Skip to content

Luetut kirjat 2015, osa 3/3

tammikuu 23, 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Hankala lukukokemus, sillä tähän liittyy myös paljon aikalaisuuden vaahtoa, mikä puolestaan tekee lukukokemuksen usein lähes mahdottomaksi, koska on hankala sanoa mikä on teosta, mikä yhteiskuntaa, mikä kirjallisuuden piirejä; mikä sitä että ”Suomessa tapahtuu” vs. se, että tämä olisi ”vain” käännöskirja (jolloin en olisi tullut lukeneeksi sitä). Joka tapauksessa Laura on hyvä ja fiksu tyyppi ja olen onnellinen hänen puolestaan Finlandia-palkinnosta ja Gallimard-diilistä, mutta myös siitä, että jokin hieman perinteisestä poikkeava voi saada Finlandian (mikäli Finlandialla mitään muuta kuin kaupallista arvoa on, ainakin se hetkeksi leventää lukijoiden marginaalia). Silläkin uhalla, että suututan keskimäärin kaikki (sillä en pitänyt kirjasta varauksetta), kirjoitan joitain havaintoja lukukokemuksestani.

Oneironin hahmot eivät varsinaisesti koskettaneet minua, mutta en tiedä onko tarkoituskaan näin suuren metamäärän ja performanssigalleriakuvaston lävitse. Itse asiassa pidin kirjasta enemmän, mikäli ajattelin sitä vaikkapa skitsofrenian kuvauksena, tai vielä paremmin: kuvauksena tai satiirina siitä, miksi tai miten romaaneissa pitäisi olla henkilöhahmoja ja eläytymisesityksiä. Mitä se on, kun kirjoittaja asettuu jonkun ”toisen” nahkoihin, yrittää luoda mahdollisimman ”uskottavan” psykologisen hahmon tai kertoa tarinoita (perinteisen proosan alhosta kehotan, edelleen, kuuntelemaan tämän)? Sillä Oneironin kaikki hahmot tuntuivat, lopulta, melko samanlaisilta; heidät erotettiin toisistaan lähinnä nimillä ja kansalaisuuksilla (mikä tietenkin suomalaisessa romaanissa pistää heti silmään, halusi tai ei, varsinkin jos mukana ei ole yhtään suomalaista), tietyillä piirteillä. Heistä kerrotaan nimeltä, kolmannessa persoonassa, kertoja on kuin kuoro, huudahtelee, toisinaan kyselee, kuin hakemalla hakisi eroja. Kunkin taustatarinat kyllä syventävät hahmoja, mutta miksi hahmot jäävät mielessäni silti niin ulkokohtaisiksi ja toisaalta samanlaisiksi? Voiko se liittyä kerronnan ja psykologisen romaanin konventioihin? Heti jos perinteistä, paljon muistelevaa ja yltäkylläistä sisäistä monologia käyvää näkökulmakerrontaa rikkoo, alkaa syntyä kerronnallisia ongelmia? Tässä mielessä Oneiron oli minulle jonkinlainen lukemisen laboratorio: se ei toisaalta ollut ns. ”upottavaa” lukukirjallisuutta, mutta ei toisaalta myöskään keinoiltaan tarpeeksi raflaava, jotta olisi alkanut toimia silkkojen muodollisten dynamiikkojen kautta (lähempänä ns. taideromaania tai kokeellista romaania tai mitä ikinä).

Myönnän siis, että minulla oli ongelmia tyylin ja rekisterin kanssa, ja edellä kuvailtu metapositiokin on jälkiviisasteleva. Tämä tosin lienee henkilökohtainen, kielen tasoon liittyvä preferenssini: arvotan yleensä kylmän tiukkuuden ja toisaalta leikkauksen häiritsevyyden pirskahtelevan adjektiivikylläisyyden ohi. Muistaakseni joku puhui teoksen yhteydessä Clarice Lispectorista, minkä näkisin ihan asianmukaiseksi yhteydeksi. Minulla on samoja kielellisiä ongelmia myös Lispectorin kanssa (jopa siinä määrin, etten yleensä saa luettua hänen teoksiaan loppuun), mikä tuotantoja tunteville tiedoksi annettakoon. Siitä, miten ”barokkinen” kerronta kestää mielestäni aikaa paljon niukkuutta heikommin olisi oman kirjoituksensa väärti, mutta ei välttämättä liity Oneironiin.

Toinen kielellinen ”ongelma” (sillä tämän romaanin tapauksessa ongelmat ovat myös positiivisia, koska laittavat aivon hankaamaan vastaan; harvoja vuonna 2015 lukemiani kirjoja mietin niin paljon kuin Oneironia) oli hankalammin määriteltävissä oleva, mutta olen kuullut useammalta lukijalta samanlaisia mietteitä: teoksen kieli tuntuu käännössuomelta. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö se olisi huonoa kieltä. Samalla sen kääntämisessä muille kielille ei liene minkäänlaisia ongelmia, eihän kukaan teoksen hahmoista muutenkaan ole suomalainen, eikä siis ajattele suomeksi, vaikka teksti onkin suomea. Voisiko tämä olla alitajuinen ongelma, ts. kertoja yrittää puhua mahdollisimman ”yleistä”, globaalille käännöskirjallisuudelle ominaista kieltä, kun henkilöhahmotkin ovat joka puolelta maailmaa? Tavallaanhan Oneiron olisi kannattanut (kannattanut on tietenkin väärä sana, koska kukapa englanniksi mitään saisi julki, ellei välissä ole ensin oman maan instituutioita) kirjoittaa suoraan englanniksi, sillä sen tähtäin on selkeästi jo valmiiksi jossain muualla. Siinäpä kirjallisuuden graduille aihiota, varsinkaan kun näin pitkän ajan perästä en osaa perustella havaintoani sen kummemmin. Kitkattomuutta kaipaavalle käännöskielisyyden tuntu ei sinänsä ole ongelma; mitä suomi kielenä ylipäänsä edes on, nykyään?

Valkoinen, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila on trooppina kiinnostava: suomalaisessa kirjallisuudessa uusi juttu (”koska eihän meillä ole kuin arkirealismia”, jne.), mutta toisaalta lukemattomat tv-sarjat, elokuvat ja pelit ovat tulleet saturoineeksi sen omassa viihdetajuntakeskuksessani (viimeksi eilen pelasin tietokoneroolipeliä, jonka tekstuaalinen kerronta on täynnä toisten hahmojen tajuntoihin ja erilaisille ”tasoille” [planaariset, maagiset jne.] menemistä), minkä lisäksi romaanin ”galleristisuus” on ehkä liiankin kodikasta ja helppoa minulle. En siis tarkoita asetelmallisuutta, vaan taidegalleriaa valkoisena ja hygieenisenä arkkitilana. Mieleeni tulvivat kaikki ne käsitteellisen nykytaiteen kerrokset, joita pienen elämäni ajan olen mättänyt aivooni. Kurt Krenin leffat vain laulavat. Toisaalta juuri noita meemejä teos ei dekonstruoi tarpeeksi, jotta se toimisi puhtaan älyllisellä tasolla siten, että hahmoihin samastumattomuuteni tekisi korjausliikkeen kohti ideoiden dynamiikkaa. Silti ehdottomasti paras osio on yhdysvaltalaisen performanssitaiteilija (*huokaus*) Shlomithin luento juutalaisuuden ja nälän tiimoilta. Esseeromaania kohti!

 

Jean Baudrillard: Amerikka & Lopun illuusio & The Transparency of Evil: Essays in Extreme Phenomena

Amerikka ei totisesti ole Jani-sedän parhaimmistoa. Sinänsä kipakan alun jälkeen esiin möyrii se vähän rasistiselta ja vanhoilliselta vaikuttava vanhus, joka ei sen kummemmin kantojaan perustele. Ehkä Amerikan kerronnan matkakirja-/pamflettimaisuus saa efektin aikaiseksi, sillä Lopun illuusio on huomattavasti kiinnostavampi ja The Transparency of Evil jo mainio. Baudrillard on aforististen lauseiden jumala. Mielestäni on ilmiselvää, että Baudrillarin ajatukset eivät ole vanhentuneet millään muotoa, vaikka ”yhyy postmoderni loppui jo ja oli väärässä, niisk ja buhuu” -hipsterit niin väittäisivätkin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Baudrillard oli helvetin tarkka ja herkkä kaveri, joka näkee toisenlaisella tasolla kuin kaiken maailman nihilismistä syyttelevät, 1.divisioonan joukkuepelaajat. Nihilismiähän se ei ole, ainoastaan selvänäköisyyttä, eikä sen tarvitse tarkoittaa myöskään sitä, että hanskat pitäisi lyödä tiskiin. Ei filosofia ole mikään vitun työkalupaketti tai ratkaisuehdotelma, vaan jättää maailman juuri sellaiseksi, millainen se oli jo löydettäessä. Merkityksen katoamisen filosofia ei ole mikään syyte tai kehotus.

”Jos asiat ovat olemassa, niihin on turha uskoa. Jos niitä ei ole olemassa, niistä on turha luopua.”

 

Steven Erikson: Forge of Darkness (The Kharkanas Trilogy #1)

Malazan-saagan prequel-trilogian avausosa oli minulla kesken lähemmäs vuoden, mutta kahlattua läpi lopulta tuli ja helmikuussa ilmestyvä seuraava osakin meni jo ennakkotilaukseen. Parhaasta päästä high fantasya edelleen, samat ruusut ja risut kuin Eriksonin aiemmissakin. Se myytin ja legendan, aikakirjan tuntu näissä viehättää.

 

H. P. Lovecraft: Call of Cthulhu and Other Weird Stories & The Thing on the Doorstep and Other Weird Tales & Dreams in the Witch-House and Other Weird Tales

Olisikohan tässä jo leijonanosa Lovecraftin tuotannosta? Kaikki tärkeä, joka tapauksessa. Samalla useampi kuukausi elämästäni, sillä luin näitä rutiininomaisesti lähinnä öisin, n. 30-60 minuutin verran kerrallaan. Mitä Lovecraftista sanoisi? Käytännössä koko tuotanto on yksi tarina, joka vain moduloituu ja jättää ihastuttavasti monet kirjalliset konventiot huomioimatta. Mitä merkitystä on dramaattisella, rikkaalla rakenteella, mikäli ihmiselämä on joka tapauksessa vain huono kosminen vitsi ja mielenterveys vain immuunisysteemi, joka harhoillaan suojaa meitä siltä banaalilta typeryydeltä, joka sokeana idioottijumalana lojuu kosmoksen ytimessä, jonka ympärillä otukset tanssivat pillien piipityksen tahdissa?

Lovecraftin omin tyyli on tietenkin se kuivakka, tapauskertomuksen objektiivisuutta apinoiva ”kerronpa tiedemiehestä, jonka paperit löysin/tiedemies muistelee jälkikäteen” Mountains of Madnessin, Call of Cthulhun, Charles Dexter Wardin jne. tapaan, vaikka oma viehätyksensä on myös Lord Dunsanysta selkeästi vaikuttuneessa ns. unisyklissä, jonka tapahtumia sarjatulella juoksuttavissa fantasioissa on melko erilainen rekisteri Cthulhu-kamaan verrattuna.

Lovecraftin sittemmin paljon puhuttu rasismi ei ole erityisen kiinnostavaa, sillä se on tuntuisi olevan vain yksi looginen aikalaisseuraus vähän ruman, vähän konservatiivisen 1900-luvun alun New Englandin alueen lukutoukkamiehen psyykeessä. Valitettavaa, toki, mutta melko heikosti natsien käsikassaraksi alistettavaa. Huomattavan paljon kiinnostavampaa on Lovecraftista vedettävät viivat nykyiseen spekulatiiviseen realismiin aina Timothy Mortonista Thomas Ligottiin, ja tietenkin se kaikki muu vaikutus roolipelikulttuuriin, kauhuun ja fantasiaan.

