Skip to content

Vuonna 2017 luettu, viimeinen 3. osa

helmikuu 23, 2018

Yasushi Inoue: Erään väärentäjän elämä
Elegantti kolmen novellin kokoelma, joka oli lukulistallani vuosikaudet. Inouen Äitini tarina on todella hieno romaani, eikä tämäkään huono kokoelma ole, erityisesti nimikkoteksti on mainio. Kaksi muuta novellia ovat hieman heikompia, mutta joka tapauksessa suosittelemisen arvoinen ja kiinnostava pieni kirja.

Muistan ainakin, että toinen teksteistä käsitteli ubasutea (’vanhan naisen hylkääminen’), japanilaisen kansantaruston perinnemyyttiä, jossa kylän vanhukset kannetaan vuorelle kuolemaan. Katsoin viime vuonna Shohei Imamuran The Ballad of Narayama -elokuvan, jossa ubasute on yksi keskeinen motiivi.

Tämä on kiehtova ”käänteinen eläke”; kun olet tehnyt työsi yhteiskunnan eteen, sinua ei palkita, vaan sinut suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Vanhukset voivat toki jatkaa vuorella elämäänsä, kenties jotkut nauttivatkin siitä, mutta kyläyhteisöön tai perheen pariin ei ole enää paluuta. Tämä on tietenkin omiaan nostamaan esiin kummittelun teemoja. Samalla ubasute vaikuttaa buddhistis-taolaisen ”erakoidunpa vuorelle mietiskelemään” -meemin negatiivilta.

The Ballad of Narayamasta on myös Keisuke Kinoshitan samanniminen (ja niin ikään ilmeisen hyvä) filmatisointi vuodelta 1958.

 

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä
Vastikään eronneeseen mieleen Barthesin kielellistykset resonoivat kesällä jotakuinkin täydellisesti; naurettavuuteen saakka tarkka teos tavalla, johon esimerkiksi tieteellä ei ole minkäänlaisia lihaksia. Perusmyöhäis-Barthesia: ”rakastumisen ilmiön” kielen tutkimista ja kielellistämistä reunamerkintöjä tehden, kirjallisuuden historiaa hyödyntäen.


Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja
Kilven päiväkirjaan tartuin luettuani vahvoja sitaatteja (muistaakseni) jossain mielenterveysjulkaisussa olleesta artikkelista, joka käsitteli masennusta ja ahdistusta kirjailijoiden omaelämäkerrallisissa teksteissä. En erityisemmin välitä Kilven runoista, mutta Naisen päiväkirjasta pidin niin paljon, että koin lähes epätoivoa sen sivujen huvetessa. Synkeä ja itsesäälivä kirja, kuten eräs ystäväni sanoi. Terapiaa tiettyyn elämänvaiheeseeni ja tosi, minä sanon. Tarkkaa kirjallista ajattelua rekisterissä, joka tarttui hetkeksi omaan päiväkirjoittamiseeni hupsuuteen asti. Sellaisissa maisemissa kuin Kilpi oli kirjaa kirjoittaessaan, olin myös minä sitä lukiessani, vaikka sähkö kulki ja ympärillä oli muutama ihminen. Parhaiden päiväkirjojen tavoin kestänee lukemattomia lukukertoja. Romaanien tapauksessahan näin ei ole.

 

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
Fragmentaarista tylytystä lähestyvästä kuolemasta. Vuoden kiertoon perustuva kaunis teos, jossa on merkintöjä 27 vuoden ajalta siten, että tammikuussa on merkintöjä päiväkirjoista tammikuiden kohdalta, jne. Luin tämän lentokoneessa Lontooseen, jossa luetun epäsuhta ympäristöön oli ns. äkkiväärä.

 

John E. Sarno: Healing Back Pain
Alkukesästä alaselkäni ja lonkkani olivat melkoisessa jumissa ja jo hieman pidempään kivuista kärsinyt ystäväni suositteli tätä viime vuonna edesmenneen Sarnon kiisteltyä teosta. Sarnon kehittelemä värkki on siis tms-oireyhtymä, tension myositis syndrome, jonka pääajatus on, että merkittävä osa selkäkivuista on tunneperäistä laatua (stressi/suru/ahdistus). Osti ajatuksen tai ei, uskaltaisin sanoa, että sen pääpiirteisiin tutustuminen on hyödyllistä ja kiinnostavaa.

Omat kipuni olivat poissa jo ennen kuin pääsin edes kirjan puoliväliin, mutta siihen, oliko tämä Sarnon kirjan vaiko esimerkiksi muutaman kiropraktikkokäynnin ansiota, en sano mitään. Kirjan luettuani sanoisin silti, että jos ja kun kiputiloja ilmenee, niiden mahdollisten tunneperäisten syiden pohtiminen ei ole ainakaan haitannut; toisinaan se on saanut kivut katoamaan oitis.

 

Yukio Mishima: Juhlan jälkeen
Ei vahvinta Mishimaa, jossain määrin jopa hivenen tylsä. Toisaalta piirre on yleinen 1900-luvun japanilaiselle romaanitaiteelle; esimerkiksi Kawabata taituroi usein arkisen läpitunkemattomuuden ja loistavuuden nuoralla. On mahdoton sanoa, onko kyseessä hienovireiset (tapa)kulttuurierot, vai sijaitseeko niin sanotusta jäävuoresta yksinkertaisesti liian suuri osa pinnan alla. Joka tapauksessa kaikki muut lukemani Mishima-käännökset ovat kiinnostavampia.

Yksityisen yrityksen (tässä tapauksessa ravintolan) omistamisesta naisena vanhan keisarillisen tapakulttuurin ja uusien länsimais-liberaalien piirteiden ristipaineessa on aiheena kiehtova ja tärkeä, mutta mieluummin etsiytyisin Mikio Narusen elokuvien äärelle (esim. The Floating Clouds & When A Woman Ascends the Stairs).

 
Edward Abbey: Kesä autiomaassa
Vuoden ehdottomasti vahvimpia lukukokemuksia, vaikka thoreaulaisen luontomehustuksen äärellä ollaankin. Ehkä juuri siksi. Lukeudun erämaamystiikan kannattajiin; sitä kohtihan tässä ollaan joka tapauksessa menossa. Lankean korniuteen ja sanon, että teos on runoutta täynnä. Abbey on usalaisen ympäristöliikkeen esikuvia, mutta toisaalta myös kiistelty hahmo (syytöksiä rasismista ja seksismistä, mikä ei tosin tähän teokseen liity). Teos on muistelu/päiväkirjateos Abbeyn kesistä puistonvartijana Archesin kansallispuistossa Utahissa 1950-luvun loppupuolella ja sellaisenaan myös tärkeä historiallinen dokumentti autiomaan luonnonvaraisuuden katoamisesta turismin syövereihin.

Hieno nimi: Desert Solitaire, jonka vuoksi ylipäänsä alkujaan kiinnostuin teoksesta. Käännösnimi on astetta ankeampi, mutta suomennos sattui olemaan kirjastossa matkalla kesämökin riippumattoon.

 

William Faulkner: As I Lay Dying
Luin tämän vain sanoakseni, että olen yhden Faulknerin lukenut. Kahlasin samalla CliffsNotesia, jotta lopputulema olisi mahdollisimman pseudoakateeminen. En rehellisesti osaa sanoa, miksi tällaisella modernismilla olisi mitään merkitystä vuonna 2018, mikäli unohdetaan kirjallisuushistoriallinen sfääri. Joo-o, näkökulmakerrontaa ja tajunnanvirtaa on kivasti. Narratiivisesti ja teknisesti näppärä kyhäelmä, mutta siltikin minun on vaikea perustella itselleni, miksi luen mississippiläisen white trash -perheen toilailuista 1930-luvun Yhdysvalloissa melko läpitunkemattoman tajunnanvirta-apparaatin lävitse. Käytännöllisesti katsoen kaikki hahmot ovat pikkumaisia ja sielultaan rumia siinä määrin, että koko prosessi tuntuu blatantilta typerysten hakkaamiselta. Joku toinen sanoisi, että yhteiskunta näissä surkimuksissa puhuu, mikä on totta sekin. Se, että keskushahmo Darl on mahdollisesti hieman ”poikkeava” (visionääri/herkkä/kehitysvammainen/hullu, take your pick) ja suoltaa runollis-hämärää kieltä, vain pahentaa asiaa, syystä tai toisesta. Samalla Darlin osuudet ovat, tietenkin, teoksen parasta antia.

Kyllä, Southern Gothicin jatkojalostumat vaikkapa Cormac McCarthyn tai William H. Gassin muodossa potkivat minussa huomattavan paljon paremmin.

 

Theodor W. Adorno: Minima Moralia
Luin tätä pienen ikuisuuden, eli kesän 2017. Lontooseen saavuttuamme kävin Foyle’silla ja yritin selluloosavaltameren äärellä kuumeisesti keksiä edes yhden kirjan, joka kiinnostaisi minua. Lopulta keksin Adornon, jota olin säästellyt juuri tällaisia blokkeja varten. Rentoutumiskirjallisuudeksi toki hölmö valinta, mutta mikäpä Minima Moraliaa lukiessa, jos päivät täyttyvät käyskentelystä taidemuseoissa. Huulille nousee vääntynyt mittarimato. Mitäpä tähän lisäämään. Sielussani tulee asumaan ikuisesti adornolainen osa, vaikka hegeliläinen dualismi onkin melko toksinen pallo.

Heinäkuussa kirjoitin: ”Eräänlaisella pallosalaman* hitaudella Adorno kirjoitti nykyajan lainalaisuudet 66 vuotta sitten. Hänen salamansa kelluu edelleen maailmassa, kaikkien nähtävillä, mutta me jatkamme elämäämme, ilman uusia oivalluksia. Siten kirja ei ole menneisyydessä, vaan täällä yhä sittenkin, kun hökkelimme sortuvat ja viimeisetkin petoeläimet hiipuvat.” (*Viitaten tähän Svenin kauniiseen pieneen runoon).

 

Timothy Morton: Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence; Humankind: Solidarity with Non-Human People
Minulle on muodostunut tavaksi lukea Mortonin kirjat sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja tässä vaiheessa ne alkavat jo muussaantua päässäni sedimenttisohjoksi. Toisin sanoen ehkä olisi tullut aika lukea ne kaikki uudestaan tarkemmin ja tehdä ns. lopullinen tilinpäätös.

