Siirry sisältöön

Lukupäiväkirja 2023: Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta

16 tammikuun, 2023

Kirjallisuuden monityöläisen uunituore Tieto-Finlandia-voittaja on, kliseisyydenkin uhalla, rakkaudenosoitus lukemiselle — ennen kaikkea mutkikkaan ja järkälemäisen kirjallisuuden lukemiselle. Teoksen idea pähkinänkuoressa: Sutinen kävi poikkeustilan suoman ylimääräisen ajan turvin kirjahyllynsä pelätyimpien tiiliskivien kimppuun ja kokemusten tuloksena syntyi tämä kirja. Tekijä tituleeraakin käsittelemiään teoksia poikkeuskirjallisuudeksi. Siis sellaisia teoksia, joista harva kuulee, vielä harvempi hankkii käsiinsä ja aniharva lukee.

Tyyliltään Sutisen teos on sen sijaan takkatulenkajoisan kodikas ja (ainakin wanhan kirjallisuudenopiskelijan silmään) miellyttävän konstailematon. Se pitelee lukijaa (tai äänikirjan kuuntelijaa, c’est moi) kädestä ja peittelee viltillä juuri sopivasti, sortumatta kuitenkaan liialliseen rautalankaan. Sellaista otetta varmasti kaivataankin, liikuskeleehan varsinainen teema snobismin rajamailla. Sutinen toki tekee kaikkensa murtaakseen vaikeaan kirjallisuuteen ja turhanpäiväiseen pätemiseen liittyviä myyttejä, mutta toisaalta teoksessa hypätään yli ne kaikkein ”ilmeisimmät” kirjat ”joita kukaan ei ole lukenut”. Toisin sanoen esimerkiksi David Foster Wallacen Infinite Jest (Päättymätön riemu), Volter Kilven Alastalon salissa, Thomas Pynchonin Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari) ja James Joycen Finnegans Wake jäävät teoksen ulkopuolelle. Niiden sijaan naftaliinista raahataan nipullinen uusia tiiliskiviä, joista vielä harvempi on edes kuullut.

Aihevalinta on kiinnostava kirjallisuuden ja lukemisen olemuksen kannalta: miten pitkän ja vaikean teoksen lukeminen poikkeaa lyhyestä ja vetävästä? Tuntuisi nimittäin siltä, että jokin ero pituuksien välillä on, niin ”teoksessa olemisen” kuin sen/siinä ajattelemisen suhteen. Sutinen kirjoittaa useamman opuksen yhteydessä kirjallisen maailman rakentamisesta, siitä miten teos on kokonaisvaltaisuudessaan niin totaalinen, että siinä voi ikään kuin oleilla ja liikuskella. Tällöin kaikkea kirjassa olevaa ei edes tarvitse ymmärtää tai rekisteröidä, sillä silkka massa tasoittaa lukukokemuksen pienet rosot ja puutteet totaalisuudellaan.

Tämä on todenkuuloista ja tunnistettavaa, nähdäkseni ”maailmanrakentamiseen” pohjaa suuri osa viihdeteollisuudesta: 1900-luvun kuluessa ensin elokuvat, sarjakuvat, televisio ja tietokonepelit, lopulta 2000-luvulla Netflix-putket ja sosiaalinen media. Myös Seinfeldissa, Twin Peaksissa, Dark Soulsissa ja Lav Diazin elokuvissa pystyy oleskelemaan, myös niissä rakentuu ”totaalinen” maailma. Ehkä kiinnostavin kysymys onkin, missä suhteessa maailmanrakentuminen (tai: maailmaanpakeneminen) on eskapismiin – oli kulloinkin rakentuva maailma sitten korkeakulttuuria tai massamurhaviihdettä. Myönnän, että omaan silmääni tiiliskivikirjallisuus tuntuu osaltaan vanhentuneelta, mutta niin tuntuvat toisaalta myös esimerkiksi mammuttimaisen pitkät elokuvat – vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten ns. slow cinema eli buumiaan. Syy tuntuisi olevan nimenomaan siinä, ettei pitkä muoto tuntuisi vastaavan enää yhteiskunnan ja ympäristötuhon nopeutta. Aivan kuin aika itse olisi menetetty. Tämän vuoksi pitkät teokset tuntuvat eskapistiselta matkustamiselta sellaisiin tiloihin ja aikoihin, jolloin niiden luomia tiloja vastaavaa aikaa kenties vielä oli. Silloin herää puolestaan kysymys siitä, miksi niin on ja/tai pitäisikö niin olla. Miksei juuri silloin pitäisi hidastaa, kun tuntuu siltä, että yhteiskunta tai maailmanhenki tai mikä ikinä on lähinnä vapaapudotuksessa? Ja niin edelleen.

