Lukupäiväkirja 2023: Alan Mooren & Jacen Burrowsin Providence

Nykysarjakuvan grand old man ja anarkistimaagi Alan Moore lienee parhaiten tunnettu Watchmenista, V for Vendettasta ja From Hellistä. Myöhäisemmän vaiheen Cthulhu-spinnaus Providence (2015-2017) (ja siihen välillisesti liittyvät aiemmat osat Neonomicon ja Courtyard) saattaa kuitenkin olla muotonsa puolesta kiehtovinta Moorea vuolaan proosallisen materiaalinsa vuoksi — usein myös epämukavuuden rajoille saakka. Sinänsä loistavasta taiteesta teoksessa vastaa Jacen Burrows, mutta koska merkintäni on nimenomaan Mooren ja Lovecraftin kaksintaisteluun keskittyvä, jää Burrowsin kädenjälki tämän maininnan tasolle.

Suurehkon tutkimustyön (Moore keräsi kuuden kuukauden aikana keskimäärin kaiken H. P. Lovecraftiin liittyvän kirjallisuuden) vaatinut 12-numeroinen, kolmeen albumiin koottu Providence sijoittuu vuoden 1919 New Englandiin, kuten Lovecraft-perinteeseen kuuluu. Nimi itsessään on moninainen ja antaa heti osviittaa siitä, miten monimerkityksellinen kielellinen kudos on luvassa: Providence on ensinnäkin Lovecraftin synnyinkaupunki (ja samanniminen piirikunta), mutta itse sana tarkoittaa niin kaukokatseisuutta kuin myös johdatusta, sallimusta ja kaitselmusta. Päähenkilö Robert Black (sic) on (lähes arjalaisen blondi) amerikanjuutalainen, New York Heraldissa työskentelevä homoseksuaalinen toimittaja. Kaikki mainitut määreet ovat tärkeitä, onhan Moore ensinnäkin poikkeuksellisen kirjallinen ja pikkutarkka sarjakuvakäsikirjoittaja, mutta ennen kaikkea siksi, että Lovecraft oli henkilökohtaisilta näkemyksiltään rasistisen konservatiivinen, antisemitistinen ja valkoista ylivaltaa kannattava. Tämä puolestaan on monin tavoin hankalaa, noloa ja ylipäänsä ongelmallista, sillä Lovecraftista on vähitellen kasvanut yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja palvotuimmista populaarikulttuurivaikuttajista — yritäpä keksiä jokin kauhufiktion alue, joka ei olisi jollain tavoin velkaa Cthulhu-tarustolle ja ”sanoinkuvaamattomalle kosmiselle kauhulle”. (Erityisesti viime vuosina buumi on ollut sitä luokkaa, että ”lovecraftilainen” alkaa olla lähimain yhtä väsyttävä klisee kuin zombit, vampyyrit ja yleensä näihin liittyvät tappajavirukset.) Mutkia suoristamalla Lovecraftin voitaneenkin yksityishenkilönä katsoa edustaneen 1900-luvun alkupuolen uusi-englantilaisen puritanismin ja anglofilian perintöä (nuorempana hän kannatti esimerkiksi monarkiaa) ja vaikka Lovecraftin rasistiset, antisemitistiset ja homofobiset näkemykset yritetäänkin usein ohittaa ”ajan henkenä”, nostaa Moore problematiikan keskeiseksi osaksi Providenceä, myös Robertin ”moderniuden” kautta.

Robert päätyy ensimmäisten numeroiden aikana ottamaan lopputilin Heraldista, aikomuksenaan kirjoittaa ”suuri amerikkalainen romaani”, keskeisenä fokuksenaan hylkiöt ja outsiderit, joilla on siteitä okkultismiin ja salatieteisiin. Lukijan aivosilmään lähetetty viiteviidakko on heti tiheä: Herald tunnetaan historiallisesti erityisen sensaatiohakuisena ja aikansa suurimpana yhdysvaltalaislehtenä, joka esimerkiksi rahoitti Henry Morton Stanleyn retken Afrikkaan, tarkoituksenaan löytää tohtori David Livingstone (joka mainitaan myös ohimennen sarjakuvassa). Stanley löysikin Livingstonen, kolonialistisen britti-imperiumin legendaarisen tutkimusmatkailijasankarin, Ujijista, nykyisestä Tansaniasta. Tapaamisessa Stanleyn kerrotaan lausuneen kuuluisasti ”Dr. Livingstone, I presume?”, mutta tämä puolestaan lienee legendaa. Joka tapauksessa yksi pohjustus on täten jo tehty: samalla kun Robert alkaa sarjakuvan maailmassa kasata materiaalia suureen amerikkalaiseen romaaniinsa tekemällä pesäeroa imperialismin perintöön, alkaa Moore kirjoittaa useammalla tasolla ”suurta amerikkalaista Lovecraft-fiktiotaan”. Kuten walesilainen Stanley ja skotlantilainen Livingstone luotasivat Afrikkaa (osin amerikkalaisten rahoilla), ottaa englantilainen (erityisesti amerikkalaisen populaarikulttuuriperimän rakastama) Moore nyt haltuunsa periamerikkalaisen Lovecraftin.

