Lukupäiväkirja 2023: Joseph Hellerin Catch-22

1900-luvun parhaat romaanit -listoilta tasaisella frekvenssillä löytyvä satiiri ja sodanvastaisen kirjallisuuden klassikko oli minulta lukematta aina näihin päiviin saakka. Se jäi tavaamatta nuorempana, kun kävin vielä lävitse tyypillistä kirjallisuushistoriaa suorittavaa kasvuvaihettani. Vaikka teos on aina silloin tällöin pompannut esiin, yleensä löysin jotain mielestäni nykyaikaisempaa ja ennakkoon kiehtovampaa luettavaa. Kunnes kävin jokunen viikko sitten tutustumassa Vallilan kirjastoon ja noukin mukaani teoksen 50-vuotisjuhlapainoksen (teos julkaistiin alkujaan 1961, joten ikää on nykyään jo päälle 60 vuotta) jotain lainatakseni. Suureksi yllätyksekseni myös luin sen.

Catch-22 sijoittuu pääosin Yhdysvaltojen sotavoimien lentotukikohtaan, joka sijaitsee kuvitteellisella Pianosan saarella, Italian lähettyvillä. Teoksen aikajana käsittää vuodet 1942-1944 ja siten näyttämö on toinen maailmansota, mutta itsekin ilmavoimissa pommittajana palvellut Heller kirjoitti romaaniaan koko 50-luvun. Niinpä sen voi katsoa (ehkä jopa ensisijaisesti) satirisoivan suursodan lisäksi mccarthyismin ajan sotabyrokratiaa, tiedustelupalveluiden ja sotakoneiston kyynistä laissez-faire uusliberalismia ja Yhdysvaltojen vähemmän kosheria kikkailua Korean sodassa. Bonuksena romaanin julkaisu osui sopivasti samalle vuodelle Sikojenlahden maihinnousun kanssa, mutta varsinainen myyntihitti ja moderni klassikko siitä muodostui vasta hienoisella viiveellä.

Nihkeä ennakkoasenteeni osoittautui typeräksi, sillä mitä pirua, Catch-22 on loistava ja kieliapparaatiltaan tiukka kuin kuminauha. Nyt se on myös minun mielestäni parhaita 1900-luvun englanninkielisiä romaaneja. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä teoksen sulautuminen osaksi sotienjälkeistä kulttuuria on melko totaalista. Toisin sanoen olen sitä lukiessani kuin kotonani, onhan absurdistinen sotakuvaus modernin viihteen perustrooppeja. Catch-22 on myös erittäin hauska, mikä on kirjallisuuden tapauksessa harvinaista, sillä yleensä yksikään hauskaksi ennakkoon kehuttu romaani (tai kirja ylipäänsä) ei nimenomaan ole hauska. Teos onkin tavallaan protohauska, komiikan tulevia kehityskulkuja ennakoiva ja niitä luova. Niinpä minun olisi vaikea vähätellä teoksen merkitystä komiikalle tai sotakuvaukselle myöhemmässä populaarikulttuurissa, erityisesti elokuvissa ja tv-sarjoissa. Se tietty, erityisen yhdysvaltalainen rintama(pieru)huumorin ääni, josta tuli sittemmin esimerkiksi Vietnam-kuvausten perussävy, tuntuisi olevan idullaan (ja sitten jo vuolaana) nimenomaan Catch-22ssa.

Vaikka Hellerin laajan romaanin kuluessa tulee käsitellyksi tusinoittain henkilöhahmoja, on varsinainen päähenkilö armenian-amerikkalainen pommikonelentäjä John Yossarian, joka tekee romaanin mittaan kaikkensa, ettei joutuisi lentämään enää yhtäkään hengenvaarallista tehtävää. Sotilaaksi Yossarian on nimittäin siitä harvinaisen selväjärkinen, että hän pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, aina koomisiin mittasuhteisiin saakka. Yossarian on kylläkin lentänyt armeijassa yleisesti vaadittavan tehtävämäärän, mutta hänen kotiutumisensa tiellä on tehtävien minimimäärää jatkuvasti nostava, päällystöä kaikin keinoin nuoleskeleva eversti Cathcart. Molempien pyrkimyksiä — kuten itse asiassa koko Hellerin romaanin maailmaa — varjostaa looginen ristiriitatilanne, kehäpäätelmälle sukua oleva ”catch-22”. Yksinkertaisesti selitettynä sillä kuvataan tilannetta, jossa ongelman ratkaisu on myös ongelman syy. Catch-22-tilanteen ensimmäisessä ja kuuluisimmassa esimerkissä Yossarian yrittää saada kenttäsairaalasta hullun paperit. Mikäli lentäjä määritellään hulluksi, hänen ei enää tarvitse lentää (hengenvaarallisia) pommitustehtäviä. Mutta tässä piilee juju (eli ”catch-22”): mikäli lentäjä EI halua lentää hengenvaarallisia tehtäviä, ei hän voi olla kuin järjissään. Mikäli hän nimittäin HALUAISI lentää tehtäviä, olisi hänen oltava hullu. Mutta hullu hän ei ole, koska EI halua lentää tehtäviä. Ja niin edelleen. Arkielämän esimerkki vastaavasta probleemasta on esimerkiksi tilanne, jossa saadakseen töitä työnhakijalla pitää olla työkokemusta — mutta hän ei voi saada työkokemusta, ellei hän ensin saa töitä. Töitä hän ei kuitenkaan voi saada, sillä hänellä ei ole työkokemusta…

