never forget. Hillitön sekasotku elokuvana.

 

 

 

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 14, 2019

The Killing of a Sacred Deer (Yorgos Lanthimos)
Lanthimos ei ole englanninkielisissä elokuvissaan yltänyt enää Dogtoothin hyytävälle tasolle (toki ylistäviä arvioita saanut tuore The Favourite on vielä näkemättä), mutta pidin tästä enemmän kuin The Lobsterista, joka oli makuuni liian ”aikuisten satu”, ”wes anderson” ja ”twee”. Luulen, että englanti kielenä pehmentää Lanthimoksen dialogin vaikuttavuutta, mutta pelkästään siitä tuskin on kysymys.

Joka tapauksessa TKoaSDssä ollaan taas lähempänä Lanthimoksen ”leipälajia”, eli kubricklaista/glazerlaista koleutta ja ionescolaista absurdia teatteria. Toisin sanoen meno on Hyvin Kylmää; luultavasti/ymmärtääkseni tämä on sieltä ahdistavammasta päästä nykyelokuvia, joten varoituksen sana jne. Itsehän pidän, koska EI TÄNNE OLLA NAUTTIMAAN TULTU.

Lanthimoksella on taipumusta satiiris-vertauskuvalliseen satuiluun, mikä uhkaa paikoin banalisoida hänen elokuviaan (The Lobster), mutta tässä 90-lukulaisen dogmaelokuvan (psykologinen, ei tekninen) henki pelastaa voiton puolelle. Sosiaalisten konstruktioiden ja perheen käsittelyn puolesta  mieleen tulee hieman Alex van Warmerdamin loistava Borgman viiden vuoden takaa, vaikka ei tämä toki Borgmanin tasolle yllä. Myös siinä koti-invaasiosta tulee kodin assimilaatiota. Warmerdam on hollantilainen, Lanthimos kreikkalainen, dogma pääosin tanskalainen. Jotain kovin eurooppalaistahan tässä kaikessa sapessa on. Ja miksei olisi?

Rankka Kärjistävä Väite, Koska Jotenkin Se Kuuluu Asiaan Lanthimoksen Yhteydessä: Dogma taitaa olla eurooppalaisen möhismiestaide-elokuvan viimeinen pihahdus, nyt kun Béla Tarr lopetti elokuvien tekemisen ja Zulawski kuoli; kaikki jäljellä oleva energia imetään dogman perinnöstä. Loppu on pop-estetiikkaa, larppailua, epätoivoista affirmaation ja positiivisuuden etsimistä, taitavia pastisseja. Loppu on Amos Rexin koko perheen valoshow.

Barry Keoghan on tässä todella, todella hyvä.

 

Rear Window (Alfred Hitchcock)
Näytin ystävälleni muutamia Hitchcockeja, eli tuli lusittua sadannen kerran tämäkin. Tarvitseeko tästä oikeasti kirjoittaa vielä jotain? Ei blogejakaan toisaalta enää kukaan kirjoita, joten. Käytännössä analyysini nykyään pysähtyy jo nimeen Takaikkuna; koko leffa taitaa olla vertauskuva anaaliseksin kauhealle lumolle! Luulen, että kaikki Hitchcockit ovat.

 

Eyes Without a Face (Georges Franju)
Kulttiklassikko ei saanut minua rakastumaan vieläkään. Joo joo näyttää hienolta ja on body horrorin prekursori ja harvoja kauhuelokuvia jotka ovat myös ”taide-elokuvia” ja blaa blaa, mutta ristus kun ei se dynamiikka vaan pysy kasassa koko 90 minuuttia! Tämäkin Franju pohjaa Feuilladen mykkäleffaan, mistä myös ”sävyrikot” (outoa kämäisyyttä siellä täällä, näyttelytyö ja dramaattisuus heittelevät jne.) johtuvat. Suosittelen silti, koska ne jotka tätä rakastavat, RAKASTAVAT. Itse katsoisin nykyään mieluummin uudestaan Teshigaharan The Face of Anotherin tai jopa Almodóvarin The Skin I Live Inin. Ehkä tämä kertoo jotain siitä, kuinka paljon arvostan kliinistä ja paneutunutta teknisyyttä ja selkeyttä, mikäli jokin ”hämärämpi intuitio” ei pysy kasassa. Sillä silloin kun runoillaan, runoillaan kunnolla eikä räpelletä vähän sinne päin, jumalauta.

