Lukupäiväkirja 2023: Benjamín Labatutin Maailman kauhea vihreys

Labatutin nonfiktion, populaaritieteen ja fiktion rajapintaa askeltava genrehybridi on — ehkä kvanttimekaanisen aiheensa mukaisesti — superpositiossa: se on idealtaan varsin kiehtova ja pinnan tasolla näppärää aineistonhallintaa, mutta heti kun kirjaa lukee teoreettisen ajattelun tai matemaattisten/fysikaalisten ilmiöiden kuvittamisen toivossa, katoaa teos kuin pesukarhun tassuihin puhkeava saippuakupla.

Edellinen ei tarkoita sitä, etteikö ”Maailman kauhea vihreys” olisi vetävä — ainakaan mikäli on kiinnostunut 1900-luvun tieteen suurhahmojen elämistä ja ajatuksista tai genrehybrideistä. Kirjallisuuden suhteen ihastuttavan fanaattinen filosofipuolisoni (”miksi proosaa kirjoitetaan?”) summasi kirjan olevan ”huonoa W. G. Sebaldia — sillä erotuksella että Sebaldin lauseissa yleensä sentään tapahtuu tai olennoituu jotain.” Omassa kokemuksessani Maailman kauhea vihreys törmääkin naama edellä nimenomaan lajin/genren/tyylin kysymykseen. Ongelma on itselleni hivenen epätyypillinen, eikä sen periaatteessa ajattelisi olevan kysymys lainkaan. Tarkoitushan on yksinkertaisesti lukea ja samalla saada tai olla saamatta lukemastaan jotain. Yleensä näin aivoni toimiikin; käyttäen kirjallisuutta lajista ja teoskokonaisuuden toimivuudesta viis. Harva kiinnostava kysymys on teoksellinen — tai saa mitään varsinaista lisäarvoa teoksellisuudestaan.

Mutta mutta. Asiat eivät selkeästi ole Labatutin kirjan tapauksessa näin yksinkertaisia, ainakaan jos minun lukukokemukseltani kysytään. Mikä on siis ongelmani? Elementary, dear Watson: tunnun ärsyyntyvän yksinkertaisesti siksi, koska kirja ei lopulta ole tarpeeksi tosi ollakseen nonfiktiota, mutta ei toisaalta tarpeeksi kaunokirjallista tykitelläkseen täysillä fiktioturbiineilla. Niinpä ”tosi” myrkyttää fiktion kaivon, ja toisin päin. Tuloksena on nestettä, jolle en varsinaisesti keksi käyttötarkoitusta.

No hyvä, satunnaisen kirjan ollessa kyseessä ohittaisin tällaiset kysymykset olankohautuksella, antaisin sen 3 tähteä kirjallisuuden statistiikoiksi redusoivassa lukutietokannassa (Goodreads) ja siirtyisin eteenpäin, mutta Labatutin teos on jonkinlainen palkittu kulttihitti. Lisäksi se käsittelee tematiikkoja ja estetiikoja, joita olen itsekin paljon pohtinut. Niinpä huomioni tarrautuu siihen kaksin käsin — samoin kuin myös kysymykseen siitä, josko Labatutin teos ”kertoo” jotain korkeakirjallisuuden arvotuksen nykytilanteesta.

Kirjoitin heti kirjan ensimmäisen osan luettuani päiväkirjaani suodattamatonta ”raakakokemusta”. Olen pahoillani, sillä aion liittää sen tähän; luotan nimittäin aina ensisijaisesti intuitiooni. Tekstini vaikuttaa luultavasti lähinnä psykoottiselta (ja liikaa kahvia itseensä imeyttäneeltä) tajunnanvirralta, mutta kenties se mallintaa edes häviävän pientä osaa siitä ajatusprosessista, joka minulla Labatutia lukiessani oli:

”…hauskaa onkin lukea kirjan kritiikkejä ja sitä, miten niissä yritetään dekoodata Labatutin teoksen kirjoitustyyliä ikään kuin erilaisten genrejen ontologioiden kautta, vaikka pohjimmiltaan Labatutin tyyli pohjaa yksinkertaiseen digressioon — jonkin ilmiön, keksinnön tai piirteen kaninkolomaiseen seuraamiseen. Teoksen ensimmäinen osa on kollaasia anekdoottitasolla. Affekteja faktoidivirtaan luodaan törmäytyksillä, jotka ovat seurausta lausetason (populaaritiede, nonfiktio) oletetusta neutraaliudesta, vaikka lauseiden sisältö saattaakin olla ”hirvittävää” tai ”shokeeraavaa” (syanidi kemiallisena koosteena tai värinä; syanidi joukkotuhoaseena). Cut-upia koko uransa tehneelle runoilijalle efekti on kotoisaakin kotoisampi, varsinkin kun Labatutin juoksutukset ovat niin laveita, että alan ajatella lähinnä tekoälyjen muovaamia vastauksia tai tyystin kitkatonta nettitekstiä. Kirjan todellisuussuhde/lukuoletus on niin lähellä populaarihistoriankirjoitusta/helposti sulavaa nonfiktiota, että alan automaattisesti lukea sitä eräänlaisena ketjutettuna Wikipediana, jonka tekijä on koostanut ilokseni. Se, miten ChatGPT-tekoälyt käyttävät kielimalleja huijaamaan ihmisiä, ei ole enää kovin kaukana tällaisesta kirjoittamisesta. Tavallaan Labatut jäsentää tietovirtaa anekdoottitasolla siinä, missä esimerkiksi minä itse (cut-upiin pohjaavassa) runoudessani jäsennän sitä lausetasolla (joskin tietenkin törmäyttäen asioita äkkiväärästi siinä, missä Labatutin juoksutukset noudattavat aina joenvartta). Jossain määrin ”Maailman kauhean vihreyden” lukeminen muistuttaakin paksun populaaritietokirjan lukemista, mutta pistemäisesti: Labatut on distilloinut löysät pois — kuratoinut anekdootinomaisesta aineksesta mehukkaimmat kohokohdat, joita hän sitten ketjuttaa eräänlaiseksi nonfiktiota muistuttavaksi lauseeksi.