Joka tapauksessa minäkään en äkkiseltään keksi tuttavapiiristäni enää ketään, joka lukisi vapaaehtoisesti tuhatsivuisia kirjoja (jotka eivät ole scifiä tai fantasiaa), saati sitten kokeellisia sellaisia. Tai siis keksin toki, mutta silloin kyseessä ovatkin ne muutamat kokeellisen kirjallisuuden ammattilaiset ja ikuiset tutkimusmatkalaiset, jotka ovat ensinkään tietoisia teoksessa käsiteltävistä kirjoista. Esimerkiksi itselleni teoksessa käsiteltävistä kolmestatoista kirjasta entuudestaan tuttuja (edes teosnimeltä) oli ehkä kolme (Arno Schmidtin Zettels Traum / Bottom’s Dream, Dostojevskin Karamazovin veljekset ja Irmari Rantamalan eli Algot Untolan Harhama). En toki väitä olevani (varsinkaan näin vanhoilla, varhaisen keski-ikäni päivillä) obskyyrin kulttikaman konnossööri, mutta syvimmälle kiveen hakatun peruskaanonin ulkopuolelta Sutisen kirjassa nähdäkseni tullaan. Käsiteltävien teosten nippu kylläkin pyörii edelleen kovin valkoisella Iso-Britannia -Yhdysvallat – Venäjä -akselilla (suomalaisista mukana on vain roimasti satikutia saava Harhama), mutta ainakin kirjallisen modernismin kaanoniin ehdotetaan muutamia sieltä (Sutisen mielestä) turhaan pudonneita tai unohduksiin jääneitä naisoletettuja.

Luonnollisesti myös kielimuuri rajoittaa käsiteltävien teosten naaraamista: vaikka esimerkiksi Kiinasta, Afrikan maista tai Intiasta löytyisikin poikkeuskirjallisuutta (ja miksei löytyisi), on sitä yhden tekijän vaikea käsitellä jos käännöksiä ei löydy edes englanniksi. Kiehtovaa (tai oireellista) onkin, että käytännössä kaikki teoksessa käsiteltävät kirjat ovat nimenomaan englanniksi kirjoitettu tai käännöksinä englanniksi luettu, Harhamaa ja Karamazovin veljeksiä lukuun ottamatta. Tarkoitukseni ei ole moittia Sutisen kielitaitoa rajoittuneeksi (päinvastoin), vaan pikemminkin pohtia teoksen käyttäjärajapintaa. Silläkin uhalla, että aliarvoin keskimääräisen suomalaisen lukijan englanninkielen taidon ja innon: kuinka moni lähtisi taittamaan teoksessa käsiteltäviä teoksia edes suomeksi, saati sitten englanniksi? Onko monituhatsivuinen, kirjallisesti haastava poikkeuskirjallisuus ensinkään muiden kuin koko elämänsä lukustrategioiden ja kirjallisen kokemuksen kartuttamiseen käyttäneiden nörttien (siis asian suhteen monomaanisten) heiniä? No, tähänkin kirja yrittää osaltaan vastata.

Koska käsiteltävät kolmetoista teosta ovat pääosin yli 1000-sivuisia, ei Sutinen edes yritä änkeä kirjansa vajaaseen 300 sivuun megatarkkaa analyysia, vaan pikemminkin käyttää käsiteltäviä kirjoja tekosyinä ja moodeina esseihtiä lukemisesta ja kirjallisuuden merkityksestä ylipäänsä. Niinpä varsinaisten teosten käsittelyn yhteydessä saatetaan lähteä tangentille ääneenlukemisen kulttuurihistoriasta ja Sutisen omista tavoista lukea kirjoja ääneen puolisolleen ja lapselleen; tai siitä miten matkakirjallisuus toimii aina huomattavan paljon paremmin, mikäli käsillä olevan kirjan lukee kirjan maisemissa, tai edes junassa tien päällä. Tavallaan nämä hajamietinnät ovat usein myös teoksen varsinainen suola ja parhaiten mieleenjäävää antia, eihän käsiteltävistä poikkeusteoksista voi lopulta saada kovinkaan säällistä kuvaa näin lyhyessä mitassa.

Tämänkin kuuntelin äänikirjana. Jutustelevan sävyn ja miellyttävän lukijan vuoksi formaatti toimii yllättävänkin hyvin, ”maailmaa rakentavasti”.

Advertisement
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: