Lukupäiväkirja 2023: Don DeLillon White Noise

Henkilökohtaisella tasolla kummallinen tunne: palasin 16 vuoden ja koko DeLillon muun romaani- ja novellituotannon (osin moninkertaisen, olen nisti) lukemisen jälkeen sinne mistä aloitin, eli Valkoiseen kohinaan — joskin tällä kertaa alkukielellä.

Koska edellisestä lukukerrasta on tuon tyhjän taulullisen verran vuosia ja koska typeryyksissäni (tai kaukaa viisaana) katsoin alle Noah Baumbachin uunituoreen filmatisoinnin, on hahmoilla nyt Adam Driverin, Greta Gerwigin ja Don Cheadlen kasvot. Lisäksi kirjan maailmassa väreilee elokuvasta tuttu, liian räikeä retrokasariväritys. Olkoon siis merkintänikin vertailu tai varoittava esimerkki, jonkinlainen ’double feature’.

I

Hilkun vaille 40-vuotiaan White Noisen (1985, teos on vuoden minua nuorempi) kysymykset ovat ulkoisesti länsimaisen postmodernin kulutusyhteiskunnan ”perusjuttuja”. Sellaisinaan ne eivät ole ainakaan tämän lukijan silmissä menettäneet liiaksi potenssiaan: Kuolemanpelko ja sen kanssa käsi kädessä kulkeva terveysintoilu. Näkymätön säteily, ydinsodan pelko, sairaudet, kemikaalit ja poikkeustilat kaikissa muodoissaan. Kuluttamisen iskostuminen keskeiseksi elämänasenteeksi, estetiikaksi ja arvonmuodostuksen mittatikuksi. Keskiluokkaisen ydinperheen rappeutuminen ja samaisen perheen eläminen pittoreskisti uinuvassa esikaupungissa. Rakkaus tuossa samaisessa yhtälössä. Uskonnon merkitys ja sija sekularisoituvassa maailmassa. Kaikkialta hyökyvä, hierarkiaton ja suodattamaton informaatiotulva. Yliopistoihin hiipinyt tendenssi, jossa jokaiselle ihmistä hämmentävälle sosiaaliselle ilmiölle on oma kulttuuriprofessuurinsa, aina Hitler-tutkimuksesta autokolareiden estetiikkaan…

Kirjassa tämän kaiken sitoo yhteen muut kysymykset yliajava tyyli tai ääni (sille on oma terminsäkin, nimittäin delillolainen, heh heh), joka puolestaan on viimeistään White Noisesssa — tekijänsä kahdeksannessa(!) romaanissa — varsin kristallisoitunut. DeLillon romaaneja lukiessani tyyli onkin itseoikeutetusti paalupaikalla, mutta varaa myös sijat toisesta viidenteen. DeLillon tyyli on itselleni se algoritmi, jonka muuttujiksi voi kaataa käytännössä mitä hyvänsä juonellista, ideologista ja temaattista sisältöä, mutta lopputuloksena on joka tapauksessa delillolaista lausetta ja dialogia, aina itseparodian rajoille saakka — ja sen yli. Tekijän kun ei tuntuisi olevan inhimillisesti mahdollista kuulostaa miltään tai keneltäkään muulta kuin itseltään, niin hyvässä kuin pahassa.

Tavallaan White Noise on täydellinen delillolainen romaani ja sellaisenaan sen geometria on esimerkillinen. Tuotannon mittakaavassa se tuntuu myös keskimääräistä lämpimämmältä teokselta, mutta tämä saattaa selittyä tematiikalla (lapsiperhe) ja sillä yleisellä tuttuudella, jota 80-lukulainen, yhdysvaltalaisten ydinperheiden asuttama esikaupunkialue nykyviihdekuvastossa edustaa. Myös tuotantoon sijoittumisen kannalta White Noise oli taiteellinen ja kaupallinen läpimurto ja se leikkauspiste, josta alkoi klassikkoiden tykittelysarja: Libra (1988), Mao II (1991) ja Underworld (1997) — viimeksi mainittua moni pitää DeLillon kruununa (minä en) ja yhtenä parhaista yhdysvaltalaisista romaaneista (sitä se voi ollakin).