Dark Ecologyn keskusmotiivi ja -vertauskuva on ihminen Möbiuksen nauhana; pintana, jolla on vain yksi puoli ja reuna. Tämä siis suhteessa ihmiseen ja globaaliin ekokatastrofiin: yritämme ratkaista ja selvitä katastrofista, jonka aiheuttaja olemme me itse: ”Becoming a geophysical force on a planetary scale, means that no matter what you think about it, no matter whether you are aware of it or not, there you are, being that”. Tyylilleen uskollisesti Morton käyttää vertauskuvana Blade Runnerin Deckardia, joka metsästää ammatikseen replikantteja vain tajutakseen, että on itsekin sellainen.

Toiseksi keskeiseksi termiksi nousee ”agrilogistiikka” (agrilogistics), jonka Morton katsoo alkaneen jo muinaisesta Mesopotamiasta ja joka on saastuttanet inhimillistä filosofiaa ja ajattelua siitä lähtien sitomalla sen elimellisesti maatalouden kysymyksiin ja logiikkaan. Samainen logiikka jatkuu Mortonin mukaan vielä myöhäiskapitalismissakin, jossa luontoa pidetään vain helppona, välinearvollisena hyötyvarana. Agrilogistiikasta käsin Morton käsittelee usual suspectseja: Marxia, Kantia, Heideggeria.

Kolmas termi, ja samalla siirryn myös Humankind-teoksen puolelle, on subscendence: yleisen luulon vastaisesti kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa. Tällä Morton tarkoittaa ontologista tasoa: esimerkiksi ”valtava” ilmiö kuten globaali ekokatastrofi on ontologiselta arvoltaan huomattavan paljon pienempi kuin osansa (ekokatastrofia ei esimerkiksi pysty ”koskettamaan”, vaikka se on massiivinen), joita on määrällisesti miljoonia ja miljardeja: ihmiset suhteineen ja haluineen, eläimet, sienirihmastot, sää, kapitalismi, ekosysteemi (joista viimeiset ovat itsekin ekokatastrofin kaltaisia, suunnattomista ilmiökaskadeista rakentuvia hyperobjekteja)… Mutta ilmiön ei tarvitse koskettaa pelkästään valtavia hyperobjekteja. Esimerkiksi Morton tarjoaa vaikkapa sitä, miten Yhdysvalloissa aviopareja verotetaan 1,5 ihmisenä. Tässä mielessä aviopari on ontologiselta arvoltaan pienempi kuin osiensa summa, 1 + 1 = 2 ihmistä. Hyperobjektit katoavat ”alaspäin”, pienemmiksi osiksi, eivät ”ylöspäin”. Ne eivät transsendoidu vaan subsendoituvat.

Poliittisesti, Morton tarjoaa, subscendence-termin keinoin voikin ekokatastrofin lisäksi arvioida esimerkiksi uusliberalismia. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan filosofiasta, ei praktiikasta: siitä miten pitäisi ajatella, mikäli haluaa rinnakkaiselon maapallolla jatkuvan. Tästä Humankindin lisänimi Solidarity with Non-Human People, jonka viesti ihmiskeskeisyyttä vastaan lienee melko itsestäänselvä. Humankindissa vasemmisto saa piiskaa, mutta on samalla ainoa hyödyllinen lääke. Morton tuomitsee vasemmiston tappiomielialan, mutta esimerkiksi varsin dualistis-ihmiskeskeinen Marx voidaan hänen mielestään rehabilitoida muutamin pistoksin jälleen oikeasti käyttökelpoiseksi.

Kirjan nimeä vastaava solidaarisuus koskee eläimiä, mutta myös bakteereja sekä ”elotonta” materiaa, kuten vaikkapa kiviä, ruokailuvälineitä tai ulosteita. Kaikkeen on joka tapauksessa olemassa ihmisen haamusuhde (’spectral’), eikä esimerkiksi uloste todellakaan katoa mihinkään, vaikka vessa sen sisuksiinsa vetääkin. Vastaavalla tavalla pois heittämämme muovi ei katoa, vaan päätyy kaatopaikalle tai valtamereen (vrt. Freudin ’return of the repressed’).

Mitä tämä on käytännön ajattelun tasolla? Ei välttämättä nimenomaisesti ajattelua ollenkaan, vaan ehkä pikemminkin kieriskelyä, nuolemista, ääntelyä, silittelyä, leikkimistä… Toisin sanoen Morton kyseenalaistaa ajattelemisen ensisijaisuuden, eikä (siten) pelkää itsensä asettamista naurunalaiseksi.

Ei, Mortonin kirjat sellaisinaan eivät riitä valtaapitävän ja kaikenkattavan riistojärjestelmän selättämiseen, mutta tällainen looginen ajattelu pitää joka tapauksessa unohtaa juuri tällaisessa ennaltaehkäisevässä, maskuliinis-fasistisessa mielessä. Sinä itse et ole erityinen; yhteytesi kaikkeen muuhun on.


M. John Harrison: The Course of the Heart; Signs of Life; Light; Nova Swing
Luin putkeen muutaman Harrisonin vanhemman romaanin sekä Kefahuchi Tract -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Kolmannen osan Empty Space olen lukenut joskus ja sekin oli tarkoitus lukea uudestaan, mutta jäi ajatuksen tasolle. Nyt lukemistani Lightin olin lukenut joskus muinoin, muut olivat ensikosketuksia.

Harrison on keskimääräistä scifi/fantasiakirjailijaa parempi prosaisti ja The Course of the Heart ja Signs of Life ovat lähes rakkausromaaneja, jos toki edellinen gnostilaissävytteisillä taikuusvivahteilla ja jälkimmäinen bioteknisillä teemoilla maustettuna. Jotkin Harrisonilta lukemani jutut ovat mainioita (Light, Signs of Life), osa niistä jää ”vain” kelvollisen tasolle (Nova Swing, Empty Space, The Course of the Heart). Tämä tuntuu kuuluvan Harrisonin kirjailijakuvaan; varsin hienovarainen prosaisti, jonka tuotannossa ”hitti vai ihan kiva” -raja on tavallista hämärämpi. Minua kovasti kiinnostava kirjailija, joka tapauksessa.

Elias Canetti: Kellon salainen sydän
Canettin muistiinpanoja ja aforismeja vuosilta 1973-1985. Laatu vaihtelee, mutta valtaosin tämä oli positiivinen, suositeltavan arvoinen pieni kirja. Tällainen formaatti on lemmikkini.

 
Mark Frost: The Secret History of Twin Peaks
Twin Peaksin hienoa kolmatta kautta ennakoinut ”romaani”, jossa FBI:n agentti tutkii Twin Peaksin historiasta ja ihmisistä kertovaa asiakirjakokoelmaa, jonka on koonneen salaperäisen ”arkistoijan” henkilöllisyyttä agentti yrittää selvittää. Kerrontatekniikaltaan siis ns. dossier, jossa on agentin omia lisäyksiä. Anekdootteja, lehtijuttuja, tiedonantoja, raportteja, valokuvia…

Fan servicenä ihan ok, kirjallisuutena kovin keskinkertaista. Sävy on lähempänä nuorisokirjallisuutta ja Twin Peaksin ensimmäisiä jaksoja kuin Lynchin 2000-lukulaista sekoilua, mikä lisää keitokseen omituisen riitasoinnun. Tahtoo sanoa, etten ole ihan varma, kenelle tämä on varsinaisesti kirjoitettu. Jep, olen aikanani lukenut myös Laura Palmerin salaisen päiväkirjan ja Dale Cooperin päiväkirjat…

 

Jean-Philippe Toussaint: Television
Esseististä proosaa, jossa protagonistin olisi tarkoitus tehdä tutkimusta Titianista, mutta sen sijaan hän keskittyy mietiskelemään televisiota ja sen vaikutusta yhteiskuntaan. En tiedä, vähän löysä ja ällöttävä, vaikka myös jossain määrin itseironinen proosakirja. Aiemmin käsittelemäni Mortonin Möbius-nauha toistuu: tällaiset sivistyneet eurooppalaiset samettitakkimiehet (alfauroksena ja vaikeimpana kenties W. G. Sebald) aiheuttavat minulle ihottumaa, olenhan toisinaan itsekin sellainen.


Ernst Jünger: Storm of Steel
Tämän lukemisesta tulee syyttää Dan Carlinin loistavaa Hardcore History -podcastia, jonka kuusiosaista, lähemmäs 20 tuntia kestävää Blueprint for Armageddon (kuunneltavissa ilmaiseksi täältä, ehdoton suositukseni) -jatkumoa olen silloin tällöin kuunnellut. Carlin käy siinä läpi huolellisella tavallaan (ja miellyttävällä äänellään) ensimmäisen maailmansodan aina syntysyistä lähtien, yhteiskunnallisen spektrin huomioiden.

Bombastinen Ernst Jünger, saksalaisen sota(päivä)kirjallisuuden keskushahmo, on yksi Carlinin luottositaateista. 102-vuotiaana vuonna 1998 kuollut hyönteistutkija (sic) Jünger ehti elämänsä aikana olla muukalaislegioonassa, lusia molemmat maailmansodat, nähdä Halleyn komeetan kahdesti ja elää sekä 1800-luvulla että 1900-luvulla. Kolmella vuosisadalla eläminen jäi kahden vuoden päähän. Kiistelty hahmo, jota pidetään niin Saksan konservatiivisen vallankumouksen sankarina kuin natsien esikuvanakin, vaikka Hitleriä Jünger ei koskaan julkisesti tukenut tai tunnustanut.

Joka tapauksessa Jüngerin kuuluisimmaksi teokseksi jäi alkujaan vuonna 1920 julkaistu Storm of Steel (Teräsmyrsky / In Stahlgewittern), joka on suoraa kuvausta hänen kokemuksistaan ensimmäisessä maailmansodassa ilman blatanttia politikointia, sentimentalisointia tai ylistämistä. Elämänsä varrella Jünger toki muokkasi kirjaansa aina sen mukaan, millainen ajan ideologinen ilmasto oli.


David Keenan: England’s Hidden Reverse
Vuoden parhaita lukukokemuksia jo silkan aiheensa puolesta. Englannin ”esoteerisen undergroundin” historiikki, joka fokalisoituu kolmen keskeisimmän artistin kautta: Current 93, Nurse with Wound, Coil. Myös Genesis P-Orridgen touhut (Throbbing Gristle, Psychic TV, Thee Temple ov Psychic Youth) ovat keskeisessä roolissa. Ei liene salaisuus, että kolmikko lukeutuu tai on lukeutunut lempiartistieni joukkoon. Miksi kuunnella jotain v*tun perusrokkia, kun voi tutkia salatieteitä ja fiilistellä pörinää? Se on minun mottoni. Samalla piirtyvät myös industrial-musiikin lähtöviivat.