Lähes jokainen Providencen sivu on täynnä vastaavankaltaisia tekstuaalisia tai kuvallisia viitteitä, vitsejä ja alluusioita. Dialogin ja hahmojen suoran kielisuhteen tasolla mennään varsin nopeasti lovecraftilaiselle maailmankuvalle ominaista paranoiaa lietsoviin tunnelmiin: esimerkiksi New York Heraldia voidaan pitää ”keltaisena lehdistönä”, mutta jo ensimmäisillä sivuilla lehden toimituksessa otetaan puheeksi Robert W. Chambers ja tämän The King in Yellow -kertomuskokoelma (1895), jonka kerrotaan aiheuttavan hulluutta lukijoissaan (missä implikoitu keltaisen lehdistön vastaavankaltainen vaikutus ei liene erityisen hienovarainen silmänisku, jne). Chambersin puolestaan kerrotaan pohjanneensa teoksensa myyttiseen, Sous le monde -nimiseen tekstiin (ransk. ’Maailman alla/Under the World’). Sekä Chambers että The King in Yellow ovat olemassa oikeastikin, mutta Sous le monde on Mooren omaa keksintöä. Niinpä Moore väittää (fiktiossaan) heti aluksi oikean, olemassaolevan fiktion perustuvan keinotekoiseen fiktioon, jonka hän on itse keksinyt, yli 100 vuotta alkuperäisen fiktion kirjoittamisen jälkeen. Luonnollisesti myös Lovecraft piti Chambersia vaikuttimenaan ja The King in Yellow ja siinä mainitut keltainen kuningas Hastur, Carcosa sekä keltainen merkki (Yellow Sign) tulivat sittemmin imaistuksi merkittäväksi Cthulhu-mytologian osaksi. Jotta tämä olisi tarpeeksi sekavaa, otti Chambers Hasturin ja Carcosan Ambrose Pierceltä… (Tunnetuimpia viime vuosien fiktioita tähän liittyen lienee HBOn True Detective -sarjan ensimmäinen kausi, jossa Carcosa ja Yellow King kuullaan useampaankin otteeseen pahisten huulilta.) Vastaavasti New York Herald on toki suuri sanomalehti (sana ’herald’ tarkoittaa ilmoittajaa, ennustajaa, airuetta), mutta vastaavasti teoksen okkultistisiin piireihin kuuluvat hahmot suhtautuvat heitä haastattelevaan Robertiin kirjaimellisena heraldina, sanansaattajana, joka edeltää/ennustaa/merkitsee jonkin suuren, pahansuovan ja sanoinkuvaamattoman saapumista. Näissä kohdissa Mooren käyttämä ”dramaallinen ironia” on kolminainen: siinä missä 1) hyväuskoinen Robert luulee puhuttavan sanomalehdestä, 2) okkultistinen puhuja luulee/tietää kyseessä olevan myös kielen ”alisen” tason, jossa sanalla on lisäksi sisäpiiriläisten/klikkien/alakulttuurien/vähemmistöjen tuntema toinen merkitys; että Robert on airut ja lopulta 3) lukija tunnistaa nämä molemmat tasot, mutta myös koko rakennelman takana toimivan laajan ja monimutkaisen kielipelin, johon punoutuvat niin historiankirjoitus, lovecraftilainen tarusto, kuin Mooren oma tuotanto ja sarjakuvan keinot sinänsä.

