Siirry sisältöön

Pelaamisesta, osa I: intensiteetti, palautekierto, riippuvuus

marraskuu 10, 2018

Joskus 1,5 vuotta sitten minun oli tarkoitus kirjoittaa blogitekstisarja pelaamisesta, mutta sain valmiiksi vain tämän ensimmäisen osan, jonka jätin lopulta julkaisematta. Tässä se on, sillä eräs ystäväni kehui minulle juurikin Hollow Knight -peliä, jota tekstini käsittelee. Kenties sarjalle tulee vielä jatkoa. Tekstin alkujaan kirjoitettuani, erään lomakauden päätyttyä, vedin ns. kylmät kalkkunat ja yksinkertaisesti poistin kaikki pelini. Välissä elämässä varmasti tapahtui jotain, esimerkiksi toimeentulon hankkimisen kannalta. Hetkeen en pystynyt pelaamaan lainkaan. Välillä oli puolestaan aikoja, jolloin en pystynyt tekemään muuta kuin pelaamaan, koska maailma tuntui liian sietämättömältä. Tämä on ollut päätään nostava ongelma läpi elämäni, joka ei ole välttämättä johtunut mistään ”huonoista ajoista”. Toisinaan jokin pelimaailma vain pakottaa sisäänsä ja ajaa kuihtuvan todellisuutemme yli. Onhan joka tapauksessa ilmiselvää, että pelit, huumeet, virtuaalitodellisuudet jne. tulevat olemaan keskeinen ihmiskunnan tulevaisuuden kysymys tai ongelma, mikäli selviämme ovella kolkuttelevasta, ”suuren filtterin” testistä, eli lajina itsemme hengiltä keittämisestä. 

 

 

I

Astun huoneeseen, näyttö lukkiutuu yhden ruudun alueeksi ja pomotaistelu aktivoituu. Ovet sulkeutuvat ja kuvan päälle ilmestyy kohdattavan pomon nimi. Seuraa 2-3 sekunnin mittainen pieni animaatio, sen aikana pomoa ei voi vielä vahingoittaa.

Ns. oikeassa elämässä muutama sekunti on vain pisara, mindfulness-aikayksikkönä olematon, silmänräpäyksien määre. Harva asia silti turhauttaa ja raivostuttaa minua yhtä paljon, kuin nuo muutamat sekunnit, joiden aikana en voi tehdä pelissä mitään. Juuri pelaaminen on äärimmäistä keskittymistä siinä mielessä, että silloin totisesti katoaa maailmasta ja ajan pienet idiosynkratiat havaitsee mitä sattuvimmin.

Nopeatempoisessa pelissä, kliseen omaisesti, muutama sekunti on ikuisuus, jatkuvasti. Tunteja ja taas tunteja kerrallaan. Kolmessa sekunnissa ehdin lyödä miekallani (tai kynnelläni/naulallani, mikäli haluaa noudattaa pelaamani pelin alkutekstiä) viisi kertaa, olettaen että olen varustanut hahmoni tietyllä amuletilla. Viisi ei ole vähän: tässä vaiheessa peliä lyöntimäärä kukistaisi lähes jokaisen rivivihollisen toistaiseksi tuntemani pelimaailman alueella. Nämä ovat vain termejä, älä juutu niihin. Voit kuvitella amuletit tai aseet joksikin itseäsi kiinnostavaksi, kuten koiriksi, aurinkotervehdyksiksi, patikointiretkeksi trooppisella saarella tai kaljapulloiksi. Joka tapauksessa aika on pelissä lyöntejä ja lyönnit rahaa, jos raha mitataan jatkuvassa ongelmanratkaisemisessa ja mielihyväpalautekierteen jatkamisessa (ja mitäpä ei mitattaisi).

Kun näen pomon ensimmäisen kerran, sen aktivoitumisanimaatio — tunnelman ja ns. flavourin (maun), pelikokemuksen syventämisen (vrt. asuntosi sisustaminen tai kivan mausteen käyttö kardemumma-aamupalaherkussasi) — vuoksi ohjelmoitu taisteluhuuto on jännittävä. Viidennellä kerralla nähtynä innostus on laantunut merkittävästi. Viidennellä kymmenellä kerralla kiroilen ja puuskutan, naputan raivoissani ohjaimen nappeja vaikka tiedän ettei animaatiota voi skipata. Kuka idiootti ohjelmoi näitä hukkasekunteja, näitä sokeita pisteitä taisteluun, joka on näin tautisen vaikea? Tietenkin hukka-aika on pelintekijöiden tietoinen valinta, empiirisesti testattu ja rakennettu työkalu pelaajarotan koukuttamisessa.

En ole lahjakas tai edes hyvä pelaaja, ainoastaan kokenut ja paljon nähnyt. Opin aina lopulta, pitkällisen jankkaamisen kautta, oman aikani ottaen. Onni ja epäonni tasapainottuvat, kun toistokerrat lisääntyvät. Toisinaan käy hyvä tuuri ja pomo toistaa useasti peräkkäin jotain tiettyä liikettään, jonka aikana on helppo lyödä takaisin. Yleensä pomo kuitenkin rikkoo jo selkäpiihini hahmottumaan alkanutta kaavaansa ja suistaa koko yrityksen häkellyttävään sekasortoon. Kuin rumpalin kapula yhtäkkiä lipsahtaisi ja lävistäisi basistin silmän. Silloin mikrokohautan olkiani tai kiroan ja aloitan uudestaan. Toisinaan keskittymiseni herpaantuu ja menetän malttini, mistä peli rankaisee armotta heti. Inhoan tätä pomoa. En voisi kuvitellakaan tekeväni juuri nyt mitään muuta. Kaikki muun on banaalia ja hidasta, dynamiikatonta. Palkintoni on oleva se hetken rauha, joka taistelun jälkeen odottaa. Mahdollisuus tutkia maailmaa lisää. Pomo itse on lopulta vain tulppa ja este.

On vaikea arvioida, kestääkö keskimääräinen yritykseni kaksi minuuttia, viisi minuuttia vai enemmän. Useaan vaiheeseen jaetun taistelun aika on rytmitykseltään ja emotionaaliselta stressitasoltaan joka tapauksessa jotain muuta. Liikeradat alkavat tulla automaattisesti, vastustajan seuraavasta liikkeestä kertovat eleet (tämän verran vaikeissakin peleissä pelaajaa tullaan vastaan) tunnistaa, vaadittavien lyöntien määrän tiedostaa.

Tätä kyseistä pomoa olen yrittänyt voittaa nyt 3-4 tuntia, kahdessa eri sessiossa. Aina uudestaan sama, muutamia kymmeniä sekunteja kestävä matka alueelle. Sama turhautuminen pienestä viiveestä. Hetken intensiivisyys. Jokin virhe. Kuolin- ja heräämisanimaatiot, muutaman sekunnin kumpikin. Latausajat. Kertokaa nämä usealla kymmenellä, kertokaa ne viidelläkymmenellä.

Kun sitten lopulta voitan taistelun, en ole enää erityisen helpottunut. Opin jo monta tusinaa yritystä sitten, kuinka voin voittaa. Sen jälkeen olen vain kirnunnut tiettyä kaavaa, odottanut että suoritustasoni pysyisi siinä määrin tasaisena, että saan vastustajan hengiltä. Tässäkin on saattanut vierähtää tunti. Virheitä ei tarvitse montaa.

Taistelun jälkeen oloni on lähinnä vähän hölmö ja lammasmainen, kuten kaikkien tekojen jälkeen; tähän käytin juuri aikaa vain siksi, että jotain tekisin. Tai Hollow Knightin tapauksessa siksi, koska pelintekijät haluavat pitää yllä tiettyä, raastavaa vaikeusastetta.

Vasta myöhemmin opin, että hahmoltani puuttui muutama kyky, jotka kyseiseen pomoon saavuttaessa olisivat olleet jo saatavillani ja jotka olisivat merkittävästi helpottaneet taistelua.

 

 

II

Souls-sarjan pelien (Dark Souls 1-3, Demon Souls, Bloodborne) ja ns. soulvanioiden (jollaiseksi myös Hollow Knight on laskettavissa) pelaajien keskuudessa muistetaan aina puhua siitä tyydytyksen tunteesta, ”rushista”, joka tulee kun taistelun lopulta voittaa. Itse en varsinaisesti kaipaa näitä ”huippuja”, vaan pikemminkin tasaista immersiota, tilaa jossa oleskella. Haaveiltua ja rakennettua pelimaailmaa, joka antaa kyllä tarpeeksi, mutta jättää silti sen verran kertomatta ja näyttämättä, että mieleni alkaa heti keksiä lisää tarinoita ja merkityksiä. Niinpä kun pelaan, kirjoitan samalla jatkuvasti, mutta ilman uuvuttavaa, manuaalisen työnteon vaativaa ajanhukkaa. Tämä on yksi keskeisiä luovaan työntekoon liittyviä ongelmiani: minua kiinnostaa keskimäärin kirjoittaa kokemalla ja kokemastani, ei kokea kirjoittamalla.

Kenties tämä kertoo loppuasukkaansieluni laiskuudesta, horroksesta, kaipuusta lämpökuolemaan. Mietin usein onko mieltymyksessäni jotain ajankuvallista, vai onko kyseessä vain yksilötason patologinen ääri-ilmiö: tilanne, jossa niin tilallisuus, viihtyisyys ja kodikkuus mutta myös toisaalta toiminta ja dynamiikka tuntuvat olevan piirteitä, jotka ovat paenneet virtuaaliseen, elävät enää siellä. Pelimaailma on tarkoitusta varten rakennettu maailma, mutta siellä palautuu myös oleminen estetiikan, rajoittamisen, välityksellä. Koko elämäni ajan olen tuntenut, että ns. reaalisessa maailmassa ei tapahdu yhtään mitään. Niinpä esim. Baudrillardia, Viriliota tai Debordia on vaikea syyttää älyllisestä runkkaamisesta, jos ja kun heidän kirjoituksensa vastaavat täysin omaa todellisuuttani, jo ennen kuin tutustuin heidän ajatteluunsa.

Samalla puhun riippuvuudesta tai ahdistuksesta, kenties masennuksesta. Kaikki edellä kuvailemani löytynee esimerkiksi peliriippuvaisuuden oireluettelosta. Taipumukseni tiedostaen pelaan keskimäärin vain sellaisia pelejä, joissa on narratiivinen kaari: alku ja loppu. Sellaisen voi läpipeluun jälkeen poistaa ja unohtaa; siirtyä seuraavaan tai tehdä kylläisenä hetken ajan jotain muuta. Ongelmallisempia ovat pelit, joita voi pelata loputtomasti. Ne minun täytyy yksinkertaisesti lopulta poistaa, sillä mikään muu ei auta. Tetriksen ikuisuus, vaikken Tetristä pelaakaan. Mieleeni tulee nyttemmin mustamaalatun koomikko Louis C.K.:n vitsi siitä, miten on vaikeaa perustella lapsille huumeiden haitallisuutta: niillä kun on myös taipumus ratkaista kaikki kuviteltavissa olevat ongelmasi.

Yleensä pelaamisen lopettamiseen tarvitaan ensin se, että jokin raja ylittyy ja minulle tulee tarpeeksi huono olo tai ns. itseinho. Itseinho on puolestaan jotain, jonka sosiaalinen yhteiskuntahierarkia heijastaa minuun huolestuneen aikuisena syytepuheena: et toteuta potentiaaliasi, ulkonäkösi alkaa huonontua, verkostot jäävät luomatta, ura rakentamatta, et ole parisuhdenollasummamarkkinoilla haluttava, kuolet nuorena.

Toki kaikki maailmassa on viime kädessä samantekevää, eikä ontologisesti ole eroa sillä, vietänkö elämäni pelaten ja nauttien vai osakkeenomistajien pottia kasvattaen ja kärsien: jokainen edes etäisesti älykäs ihminen ymmärtää tämän. ”It is a tale told by an idiot, full of sound and fury signifying nothing.” Mutta jos tänne on toisaalta sosiaaliseksi olennoksi synnytty, kai peliä nimeltä yhteiskunta pitäisi pelata. Kai.

Edellisen pohjalta ehkä huomaa, etten sinänsä tuomitse pelaamista millään tavalla. Minun on vaikea perustella, miksi jokin muu riippuvuussuhde (kuten työ, liikunta, juominen tai perhe) olisi sen parempi tai oikeampi tapa viettää aika tällä planeetalla. Kysehän on viime kädessä vain säännöstelystä ja tasapainosta siinä määrin, että onnistuu huiputtamaan itseään.

Palaan lopuksi erityisesti vaikeiden pelien pelaamisesta saatavaan ”rushiin”. Päteekö sama elämään yleensä? En tiedä, teenkö tai harjoittelenko jotain saadakseni sitten tyydytystä siitä, kun huomaan hallitsevani uuden taidon tai tietokokonaisuuden.

