cancel

Toinen novellikokoelmani ja kahdeksas teokseni cancel julkaistiin jokunen kuukausi sitten. Se löytyy kaupoista ja ääni- ja ekirjapalveluista.

Äänikirjaversiota on silti vaikea suositella ensisijaiseksi lähteeksi, koska teoksen teksteistä kaksi ei toimi äänimuodossa käytännössä lainkaan (toisessa on alaviiteapparaatti, toisessa muotona ryhmä-chat). Toki hyötysuhde on parempi kuin deleten äänikirjaversiossa, josta toimii järkevästi ehkä 50%.

Jälkikäteen ajateltuna kummastakaan ei olisi kannattanut tehdä äänikirjaa, mutta toisaalta uskon formaatin tuoneen marginaaliselle proosalleni kohtalaisesti lisä”lukijoita” – jos kohta formaatti olikin täysin väärä pääasiallisesti visuaaliselle deletelle, jonka keskeinen tarkoitus oli näyttää mahdollisimman vähän kirjalta.

Mutta takaisin canceliin. Ohessa on pieni teksti, jonka kirjoitin kustantajan tiedotetta varten:

cancel on ulkoisesti edeltäjäänsä deleteä helppolukuisempi ja klassisempi. Silti tai juuri siksi se on myös raskaampi ja surumielisempi. En ole varma, mitä kaikkia näistä määreistä varsinaisesti yritin.

Teoksen tematiikkaa voi lähteä avaamaan sen nimen kautta: cancel luotaa elämän moninaisia peruuntumisia, niin yksityisiä kuin yleisiäkin. Tapahtumien ja normaalin arjen peruuntuminen poikkeustilan vuoksi. Ihmissuhteen tulevaisuuden peruuntuminen eron vuoksi. Lentomatkailun nautinnon peruuntuminen ympäristökatastrofin vuoksi. Nuoruuden peruuntuminen vanhuuden vuoksi. Taideteoksen mielekkyyden peruuntuminen museolaitokseen sulkemisen vuoksi. Kasvotusten käydyn kommunikaation peruuntuminen digitaalisten käyttäjärajapintojen vuoksi. Ihmisen peruuntuminen kuoleman vuoksi…

cancelissa ollaan ikuisesti asioiden välissä. Runoilijahistoriani vuoksi kannan mukanani ainaista taipumusta pakottaa tekstit sellaisiin tiloihin, joissa ne väistämättä vuotavat toisiinsa. Teoksessa on paljon todentuntuista, mutta fiktiossa todenperäisyys on yhdentekevää, onhan sekin fiktiota, eikä yksikään teksti ole mitään sellaisenaan ja ilman ympäröiviä tekstejä, yksinään.

Arkipuheessa edellinen tarkoittaisi kenties sitä, että vaikka genre on novellikokoelma tai lyhytproosa, on kysymys ennen kaikkea kokonaisuudesta. Lisäksi teoksen ironia ei ole aivan yhtä ilmeistä kuin deletessä, vaikka sinänsä ironia kaiken kirjallisen ilmaisun perusta onkin. Muutettavat muuttaen deleten aikoihin esittämäni kysymys kirjoittamisen mielekkyydestä sinänsä pätee myös canceliin. Kenties ainoa mahdollinen vastaus kysymykseen proosanteon mielekkyydestä on teos itse.

Toistaiseksi järkevimmät (ja pysyvät, vrt. katoavat stoorit) kritiikit ovat netissä, molemmat teksteinä nähdäkseni ansioikkaita:

K-teksti

Kulttuuritoimitus

Päivälehtien suhteen en pidättele enää hengitystäni, it is what it is. Julkaistavaa kirjallisuutta on helvetisti ja kritiikille annettu palstatila kasvavissa määrin säälittävä. Tämän suhteen auringon alla ei ole mitään uutta, eivätkä viimeaikaiset kohut Kiira Korven runokirjan tiimoilta, YLEn Tanssivan Karhun lakkauttamisaikeet tai sisäänpäinkääntyvän oikeistopopulismin kiima entisestään leikata kulttuurista herätä kummoisia toiveita niin taiteilijoiden säällisen elämän kuin ylipäänsä suomalaisen kulttuurin jatkuvuuden puolesta.

Jos ihmiselämällä jokin tarkoitus on, on tuo tarkoitus ideoiden ja taiteen kehittäminen sekä sivilisaatioiden luominen, ei reviirin kyttääminen ja oman sekä naapureiden vapauden vähentäminen kaikin kuviteltavissa olevin keinoin.

Niinpä ennustan huomion ja työmahdollisuuksien tulevaisuudessa kasautuvan entistäkin enemmän harvoille ja valituille, jo valmiiksi etabloituneille tekijöille.

Lopuksi: myös deletestä on sittemmin ilmestynyt muutama (kirjallisten kysymysten puolesta) kiinnostava teksti Hesarin (nykyään muksuluurin takana olevan) kritiikin lisäksi:

Kiiltomato

Mikko Granroth

Mitä luimme kerran

Advertisement