d e l e t e, eli proosan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta

Novellikokoelmani delete julkaistiin helmikuussa 2021. Sitä saa kaupoista ja esimerkiksi täältä.

Teos ilmestyi myös äänikirjana, mutta sitä minun on vaikea suositella ensisijaiseksi kokemukseksi.

Tämä siksikin, koska taitto ja graafinen ulkoasu lähtivät bifun käsissä sisäavaruuteen siinä määrin, että sisältö ja ulkoasu päätyivät keskustelemaan yllättävänkin paljon. Kirjallisuushistoriallisesti tämä hilaa teoksen perinnettä lähemmäs ”postmodernismia” kuin olin etukäteen suunnitellut.

Termillä en tarkoita tässä mitään hienoa, vaan yksinomaan sitä kirjallisten lajityyppien ja niiden visuaalisten piirteiden satirisointia, jollaiseen törmäsi esimerkiksi yhdysvaltalaisessa marginaalikirjallisuudessa 60-80-luvuillla.

Suomessa se ei pitkään aikaan päässyt edes lapsenkenkiin. Aronpuron hieno Aperitiff – avoin kaupunki vuonna 1965, sen jälkeen ei käytännössä mitään kuin vasta 2010-luvulla.

Luulisin, että tarkoituksenamme oli tehdä kirja, joka ei näytä kirjalta.

Mitä itse pidän kirjastani tekstieni puolesta? En ole varma. Tuntemus on moninainen.

Proosa on vaatinut toisaalta ”löysyytensä” (siis: jokainen lause ei voi runollista ja tiivistynyttä tykitystä), toisaalta ”lukijan huomioimisen” vuoksi paljon opettelemista, paljon pään hakkaamista seinään. Olen ehkä ”tunnettu” siitä, kuinka haukun turuilla ja toreilla proosaa runouden kustannuksella (muistaakseni suututin Juha Itkosenkin jollain Mantra-teokseni aikaisella trollillani, joka oli sekin nostettu turhaksi kärjeksi), mikä ei toki tarkoita, ettenkö olisi aina tutkiskellut proosan kirjoittamista. Mitään tällaista ei olisi julkaistu vielä vuonna 2009, jolloin Ruumita tuli ulos (toki sekin poEsia-kirjasarjalta, silloin vielä nyrkkipajalta). Selkeästi jotain muutosta on tapahtunut ja hyvä niin.

Vaikka monet tuntuvat deleteä kovin kokeellisena pitävänkin, on projektini proosan suhteen yrittää tutkia nimenomaan sitä, miten tekstistä saisi mahdollisimman luettavaa, vetävää ja jaettavissa olevaa siten, etten silti kirjoittana tuntisi tekeväni jatkuvasti vain uusia myönnytyksiä. Tämä on yllättävänkin kimurantti yhtälö, erityisesti koska kaunokirjallisuuden ja varsinkin proosan tarve tulee pohtia alati uudelleen 2020-luvulla.

Tahtoo sanoa: jokaista novellia kirjoittaessani mietin, mikä mieli proosassa vielä on. Sitä kyllä luetaan ja kuunnellaan, se on kaunokirjallisuuden nolla-aste, sitä myydään ja lainataan, se saa huomiota.

Mutta onko se taidemuotona vielä elävä? Muovautuuko se, vastaako se olemassaolon kysymyksiin, reagoiko se, muottaako se muotoaan? Vai onko ihan ok, mikäli se jatkuu ”vain” affirmaationa, viihteenä; jonkinlaisena kirjallisen maailman Sohvaperunoina?

En oikein tiedä saisiko tällaisista asioista kirjoittaa, mikäli on juuri siirtynyt julkaisemaan myös proosaa ja haluaisi julkaista sitä vielä jatkossakin. Onko tällainen ”filosofisesti puhdas” motiivi likainen juuri siksi, että myönnän suoraan etten välttämättä usko proosaan, että hevonen saattaa olla kuolleeksi piiskattu jo hyvä tovi sitten?

Haluaako ihminen lukea tai kuluttaa sellaista, jonka tekijä on syvästi epävarma koko taidemuodon mielekkyydestä?

Samalla voin pyhittää runouteni juuri niin läpitunkemattomalle kamalle kuin itse haluan. Toisaalta niin olen tehnyt aina.

Maaria Ylikangas oli deletestä Helsingin Sanomissa tätä mieltä.

Kritiikki on tekstinä mainio (kuinka olenkaan ikävöinyt Ylikankaan kritiikkejä!) ja subjektiiviselta kannaltani kehuva, lähes ylistävän oloinen.

Otsikossa olevaa koivuklapin sivallusta Maaria mielestäni tekstissään myös hieman dekonstruoi, erityisesti käsittellessään ”Niemandswasser”-novellia. Toki deleten suhde ”maskuliiniseen koivuklapiproosaan” on oman tekijäintentioni kannalta jokseenkin satiirinen: Muunlaista suomalaiset eivät ole yksinkertaisesti tottuneet viimeisen 70 vuoden aikana lukemaan. Samasta syystä koivuklapi ei suinkaan ole pelkkien miesoletettujen tyyli.

Niinpä teoksen ”normaalimmat” tai realistisemmat tekstit larppaavat osittain tietoisesti koivuklapiproosaa (ei toki aina, sillä myönnän rakastavani Merta ja Hyryä nimenomaan tyylillisesti), sillä ne edustavat kirjallisuuden ”perinteistä” identiteettiä suhteessa digitaalisiin, uudempiin identiteetteihin. Jälkimmäisiä teoksessa edustavat perinteistä muotoa rikkovat tekstit, jo mainitun ”Niemandswasserin” lisäksi esimerkiksi PowerPoint-esitykseltä näyttävä, luennoitsijan omaan öiseen unikauhuun keskittyvä ”Aamun ensimmäinen luento”; ”Tinder” joka on muodoltaan muodoltaan parisuhdemarkkinoiden jokaisen olemassa olevan asiasanan sisältävä lista; tai nimetön, blurbeista koostuva teksti, jonka osia on painettu takakanteen ja sisälehdille.

Tästä dikotomiasta johtuu myös teoksen tiivis rakenne: pois karsittiin pitkälti kaikki sellainen, joka ei dynamiikkaa palvele. Sekoilua lisäämällä sekoilu olisi alkanut syödä itseään; realistisempaa kamaa lisäämällä vaaka olisi alkanut painottua väärään suuntaan ja affektiivinen/postmoderni puoli olisi vesittynyt.

Toki lyhyys hieman arvellutti itseäni, onhan ”arvovaltaisen ja kunnollisen” proosakirjan pituus mieluummin lähempänä 200-300 suoritettavaa sivua kuin 135 sivua…!

Advertisement