Ehkä olen vieraantunut turhan paljon laboratoriorottasielustani, sillä rotissa ei ole mitään vikaa. Tyydytynkö, kun olen julkaissut uuden kirjan tai oppinut jonkin jooga-asennon? En voi sanoa uskovani tavoitteellisuuteen. Jotain saavutettuani en ole ylpeä itsestäni, paitsi egoistisesti; sitä ylpeys on. Pikemminkin saan olla hetken rauhassa ilman, että tarvitsee miettiä talouden alueella olemista. Ylpeyden yllä lepää opettajamainen home. Lasta yritetään kasvattaa osaksi yhteiskuntaa tavoitteilla ja muualta häneen heijastetulla ylpeydellä, joka on viime kädessä vain järjestelmän katse. ”Tärkeitä” asioita tuntuisivatkin olevan lähinnä ne, joita voi tehdä ilman tavoitteita. Mitä sellaiset asiat ovat? Onko niitä?

Toisaalta: pelin vaikeus on elintärkeä osa peliä. Dark Souls ei olisi Dark Souls ilman vaikeuttaan. Hollow Knightista puuttuisi se jokin, ellei siinä olisi myös kasa järkyttävän turhauttavaa, tuntikausien tylsää toistoa vaativaa hevonpaskaa. Monille pelaajille tämä vaikeus on erottautumisen strategia: naputelkaa te kännykkäpelejänne tai sudokujanne, kovat irmat pelaavat Dark Soulsia, kuolevat tuhansia kertoja ja NAUTTIVAT siitä. Toki on niinkin, minussakin elää indie/underground-henki. Varsinkin siinä mielessä, että yleinen on aina epäilyttävää, ja vaikka nautin yleisesti, saan pääasialliset kicksini jostain reuna-alueilta tai unohduksiin painuneista koloista. Neil Young, Kanye West ja bisse on ihan ok, mutta avantgardistinen esoteria on kiinnostavampaa. Jne.

Toisaalta Souls-sarja on jo niin suosittu, palkittu ja vaikutusvaltainen, että ns. vaikeista peleistä on tullut oma alalajinsa muiden joukossa. Hollow Knight voitaneen listata soulsvaniaksi ja ennen kaikkea metroidvaniaksi – alagenre, jonka edustajia löytyy Steamista nopealla vilkaisulla useita kymmeniä.

Mutta kuten kaikkeen muuhunkin, myös vaikeuteen tottuu. Siitä tulee normi. Se johtaa siihen, että pelien vaikeustason ruksaa heti alkuun hard-modelle, mikäli haluaa mekaniikalta ns. haastetta. Pelimaailmaan, estetiikkaan, tilallisuuteen tämä ei suoranaisesti vaikuta, ainoastaan siihen, miten helposti tai hankalasti pelillisestä puolesta kävelee läpi. Ehkä voidaan (hyvin) kärjistetysti sanoa, että Dark Souls palautti pelaamiseen oppimisen, kolikkopelien vaatimustason, pelkän etenemisen lisäksi. Samalla sen pelattavuus on omaa luokkaansa. Sama pätee Hollow Knightiin. Kitkattoman sujuvuuden, ohjaustuntuman tiukkuuden ja nopeuden jälkeen muut pelit, elämästä puhumattakaan, tuntuvat patakintaiden kanssa ohjatuilta leikkuupuimureilta.

Tässä videossa voi nähdä kyseisen pomotaistelun, joskaan ei itseni pelaamana. Se kestää 3 minuuttia.

Mainokset

Antti Nylénin Häviö, eli vuonna 2018 luettu, osa 5

marraskuu 6, 2018

Tiedätte tyypin: reippaan ja säntillisen taidealan toimijan, jolle on kunnia-asia olla valittelematta alituista rahapapereiden täyttelyä. Hän on alistunut lomakkeen logiikalle tavalla, jota psykologiassa kutsutaan hyökkääjään samastumiseksi. Apurahoja anellessaan nämä tehotaiteilijat ovat kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoisia uraihmisiä, että he ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä, yhteiskunnan laidan yli heitettyjä epäihmisiä.

Tai:

Ainoa nimitys, jonka olen omalle yhteiskuntaluokalleni keksinyt on valkokaulusköyhälistö. Sana ei taida olla käytössä nykyisin? Mutta paremman puutteessa sillä voisi kuvata korkeastikoulutettujen kynänpyörittäjien — kuten yrittäjäksi pakotettujen koodaajien ja vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten — joukkoa, jolta täydellisesti puuttuu sekä luokkaidentiteetti että keskinäisen solidaarisuuden taju.

Tai:

Sillä vaikka lama tuli ja meni (ja tuli ja meni), ”leikkauspolitiikka” tuli ja jäi. Saatana hallitsee. Tietenkin on hienoa, että yhteiskunta avoimesti ja suoraan kertoo vihaavansa köyhiä, vaikka nämä itse sen jo kokemuksesta tietävätkin.

Jne.

Häviöni on hiirenkorvilla (ei koirankorvilla, koska nämä ovat kovin pieniä!) ja vastaavia pätkiä on tarjolla kymmenittäin. Tämä on minulle harvinaista; en alleviivaile tai merkitse kirjojani, toisinaan kirjoitan joitain asioita muistiin käyttääkseni niiden ajatuskulkuja myöhemmin omissa teksteissäni. Mutta hiirenkorvat siksi, koska ajattelin bloggaavani teoksesta. Huomasin kuitenkin oitis äityväni samanlaiseen alleviivauskuumeeseen (hiirenkorvat siksi, ettei minulla ollut lyijykynää), jota podin aikoinaan yliopistoon tullessani, kun olin nuori ja innokas.

En vielä tuolloin osannut määritellä, mikä oli kulloisestakin luettavasta pääsykoe- tai tenttikirjasta se kaikista tärkein osuus tai tiivistymä. Niinpä kaikki tuntui minusta yhtä tärkeältä. Vasta myöhemmin opin, ettei mitään tärkeää ole, että on vain dataa, jota seulotaan, käytetään ja muokataan omia tarkoitusperiä varten. Opin myös, että kaiken datan änkeminen omaan päähän on mieletöntä, onhan se koska hyvänsä tietoverkoista tai digitaalisista tietokannoista saatavilla (vaikka silloin antaudutkin algoritmille, joka luo sinusta tarkemman kuvan kuin mihin oma äitisi kykenee jne). Kenties yliopistot ja koulut ovat vähitellen saapumassa samaan johtopäätökseen. Tärkeää ei ole niinkään tiedon varastoiminen (pänttääminen), vaan sen soveltaminen ja tulkitseminen (oppimispäiväkirja, esseet, pommien rakentaminen).

Miksi sitten Nylénin tapauksessa hiirenkorvailin niin paljon? Koska affekti, koska tyyli, koska ”tämä tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta”? Varmasti näin on, tai siis tietenkin on. Nylénin tekstin muodostama ääni on siinä määrin vastaansanomaton, että lukijasta (minusta) alkaa tuntua jokaisen lauseen olevan tosi ja julkihuutamisen arvoinen ties missä blogitekstissä. Lukija haluaa olla osallinen, koska tuntuu siltä, että jokin meemi ottaa nyt valtaansa, herranen aika, ehkä tällä voi olla jopa YHTEISKUNNALLISTA MERKITYSTÄ. Teksti tenhoaa ja resonoi jne. Nylén itse luultavasti sanoisi, että senkin mielettömät, millään kirjallisuudella ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Mutta kuka minä olen laittamaan sanoja toisten suuhun.

Tällainen onkin myös mitä suurinta hulluutta: miksi toistelisin suureen ääneen asioita, jotka kuulijat voisivat aivan yhtä hyvin lukea varsinaisesta kirjasta? Mitä on tämä PÖHINÄ? Onko tämäkin vain taas yksi valkoisen cis-miehen martyrologia? Siksikin lopetin hiirenkorvamuistiinpanojeni kirjaamisen tänne. Lisäksi pelkään tekijänoikeuslakia, vaikka Nylén lainauksista tuskin pahastuu. Lukekaa muuten myös tämä Emilia Kukkalan hyvä teksti. Se on vielä aivan toisella tavalla tarkka kuin tämä nopea muistiinpanoni.

Mutta mikä ”ääni”? Nylénin ollessa kyseessä puhutaan usein ensimmäisenä juuri tyylistä, jota pidetään loistavana, vaikka harva osaakaan määritellä heti, miten tai miksi. Nyt puhutaan rehellisyydestä, rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta. En teeskentele, että jaksaisin tehdä kunnollista tyylianalyysia, tai että edes pystyisin siihen, mutta rehellisyys Häviön tapauksessa liittynee nimenomaan tekstin ”sisältöön” ja sen yhteiskunnalliseen kytkökseen. Ehkä tämä on ns. materialistinen katsantotapa (mikäli mitään mistään ymmärrän): uskotaan siihen, että kirjoitettu on jossain yhteydessä sosio-ekonomiaan, arvoihin, päätäntävaltaan; vähän enemmän sönkön alueelle mentäessä sanotaan, että teksti osallistuu noiden rakenteiden uudentamiseen ja luomiseen. Mutta pointti on se, että tullaan lähemmäs ”normaalia” lukijaa ja arkea, toisin sanoen työehtoja, suhdetta pääomaan ja lisäarvon tuotantoon.

Tämä taasen mahdollistaa sen, että voidaan sanoa: ”Nylén on uudessa teoksessaan yhteiskunnallisempi kuin koskaan!” Siis nautittavan ja nasevan lisäksi, vaikka toisaalta teksti on sitä juuri siksi, koska tällainen ”materialistisempi” (lue: ei-fiktiivinen) kulma on vaihtelua, mikä taasen on yhteydessä tyyliin ja muotoon; Nylén kirjoittaa työnsä ehdoista, elämästään, toimeentulostaan ja realiteeteistaan ilman ylenpalttista ”maalailua”. Ovatko nämä sitten tyylin tai estetiikan kysymyksiä vai politiikkaa ja ideologiaa, en osaa sanoa. Tuntuu, että samoista asioista puhutaan eri termeillä. Ideologian alueelle varmasti astuisin viimeistään silloin, jos sanoisin ettei sillä ole mielestäni niin väliä. Nylénin aiemman tuotannon käsittelyssä on ollut paljon juuri tätä keskustelua (”onko tämä fiktiota, onko tämä esseetä, mitä ylipäänsä on essee, onko tekijä kuollut, no ei ole”), mitä hän Häviössä käsittelee itsekin, tosin omaan tuttuun tapaansa, joka ei varsinaisesti tee hullua hurskaammaksi, jos ja kun halutaan selkeitä ja ymmärrettäviä vastauksia. Hyvää kirjallisuutta se toki on.

Rehellisyys Häviössä syntyy käsittääkseni siis siitä, ettei asioita kätketä tai seuraamuksia pelätä materialistisessa lihatodellisuudessa, jossa kehomme tanssivat keskenään erilaisten nokkimisjärjestysten, nollasummapelien ja instanssien miellyttämisen muodossa. Tällaiseen, itsetuhoiseksi koettuun käytökseen johtaa yleensä vain tekijän tunne siitä, ettei ole ”mitään hävittävää”; ei enää pelkoa taloudellisesta toimeentulosta (koska se on jo retuperällä), ei enää pelkoa putoamisesta sosiaalisten kättelyverkostojen ja protokollien ulkopuolelle (koska siellä ollaan jo, haluttiin tai ei). Ja niin edelleen. Valtaosa maapallon väestöstä on näiden verkostojen ulkopuolella, mutta kyse ei olekaan siitä, vaan siitä, että niinkin ylistetty, palkittu ja luettu hahmo kuin Nylén voisi kokea näin. Onhan hän yksi etuoikeutetuista. Mutta toisaalta.

Samaan rakoon julkisessa keskustelussa on iskenyt viime aikoina esimerkiksi Ossi Nyman, joka onnistui löytämään vielä yhden tabun, joka on takapajuisuudessaan niin irstas että oikein hävettää (siis tabu, ei Nyman): militantin välinpitämättömyyden työmaailmasta, toimeentulotuella elämisen. Tärkeintä Nymanin tapauksessa on VALINTA: Nyman HALUAA elää niin. Juuri tässä tabu piilee. Juuri tämä saa niin duunarit ja möhömahamiehet kuin jakkupukunaiset ja rintamamiespuutaloasujat näkemään punaista (niin kuvainnollisesti kuin ideologisestikin) kautta koko ”poliittisen” spektrin.

Tässä välissä saapuisimmekin loppuvuoden toiseen ”tärkeään” kirjaan, nimittäin Pontus Purokurun hienoon Täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin ja samalla yleiseen ahdistukseen, uupumiseen, toimeentulemisen mielettömyyteen… Pontuksen kirjasta kirjoitan myöhemmin, jos jaksulia on. Purokuru mainitaan myös Nylénin kirjassa, joskin lähinnä epäsuotuisaan sävyyn.

Takaisin Häviöön ja sitä kuvaaviin adjektiiveihin, joita luomani olkiukot droppailevat. ”Nasevuus” tulee siitä, ettei teoksessa ”viestin” tiellä ole fiktiivisiä henkilöhahmoja, juonikulkuja tai etäännytettyä/performoitua kaunokirjallista kieltä. Nasevuuteen tosin kuuluu tehdasasetuksena myös se, ettei kieli ole myöskään ”huonoa” (siis perinteistä vastaan, vrt. esim. Ekholm, mahdollisesti myös Koko Hubara, jne jne), vaan tietyn klassillisen siisteyden sääntöjä noudattavaa. Tietenkään Nylén ei kirjoita kuin bloggari, teini, punkkari tai queer-oletettu. Se ei kuulu hänen tyyliinsä.

Rehellisyyden ja nasevuuden summana, juuri tällä tietyllä historiallisella hetkellä, saadaan siis tyyli ja/tai muoto nimeltä yhteiskunnallisuus.

This is all well and good, eikä minulla oikeastaan ole edes mitään muttaa. Samasta syystä minäkin nautin suuresti Häviöstä. Itse asiassa mieleeni tulee jopa hivenen Thomas Bernhard, joka jalosti mustasta, kohtuuttoman jyrkästä ja lähimain kaikkeen vihamielisesti suhtautuvasta sapestaan täydellisen algoritmin proosalleen. Vaikka Bernhardin teokset ovat yleensä romaaneja tai pienoisromaaneja, en ajattele hetkeäkään lukevani ”perinteisessä” mielessä fiktiota, kun luen Bernhardia. Ajattelen lukevani Thomas Bernhardin ajatuksia. Samoin ajattelen lukevani Antti Nylénin ajatuksia, kun luen hänen esseitään (tai monologiaan, jollaiseksi Häviö nimiösivulla tituleerataan). En tiedä mitä Bernhard tai Nylén itse olisivat tästä mieltä, mutta silläkään ei ole väliä. Tekijä on kuollut, vaikkei totisesti kuollut olekaan, pikemminkin zombie joka ei ymmärrä pysyä haudassaan. Tätäkin on moderni elämä ja ennen kaikkea kirjallisuus: keskenään näennäisen ristiriitaiset asiat eivät sulje toisiaan pois.

Samaisella silmänkääntötempulla Nylén pystyy oikeuttamaan kaunokirjallisen ”helmasyntinsä”, eli kirjoittamisesta, kirjoitustyöstä kirjoittamisen. Ajatuksessa on tietenkin vahva oletus siitä, että kirjallisuutta lukevat vielä muutkin kuin ne, jotka ovat itsekin kirjoittajia tai kulttuurintuottajia. Ehkä niinkin on. Ei mennä nyt sinne. Joutuisin uppoamaan sellaisiin suonsilmiin kuin ”korkea ja matala” tai ”taiteellinen” tai ties mitä. Ain’t nobody got time for that. Mutta tyyliä on myös se, että kirjoittaa vaikkapa elintasopakolaisesta tai keinosiementäjästä, vaikka yleisesti ajatellaankin tämän olevan sisältöä.

Joka tapauksessa materialistinen pohja oikeuttaa tämän, koska Nylénkin paljastuu (muutamista idiosynkratioistaan huolimatta) yhdeksi meistä/heistä/prekariaatista, jolla on toimeentuloon ja ihmisarvoiseen elämään liittyviä ehtoja. Samastuin hänen ahdinkoonsa vahvasti lukiessani kirjaa junassa, helpottuneena taas yhdet karja-ajot selvittyäni, matkalla Helsingin kirjamessuilta Jyväskylään. Samalla myös nautin lukemastani. Go figure. Kai sen näin kuuluukin toimia.

Kannen leimamuste muuten tahrii, erityisesti jos siihen erehtyy pudottamaan pisaran vettä.

 

Vuonna 2018 luettu, osa 4

marraskuu 5, 2018

Joseph Conrad: Heart of Darkness
Tähän liittyy hyviä ja rauhallisia ulkokirjallisia muistoja, kun luin kirjaa mökillä koleassa ja sateisessa juhannusilmassa, palavien puiden savua nuuskien kuin mikäkin pienhiukkasolento. Varsinainen takkatuli-idylli, vaikka olin huvimajassa pihalla, savulta tuoksuva pusakka ylläni. Tapoin kymmeniä hyttysiä, kuuntelin sadetta, poltin tulisijassa kalikoita ja luin lähemmäs 120-vuotiasta kuvausta ”pimeimmästä Afrikasta”.

Olin lukenut suomennoksen joskus lukioikäisenä, mutten tokikaan muistanut siitä juuri mitään. Alle katsoin pitkästä aikaa Coppolan Apocalypse: Nown sekä Herzogin (mielestäni edelleen hitusen yliarvostetun) Aguirren. Edellinen pohjaa Heart of Darknessiin, jälkimmäinen puolestaan dominikaanilähetyssaarna Caspar de Carvajalin (1500-1584) päiväkirjoihin. Heart of Darkness puolestaan pohjaa Conradin omiin kokemuksiin Kongossa 1890-luvulla; Conradia ns. ahdisti aika helvetisti nähdä omin silmin länsimaiden harrastama imperialistinen sorto, mikä myös peilautuu teoksessa vahvasti.

Kerronnallisesti HoD on 1800-lukulaisen kertojaperinteen narratiivinen lapsi, jossa on re-narrator, uudelleenkertoja. En ole varma onko termillä jokin vakiintunut suomennos, koska edellisistä kirjallisuustieteen opinnoistani on lähemmäs 10 vuotta. Joka tapauksessa tapahtumat kerrotaan after the fact, nuotiotulimuisteluina veneessa Thamesilla. Samalla Conrad pystyy vetämään paralleeleja Kongon ja Lontoon välille, Kongo-joen ja Thamesin välille. Kertoja Charles Marlow edustaa ns. järjen ja normaaliuden ääntä (Watson, Hastings, Humisevan harjun Lockwood jne), jonka kautta lukija pystyy peilaamaan kerrottua edes semi-neutraalisti, vaikka Marlow ei esim. siirtovaltapolitiikkaa hyväksykään. Semi-neutraali siksikin, koska HoD:n kerronta on symbolismia ja juoksutuksia tulvillaan.

Tarinassa paatti lipuu Kongo-jokea pitkin ja Marlow kuvailee näkemäänsä vuolain sanakääntein ja ajatusviivoin. Conradin kieli ei totisesti ole helpoimmasta päästä ja osa sanastosta on nykysilmään arkaaista, mikä tekee lyhyehköstä pienoisromaanista yllättävänkin hidaslukuisen. Modernismin peruskivijalka on siis ikänsä vuoksi paikoin dänkkiä kuin Pynchon. Samalla tekstin vuolaavaa virta (kai huomaatte nämä typerät jokimetaforat?) palvelee jatkuvasti paisuteltua jännitystä, matkaa kohti ”pimeyden sydäntä”, jossa mystinen eversti Kurtz, höyrähtänyt norsunluukauppias jota löytämään Marlow on lähetetty, hallitsee pientä alkuasukkaista koostuvaa valtakuntaansa.

Kertoiko Kurtzin hahmo jotain 1900-lukulaisen ihmisen luonteesta? Hänestähän tässä on joka tapauksessa kysymys. Ehkä paljonkin. Ehkei juurikaan. Sivuhuomautus: Oliko asekauppiaaksi Afrikkaan paennut Arthur Rimbaud yksi Kurtz muiden joukossa? Varmasti, joskin hänen legendansa seurasi kaikesta siitä, mitä hän teki ENNEN asekauppiuuttaan Afrikassa (toimi, jossa hän ei ollut merkittävän hyvä).

 

Chuangtse: Joutilaan vaelluksesta
Tapani mukaan (ja kansa hiljaa) en kirjoita tästäkään sen kummemmin, koska se vaatisi, kuten runot muutenkin, tarkahkoa lähilukemista. Taolaista runoilufilosofiaa 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mainiota, kuinkas muuten. Minun kirjoissani Pertti ja Kai Niemisen käännösurat ovat suurimpiin lukeutuvia kulttuuritekoja tämän maan kirjallisuushistoriassa. Jos minun pitäisi alkaa listata kirjoja, joita pelastaisin tulipalosta, olisi 20 tärkeimmän niteen joukosta 25% Niemisten kääntämiä teoksia.

Lukijaa saattaa ärsyttää se, kuinka vuodesta toiseen kehun vanhoja kiinalaisia ja japanilaisia vaeltajamunkkeja perustelematta sen kummemmin. Se on täysin ymmärrettävää, ärsyttää se minuakin. Ihmeellistä vanhojen erämaagubbejen ylistämistä. Näihinkin teoksiin pätee osaltaan impressionistinen (lue: surkea & adhd) muistini; erityisesti runokirjojen kohdalla muistan vain, että pidin tai en pitänyt. Toki sama pätee suureen osaan muustakin lukemastani, mutta toisilla tavoilla.

Runouden tai elegantin komposition kohdalla: on vaikea tuoda sivuilta isoja rakenteita mukanaan maailmaan, eikä se tavallaan kuulu asiaankaan. Jos katson maalausta, ei se kulje katsomisen jälkeen kanssani kuin vain tunteena; muut prosessit todentuvat ja aktivoituvat aina vain katseluhetkessä. Toisaalta jos palaan esimerkiksi muutamaa vuotta myöhemmin maalauksen äärelle, muistan sen (luultavasti) nähneeni, eikä se tunnu enää samassa määrin tuoreelta. Olen jopa saattanut tyhjentää sen täysin, vaikken saisikaan palautettua sitä mieleeni. Jokin minussa siis muistaa. Toisinaan mietin, miksi ylipäänsä luen kirjoja, jos ja kun muistini on tällainen. Kysymys on tietenkin typerä, koska on vain hetki, seuraava hetki ja taas uusi hetki.

Vastaavasti on ihmisiä, jotka muistavat lähes täydellisesti kaiken lukemansa. Tunnen muutamia heistä.

Vähän samoista syistä en kirjoita yleensä lukemistani uudemmista runoteoksista blogiini, koska en ensinkään muista niistä paljonkaan (paitsi että pidin tai en niinkään pitänyt), ellei teos ole kädessäni lähiluettavana. Koenkin runoteosten vaativan tarkempaa perehtymistä, ihan jo sen vuoksi, että tunnen keskimääräisen suomalaisen runoilijan henkilökohtaisesti. Niinpä, mikäli en esimerkiksi pitäisi jostain runoteoksesta X, koen jo henkilökohtaisista syistä, että minun pitää perustella ja alustaa kantani todella hyvin, olla läpinäkyvä ja historiallinen. Ja sellainen käy totisesti TYÖSTÄ. Vastaavasti en ole hyssyttely ja jees jees -dialektin ystävä, koska viime kädessä se johtaa ympäristökatastrofiin ja äärioikeiston nousuun. Namaste.

Toisaalta olen Poesian jäsen ja kustannustoimittaja, minkä vuoksi minun on vaikea sanoa, missä määrin olen tai en ole jäävi/ideologinen erinäisissä yhteyksissä. Hivenen samat syyt pätevät toki muutamiin prosaisteihinkin, mutta ”ongelma” ei ole niin laaja.

Toisaalta runoudessa pätevät (kuitenkin) hieman toisenlaiset dynamiikat ja lait; kun ei ole tarinaa, henkilöhahmoja tai ”löysää” leipätekstiä huippukohtien välissä, on lukeminen varsin erilaista kuin proosan tai tietokirjallisuuden tapauksessa. Esimerkiksi fraseerausta on paljon enemmän, mikäli sallitte kömpelön musiikkitermilainan. Tekosyyhän tämä(kin) viime kädessä on, mutta en ole (ainakaan vielä) kehittänyt samanlaista ”pienoisesseen shorthandia” runouden käsittelyyn. Mutta ehkä vielä joskus, jne.

Muinaisten japanilaisten ja kiinalaisten runoteosten tapauksessa annan ajan ja paikan luoman kuilun oikeuttaa niiden mainitsemisen listoillani!

 

Claire Weekes: Self-Help for Your Nerves
Hupsua: 60-luvulla ahdistusta, paniikkia ja depressio-oireita tunnuttiin tituleerattavan ”hermoromahduksena”, mutta oirekuvauksiltaan tohtori Weekesin läpileikkaus tuntuu varsin sattuvalta ja osuvalta vielä 50 vuotta myöhemmin.