II

Filmatisoinnin perustavanlaatuinen ongelma: Delillolaisessa romaanistruktuurissa tapahtumat ja henkilöhahmot ovat lopulta melko pieni palanen kakusta, vain se vaadittava luuranko, jonka ympärille ja lomaan rakennetaan varsinainen tekstuaalinen rytmi. Tärkeintä tyylin kannalta ovat perinteisen juonenkuvaamisen lisäksi (omintakeinen ja toisteisessa nasevuudessaan usein epäuskottava) dialogi sekä protagonisti Jack Gladneyn sisäiset, esseihtävän lyyriset jaksot.

Näiden tasojen sommittelusta ja vuorottelusta rakentuu sitten se rytminen tyyli, joka ainakin minun kokemuksessani välittää pikemminkin jotain intensiteettiä, ei niinkään suoraan maailmallista/informatiivista sisältöä. Kuulostaa äkkiseltään snobbailevalta ja tyhjältä höpöpuheelta, mutta tunnetta voi selventää ajattelemalla vaikka sitä, mitä esimerkiksi modernin taidemusiikin kuunteleminen, tanssiesityksen katsominen tai abstraktin kuvataiteen tutkiminen kokijassaan varsinaisesti herättää. En väitä, että DeLillo edustaisi täysin ns. abstraktin kirjallisuuden perinnettä (johon peruskurssin tarjoaa esimerkiksi Poesian melko hiljattain julkaisema Päivi Mehtosen Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus), mutta sen parissa käyttämäni lukustrategiat poikkeavat aavistuksen verran perinteisestä kertomakirjallisuudesta (psykologinen, tyylillisesti konstailematon realismi).

Ylläripylläri: kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa vallitsevat siis eri lainalaisuudet! Mutta miten tällainen estetiikka tulisi siis (jos kerran pakko on) filmatisoida? Edelleen en väitä, että DeLillon filmatisoiminen olisi yhtä hölmöä kuin James Joycen tai Christine Brooke-Rosen pakottaminen elokuvaksi, mutta toisinaan minusta tuntuu siltä. Eipä sillä, White Noise on täynnä kiinnostavia kuvia ja tematiikkoja, eikä minulla loppupeleissä ole DeLillon adaptoimista vastaan minkäänlaisia ongelmia. Enemmän on aina enemmän.

Annan silti yhden esimerkin tästä ”kohtaanto-ongelmastani”: protagonisti Gladneyn sisäinen puhe kirjoittuu kuin passiivissa, yleisenä mietintönä. Ainoa keino kuvallistaa tämä (menettämättä tekstiä) olisi narraatio, eikä narraatio toimi elokuvassa keskimäärin ikinä. Kuten delillolaiset henkilöhahmot yleensä, myös Gladney on tavallaan ”vain” se ”voimien keskittymispiste”, johon yhteiskunnan ja ajan tendenssit heijastuvat — tai ainakin ne, joita DeLillo pitää asialleen keskeisinä. Toisin sanoen henkilöhahmot eivät varsinaisesti ole vahvoja yksilöitä tai persoonia, vaan lähempänä piirteettömiä monikkoja; se, miten yleinen tapahtuu henkilöhahmon kautta. Hahmot esimerkiksi kuulostavat usein kovin paljon toisiltaan, romaanista toiseen. White Noisessa saamme lukea eniten nimenomaan protagonisti-Gladneyn ajatuksia, mutta (ainakaan tälle) lukijalle ei silti tule missään vaiheessa tunnetta, etteivätkö myös muut hahmot ajattelisi/kirjoittuisi samalla tavalla, melko samalla äänellä. Tämä johtuu nimenomaan tyylin ensisijaisuudesta kaikelle muulle. Minun onkin mahdoton kuvitella, miltä yksikään DeLillon hahmo näyttäisi, tai miten hän puhuisi, sillä se mikä teoksissa puhuu on ensisijaisesti teksti ja se, mitä teksti vaatii rakentuakseen delillolaiseen romaanimuotoon. Tämä siltikin, että Jack Gladney välkkyy nyt mielessäni Adam Driverina, Babette Greta Gerwiginä ja Don Cheadle Murray Jay Siskindinä — eikä niin kuitenkaan ole.

No, kaikkien fiktioiden filmatisoiminen edellyttää tällaisten hahmokonstruktioiden inhimillistämistä, mutta prosessi on sitä vaikeampi, mitä kirjallisempaa lähdeteksti on. Proosan historiassa on tietenkin löydettävissä vielä paljon vaikeammin filmatisoituvia teoksia, eikä White Noise ulkoisen tyylinsä suhteen edes poikkea perinteisestä romaanista. Siltikin, mikäli siis yritetään filmatisoida nimenomaan ”delillolainen” ääni — mitä en sano ohjaaja Baumbachin välttämättä edes yrittäneen — voi elokuva vain epäonnistua.

