Skip to content

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 4, 2017

Year One (Harold Ramis)
Joudun syömään edellisessä osasssa kirjoittamani, sillä yhden tähden klubi sai jatkoa Ramisin selittämättömän huonon sekasotkun muodossa. Ainestahan olisi vaikka mihin; kyseessä on esihistoriallis-historialliseen miljööseen sijoittuva komedia suurella kalustolla ja kulttihahmoja vilisevällä näyttelijäkavalkadilla, mutta niin rytmityksessä, käsikirjoituksessa kuin logiikassakaan mikään ei toimi.

Blackhat (Michael Mann)
Keskinkertainen ja sekasotkuinen Mann hyvin epäuskottavalla pääosahahmolla. Ehkä olen vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen, kun en osta lähemmäs 2-metristä lihaskimppuadonista Chris Hemsworthia mestarihakkerina. Kenties hän treenasi vankilassa ja noudatti diligentisti mustan riisin ja kananrinnan dieettiä. Joka tapauksessa Blackhat on mainettaan parempi, sillä keskinkertainenkin Mann on aina kiinnostava.

Bonjour Tristesse (Otto Preminger)
Kiehtova ja epäintuitiivisella tavalla ahdistava; elokuvan sävy on kevyt ja nuorekas, Rivieran Technicolor-värit epätodellisen rikkaat, mutta kaiken alla lymyilee väistämätön kiirastuli. Elokuvan nykyhetki Pariisissa (tms.) on kuvattu mustavalkoisella, takaumat (eli Rivieralla tapahtuva pääosa elokuvasta) Technicolorilla. Muistot paremmasta ovat siis kuin värikästä unta, nykyisyys mustavalkoista, ahdistunutta yläluokkaista porvarismia kaupungissa jne. Mutta kyse onkin siitä, miten kontrastien vuoksi ahdistuksen aistii jo värikkäiden kuvien alta. Hieno ja kiinnostava kudos, mainiosti roolitettu ja näytelty (Seberg, Kerr, Niven).

Captain America: Civil War (Anthony & Joe Russo)
Mahdollisesti paras Marvelin elokuvista tähän mennessä — lause jonka voi ymmärtää monella tapaa. Viihdyin banaalisti, aavistuksen kosketuinkin. Kapun jatko-osa lienee Avengers-elokuva, jollainen Age of Ultron yritti olla, sillä kööri on melko pitkälti kasassa tässäkin.

Pretty in Pink (Howard Deutsch)
Melkoinen sekasotku, kuten kasarin teinileffat tuppaavat olemaan. Ongelmani on varmasti se, etten ollut nähnyt Pinkkiä aiemmin, joten nostalgia ei leikannut pois löysää ja vaivaannuttavaa. Ringwald on kyllä ihana, mutta hahmojen suhteet eivät tunnu uskottavilta, mikä on ongelma (kevyessäkin) romanttisessa elokuvassa.

Masculin Féminin (Jean-Luc Godard)
Godardille tyypillisesti dynamiikka vaeltelee mainiosta ja kiinnostavasta kirjallisen tylsään metajaaritteluun. Yleensä ongelmat ovat dialogissa, vaikka elokuvan pelastavat kohtaukset ovat myös dialogeja; muutamat peilimäiset restroom-kohtaukset nostavat sen pois keskinkertaisuudesta leikkisyydellään ja jopa *gasp!* tunteellaan.

Elokuva leikittelee ”muutoksen reunalla” (lähestyvä vuosi -68) olevan välinpitämättömän/epätietoisen yhteiskunnan mentaliteeteilla sen nuorison kautta; mieshahmot ovat äkkivääriä, sovinistis-narsistisia nuoria vasemmistolaisia, naishahmot eivät piittää ympärillään kehkeytyvästä yhteiskunnasta lainkaan, ainoastaan suhteidensa pyörittämisestä. Mieshahmot ovat siis teennäisiä mulkkuja, naishahmot lähinnä kauniita. Eikö se yleensä Godardissa näin mene? Oh well.

Man on Fire (Tony Scott)
Ylivedettyä toimintatyylittelyä hölmön pinnan mestarilta. Typerää, tarkoituksetonta, viihdyttävää.

Letter from an Unknown Woman (Max Ophüls)
Huomaan virheettömän rakenteen, toistuvat motiivit, teknisen taituruuden, mutta melodraamassa on liikaa juustoa ja melonia. Erityisesti Stefanin hahmoon en usko; elokuvallinen dynamiikka, joka olisi määrännyt ettei hän muista Lisaa, loistaa poissaolollaan. Motivoimaton käänne!

X-Men: Apocalypse (Bryan Singer)
Singer voisi lopettaa lapsuuteni lempisarjiksen paskantamisen päälle. Tällä kertaa hän vieläpä tortuttaa Apocalypsen/Tuhon, mikä on erityisen anteeksiantamatonta. Sarjakuvallisten mieltymysteni ja elokuvallisen toteutuksen idiosynkrasioiden suhteen voisin suoltaa pitkältikin, mutta pääasia lienee, että leffa on pohjimmiltaan Aimo Kikkare. Toisaalta se on juuri tarpeeksi typerä, jotta viihdyttävän kuonan rajapyykki rikotaan. Eli nauttiakseen tästä pitänee sysätä syrjään sellaiset asiat kuten uskottavuus ja vakavamielisyys (joskin turhan vakava elokuva onkin ja juuri siksi usein niin hauska).

Cat People (Jacques Tourneur)
Repressoidun (naisellisen) seksuaalisuuden allegoria, vaiko samaisen halun äärimmäistä stigmatisointia? Unettavaa, pönkköä ja stereotypisoivaa kulttikamaa, jonka arvostus on itselleni pieni mysteeri. Kaameaa näyttelemistä orientalistisella höpötyksellä ja psykoanalyysikarikatyyrilla/flirtillä kuorrutettuna.