Self-help -kirjallisuudelle (jos kohta tämä oli sellaista jo vuosikymmeniä ennen varsinaista ”buumia”) kuuluu tietenkin naureskella, mutta jos ja kun takana on vuosikymmenten mittainen kokemus käsiteltävän asian parissa, voi tuloksena olla oikeasti helpottavaa ja toivoa antavaa kirjallisuutta, kuten tässä tapauksessa. Myönnän tämän helppolukuisen ja pienen kirjan olleen yksi merkittävä tukipilari vaikean menneen kesän aikana.

Weekes oli 1900-luvun alkutahdeilla syntynyt australialainen lääkäri, jota pidetään yhtenä kognitiivisen terapian pioneereista. Sikäli en tiedä onko juuri kognitiivinen suuntauksena se omin juttuni, se kun on viime kädessä kuitenkin ”vain” melko käytännöllistä, mutta ainakin Weekesin kirjan verran suosittelisin sitä itse kullekin. Ns. perusjutut haltuun ennen kuin lähdetään HELVETILLISEN NEUROEETTERIN SYÖVERIIN!

 

Kathy Acker: Blood and Guts in High School
Luin tätä alkujaan eräänlaisena referenssiteoksena Luonteiden kuvituksia varten, kun tuumiskelimme sitä, kuinka kuvituksia kirjallisuudessa on käytetty tekstin ohessa. Lopulta annoin Jaakolle vapaat kädet ja lopputulos on fantastinen. End of advertisement.

Käytännössä Ackerin cut-up -kulttiklassikon (Burroughs oli Ackerin keskeinen vaikutin) sikäli mainiot kuvitukset ovat kuitenkin muusta tekstiä melko itsenäisiä kokonaisuuksiaan ja käsittääkseni osa niistä oli ollut esillä taidegallerioissa jne.

Itse kirja on synkkää tylytystä: 10-vuotias päähenkilö Janey ajautuu ahdingosta toiseen ja lopulta kuolemaan. Kirja alkaa siitä, kun Janey elää enemmän tai vähemmän insestisessä suhteessa omaan isäänsä, mutta lähtee omille teilleen, koska isän uusi tyttöystävä tulee mukaan kuvioon. Teoksen aikana Janey päätyy töihin leipomoon, jengiläiseksi, asumaan slummiin, prostituoiduksi ja lopulta seksiorjaksi Persiaan, jossa hän tapaa kirjailija Jean Genet’n, jonka kanssa joutuu vankilaan Alexandriassa. Kyllä, tämä on metafiktiota. Lopulta Jean kuolee syöpään, kuten lopulta myös Acker itse, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin.

Kerronnallinen laatu heittelee sisäänrakennetusti jo metodinsa vuoksi; proosaa, kuvitusta ja runoutta sekaisin, vaihtelevia narraatiotekniikoita ja cut-upia on vaikea hallita pidemmässä muodossa ilman, että lukuasennosta tempautuu ulos tämän tästä. Ehkä Ackerin teosta voisi kutsua myös punk- tai zine-estetiikaksi (Acker kirjoitti teoksen jo 1978, mutta julkaisu tapahtui vasta 1984): vaikutus syntyy pikemminkin affektien ja leikkausten, ei niinkään syventämisen tai paneutumisen kautta. Parhaimmillaan vapauttavaa ja nasevaa, heikoimmillaan hieman tylsää ja puuroutuvaa. Ehkä kulttijutut ovat aina sellaisia?

 

Michael Herr: Dispatches
Mennyt kesä oli säänsä puolesta minulle helvetti, enkä voi odottaa kuin kauhulla tulevia vuosia, mikäli säätilojen kehitys jatkuu tällaisenaan, ja miksei jatkuisi. Niinpä tuntui täysin luontevalta lukea tätä Vietnam-reportaasiklassikkoa puiston hellekuumuudessa maaten, kun ympärillä pörräsivät Nestle Rally Finlandin ralliautot, helikopterit ja hävittäjälentueet.

Herrin kirjasta on otettu yksityiskohtia/vaikutteita mm. Full Metal Jacketiin ja Apocalypse: Now:hun, minkä lisäksi raportit ja kuvaukset ääriolosuhteista ovat jo valmiiksi kiinnostavaa viljelysmaata kirjallisuudelle. Tietenkään sotakuvaajat ja -kirjeenvaihtajat eivät olleet niin tiiviisti ”in the Shit” kuin varsinaiset merijalkaväen sotilaat, jotka olivat Vietnamin kauheimpiin loukkoihin heitetty tykinruokaosasto, kun asiaa katsotaan usalaisten vinkkelistä. Mutta Herr liikkui nimenomaan merijalkaväen mukana ja oli mukana myös taistelutilanteissa.

Teoksessa on ripaus sitä gonzoa ja 60-70-lukulaista psykedeliaa, jollaiseen ei nykykirjallisuudessa enää törmää muutoin kuin retron kautta. Omassa mielessäni tämä yhdistyy osaksi villistä lännestä juontavaa southern gothicia (nähdäkseni tämä on se perinne, jonka vuoksi Deleuze nosti angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaiseksi suhteessa eurooppalaiseen, mutta se on oma kysymyksensä), vaikka kirjallisuushistoriallisesti tällainen väite olisi varmasti kyseenalainen. Mutta minua kiinnostaakin energia, ei määritelmien objektiivinen mitattavuus.

Joka tapauksessa kiinnostava ja vetävä kirja, jonka iskevyyttää toisinaan vaimentaa, toisinaan vahvistaa  kerronnan hivenen fragmentaarinen luonne: Herr oli milloin täällä, milloin tuolla, välillä kerrotaan yleisemmin sodan kehityksestä valtiollisella tasolla, välillä jostain tietystä pienestä nujakasta tai yksittäisten sotilaiden luonteenpiirteistä jne. Fragmentaarisuus vielä korostuu teoksen suhteellisen lyhyyden vuoksi (260 sivua). Ehkä tämä johtuu myös osittain siitä, että välillä Herr ei oikein osaa päättää, kirjoittaisiko mikro- vai makrotasolla, vaikka ilman muuta tässä on kyse nimenomaan silminnäkijätasosta. Polito-ekonomiset analyysit Vietnamista pitää hakea jostain muualta.

 

Gillian Flynn: Dark Places
Pidin varsin paljon Flynnin debyyttiromaanin pohjanneesta HBO:n Sharp Objects -minisarjasta; se on minun kirjoissani lähivuosien parasta rikosdraamaa, kuvakerrontaa ja äänisuunnittelua myöten. Samalla se on Amy Adamsin tour de force, jne.

Niinpä ajattelin että heck, luenpa yhden näistä Flynnin jännäreistä, näitähän myydään kuin leipää. Tulos on vähemmän yllättäen se, että valitsisin edelleen ja aina hyvin tehdyn tv-sarjan hyvin tehdyn jännityskirjan sijaan. Miksi? Koska kaikki se, mitä Flynn tekee ”psykologisen kerronnan” ja proosan tasolla voidaan tehdä paremmin ja ekonomisemmin audiovisuaalisesti (ekoLOGIA onkin sitten aivan toinen kysymys) väreillä, leikkauksilla, rytmityksellä, äänen ja musiikin käytöllä… Nimenomaan tarinankerrontaanhan kirjallisuus on nykyään mitä heikoin väline! Varsinkin jos ihmisten sisäiset maailmat ovat niin standardisoituja, kuin mitä ne keskimäärin kerronnassa tuntuvat olevan. Käytännön vastaanoton tasolla (siis omalla kohdallani) tämä hivenen perverssisti johtaa siihen, että koen aikaani hukattavan aina, kun viihdekirjailija kuvaa hahmojen sisäistä maailmaa. Se on hidasta, tylsää ja ilmiselvää.

Toisaalta Flynnin pitäisi olla tässä vieläpä varsin hyvä. Ehkä hän onkin. Hänen kirjansa menisivät lähes sellaisenaan kuvakäsikirjoituksesta; on sopivasti takaumia, on näkökulmakerrontaa. Kyllä nykyaikaisessa prestiisi-televisiotuotannossakin pitää olla ainakin kaksi eri aikatasoa ja jaksosta toiseen vaihtuvia näkökulmia (vrt. vaikkapa Netflixin uunituore, sinänsä loistava The Haunting of Hill House). Mutta jos ja kun itseensä vetäytynyttä päähenkilö ahdistaa ja masentaa, voitaisiin se kuvata nopealla kuvalla hänestä nuutumassa sohvallaan harmaassa ja ankeassa valossa menettämättä juuri mitään yhtään mistään psykologisesta syvyydestä juuri siksi, koska tilanne on niin yleisesti jaettavissa ja banaali.

Toki kirjan päähenkilö on Flynnille tyypillinen erityiskohtalo: kolmekymppinen nainen, jonka perheen (kaksi siskoa ja äiti) hänen oma isoveljensä murhasi (tai ei murhannut) raa’asti kun nainen oli vielä pikkulapsi. Sittemmin Flynn jalosti samaa erityishenkilökaavaa muuntelemalla läpimurtoteos Gone Girlinsä päähenkilön/antagonistin. Itse asiassa kirja on jopa kaltaiseni kosmisen nihilistin makuun melkoinen downer; niin sisäisesti kuin ulkoisestikaan kauniit hahmot loistavat poissaolollaan. Päähenkilö on ihmisraunio, hänen kohtaamansa ihmiset hylkiöitä tai friikkejä, eikä kukaan kirjan aikana varsinaisesti kasva tai kehity, vaikka jonkinlaista vapahdusta tai selkeyttä asioihin ehkä saadaankin.

Mutta kasvu ja kehitys ovat toisaalta juuri niitä Hollywood-kliseitä, joihin en itse usko, joten miksi vaadin niitä? Ehkä siksi, että niiden kautta kirjalle löytyisi jokin muukin syy, kuin pelkkä ankeusporno. Tässä saattaa olla jonkinlainen ”mieskatseeni” ongelma: olisinko kiinnostuneempi, jos pääpaino olisi vaikkapa okkultismissa ja sarjamurhaamisessa sen sijaan, että pääasialliset tehot revitään sosiaalisesti yhteiskuntaan, sukupuoleen ja perheeseen liittyvistä ongelmista, kuten nyt?

Hyvin kirjoitettu ja taustatutkittu kirja, mutta toisaalta kuka hyvänsä uuttera ja keskiluokkainen osaa kirjoittaa ja taustatutkia.

 

Steven Shaviro: The Universe of Things: On Speculative Realism
Ihan näpsäkkä yleisesitys spekulatiivisen realismin ja objective oriented ontologyn virtauksista ja usual suspectseista nimenomaan ontologisella tasolla. Käydään läpi Harman, Meillassoux, Brassier jne. Keskuskysymyksenä tietenkin spekulatiivisen realismin ajama non-korrelationismi; ”metafyysinen realismi” vs. jälki-kantilainen korrelationismi.

Siis suomeksi sanottuna spere-tyypit vastustavat yleistä antroposentristä näkemystä siitä, että ihminen on aina välittäjänä havainnossa, ts. että ulkopuolisesta maailmasta ei voi saada tietoa, joka ei olisi jo aina valmiiksi ihmisen havainnon muokkaamaa. Periaatteessa teos on hyvinkin perustavanlaatuista, lukiofilosofian (hyvässä mielessä!) mieleen tuovaa juuri siksi, koska ontologisia ehtoja harvemmin enää mietitään, ainakaan julkisessa keskustelussa. Aiheensa puolesta teos on siis SEKÄ tylsä ETTÄ erittäin kiinnostava, mikäli näin voi sanoa.

En edes esitä muistavani mitään edellistä tarkempaa luonnehdintaa, varsinkin kun aloitin kirjan jo toissakesänä ja viimeisen kolmanneksen luin yli vuoden tauon jälkeen tänä vuonna. Shaviro on aina Shaviro, eli herran oman ontologisen kulman saa estetiikan, Deleuzen ja Alfred North Whiteheadin kautta. Whitehead on itse asiassa eräänlainen ankkuri ja johtotähti muutenkin, sillä Shaviro on ollut kovasti whiteheadilainen ainakin koko 2000-luvun. Ei, en osaa selittää millainen filosofi Whitehead on, sillä vaikka olen kiinnostunut Shavirosta, en ole niinkään kiinnostunut Whiteheadista… Shaviro on tavallaan pop- ja estetiikkavälittäjäaine, joka nakertaa Whiteheadin ”kovaa” filosofiaa ja oksentaa sitä sitten makeana ja nautittavana mössönä suuhuni.

 

Mark Fisher ja kummitukset, eli vuonna 2018 luettu, osa 3

lokakuu 20, 2018

Mark Fisher: Ghosts of My Life: Writings on Depression, Hauntology and Lost Futures & The Weird and the Eerie

Luin viime vuonna itsemurhan tehneen Fisherin kaksi viimeistä kirjaa alkukesästä, ennen enemmän tai vähemmän koko kesän ajan kestänyttä omaa paniikkikohtaus- ja depressioputkeani. Sinänsä asioilla ei ole suoraa yhteyttä. Fisherin itsemurha kosketti minua paljon, ei vähiten siksi koska olin niin kiinnostunut hänen ajattelustaan, mutta myös koska koin hänet sielunveljekseni nimenomaan esteettisesti. Tästä jatkossa lisää.

En tiedä tappoiko Fisher itsensä ns. ideologisen ajattelunsa vuoksi (tuskin), mutta lienee toisaalta hyvä miettiä, miten paljon tällainen kapitalismikriittinen, ”yliherkkä vasemmistolainen” ajattelu vaikuttaa mielialaan kaikessa ahdistavuudessaan ja toivottomuudessaan. Erityisesti, jos kyseessä on merkityksen ja tulevaisuuden/ajan/muutoksen tunteen katoaminen, kuten Fisherin (ja itse kunkin) tapauksessa on. Saavutetaanko sillä ylipäänsä mitään? Eikö olisi parempi vain vetää luukut kiinni ja vetäytyä katselemaan syksyn lehtiä ja haravoimaan? Viimeaikainen keskustelu ilmastonmuutoksesta on sitten vielä aivan oma pikantti lisänsä tähän vyyhtiin.

*

Toisaalta ainoa toinen vaihtoehto tuntuisi olevan juuri vetää luukut kiinni ja eristäytyä yhteiskunnasta. Tämä tuntuu hankalalta ratkaisulta, erityisesti jos on tietotyöläinen ja kirjailija. Mutta mitä on luukkujen kiinni vetäminen? Luostarielämä vaatii joka tapauksessa aina jonkin ulkoisen infrastruktuurin tullakseen toimeen. Myös buddhistiset yhteiskunnat kätkevät kaapunsa alle miljoonien poljettujen työläisten raadannan. Esimerkiksi minulla olisi kyllä mahdollisuus päästä katselemaan järveä kesämökillä tai mennä haravoimaan lehtiä lapsuudenkotiini omakotitaloalueelle, mutta olenkin törkeän etuoikeutettu. Halkojen hakkaaminen on elämysmatkailua ja luksusta, enkä nyt edes tarkoita sitä, mitä puiden polttaminen tekee pienhiukkaspäästöille, tai kuinka energiatehotonta asuminen haja-asutusalueella tai omakotitalossa on. Sellainen tuntuu intuitiivisesti sössötykseltä, mutta missä vaiheessa ilmastopuhe muuttuu sössötyksestä elintärkeäksi? Näsäviisas ja tosi vastaus on, että viimeistään 50 vuotta sitten, mutta you know. Entä jos sielu lepää mökillä? Entä jos on siellä kasvanut ja siihen tottunut? Miten se muuttuja sijoitetaan tähän ”uuteen” yhtälöön?

*

Entä onko kyse estetiikasta vai jostain muusta, jos joku toinen ihminen elää sossun tuella pienessä muovisessa huoneessa? Hänen ”kotinsa” on ruma ja ahdistava, mutta kenties hänellä on rikas sisäinen maailma? Entä jos hän opiskelisi, menisi töihin, saavuttaisi siedettävän elintason ja varakkuuden, voisi muuttaa isompaan asuntoon (hiilijalanjälki kasvaa), kalustaa sen mieleisekseen (hiilijalanjälki kasvaa), mennä töihin tuottamaan lisäarvoa abstraktille systeemille ja maksamaan enemmän veroja (hiilijalanjälki kasvaa), jossa työn tulos ei joka tapauksessa näy muuten kuin omana sisäisenä tarinana (hiilijalanjälki kasvaa)? Onko tämä luovuttajan ja fatalistin puhetta?

*

Joka tapauksessa downshiftaaminen on nyt historiallisestikin validi strategia, koska keskimäärin kaikki tuottava nopeuttaa ilmasto- ja ympäristökatastrofia. Tämä on vain kapitalistinen truismi, ei mitään yleistämistä tai provokaatiota. Mutta yhtäkkiä on aiempaa suurempi tenhovoima sanoa, että pukeudun jätesäkkiin ja kirpputoririepuihin siksi, koska mikäli ette ole huomanneet, ympäristö ja ilmasto menevät alamäkeen. Suuri kertomus mahdollistaa tämän. Ellei tämäkin ole kupla-ajattelua. Ehkä IPCC:n raportin ottivat toisissaan vain ne, joita ilmastonmuutos kiinnosti jo valmiiksi.

*

Yuval Noah Hararin näkemys: ihminen ei ole dominantti laji siksi, koska on älykkäämpi tai kehittyneempi kuin muut nisäkkäät, vaan koska ihminen lajina pystyy toimimaan yhdessä ennennäkemättömällä skaalalla ja luomaan ”tarinoita”, kuten jumala, raha, yhteiskunta, tiede tai kansallisuudet. Tai elämän tarkoitus. Tai ahdistus. Tai auvo. Tarina on oma sanani Hararin termille ’intersubjective reality’. Siis käytännössä kyky jakaa subjektiivisia kokemuksia toisten kanssa. Uskoa niihin. Luoda niille merkitys.

*

Nähdäkseni luukkujen kiinni vetäminen on laaja-alaista eristäytymistä näistä tarinoista. Selailin taannoin kirjastossa kirjaa rahapeliriippuvuudesta. Siinä mainittiin, että pelaamisen rajoittaminen toimii harvoin käytännössä. Ainoa vaihtoehto on täysi pidättäytyminen. Analogiani on epäreilu, koska en tiedä voidaanko koko ihmiselämästä puhua riippuvuussuhteena vastaavalla skaalalla. Tietenkin voidaan ja olen siinä määrin esteetikko ja runoilija, että itse niin teenkin, mutta ymmärrän ettei se ole terveen järjen tai objektiivisuuden kannalta tuottavaa tai jaettavaa tms.

*

Olen miettinyt paljon tätä Jussi Ahlrothin loistavaa kirjoitusta ja tehnyt sen tiimoilta päätöksen vähentää somea, pääasiallisesti juuri algoritmin ja addiktiokierteen vuoksi, en niinkään siksi, että se loitontaisi ihmisiä toisistaan. Varmasti se loitontaa, mutta ihmisiä loitontavat toisistaan pohjimmiltaan aivan muut syyt (köh * kapitalismi ja spektaakkeliyhteiskunta * köh). Blatantti ja kornikin esimerkki tukemaan väitettä, ajalta ennen internetiä tai edes tietokoneita: Camus’n Sivullinen. Tai hei, miten olisi Franz Kafka? Tai Don Quijote? Perhana, kapitalismia ei ollut vielä 1500-luvulla…

*

Fisheristä voitaneen puhua esteetikkona, vaikka hänen kuuluisin ja merkittävin teoksensa (ja terminsä) Capitalist Realism onkin ns. yhteiskuntateoreettinen. Fisher on siis yksi heistä (vai meistä?), joille termi on totalisoiva kehikko: kapitalismi on jälkipoliittinen malli, joka läpäisee ja syleilee niin kulttuurintuotannon ja ajattelun kuin työn ja koulutuksenkin. Jälkipoliittinen siksi, että sille on mahdoton keksiä vaihtoehtoa; Fisher katsoo jopa, että kapitalismi tuntuisi olevan ainoa mahdollinen systeemi, jonka puitteissa ekonomia ja ihmisluonto voivat yhdistyä.

*

Tällaisiin kysymyksiin harva tarttuu ja jos tarttuu, kuulostaa nopeasti pahimman luokan mannermaiselta höpönlöpöttäjältä. Mutta käytännössä koko Fisherin ”poetiikka” perustuu juuri siihen, kuinka kapitalismi lopettaa ajan ja muutoksen. Onko tässä sitten mitään järkeä? Onko se jaettavissa oleva kokemus? Esimerkiksi Kangasvalo merkkaa mainiossa kirjoituksessaan ”Simulaation estetiikka” Jean Baudrillardin simulaation käsitteen esteettiseksi ontologisen sijaan (mikä on tietenkin myös oma näkökohtani, koska ontologiasta ylipäänsä on melko mahdoton sanoa mitään):

Suomeksi sanottuna, Baudrillardin näkemys mallien ja matkimisen täyttämästä keinotekoisesta maailmasta tyrehtyy, jos tavallinen ihminen ei ajattele tai tunne elävänsä sellaisessa. Keinotekoisuus näkyy vain, jos on ajatuksiinsa hukkuva teoreettinen jälkimoderni filosofi. Uskokaa tai älkää, yllättävän harva on.

*

Ajatteleeko ”tavallinen ihminen” (oli häntä olemassa tai ei), että kapitalismi on kaiken nielevä kehys, jonka vuoksi merkitykset maailmasta tyrehtyvät? Ei aavistustakaan. Tuskin? Toisaalta voi vilkaista Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa. Tai lukea, kuinka pelko ja ahdistus lisääntyvät globaalisti jatkuvasti. Tai kuinka jokainen tuntemani ihminen tuntuisi etsivän terapeuttia. Eivätkö ahdistus ja masennus ole itsepuolustusmekanismeja, jotka kertovat ihmiselle, että hänen elämässään on jotain perustavanlaatuisesti vialla, eikä näin voi enää jatkua? Ehkä kapitalismi ei liity tähän mitenkään ja johtopäätökset ovat omiani. Ehkä ihmiset masentuvat omia aikojaan. Ehkä ylikriittinen ajatteluni on vain tullut hulluksi ja keulii minkä ehtii.

*

Toisaalta minulle Baudrillard on (post)modernin suurimpia kirjoittajia, mistä Kangasvalo (ja moni muukin) on varmasti toista mieltä. Tietenkin Baudrillard on myös täysin banaali ja moralistinen vanha guppe, kuten kaikki muutkin tässä maailmassa. Jos ei osta Baudrillardin ontologista mallia tai yrittää soveltaa häntä ”tieteelliseen” työhön, on joron jäljillä. Hänen estetiikkansa myös tyhjentyy nopeasti, samoin kuin Žižekinkin: tarvitsee vain omaksua kyky kääntää asioita päälaelleen ja voi tuottaa baudrillardilaista tai žižekläistä ajattelua ad infinitum. Se, että oma ”arkinen” kokemukseni viittaa Baudrillardin teesien oikeellisuuteen aina ja heti, jos ajattelen suhdettani markkina-arvoon tai todellisuuteen, on toissijaista. En ole koskaan kokenut oman sisäisyyteni olevan jaettavissa tuolla tasolla muutenkaan. Ihmiset tekevät mitä tekevät. Thomas Bernhard on helposti paras prosaisti viimeisen 50 vuoden ajalta, mutta miten sellaisen voisi välittää intersubjektiivisesti? Häntäkin voi pitää täysin mitättömänä, jos niin haluaa. Tarvitsee vain sanoa, ettei vaikkapa jaksa moista negatiivisuutta. Tämähän on täysin mainio näkökulma. Kukapa negatiivisuutta jaksaisi? Minulle se negatiivisuus on tietenkin juuri se juttu, joka nostaa Bernhardin kaiken muun yläpuolelle. Eikä se liity mihinkään vitun elämänasenteeseen tai jaksamiseen, vaan on esteettinen affekti. Tämänkin voi kuka hyvänsä koska hyvänsä kiistää, koska Foucault ja sössönsöö. Ja niin edelleen.

*

Omalla kohdallani keskimäärin kaikki yhteiskunnallinen ajattelu johtaa juuri näihin maailmoihin ja niiden kysymyksiin. Niitä pääsee tietysti hetkittäin eroon, mikäli haravoi niitä lehtiä tai kokoaa palapeliä ja kieltäytyy kaikesta kommunikaatiosta, mutta toisaalta on hyvin vaikea elää laput silmillä, jos ja kun pitäisi käyttää älyään suhteessa maailman fiktioihin ja verkostoihin, toisin sanoen osallistua yhteiskuntaan ja aikaan.

*
Joka tapauksessa erityisesti Ghosts of My Life on kiinnostava ajankuva 2000-luvun pop-estetiikasta, joka kokoaa Fisherin kulttimainetta nauttivan k-punk -blogin tekstejä elokuvasta, tv:stä, musiikista jne. Keskeinen termi tässä lienee hauntologia, jonka Fisher nappasi Derridalta ja nosti sen bloginsa myötä (ainakin hetkellisesti) muodikkaaksi. Tuplatwistin Fisherin teksteihin tuo se, että ”jälkikäteen” luettuna niihin todellakin kiinnittyy kaltaiseni 30-40-something -post-möhismiehen ylimääräisen nostalgisuuden ja kodikkaan surumielisyyden aura; huomaan Fisherin tekstejä lukiessani kaipaavani vuoteen 2007, jolloin Burialin Untrue oli uusi juttu, vaikka ”jo” Fisherille Burial oli viimeisiä elonmerkkejä ja yksi niistä harvoista hetkistä, joina nykyisyys vielä pyristeli jotain uutta kohden jne. jne. Kyllä, suru ja depressiivisyys olivat Fisherin hauntologian erityiskulmia. Huomaan, että Burialin Kindred -EP, joka tuntui niin uudelta ja kodikkaalta ja joka on ollut minulle 2010-luvun musiikin tärkeimpiä juttuja, ilmestyi jo 2012. Mutta hauntologia lienee juuri tätä.