Hyvin kirjoitettu ja taitettu haastattelupohjainen historiikki, jota voi suositella ekstentristen keskushahmojensa (David Tibet, Steven Stapleton, John Balance) vuoksi itse kullekin (populaari)kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle, välitti musiikista tai ei.

 
Dan Brown: Alku
Luin joulupäivinä Dan Brownin uusimman kirjan. So sue me. Näissä Robert Langdon -mysteereissähän on aina sama kaava: ne ovat elokuvakäsikirjoituksia. Tom Hanks hengailee Euroopan taidemuseoissa ja kirkoissa, mukana on kaunis nainen johon Langdonilla on surumielis-platoninen suhde, ympärillä vuosisataiset salaseurat kikkailevat. Tällä kertaa mukana tekoälyä, Gaudin rakennusten fiilistelyä Barcelonassa sekä Elon Musk -tyylinen visionäärihahmo, joka aikoo tehdä ”koko ihmiskuntaa ja erityisesti uskonnollisia piirejä vavisuttavan paljastuksen” ja joka sen vuoksi hommataan hengiltä. Oikeasti kyseinen paljastus on ollut yleistietoa ainakin viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ei anneta sen häiritä, ei Brownkaan anna. Salaseuraosastosta vastaa tällä kertaa katolisen kirkon francolais-palmarialainen sekti (Brownin sanomaa, ei minun!).

Kauheaa proosaa, mutta imaisevaa hömppää. Tällä kertaa liian vähän koodeja ja höpsöä symboliikkaa.

 

Don DeLillo: Underworld
Vau. Ok. On toki vähän hassua, että luen DeLillon kuuluisimman ja kehutuimman magnum opuksen vasta nyt, kun olen vuosien aikana tavannut jo tusinan verran muita DeLillon kirjoja, ja vieläpä kun kyseessä on tavallaan lempikirjailijani. Olen miettinyt tässä kirjoittaessani pitkään, että miksi niin on, enkä osaa vastata kysymykseen. Ehkä DeLillo on tasaisesti varmin omassa jutussaan ja se juttu on jossain määrin kiinnostava.

Ehkä omaan makuuni DeLillo on tarpeeksi esseistinen, ”kylmä” ja ajankohtaisia ilmiöitä problematisoiva. Tähän on lisättävä heti yksi mutta, sillä keskeistä DeLillossa on kielen, tai ehkä pikemminkin dialogin, ”lyyrisyys”. Se niin sanottu delillolainen dialogi, jota on sittemmin jenkkiproosassa apinoitu pilvin pimein. Niin olen ainakin jostain lukenut sanottavan.

Subjektiiviselta kantilta sanoen pidän siis DeLillosta mahdollisesti siksi, koska hän yltää lähimmäs lyyrikkoa prosaistina sitten Barthelmen, siis siten kuin itse ymmärrän lyyrisyyden. En esimerkiksi tarkoita sitä, että hänen tekstinsä olisi ”laulavaa”, ”hengittävää” tai ”soljuvaa kuin virta”; päin vastoin se saattaa olla esimerkiksi lähes matemaattista tai absurdin teatterin tyyliin klenkkaavaa dialogia, joka on usein käytännössä moniäänistä monologia. DeLillon poeettisuus on metakielen taso kielessä itsessään: vieraannutettu lause, joka ei ole kuitenkaan ilmiselvää avantgardea. Tätä DeLillon teksti ei ole aina, ei edes usein. Mutta joskus. Ulkoisesti DeLillon teksti on bestsellerleipätekstiä. Huomaan kuulostavani venäläiseltä formalistilta. Mutta kukaan ei puhu siten, kuin DeLillon hahmot puhuvat. Ei ns. oikeassa elämässä, mutta ei muualla kirjallisuudessakaan.

Kliseisesti sanottuna DeLillon henkilöhahmot luodaan ilmiöiden palvelukseen. Jonkun toisen mielestä sellainen on varmasti tylsää, fasistista, idealistista, maskuliinista tms. Olisiko väärin sanoa, että DeLillo on kirjallisuuden Stanley Kubrick? DeLillonkin henkilöhahmoja syytetään usein pinnallisiksi, karikatyyriksiksi tai hahmottomiksi, mutta kyse onkin siitä, mikä hahmoja ympäristössä ajaa ja kontrolloi, ei hahmoista itsestään. Tämän DeLillo puolestaan välittää, parhaimmillaan, pääasiallisesti lauserytmisin, dialogia vierauttavin keinoin. Sosiologista runoutta, siis?

Onko viime vuonna 20 vuotta täyttänyt Underworld sitten mielestäni maineensa veroinen? Ei oikeastaan. Se on yhden varsin hienon novellin (Pafko at the Wall) ympärille sisältötuotettu 800-900-sivuinen kasa makkaraa, josta 34-vuotiaan minun on kovin vaikea enää innostua määrääni enempää. En osaa sanoa miksi. Kenties siksi, koska se on ”suuri yhdysvaltalainen romaani” tai viimeinen sellainen tai yritys sellaiseksi tai jotain. Pituutta ja kokoa ei oikein perustele mikään, varsinkaan kun kirja tuntuu sisältönsä puolesta pieneltä ja suppealta; siinä ei ole muuta suurta kuin koko. Tämä ei ole sinänsä ongelma, jos innostuisin siinä jossain muussa. Valopilkut ovat aika harvassa, tai ehkä olen vain kyllästynyt DeLilloon; olen lukenut ja omaksunut häneltä niin paljon, että delillolaisuus on ylittänyt ns. saturaatiopisteen. Ehkä kirja on metavertauskuva ja vittuilua ”suuren romaanin” ajatuksesta ylipäänsä. Tietenkin se on. Mutta siinä tapauksessa pienten juttujen pitäisi toimia paremmin. Vastaavasti DeLillon forte, eli se dialogi, on lopulta melko pienessä roolissa. Senkin parhaat palat ovat jo prologissa, enkä näe varsinaisesti mitään syytä lukea prologia pidemmälle. Mutta lukekaa toki se prologi!

Saan tämän (taas) kuulostamaan siltä, etten olisi pitänyt kirjasta tai että sen lukeminen olisi tuskaa. Niin on hyvin harvoin, minkään kirjan tapauksessa, ei tämänkään. Huonokin DeLillo on ns. hyvää kirjallisuutta. Nykyään kirjoitus- ja erityisesti tuotantotaito on sitä luokkaa, että mikä tahansa saavuttaa statuksen ”ihan kiva” siinä määrin, ettei ”ihan kivalla” ole enää mitään merkitystä. Niinpä sitä voi aivan yhtä hyvin haukkua. Positiivisuus ei totisesti ole ajattelussa mikään hyve.

Tästä(kin) johtuen The Roomin kaltaiset kalkkunat ja ripulisäkit ovat niin innostavia ja kulttimainetta saavuttavia; nehän tulevat vierauttaneeksi peruskaavan ja ovat siten, yhtäkkisesti, paljon ”taiteellisempia” kuin moni prestiisiteos. Tämä on tietenkin elokuvan puolella huomattavasti kirjallisuutta suurempi ilmiö, ymmärrettävistä syistä (elokuvilla on esimerkiksi yleisö, röh).

Mutta joka tapauksessa, Underworld. En tiedä. Pidän näistä ”isoista” DeLilloista tuotannossa kaikista vähiten. Myöskään Libra ei ollut häävi. Ehkä postmoderni historiakuvaus on ylipäänsä mielestäni tylsää. Toisaalta 2000-luvun myöhempi DeLillo on vielä heikompaa: Falling Man, Omega Point, Zero K. Joku varmasti väittäisi, että koko 2000-luku: mukaan vielä The Body Artist ja Cosmopolis. Edellisestä en muista mitään, jälkimmäisestä muistan pitäneeni. Jos nyt lukisin jotain uudestaan, lukisin End Zonen (1972) ja ehkä juuri (aliarvostetun) Cosmopoliksen. Alkupään tuotannosta on muutamia juttuja kaivelematta. Luultavasti lusikoin vielä nekin, tähän on tartuttava; ovathan tuotannot, jotka olen lukenut kokonaan, niin harvassa.

 

Mainokset

Vuonna 2017 luettu, osa 2

tammikuu 15, 2018

Donna Haraway: Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene
Alkujaan otin Harawayn kirjan lukuseen hupsun nimensä vuoksi: filosofian puolelta minulla tuntuu nykyään olevan tapana lukea lähinnä OOO-osastoa (Shaviro, Morton) tai vähän ”lyyrisempää” mokellusta, jossa pääpaino on pikemminkin ideoissa ja leikkauksissa kuin missään koherentissa, ns. käyttökelpoisessa. Edellisellä en sinänsä viittaa juuri Harawayn ajatteluun yleensä – hänen kyberfeminisminsä on omaan silmääni hyvinkin merkittävää ja kiinnostavaa – vaan pikemminkin sellaiseen kirjoitus/ajattelumuotoon/tyyliin, joka vaatii yleensä jonkinasteista suspension of disbeliefiä tai tulkintaa jo ilmaisunsa tasolla. Yritinkö juuri nätisti ilmaista, että olen ns. mannermaisen filosofian ystävä?

Joka tapauksessa Harawayn kieli ei ole sieltä suorimmasta päästä ja Staying with the Trouble tuntuisi ruuvaavan ns. hörhömutteria vielä astetta kaakompaan. Tämä kuuluu toisaalta itse sisältöön ja metodiin, onhan dikotomioiden purkaminen nimenomaan Harawayn juttu, varsinkin kun teoksen keskeisenä teemana on argumentointi antroposeenia vastaan (ihmiskeskeisessä merkityksessä) ja ns. chthuluseenin puolesta. Edellisellä Haraway ei halua viitata Lovecraftiin, ellei vittuilua kirjailijan muodissa oleville ns. cryptofasistisille taipumuksille lasketa, vaan inhimillisen ja epäinhimillisen ”erottamattomasti lonkeroimaiseen yhteyteen”. Tähän puolestaan liittyy sym-poiesis (making-with) auto-poiesiksen (self-making) sijaan. Eli ainakin omaan silmääni sama kuin vaikkapa juuri Mortonilla: ihminen on jo ”itsessään” kasa bakteereja, prosesseja ja symbioottisia suhteita myriadien muiden olentojen kanssa, joten on aika heittää ihmiskeskisyys romukoppaan: litistää lajienvälinen hierarkia.

Minkään perinteisessä mielessä tanakan yhtenäisesityksen sijaan teos on häthätää kasaan kursitun oloinen kokoelma esseitä ja luentomuistiinpanoja useiden vuosien ajalta. Merkittävä osa kirjoituksista koostuu erilaisten kokeellisten taide/ympäristöprojektien kuvailuista – onhan tarkoitus pohtia kokeellisten tulevaisuuksien mahdollisuuksia – mutta niiden varsinainen analyysi (joka on puolestaan se juttu, joka minua lukijana kiinnostaa, oli se sitten dikotominen lähtökohta tai ei) jää melko olemattomaksi. Samalla tämä intoilu erilaisten marginaalisten kokeellisuuksien äärellä on teoksen heikointa antia ja päätyy kuulostamaan joltain vuoden 2007 taidegallerian katalogilta; ns. jälkideleuze/-irigaray/-cixous -maneerein kirjoitetulta ylisanailulta.

Kyyninen järki kun sanoo, ettei Harawayn kuvaamilla marginaalisilla fringe groupeilla (esim. madagascarilainen lastenkirjojen kuvittaminen lapsia tavoille opettavalla makiapinalla ja siten luontoyhteyden vahvistaminen) ole mitään merkitystä suurten linjojen rikkomisessa (globaali viihdekulttuuri). Suurin ongelma lienee juuri siinä, että projektit eivät ole siinä määrin uskottavia eli/ja/tai affektipitoisia, että niillä voisi sanoa olevan kuriositeettiarvoa kummempaa merkitystä. Tietenkin tästä(kin) ajattelusta/kulttuurista pitäisi päästä pois ja sitä Haraway pohtii, mutta…

 

Han Kang: The Vegetarian
Pidin Kangin tukevasti metaforisoidusta, Booker Prizenkin voittaneesta pienestä romaanista yllättävänkin paljon, mutta ripottelisin silti varauksettoman suositukseni ylle hippusellisen suolaa: olin juuri eroamassa pitkästä parisuhteesta ja päähenkilö Yeong-hen vetäytyminen kasvimaisempaan (kirjaimellisesti) olotilaan niin sanotusti resonoi minussa lähimain tinnutusta aiheuttavasti. Silti tai juuri siksi vuoden vahvimpia lukukokemuksia.

Teoksen metaforistiikka on sen verran yltiöpäistä ja laajaa, että sen voisi tulkita viittaavan lähimain koko yhteiskuntaan (vrt. esim. Dino Buzzatin Tataariaro ja Kōbō Aben Hiekkaa), mutta ekstrakierroksia päähenkilön haluun olla kasvi saa, kun muistuttaa itselleen miten lihapitoinen korealainen ruokakulttuuri edelleen on, tapakulttuurin perinnetietoisuduesta puhumattakaan. Saatan puhua läpiä päähäni, mutta käsitykseni on, että esimerkiksi Suomeen verrattuna puhutaan vielä aika monennesta potenssista.

Teos jakautuu näkökulmateknillisesti kolmeen osaan: Yeong-hen (toimivin osa), hänen siskonsa nimeämättömäksi jäävä aviomies (ongelmallinen osa), sekä Yeong-henin sisko (ok lopetus). Langon osuus vääntää kirjaa käsitteellis-lacanilaisempaan suuntaan: hän on kokeellisten elokuvien tekijä, joka innostuu tekemään enemmän tai vähemmän suggestiivisia lyhytelokuvia siitä, miten Yeong-henin alastomaan vartaloon maalataan värikkäitä kukkia. Yeong-he kiihottuu tästä, sanoo syyksi kukat. Pyytääpä mies lopulta erästä tuttavaansa harrastamaan yhdyntääkin naisen kanssa, mihin nainen suostuu mutta tuttava ei. Lopulta aviomies päätyy yhdyntään itse. Jne. Rutkasti elokuvia katsoneelle ja/tai esteettisiä teorioita lusineelle lukijalle tämä juonilanka on kliseisin, varsinkin jos on väsynyt mieskatseen masturbatoriseen problematiikkaan tai kokeelliseen taiteeseen juonielementteinä. Toki juuri tästä osuudesta voisi kirjoittaa nippukaupalla graduja.

Suomennettu nimellä Vegetaristi.

 

Wayne Koestenbaum: My 1980s and Other Essays
Luinko Koestenbaumin esseekokoelman kannen Debbie Harryn kuvan vuoksi? Well probably. Mutta halusin lukea vaihteeksi jotain ellottavan newyorkilaista ja hipsteriä, mikäli 60-vuotias, köyhän miehen Didion/Barthes/Sontag -osaston taidehomo (kirjaimellisesti, ei derogatiivisesti) on sellaiseksi laskettavissa. Kepeitä, vahvasti omaelämäkerrallisia taidegalleriaesseitä, joissa pudotellaan paljon nimiä, mutta mitään ns. syvällistä on turha odottaa. Eikä siinä mitään. Kuraattorien kahvipöytäkirjallisuutta.

 

Susan Sontag: As Consciousness is Harnessed to Flesh: Diaries 1964-1980
Siinä maha missä painitaan, eh? Mutta potut pottuina: Sontagista ei voi puhua Koestenbaumin kanssa edes samana päivänä (vaikka tässä niin teenkin). Tarkoitan, että Sontag on oikeasti, niin sanotusti, jättiläinen. Erityisesti yhdysvaltalaisen estetiikan historiassa. Hyvin kiinnostava, paikoin loistava kasa päiväkirjamerkintöjä, joiden perusteella Sontag tuntuu olleen alati verrattoman ahdistunut. Kenties ainoa tänä vuonna lukemani kirja, jonka loppumisesta olin pahoillani, sillä sen kanssa saatoin ajatella ja kirjoittaa yhdessä. Keskimmäinen osa kolmen päiväkokoelman sarjasta, joista ensimmäinen on minulta lukematta (minua ei erityisemmin kiinnosta alle 30-vuotias Sontag, mutta enköhän lue senkin) ja kolmas osa vielä ilmestymättä. Tuo kolmas osa lienee ainoa kirja, jonka ilmestymistä odotan.

 

Anne Atik: How it Was: A Memoir of Samuel Beckett
Beckettin ystävän intiimi ja sympaattinen muisteluteos kohtaamisista B:n kanssa. Blurbeissa tätä varmasti kuvailtaisiin ”harvinaislaatuiseksi” katsaukseksi Beckettin yksityiseen persoonaan, mitä se toki onkin. Atik itse on runoilija, joka tapasi Beckettin kuvataitelijapuolisonsa Avigdor Arikhan kautta.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 8: Vanki
Pippidipuuppi. Tota joo. Mikä olisikaan mahdottomampaa kuin yrittää muistella, mitä jossain Kadonneen ajan osassa tapahtuu (eihän kokonaisteoksessa tapahdu varsinaisesti yhtään mitään; onhan muisti sinänsä olemattomien asioiden pyörittelyä). Tässä osassa Proust taisi pääasiallisesti jaaritella pysähtyneestä suhteestaan Albertineen; nainen pitäisi päästää jo menemään ja vahvimmat mehut on imetty, mutta suhteen päättäminen tuntuu silti niin kovin mahdottomalta. Sinänsä Proustin psykologinen kuvaus omistushaluisen romantikon/psykopaatin ihmissuhteesta on varsin tarkka, vielä vajaa sata vuotta myöhemmin. Varsinkin jos olet itse juuri avioeronnut. Haluaako näitä piirteitä tunnistaa itsestään? Ei helvetissä, mutta se on väistämätöntä. Entä onko Proust samalla kirjallisuushistorian suurin misogyyni? Kenties. Sinänsä Albertine-suhteen märehtiminen kuvaa neuroottis-sairaalloista protagonistia ja itse asiassa koko Kadonnutta aikaa varsin hyvin.

Onko yhden leivoksen mukeltaminen kirjasarjan verran kiinnostavaa tai uskottavaa, jos siis puhutaan siitä miten muisti toimii? Tahtoo sanoa: ”ostanko” Proustin teorian muistista, kirjaimellisessa mielessä? En, mutta se johtuu ehkä vain siitä, että oma muistini on surkea, mitä tulee koettuun elämään. Oma teoriani muistista on lähempänä ahdistuksen fysiologista kuvaamista: jos alan muistella, muistan vain jotain hämärää elämäni kipuhetkien ympäriltä. Kipuhetket ovat eräänlaisia nuotioita pimeydessä (vrt. Dark Souls), jotka valaisevat vain lähimpiä seutuja. Ehkä siis ostan teorian, mutta en sen rullamaisessa mielessä, vaan jonkinlaisena tautipäiväkirjana. Jos muisti puolestaan samastetaan kirjallisuuteen, fabulaatioon tai siihen, miten historia aina ”kirjoitetaan”, kysymys hajoaa runkkailun puolelle. Tuossa mielessä Proustin kirja on periaatteessa hänen oman esteettisen historiansa derridalainen, päättymätön projekti. Tosin, siinä valossa miten ”surkea” oma muistini on (ja jos unohdetaan täydellinen eideettinen muisti/valokuvamuisti), ei liene mielekästä kuvitella muistin, keskimääränä, olevan mitään muutakaan.

Entä mitä tulisi olla mieltä siitä, että Proust teki haamuja fiilistelevästä, sairaalloisesta mammanpoikamaisuudesta(an) koko elämänsä lävistävän projektin? En tiedä. Ehkä se on tietylle ihmistyypille ”symptomaattista”. Kadonnut ajan lukeminen on vähän kuin ruven tai haavan ronkkiminen. Hyviä kirjojahan nämä ovat, mutta edelleen minua kalvaa tunne siitä, että ne ovat paperia ja lopulta pinnallisempia kuin mikään muu.

Esteettisemmän osaston puolella tässä taisi olla Vinteuil’n viulujuttuja, jotka lienevät klassikon asemassa estetiikasta kirjoittamisen historiassa. Minun on vaikea suhtautua Proustin tähän puoleen, se on haamun haamu; lisäksi ranskalais-porvarillinen aikalaisestetiikka Proustin tuotannossa ei kiinnosta minua erityisen paljon. Ehkä tämä olisi pitänyt sanoa heti alkuun.