Romaanin vetovoima ja raison d’être perustuukin melko pitkälti tämän jujun soveltamiseen. Romaanin catch-22 on kuin fysiikan laki, jonka perverssi ristiriidan logiikka alkaa lopulta määrittää myös lukukokemusta ja -odotuksia. Tavallaan koko teos on jatkuva, yli 500 sivun mittainen vitsi, jossa tapahtumien kronologia lisäksi heittelee ja kaikkitietävä kertoja noukkii umpimähkään upseereita ja sotamiehiä lähempään tarkasteluun. Tällainen digressiorakenne aiheuttaa myös sen, että alulle pantujen vitsien kärjet saattavat aktualisoitua vasta kymmenien tai satojen sivujen kuluttua. Ensialkuun puujalkainen iskähuumori kolisee hieman lukijan puiseen silmään, mutta lopulta loogisiin mielipuolisuuksiin ad nauseam nojaava kirjallinen maailma on totaalisuudessaan siinä määrin ihastuttava, kotoisa ja sietämätön, ettei sieltä varsinaisesti haluaisi pois.

Ehkä vaikutelma on verrattavissa hahmovetoisiin sitcom-sarjoihin, jotka perustuvat nimenomaan toisteisiin tilenteisiin, vernakulaareihin ja stereotyyppisiin, muutaman piirteen henkilöhahmoihin. Vaikuttiko 1951 alkanut sitcom-klassikko I Love Lucy tällaisen tilan kehkeytymiseen Hellerin teoksessa — mene ja tiedä. Ainakin väittäisin, että Hellerin teos vaikutti sittemmin ilmestyneisiin sitcomeihin. Joka tapauksessa Catch-22:n kirjallinen logiikka on sellainen, että siitä voisi repiä huumoria käytännössä loputtomiin. Heller tyytyy kuitenkiin reiluun 500 sivun, ja kun loputtomien sivupolkujen alle lähes koko romaanin ajaksi hautautunut ”pääjuoni” (Yossarianin pyrkimys välttyä palvelukselta) saa lopulta päätöksensä, on ohessa käsitellyksi tullut yli 50 (joskus enemmän, joskus vähemmän tärkeää) henkilöhahmoa.

Romaanin kulttuuriseen vaikutukseen liittyen on kiehtovaa esimerkiksi lukea Mike Nicholsin (aikoinaan flopanneesta) megabudjetin Catch-22 –filmatisoinnista ja samoihin aikoihin (vuonna 1970) ilmestyneestä, Korean sodan kenttäsairaalan miehistöstä kertovasta M*A*S*H -yllätyshitistä. Jälkimmäinen oli tuolloin vielä kovin tuntemattoman Robert Altmanin läpimurtoelokuva ja juuri se elokuva, joka Catch-22:n elokuvaversion olisi luultavasti pitänyt olla. Ainakin romaanin lukeminen toi oitis nimenomaan Altmanin elokuvan kenttäsairaalan kaoottisen, vinjettimäisen rakenteen mieleeni. Elokuvaa seurasi vielä vuosikymmenen ajan kestänyt M*A*S*H -tv-sarja ja tietysti se Vietnam-elokuvien kavalkadi, jossa mustaakin mustempi huumori on usein keskeisessä roolissa.

No, kaikkea tätä tuskin voi katsoa yksinomaan Hellerin vaikutukseksi, mutta Catch-22:n myötä ja ohessa piirtynyt paradigman muutos suhteessa 1940-50-lukujen ylevän moralistiseen sotakuvaukseen on mielessäni melko selkeä.

Advertisement