 

Julieta ja Volver (Pedro Almodóvar)
Pedrosta puheen ollen. Rehellisesti sanoen en muista Julietasta enää mitään, vaikka listaukseni perusteella olenkin pitänyt siitä. Alkuvuodesta oli aika, jolloin en kirjoittanut muistiinpanoja katsomistani elokuvista ja nyt saan kärsiä siitä. Volverin olin nähnyt ennenkin, mutta toisenkin katsomisen jälkeen muistan lähinnä, että siinä oli Penelope Cruz, arkkupakastin sekä hieno äidin hahmo, joka palaa takaisin kuolemansa jälkeen, matter-of-factly, koska tyttärien elämät eivät ole kunnossa. Muistamattomuuteni ei ole sinänsä mikään moite. Elokuvat odottavat kyllä, ovat siellä taas katsottaessa, mikäli joskus niitä tarvitsen. Teknisesti ja käsikirjoituksellisesti Almodóvarit eivät petä ikinä. Hänen elokuviensa mainosjulisteet ovat yleensä täydellisiä, niin myös Julietan ja Volverin.
The Cell (Tarsem Singh)
Talking ’bout dreamscapes. Eräänlainen guilty pleasure ja kulttilemppari, jonka katson aina silloin tällöin. Siis kolmen tähden elokuva, jota rakastan. Jep, minulla on sellainen kategoria. Visuaalisesti 2000-luvun kekseliäimpiä elokuvia, eikä Tarsem ole sittemmin mitään tämän järkevämpää tehnyt; käytännössä hänen elokuvillaan ei ole minkäänlaista sisältöä. Mutta tässä Jennifer Lopez menee TIETEEN AVULLA koomassa olevan sarjamurhaajan mielen sisään. Need I say more?

 

The Shape of Water (Guillermo del Toro)
Onko tämä ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarit voittanut aikuisten satu miesvauvan romantisoivaa liisteriä vaiko oikeasti sympaattinen? Lopulta kallistuin jälkimmäiselle kannalle. Muistan aluksi vierastaneeni jeunetlaista värimaailmaa ja överiksi vedettyä, ”söpömpi Mike Mignola 60-lukulaisittain” -estetiikkaa, mutta lopulta rakastuin Sally Hawkinsin hahmoon, joka kantaa koko elokuvaa. Oikeudenmukaisessa maailmassa naispääosan Oscar olisi mennyt hänelle, vaikka Oscarin voittanut Frances McDormand näytteleekin aina hyvin Frances McDormandia.

Mutta olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun lajienvälinen nussiminen alkoi. Itse asiassa leffa on niin emansipatoris-liberaali, että mennään jo naurettavuuden rajamailla. Michael Shannon näyttelee tässä Michael Shannonia sellaisella antaumuksella, että Michael Shannon; totisesti elokuvahistorian parasta imeskelykarkin syömistä, Michael Shannon!

Tätä saattaa muuten VIHATA, jos katsoo kyynisesti tai ei siedä minkäänlaista söpöstelyä.

 

Alien (Ridley Scott)
On hyvin mahdollista, ettei Alien ole nykyään katsottuna ihan niin hyvä, mutta olen katsonut tämän tasaisin väliajoin lapsuudestani lähtien, joten feelgood-osaston kamaa. Periaatteessa ”miehistö-ensembleä” ei ole tehty sittemmin tämän paremmin muualla kuin tv-sarjoissa. Rypäs ihmisiä avaruusaluksella / veneessä / mökillä / missä ikinä -trooppihan on vain muunnos kauhuelokuvan peruspilarista: pitää olla tarpeeksi hyvin rakennettuja henkilöhahmoja, joista katsoja välittää. Sitten nuo henkilöhahmot tapetaan yksitellen. Ehkä lapsena luotu kiintymyssuhde auttaa. En tiedä. Alienin psykoanalyyttisestä puolesta en jaksa aloittaa. Never did, really.