*

The Weird and the Eerie on tutkielmamaisempi ja itselleni vieläkin tutumpaa kauraa, koska mitäpä lovecraftiaaninen kumma ei nykyään läpäisisi, uusi-etuliitteellä tahi ei. Ote on rahtusen teoreettisempi, vaikka sinänsä teos on luontevaa jatkoa Fisherin hauntologialle ja jäi myös hänen viimeiseksi teoksekseen. Rehellisesti sanoen olen jo sen verran väsynyt edellisen kirjoittamisesta, että linkkaan vain tämän Los Angeles Review of Booksin kirjoituksen, joka sanoo kaiken tarpeellisen tähän hätään.

*

Koska muistini on niin perseestä, saatan lukea The Weird and the Eerien uudestaan ja palata asiaan; myönnän fisheriläisen hauntologian olevan omankin ajatteluni nielussa pyöriviä kuumia perunoita, erityisesti tv-viihteen ja videopelien tapauksessa. Miksikö? Koska jo ihan lonkalta heitettynä tämä tematiikka on (minulta kysyttäessä) pääasiallinen keskus ainakin seuraavissa viime vuosien fiktioissa:

-The Conjuring 1 & 2
-Hereditary
-The Haunting of Hill House
-Twin Peaks: The Return
-True Detective
-Alan Mooren Providence
Sherlock
-Sharp Objects
-Zodiac
-Dark Souls -pelisarja
-Stranger Things
-American Horror Story
-Maniac
-The Leftovers
-The OA
-Westworld
-Mindhunter
-The Handmaid’s Tale
-Castle Rock

 
Vähemmän selkeästi, mutta pidennetyn analogian kautta:
-Glow
-Pose
-Deuce
-The Crown, Downtown Abbey ja muut ”post-imperialistiset melankoliafiktiot”
-Wild Wild Country
-Taboo

 

 

Vuonna 2018 luettu, osa 2

lokakuu 2, 2018

Erich Fromm: Unohdettu kieli & Olla vai omistaa
Unohdettu kieli
on elegantti ja ihmeellisen selväjärkinen esitys Jungin ja Freudin uniteorioista ja niiden eroavaisuuksista. Kyllä, toisinaan (joskin harvoin!) pidän myös selväjärkisyydestä. Rinnalle Fromm tarjoaa tietenkin oman uniteoriansa; hän on kuin se käytännöllisen järkevä ja sivistynyt setä, joka sanoo että ”well yes, all that is well and good, BUT…”. Hauska kirja siinä mielessä, että pidin lukemastani jatkuvasti, vaikka päädyinkin yleensä olemaan toista mieltä myös Frommin tulkintojen kanssa. Kuten eräs ystäväni sanoi, Freud/Lacan edustavat psykoanalyysin militanttia ateismia, Jung esoteerista hörhöyttä ja Fromm kuivaa, käytännöllistä järkeä.

Seuraa lyhyt johdatus unien tulkintaan by ours truly: Unet eivät ole niin monitulkintaisia kuin kolmikko antaa ymmärtää. Elämässä on muutama keskeinen kipupiste, joita unet iteroivat ja sörkkivät ad nauseam. Tässä mielessä alitajunta on lähimain kehitysvammainen. Unten juonet ovat yksinkertaisia kuin pornoelokuvat. Unien tulkinnat puolestaan ovat juuri sitä, mitä ahdistus ja depressio ovat: epäkeskoa sontaa ja sijaisoireita, joita tietoisuus kasaa alkuperäisten traumojen ylle suojellakseen minuutta. Mystifikaatio on hauska piirre unien suhteen, vaikka käytännössä niissä on kysymys lähinnä kauhusta ja siitä, miten mikään ei koskaan muutu. Olkaa hyvä.

Olla vai omistaa on heikompaa yleislöpinää siitä, miten ihmiskunta on matkalla kohti katastrofia, elinympäristö tuhotaan markkinatalouden vuoksi ja sitä rataa. Toki kirja on kirjoitettu lähemmäs 50 vuotta sitten, eli paljonkaan ei ole muuttunut.  Ajan hammas näkyy tässä 70-80-lukulaisena setämäisyytenä. Mukana myös hyviä ajatuksia, tietenkin. Silti aikalaisuus lyö tekstiin kellastuneen leiman, joka muistuttaa 70-80-lukujen tietosanakirjasarjoista: vanhentuneita ollakseen hyödyllisiä, mutta eivät vielä tarpeeksi vanhoja ollakseen antiikkisia ja sitä kautta kiinnostavia.

 
Phil Baker: Austin Osman Spare: The Life & Legend of London’s Lost Artist
Omassa mielessäni tavallaan England’s Hidden Reverse -osastoa, sillä kuka magiaan ja okkultismiin 80-luvulla höyrähtänyt brittimuusikko tai sarjakuvantekijä ei olisi fanittanut AOP:a? Siis sarjassamme Coil, Current 93, Fields of the Nephilim, Thee Temple ov Psychic Youth, Alan Moore, Grant Morrison… Käytännössä AOS oli nimenomaan poikkeuksellisen taitava piirtäjä, hänen nuoruuden vuosinaan puhuttiin jopa uudesta Albrecht Düreristä ja pöhinää oli muutenkin; vuonna 1904 AOS oli nuorin koskaan Royal Academyyn hyväksytty taiteilija, John Singer Sargentin mielestä hän oli maan paras piirtäjä, mutta mielenterveydelliset syyt, luonteen hankaluus, sekoaminen magiaan, ensimmäinen maailmansota jne. kusivat touhua.

Surrealismin ollessa kuumaa kamaa 30-luvulla Spare sai (aivan oikein) uutta nostetta surrealismin prekursorina, sillä automaattikirjoitusta/piirtämistä hän oli soveltanut jo kauan ennen surrealisteja, minkä lisäksi hän kehitti oman systeeminsä sigilien tekoon ja käyttämiseen. Sitten tuli taas sota ja Lontoon pommitukset, jossa Spare menetti kotinsa ja vaipui köyhyyteen ja unholaan, vaikka työskentelikin kuolemaansa saakka 1956. Hänen perintöään ja mainettaan piti pääasiallisesti yllä hänen ystävänsä, thelemiitti-maagi Kenneth Grant, jonka kirjoituksiin Spare-lore on sittemmin pitkälti perustunut ennen Bakerin kirjaa.

Eikä ole helppoa Bakerillakaan, sillä AOS:n elämästä tiedetään lopulta melko vähän. Kuulopuheita, urbaaneja legendoja, muutamien silminnäkijöiden haastatteluja, Sparen omia fabulaatioita ja liioitteluja… Toisin sanoen itse hahmo sekä hänen taiteensa ja ajatusmaailmansa ovat kiinnostavia ja poikkeuksellisia, mutta elämäkertakirjoittajana Baker joutuu tekemään jonglööritemppuja. Hän kylläkin onnistuu tässä mainiosti, sillä kirja on varsin suositeltava, mikäli 1900-luvun taide- ja kulttuurihistoria lainkaan kiinnostaa.

 
Alan Moore & Eddie Campbell: From Hell
Kirjoitin nimen ensin ”Fromm Hell”, sillä tämä läski, koko From Hellin sisältävä ja lähimain ruma esine (painoksen kansissa ja paperin laadussa ei ole kehumista) lojui lukupisteelläni (lue: sohvallani) Frommin teosten kanssa viikkokausia.

Joka tapauksessa suhteeni tähän sarjakuvan ”game changeriin” on ollut aina kaksinainen: nuorempana inhosin Campbellin piirrosjälkeä, mutta nykyinen minäni osaa arvostaa sitä kaikessa hämäryydessään: lukija joutuu tulkitsemaan lukemansa lisäksi myös näkemäänsä aivan toisella tasolla, jos ja kun hahmoista ja ruuduista ei tahdo saada selvää. En tarkoita tätä negatiivisessa mielessä tai vitsinä, vaan esteettisenä ratkaisuna, korniudenkin uhalla. Rakastan tietenkin niin Viiltäjä-Jackin legendaa kuin esoteriaakin ja esimerkiksi Lontoon arkkitehtuurin vapaamuurarisymboliikkaa selvittävä ”vaunuajelu” tai välähdykset 1900-luvun tulevaisuuteen (”The House that Jack Built” indeed) ovat klassikkokamaa (tämä magian/legendojen/tarinoiden todellisuutta muuttava voima nousee keskeiseksi teemaksi loistavassa Providencessa, josta kirjoitin edellisessä osassa).

Toisaalta samainen vaunuajelu tuntuu kestävän n. 789 sivun verran ja sisältää hillittömästi tekstiä (sarjakuvaksi), mistä saavummekin niihin negatiivisiin puoliin, eli juurikin siihen kuinka raskassoutuiselta ja toisaalta ”yksiääniseltä” saaga voi tuntua. Sillä siinä missä kaikki edellä mainittu voidaan ylöskirjata hyveiksi, voisi ne aivan yhtä hyvin määrittää paheiksi. Suttuista, mustavalkoista piirtojälkeä, hillitön määrä tekstiä, keskimäärin 9-ruutuista sivuformaattia… Kyllä, niin suttuisuus kuin mustavalkoisuuskin on perusteltua (katso yllä) ja tiukkaa ruutukaaviota käytettäneen juuri siksi, että sitä voitaisiin kriittisillä hetkillä rikkoa (minkä Moore tietenkin tekeekin, nero kun on). Mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Tästä johtuen From Hell ei ole omassa Moore-kaanonissani siellä kärkikolmikossa Watchmenin, Providencen ja (vähemmän tunnetun) Top 10:n kanssa. Shokkipaljastus: Swamp Thingiä en ole lukenut ensimmäistä kirjaa pidemmälle. En vain ole koskaan saanut sitä käsiini sopivassa muodossa alkukielellä ja käännöksiä en suostu lukemaan.  Tiedän että tämä järkyttää muutamia teistä. Tiedätte keitä olette.

 

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Nykyjenkkinovellistiikan kultapoju (kultatytsy lienee, en tiedä, Lydia Davis?) hyppää proosan puolelle. ’Bardo’ kuulostaa joltain fin de siecle -ajan bistrolta, mutta tarkoittaa tiibetinbuddhalaista välitilaa kuoleman ja tuonpuoleisen välissä. Pääosa romaanista (joka on myös suomennettu nimellä Lincoln Bardossa) ”tapahtuu” hautausmaalla, jossa välitilaan jumittuneiden kuolleiden sielut höpisevät dialogimuodossa sitä sun tätä. Abraham Lincolnin vastikään kuollut poika William ”Willie” Lincoln arpoo tuossa välitilassa, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö.

Lainausmerkit tapahtuu-sanan ympärillä siksi, koska varsinaisesti romaanissa tapahtuu hyvin vähän yhtään mitään juonenkuljetuksellisessa mielessä. Tämä on ihan fine, kysehän on eräänlaisesta kuoroteoksesta, joka ei välitä niinkään tapahtumista, kuten en minäkään. Mutta ongelmani romaanin suhteen on se, että kaikesta kikkailusta ja ”kauneudesta” huolimatta se on yhdentekevä.

Selvennän. Jos olet lukenut ison kasan metafiktiota, tämä on sinulle tuttua ja turvallista, hieman helpompilukuista John Barthia.

Jos tunnet Samuel Beckettin kuin omat taskusi, tässä on sinulle maidolla ja sokerilla maustettu versio B:n myöhäisaikojen teatterijutuista.

Mutta miksi kukaan haluaisi kirjoittaa kuten Barth vuonna 2017? Tietenkin on ”virkistävää” lukea kokeellista romaania näinkin arvostetulta ja tunnetulta kirjailijalta, mutta koko touhussa on omakehun tuoksu, ainakin tämän lukijan taholta. Ehkä ongelma on osin omaksi: en ymmärrä, miksi sijoittaa vuonna 2018 kokeellista proosaa 1800-luvulle, oli se sitten kuuluisia historiallisia henkilöitä käsittelevää eli ei. Ehkä olen genristi (as in rasisti/ageisti jne): haluan nähdä epookkia vain tv-sarjoissa, en kirjallisuudessa tai (edes) elokuvissa. Ketä kiinnostaa Lincoln? Oikeastiko?