Kirjallisesti tuotannon keskeinen ydinhän on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, ongelma siitä, miten kuvata jotain, mitä ei voi sanoin tai ihmisen aistein kuvata. Tästä syntyy enemmän tai vähemmän onnistuneita kertomuksia. Kaltaiselleni roolipelinörtille ja NIMIEN magian orjalle tuotannon keskeisin ydin on toki Lovecraftin (ja kumppaneiden) luoma) käsittämättömien, ulottuvuuksien välisten jumaluuksien pantheon. Lonkerokärsäinen Cthulhu, sokea idioottijumala ja kaaoksen sulttaani Azathoth, lentävä spagettirykelmä tai vastaavasti kelipot-tyylinen kuulakonstellaatio Yog-Sothoth, Shub-Niggurath eli The Black Goat of the Woods with a Thousand Young tai näiden sanansaattajana toimiva Nyarlathotep, tuo erisnimien kuningas… Kyllähän te tiedätte.

 

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco

Ihastuttavan nihilistinen Ligotti on tietenkin nimenomaan prosaisti (vaikka aiemmassa merkinnässä mainitsemani The Conspiracy Against the Human Race onkin eräänlainen nihilismin historia), kauhunovellisti. Vai ovatko hänen novellinsa kauhua? Ehkä ne ovat. Ligotti on Lovecraftin moderni versio, joka kiinnittää huomiota myös kerronnan konventioihin, kiertäen ja karttaen niitä versiona 2.0. Novelleissa on varsin omalaatuinen tunnelma, jolle en ainakaan äkkiseltään keksi verrokkeja nykykirjallisuudesta. Jollain perverssillä tavalla lähimpänä saattaisi jopa olla satiirikko, niin ikään novellistina kunnostautunut George Saunders, mikäli Saunders unohtaisi kaiken velkansa metafiktiolle ja Amerikkalaisen, Hyvää Tarkoittavan Surkimuksen kuvauksensa. En puhu Saundersin ja Ligottin tyylistä (ne eivät ole lainkaan yhteneväiset), vaan tietystä taipumuksesta rakentaa hahmoilleen pieniä yhteisöjä, jotka ovat näennäisesti täysin omavaraisia, vaikka se, mihin niiden tapahtumat viittaavat ovat nimenomaan ympäröivä yhteiskunta. Äh, ehkä päädyn vain määrittelemään allegorian tai satiirin. Eikä Ligotti ole allegoriaa tai satiiria, vaan visioissaan hyvin tosissaan, jos kohta ”tosissaan” oleminen on Ligottin universumissa yhdentekevää.

 

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet 

Ah, no nyt nykii. Pieni päiväkirjaromaani päivänsinien kukintojen tarkkailusta, kuolemaa odotellessa. Symboliikka on niin laajaa ja elämänkokoista, että lakkaa olemasta symboliikkaa. Hieno kirja, todella ahdistavan arkinen, mutta silti tai juuri siksi myös todella ajaton, todella yksinkertainen.

 

Henriikka Tavi (toim.): Kolmetoista & Antti Salminen: Kokeellisuudesta

Poesian tuoretta esseekamaa, Kolmetoista ei ole tainnut vielä edes ilmestyä. En ala näistä, kustantamon edustaja kun olen, tässä yhteydessä sen enempää kirjoittaa. Salminen on mainio rinnakkaisteos Energialle ja kokemukselle, Kolmetoista Henriikan 12-projektille.

 

G. I. Gurdjieff: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa

Ilmeisesti tämä pitäisi lukea jonkinlaisena veijariromaanina, sillä Gurdjieff ei erityisemmin vaikuta tyypiltä, jonka sanomisiin kannattaisi luottaa. Joka tapauksessa vekkuleita anekdootteja, vaikka Gurdjieffin ”opetuksista” tässä kirjassa ei ole rahtuakaan, eikä myöskään, lopulta, mitään varsinaisia perusteita tai selityksiä sille, miksi nämä henkilöt ovat niin ”merkittäviä” (hieman samanlaista, sumeilematta selittämättä jättävää persoonien ylistystä on Henry Millerin, Gurdjieff-fani hänkin, tuotanto pullollaan).

G itse näyttäytyy (luultavasti tahallisesti, ainakin mikäli opetuslapsilta kysytään) melko helppoheikkimäisenä tyyppinä, joka käyttää ihmisiä sumeilematta hyväkseen tehdäkseen rahaa, eikä tunnu edes kyseenalaistavan rahaa millään muotoa. Melkoisia urotöitä kusettamisen saralla nämä Gurdjieffin bisnes-systeemit joka tapauksessa ovat, uskoi niitä eli ei. Toisaalta tyhmä se on joka maksaa, jne.

Sikäli vähän hupsu kirja kääntää, että haiskahtaa enemmän tosifanille suunnatulta oheiskirjallisuudelta.

 

Bowien Blackstar

tammikuu 12, 2016

Kirjoitin edesmenneen Bowien joutsenlaulusta Keskisuomalaiseen. Taavin paras levy 40 vuoteen ja samalla asianmukaisen makaaberi teos, jonka kuuntelukokemuksen Bowie kytki täydellistymään vasta kuolinuutisen saapuessa.

Luetut kirjat 2015, osa 2/3

tammikuu 8, 2016

Conversations with Cézanne (toim. Michael Doran)

Enemmän tai vähemmän jep, aika pitkälti C:n aikalaisten kirjoittamia juttuja. Cézanne on kiinnostava, mutta pläräsin myös, koska Deleuze käytti Doranin kirjaa paljon viitemateriaalina Bacon-kirjassaan.

 

Renata Adler: Speedboat

Adlerin uutta nousua (David Shieldsin vuoksi?) elävä kulttikirja ei ole mielestäni dynamiikaltaan tasalaatuinen, mutta paikoin hyvä. Adlerin teos, Lydia Davisin novellien tavoin, lähinnä innostaa kirjoittamaan proosaa, ”koska ilmeisesti se voi olla noinkin helppoa”. Ovatko Adler sekä Davis (ja Didion ja Maggie Nelson jne.) pinnalla, koska elävä kuollut klassinen lukuromaani ei voi porskuttaa ikuisesti? Tietenkin voi ja porskuttaa, Adler, Davis, Lerner jne. ovat vain high brow -piirien innostuksia, jotka ovat kenties samalla vaarassa tulla (itsestään riippumattoman) hipsteröinnin kautta muuntuneeksi raskassoutuisempien lukijoiden silmätikuiksi. Ehkei sentään. Joka tapauksessa nämä kirjoittajat lienevät kiinnostavinta, mitä yhdysvaltalaisen valtavirtakirjallisuuden rajamailla tapahtuu. Kiinnostavaa, nopeasti luettua, kevyttä (jos kohta Speedboat sinällään tuntuikin kestävän ikuisesti, sen rakenne itse asiassa vastusti nopeaa lukemista).

 

Paavo Haavikko: Vuodet

Paavikon metka pienoisromaani ikääntyvästä puliukosta. Hupaisaa on se, että pidin tästä enemmän kuin keskimäärin koko Haavikon muusta tuotannosta.

 

Charlotte Chandler: I, Fellini

Ihmeellisen hienosti ”leikattu” haastattelukirja, jossa puheenvuoro on kuitenkin jatkuvasti Fellinillä. Toukokuun loppupuolella kirjoitin siitä seuraavaa:

”Charlotte Chandlerin I, Fellini on todella vetävä, todella hyvä. Hieman banaalin alun jälkeen yllätyin siitä, miten täydellisesti haamukirjoitus vetää ja on sommiteltu, vaikka siellä täällä onkin turhaa toistoa. Vain Fellinin ääni kuuluu ja tuntuu, vaikka kirja on Chandlerin kirjoittama ja kokoama, Fellinin 14 viimeisen elinvuoden aikana tehtyjen haastattelujen pohjalta. Miten lupsakkaasti Fellinin muistelut soljuvat! Samalla tulee suuri halu katsoa uudelleen (tai jälleen kerran) Fellinin elokuvia. Samalla kirjasta tulee inspiroitunut olo, juuri sellainen, jota ei voi käyttää tai hyödyntää mihinkään, vaan sen aiheuttaman nautinnon johdosta pitää lähteä kauppaan tai rikkoa tila jotenkin muuten (vähän kuin pidättelisi ulostusta), ja palatessa mieli on musta, olo saamaton ja lamaantunut. Mutta nämä ovat lempihetkiäni, tai eräitä niistä, kun tuntuu siltä, että ehkä sittenkin on olemassa jokin inspiraatio tai innostava ja miellyttävä tila, sen sijaan että olisi vain kauhua ja pelkoa ja tylsyyttä, väkisin vääntämistä ja tympeän sisällön tuottamista lisää, ajan kulumista ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, tai luoda yhtään mitään…

Tällainen tuntui olevan Fellinille vieras olotila, sillä kaikesta päätellen hän oli krooninen työnarkomaani, joka ei (ilmeisesti) nuoruusvuosiensa jälkeen edes katsonut enää juurikaan elokuvia, sillä sekin vähä aika oli pois omien elokuvien tekemisestä. Mitä omituisin italialainen ikuinen pikkupoika, joka olisi voinut masturboida omissa narsistisissa unelmissaan ikuisesti, miksi siis katsella muiden unelmiin? Minulle tavallaan vieras ja kiehtova näkökulma, sillä olen vastoin parempaa tahtoani aina kokenut taiteen kokemisen taiteen tekemistä helpommaksi ja kiinnostavammaksi. Samoin reflektoivan kirjoittamisen luovaa kirjoittamista kiinnostavammaksi ja helpommaksi. Minun huumeeni on siis peilin toisella puolella. Fellini oli juuri sellainen viisas typerys, joka jollain ihmeellisellä ja lapsekkaalla tavalla sai ulostettua fantasiansa kankaalle ilman, että halvaantui analyysiin. Joka ahdistui tai ikävystyi, mikäli ei päässyt tekemään itse.

Minulle puolestaan on mitä suurin ihme jo se, että olen tällä kitkuttamisellani saanut aikaiseksi neljä runokirjaa (joista yksi tosin julkaistaneen vasta ensi vuonna) ja luultavasti lisääkin tulee. Sellainen on täysin vastoin luonnettani. Murheellisintahan Federicon tarinassa on se, että kaikesta järjettömästä työkiihkostaan huolimatta hän sai tehtyä (omasta mielestään) vain niin vähän elokuvia. Tähän syynä oli Fellininkin kohdalla rahoituksen puute: budjettia olisi toki löytynyt, jos hän olisi tehnyt tuottajien mielen mukaisia elokuvia.

Kaikkein prominentein teema teoksessa on kuitenkin vanhentuminen ja aika, mikä ei ole yllättävää, olihan Fellini haastatttelujen alkaessakin jo iäkäs mies. Äärinostalgisen ohjaajan sielu oli ikuisesti nuori ja muisti hyvä, mikä on toisaalta kaiken murheen alku ja juuri. Fellini halusi tehdä elokuvia viimeiseen asti, vaikka maailma oli hänet jo tavallaan siirtänyt eläkkeelle: 80-luvun loppuun tultaessa 60-luvun alun ja La Dolce Vita olivat jo neljännesvuosisadan takaa, La Strada 50-luvun alkuhämäristä. Fellini kertookin teoksessa ambivalentista suhteestaan vuoden 1993 kunnia-Oscariinsa. Oliko tämä nyt tässä, loppuivatko työt jo nyt?

Loppuivathan ne, sillä samana vuonna Fellini kuoli.

Oma lukunsa on Fellinin ja näyttelijätär Giulietta Masinan elämänmittaisesta suhteesta piirtyvä kuva. Selkeästi Masina oli Fellinille muusa, jota tämä piti jalustalla ja mytologisoi. Toisaalta Fellini myös petti Masinaa ja vahvisti tietoisesti kuvaa pitelemättömästä ”italialaisesta miehestä”, mihin vastavuoroisesti myös Masina itse sortui: Federico oli ainutlaatuinen ja elämäni ainoa suuri rakkaus, oli vain kestettävä Federicon syrjähypyt. Kaikesta tästä Fellini/Chandler puhuu toki varsin vähän, yleensä hieman setäilevään ”miehet on luotu panemaan kaikkea”-sävyyn. Mutta onhan kyseessä muistelmateos, ei psykoanalyysi.”

 

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet

En pysty kehumaan ensimmäistä Sherlock-romaania erityisen vetäväksi tai upottavaksi (Doylen proosa on melko alkeellista ja psykologinen kuvaus tyystin tiessään), mutta 2. osan mormoni-tarina on kiinnostava, jos kohta poliittisesti epäkorrekti.

 

Maggie Nelson: The Argonauts & Bluets

The Argonauts on muistelmateksti/yhteiskuntateoriaa/queer-identiteettipolitiikkaa samankaltaisessa, syvästi henkilökohtaisessa mielessä kuin moni Susan Sontagin tai Roland Barthesin teos. Ei mitään yhtä järisyttävää ideakuvastotasolla, mutta hyviä pieniä teoksia molemmat. Mitä Bluets on? Lyyristä esseistiikkaa? Fragmentaarisuudessaan tulee lähelle itseäni kaikkein eniten kiinnostavaa muotoa. Droppaa Wittgensteisia, Jarmania ja Goethea tekosyvällisyyden rajamaille, säilyttää silti minun silmääni tarpeeksi hyvän maun. Nelsonin kirjoja voinee syyttää kirjoiksi kirjoittajille, genderbendereille ja kahvipöytä-älyköille, mutta Nelsonia lukiessani en muuta jaksa teeskennelläkään. Kiinnostava 2010-luvun kirjoittaja, joka tutkii (mahdollisesti ainoaa) tärkeää proosan, autobiografian ja esseen välimaastoa, suositukseni.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu

Perehtynyt johdantokatsaus fossiilitalouden kuolinkorahduksiin. Suosittelen melko varauksetta Laitisen kirjaa aivan jokaiselle, vähän vaativammaksi lisälukemistoksi Vadénin ja Salmisen Energia ja kokemus. Fossiilitalouden madonlukuja.

 

Timothy Morton: The Ecologist Thought & Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World

Ah, Mortonista tuli uusi huurupäälempparini. Molemmat kirjat / pitkät esseet polveilivat sellaista ideatykitystä, että lienee pakko lukea pian uudestaan. Morton antaa samanlaisia ideallisia kicksejä kuin Žižek parhaimmillaan, mutta on helpommin sulavaa ja ympäristön kannalta valovuosia kiinnostavampaa; Žižekhän melko pitkälti ohittaa ympäristökysymykset, koska ne eivät sovi hänen peniiliin ontologiaansa. Ei sillä että objekti-orientoituneena ontoloogikkona Morton liittyisi varsinaisesti mitenkään Žižekiin, kunhan kuvailin sitä tiettyä vipinää, jota viihdyttävän nykysekoilun lukeminen saa minussa aikaan. Mortonin hyperobjekti viisine olomuotoineen on erityisen kiinnostava käsite, josta voi vetää viivoja aina Lovecraftiin asti.

 

David Cronenberg: Consumed

Taavin esikoisromaani on juuri jotain sellaista, jota häneltä saattoi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Voittopuolisesti kuitenkin pahassa, sillä Cronenberg tumputtaa romaaninsa täyteen kamerapornoa, löysää ranskalaista filosofiaa ja vielä löysempää metaa. Vastapainoksi body horror jää melko vaisuksi, eikä psykologistakaan syvyyttää lopulta oikein synny. Mitä muuta kauhugenren(?) kirjassa voisi mitata? Luonnollisestikaan Cronenberg kun ei tee mitään toisin materiaalisesti, asetelmallisesti tai kokeellisesti. Ainoat asiat, jotka ovat toisin verrattuna kaikkeen 50 vuoden aikana julkaistuun, ovat viitteet nykyhetken trendeihin (aina seksikäs Ranska, 3D-printtaus).

 

Paavo Haavikko: Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä

En muista luinko sitä viimeistä novellia lopulta lainkaan. ”Lumeton aika” (lumeeton, voi veljet, hei nyt tutkielmaa kirjoittamaan) on kai ok, vaikka paskanmarjat siinäkään mitään erityistä ole. Alkaa hyvin, muuttuu nopeasti kryptiseksi vemputtamiseksi. Vaihtoehtohistoriat, mikä mahdottoman tylsä aihe, lopulta. Oliko kaikki yhteiskunnallinen Haavikossa ällöttävää? Melko pitkälti, vaikka aforistinen sarja Puhua, vastata, opettaa onkin hänen kruununsa, tai ainakin yksi niistä.

 

Andrei Belyi: Peterburg

Hauska, nopealukuinen. En tiedä jättääkö käännös miten paljon nyansseja välittämättä, mutta siitä huolimatta mainio romaani, jonka nykyminulle harvinaisesti luin muutamassa päivässä. Nabokovin lempikirjoja, siksi taisin päätyä lukemaan. En muista siitä enää yhtään mitään, tietenkään.

 

David Mitchell: The Bone Clocks

Mitchellin Taavi, tuo prosaisti josta olen pitänyt niin paljon, koska hänen lukuproosansa on aina yksinkertaisesti niin taidokasta ja vetävää, että yleensä annan anteeksi tiiliskiveyden ja täydellisen tarinoinnin. Tällä kertaa bonuksena on magiaa, jos kohta liian vähän minun makuuni ja lopulta sitten liikaa. Kirjassa tulee kerrotuksi muutamakin elämäntarina, mutta miksi, sitä en osaa sanoa. Muita Mitchelleitä hidaslukuisempi ja laahaavampi, jonka ehdottomasti paras osuus on viimeinen, globaalien katastrofien jälkeiselle 2040-luvulle sijoittuva arkinen osio. Niin lähellä, niin kaukana.

 

Thomas Ligotti: The Conspiracy Against the Human Race

Tuomas, anhedoninen brother from another mother. Ligottin pessimismin historia on tautologinen ja kieleltään usein turpea, mutta ajatusten innostavuutta (jos vanhan koulukunnan pessimismistä näin voi tai saa sanoa) ja läheisyyttä minun on vaikea kieltää. Mikä outo rauhoittavuus, mikä kauneus kaiken typerässä ja yhdentekevässä mielettömyydessä. Hihittelin myös Ligottin Nietzsche-vihalle, sillä olihan N kaikessa romantiikan kautta kiertävässä übermensch-kaartelussaan kaikkea muuta kuin pessimisti.

Myönnän, että Ligottin puimien ajatusten rinnalla joku Gurdjieff näyttää minun silmääni pelkältä helppoheikkimäiseltä, muiden ihmisten kärsimyksestä hyötyvältä silmänkääntäjänarrilta. Samalla Ligotti on myös mitä helpoin maalitaulu kaikenmaailman positiivareille ja padonrakentajille, sillä pessimismi on tietenkin maailmassa olemisen tapana melko… hedelmätöntä.

Kuten kaikki rauha on.

Kirjana kolmen tähden kamaa, mutta vaikutukseltaan Mortonin ohella kovin vuonna 2015 lukemani juttu.

 

Ben Lerner: 10:40

Toisaalta ja toisaalta. Pidän siitä, miten Lernerin näköinen kertoja tiedostaa epätoivon ja meneillään olevan kadonneen merkityksen katastrofin, mutta myös siitä, miten hän yrittää löytää jotain johon tarttua. Pidin myös teoksen esseistisemmistä osioista (erityisesti Challenger-luento on hieno), mutta toisaalta yleisesti teoksen kuivakkaan jenkkijournalistinen kieli ärsytti: miksi näin helpon kautta? Miksi pitää aina vain pyrkiä siihen, että sivu kääntyy mahdollisimman kitkattomasti? Ironiasta selviytymisen kliseitä, kasvutarinaa/sen mahdottomuutta, pseudofilosofiaa… En tiedä miksi suhtaudun näinkin vihamielisesti Lerneriin (jonka kirjan ihan mielelläni luin), varmaan juuri siksi, että hän on niin helppoa kahvipöytäkirjallisuutta kulttuuritoimittajille. Tapahtuuko Lernerin romaanissa lyyrisellä tasolla oikeasti jotain? Onko siinä sitä jotain, jota kutsutaan ns. taiteelliseksi kokemukseksi tai miksi-vituksi-ikinä? Oikeastiko? En usko. Ei minulla. Ehkä sitä ei enää ole, minulle. Missä vaiheessa tämä pieni tekstinpätkä muuttui parodiaksi itsestään ja Lernerin kirjan teemoista? Ahdistunut nuori älykkö kirjoittaa New Yorkissa peloistaan, minä myönnän lukeneeni tämän kylpyammeessa Lontoon Northumberland Avella. Typerä globaali kylä. Lerner on ihan kiinnostava, lukekaa Lernerin kirjat. Niitä (helvetin palkittuja) runokirjoja ei tarvitse lukea, niissä on kyllä hyvä alkio, mutta suomalainen nykyrunous on parempaa.

Luetut kirjat 2015, osa 1/3

tammikuu 6, 2016

Walter Benjamin: Keskuspuisto & Messiaanisen sirpaleita

”Neuroosit tuottavat massakulutusesineen psyykkisessä taloudessa. Massatuotteella on siksi pakkomielteen muoto. Neurootikon omassa taloudessa se ilmenee lukemattomia kertoja alati samana.”

”Muisto on maallistunut pyhäinjäännös. Muisto on ”elämyksen” täydennys. Siinä menneisyyttään kuolleena omaisuutena inventoivan ihmisen vieraantuminen itsestään on lyöty lopullisesti lukkoon.”

Näin voi kirjoittaa vain itselleni syvästi läheinen, minkä vuoksi Benjaminin lukeminen on aina itsetyytyväistä. Ehkä lukemisen tapoja on lopulta olemassa kahdenlaisia: halveksiva ja itsetyytyväinen. Minun tapauksessani lisäksi, oli kyse kummasta hyvänsä, myös unohtava. En muista Benjaminin kirjasta enää mitään, vaikka pidin siitä kovasti. Voiko siis kirjallisuudesta, edes non-fiktiosta, lopulta tuoda mitään maailmaan?
 
Deirde Bair: Samuel Beckett

Ilmeisesti ensimmäinen Beckett-elämäkerta, jota raapustettaessa Beckett oli vielä elossa ja suostui edes pieneen yhteistyöhön. Eli lähinnä antoi siunauksensa. Beckett oli oman ”kehitykseni” elintärkeä vaihe, mutta nykyään tuotanto on täysin saturoitunut. Nykyään pidän lähinnä End Gamesta ja siihenkin liittyy vahva nostalgia suhteessa Conor McPhersonin mahtavaan, BBC:lle tehtyyn televisioversioon, jossa Michael Gambon ja David Thewlis lunastavat. Mutta tämä on elämäkerta ja sellaisenaan hyvä. Eniten olin yllättynyt Beckettin varakkaasta tennisklubitaustasta. James Joycesta piirtyy melko pienen ja omahyväisen ihmisen kuva, mutta kukapa taiteilija ei sellainen olisi. Sota-ajan koettelemukset olivat toinen kiinnostava puoli. Ikuinen nyhvääminen, alisuorittaminen ja pään hakkaaminen seinään taiteellisen työn kohdalla tuntuisi aikalailla omaani vastaavalta.
 
Thomas Bernhard: Häiriö 

Bernhard ei ole tässä vielä täysin löytänyt lopullista, kliinistä tyyliään, minkä vuoksi Häiriö on yllättävänkin hyvä ja kuumeinen. Siis: Bernhard on tässä mainio toisella tavalla, joka tuntui myös tuoreelta lukijalle, joka oli ehtinyt jo tottua Bernhardiin lopulliseen tyyliin.
 

Jennifer Egan: The Invisible Circus

Muistan pitäneeni Eganin freshman-esikoisteoksesta, vaikka se psykologisesti aika viriteltyä ja tarkoituksellisen ongelmahakuista olikin. Egan on tarpeeksi kiinnostava kirjoittaja lausetasolla, joten katson sormien läpi turhaa draamaa, bildungia ja muita klassisen lukuromaanin riippakiviä.
 

Adam Johnson: The Orphan Master’s Son

Pulitzer-palkittua, äärimmäisen rakennettua kirjoittajakoulutusproosaa, joka on manipulaatioasteeltaan ja kikoiltaan lähes yhtä stalinistista kuin kirjan Pohjois-Koreassa kuvattu elämä. Kulkee tietysti kuin vuoristorata, joskaan en koskaan suostunut vuoristorataan, sillä en halunnut oksentaa. En toisaalta ymmärrä myöskään lähtökohdan tarkoitusta: miksi ylipäänsä ”muiden” pitäisi kirjoittaa asioista, jotka eivät suoranaisesti ole heille itselleen elimellisiä? Miksi fabrikoida siihen päälle jotain platonistisen-platonistista liberaalin sohvaperunan fantasiaa? Koska pohjois-korealaisilla itsellään ei ole siihen mahdollisuutta? Pitääkö rikkaiden kirjoittaa köyhistä samastumalla köyhiin, koska köyhät eivät itsekään pysty ja koska köyhillä on parempaakin tekemistä ja luettavaa? Typerä  ja tarpeeton tiiliskivi, jos haluan teini-ikäisen moraalisiin ongelmiin keskittyvää eskapismia, katson mieluummin The Walking Deadia tai Breaking Badia.

 

Joan Didion: Iltojen sinessä

Pidin tästä enemmän kuin The Year of Magical Thinkingistä, josta kirjoitin varsin kritiittiseen sävyyn vuosi sitten. Ehkä olin jo tottunut Didioniin valkoiseen Concorde-New York-kulttuuriyläluokkaisuuteen, joka on kuitenkin vielä aika eri asia verrattuna ihan ok:sti toimeentulevan kirjoittajan/runoilijan asemaani, joka on sekin toki varsin etuoikeutettu maailman ja historian mittakaavassa. Sikäli Didionia on aina miellyttävä ja kevyt lukea, oli sisällöstä moraalisesti mitä mieltä tahansa. Jopa silloin, kun hän puhuu kahden itselleen rakkaimman ihmisen kuolemasta, kuten näissä kirjoissa. Tämä postikorttimainen kepeys saattaa tietenkin kertoa jotain The National Book Awardista, jonka The Year of Magical Thinking (ja tämä on oikeastaan vain tuon teoksen toisinto) voitti, mutta toisaalta ajatus peltotyömiehen lailla raatavasta prosaistista on minulle vastenmielinen joka tapauksessa, mistä voidaan loogisesti johtaa myös tiiliskiviromaanien tarpeettomuus nykykirjallisuudessa, ellei kyse ole elinvoimaisista ja nykyajan tarpeisiin vastaavista lajeista, kuten kauhusta, scifistä tai fantasiasta.

 

Juhani Aho: Yksin

Ei huono. 1890-luku reprazent. Myönnän olevani kiinnostunut vuosisadan vaihteen ”eurooppalaisista” boheemeista ja toisaalta maailmannäyttelyn vibasta nimenomaan ajan suomalaisten kuvailemana, vaikka solipsistista onanointiahan tämä teos varsin pitkälle onkin.

 

Tom McCarthy: Satin Island

Kauas on McCarthy pudonnut hienon Remainderinsa ajoista (josta nuorempi minäni kirjoitti ilmeisen baudrillardilaisissa tunnelmissa vuonna 2010). Satin Island oli yksinkertaisesti vaivaannuttava pyristelyissään olla ”ajanmukainen” tai ”kokeellinen” tai jotain. Löysältä luonnosvihkolta vaikuttava, taideinstituutiojamppoja nuoleskeleva kikkare.

 

Carson McCullers: The Heart is a Lonely Hunter

Luin lopulta hieman työvoittona, mutta ei tämä suinkaan huono romaani ole, vaikka aavistuksen verran petyinkin. Teoksella on järjetön historiallinen prestiisilasti, nimittäin. Ei niin southern gothic kuin olisin toivonut, mutta toisaalta McCullersin inhimillisestä syvyydestä kertova rodullisen tasa-arvon ja pikkukaupungin syrjäytyneiden käsittely niinkin nuorella iällä, alle 25-vuotiaana, 1930-luvun loppupuolella on vaikuttavaa. Kiinnostava hahmo.

 

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea

Ei pärissyt enää niin kovaa kuin ensimmäisellä lukukerralla joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta silti kiinnostava aiheenkäsittelynsä ja kielensä puolesta. Siis: uudelleenkuvittelee Brontë Jane Eyren ullakolla asustelevan ”hullun naisen” menneisyyttä. Yksi niistä kirjoista, jotka saattavat ns. lyyrisyytensä vuoksi vaatia tietynlaista tunnetilaa kolahtaakseen kunnolla. Suositukseni, joka tapauksessa.
 

Gilles Deleuze: Cinema 1 – The Movement-Image & Cinema 2 – The Time-Image

Voi veljet. Ei edes aloiteta. Hyvä, tietysti. Pidin 1. osasta enemmän kuin toisesta, luultavasti siksi, koska mykkäelokuva ja 30-50-lukujen elokuvat ovat minulla enemmän hämärän peitossa kuin ranskalainen uusi aalto (tai sen johdannaiset), joita 2. osa lähes eksklusiivisesti käsittelee.

Ensimmäinen osa keskittyi myös ehkä enemmän elokuvaan sinänsä. Siis: vaikka Resnais, Pasolini jne. ovatkin kiinnostavia, eivät he ole enää  niin kiinnostavia, että tarvitsisin kirjakaupalla jaarittelua. Tavallaan Deleuze sanoo elokuvan kehityksen loppuneen 60-luvulle, mikä pitää tietyssä mielessä paikkansa (Hollywood, joka on ikuista movement-imagea), mutta toisaalta taide-elokuvan klassikotkin alkavat kokea (ainakin omassa silmässäni) tietynlaista inflaatiota, tarvitsen katsomiskokemukseltani vähitellen jotain modernimpaa kuin Bresson tai Antonioni, jotta vaikuttuisin muutenkin kuin ”vain” formalistis-esteettisesti, ja joita Deleuze luonnehtii jo time-imagen aallonhuipuksi. Jos menen ja katson Wellesiä tai Antonionia, pidän näkemästäni 100% varmasti, mutta olenko katsoessani enää 2010-luvulla, siis henkisesti? Ongelma on outo, koska tietenkään taide ei vanhene, mutta tietenkin se vanhenee. Kysymys liittyy varmasti myös tekijyyteen ja omaan identiteettinä tekijänä (joskin toisen taidemuodon tekijänä).

Eli, mitä olisin toiselta osalta myös halunnut, olisi ollut ranskakeskeisyyden ohella edes 70-luvun Hollywoodin ”kultakauden” elokuvien analyysia, samoin ei niin leikkaus/pseudofilosofiskeskeisen (leikkaus dialektisena materialismina tms. löpinää, Pasolini, josta en ole ikinä pitänyt, iänikuinen Eisenstein, sittemmin pimentoon jääneet Straubit jne.) perinteen elokuvia, kuten Tarkovski. Aasia on muutenkin aika pimennossa suhteessa siihen, että se on oikeastaan 50-luvusta lähtien ollut elokuvan mahtimaanosa. Tosin Deleuze ei ehkä ehtinyt elää/kirjoittaa esim. juuri tätä Tarkovskista jossain mielessä alkanutta ”kontemplatiivisen” elokuvan buumia (Tarr, Weerasethakul, Angelopoulos, Denis, Hou Hsiao-Hsien ja kaikki heidän jälkeensä), saati mitään muutakaan 80-90-lukujen taide-elokuvaa, koska 2. osa julkaistiin jo 1985. Toki myös sisäsiistiä elitismiä siinä mielessä, että genre-elokuva puuttuu, mutta Deleuze ei tainnut toisaalta nähdä genre-elokuvassa mitään sen kummempaa kuin Hollywoodissakaan: movement-imagea, joka keksittiin jo 20-luvulla ja joka ei sen jälkeen ole saanut mitään muuta lisää kuin äänen…
 
Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja mieli

”Felix Ravaisson väitteli 1838 tohtoriksi luonnonfilosofiasta. Henri Bergsonin mukaan Ravaissonin filosofian perusajatuksena on se, että taide on kuvallista metafysiikkaa, että metafysiikka on taidetta koskevaa pohdiskelua ja kysymyksessä on sama intuitio vain eri tavalla käytettynä, jonka tuloksena syntyy sekä suurta filosofiaa että suurta taidetta.” (Suomentajan huomio teoksessa.)

Hieno pieni kirja, liittyen Deleuzen elokuvakirjoihin ja näkemisen tapoihin. Filosofiaa/hermeneutiikkaa/fenomenologiaa, joten en muista kirjasta mitään. Voin lukea sen uudestaan, mikäli haluan taas ajatella sen kanssa.

 

Vladimir Nabokov: Lolita

Ei, en ollut lukenu Lolitaa aiemmin. Ei, en usko että se kääntyy, joten luin englanniksi. En tiedä olenko törmännyt näin kielellisiä kikkoja ja vitsejä täynnä olevaan englantiin edes Monty Pythonia katsoessani. Pedofiliateema moraalisesti on Lolitassa vain toissijainen, eikä lopulta edes kovin kiinnostava, pääasia on rakkaudella englannin kieleen ja Yhdysvaltoihin. Ellei pedofiliaa ymmärrä suhteena nimenomaan kieleen ja Yhdysvaltoihin. Siksi tuntuisi naurettavalta lukea sitä suomennoksena.

Huhtikuussa kirjoitin romaanista seuraavaa: ”Kirja menettää parhaimman teränsä viimeisessä kolmanneksessa, mutta silti ja banaalin uhalla: mitä kieltä, miten helposti Nabokov leikittelee! Toisaalta: mitä ihmeellistä jorinaa! Ironia Lolitassa on muuten mielestäni elimellisesti erilaista kuin Nabokovia seuranneen usalaisen metafiktion. Lolitassa kuuluu vielä laaja sivistys ja usko sivistykseen, vaikka niin Humbertin hahmo kuin Nabokovkin suhtautuvatkin kysymykseen parodisesti ja itseironisesti. Ilman perkeleellistä tutkimusta ja analyysiä en osaa tämän paremmin perustella, mutta näppituntumani on tämä. Toisaalta 1800-luvun puolella syntynyt, laajan eurooppalais-venäläisen sivistyksen saanut Nabokov oli vielä aivan toista sukupolvea kuin 20-30-luvuilla syntynyt metamieskavalkadi Barth, Pynchon, Barthelme, Gass, Gaddis ja DeLillo.”
 

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

Tuota noinnii. Toisaalta ja toisaalta. Pidin lukemastani, mutta lukemani oli myös syvästi problemaattista. Nojatuolisosiaalidemokratiaa, mutta nojatuolistahan minäkin huutelen. Kummasti sitä Debordiakin on mukavampi lukea sohvalla maaten ja kahvia juoden kuin betonilattialla istuen. Kannattaa lukea Uschanovin kirja, mutta kannattaa lukea myös tämä kirjoitus kirjasta.
 

Samuel Beckett Now: Critical Approaches to His Novels, Poetry, and Plays (ed. by Melvin J. Friedman)

Varsinaisesti en tiedä miksi luin, taisin löytää yo-kirjaston poistomyynnistä & kirjassa on hieno kluuttikansi, johon on kohopainettu Beckettin kasvot (ja jonka väritin huvikseni läpi paperille lyijykynällä). Ei mitään uutta, luin jo aikanaan jonkin verran Beckett-tutkimusta kandityötäni varten. Näistä papereista en muista enäää yhdenkään aihetta.
 

Thomas Pynchon: Gravity’s Rainbow & Inherent Vice

Pynchoneista kirjoitin jo toukokuussa seuraavaa:

”Gravity’s Rainbow luettu, viimeiset parisataa sivua huomattavasti hitaammassa tahdissa, sillä teos ei selkeästi enää kanna & muuttuu entistäkin sekavammaksi ja lukijalle alkaa viimeistään siinä vaiheessa paljastua, että mitään luetusta ei varsinaisesti lunasteta… kuten ei tietysti ollut Pynchonin tarkoituskaan. GR on juuri sitä outoa juupas-eipäs-puuroa, mitä kritiikitkin aina sanovat: loistava, sekava, nerokas, helvetin tylsä, taidokas, satunnainen, liian pitkä, ajanhukkaa-mutta-siltikin… Parhaita jaksoja ovat ne pienet, yhtenäiset episodit, jotka ovat myös kaikkein hauskimpia, helppolukuisimpia ja viihdyttävimpiä. Slothropin vessanpönttösukellus & rakettipanokartta, luola/kaivostakaa-ajo… Alku ja keskikohota ovat parempia ihan jo siksi, että niiden aikana tuntuu vielä siltä, että hahmoilla on jotain merkitystä, jokin kohtalo tai tarkoitus, että suuri kudelma muodostaa jonkin kuvion. Se, että ei muodosta ei oikein riitä, sillä käsitteellinen arvo on melko olematonta arvoa silloin, kun varsinaisten dynamiikkojen pitäisi toimia teosta lukiessa, ei jotain esseepaperia kirjoittaessa. Ylipäänsä: miksi edes käyttää hahmoja, varsinkaan näin paljon? GR ei ole varsinaisesti ajanmukainen tai istu omaan avantgardeeni, sillä olen kiinnostuneempi nimenomaan kaikesta muusta kuin hahmoista tai niiden motoriikasta. Viimeisen kolmanneksen aikana hahmot pudotellaan pois, unohdetaan, kukaan ei saa täyttymystä tai edes syvene, kenenkään kohtalo tai kaari ei ole selkeä, kaikkein vähiten keskushenkilöiden. Jos heille kaipaa jotain motiiveja, pitää ne kaivaa ulkopuolisesta kirjallisuushistoriasta: se ja se Rilken motiivi, se ja se Joyce tai Homeros, se tietty saksalaisen romantiikan perintö, se manikealainen dualismi, se maailmansotien taustamotiivi. Kaiken yllä pynchonilainen ”paranoian estetiikka”, joka ohjaa narratiivinukkeja kuin jokin frankensteinilais-teslalainen sähkövirta, jonka runollisuuteen on helppo takertua, joka asettui usalaisen alakulttuurin pyramidinsilmään…

Hahmojen hupaisan kepeä pikareskisuus ei sikäli haittaa minua, kuten ei yletön postmoderni metailu muutenkaan, tämähän on se omin juttu minulle. Suurin ongelma teoksessa minulle on se epäselkeys ja vääränlainen selittelemättömyys, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa. Kyse ei ole mistään nautittavasta lyyrisestä hämäryydestä (paitsi aniharvoin, niinä hetkinä Pynchon on suvereeni ja lunastaa kaiken, mutta noita sivuja ei taida olla edes paria kymmentä), vaan läpitunkemattomasta tekstimassasta, josta en saa otetta vaikka kuinka tarkasti lukisin (suomennos ei muuten, vilkaisuni perusteella, auta tässä suhteessa). Tällainen aines perustelee toki itsensä, mikäli lukijan tarkoituksena ja suurimpana huvina on rakentaa intertekstuaalinen wikisivusto, mutta muuten se perustelee itsensä vain käsitteellisesti, mikä taasen on tylsää, sillä hyötysuhde lukemiseen käytettyyn aikaan on negatiivinen, varsinkin kun itse teoksen sijasta voi lukea tiivistettyjä kommentaareja tai papereita, jotka ajavat saman asian. Toisin sanoen lukijana koen aikaani a) hukattavan ja b) kirjoittajan panttaavan lahjojaan outoon ja staattiseen lumisateeseen, jonka tehtävänä tuntuisi olevan lukemisen vastustaminen.

Pynchonin tuotannon suuri paradoksi ja keskeinen olemus on juuri tämä kepeyden ja läpitunkemattomuuden sekoitus, joka kärjistyy vuoden 2006 Against the Dayn yli 1000-sivuisessa ideatuhlailussa. Tavallaan Pynchon on koko postmodernin genrekaman isäkuva, joka tietyssä mielessä ennusti ja siitti kaiken mahdollisen tv-scifistä supersankarisarjakuviin. Siis nimenomaan postmoderneihin supersankarisarjakuviin, en puhu nyt kulta-ja hopeakausista, tai edes Marvelista. Tuntuu siltä, että kaikki 80-luvun jälkeinen scifi/fantasia/kauhuviihde on Pynchonille velkaa nimenomaan ideakuvituksen tasolla. Estetiikka: genrekirjallisuuksien sekoittaminen, satojen yhdentekevien henkilöhahmojen juoksuttaminen ja limerikkien sepittäminen, taustateemoina mitä gnostisimmat tieteiden ja salatieteiden sekamelskat… Lopputulos on maagillis-tieteellistä steampunkpippelivitsipuuroa, josta voisi ammentaa aivan mitä haluaa. Oudon käänteisellä stetoskoopilla luen Pynchonista Grant Morrisonia, Warren Ellisiä ja kaikkien tietokonepelien juonet. Alan Moore on tahollaan kärsinyt jo pitkään terminaalivaiheen pynchoniitistä, jos kohta Mooren myöhäistuotannon magiahöpinät ovat vielä aivan toisella tavalla tylsiä ja latteita.

Lopulta voin tulla vain siihen tulokseen, että tällainen estetiikka on Pynchonin tarkoituskin. Voin vain hyväksyä, että juuri ne piirteet, jotka tekevät hänestä silloin tällöin mielestäni nerokkaan, eivät ole hänen omasta mielestään keskeisiä. Enkä minä jaksa nykyään enää miettiä merkityksen tai suurten kertomusten mahdollisuutta, teemat taiteessa ovat minulle lopulta melko yhdentekeviä. Teemat ovat se, mitä taiteesta voi sanoa tai kirjoittaa, vaikka itse teoksessa niitä ei ole. Teoksessa on vain dynamiikkoja tai niiden puutetta. Muu on turhaa hälyä, joka ohjaa lukukokemusta muualle, miettimään monitulkintaisuuden mahdollisuuksia. Aivan kuin se olisi jokin arvo. Ehkä juuri tulkinta on perseestä? En minä tiedä. Luin Gravity’s Rainbow’ta reilut 20 päivää. Sain sen luettua noin tunti sitten. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä siinä tapahtui tai kuka kukin henkilöistä oli, muistaisin lähinnä sen, mitä olen lukenut teoksen kritiikeistä tai kommentaareista. Tällainen jälki lähentelee tietenkin hyvän runoteoksen tai elokuvan jälkeä, jos uskoo tuollaiseen selittämättömän kokemukseen. Minä uskon toisinaan, sillä toisinaan minulla on tuollaisia kokemuksia. Siinä suhteessa GR on onnistunut. Jos on tärkeää voida sanoa, että en ymmärtänyt teosta kokonaan, että en saanut sitä haltuuni, että se jäi ”runolliseen hämärään”, GR on onnistunut.

Mutta Pynchonin Inherent Vice oli toisaalta mainio! Tai siis onhan Gravity’s Rainbow’kin helvetin hyvä ja ainutlaatuinen, eihän siitä ole kysymys, vaan sen historiallisen arvon kohdalla jo jostain muusta. Mutta hitto kun Vice imi, luin sen parissa illassa. Täydellinen dekkariuudelleenkirjoitus. Toisaalta sen sulattamisessa auttoi PTA:n elokuvasovitus, jonka katsoin alle ja joka on yllättävänkin uskollinen. Hyvin toimiva teospari. Ehkä sekin auttaa, että miljöönä on Los Angeles vuonna 1970 ja Mansonin aiheuttama hysteria, eikä toisen maailmansodan aikainen Eurooppa. Olen siitä huono mies, että 1900-luvun sodat eivät ikinä kiinnostaneet minua (siis sodat itse, niihin johtaneet ideologiat ja niiden aiheuttamat teknologian ja maailman kokemisen tapojen muutokset kyllä). Itse asiassa Inherent Vicen sujuvuuden ansiota on se, että päätin yrittää lukea Gravity’s Rainbow’ta taas kerran, tällä kertaa urakassa onnistuen.”

 

 

Vuoden 2015 parhaat podcast-jaksot kuuntelussa

tammikuu 3, 2016

[Vaimoni Kaija Rantakari on perheemme podcast-intoilija ja paikkaa alla ajankohtaisen aiheen tiimoilta vieraskynänä. Itse olen kuunnellut ainoastaan Marc Maronin WTF:ia, Bret Easton Ellis Podcastia ja Hardcore Historya, eivätkä listan jaksot ole minulle tuttuja. Silti haluaisin nostaa esiin Ellisin podcastista jakson, jossa hän keskustelee David Shieldsin kanssa proosakirjallisuuden nykytilanteesta. Sen soisin jokaisen kirjallisuutta lukevan ihmisen kuuntelevan. Nyt vuoro Kaijalle.]
 
Podcastit alkavat lyödä itseään läpi vihdoin Suomessakin, joten lienee hyvä suorittaa aiheesta pieni esittely viimeistään nyt. Podcastit ovat sarjamuotoisia ohjelmia (useimmiten äänitallenteita, joskus esim. videoitakin), joita voi toistaa milloin lystää. Podcasteja voi tilata erinäisillä sovelluksilla, ladata kuunneltavaksi offline-tilassa, tai toistaa selaimessa suoraan verkkosivulta kuin minkä tahansa äänitiedoston ilman mitään ihmejippoja. Sovelluksissa etuna on tietysti se, että seurattavien podcastien jaksot ilmestyvät heti julkaisun jälkeen yhteen paikkaan, eikä podcastien nettisivuilla tarvitse käydä kyttäämässä, joko uusi jakso on saatavilla.

Podcasteja on valtavasti erilaisia ja mitä kummallisimmista aiheista. Suosion lisääntymiseen on varmasti vaikuttanut se, miten helppoa nykymaailmassa on tehdä aidosti laadukasta ohjelmaa. Tuotannon ei tarvitse olla valtava, jotta podcast kuulostaisi hyvältä. Kaikki ei silti todellakaan kuulosta hyvältä, kun joukossa on niin monenlaista tekijää heti kun kuka tahansa voi pistää pystyyn oman podcastin. Seuraavalta listalta löytyvät ovat onneksi taatusti hyvää podcastia niin sisällön kuin laadunkin puolesta.

The Atlanticin 22.12.2015 julkaisemasta listauksesta The 50 Best Podcast Episodes of 2015 on minulla nyt 3.1.2016 kuunneltuna noin neljä viidesosaa, jaksomääräisesti kuitenkin yli 50 jaksoa, sillä joukossa on 12-osainen sarja Charles Mansonin Hollywoodista. Sanottakoon, että listalla olevista jaksoista ison kourallisen olin kuunnellut jo ennen listan julkaisua, joten koko jouluani en napit korvissani viettänyt. Podcasteissa on toki se erinomainen puoli, että niitä kuunnellessa voi samalla tehdä melkein mitä tahansa paitsi lukea, katsoa televisiota tai hengästyä niin, ettei kuule enää kuin hengityksensä. Itse tein joulun aikana aika monta palapeliä podcasteja kuunnellen. Autoilusta en tiedä mitään, mutta keskittymiskyvystä riippuen suosittelisin podcasteja pikemminkin moottoriteille kuin keskusta-ajoon.

Kuuntelemattomat on yliviivattu ja varustettu pienin tekosyin. Kuunnelluista pienet kommentit, joita ei ole kirjoitettu korvaamaan alkuperäisen listan saatesanoja. Klikatkaapa siis tämä auki toiseen välilehteen ja sukkuloikaa mielen mukaan. Top 50 -listan lopussa oma pieni suosituslistani seurattavista podcasteista.

 

1. “Belt Buckle” by Mystery Show

Tämä jakso olisi todennäköisesti myös oman jaksolistaukseni ykkönen ja Mystery Show podcast-listan terävintä kärkeä. Mystery Show ratkoo jokseenkin merkityksettömiä pieniä mysteerejä uskomattoman kiinnostavalla tavalla. Starlee Kinen ääni ei ehkä ole perinteisellä tavalla miellyttävä vaan ennemmin lapsellinen, mutta hahmona Starlee voittaa puolelleen nopeasti. Belt Bucklessa selvitetään pieni ikuisuus sitten kadulta löytyneen vyönsoljen historiaa. Pienestä esineestä kehittyy hieno tarina, joka on ilahduttavaa kuunneltavaa erityisesti niille, jotka eivät voi tarttua vanhoihin tavaroihin kuvittelematta niiden menneisyyttä.