Providencen silmiinpistävin ja teknisesti merkittävin piirre on kuitenkin jokaisen numeron loppuun sijoitetut, Robertin pitämän päivä- ja muistikirjan sivut. Teoksessa tästä käytetään nimitystä commonplace book, kaikenlaista tilkettä sisältävä ’muistiinpanokirja’, mikä on sarjakuvan kokonaiskuvan kannalta tärkeä erottelu: Robert on keräämässä nimenomaan materiaalia omia kirjoituksiaan varten ja tulee commonplace bookinsa kautta vaikuttaneeksi myös sivuhahmona teoksessa seikkailevaan Lovecraftiin itsensä. Muisti- ja päiväkirjakirjoitus on tärkeä motiivi myös Lovecraftin tuotannon kannalta, sillä tämä kirjoitti tarinansa usein nimenomaan päiväkirjojen tai jälkikäteen kirjoitettujen muistiinpanojen muotoon, jotka lukija (tai toinen teoksen sisäinen kertoja) ”löytää” jälkikäteen. Providencen varsin pelkistetyn ja usein lähes elokuvallisen sarjakuvakerronnan jälkeen näiden ”käsinkirjoitettujen” sivujen synnyttämä rytminvaihdos on moninainen, niin kerronnan sisällön kuin lukumukavuudenkin (lue: epämukavuuden) kannalta. Moore on käyttänyt läpi tuotantonsa teoksen sisäisiä kirje- ja päiväkirjamuotoja ja esimerkiksi The League of Extraordinary Gentlemen -sarjan yhteydessä myös fiktiivistä maailmaa syventäviä marginaalisia sivutekstejä on paljon, mutta ainakin omaan silmääni Providencen muistikirjamerkinnät ovat aiempaa tuotantoa merkittävämmässä roolissa — jopa siinä määrin, että ilman niitä kokonaisuudesta saattaa jäädä hyvinkin valju ja vaillinainen käsitys. Lukijakeskustelujen perusteella monet ovat yksinkertaisesti ohittaneet nämä merkinnät, mikä on hyvin ymmärrettävää: toisaalta Mooren aiempi tuotanto antaa ymmärtää, etteivät merkinnät ole edellytys sarjakuvan perusluonteen ymmärtämiselle (mikä sinänsä pitää paikkansa), mutta ennen kaikkea tusina sivullista tiiviillä ja hieman epäselvällä käsialalla tai käsinkirjoitusta apinoivalla fontilla painettua sivua on melko raju muutos varsinaisen sarjakuvan nopeassa rytmissä. Mutta tässä ja juuri tässä piilee myös Providencen keskeinen estetiikka, kerrontamuotojen ja niiden rytmien nytkähtelevä vuorottelu, jonka ympärille koko äkkiväärä kokemus rakentuu. Muistikirjamerkinnät nimittäin käytännössä kertovat uudestaan kaiken jo tapahtuneen, mutta lisäyksin ja tilkkein, minkä lisäksi ne toisinaan myös täyttävät tyhjiä aukkoja sarjakuvan numeroiden välisissä tapahtumissa.

Myönnän itsekin ennakoivani näitä merkintöjä kauhulla, johon sekoittuu niin tympääntymistä, vaivalloisuutta kuin pelokasta odotusta. Toisaalta haluaisin vain päästä sarjakuvassa eteenpäin, toisaalta pelkään muistikirjan sivuilta puhuvaa Robertia (ja Moorea), hän kun hyvin usein kiinnittää huomiota aivan toisiin seikkoihin kuin sarjakuvaa lukeva minä. Täten päiväkirjallinen taso lisää teokseen toisen näkökulman lisäksi myös psykologisen, jälkikäteisen sisäisyyden, joka sarjakuvakerronnasta ilmeisellä tasolla puuttuu. Muistikirjan sivuilla rakentuva Robert on (ainakin psykologisen realismin kannalta) ”kokonaisempi” hahmo kuin kuvakerronnan hiljainen Robert, jonka mukana seuraamme tapahtumia sivusta, kuin elokuvan katsoja (tai sarjakuvan lukija). Muistikirjan perusteella saamme esimerkiksi kuulla Robertin seksuaalisesta suuntautumisesta ja siihen liittyvistä peloista ja salailusta (onhan vuosi 1919) siinä, missä kuvakerronta vain vihjailee tähän suuntaan. Vastaavasti pelkän sarjakuvakerronnan perusteella olisi mahdoton tietää, että Lillian Russell, jonka kuolemasta tulee Heraldin toimitukseen tieto ensimmäisessä numerossa, ei olekaan cissukupuolinen naisoletettu (kuten nimen perusteella nopeasti luulisi), vaan transihminen nimeltään Johnathan Russell; Lillian on lempinimi. Sattumoisin Lillian oli myös Robertin rakastettu, mitä Robert ei tietenkään voi (skandaalihakuisessa ja potentiaalisen homofobisessa) Heraldin toimituksessa myöntää. Muistiinpanojensa perusteella Robert myös paljastaa huomanneensa ainakin joitain samoja asioita itse kuvatuissa tapahtumissa kuin lukija, vaikka hän sosiaalisten vaatimusten vuoksi yrittääkin pitää naamansa peruslukemilla varsinaisten kohtaamisten aikana. (Tapahtumat menevät alati yhä oudompaan ja kuumottavampaan suuntaan, kun Robert alkaa purkaa auki okkultistista ”maailmaa maailman takana”, jollaiseksi Moore kirjoittaa lopulta koko lovecraftilaisen mytologian. Kyse on suuresta, vuosisadan kestäneestä kielimaagisesta rituaalista ja sen keskiössä olevasta H. P. Lovecraftista, joka on muuttanut kollektiivisesti tajuntaamme ja siten myös fyysistä maailmaa: Providencen loppua kohden Lovecraftin teosten tapahtumat alkavat kirjaimellisesti käydä toteen, kirjallisuuden ja maailman rajat murtua.)