Vuonna 2017 luettu, osa 1

tammikuu 9, 2018

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd / Death on the Nile / Crooked House / Peril at End House / Murder on the Orient Express (sekä Jo Nesbøn Lumiukko)

Luin vuoden alkuun kasan Agatha Christietä ns. yleissivistyäkseni dekkaririntamalla, mutta pääosin silkasta halusta: ovathan nämä ovat loistavia, kuivantiukkoja kirjoja. Tämä voi johtua siitä, että hahmojen psykologiset tasot jätetään melko minimiin ja kielessä keskitytään ”olennaiseen”, eli lukijan ei tarvitse tehdä samanlaista hyppyä huonon proosan jääkylmään avantoon kuin nykyisiä dekkareita lukiessa. En tiedä onko vertailuryhmäni kehno, mutta vanhan liiton kama, kuten Agatha Christie tai Dashiell Hammett, ovat laatutasoltaan kiiltävää platinaa, jos verrokkeina ovat esimerkiksi Ilkka Remes, Dan Brown, Jo Nesbø, Stieg Larsson tai Tess Gerritsen… (otantani on heikko, sillä luettelin juuri keskimäärin kaikki edes vähän lukemani dekkaristit).

Toisin sanoen taisin juuri leikata modernista dekkarista pois sen, mikä tekee siitä modernin, nimittäin ”yhteiskunnallisen eetoksen”. Mikäli siis kuvitteellisten tekstikonstruktioiden kuvitteellisista ongelmista voidaan lukea jokin sellainen! Skandinaavisessa dekkarissa tämä lienee postmodernin elämän darwnistis-nihilistinen rankkuus; murhajuonien lisäksi kerrotaan, miten päähenkilön henkilökohtainen elämä on päin helvettiä ja miten työ imee hänestä kaiken ja ihmissuhteitakin on vaikea siinä samalla pyörittää. Elämän realiteetteja ei pääse pakoon enää edes genrekirjallisuudessa. Toisaalta pakenemista on myös pakeneminen henkilöhahmojen kuvitteellisiin, glorifioituihin vaatehenkariongelmiin. Mikä hyvänsä on kiinnostavampaa kuin todellisuus.

Luen juuri nyt Jo Nesbøn Lumiukkoa (minua kiinnostaa kirjasta tehty elokuva, joka on ilmeisen huono, mutta jota en ole nähnyt vielä) ja voin vain todeta, että Harry Hole on mahdollisesti tylsin ja kliseisin äijähenkilöhahmo, johon olen törmännyt hetkeen; kaikki mitä minulle hänen henkilökohtaisesta elämästään syötetään on typerää. Jopa Brownin hömelö Robert Langdon on kiinnostavampi, luultavasti juuri siksi, että häntä ”syvyysluodataan” lopulta melko vähän.

Henkilökohtainen tekstissä tai tekstinä ei ole henkilökohtaista, vaan yleistä. Vastaavasti yleinen on henkilökohtaista, mikäli se on tarpeeksi yleistä; kukin voi tahollaan peilata siihen itsensä. Tämä johtaa siihen, että henkilökohtainen on analyysiä ja yleinen sitä, mikä mahdollisesti ns. koskettaa. Niinpä saan ihottumaa, syyliä ja märkäruven keskimäärin kaikista nykykirjallisuuden rekistereistä.

Mutta kulutushyödykkeistähän tässä puhutaan, niinpä minäkin pystyn suodattamaan Harry Holen henkilökohtaiset typeryydet (sekä kauhean käännössuomen) ja saamaan sitä, mitä lähdin Nesbøn kirjalta hakemaan: sarjamurhaajapornoa. Eli juuh, käsitellään se toksinen mieltymysvyyhtini joskus toiste…

Christien kirjojen tapauksessa murhamysteerejä enemmän luulen nauttivani ”menneestä” Britanniasta; eskapistinen aateliston ja yläluokan dekadenssista ja selkeistä motiiveista, jotka tekevät lukemisesta ongelmanratkaisun kaltaista. Tämä on minun sieluni Yukio Mishima -osa. Suljetun huoneen lisäksi siis myös systeemi on suljettu, lukija on kuin ilmatiiviissä museossa.

En tiedä onko tässä yhteydessä mieltä eritellä yksittäisten kirjojen stooreja, jos edes muistaisin niitä enää. Crooked House taisi olla ainoa ei-Poirot ja Christien omia suosikkeja. Samalla se on sävyltään tummemi, lähempänä Eikä yksikään pelastunutta kuin Poirot-tarinoiden lupsakkuutta. Narraatiokikkansa vuoksi The Murder of Roger Ackroyd lienee teoreettisesti kiinnostavin, mutta fiilikseltään se ei ole yhtä ”pulska” kuin Murder on the Orient Express tai Death on the Nile. Ehkä Christien kirjat ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun niissä on ensemble; paljon keskenään erilaisia hahmoja samassa tilassa (sellainen on myös Eikä yksikään pelastunut).

 

Michael Moorcock: The Bane of the Black Sword

Tarkoituksena oli lukea enemmänkin Elric-saagan kirjoja, mutta en yksinkertaisesti jaksanut muutamaa enempää (jotain luin loppuvuodesta 2016). Näissä jos missä on kerronta on luisevaa, pelkkää arkaaista miekkaa ja magiaa. Yläasteikäisen pojan tajunta.

 

Michel Foucault: Turvallisuus, alue, väestö

Litteroitu luentosarja, jonka otin kirjastosta jotain lukeakseni. Pääasiallisestihan tämä on muotoa ”tämä X on aihe, josta meillä on liian vähän tutkimusta ja jonkun pitäisi aihetta tutkia”. Eli paljon löysää, kuten luennoissa on, mutta myös paljon kiinnostavaa. Pääteema on turvallisuuden ilmaantuminen hallinnan muotona länsimaisissa yhteiskunnissa, sivupolkuna kiehtova analyysi paimenvallan teemasta. Tietenkin olen unohtanut jo kaiken mitä F aiheista sanoi, mutta you know, jos kiinnostaa.
 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Harry on paras ystäväni, joten tuntuu aina hölmöltä yrittää sanoa mitään hänen teksteistään. Yllättävänkin toimivia konstruktioita, jotka nojaavat ennen kaikkea kerronnan ja kielen sujuvuuteen, eivät niinkään psykologisen proosan keinoihin. Näiden lukeminen ei lopulta poikkea enää kovinkaan paljon runojen lukemisesta. Tämä on kenties piirre, jonka jakavat myös Jukka Viikilän Engel-kirja ja Yli-Juonikkaan sekavammat meemijutut (Neuromaani & Jatkosota-extra).


Fredric Jameson: Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism

Mitä järkeä on lukea yhteiskunnallista kirjallisuutta, mikäli siitä ei enää vajaan vuoden päästä muista mitään? Jo lähemmäs 30 vuoden ikään ehtinyt yleisesitys postmodernismista läpi yhteiskunnan, markkinaideologiasta taiteeseen. ”Kuiva tiiliskivi, jolla on hetkensä”. Jamesonia, käsittääkseni, dumataan koska hän ennusti affektien katoamisen yhteiskunnasta, minkä taas katsotaan olevan väärä ennustus nykyvalossa (vrt. äärioikeiston nousu jne). Omasta mielestäni, vastahakoinen pälli kun olen, ennustus pitää täysin paikkansa; voidaan aivan hyvin argumentoida, että affekteja ei todellakaan enää ole (äärioikeisto on tyhjä zombie-reaktio). Mutta ehkä tämä on liian ”cynical reason”.

 

Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä / Antikristus / Moraalin alkuperästä

Nietzschestä on aivan turha sanoa mitään ilman tarkkaa lähilukua. Epäilemättä olen nietzscheläinen, mutta kukapa meistä ei olisi. Erityisen härskiä ja resonoivaa kamaa on kela siitä, kuinka Sokrateen dialektiikasta saakka kaikki on ollut silkkaa alamäkeä, kun kuka tahansa on voinut retorisoida logiikkaa kääntelevällä mölinällään ns. oikeat arvot suohon. Jep, ymmärrän kyllä miksi fasistist kiinnostuivat. Jep, ymmärrän kyllä miksen jaksa seurata julkista sanaa. Jos muisti servaa, olivat Epäjumalten hämärä ja Moraalin alkuperästä kiinnostavampia kuin Antikristus.

 

Louis Althusser: The Future Lasts Forever: A Memoir

Ah, Louis ”taisinpa tappaa vaimoni” Althusserin kaunis muistelmateos kahtena eri versiona samoissa kansissa. Jälkimmäinen on ”objektiivisempi”, yhteiskunnallisempi ja tylsempi; suosittelisin melkein sen lukematta jättämistä, mikäli kirjan jostain onnistuu löytämään (käännöksestä joutunee pulittamaan satoja dollareita, itse luin sen netin kätköistä). Althusserilla oli todella patologinen, hulvaton äitisuhde, minkä lisäksi ”teeskentelijän” huono itsetunto värittää koko elämää.

 

Sawaki Kôdô: Yhtä tyhjän kanssa

1965 kuolleen zen-mestarin höpinöitä. Teroittaa zenin fantastista turhuutta ja tarkoituksettomuutta. Vahva suositus.

 

Robert Walser: Konttoristi

Miksi käännettiin Konttoristi eikä huomattavasti sitä kiinnostavampi Jakob von Gunten (Institute Benjamenta)? Toisaalta käy minulle, sillä Konttoristia en ollut vielä lukenut. Walserin proosassa on usein kyse palvelussuhteesta ja sen tylsyydestä, niin tässäkin. Tahtoo sanoa: se on usein varsin tylsää, koska se tavallaan kuuluu asiaan. En ole varma, mitä mieltä olen asiasta. Institute Benjamenta on loistava, mutta muusta Walserin proosasta en ole saanut hirveän paljon irti.

 

Richard Holmes: The Age of Wonder

Vetävästi kirjoitettu ja kiinnostava romantiikan aikakauden tieteellisten innovaatioiden historiapaketti, eräänlainen minielämäkertojen sarja. Pääasiallisesti Sir Joseph Banks (tutkimusmatkailu, kasvitiede), William ja Caroline Herschel (tähtitiede), Humphry Davy (kemia). Ohessa koheltavat romantiikan ajan runoilijat, Holmesista kun on kyse.

 

John Berger: Ways of Seeing / Bento’s Sketchbook

WoS on kulttitaidekriitikon kulttikirja näkemisen tavoista, BS puolestaan hahmotelma siitä, miltä filosofi Spinozan muistikirjan piirrustukset olisivat voineet näyttää. Sympaattisia pieniä kirjoja.