III

Mieleni tekisi esittää sellaisia väittämiä, kuten ”White Noise on 80-lukulaisen esikaupunkimentaliteetin pohjapiirros ja jokaisen aihetta sittemmin kuvanneen fiktion satiirinen esikaava, joka ennakoi Simpsonit.” Baumbachin elokuva tuntuisi todellakin säteilevän jotain tällaista. Voisin veistellä edelleen, vailla häpyä: ”Baumbachin White Noise tekee vuosikymmenhyppyjä palaamalla nelikymmenvuotiaan pohjateosromaanin kautta siihen kahdenkymmenenvuoden takaiseen indie-elokuvabuumiin, jossa slackerin ja mumblecoren heikommin kaupallistuvat piirteet ensin tislautuivat pois tai fokusoituivat ja lopputuotteeksi saatiin paremmin yleisöön menevä ja värikäs-mutta-katkeransuloinen Sundance-estettiikka: aina Royal Tenenbaumsista (2001) Station Agentin (2003), Sidewaysin (2004), Garden Staten (2004) ja I Heart Huckabeesiin (2004) kautta Baumbachin omaan tuotantoon — jonka keskeinen voittokulku alkoi The Squid and the Whalesta (2005).”

Toisin sanoen White Noise -elokuva muistuttaa minua siitä, mitä usalainen elokuva oli 20 vuotta sitten.

Baumbachin leffa toistaa suunnilleen romaanin keskeiset tapahtumat ja yllättävänkin suuren osan dialogista. Löytyy vanhempien sanailu pelottavan pikkuvanhojen (vanhempiaan älykkäämpien) teini-ikäisten kanssa, löytyy Siskindin/Gladneyn Elvis/Hitler-luentopallottelu, löytyy ”airborne toxic event” ja sen aiheuttama evakuointi väliaikaisleiriin, löytyy lääke-episodi… Kenties se kaikkein ikonisin kuva, ”maailman valokuvatuin lato”, loistaa poissaolollaan — ehkä ihan ymmärrettävistä syistä. (Lukiessani romaania uudestaan olin itse asiassa yllättynyt siitä, miten lyhyt koko episodi on, hyvä jos yhden sivun mittainen.)

Niinpä, jos elokuvan katsoo alle ja lukee kirjan vasta sitten, on lasku toisaalta pehmeä, vesi lämmintä, tila tuttu ja tapahtumat helpommin sulavia. Mutta koska DeLillon kieli on mitä on (mitä se sitten on?), ei elokuvan voi oikein katsoa olevan kuin luonnos tai värityskirjaversio. Luonnos siis juuri siksi, koska se yrittää tekstin puolesta toistaa alkuteoksen liiankin tarkasti ja syvään kumartaen ilman, että toistaisi kuitenkaan juuri sitä jotain, mikä niin sanotusti tekee DeLillosta DeLillon (mikä onkin mahdotonta elokuvamuodossa). Niinpä elokuvassa on liikaa materiaalia, liikaa sävyvaihtelua genrerajojen välillä ja liikaa pituutta siinä, missä kirja on miljöönsä ja hahmojensa puolesta DeLillon romaaniksi yllättävänkin koherentti, tiukasti hyppysissä.

Kenties Baumbachin filmatisoinnin suurimmaksi tulkinnalliseksi vapaudeksi (aina kiehtovan Adam Driverin sekä loistavan lopputekstimusikaalinumeron lisäksi) voidaan laskea sen koominen sävy, joka on romaania alleviivaamampi ja usalaisen indien perinteitä kunnioittavan ”quaint” siinä, missä romaanista ei voi koskaan varmaksi tietää, missä rekisterissä sävy — tyylinsä ulkopuolella — varsinaisesti liikkuu.

Bonusraita: muita samanhenkisiä kirja/filmatisointipareja, joiden elokuvaversio on hyvin lähellä kirjaa ja jotka toimivat hyvin combona:

• Inherent Vice (Thomas Pynchon; Paul Thomas Anderson)
• No Country for Old Men (Cormac McCarthy; Joel & Ethan Coen)
• Cosmopolis (Don DeLillo; David Cronenberg)