 

Kong: Skull Island (Jordan Vogt-Roberts)
Toisinaan katson Netflixistä paskoja leffoja lajitellessani pyykkiä kuivumaan telineelle.

Pisteet häkellyttävän typerästä nimestä. Ihan viihdyttävä kasa höyryävää torttua tämä kai oli, ei siinä. Pääosissa Brie Larson ja John Hiddleston, en tiedä miksi. Paitsi for the moneys. John C. Reilly kävi ryöväämässä shown, kuten hänellä tapana on.

 

Spider (David Cronenberg)
Spider on minulle outolintu Cronenbergin tuotannossa; tavallaan se on juuri kuin minulle tehty, mutta minun on juuri siksi mahdoton pitää siitä oikeasti. On epäluotettava kertoja, beckettläisiä sävyjä, klaustrofobinen, näyttämöstä muistuttava lavastus, Ralph Fiennes ja Miranda Richardson aivan liekeissä (Cronenbergin tuotannon omituisin piirre: näyttelijäntyön hillitön heittely loistavista korkeuksista todella häkellyttävän roiseihin kalkkunaosaston pökkelöinteihin). On intohimoa ja antaumusta, kuten omasta palkastaan luopuva Cronenberg (jotta elokuva toteutuisi), roolista todella innostunut Fiennes, kirjailija McGrath adaptoimassa leffan itse jne. On myös mieleenpainuvia otoksia; esimerkiksi se, jossa Miranda Richardson ravistaa rannelliikkeellä kädeltään siemennesteen jokeen…

Mutta siltikin: onko tämä muuta kuin narraatiopalapeliä ja yleistä ankeutta? Hermeettisen tilan ongelma: elokuvan maailman eristyneisyys kyllä palvelee ja kuvittaa hienosti Fiennesin hahmon sisäistä todellisuutta ja näytetyn maailman epäluotettavuutta, mutta toisaalta se samalla irrottaa elokuvan samalla nykyisistä ulkoisista, sosiaalisista viitekehyksistä.

Ongelma onkin juuri tämä b-luokan beckettläisyys, tämä ylenpalttinen kunnianosoittaminen. Beckettin teokset toimivat ainutlaatuisessa sodanjälkeisessä tilanteessa ainutlaatuisella tavalla; lähtökohta oli nimenomaan sosiaalisten tekijöiden (kieli ja konteksti, noin aluksi) pyyhkiminen pois. Runous Auschwitzin jälkeen, jne. Estetiikka ja sisältö lähtivät näistä tekijöistä, tai päinvastoin. Se on kerran historiassa -osaston kamaa. Sitä ei voi toisintaa, eikä sen toisintamisessa ole mieltä.

Beckettläisyys Spiderissä toisaalta koostuu sentään ilmeisistä nyökkäyksistä ja tribuuteista, kuten perheen sukunimi Cleg (vrt. Beckettin Hamm, Clov, Krapp, Nagg, Nell…), tai Spiderin hiustyyli, joka väitetysti pohjaa Beckettin omaan sekaisaan kuontaloon; tai risat vaatteet ja ankeat, sittemmin naurettavuuteen asti estetisoidut lavasteet.

Siis: hienosti ja huolella rakennettu ja näytelty elokuva, mutta miksi?

 

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 13, 2019

Nosferatu (F. W. Murnau)
’Murnau’ on ääni, jonka yön kissapeto päästää katsellessaan elokuvahistorian varhaisgotiikkaa. Visuaalisesti Nosferatu on The Original Black Metal Album Covers Vol. 1, eli ns. nannaa. Tarinan ja mykkänäyttelyn teatraalisuus kuuluvat asiaan.

 

Enemy (Denis Villeneuve)
Jonkinlainen ”väli-Villeneuve”? Outo mutta kiehtova pieni leffa, jonka idea on jokseenkin arkaainen vuoden 2013 elokuvalle: päähenkilö löytää oman kaksoisolentonsa ja kehittää tästä itselleen pakkomielteen. Ehkä tämä on tuplasti (p-p–pun intended!) höpsöä, koska samana vuonna tuli myös Richard Ayoaden The Double, jossa on käytännössä identtinen asetelma. Tosin Villeneuven elokuva pohjaa Saramagon kirjaan, Ayoaden Dostojevskin. Mutta siltikin idea on ns. modernistinen ja herkästi pastisseeraava; vähän Kafkaa ja Hitchcockia, pikantiksi lisäksi Cronenbergiä, kaikki Villeneuven viileän estetiikan lävitse ajettuna. Vain Roger Deakins puuttuu.