Tapahtumien ja sarjakuvan maailman syventäminen lisäksi muistikirja liittää Providencen Lovecraftin kaunokirjalliseen perinteeseen myös ontologisella tasolla: olihan Lovecraftin kirjallisen tuotannon keskiössä kysymys jonkin sellaisen hirviömäisen kuvaamisesta sanoin, joka ei ensinnäkään ole sanoin kuvattavissa. Niinpä ”inhimillisen käsityskuvun tuolla puolen” olevien olentojen ja tapahtumien kuvailu on Lovecraftin alkuperäisissä teoksissa lopulta melko vähäistä jo käytännön pakosta. Vasta teosten pohjalle rakentunut mediateollisuus sarjakuvineen, peleineen, elokuvineen, kuvituksineen, apokryfisine kirjoineen jne. on tehnyt kuvittamisen epäpyhän teon — kuvaamattoman kuvaamisen kohtalona kun on kaatua omaan mahdottomuuteensa ja aiheuttaa siten lähinnä pettymyksiä. Moore yhdisteleekin sarjakuvakerronnan ja lovecraftilaisen, jälkeenpäin raportoidun päiväkirjafiktion välille näppärän dikotomian: Providencen muistikirjamerkinnät kyllä rationalisoivat ja pyrkivät selittämään ja kontekstualisoimaan tapahtumia sarjakuvakerrontaa enemmän, mutta aina lopulta kalpenevat sarjakuvan näyttämisen/kuvaamisen teknologian vaikuttavuuden rinnalla. Tämä on luontevaa ja loogista usealla tasolla: onhan Moore nimenomaan sarjakuvakerronnan mestari (Providencen aikoihin 40 vuotta alalla), mutta ennen kaikkea sarjakuva muodostaa (tai ei muodosta, mikäli haluaa nojata Lovecraftiin) teoksen ”varsinaiset” tapahtumat, joista muistikirja on vain jälkikäteen luotu kalpea, Robertin näkökulmasta luotu rekonstruktio. Ja koska Robert on kirjoitettu kovin hyväntahtoiseksi ja -uskoiseksi hahmoksi (newyorkilainen maaseudulla, jenkki kuningas Arthurin hovissa, jne), korostuu aiemmin mainitsemani draamallinen ironia: sarjakuvakerronan kautta välittyvä tunne tapahtumista on huomattavan paljon hyytävämpi, tylympi ja ahdistavampi kuin Robertin kirjoittamien, jopa jutustelevien merkintöjen perusteella voisi ymmärtää. Vastaavasti Providencen sarjakuvakerronnan realiteetit peilaavat 2010-luvun esteettis-eettisiä kysymyksiä ja näyttävät ja aktivoivat asioita, joita 1910-lukulaista aloittelevaa kirjailijaa apinoiva päiväkirjallinen tyyli ei toista. Niinpä kun sarjakuvakerronta näyttää esimerkiksi miesoletettujen välisen anaalipenetraation sekä monimutkaisen raiskauksen, jossa 13-vuotiaan tytön kehossa taikuuden keinoin asuva vanhan miehen tajunta taikoo itsensä Robertin kehoon ja vastaavasti Robertin tytön kehoon, minkä jälkeen Robert ”raiskaa itsensä” (onko tämä sitten tarpeellista taiteen tekemisen kannalta, tiedä häntä, mutta peili asetetaankin myös nykylukijan eteen), Robert itse muistiinpanoissaan vain vihjaa tapahtumiin tai jättää ne täysin kertomatta, oman aikansa kirjallisuuden hygieniasääntöjen nojalla. Toisaalta lukijalle näytetään sarjakuvassa asioita, joita Robert itse ei näe tai ole edes kykenevä näkemään. Esimerkiksi eräällä hahmolla on sävytetyt silmälasit, joiden avulla hän näkee sellaisia aaltopituuksia joita normaali ihmissilmä ei näe. Kun kerrontaa sitten fokalisoidaan joissain ruuduissa hahmon kautta, näkee myös lukija nuo paljaalle silmälle näkymättömät, syvänmeren asukkeja muistuttavat olennot. Toisaalla lukijalle näytetään Robertin selän takana oleva suuri, hirviömäisellä äänellä puhuva humanoidinen olento siinä, missä Robert luulee kyseessä olevan vain freudilaisittain (ajan muodille sopivasti) hänen oman idinsä ääni. Tätä ”maailma maailman päällä” -motiivia Moore teroittaa jo Providencen aloittavissa (ja lopettavissa) ruuduissa, kun lukija näkee ensimmäisen persoonan perspektiivistiä (ns. silmien takaa) kirjeen (jonka lukija myöhemmin ymmärtää olevan päähenkilö Robertilta) ja sitä pitelevät kädet (joiden lukija ymmärtää myöhemmin kuuluvan Lillianille, Robertin sittemmin kuolleelle rakastetulle). Lillian repii kirjeen ja paperin takaa paljastuu sarjakuvan ”varsinainen” maailma ja näkymä sillasta — joka on itsessään yksi motiiveista; silta tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä, silta näkyvän ja näkymättömän välillä, silta tekstin ja kuvan välillä.