 

Josephine Tey: The Daughter of Time

Erinäisillä dekkarilistoilla usein kaikkien aikojen parhaaksi nostettu klassikko vuodelta 1951, jossa sairaalan sänkyyn joutunut salapoliisi alkaa muotokuvan pohjalta miettiä Richard III:n rikossyytösten paikkansapitävyyttä. Kiehtova true crime -edeltäjä, joka pohtii historian rakentumista, aikalaisten todistuksia, Tudorien propagandaa, lajimuotoja…

 

James S. A. Corey: Caliban’s War

Bulkkiscifisaaga Expansen toinen osa. Kirjasarjasta on sovitettu ihan mukiinmenevä tv-sarjakin, jota on tullut kaksi kautta ja joka taitaa olla ainoa järkevä scifisarja sitten Battlestar Galactican uuden tulemisen yli vuosikymmen sitten. Proosallisesti kakkoskirjakaan ei ole hääviä, mutta Expansen voima on siinä, että mukana on keskimääräistä scifioopperaa enemmän etnisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Aikajana ei myöskään ole vuosituhansien päässä, vaan pikemminkin muutaman sata vuotta: aurinkokuntamme on pitkälti asutettu, mutta ei sen kummempaa.

Muistiinpano: Star Wars: The Last Jedi

tammikuu 2, 2018

HUOM: ”Massiivisia” spoilereita & kirjoitettu sävyyn, joka on helppotajuisin mikäli lukija on katsonut elokuvan.

 

Alkuun sanottakoon, etten ole kolmen viimeisen SW-elokuvan aikana enää päässyt kovinkaan helposti ns. tunnelmaan sisään, vaikka The Last Jediä odotin kohtalaisen paljon. Hieman hupsusti minulla ei ollut vastaavia ongelmia edellisen, Lucasin karmean huonon trilogian kohdalla. Elokuvina uudet SW:t ovat parempia, mutta subjektiivisena kokemuksena edellisen trilogian elokuvat olivat vaikuttavampia, koska olin ns. vietävissä; vielä siinä määrin fanboy, että elokuvien faktinen paskuus ei poistanut fantasiointini potenssia! Nykykatsannossa Lucasin toinen trilogia on toki kalkkunamaisen kaamea & meemi. Toisaalta The Phantom Menacesta on lähemmäs 20 vuotta, siinä ajassa merkityksiä ehtii haihtua paljon itse kunkin mielikuvituksesta. Olinhan 20 vuotta lähempänä alkuperäistä rakkauttani Imperiumin vastaiskuun ja Jedin paluuseen herkässä ala-asteiässä.

Toivehan oli, että Rian Johnson pääsisi tekemään TLJ:ssä uusia asioita, kun J. J. ”Farrah” Abrams ensin retroili ja nostalgisoi The Force Awakensissa käytännössä koko A New Hopen. Lopputulos on muotoa toisaalta ja toisaalta.

Seuraavassa suuren studion kyyninen, ylikriittinen Disney Wars -checklist, joka tuntuu edelleen estävän uusien kuvioiden merkityksellisen kehittelyn:

-hauska droidi (BB-8)
-swashbucklaava, huoleton normisankari (Poe Dameron)
-token ”vähemmistöedustajat”, joilla ei ole mitään järkevää tekemistä (Finn, Rose)
-50 vuotta vanhaa ylhäisöbrittiaksenttia puhuva pahis (General Hux)
-Millennium Falcon
-Andy Serkis jossain motion capture -roolissa
-liuta sivujuonia/-tehtäviä, jotta
-samanaikainen pääjuoni/-tehtävä voisi onnistua sekä
-edellisten kanssa samanaikainen jedi-mytologiajuoni, ikään kuin aikuisten juttuna (jedit ovat aatelisto, muu armeija vastaa ns. pieniä ihmisiä ja droneja)
-hauska maskottielukka (porg [tarkoititko: pork, tarkoititko: porn])
-Wanhoja hahmoja kuten Leia & Luke & Chewbacca & Admiral Ackbar (joka tapetaan tyynesti off-screen)
-Pääjuoni toistaa tällä kertaa Imperiumin vastaiskun & Jedin paluun. Jääplaneetta Hothin sijaan maataisteluareenan valkoinen mössö on tällä kertaa suolaa.
-Jne.

Toisaalta The Last Jedissä on kiinnostavampia yksittäisiä juttuja kuin TFA:ssa tai Rogue Onessa, vaikka elokuvana se onkin epädynaamisempi ja ylibuukattu. Tämä ei ole välttämättä huono asia, sillä kokonaisuus on aina ontologiselta arvoltaan pienempi kuin osiensa summa. Samalla Johnson metailee sen verran paljon, että leffaa voi lukea helpommin esimerkiksi feministisesti, esimerkkinä vaikkapa tämä Den of Geek!in mainio kirjoitus Han Solo/Poe Dameronin vastakkainasettelusta:

”In the Original Trilogy, Han is presented as the ultimate dude. In heteronormative terms, he is the character every man should want to be and every woman should want to be with. In The Last Jedi, Poe is presented as a character who needs to stop with the mansplaining and learn from the more seasoned female leaders in his life.”

Kirjoitus jatkaa tulkintaa myös Kylo Reniin (viha, koska Luke petti hänet ja koska hän itse murhasi isänsä) ja Lukeen (ei pysty kohtaamaan epäonnistumista, vaan pakenee ”autiolle saarelle”), kuten myös Poen juoneen lähettää Rose ja Finn Canto Bightiin, joka ”ei ainoastaan epäonnistu, vaan lähes johtaa koko kapinallisliikkeen kukistumiseen” (käännös omani).

Toisin sanoen Johnson metailee niillä korteilla, jotka hänelle on jaettu. Tässä mielessä suuren tuotannon blockbuster-elokuva alkaa muistuttaa sensuurin ajoista: koska mitään ei voi tai saa enää muuttaa troikan/puolueen/osakkeenomistajien valvovan katseen alla, ohjataan kaikki tarkoittamaan jotain muuta. Jos ja kun elokuvassa täytyy olla miessankarihahmoja, laitetaan vastapainoksi vahvat naishahmot (Leia, Rey & Holdo) johtamaan utilitarismin (vaikutukset yhteisöön ja suurempaan hyvään), ei henkilökohtaisen kunnian kautta. Jos ja kun elokuvassa pitää olla valomiekkoja, ei varsinaisia valomiekkataisteluja ole. Jos ja kun elokuvassa pitää olla uhkarohkeita sankaritekoja, laitetaan ne epäonnistumaan. Jne.

Vaikutus on toisaalta kahtalainen. Kuten vaikkapa RedLetterMedian kyyniset setämiehet osoittavat, voi kirjoittamisen ekologian kannalta argumentoida, että koko Canto Bight / soluttautuminen Imperiumin/Ritarikunnan tukikohtaan -sivujuoni on turha, koska se ei edistä mitään juonen kannalta. Ok, Finn pääsee tappamaan Phasman (jonka mukanaolo tässä elokuvassa on ylipäänsä täysin turha), mutta itse tehtävä epäonnistuu. Niinpä (tässä luennassa) hölmö, pottermainen kasinoplaneetta on turha. Niinpä Benicio del Toron esittämä överi hakkerihahmo on turha. Niinpä naamioreissu on turha. Myös se, että Rose pelastaa Finnin itsemurhalennoltaan on turhaa, koska se vain jatkaa juonen stagnaatiota. Den of Geek!in teksti sanoisi, että Rosen teko on toksisen maskuliinisuuden vastainen: ei jatketa enää tätä typerää paskaa. RedLetterMedia sanoo, että Rosen teon vuoksi typerä paska jatkuu, koska mitään ei edelleenkään tapahdu. Yoda tulee sytyttämään puun, jonka Luke olisi joka tapauksessa polttanut.

Leffan varsinainen suola on taas se Shakespeare-osasto: Rey & Ren eli Ren & Stimpy sekä Luke ”Maitoparta” Skywalker. Nämä hahmot toimivat kauttaaltaan melko hyvin; ruutu/kangas sähköistyy aina, kun nuori parivaljakko ujostelee telepaattisen flirttiyhteytensä kautta tai kun Zizek/Hamill/Loiri ilmeilee silmämunat pullistellen kivimökkiensä keskellä. Kylo Renin joskus tekis Darth Vader mutta toisinaan sitten taas ei, varsinkin kun hyvis-Rey olisi aika kisu. Luke on tahollaan hiffannut, että valo/pimeys-dikotomia saattaa sittenkin olla dualistisessa jähmettyneisyydessään aika perseestä ja jostain keskiajalta, which, IHANKO KUULE TOTTA (jedi-filosofian hylkääminen on elokuvan itseäni eniten kiinnostanut filosofinen piirre, jonka jatkokäsittely jää tietenkin minimiin). Rey ei puolestaan tajua vittuakaan siitä, mitä hänen ympärillään egotrippailevat fallokset oikein roiskivat, vaan haluaisi touhuun edes jotain järkeä, imperiumi/ritarikunta on ainakin paha, mutta toisaalta Adam Driverin omituisen muotoinen rintakehä on aika kuuma…

Vähän harmillisesti juuri Rey on kirjoitettu jatkamaan iänikuista valo/pimeys-dikotomiaa, kun hän kieltäytyy (joskin varsin painavista syistä) Renin ”uudesta maailmanjärjestyksestä”. Ehkä sitä olisi voinut edes koettaa? Fasistiset undertonet, jep, mutta olisit ollut mukana 50% vaikuttamassa asioihin, tuskin se enää huonommaksikaan menee… (vrt. Trump vs. Clinton) Mutta joo, syy ei ole Reyssä, vaan lopulta instituutiossa: blockbuster-elokuva ei voi olla sen subversiivisempi kuin status quon kritiikkikään mitä tulee uusien yhteiskuntamallien ehdottamiseen/luomiseen, vaan on parempi vetäytyä takaisin sinne hyvä/paha-eskapismiin, jotta kolmanteen leffaan saadaan sitten eeppistä mättöä, varsinkin kun Abrams palaa puikkoihin pyllistelemään aivan jokaiseen ilmansuuntaan… Toisaalta ehdotelma on mahdoton: miten tehdä Disneyn omistama, monisukupolviseen nostalgiaan pohjaava avaruustoimintaseikkailu, joka kertoo uuden infrastruktuurin ja yhteiskuntamuodon rakentamisesta?