Ajattelen aina myös Donald Barthelmia, kun luen Saundersia. En väitä että Saunders yksilönä tai kirjailijana yrittäisi apinoida Barthelmea, mutta hänen tyylinsä (satiirillis-lyyrinen mutta silti toteava, toisinaan absurdi) kutsuu siihen.

Jos haluaa kärjistää (ja miksei haluaisi, hähä), englanninkielisessä, edes jonkinasteiseen valtavirtaan yltävässä fiktiossa ei ole tuntunut tapahtuneen merkittäviä uudistuksia sitten metafiktion aikojen. Jenkkinovellistiikassa Barthelmen aikalaisista voi kaivaa myös Grace Paleyn, Ann Beattien, Susan Sontagin tai William H. Gassin ja huomata, että pikemminkin on menty helpompaan suuntaan sittemmin.

Toisaalta jos miettii, kenestä viime vuosina Harper’sia ja New Yorkeria lukevien kahvipöydissä puhuttu ja alkaa tarkastella ikärakenteita, huomaa raivokkaiden retrokaivausten olevan käynnissä. Lorrie Moore on 61-vuotias, Lydia Davis 71. Hitto soikoon, Chris Krauskin on jo 63. Toisaalta Saunders on 59-vuotias, Jonathan Franzen on 59, David Foster Wallace olisi täyttänyt tänä vuonna 56.  Kulturellin kevytproosan kuningatar Joan ”lennän vain Concordella” Didion on jo 83.

Ehkä selkein huomattavissa oleva trendi onkin, että journalistis-esseistinen mutta muutoin kaikenlaisia muodollisia keinotteluja kavahtava, omaelämäkerrallinen proosa on ollut jo pidempään aika vogue. Mehustetaan, miten Rachel Cusk RÄJÄYTTÄÄ ROOMANIN GENREN, vaikka käytännössä käyttää samoja autobiografiaa ja esseemäisyyttä yhdisteleviä menetelmiä, joita vaikkapa jo Henry Miller ja Anaïs Nin sovelsivat 80 vuotta sitten. Vastaavasti Suomessa Sisko Savonlahden vastikään julkaistu ja jo paljon huomiota saanut (meni juuri toiseen painokseen) esikoinen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu lienee nimenomaan ”autofiktiota”.  En tarkoita tällä mitään pahaa Rachel Cuskia tai Savonlahtea vastaan, luen parhaillaan Ääriviivoja (Outline) ja pidän siitä, Savonlahden kirja odottaa vielä vuoroaan.

Rachel Cusk on 51-vuotias, mutta ehkä ikä on vain numero. Ehkä en vain ole löytänyt vielä niitä 20-30-vuotiaita novellisteja ja prosaisteja, jotka nostavat ns. kissan pöydälle. Ehkä kyse todellakin on siitä, eikä eläköityvien prosaistien (ja heidän aikalaistensa) valta-asemasta tai siitä, että kirjallisuus muuna kuin self-helppinä tai sosiaalisena samastumispeilinä on olemassa enää vanhuksille.

 

Agatha Christie: The A.B.C Murders
Ehkä sikäli hieman poikkeuksellinen Poirot, että tila ei ole suljettu, vaan kaupunkien, jopa maanlaajuinen. Ehkä juuri siitä syystä en pitänyt siitä niin paljon kuin parhaista Poiroteista. Mitä klaustrofobisempaa, sen parempaa, kuten vanha hissinkäyttäjien sananlasku kuuluu.

 

Mark Greif: Against Everything
Greif tuntuisi myös olevan aika kuumaa paskaa. Greif on n+1 -verkkolehden perustaja, mutta myönnän etten ole saanut ikinä luetuksi sitä, vaikka luultavasti pitäisi. Olen vähän huono verkkolehtien kanssa. Ehkä juuri siksi päätoimitan sellaista.

Joka tapauksessa Greifin esseekokoelmassa oli monta hyvää tekstiä, jotka voi toisaalta lukea rationalisointeina omien elämänvalintojensa puolesta, kuten ravinto/kuntosaliesseet (joihon sikäli samastuin). Mikään salikulttuurissa ei tietenkään ole ”järkevää”; nykyihminen ei tee lihaksilla mitään, enkä tiedä tykkääkö niistä esteettisestikään enää kukaan, mutta you know, missäpä mitään järkeä olisikaan. Muistan myös diganneeni patologisesti nuoruutta ihannoivan nykyajan kritiikistä ja öh kieltämättä olen unohtanut pääosan lukemastani. En tiedä kertooko se mistään.

Voittopuolisesti kama lieni hyvää, sillä olen antanut tälle neljä starbaa! Voi pojat. Toisaalta kuten Goodreadsissa joku Tommy kirjoittaa: ”Mark Greif is smart, opinionated, tragically close-minded, and obviously doesn’t exercise, or know what food is. If you want armchair criticism of garbage topics, he’s your mainsplainer. Put Sex, Drugs & Cocoa Puffs on Mensa and it’s still daft. Why would a man so conspicuously smart go on and on about reality TV? Or hipsters? Good grief.”

Niin. Toisaalta totta tuokin.

 

Vuonna 2018 luettu, osa 1

syyskuu 24, 2018

Huomaan, että minulla on Goodreadsissa meneillään lukuhaaste (lue 60 kirjaa vuonna 2018), jonka olen reputtamassa surkeasti. Tällä hetkellä olen tahdista jäljessä 15 kirjan verran. Mutta se mieltymyksestäni vitsoihin.

 

Jo Nesbø: Lumiukko
”Päätin kerrankin lukea modernin dekkarin.” Itse asiassa kiinnostuin Nesbøsta, koska Lumikosta ilmestyi filmatisointi, joka on kuulemma surkea. Hivenen outoa ja sääli, sillä ohjaaja Tomas Alfredsonin Låt den rätte komma in on kuluneen vuosikymmenen parhaita elokuvia, eikä Tinker Tailor Soldier Spy ole huono sekään, vaikka hivenen epäonnistunut onkin. Joka tapauksessa kirjoitin Lumiukosta taannoin seuraavaa:

”Harry Hole on mahdollisesti tylsin ja kliseisin äijähenkilöhahmo, johon olen törmännyt hetkeen; kaikki mitä minulle hänen henkilökohtaisesta elämästään syötetään on typerää. Jopa Brownin hömelö Robert Langdon on kiinnostavampi, luultavasti juuri siksi, että häntä ”syvyysluodataan” lopulta melko vähän.

Henkilökohtainen tekstissä tai tekstinä ei ole henkilökohtaista, vaan yleistä. Vastaavasti yleinen on henkilökohtaista, mikäli se on tarpeeksi yleistä; kukin voi tahollaan peilata siihen itsensä. Tämä johtaa siihen, että henkilökohtainen on analyysiä ja yleinen sitä, mikä mahdollisesti ns. koskettaa. Niinpä saan ihottumaa, syyliä ja märkäruven keskimäärin kaikista nykykirjallisuuden rekistereistä.

Mutta kulutushyödykkeistähän tässä puhutaan, niinpä minäkin pystyn suodattamaan Harry Holen henkilökohtaiset typeryydet (sekä kauhean käännössuomen) ja saamaan sitä, mitä lähdin Nesbøn kirjalta hakemaan: sarjamurhaajapornoa.”

Eli vetävä ja hyvin rakennettu skandinaavinen angstidekkari, joka tuntuu lukukokemuksena siltä, miltä esimerkiksi Sillan katsominen tuntuu, olettaen että yhtälöstä poistetaan modernin tv-kerronnan visuaalinen ekonomisuus. Eihän siinä, voisin lukea toisenkin Nesbøn. Tietää mitä saa ja paskaan proosaan tottuu 50 sivun jälkeen.

Minun on vuosi vuodelta vaikeampi lukea ”lukuromaaneja” tuntematta, että voisin aivan yhtä hyvin katsoa Netflixistä jonkin hyvän sarjan. En tiedä miksi, mutta tällaisen perusproosan ”psykologinen” kerronta hiertää minua pahasti. Se on banaalia ja julkeaa, kuten kulutustuotteet ovat. Siteeraan itseäni edelleen, puhun wanhoista dekkareista:

”(…) hahmojen psykologiset tasot jätetään melko minimiin ja kielessä keskitytään ”olennaiseen”, eli lukijan ei tarvitse tehdä samanlaista hyppyä huonon proosan jääkylmään avantoon kuin nykyisiä dekkareita lukiessa. En tiedä onko vertailuryhmäni kehno, mutta vanhan liiton kama, kuten Agatha Christie tai Dashiell Hammett, ovat laatutasoltaan kiiltävää platinaa, jos verrokkeina ovat esimerkiksi Ilkka Remes, Dan Brown, Jo Nesbø, Stieg Larsson tai Tess Gerritsen… (otantani on heikko, sillä luettelin juuri keskimäärin kaikki edes vähän lukemani dekkaristit).

Toisin sanoen taisin juuri leikata modernista dekkarista pois sen, mikä tekee siitä modernin, nimittäin ”yhteiskunnallisen eetoksen”. Mikäli siis kuvitteellisten tekstikonstruktioiden kuvitteellisista ongelmista voidaan lukea jokin sellainen! Skandinaavisessa dekkarissa tämä lienee postmodernin elämän darwnistis-nihilistinen rankkuus; murhajuonien lisäksi kerrotaan, miten päähenkilön henkilökohtainen elämä on päin helvettiä ja miten työ imee hänestä kaiken ja ihmissuhteitakin on vaikea siinä samalla pyörittää. Elämän realiteetteja ei pääse pakoon enää edes genrekirjallisuudessa. Toisaalta pakenemista on myös pakeneminen henkilöhahmojen kuvitteellisiin, glorifioituihin vaatehenkariongelmiin. Mikä hyvänsä on kiinnostavampaa kuin todellisuus.”

 

J. M. Coetzee: Diary of a Bad Year
Coetzee tasapainottelee yleensä omahyväisen ja vakavan sameassa vedessä, onhan jo lähtökohtaisesti vaikea suhtautua etelä-afrikkalaiseen gubbe-ikäluokan valkoiseen mieskirjailijaan, joka luki itsensä kirjallisuuden tohtoriksi Yhdysvalloissa. Etuoikeus on vaikea pallo. Mutta Disgracesta (jonka suomenkielistä nimeä Häpeäpaalu freudilainen mieleni tyrskii alinomaa) ja Elizabeth Costellosta olen pitänyt, vaikken jälkimmäisestä ongelmitta. Michael K:n elämä toisaalta tylsistytti ja jäi kesken.

Luin Diary of a Bad Yearin käytännössä siksi, koska sen nimessä on sana ’diary’. Kyllä, rakkauteni merkintöihin, fragmenttiin ja päiväkirjaan on jo tällä tasolla. Ideaalisella tasolla en ymmärrä pitkää muotoa ja kaikki yli 250-sivuinen on yleensä liikaa. Ain’t nobody got time for that.

Joka tapauksessa teoksen kerronta koostuu kolmesta limittäin toimivasta puhunnan tasosta: päätaso on pieniä, otsikoituja esseitä ”päivänpolttavista” aiheista, jotka ovat itseironisen manspleinaavia. Varsinkin kun esseitä rustaava Señor C on melko vahvasti Coetzeelta itseltään vaikuttava ikääntyvä etelä-afrikkalainen kirjoittaja, joka elää Sydneyssä. Aliset tasot puolestaan ovat päiväkirjamaisia puhujia, Señor C:n lisäksi äänessä on hänen palkaamansa nuori konekirjoittaja, Anya. Näiden kahden välillä tapahtuu jotain ”hienovaraista”; sivistynyt vanha mies vs. nuori maahanmuuttajataustainen nainen, arvomaailmat törmäävät, valta-asetelma ongelmineen on selkeä jne.

Sisällöltään tylsää, mutta metodiltaan kiinnostavaa proosaa. Mikäli lukijaa ei kiinnosta lainkaan se, miten eri tasot suhteutuvat toisiinsa ja millaisen dynamiikan kyhäelmä muodostaa (välähdyksiä siellä täällä, keskimäärin melko yllätyksetön), ei kirjassa ole erityisemmin purtavaa. Tilaekonomisista (?) syistä johtuen itse ”juoni” näkökulmineen ja tapahtumineen on keveä, novellin luokkaa. Vastaavasti lyhyet esseemerkinnät ovat peruspullaa, vaikka niiden idea onkin juuri siinä kontrastissa, jonka kirjoittajan (Señor C vai Coetzee itse? ja sitä rataa) itseironinen, oman ylhäältä puhuvan asemansa kyseenalaistaminen suhteessa esimerkiksi Anyaan luo.