Aivoni psykoanalyyttinen bulvaaniosa tulkitsee yksinkertaisesti niin, että elokuva kertoo miehestä (Jake Gyllenhaal), joka haluaa naida vaimoaan uudestaan, ensimmäistä kertaa; toisin sanoen hän fantasioi kokeakseen uudestaan sen, minkä on jo kertaalleen saanut ja siten menettänyt. Kuten me kaikki. Siinä elämä on. ”I like this,” sanoisi setä-Žižek.

Elokuvan katsomisen aikaan olen kirjoittanut muistiin: ”There’s always something encrypted within ourselves”, kirjoitti Timothy Morton viimeisimmässä kirjassaan.

 

Personal Shopper (Olivier Assayas)
”Tuntuuko” nuoren kulttuurintuottajan elämä Euroopan suurkaungeissa juuri tältä? Oma vastaukseni on kyllä; siksi minulle on ollut vähintään viimeiset kymmenen vuotta yhdentekevää, missä keskisuuressa tai suuressa kaupungissa olen tai asun. En allekirjoita ”metropolien pöhinää”, mutta se selittynee luonteeni kautta. Kauneutta kenties on, mutta se on aina itsensä vieressä; meedio-Kristen Stewartia vainoava haamu ei osaa kirjoittaa edes chat-viestejä lisäämättä ylimääräistä välilyöntiä huuto- ja kysymysmerkkien eteen. Medium – media – meedio. You dig?

Jep, juuri näin metaa se on. Assayasin katsominen on yleensä nautinnollista ja/siis itsetyytyväistä, mikäli pitää ”ajattelemisesta”. Meta- ja teoriakysymysten heräämisen tiheys on pihanurmikon luokkaa. En ole varma missä määrin ostan varsinaisen haamustoorin affektiivisesti; sävyltään ja dynamiikaltaan se jokseenkin törmää käsivarakameran, suurkaupunkien ja dokuperspektiivin kanssa. Spektaakkelin, hauntologian, simulaation jne. teemojen kannalta haamuteema on tietenkin omiaan, mutta tuntuu ulkokultaiselta. Toisaalta tämä on tarkoituskin. Jne.

Rakastan Kristen Stewartia, liittyisin koska tahansa hänen kulttiinsa. Yhdentekevien gallerioiden ja tapahtumien, internet of thingsin, somen, viinien, renttumuodin, filttereiden, huonekasvifanituksen, harhailun, merkityksettömyyden tunteen, satunnaisen matkustelun, kahvipöytäkirjojen, sosiaalisen epävarmuuden, klubilla vieraantumisen painauma… Toisin sanoen hän on täydellinen näyttelijä Assayasin tarkoitusperiä varten. Stewartin vihaajat huvittavat ja ihmetyttävät minua, vaikka kateellisuus onkin nollasummayhteiskunnan ihmisen loogisin piirre.

Ehkä onkin oireellista, kuinka niin Pattinson kuin Stewartkin (tai toisaalta jonkinlaisen analogian kautta Shia LaBeouf) stigmatisoituivat ja ajautuivat hulluuden ja sortumisen partaalle Twilight-sekasorron myötä. Arthouse-tekijät kiinnostuivat heistä. Osasiko joku odottaa tätä? Varmasti. Entisen parin filmografian yhteistyökuvioista löytyvät mm. Claire Denis, Denis Villeneuve, David Cronenberg, James Gray, Safdie-veljekset, Anton Corbijn, Kelly Reichardt, Woody Allen…

 

Interstellar (Christopher Nolan)
Toisella katsomisella Nolanien scifieepoksen juuston vuolaus ei ole enää IHAN niin häiritsevää, mutta liikapituus alkaa väsyttää sitäkin enemmän. Läskiä on joo. Toisaalta rakastan elokuvan teemabiisiä, vaikka se onkin Hans Zimmeriä. En mahda sille mitään. Se on täydellinen pastissi kaikkea Sibeliuksesta aina minimalistiseen liisteriin saakka ja saa minut häiritsevän koskettumisen partaalle. Kenties liitän siihen räkäitkevän Matthew McConaugheyn. Tulisipa taas kolmen vuoden jakso, jolloin McConaughey on jokaisessa keskeisessä elokuvassa ja tv-sarjassa.