Muita sivuhuomioita:
-kohtaus, jossa Luke puristaa penisnenäisen olennon tisusta sinertävää maitoa kasvoilleen ja parralleen ja iskee Reylle viekkaasti silmää on USKOMATON
-samoin jenkkiyleisöä hämmentänyt (”onko tämä tekninen ongelma?”), 10 sekunnin täysin hiljainen kohtaus, jossa Boldo warppaa risteilijän Snoken jättialuksen läpi, tällaista visuaalisuutta olisin halunnut lisää
-Snoke/Rey/Ren-kuvio on täysin Jedin paluun vastaava, mutta Snoke sentään tapetaan gimmickillä, jonka olen usein itsekin kuvitellut tehtäväksi
-en osaa sanoa, toimiiko elokuvan huumori lainkaan; onko se vapauttavaa vaiko vain banalisoivaa
-miksi oi MIKSI pahispäällystö puhuu edelleen vanhalla brittiaksentilla?
-John Boyegan Finn oli motivoitu ja hyvä hahmo The Force Awakensissa, mutta tässä hänellä ei ole yksinkertaisesti mitään järkevää tekemistä. Kelly Marie Tranin Rose luodaan (myös romanttiseksi) vastapariksi, mutta turhaa, aivan turhaa. Elokuvassa on liikaa hahmoja ja sivujuonia.
-Yoda taisi olla vaihteeksi nukke eikä CGI, mistä toki peukkua.
-Olisin tietenkin halunnut överiksi menevää wing chun/ninjutsuvalomiekkailua Luken taholta, koska siitä näissä elokuvissa on kyse, mutta ymmärrän halun purkaa hahmoja ja poikamaisia odotuksia. Kivastihan se Luken teema siellä soi kun katsottiin auringonlaskua/nousua ja dematerialisoiduttiin.
-Ainoa henkiin jätetty alkuperäinen ihmishahmo on myös ainoa hahmo, jonka näyttelijä ei ole elossa, mikä on ehkä vähän hankala tilanne.
-Jos jotain positiivista, niin en osaa odottaa kolmannelta elokuvalta enää yhtään mitään. -Toisaalta sekä Snoke että Luke tapettiin, joten ”jumalolennot” ovat poissa pelistä, eikä kummallakaan aisaparilla (Rey/Ren) pitäisi olla enää oppilas-/alaissuhdetta keneenkään. Jospa kiitos seisoisikin lopussa…
-Koska on vaikea kuvitella että Reysta tehtäisiin muuta kuin kirkasotsainen (vaikka romanssi varmasti edelleen kiinnosteleekin), lienee kysymys luultavasti siitä, tehdäänkö Adam Driverin hahmosta perinteinen karismaattinen paha, vai jääkö hän ristiriitaiselle emo-teinitasolleen
-Jälkimmäinen olisi sinänsä tässä yhteydessä paljon kiinnostavampi kuin mikään perinteinen Sauron/Palpatine-pahis, koska Melkor-osastolle on vaikea käsikirjoittaa mitään muuta kuin filosofisia motiiveja. Käykö Sauron aamulla suihkussa? Peseekö Palpatine hampaansa? Onko Skeletor perso sokerille?

6.8.2017 – Shaviro & Wittgenstein

elokuu 6, 2017

”I can know what someone else is thinking, not what I am thinking.”

Wittgensteinin lause on kuuluisa syystäkin, voisihan sen sanoa astuvan hämäryydessään tai paradoksisuudessaan komiikan, eli runouden piiriin. Aforistiikan käyttöarvo nähdään lähinnä tässä, mutta se on tietenkin aforistiikan aliarvioimista. Aforistiikka on komiikkaa, komiikka on runouden kaupallistettava alalaji.

Sinänsä lause ei ole aforismi vaan osa pidempää ajattelujatkumoa, mutta en ole koskaan ollut erityisen hyvä systeemien hahmottamisessa. Sitä paitsi lause tuli tällä kertaa vastaan Steven Shaviron kirjassa, joka kelaa Alfred North Whiteheadin filosofiaa suhteessa spekulatiiviseen realismiin, ei varsinaisesti Wittgensteinia lukiessa.

Heti kärkeen oma arvolauselmani on latautunut myös toisella tavalla (hämäräpoeettisen lisäksi), koska en ole erityisen kiinnostunut (filosofisen) teorian käyttöarvosta, ellei ideoiden muodostumista sinänsä lasketa sellaiseksi. Minua voitaneen syyttää, syystä, obskurantismista (jonka Adorno katsoi johtavan herkästi fasismiin); mutta en olekaan filosofi, ainakaan akateemis-julkaisullisessa mielessä, vaan kirjoittaja. Tunnemme banaalin vertauksen kirjailijasta kaiken syövänä ja märehtivänä sikana (mikä tuntuisi olevan osuva, kaikin puolin), mutta oma laatuni lienee lähempänä ihmistä, joka kuulee tahallaan väärin. Rikkinäinen puhelin on manipulaation perustyökalu, koska taiteellisen alibin turvin voi tunkea sormensa mihin reikään tahansa.

Toisenlaisen latauksen luo oma elämäntilanteeni ja se, millaisessa kulmassa tajuntani on ottamassa vastaan lukemiani lauseita ja käyttämässä niitä omiin tarkoitusperiinsä. Koska olen toipumassa pitkän suhteen päättymisestä ja ns. identiteettini on melko sekaisin, ajattelen/tunnen sitaatin äärellä oitis, että minulla ole toivoakaan päästä selvyyteen siitä mitä ajattelen, mikä on identiteettini tai missä sijaitsee minuuteni. Niinpä perustelen läheisriippuvaisuuden rajoilla häilyvän kiihkoni kohti toisia ihmisiä sillä, että voin vain tietää mitä muut ajattelevat, voin löytää itseni vain muiden kautta. Eräänlainen aforistis-baudrillardilainen inversio, siis!

Itsensä löytämisen zen-kapitalistisessa subjektihelvetissä nimeltä hyvinvointivaltio tällainen lähentelee jumalanpilkkaa, tuleehan itse aina tuntea ensin, rakastaa ensin, muodostaa ensin. Tulevathan logos, korrelationismi ja oman tajunnan huurujen lävitse puskeminen aina ensin.

Joka tapauksessa Wittgensteinin lauseessa on kyse, Shaviron mukaan, epistemologisen kategoriavirheen kritiikistä, eli jostain aivan muusta ja aivan toisella tasolla: jos minulla on tunteita, minun ei enää tarvitse tietää että minulla on tunteita tunteakseni ne. Ei siis ole mitään epistemologista ongelmaa, minun ei tarvitse ”tietää” mitä ajattelen ajatellakseni sen. Sen sijaan minulla on hyvät perusteet ”tietää”, mitä muut ajattelevat, ovathan he saattaneet kertoa sen minulle, ehkä olen tulkinnut sen heidän kasvojen ilmeistään. Ja niin edelleen.

Ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä muistiin, koska aluksi Shaviron selitys banalisoi Wittgensteinin lauseen aforistisen arvon silmissäni. Onhan ensinnäkin masentavaa kuulla, että jollain lauseella todellakin tarkoitettiin jotain! Toiseksi, että sillä tarkoitettiin jotain aivan muuta, kuin mitä sen äärellä itse fabuloin. Kolmanneksi, että aforistiikkaa/runoutta/taidetta käytettiin välineellisesti johonkin muuhun (vaikka eihän Wittgensteinin lause ole mitään mainitsemistani). Tässä on taas vahva lataus: huomaan halveksivani kaikkea taidetta ja ajattelua, jolla on jokin ”tehtävä”. Varmasti se on freudilaista, mutta myös rakenteellista. Toisaalta niin on kaikki muukin, enkä ole vieläkään vakuuttunut siitä, että jonkin ”alkuperän” löytäminen merkitsisi mitään. Viimeistään siitä seuraava muutosprosessi laittaa alulle jonkin toisen viruksen. Kritiikki synnyttää aina vastapoolinsa.

Huvittavana anekdoottina mainittakoon, että kun yritin googlailla suomalaista käännöstä Wittgensteinin lauseelle (uskomatta hetkeäkään kohtaa löytäväni), sain tuloksia, jotka kertonevat kaiken tarpeellisen epistemologian reaalisesta tilasta: mitä miehet ajattelevat naisista, mitä naiset ajattelevat miehistä, mitä miehet ajattelevat seksin aikana, mitä kumppanin ajatuksista voi tietää, mitkä ovat yleisimmät virheet parisuhteessa…

15.-16.7.2017

heinäkuu 23, 2017

Päivänkierron vaikein osa on ruumiinkierto, jota autonominen hermosto minussa toteuttaa. Se, miksi yöllä on rauhallinen ja hyvä olo, mutta päivällä taas vaikea; hieman heikottava, hieman puristava, huolissaan. Luulen tietenkin, dogmatiikko kun olen,  puristuksen olevan yhteiskunta sellaisena, kuin vain yhteiskunta voi ilmetä, nimittäin puristuksena. Leppymättömänä tuotantolaitoksena, mikä on toki liian positiivisesti ja adjektiiveihin uskovasti ilmaistu. Onkohan tämä se Iso Toinen? Onkohan Sillä Iso?

Vitsit vitsinä. Iso Toinen on harvoja asioita, joihin uskon.

Kestää ensin hetki toipua kaupungin eli sosiaalisen murekkeen lainalaisuuksista ja opetella kesämökkielämän rauhallisuuteen, kunnes taas palautuminen tekohengityskoneeseen eli sosio-taloudelliseen kaupunkikiertoon jatkuu. Ehkä joku kiertää veroja myös lomallaan, täällä metsän siimeksessä ja mielikuvani on siten väärä. Joka tapauksessa joskus oli toisinpäin, lapsena, hengityskone oli kaupunki viihdelaitteistoineen ja mökki tai mummola olivat niin sanottuja tekohengityskoneita sillä niillä/niissä ei ollut televisiota; mutta minä vanhenen ja vastoin parempaa tietoaan elimistöni muuttuu konservatiiviseksi, löytää optimisminsa yksilöllisyyden rauhasta. Teoriassa olisi viehättävä uskoa multitudeihin, mutta käytännössä se on mahdotonta; yksinkertaisesti siksi, koska se olisi vastaan kaikkia niitä dynamiikkoja, joita minussa rakentuu. Niinpä ihminen ei usko yhteiseen sulautumiseen siksi, koska tietää aina viime kädessä jäävänsä rannalle, jälkeen, vanhan auringon alle.

Silti kaupungit ovat ainoita paikkoja löytää mitään, millä tarkoitan pääasiallisesti muita ihmisiä ja siten minkäänlaista tuotantoa, eli yhteyttä muihin ihmisiin.