Moraaliselta kannalta suurin ongelma on juuri sosiohierarkisessa asetelmassa: jotenkin kannikoissani tuntuu siltä, että Coetzeen kirja puhujineen tuntuisi lähinnä uusintavan niitä samoja rakenteita, joita sörkkii. Tämä puolestaan johtuu sivistyneen pikkutakkiproosan liiallisesta konservatiivisuudesta ja jähmeydestä: poterot ovat jo valmiina, eikä mitään voi tapahtua, mikäli esimerkiksi kieli ei ole perustavanlaatuisella tasolla toisenlaista. Avantgarden vaatimus?

 

August Strindberg: Inferno
Vanhan naisvihaajan seikkailuja Pariisissa vuosituhannen vaihteessa. Strindberg oli tuolloin maineensa huipulla, mutta toisaalta myös hyvin sekavissa tiloissa. Alkemiaa, okkultismia, swedenborgilaisuutta, niistä minä nautin. Parhaimmillaan huumeisen toimivaa päiväkirjaproosaa, josta on vaikea sanoa missä määrin Strindberg liioitteli vainoharhojaan ja neuroosejaan, teos kun on julkaistu viitisentoista vuotta tapahtumien jälkeen.

 

Johann Hari: Lost Connections
Kiinnostavaa poppitiedettä masennuksen ja lääketeollisuuden tiimoilta, jossa käytännössä pyritään vääntämään rautalangasta se tosiasia, ettei masennus ole ”aivojen neurokemikaalinen epätasapainotila”, vaan suurilta osin elinympäristöstä ja kulttuurista johtuva, monimutkainen olento. Samalla tulee maalatuksi varsin synkeä kuva niin lääketeollisuuden kepulipelistä kuin siitäkin, miten minimaalinen hyöty masennuslääkkeistä tuntuisi nykyisten tutkimusten mukaan olevan.

Teos on kuitenkin tärkeimmältä osin vain näennäisen transgressiivinen: Hari jättää viimeisen askeleen ottamatta, toisin sanoen masennus- ja ahdistusteollisuuden varsinaisia yhteiskunnallisia syitä ei syväluodata lainkaan. Mainitaan kyllä, että mitä paskempi duuni, sen huonommin voit, mutta siinäpä se.

Kyllä, kapitalismi tekee meidät vuosi vuodelta sairaammaksi, mutta miten ja miksi niin on? Missä määrin ongelma on sosiohierarkinen (tietenkin suurelta osin), jos myös keskiluokka ja viihdemaailman eliitti sairastaa? Ovatko ainoastaan osakemiljonäärit terveitä? Olisiko perustulosta apua? Onko työnteossa mitään järkeä? Mikä on ahdistuskulttuurin ja Marxin suhde? Entä oikeisto vs. vasemmisto -akselin? Baudrillard, Virilio ja muut mannermaiset filosofit merkityksen ja ajan katoamisineen: oman elitisminsä sairastuttamaa hömppää vaiko totuuden jäljillä? Miten vaikuttaa metsien ja luonnon katoaminen? Eikö meistä JOKAISEN pitäisi käydä valtion (tai Disneyn ja Applen, siellä ne oikeat sairastuttajat ovat) tukemassa 2-3 vuoden terapiassa?

Suosittelen, silti tai juuri siksi.

 

Kenkô: Joutilaan mietteitä
Ah, vanhat kiinalaiset ja japanilaiset huru-ukot, u give me life. Bashō, Kenkô, Chuangtse, Laotse, Ryookan, Hanshan, nämä ovat parasta. Nämä ja sotahistoria.

 

Alastair Reynolds: Redemption Ark
Arvostetun Revelation Space -trilogian keskimmäinen osa on perushyvää avaruusoopperaa, jossa on 700 sivua ja siitä 300 sivua junnaa paikoillaan. Myönnän yleensä olevani kiinnostuneempi ”muinaisista teknologioista” ja muusta höpönlöpöstä kuin varsinaisista juonista ja henkilöhahmoista scifikirjoissa, niin tässäkin. Siinä mielessä aloitusosa Revelation Space oli parempi, vaikka proosana jatko-osa on sujuvampaa. Sama mieltymykseni tuntuisi pätevän myös fantasian puolella: rakastan Malazan Book of the Fallenia juuri siksi, koska siinä on legendoja, taruja ja kadonneita historioita. Tietenkin koko ylisyönyt, 10-kirjan laajuinen tiiliskivisarja on tiineenään psykologista kerrontaa, satoja ja satoja henkilöhahmoja ja tarpeettomia raiskauksia, koska a) sellaista gritty, harmaansävyinen dark fantasy ilmeisesti on (?) ja b) koska pääidea on noiden legendojen dekonstruktiossa soveltamalla psykologisen näkökulmakerronnan tekniikoita hahmoihin legendojen liepeillä.

Malazanin keskeinen paradoksi onkin juuri siinä, että minua kiinnostavat pääasiallisesti saagan jumalolennot, mutta yli 20 tuhannesta sivusta he ovat äänessä ehkä sadan sivun verran. Ehkä hehku syntyy juuri kaikesta ympäröivästä? Tarinan ja draaman kannaltahan jumalat sun muut singulariteetit ovat huonointa mahdollista matskua, koska miten vääntää ihmisenä draamaa jostain, joka ylittää ihmisen ymmärryskyvyn? Silti se, joka ylittää ihmisen ymmärryskyvyn on ainoa asia, joka minua lukijana kiinnostaa!

 

Jeff VanderMeer: Hävitys
Olen pahoillani, mutta käännös on kaamean paska, ensimmäisistä virkkeistä lähtien. Mutta alkukielistä ei ollut kirjastossa. En tiedä oliko hyvä ajatus katsoa ensin Alex Garlandin mainio filmatisointi (Annihilation, löytyy Netflixistä), sillä siihen verrattuna kirja oli anusvahaa. Leffa on juonellisesti ja henkilöhahmollisesti ohutta kuin paperi, mutta mitkä visuaalit, mikä äänenkäyttö! Visiossa on jotain lähes häiritsevää (mihin puolestaan yltä ehkä noin 2 leffaa vuodessa)! Lukijalle muistutuksesti: katson elokuvia elokuvallisuuden, en juonen tai ”uskottavien” henkilöhahmojen takia. Ei sillä, että leffan hahmoissa tai juonessakaan olisi perustasolla mitään vikaa, mutta jos alkaa sörkkiä, aukkoja kyllä löytyy.

Mutta itse kirjaan. En tiedä missä määrin ongelma oli käännöksen ja kielen, mutta sekavaa, haahuilevaa, dynamiikka tiessään. Kun otetaan pois elokuvamuodon audiovisuaalisuus, jää jäljelle b-luokan Roadside Picnic / Solaris -viittailua, joka on kuorrutettu ns. lovecraftiaanisella ongelmalla, siis kuinka kuvata jotain, jota ei voi kuvata. Voin sanoa, että elokuva onnistuu tässä helvetin paljon paremmin.

 

Alan Moore & Jacen Burrows: The Courtyard; Neonomicon; Providence

Nämähän ovat sarjakuvia, tai tarkemmin sanottuna ”graafisia novelleja/romaaneja” (graphic novel), mutta otan ne mukaan, sillä Providence lakaisee joka tapauksessa lattian kaikella muulla tänä vuonna lukemallani. The Courtyard ja Neonomicon ovat lyhyempiä ja huterampia alustuksia sille; eivät ole välttämättömiä, mutta suositeltavia luettavia.

Mutta käytännössä 12-osainen Providence kertoo mitä hienoimmin kirjallisin ja sarjakuvallisin keinoin siitä, kuinka H. P. Lovecraft tuli muuttaneeksi 1900- ja 2000-luvun kulttuurin psyyken perustavanlaatuisesti ”sanamagiallaan”. Lainausmerkit siksi, koska Moore, tuo vanha mielipuoli, tarkoittaa nimenomaan magiaa; kirjallisuutta ja taidetta tietoisuutta muokkaavana magiana. Onko Providence yhtä hyvä kuin Mooren parhaat? Väittäisin, että vähintään yhtä hyvä. Vaatiiko se toimiakseen Lovecraftin tuntemusta? Ei välttämättä, mutta toimiakseen kaikilla turbiineilla: kyllä.

Sillä välin tapahtunutta

syyskuu 15, 2018

Blogi on nukkunut ylipaahtuneen kesän unta. En vanno, että syksyn kuulaus herättää sitä täysin valveille, mutta selkeyden hetkiä saattaa olla luvassa.

Kesällä voin pahoin monta kuukautta ja kun viimein totuin helteeseen, murhaajakesä loppui. Pääosin olin maannut suuren tuulettimen edessä lattialla, joogamaton päällä, jotten tuhoaisi hielläni varsinaista mattoani ja puulattiaani. Hikoilen enemmän kuin kukaan tuntemasi ihminen. Muistaakseni oksensin vain kahdesti. Öisin kävin uimassa, kunnes alkoi olla jo niin pimeää, etten nähnyt pimeydessä kuin rannalla istuskelevien teinien kiiluvat tupakat ja laitakaupungin valoa järven yli. En osaa vieläkään uida kovin hyvin, mutta siitä ei ole kysymys. Kuumimpina hetkinä vesi oli öisinkin niin lämmintä, että ajattelin maailman jo pysähtyneen eräänlaiseen loivaan ylämäkeen.

Luin puistossa viltillä maaten Michael Herrin Vietnam-reportaasiklassikko Dispatchesia, kun ympärilläni vallitsi Neste Rally Finland, 30 asteen helle, helikopterien ja näytöshävittäjien papatus sekä elinympäristön totaalinen tuhoutuminen. Valitsin kirjan siksi, koska miljööni sopi siihen niin hyvin. Havainto: tukala helle ei paranna ruokahaluasi, mikäli ruokahalusi on jo valmiiksi poissa. Olen laihtunut, mutta tulevat syksy ja talvi ovat ihmisen parasta aikaa, ”feeding a little life with dried tubers”, tiedättehän. Vaikka ystäväni seisoisivat päällään ja samalla rautalangasta asiaa minulle vääntäisivät, en usko minkäänlaisen sivistyksen tai ajatustoiminnan mahdollisuuteen helteellä. Kuumuus tuhoaa, kylmä ainoastaan pysäyttää ja aikanaan lopettaa.

Kaikesta huolimatta kesällä viimeisteltiin viides kirjani Luonteita, jonka teimme yhteistyöprojektina kuvittaja Jaakko Pallasvuon ja graafikko Tuomas Kortteisen kanssa. Molemmat ovat buddhia ja kirjasta tuli lopulta vielä onnistuneempi kuin osasimme odottaa. Kuvasin esineestä lyhyen videon, että teoksen ulkomuodosta saisi jonkinlaisen käsityksen, mikäli sitä ei käteensä saa. Kansi näyttää tältä.

Pelasin myös ystävieni kanssa paljon Gloomhaven-lautapeliä, joka hyppäsi BGG:n rankingin sijalle 1. Toisin sanoen lautapeliyhteisössä sitä pidetään ”kaikkien aikojen parhaana lautapelinä”, mikäli tuollaisiin arvotuksiin uskoo. Kieltämättä sen pelaaminen on hauskempaa kuin kovin moni muu asia. Rakastan lautapelejä, sivilisaation kihnutus ja tympeät sosiohierarkiset nollasummapelit kalpenevat niiden rinnalla, mutta ymmärrän myös, että addiktoituvana, pakenemishaluisena ja monomaanisena luonteena minun pitää säännöstellä pelien käyttöä. Jep jep, teema on Infinite Jestin, jep jep. David Foster Wallacesta ilmiönä ei tarvitsisi minun puolestani kirjoittaa enää muuta kuin näitä tekstejä, mutta silti viihteen ja eskapismin ikuisuuden teema kummittelee yhä kulttuurin yllä. Mark Fisher -vainaata (lepää rauhassa, kaunis sielu; luin paljon Fisheriä alkukesästä) kääntäen mukaillakseni: on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu, mutta on myös helpompi kuvitella merkitysten loppu kuin viihteen loppu.

Joka tapauksessa suosittelen tätä (myös esimerkkinä siitä, kuinka tehdä hauskoja mutta myös informatiivisia esittelyvideoita):

Kaiken ohessa aloin päätoimittaa Noesis-verkkolehteä. Juttuja putoilee silloin tällöin. Vuoden 2018 jutut ovat minun kipparoimiani, aiemmin pestistä vastasi Tiina Lehikoinen. Meneillään oleva numero on kaikkiaan Noesiksen viides numero, johon on tuloillaan vielä teksti tietokonepelin proseduraalisesta käsikirjoittamisesta sekä Michelangelon Bacchuksesta. Teemana on lajien välisyys. Lehti nukkui hellehorrosta kesän, mutta se heräilee vielä toisen numeron voimin loppuvuodesta.