Musiikkiin palatakseni: ystäväni huomautti, että kaikissa suurelokuvissa tuntui olevan muutaman vuoden ajan lähes identtinen musiikki. Pitänee paikkansa. Kuunnelkaa huviksenne rinnakkain vaikkapa Interstellarin ja Arrivalin pääteemoja. Molemmat elokuvat ovat scifieepoksia, jotka käsittelevät ihmiskunnan pelastamisen ongelmaa. Onko tämä tuon eetoksen soundtrack?

Filosofiselta kantilta Interstellarista voikin siirtää ihan kiinnostavia kysymyksiä suhteessa lopunaikojen tunnelmaan ja ihmiskunnan tulevaisuuden visioimiseen. Myönnän katsoneeni elokuvan uudestaan siksi, koska Timothy Morton kirjoitti siitä Humankindissaan: maailma pitäisi pelastaa, mutta haluammeko sitä? Interstellar on toki periaatteessa scifiä ja siinä on teknologiaa, joka ei vielä ole saatavilla, mutta käytännössä se käsittelee nykyhetkeä. ”The human idea of survival in Interstellar is murder-suicide at a planetary level. The film enables us to reimagine who we are, ‘crushed by current social conditions and the shock of the Anthropocene’”, kuten Jodie Matthews kirjoittaa LSE:ssä. Morton päätyy peräänkuuluttamaan ”futuraalisuutta”, uneksunnan kaltaisuutta myös poliittisissa päätöksissä, ennustettavuuden ja laskennan lisäksi. No joo, siinähän sitä sitten…

Onko Interstellar 2010-luvun yritys olla 2001? Varmasti. Teknisesti Interstellar on lahjakas tekijämies. Taiteellisesti se on lukiolaisen tasolla. Filosofisesti se on astrofysiikasta kertovan, menevästi kirjoitetun tietokirjan luokkaa.

 

Bottom of the World (Richard Sears)
Netflixistä katsomani Lynch-pastissi ja mysteerifilmi, joka ihmetyttää ja hämmentää lähinnä tylsyydellään. Jonkun toisen unessa olemisen ajatus on sinänsä ok plus tässä on Jena Malone, mutta voi hyvä jumala miten TYLSÄÄ HAAHUILUA. Lienee top 5 vuoden paskimmat katsotut -osaston kamaa.

 

Blade of the Immortal (Takashi Miike)
Sekopäisen kulttiohjaajan 100. elokuva sekoittaa överiä manga-estetiikkaa klassiseen samurai-kuvastoon. Ruudulla tapetaan satoja ja taas satoja soturialaisia, mutta silti BotI on ylipitkä ja ajoittain jopa tylsä. Olisin kaivannut lisää El Topo -tyylistä ”soturin tie” -hölynpölyä, jota on mukavasti leffan ensimmäisen kolmanneksen aikana. 13 Assassins pysyttelee tällä saralla Miiken kruununa, vaikka onkin hölmö sanoa jos on nähnyt ohjaajan 100+ elokuvasta ehkä viisi.

 

Pusher 2 (Nicolas Winding Refn)
Jonkinlaisen kulttikuvan maineessa oleva tanskalaisleffa ei erityisemmin itseäni sykäyttänyt, mutta onpahan jotain osviittaa ajasta ennen Refnin kansainvälistä tuotantoa. Koomillis-ällöttävää pikkurikollisten toilailua tulisi luultavasti katsoa lähinnä mustana komediana, sillä leffassa ei ole yhtäkään sympaattista tai edes älykästä hahmoa. Sikäli kontrasti on ihan hassu, koska leffaa kantavan Mads Mikkelsenin roolihahmot ovat sittemmin lähes aina olleet viileitä, älykkäitä, tyylikkäitä…

 

XX (Roxanne Benjamin, Annie Clarke, Karyn Kusama, Jovanka Vuckovic)
Hyvien kauhuantologioiden tekeminen on ilmeisen hankalaa, sen verran harvoin ne ovat edes tyydyttäviä. Silti juuri kauhu on määrällisesti ylivoimaisesti edustetuin genre antologiaelokuvien saralla. Tykkään tämän antologian ajatuksesta ja kolme neljästä tarinasta käsittelee äitiyttä, mutta käytännssä vain 1. ja 4. tarinassa on edes jotain toimivaa.