Kaikkea tätä vasten on siis kovin luontevaa ja temaattisesti oikeutettua, että Providence on materiaalisesti raskaasti kirjalliseen ja kielelliseen nojaava: Robert on nimenomaan tekemässä muistiinpanoja suurta romaaniaan varten ja kehittämässä uusia kirjallisia keinoja kuvastamaan niitä kauhuja, joita 1900-luvulla on ihmisen varalle. Merkinnöissä on esimerkiksi näppärä pieni mikroessee Lovecraftin luoman tarinaperinteen mahdollisesta merkityksestä 1900-luvun yhdysvaltalaiselle mytologialle: koska jokaiselle kulttuurille tuntuisi olevan luontevaa ensimmäisten parin vuosisadan aikana luoda oma yliluonnollinen mytologiansa (Yhdysvallat on 1910-luvulla vasta alle 150-vuotias valtio), eikö juuri lovecraftilainen mytologia Suurine Muinaisineen ja ihmisjärjen tuolla puolen olevine entiteetteineen (vrt. Einstein ja läpimurrot fysiikan alueella samoihin aikoihin) olisi omiaan tälle uudelle suurvallalle? Yksinkertaistaen: mikä olisikaan ominaisempaa tuhatikkunaisten pilvenpiirtäjien kulttuurille kuin jättimäinen, tuhatsilmäinen hirviöjumaluus? Tai jos ymmärrämme valon nopeuden ja avaruuden ammottavan tyhjyyden, eivätkö juuri selittämättömät, kosmiset olennot ole seuraava askel turhan päiten inhimillistettyjen vampyyrien, zombien ja muumioiden kirousten jälkeen?

Muistikirjamerkintöjen hitaan (ja visuaalisesti vaivalloisen) lukurytmin vuoksi Providencen lukeminen käy myös työstä. Vertaisinkin teoksen lukemista pikemminkin tietyn kauhuperinteen ja esoteerisen estetiikan tutkimiseen kuin varsinaiseen fiktion lukemiseen. Täten, mikäli lukemastaan haluaa ”ymmärtää” mahdollisimman paljon, Providencen lukeminen vaatii sitä enemmän työtä, mitä vähemmän tuntee entuudestaan Lovecraftin tuotantoa ja toisaalta 1900-luvun usalaista kulttuurihistoriaa. Tämä ei sinänsä ole omassa otannassani raskauttava seikka, imenhän tätä kamaa kuin sylivauva maitoa, mutta taivas varjele miten miellyttävää on silti lukea jotain toista, ”suoraa” ja kitkatonta sarjakuvaa Providencen kahlaamisen jälkeen.

Toisaalta lukija voi syyttää myös itseään ja jäykistymistä lukutottumusten kaavoihin: teoksen kuin voi lukea myös hyppien muistikirjamerkinnät yli — tai vastaavasti hyppien itse sarjakuvan yli, lukien vain päiväkirjoitetut sivut, kuin lukisi kirjallisuutta. En ole laskenut tarkemmin, mutta luulenpa, että sivumäärällisesti päiväkirjoitetuista sivuista koostuu suunnilleen lovecraftilaisen pitkän novellin verran luettavaa…