Tämä jatkuva tietovirta on kuitenkin niin tiivis, niin kitkaton ja niin sulava, että lukukokemus tuntuu osin hengästyttävältä, osin tuhlailevalta — ja omalta osaltaan myös omituisen yhdentekevältä. (Kenties tästä neutraalin hapettomasta tilasta seuraa se halu ja kaipuu fragmentin poetiikkaan, joka esimerkiksi ”poesialaista” runoutta on osaltaan määrittänyt. Kun informaation tiiviys on jatkuvasti tiheysluokaltaan tällaista, alkaa aivo vaatia taukoja, ilmaa, tilaa. Muussa tapauksessa seuraa ADHD, ahdistus, multipasking — inhimillisen prosessointitehon ylikellottuminen ja tasainen heikentyminen kohti tyhmistymistä ja romahtamista. Tekoäly puolestaan ei tietenkään tarvitse levähdystaukoja, rytmiä, tilaa tai ”kehollisuutta” — ellei sellaista sen runkoon rakenneta.) On ymmärrettävää ja loogista, että Labatutin vaikuttimia ovat Sebald ja Burroughs, sillä vaikutelma on näiden kahden sekoitus, joskin kovin vahvasti laimennettuna ja tyhjiöpakattuna.”

No niin, kirjoitin edellisen heti teoksen ensimmäisen osan luettuani, jonkinlaisessa intomielen puuskassa. Suhteessa kokonaisuuteen kakofoninen pätkäni on ylisanailua, sillä edetessään teos varsin nopeasti tasoittuu ja normalisoituu lähemmäs perinteistä nonfiktioa. Fiktion ja tarinallistavan fabulaation määrä kuitenkin jatkuvasti kasvaa samalla, kun tietokirjallinen pyrkimys yleisyyteen tai objektiivisuuteen painuu taka-alalle. Kirjan viimeisessä kolmanneksessa fiktiivisiä elementtejä onkin omaan makuuni liikaa, eikä Labatutin proosa yllä sellaiselle tasolle, että valitsisin hänen käyttämänsä kaunokirjalliset elementit vastaavien elämäkerrallisten tai tieteenhistoriallisten piirteiden sijaan. Varsinkin jos ja kun kohdehenkilöiden (Bohr, Einstein, Schrödinger, Heisenberg, Grothendieck…) varsinaiset ”ytimet” — toisin sanoen heidän ajattelunsa teoreettisen fysiikan alalla — ajavat niin helposti kaikenlaisten human interest -tason höpinöiden yli.

Toisin sanoen se, että abstrakteihin kysymyksiin ja omaan sisäisyyteensä kaiken tarmonsa ja aikansa käyttävät ihmiset eivät (välttämättä) ole kummoisia ihmisiä sosiaalisesti, ei ole erityisen uusi tai kiinnostava ajatus. Myös Labatut valitsee ilmeisimmän reitin: hulluuden tai pelon jostain sellaisesta uhkaavasta voimasta, jota muut eivät näe. Toisaalta tämä human interest -taso on se, mihin teorioita osaamattomien on kovin usein tyydyttävä — niin minunkin. Nihkeyteni nimenomaan lajin suhteen johtuneekin Labatutin teoksen tapauksessa omasta (alkeellisesta) harhailustani matematiikan ja kvanttiteorian historian parissa — samaisesta syystä, josta toisaalta johtui intoni tarttua kirjaan. Varsinaisesti kyse ei ole siitä, ettenkö nauttisi Maailman kauheimmasta vihreydestä, sillä nautin keskimäärin mistä hyvästä Grothendieckiin, kvanttimekaniikkaan tai epätarkkuusperiaatteeseen liittyvästä. Kiehtovien teoreettisten kysymysten tai ratkaisujen konvertoiminen kirjallisuuden tai taiteen kielelle on kuitenkin eräänlainen ikiliikkuja-ongelma, jolle ei tuntuisi varsinaisesti olevan sellaista ratkaisua, jossa kirjallisuus koskaan selviäisi voittajana, tai edes kuivin jaloin. Jazzista tai shakista sinänsä on hankala kirjoittaa kaunokirjallisuutta: sen sijaan on tyydyttävä kuvailemaan pelaajia tai muusikoita. Vai onko? En ota kantaa, mutta käsiteltävien tiedemiesten varsinaisista ajatuksista Labatutin kirjassa on häviävän vähän mitään — vaikka kirjan freimataankin käsittelevän nimenomaan tiedettä.

Huomattavan paljon Labatutin kirjaa kiinnostavammin kysymystä ”neron” ihmiskokemuksen puolesta käsittelee Cormac McCarthyn uunituore Stella Maris — joka puolestaan on sisarromaani loppuvuodesta ilmestyneelle The Passengerille. Siinäkin mennään mielenterveysmeemillä (skitsofrenian kysymykset), mutta huomattavan paljon syvällisemmin.

Advertisement