 

The Birds (Alfred Hitchcock)
Vihreä, kateuden väri. Siinäpä kulma, jonka läpi tällä kertaa lintuja tiirailin. Muistaakseni Bergman sanoi jossain, että Hitchcock on psykopatologisesti lapsen tasolla. En voi väittää vastaan. Kukapa meistä ei olisi? En tiedä, kannattaisiko Bergmanin sinänsä heittää ensimmäistä kiveä mitä tulee henkilökohtaiseen elämään, mutta nyt kyse olikin elokuvista. Periaatteessa Linnut on lähes puhdas teknologiademo kaikilta osin, aina katsojan mielenliikkeiden ohjaamisesta värien käyttämiseen. Ajallinen etäisyys tuntuu vain lisäävän Hitchcockin erikoistehosteiden vaikuttavuutta. Kämäisen häiritsevyyden uncanny valley!

 

Judex (Georges Franju)
Naamiaiskohtaus on hieno pieni 3-minuuttinen. Linkki tässä, sillä se ei varmasti ole kovin tunnettu. Tunsiko Kubrick sen tehdessään Eyes Wide Shutia? Tavallaan on koko elokuva elegantissa ja kompaktissa pienoiskoossa; elokuvaa pohjaa Louis Feuilladen vuoden 1916 samannimiseen mykkäfilmisarjaan, joka kertoo naamiokostaja-Judexista. Paljon tapahtumia ja lyhyitä kohtauksia, täpäriä tilanteita, taikuutta, surrealistista kuvastoa, selittämättömiä deus ex machinoita… Hienoa mustavalkokuvastoa, mutta dynamiikka ja jännite heittelehtii liikaa, mikä kuulunee osaltaan myös lähdemateriaaliin.

 

Requiem for the American Dream (Peter D. Hutchison, Kelly Nyks, Jared P. Scott)
Sisältönsä puolesta Chomsky-dokkarissa ei ole mitään uutta tai mullistavaa, mutta ehkä meistä itse kukin tarvitsee silloin tällöin kompakteja muistutuksia siitä, miten ja miksi yhdysvaltalainen oikeisto ajoi maailman kapitalistiseen uusliberalismiin ja 8-tuntiseen työpäivään. Masturbatorinen, kuorolle saarnaava katselukokemus. Nymanilainen soundtrack rytmittää hyvin ja Chomskya on mukava kuunnella: lupsakasti kohti tuomiopäivää.

 

Atlantis: The Lost Empire (Gary Trousdale, Kirk Wise)
Katsoin, koska tyylikäs, Mike Mignolan tyyliä muistuttava visuaalinen ilme ja piirtojälki kiinnostivat. Keskinkertainen Disney-leffa, periaatteessa Avatar 8 vuotta ennen Avataria, ängettynä 95 minuuttiin. Materiaalin runsauden vuoksi niin tarina kuin henkilöhahmotkin jäävät litteiksi, mutta visuaalisesti hieno.

 

Samurai Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö)
Meri-Porin Don Quijote vai toksista juoppohulluutta? Se, miten upean näköistä kuvaa (ja miten halvalla!) Rättö työryhmineen on saanut aikaiseksi taitaa hakea suomalaisessa elokuvahistoriassa vertaistaan. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi kaikki kotimaiset elokuvat eivät näytä tältä. Tarinan ja dynamiikan suhteen tässä ollaan vähän siellä sun täällä, mutta roiskimista ja ideoiden yltäkylläisyyttä riittää, kun Rätöstä on kyse. En ole aina lopputulosten tahi Rätön ”satumaisen” estetiikan ystävä, mutta Reposaarelainen on sieltä kiinnostavammasta päästä.