2. “New York After Rent” series, highlighting “New York After Rent II” by Benjamen Walker’s Theory of Everything

Monijaksoinen kokonaisuus New Yorkin lähihistorian asumisjärjestelyistä odottaa vielä skarpimpaa kuuntelijaa kuin tämä podcast-maratoneista toipuva pää olisi.

 

3. “The Living Room” by Love + Radio

”The Living Room” tarjoaa herkemmille mahdollisuuden kyynelkanavien huuhteluun. Itse samastuin valtavasti sekä kertojan empatiaan että pakkomielteeseen. Jos omasta olohuoneestani avautuisi ympärivuorokautinen näkymä jonkun makuuhuoneeseen, päätyisin varmaan täysipäiväiseksi stalkkeriksi ja siirtäisin oman työpisteeni parhaalle katselupaikalle. Tämä kilpailee ykkössijasta omalla listallani Belt Bucklen kanssa. Hyvin, hyvin erilaiset jaksot tunnelmiltaan. Tämä on ihan järjettömän hyvä. Jos kuuntelet yhden podcastin listalta, kuuntele tämä.

 

4. “How to Become Batman” by Invisibilia

Erinomainen podcast ja erinomainen jakso. ”How to Become Batman” kertoo, miten sokea voi nähdä ja miten valtavan paljon muiden odotukset vaikuttavat sokean toimintakykyyn. Hieno yhdistelmä tiedettä ja henkilökuvaa.

 

5. “Shine on, You Crazy Goldman” by Reply All

Reply All kuuluu suosittelulistalleni. ”Shine on, You Crazy Goldman” alkaa jutulla chatpalvelusta, jossa liian pöllyissä olevat vainoharhaiset ihmiset voivat saada varmistuksen olemassaololleen ja turvallista/selväpäistä(?) seuraa kunnes selviävät. Seuraavaksi Reply Allin juontaja sekä tuottaja päättävät työtovereiltaan salaa kokeilla LSD:n mikroannostelua ja tehdä siitä jutun podcastiin. Kaikki ei tietenkään mene ihan putkeen. En tiedä onko tämä välttämättä vuoden viidenneksi parasta podcast-materiaalia, mutta tulipahan kuunneltua.

 

6. “Najibullah in America” by Home of the Brave

Muutaman listatun podcastin kanssa kävi sillä tavalla, että palapeli taisi jyrätä podcastin kiinnostavuudessaan. Tämä meni vähän ohi. Korkea sijoitus saattaa saada minut kuuntelemaan tämän joskus toiste uudestaan.

 

7. “Sight Unseen” by Radiolab

Radiolab on yksi säännöllisesti seuraamistani podcasteista. Laatutavaraa tämäkin jakso, jossa selvitellään julkaisulupia amerikkalaissotilaasta viimeisinä hetkinään otettuihin valokuviin.

 

8. “Madam Secretary, What’s Good?” by Another Round

Jotenkin todella epätodennäköinen, mutta sympaattinen Hillary Clintonin haastattelu. Lähtökohtaisesti en ole järin kiinnostunut poliitikkojen haastatteluista, mutta tämä oli ehkä sellainen light-versio, kun haastattelijat kikattelivat vähän joka välissä.

 

9. “DUSTWUN” by Serial

Syystäkin kulttimaineeseen nousseen Serialin toisen kauden ensimmäinen jakso, jonka ansiosta on Suomessakin kirjoitettu taas puolivillaisia uutisjuttuja Bowe Bergdahlista, joka oli viisi vuotta Talebanin panttivankina. Kakkoskausi on hyvin erilainen kuin ensimmäinen, mutta olen silti ihan myyty. Olen myös kateellinen niille, jotka eivät ole vielä ensimmäistä kautta kuunnelleet.

 

10. “The Problem We All Live With Parts 1 and 2” by This American Life

Tämä odottaa jotain pitkää junamatkaa. Jemmaan This American Lifen jaksoja varastoon, jotta tarvittaessa on jotain taatusti hyvää kuunneltavaa.

 

11. “The Hurricane” by The Heart

The Heart on ihana. Ehkä tämä on jonkun mielestä jotain nössöä naispodcastia, mutta äh/ah kun koskettaa. Tykkään äänimaisemista jaksossa kuin jaksossa, yleensä myös NSFW-kamaa eivätkä sovellu englannin kieltä taitamattomien lasten seurassa kuunteluun. The Heartia edeltänyt Audio Smut -podcast on juuri sitä, miltä nimi kuulostaa. Vilpitön suosittelu sillekin, jos kaipaa jotain kevyttä.

 

12. “Terry Gross to Marc Maron: ‘Life Is Harder Than Radio’” by Fresh Air

Terry Gross oli minulle vieras radiopersoona ennen tämän kuuntelua, vaikka hänen juontamansa keskusteluohjelma on pyörinyt päivittäin radiossa vuodesta 1987, harvemmin vuodesta 1975. Vähänlaisesti tuota amerikkalaista radiota tietenkään tulee kuunneltua (=ei koskaan, paitsi joitain ohjelmia, jotka ovat myös podcasteja), mutta ehkä tämän tason tekijästä olisi suonut kuulleensa jo aiemmin. Sen verran napakkaa tavaraa tämä Marc Maronin tekemä haastattelu on. Kävin heti lataamassa muutaman jakson Fresh Airia.

 

13. “695BGK” by Criminal

Criminal on kohtalaisen laadukas true crime -podcast, joka ei keskity mässäilemään ällöttävillä yksityiskohdilla, vaan kertoo melko monipuolisesti erilaisista laittomuuksista. ”695BGK” on tarina siitä, mitä tapahtui, kun poliisi kirjoitti rekisterinumerohakuun yhden merkin väärin. Ei ehkä lempijaksoni kuuntelemistani Criminalin jaksoista, muttei suinkaan huono.

 

14. “Welcome to Millennial” by Millennial

The Atlantic sanoo tästä näin: ”Serialized podcasts are still relatively rare, especially memoir-style ones like these, and especially ones that are this good. Be warned: You’re going to want to binge season one.” Mielenkiintoista, sillä itselläni ei kolme tuntia tämän kuuntelemisen jälkeen ollut enää mitään muistikuvaa siitä, mistä podcastissa puhuttiin. Monta päivää myöhemmin tilanne sama. Jäi kuuntelematta seuraavat jaksot – pahoittelen.

 

15. “Taylor Negron: Portrait of an Artist as an Answering Machine” by Fugitive Waves

Kiinnostavahko kokonaisuus, jossa puhelinvastaajan viestit todellakin luovat melko kumman muotokuvan ihmisestä, josta en tiedä oikeastaan yhtään mitään. Puhujien lukumäärä ja viestien vaihteleva huonolaatuisuus tuo podcastiin oman lisänsä. Puhelinvastaajatodellisuuden ulkopuolella elävälle tämän kuuntelu oli myös lievästi tirkistelevä kokemus.

 

16. “An American Life” by Rumble Strip Vermont

Hieno henkilökuva. Kuuntelin tämän jo jokin aika sitten, joten yksityiskohtaisempi kommentaari ei enää onnistu.

 

17. “Why is Mason Reese Crying?” by WireTap

Ollut ilmaiseksi kuunneltavissa vain kahden viikon ajan.

 

18. “Episode 7” by The Message

The Message on fiktiopodcast, joka vaatinee kronologisen lähestymistavan. Kuuntelulistalla, mutta seitsemänteen jaksoon en pääse lähipäivinä, joten jääköön käsittelemättä tällä kertaa.

 

19. “In the Left Pocket, by My Heart” by ARRVLS

Koskettava ja äärimmäisen henkilökohtainen kertomus siitä, miltä vauvan kuolema tuntuu vanhemmista. Hieno surun kuvaus, jonka kuuntelemista lykkäsin ja lykkäsin, koska etukäteen vähän hirvitti meneekö yli ja tulee tearfestit, mutta hienosti selvittiin, minä sekä podcast.

 

20. “I Want My MTV” by Between the Liner Notes

MTV:n syntyhistoriaa ja viihdyttäviä anekdootteja. Mick Jagger esimerkiksi saattoi pelastaa MTV:n suostumalla mainokseen dollarin palkalla. Ajattelin ensin jättää tämän kuuntelematta, kun en ole itse kasvanut MTV:n äärellä, vaan ollut aina nolosti pihalla vähän kaikesta, varsinkin musiikista ja musiikkivideoista. I Want My MTV on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa listalla ja oli lopulta jopa minusta ihan kiinnostava.

 

21. “A Red Dot” by Love + Radio

The Atlantic välttää listauksessaan sanomasta juurikaan mistä tässä jaksossa on oikein kyse, ja luulen sen olevan oikea ratkaisu kuuntelukokemuksen kannalta. Varmaan olisi hyvä laittaa tähän kohtaan sellainen yleinen trigger warning: tämä voi olla monelle epämiellyttävä kokemus ja jos kokee olevansa herkkä yksilö, kannattanee jättää väliin. Pidän jaksoa silti hyvänä, vaikkei siitä tulekaan hyvä olo saati mieli.

 

22. “Source Code” by Mystery Show

”Source Codessa” pähkäillään Jake Gyllenhaalin todellista pituutta. Internet vilisee ristiriitaista tietoa ja homma lähtee vähän käsistä. Ehdottoman viihdyttävä jakso kuunnella, kuten koko muukin Mystery Shown ensimmäinen kausi. Olen hihitellyt niille ääneen jossain Jyväskylän ja Turun välillä ja toivonut, että bussissa olisi edes joku, jolle uskaltaisin kertoa, miten mahtava juttu tämä Mystery Show oikein on.

 

23. “The Facts” by How to Be a Girl

How to Be a Girl on podcast 5-vuotiaasta transsukupuolisesta tytöstä ja hänen äidistään. Tämä jakso kasaa yhteen faktat ja aika taatusti samalla hurmaa kuulijan.

 

24. “Rukmini Callimachi” by Longform Podcast

Pitkä jakso, vakavan päivän kuuntelulistalla.

 

25. “Rebel Yell” by Home of the Brave

Aika paljon muuten on tullut vastaan podcast-jaksoja, joissa olennaisena elementtinä se, että käytetään jonkinlaisia huumeita. Tässä jaksossa haahuillaan New Yorkissa ihan viihdyttävästi ja kiitettävän lyhyesti. Noin 13 minuuttia podcastia – käteen jää kuitenkin aika vähän.

 

26. “Milk Carton Kids” by 99% Invisible

Yksinkertaistettuna: jakso kertoo miten kadonneiden lasten kuvia alettiin painaa maitopurkkeihin ja miksi tavasta luovuttiin. Perushyvää podcastia.

 

27. “Instaserfs” by Benjamen Walker’s Theory of Everything

Kiinnostukseni onnistuu joskus valitettavan hyvin väistämään yhteiskunnalliset kuviot. On tämä kuitenkin sellaisella kuuntele joskus -listalla.

 

28. “Birthstory” by Radiolab & Israel Story

Odottaa parempia keskittymiskykyjä.

 

29. “Every Night Ever” by The Memory Palace

Tavallaan ihan viehkosti esitetty pieni tositarina, mutta jäisi omalla kuunneltujen listallani aika paljon kauemmaksi häntäpäähän.

 

30. “No Place Like Home” by Criminal

Kiehtova kertomus kokeilusta, jossa vanhaan leprasiirtolaan sijoitetaan vaarattomiksi määriteltyjä vankeja viimeisten elossa olevien leprapotilaiden joukkoon. Potilaat eivät lääkityksen ansiosta enää vuosikymmeniin ole olleet tartuttavia ja saisivat siksi kulkea vapaasti ulkomaailmassa, tai muuttaa pois, mutta monet ovat valinneet jäädä turvalliseksi kokemaansa ympäristöön. Tämä jakso saattaisi päästä omaan top kymppiini, tai ainakin hyvin lähelle sitä.

 

31. “Soundtracker” by Generation Anthropocene

Kuulemisesta, luonnosta ja eloonjäämisestä. Ei ehkä kovin vangitseva, mutta informatiivinen.

 

32. “Today’s the Day” by Reply All

Jakso päivästä, jolloin podcastin tekijät eivät jaksaneet tehdä podcastia, vaan seikkailivat New Yorkissa nauhoittaen mm. karaokesessionsa. Oikeasti ihan hauska pätkä, jossa esiintyy yllättävä vuohi Brooklynissa.

 

33. “Greetings From Suicide Bridge” by The Light in the Attic Podcast

Itseäni enemmän musiikista irti saaville.

 

34. “Entanglement” by Invisibilia

Invisibilian esiintyminen kahdesti tällä listalla ilahdutti. Tämä jakso ei yllä ensimmäisenä listatun tasolle, mutta tiedenörttäys kiehtoo aina. ”Entanglementissä” esitelty poikkeuksellinen synestesian muoto (jota en edes yritä selittää tässä – menkää itse kuuntelemaan!) sai minut uteliaana syynäämään omia reaktioitani mahdollisten synestesioiden varalta. Turhaan, luulen. Taidan olla muuten vain ajoittain yliempaattinen.

 

35. “The Worst Part About Our Sport” by The Season

En pysty leikkimään minkään sortin jalkapallosta kiinnostunutta edes sen verran, että olisin klikannut tätä linkkiä ja kuunnellut maistiaiset. Laimeat pahoitteluni.

 

36. “Unforgiven” by Snap Judgment

Tässä Snap Judgmentin jaksossa anteeksiannon teemaa käsitellään kolmessa toisiinsa liittymättömässä dokumentaarisessa pätkässä. Kaikki niistä ovat hyviä, vaikka The Atlanticin esiin nostama ensimmäinen taitaakin olla vaikuttavin –  rikollinen ja uhriksi joutuneen miehen leski päätyvät kirjeenvaihtoon yllättävin seurauksin. Toisessa pätkässä puhuu korruptoitunut poliisi, joka kiinni jäätyään pakenee metsään välttääkseen vankilan. Kolmannessa tutustutaan hyytävien kaksosten tarinaan. Snap Judgmentin juontaja ei ole miellyttävimmästä päästä (eli ärsyttää välillä ihan tosi paljon), mutta muuten podcastissa on monesti hyviä juttuja.

 

37. “House on the Hill” by HOME: Stories from L.A.

Säästän tätä myöhempään hetkeen, jolloin Mansonin Hollywood ei ole enää niin pinnalla mielessä. Hollywoodin historiaa voi ottaa nauttien vastaan vain rajallisia määriä kerralla.

 

38. “I Am in Here” by Rumble Strip Vermont

Autistinen Mark Utter eli elämänsä ensimmäiset 30 vuotta ilman mahdollisuutta kielelliseen kommunikaatioon. ”I Am in Here” on upea kertomus siitä, mitä kaikkea kieli onkaan. Erica Heilman esittää kadehdittavan hyviä kysymyksiä. Omalla listallani tämä olisi noin 30 sijaa ylempänä, koska sekä autismi että kielitiede koskettavat.

 

39. “Joe Frank: Downfall” by UnFictional

Upea äänimaisema, runollinen kollaasi, paikoin ääneen naurattava. Kuten The Atlantickin totesi: nyt multitasking pauselle, keskity hetki vain tähän. Oman listani kärkipäätä.

 

40. “The Accidental Gay Parents” by The Longest Shortest Time

Sympaattinen kertomus vanhemmaksi tulemisesta.

 

41. “Splash” by Awful Grace

Floridalainen Sunshine Skyway Bridge on maineikas itsemurhasilta. Sen ympärillä pyörivässä ”Splashissa” haastatellaan mm. hypystään selviytynyttä Hanns Jonesia sekä pelastushenkilöstöä. Muistikuvat tästä jaksosta alkavat olla hämärähköjä, mutta perushyvä podcast-jakso joka tapauksessa.

 

42. “The Last Place: Diary of a Retirement Home” by Radio Diaries

Pieniä katkelmia vanhainkodista. Viinaisia rusinoita nivelrikon hoitoon ja rollaattoreiden Cadillac. Tämän kaltaiset pätkät ovat ihastuttavia, vaikkei vanhuus kovin ihanalta aina vaikutakaan.

 

43. “Burnout” by StartUp

Gimlet Media on monien mainioiden podcastien takana ja oli vähän sydäntäsärkevää kuulla miten uupuneet ihmiset niitä tekevätkään. En mä tänä vuonna tarvitse mitään seuraelämää -asenne toisaalta kertoo myös siitä, miten valtavan omistautuneita nämä tyypit työlleen ovat.

 

44. Entire “Charles Manson’s Hollywood” series, highlighting “Charles Manson’s Hollywood Part 3: The Beach Boys, Dennis Wilson, and Manson the Songwriter” by You Must Remember This

12-osainen kertomus Charles Mansonista, Mansonin perheestä ja murhista, mutta ennen kaikkea sen ajan Hollywoodista ja seurapiireistä, jotka kietoutuvat yhteen jos toiseenkin kulttiin. Graafisen karmaisevia asioita tässä sarjassa tulee vastaan verraten vähän, kun ottaa aiheen huomioon, joten kauhistuttavaa true crime -podcastia etsivälle tämä voi olla pettymys. Kyseessä on erinomainen ajankuva, mutta aiheesta täytynee olla oikeasti kiinnostunut, että sarjan kuunteluun kulunut aika tuntuu viimeisen jakson jälkeenkin mielekkäästi käytetyltä. Toteutus on onneksi koko lailla onnistunut ja tarina pitää otteessaan kiitettävästi. Itse olisin kuitenkin voinut tehdä ajallani mielummin jotain muuta, vaikka yleisesti historia ja hienosti toteutetut rikoskertomukset kiinnostavatkin. 12 osaa on nimittäin todella paljon – en tiedä millä vimmalla kahlasin tämän läpi.

 

45. “Paul Thomas Anderson” by WTF With Marc Maron

Kuuntelematta, koska vaatii maksullisen Premium-jäsenyyden.

 

46. “Grace of the Sea” by UnFictional

Henkilökuva meksikolaisesta Luisista, joka on mm. homoseksuaali, entinen drag-artisti ja nykyisin laittomasti USA:ssa. Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, että en pitänyt tätä podcastia kovinkaan kummoisena.

 

47. “Terrible Parents” by Black List Table Reads

Fiktiopodcast, jossa ”oikeat näyttelijät esittävät oikeita Hollywood-käsikirjoituksia”. Mainiota kuunnelmaosastoa, mutta itseäni nämä kauheat vanhemmat alkoivat ahdistaa viimeistään puolen tunnin kohdalla. Jätin siis kesken ihan vain siksi, että aihe tympi, vaikka totetutus olikin hieno.

 

48. “Pete Davidson” by You Made It Weird With Pete Holmes

Kuuntelematta toistaiseksi, koska kaksituntinen jakso tuntui tässä tapauksessa ajatuksenakin liian pitkältä. Hauskat asiat pienemmissä
annoksissa, ehkä?

 

49. “Lionel Shriver Reads T.C. Boyle” by The New Yorker’s Fiction

Lionel Shriver lukee omalaatuisella, hieman kylmäävälläkin äänellään T.C. Boylen vaikuttavan Chicxulub-novellin todella koskettavasti. Hämmentävä ja hieno kuuntelukokemus jo tämä podcastin alkupuoli yksinäänkin – suosittelen. Podcastin lopussa Shriver keskustelee novellista toimittaja Deborah Treismanin kanssa. Treisman vaikuttaa Shriverin rinnalla vähän yksinkertaiselta ajattelijalta, mutta ilman tätä Shriver ei tulisi sanoneeksi juuri niitä olennaisilta tuntuvia asioita.

 

50. “Take a Little Ride With Coors Light” by Pitch

Pieni podcast sponsoreiden vaikutuksesta laululyriikoihin. Ei aikaansaanut suuria tunnekuohuja, valaistumisen hetkiä tai yleistä huolestumista.

 

 

Kaija suosittelee:

Serial

”Each season, the show follows a plot and characters wherever they take us. And we won’t know what happens at the end until we get there, not long before you get there with us. Each week we bring you the next chapter in the story, so it’s important to listen to the episodes in order.”

 

This American Life

”There’s a theme to each episode of This American Life, and a variety of stories on that theme. Most of the stories are journalism, with an occasional comedy routine or essay. There’s lots more to the show, but it’s sort of hard to describe.”

 

Mystery Show + kaikki muu Gimlet Median tuotanto

”A podcast where Starlee Kine solves mysteries.The only rule is that the answer to your mystery can’t be found by just Googling.”

 

Dan Carlin’s Hardcore History

”In ”Hardcore History” journalist and broadcaster Dan Carlin takes his ”Martian”, unorthodox way of thinking and applies it to the past. Was Alexander the Great as bad a person as Adolf Hitler? What would Apaches with modern weapons be like? Will our modern civilization ever fall like civilizations from past eras? This isn’t academic history (and Carlin isn’t a historian) but the podcast’s unique blend of high drama, masterful narration and Twilight Zone-style twists has entertained millions of listeners.”

 

Radiolab

”Radiolab is a show about curiosity. Where sound illuminates ideas, and the boundaries blur between science, philosophy, and human experience.”

 

Criminal

”Criminal is a podcast about crime. Stories of people who’ve done wrong, been wronged, or gotten caught somewhere in the middle.”

 

The Heart

”A radio show about the terrors and triumphs of intimacy, the bliss and banality of being in love and the wild diversity of the human heart.”

 

Love + Radio

”From PRX’s Radiotopia, Nick van der Kolk’s Love + Radio features in-depth, otherworldly-produced interviews with an eclectic range of subjects, from the seedy to the sublime. You’ve never heard anything like it before.”

 

Invisibilia

”Invisibilia (Latin for all the invisible things) is about the invisible forces that control human behavior – ideas, beliefs, assumptions and emotions. Co-hosted by Lulu Miller and Alix Spiegel, Invisibilia interweaves narrative storytelling with scientific research that will ultimately make you see your own life differently.”

 

Limetown

”Ten years ago, over three hundred men, women and children disappeared from a small town in Tennessee, never to be heard from again. In this seven-part podcast, American Public Radio host Lia Haddock asks the question once more, ”What happened to the people of Limetown?””

The Bridge of Spies, nopeasti

joulukuu 30, 2015

Ah, Bridge of Spies. Spielberg vääntää hollywoodilaisen valistuksensa kahvat kaakkoon ja Hanks vetää Capran, Jimmy Stewartin ja Henry Fondan hatun päälaestaan läpi sellaisella voimalla, että villakangas vain suhisee.

Sillä jälleen kerran, ihan vain sillai täysin epäpoliittisesti ja mattimeikäläisesti ihmetellen tietenkin, jokamiespoikkeusyksilö nousee systeemin ja putkinäköisten poikien kinastelun yläpuolelle, pitäköön muut ne suurvaltasuhteensa, hän hoitaa tämän ja menee perheen luokse kotiin, sillä niin aikuiset & ennen kaikkea laki toimivat.

Ehkä tätä normatiivista historiamatskua sitten joku tarvitsee, en tosin tiedä kuka, paitsi keski-ikäiset tekijämiehet (Coenin veljekset mukana käsikirjoittamassa, heiltä tullee toiminnan arkisten yksityiskohtien dominanssi) itse, sillä on kovin vaikea kuvitella kenenkään muun enää uskovan esimerkiksi perustuslakiin. Philip Rothin haamu liikkuu vetten yllä ja kärsii eturauhaskivuista.

Toisaalta en valita, mainio leffahan tämä oli, niin hyvin tehty että katsoin mieluusti läpi sormien karikatyyrejä ja manipulaatiota. Sitä paitsi tirautin lähimain kyyneleen lopputekstien aikana, ilmeisesti laittoi koskettamaan kun sain kuulla, että päähenkilöheppu/jamppa johon leffa pohjaa oli neuvotellut yli 9000 ihmisen vapautumisen Kuuban kriisin aikana. Sikäli joku joskus jossain tekee työnsä hyvin. Harvinaista toimintaa minulta, mutta Spielbergin juusto on aina ollut sitä mehevintä ja moraalisesti arvelluttavinta juustoa.

Sitä paitsi kai yhden 40 miljoonaa dollaria voi käyttää 50-luvun lopun Berliinien rekonstruoimiseen, onhan valkoisen miehen historiaeskapismi eskapismia siinä missä supersankarieskapismi ja Star Warskin. Vuoden 2015 paremmassa neljänneksessä, kyllä kyllä.

Vuoden 2015 parhaita & The Force Awakens & Love

joulukuu 18, 2015

Onnistuin vahingossa tuhoamaan vuonna 2015 katsomieni elokuvien listan, ja vaikka MUBIin olenkin listannut keskimäärin kaiken koskaan katsomani, en jaksanut rekonstruoida tiedostoa.

En ole elokuvakriitikko, eli en kierrä festivaaleja, eli en ole nähnyt lähimainkaan kaikkia merkittäviä vuoden 2015 arthouse-elokuvia, enkä edes kaikkea Hollywoodin prestiisiosastoa. Kirjoitan silti alustavasti jotain siitä, mitä olen nähnyt.

Rotten Tomatoesin top 100:n perusteella elokuvavuosi 2015 ei vaikuta hääviltä, jos kohta sivusto melko valtavirtainen mieltymyskeskiarvoineen onkin. Kärkisijojen Mad Max: Fury Road ja Inside Out olivat minun kirjoissani kolmen tähden perusviihdyttäviä vuoristorataspektaakkeleja, jotka molemmat jäivät mahdollisuuksiensa toteuttamisessa puolitiehen. Fury Roadista kirjoitin täällä, Inside Outista täällä. Selmaa ja Brooklyniä en ole vielä nähnyt.

 
SEURAAVASSA SPOILERIVAARA & MINIARVIO: Star Wars: Force Awakens on perushyvä reboot, vaikkakin nostalgisoi ja rekonstruoi liikaa ensimmäistä SW-elokuvaa. Tosin järkyttävien rahamäärien nostalgiaspektaakkelit eivät voi olla muuta kuin kuvia itsestään, joten sikäli en tiedä mitä odotin. Leffan vastaanotto tuntuisi olevan varsin positiivinen, joten odotukset se jossain määrin lunasti ja on toki valovuosia parempi kuin sarjan edelliset kikkareet. Uusista päähenkilöistä pidin jo nyt, mutta Fisher/Ford jättivät minut hieman kylmiksi. Tähän vaikuttanee kohdallani se, että Ford ei tietääkseni ole koskaan erityisemmin pitänyt koko tuoteperheestä, eikä pystyyn kanonisoidulla Solon hahmolla voi muutenkaan tehdä enää mitään. Samanlaisen kuolleista herätetyn dinosauruksen olon minuun jätti Fordin rooli neljännessä Indiana Jonesissa. Koko rooli on yksi suuri silmänisku ja jäähyväisvilkutus, ei varsinaisesti enää henkilöhahmo. Isä/poikasuhde tapetaan alkuunsa, jos kohta sillä pedataan Adam Driverin hahmolle hienoja mahdollisuuksia revitellä jatkossa.

Carrie Fisher ei hirveästi päässyt tekemään mitään ainakaan vielä, mutta myönnän, että 32 vuotta kestänyt Luke Skywalkerin odotus saattaa vielä saada täyttymyksensä. Pienen vilahduksen perusteella voin toistaiseksi sanoa vain, että a) Mark Hamill näyttää todella omituiselta 64-vuotiaana, parrakkaana jedi-mestarina ja b) hänen sanaton roolinsa oli minulle elokuvan huippuhetki. Sillä aivan kuten sietämättömänä individualistina hobitit kaikkine ”pienikin voi pärjätä” -banaliteetteineen eivät koskaan kiinnostaneet minua, ei myöskään SW-mythoksen rogue-tyylinen, ”normaalin jätkän” avaruuspiraattihahmo (vaikka Solo liki täydellinen sellainen onkin) ollut minulle koskaan se tärkein juttu. Ehei. Vaan tietenkin jedit. SPOILERIVAARA & MINIARVIO PÄÄTTYY.

 

Vuoden ehdoton yllättäjä oli jo nyt moderniksi kauhuklassikoksi noussut It Follows.

Sight & Soundin lista näyttää jo paljon paremmalta. Jos Germanin Hard to Be a God (2013) todella lasketaan vuoden 2015 elokuvaksi, ei vuoden parhaasta elokuvasta ole epäselvyyttä. Siitä kirjoitin täällä. Myös Paul Thomas Andersonin Inherent Vicestä pidin tukevasti, leffan asemaa aivossani vahventaa vielä Pynchonin mainio romaani, jonka luin heti perään. Hou Hsiao-Hsienin The Assassinilta odotan paljon, samoin Weerasethakulin Cemetery of Splendourilta ja Oppenheimerin The Look of Silenceltä. Suomessa kriitikot listaavat luultavasti myös vuoden 2014 elokuvia, jotka tulivat meillä ensi-iltaan vasta 2015. Esimerkiksi Leviathan, Foxcatcher ja Turisti. Ensimmäisestä kirjoitin jo helmikuun Oscar-katselmuksessani ja Foxcatcher ei minun kirjoissani hyvin näytellyn kolmen tähden kuriositeettikaman kummemmaksi nouse, mutta Östlundin Turisti on paras pohjoismainen elokuva sitten Låt den rätta komma inin. Siitä kirjoitin täällä.

Gaspar Noén 3D-pornosteluksi leimattu Love tuntuu jäävän pimentoon, mutta uusista elokuvista se oli minulle vuoden 2015 kiinnostavimpia katselukokemuksia Turistin ja Hard to Be a Godin ohella. Ohitan tässä sinänsä ihan intressantin peniilisen 3D-stetoskopian ja viitteet 1800-luvun tuhmiin stereokuviin, koska en yksinkertaisesti nähnyt 3D-versiota, mutta Kalle Kinnunen bloggasi tuolta kantilta vastikään. Sen sijaan puhun hieman elokuvan kuvaamasta suhteesta seksiin.

Twitterissä Antti Nylén huomautti elokuvassa olevan ”Houellebecq-henkistä seksuaalisen vapautumisen kritiikkiä” (teema, josta Antilla on kuulemma jo essee mietteillä). Hauska pointti, sillä itse katsoin elokuvaa symmetrisesti vastakkaiselta (eli samalta?) puolelta, ts. monogamistis-porvarillis-arkirutiinisen yhteiskunnan kritiikkinä. Love on kaunis, dynaaminen ja kiinnostava vain silloin, kun siinä kuvataan seksiakteja. En tarkoita tätä missään väsyneessä ”no kai ny porno kiinnostaa!” -mielessä, sillä kyse ei varsinaisesti ole pornosta; Loven porno ei ole tarpeeksi esineellistävää, tunkeutuvaa ja roisia pysyäkseen normeissa mukana. Pikemminkin se on jonkinlaista tyylillä valaistua erotikaa, jossa vain sattuu olemaan aitoja akteja, mikäli asiaa haluaa siltä kantilta katsoa. Ko. kantti ei tietenkään ole erityisen kiinnostava, sillä mitään tabuja ei ole.

Mutta se, mitä pano/rakastelukohtausten aikana ruudulla tapahtuu… meiltä puuttuu kieli sille, koska sitä ei ole juuri koskaan kuvattu valtavirran visuaalisessa taiteessa. Miten kirjoittaa tanssista tai musiikista? Tietenkään visuaalinen kuva kehollisista akteista ei ole niin abstraktia kuin musiikki, mutta silti. Mikroilmeitä, dynamiikan vaihtelua, kokonaisia dramaattisia keskusteluja pelkillä katseilla ja panemisella. Vastaavalle tasolle on aiemmin päässyt lähinnä Nagisa Ōshiman upea In the Realm of the Senses, josta kirjoitin joitain vuosia sitten täällä. Loven tavoin sekin on lähinnä kulttipornostelun maineessa, onhan keskimääräinen kuluttaja balzacilais-teatraalinen tarinanisti.

Heti kun seksikohtaukset loppuvat, Love on mitä banaaleinta ja naurettavinta nuorten aikuisten teiniangstia. Rakastellessaan kauniit ja upeat ihmiset (kyllä, Love on myös Tietyn Kauneusihanteen läpäisemä mieskatse-elokuva, mutta sille Noé ei itse voi mahtaa mitään) muuttuvat puhuessaan ja maailmassa toimiessaan rumiksi ja lapsellisiksi ääliöiksi, jotka tekevät kaikki väärät ratkaisut. Nopeasti sanottuna lähin määre kutakin hahmoa kuvaamaan on ’mulkvisti’. Tässä kuvaan tulee Noén itseironia (väsyttävää ja turhaa tai ei, kukin päättäköön itse), onhan elokuvan protagonisti nuori elokuvaopiskelija, jolla on suuria odotuksia… Kiehtovana sivupolkuna mainittakoon, että hänen lempielokuvansa on Kubrickin 2001, joka on mahdollisesti myös oma lempielokuvani. Miten suhtautua siihen, että noinkin surkean ja selkeästi satiirisen mulkeron suuhun laitetaan oma lempielokuva? Toisaalta Kubrickin, tai kenenkään muunkaan, arvo ei vähene sillä, että joku yrittää tehdä siitä meemin. Noén koko tuotanto on yhtä syvää kumarrusta Kubrickille ja kaltaiseni kylmänkuulas kyynikko tunnistaa kaltaisensa, vaikka katolinen synnintunto minulta puuttuukin.

Joka tapauksessa yliestetisoitujen seksikohtausten vastapainona korni dialogi, vielä kornimpi voice-over, kerrostaloarjen ankeus ja nuorten ihmisten elämän realiteetit luovat lähinnä kuristavaa kuvaa elämästä seksin ulkopuolella. Onko Love samalla elokuva riippuvuuksista: huumeet, alkoholi, SEKSI (”rakkaus”)? Kertoihan Noen edellinen elokuva Enter the Void nimenomaan huumeista ja niiden avulla/kautta saavutetusta banaalista kosmisesta transgressiosta. Näin tulkittuna maailmankuva on totisesti synkeä ja vangittu, sillä yksiavioisessa yhteiskunnassa Murphyn kaltaisen ristiinpanijan (eli, kliseen mukaan, keskimääräisen miehen) elo on armoton taival. Kokeeko päähenkilö Murphy itse asiassa lainkaan omantunnon pistoksia pettäessään tyttöystäviään? Ei tunnu siltä, pikemminkin hän on pahoillaan siitä, että sattui jäämään kiinni, mikä puolestaan johti hänen ”elämänsä rakkauden”, Elektran, lähtöön. Vastuu pettämisestä tyrkätään katsojalle, jonka aivot alkavat keriä pakollista ”voisiko-tämän-ja-tämän-jälkeen-kaikki-palata-enää-ennalleen”-narratiivia. Elektran sädekehä sinänsä on silkka fantasioiden ja halun sedimenttien kerrostama fiktio; olihan Murphy pettämässä tätäkin useasti, sillä halu muuttaa aina suuntaansa.

Love on toki paljon muutakin, esimerkiksi kuvaus sietämättömästä menneisyyden kaipuusta, joka on itsekästä, repivää, täysin turhaa ja huume siinä kuin muutkin huumeet. Ainakin minun mielestäni, sillä vietin vuosikausia elämästäni tuon huumeen vallassa. Siitä, tunnistaako tämänkaltaisen kaipuun ellei sitä ole itse kokenut, en osaa sanoa.

Mitä Antti tulee (toivottavasti) elokuvasta pohtimaan ”houellebecqlaisesta” näkökulmasta? Kenties sitä, miten ydinperhemallin tuhoutuminen kapitalismin, relativismin ja seksuaalisen vallankumouksen tuloksena on ajanut ihmiset juuri kuvaamani kaltaiseen kuiluun? Ehkä jotain aivan muuta. Jään odottamaan.

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.