Luonnosta. Merkityksellistä ei ole niinkään se, onko suomalainen mökkimaisema ”aitoa luontoa” (aitoa luontoa ei ole, ainoastaan narratiivimme sen harhaan; ehkä ”aito” luonto on juuri se, jota ihminen ei ole tarkkailemassa ja siten meille merkityksetöntä), vaan se, miten se auttaa kehomieltä ja alitajuisia ahdistustiloja laukeamaan, vaikka sitten hetkellisesti, tilallisten, äänellisten, tuoksullisten prosessiensa kautta. Nämä taasen saattavat liittyä nostalgiaan, lapsuuteen, fiktioihin; menneisyys on aina yksinkertaisempaa, koska vastoin yleistä luuloa sitä on hetki hetkeltä vähemmän, se on hetki hetkeltä yksinkertaisempaa. Minä otan vastaan minkä hyvänsä lääkkeen, joka antaa rauhan ”vatkaamisesta” (kaikilla mahdollisilla mielleyhtymien tasoilla), ilman haittavaikutuksia. Miten harvinaislaatuista sellainen onkaan! Mökkilaituri on kenties itsessään haittavaikutus, mutta niin on ihminenkin.

Kuudes sukupuuttoaalto on hipsteri: se oli meneillään jo vuosisata sitten.

Äsken luin makuuaitan portailla loppuun Edward Abbeyn varsin hienon Kesä autiomaassa (engl. Desert Solitaire, miten hyvä nimi). Yli kaksi viikkoa siihenkin meni, vetävään ja helppoon kirjaan, sivujakin vain hilkun yli 300. Nykyinen lukijaminäni ei ole nopea, mutta ajatukset ovat eräänlaista salamapuuroa. Niiden ääni tulee vasta, kun sillä ei ole enää mitään väliä. Viikon verran tulevaisuudessa luen, miten Sven kirjoittaa Käymäläänsä hienon pienen runon pallosalamoiden hitaudesta. Adornon Minima Moralia kestää minulla vielä pitkään, vaikka aloitin sen jo Lontoon matkan alkupäivinä, joskus kesäkuun puolivälissä. Eräänlaisella pallosalaman hitaudella Adorno kirjoitti nykyajan lainalaisuudet 66 vuotta sitten. Hänen salamansa kelluu edelleen maailmassa, kaikkien nähtävillä, mutta me jatkamme elämäämme, ilman uusia oivalluksia. Siten kirja ei ole menneisyydessä, vaan täällä yhä sittenkin, kun hökkelimme sortuvat ja viimeisetkin petoeläimet hiipuvat.

Partaani hihitellen otin mukaani myös Marcus Aureliuksen ”Itselleni”, mutta tarvittava stoalaisuus tuntuisi löytyvän järvestä ja Abbeyn kirjasta. Kävin jopa mato-ongella isäni kanssa, mutta särjet vain näykkivät syöttimme, pieni pala kerrallaan. Virvelillä sain järvisimpukan, jonka heitin takaisin elämään. Kalatkin olisivat luultavasti ensin lentäneet ja sitten uineet, naamalävistystä köyhempinä. Onko kaloilla kasvot? Lumpeita ei enää juuri ole, myös ne puhtaan järven kasvit, joita vielä 20 vuotta sitten kasvoi valtoimenaan, ovat vähentyneet huomattavasti.

En haluaisi taantua 15 vuoden päähän nuoruuteeni, mutta minä voitan tämän. Me kaikki voitamme aina, kunnes kuolemme.

Muistiinpano Alien: Covenantista

Touko 25, 2017

Sisältää spoilereita, mikäli niihin uskoo.

-Olen varma, että on olemassa sana urosperäiselle synnyttämiselle. En tiedä sanaa, enkä nopeasti googlaamalla sitä löytänyt. Vastaan ui vain urosmerihevosia, jotka synnyttävät. Syngnathidae, merineulat. Joka tapauksessa ajattelen tuota sanaa kirjoittaessani Alien: Covenantista.

-Vaikka leffassa on Katherine Waterstonin esittämä sankari(tar) (kuten Prometheuksessa oli typecastattu Noomi Rapacen esittämä sankaritar ja alkujaan, tietenkin, Alieneissa Sigourney Weaver), voidaan sanoa alkuperäisen Alienin feministiseksikin määriteltävissä olevan ytimen kadonneen viimeistään siinä vaiheessa, kun isät ja pojat tulevat Covenantissa blakelaisen, bastardisoidun kitschin voimalla takaisin. Mitä naurettavinta penisoopperaa ja sellaisenaan osittain nautittavaa.

-Tavallaan Covenant on Alien-sarjan elokuvaksi aberraatio; se on pikemminkin Prometheus 2. Tämä siksi, että elokuvan huonoimmat jaksot ovat poikkeuksetta niitä, joissa on xenomorpheja tai niiden esiasteita. Pääosassa on elämän luominen ja siten Michael Fassbenderin esittämät androidit David ja Walter. Davidiin androidien luojaisä Peter Weyland istuttaa kysymyksen alkuperästä. Elokuvan loppupuolella selviää, että David on ns. hyvin sekaisin, tai vastaavasti mitä järkevin yrittäessään luoda uudenlaista, ”täydellistä organismia”. Samalla tuli tehtyä kansanmurha, i accidentally genocide, is this bad?

-Se, miksi xenomorphi olisi sen täydellisempi kuin Prometheuksestakin tuttu, ilman välityksellä leviävä kantaisänsä, on kysymysmerkki: jälkimmäinen kun on, määritelmänkin mukaan, postmoderni, näkymätön ja sinällään huomattavan paljon vaarallisempi kuin oraali-imukuppinsa välityksellä leviävä ”täydellistymä”. No, ainakin xenolla on se kuuluisa happoveri.

-Tämä täydellistymä on tietenkin nostalgian jälkikäteisasennus: pääsemme Covenantissa jälkijättöisesti näkemään, kuinka oman nostalgiamme rakas kohde syntyi. Samalla kohde häpäistään, kuten aina jos halua aletaan selitellä. Tai Toista.

Covenant on siis syntytarina, mikä on keskimäärin aina huono idea juuri psykologis-mytologisista syistä: ketään (paitsi tutkijoita) ei kiinnosta, mistä painajainen tulee. Itseäni kylläkin kiinnostaa lähinnä juuri tämä kysymys, minkä takia olen surkea prosaisti: kyse ei ole valehtelemisesta, vaan hillitsemisestä, itsensä estämisestä.

Covenantin maalaamien suuntaviivojen perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmiset itse loivat xenomorphit, mikä on mitä väsyttävin trooppi, mutta toisaalta Covenantin dynamiikassa ihan ok ratkaisu. Fassbender on joka tapauksessa parasta koko elokuvassa, joten luokoon hän myös xenomorphit, miksei.

-Itse asiassa elokuvan ns. parhain kohtaus on se, jossa Fassbender opettaa toista Fassbenderiä (ts. David Walteria) puhaltamaan ja sormeilemaan huiluaan, siis Fassbenderin huilua, siis omaa huiluaan. Aito vuorosana: ”I’ll do the fingering.” Harmikseni David ei pyydä Walteria tekemään salaattia.

-Tämä autofellaation teema ei varmasti ole vahinko; mikä voisi olla sopivampaa, kuin ihmisen luoma urosandroidi imemässä kuvainnollisesti omaa kulliaan? ”Luonnollisesti” (siis sanan vanhoillis-skolastis-biologisessa merkityksessä) moisesta liitosta ei hyvää seuraa. Lopputulema kun penetroituu sinuun suusi kautta ja tulee syntyessään ulos vatsasi läpi.

-Audiovisuaalisesti leffa on hieno kuin betonijyrällä ylitetty vehnäjauho. Ridley Scottin frigidin nätti kuva ja mittasuhteiden ymmärrys on aina ollut mieleeni. Olenhan Kubrick-fanipoika. Henkilöhahmot mahdollisesti kärsivät samalla, mutta lol, kiinnostaa [ ] ei kiinnosta [x]. Netflix, HBO ja kumppanit tuuttaavat joka tapauksessa pelkkää televisioteatteria suut ja silmät täyteen täältä ikuisuuteen (ja hyvä niin, nautin henkilöhahmojen psykologiseen harhaan pakenemisesta siinä missä muutkin.  Poikkeuksena hahmovetoisuuteen on tietenkin uusi Twin Peaks, joka sentään yrittää).

-Sitä paitsi hahmot toimivat tässä keskimäärin paremmin kuin Prometheuksessa, jossa oli mahdollisesti yksi huonoimmista käsikirjoituksista vuosiin. Toki miehistön esittely ja tuttavallinen chummailu tehtiin parhaiten alkuperäisessä Alienissa ja nyt vain toistetaan kaavaa, mutta se on ymmärrettävää: siitä on muodostunut vuosikymmenten saatossa trooppi. Oliko Howard Hawksin elokuvat tämän esiaste?

-Eihän kukaan haluaisi enää mitään toimintaa nähdä, sillä sitä ei ole ulkoisessa maailmassakaan, ainakaan hyvän puolesta. Kaiken maailman Avengersit ovat parhaimmillaan silloin, kun ensemble vaan hengailee ja jutustelee nasevasti. Friends, anyone? Uusi Guardians of the Galaxy Vol. 2 on niin viihdyttävä ja toimiva juuri siksi, että nasevuus ympätään mukaan toimintaan/toiminnan keskelle. Sillä vaikka GotG2:n(kin) toimintakohtaukset ovat melko yhdentekeviä, niitä jaksaa juuri naljailun vuoksi. Ylenpalttisella läskiksi lyömisellä ja metailulla samalla toki jossain määrin tuhotaan alkuperäisten sarjakuvien henkeä, mutta se on oma vyyhtinsä.

-Ai niin, kapteeni on uskon mies, koska elokuvaan haluttiin ympätä uskon mies. Millään lailla ko. alleviivattu usko ei itse juonessa näy. Lopuksi kapteeni kyllä pääsee ”luvatussa maassa” (eli vieraalla planeetalla) facehuggerin facefuckaamaksi ja täten hänestä tulee Joosef, joka synnyttää (vatsansa lävitse) uuden rodun Aatamin tai Jeesuksen: ensimmäisen xenomorphin.

-Kyllä, tätä roinaa ränniin vetäessään Susan Sontag tekisi polttoitsemurhan, jos eläisi.

-Mutta ei hätää, Raamatun ja Blaken (leffan nimen piti alun perin olla Alien: Paradise Lost tms. yhtä fantastisen typerää, mutta eipä tämä Herran ja ihmisen liittokaan mikään…) lisäksi runoviitteitä löytyy niinkin läheltä kuin Shelleyn Ozymandiaksesta vuodelta 1818! Hyvä runo, dänkki meemi.

-Vuonna 2017 whiteboyt eivät siis vieläkään ole ironisia käyttäessään antiikin/keskiajan/romantiikan kliseitä pop-oopperoidensa tykötarpeina.