Tourneur osaa kyllä äänen ja valon käytön, mutta taidosta pääsee nauttimaan vain muutamassa kohtauksessa. Out of the Past ja I Walked with a Zombie ovat aivan toisella tasolla, mikäli Tourneurin tuotantoon tutustumista harkitsee.

Spawn (Mark A.Z. Dippé)
Tämän ulosteportaalin tapauksessa en joudu syömään yhden tähden sanojani, sillä kirjanpitoni mukaan olen antanut Spawnille lähestulkoon historiallisen puolikkaan tähden. Aivan yhtä hyvin tähtiä voisi olla viisitoista. Kyllä, tämä on yksi niistä elokuvista. Kuten Ponterosa. Häkellyttävää, nerokasta paskaa. Jokainen kohtaus, jokainen leikkaus, jokainen dialogi, jokainen kuva on niin huonosti tehty, että efekti lähentelee brechtiläisyyttä.

Spawnin katsomiskokemus on lähempänä post-internet -videotaidetta kuin Hollywood-elokuvaa. Itse asiassa elokuva on konsistentisti niin paska, että sen toteuttaminen vaatii jo taitoa, tai objektiivisen sattuman apua. Leffan katsomisesta tulee pervolla tavalla kiinnostava: voiko se muuttua vieläkin huonommaksi? Vastaus tuntuisi olevan kyllä, aina uudelleen. Omituisin näkemäni 40 miljoonan dollarin produktio. Lukemani mukaan kolmasosa budjetista meni tietokonetehosteisiin, jotka ovat mahdollisesti naurettavimpia näkemiäni. Ne tuovat mieleeni vuotta aiemmin (-96) julkaistun Realms of the Haunting -tietokonepelin tehosteet. RotH oli jo 20 vuotta sitten ruma (mutta pelinä salatiede/magiaviitteineen edelleen ihan käypä).

Häiriötekijä (Aleksi Salmenperä)
Christopher Morrisin suomalaisen opetuslapset jatkavat kotimaisen huumorin harvoina valopilkkuina. Häiriötekijä on episodielokuva, oikeastaan kokoelma pitkiä sketsejä, joista osa toimii paremmin, osa heikommin. Pääasiallisia sävellajeja ovat sietämätön ja kestämätön. Itse pidän eniten dvd-ekstrana löytyvästä ”Protufolk”-sketsistä/biisistä, koska olen alapäähuumorin ystävä, minkä lisäksi biisi on varsin tarttuva, eikä sukupolvikuilunkaan kuvaus vapaaputoa kauas maalistaan.

Sex and the City (Michael Patrick King)
Puolentähden kerholainen, ilman lieventäviä asianhaaroja. Näin löysänä ammottavaan peräreikään olen harvoin tähyillyt.

River’s Edge (Tim Hunter)
Kasarislacker-polven Sivullinen, tosin ilman minkäänlaista mainetta. Nostalgista Stand by Me -miljöötä varjostaa melkoinen pimeys, jonka tyhjyys yhdistettynä retroestetiikkaan lyö yllättävän kovaa. Blue Velvetin pikkuserkku?

The Conjuring 2 (James Wan)
Varsin toimiva visuaalisten säikyttelyjen kavalkadi, muutamia erinomaisesti toteutteuja wanhan liiton jippoja. Pimeitä alueita lähes jokaisessa kuvassa, sokeita pisteitä, kuvan rajamailla olevia sumeita alueita, toistuvia visuaalisia motiiveja (A ja V -kirjaimet, niiden muodot). Pidin myös julisteiden ja maalausten käytöstä, miten ne hämärässä/pimeässä alkavat muistuttaa jotain aivan muuta… Kauhuelokuville harvinaista hienovaraisuutta.

Leviää loppua kohden, kun manaaminen ja erikoistehosteet alkavat. Juoni sinänsä on melko hölmö, varsinkin mediasirkuksen kuvaaminen repii dynamiikkaa hajalle; kauhu elokuvissa menettää tehoaan, mikäli siitä tulee julkista, sillä julkisen psykologia on toisenlainen; julkinen kauhu on pikemminkin kaaosta, teurastusta, sortoa tai katastrofi.

Hierro (Gabe Ibáñez)
Kahden tähden mysteeritylsyyttä.

Thief (Michael Mann)
Tiukkaa alkupään Mannia, pikkurikolliskuvaus. Mahdollisesti paras James Caanin rooli, erityisesti ruokalamonologi on lois-ta-va. Elämän voi kyllä ostaa, mutta peli ostaa sinut.

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson)
Toisella katsomisella vielä parempi, kun pienet yksityiskohdat ja värimaailman huomaa paremmin. Lisäksi olin lukenut Pynchonin mainion romaanin ensimmäisen katselun jälkeen, mikä varmasti auttoi juonen ymmärtämisessä. Elokuva on kirjalle varsin uskollinen.

The Black Dahlia (Brian De Palma)
Yleensä rakastan kaikkea mitä De Palma tekee, mutta tämä ei ole häävi. En pidä 50/60-lukulaisittain metailevasta, huonolla tavalla vanhentuneelta tuntuvasta noir-kuvapinnasta/leikkauksesta. Juoni on sekava, dynamiikka heittelee, käänne tulee liian puskista. Ilmeisesti alkuperäinen leikkausversio oli tunnin pidempi, mikä saattaa selittää paljon.

Back to the USSR – Takaisin ryssiin (Jari Halonen)
Mahtava! Onko Halosen ensimmäinen elokuva myös Halosen kruunu? Ainakin hyvin lähellä sitä. Tuotannon ideologia ei ole ainakaan hirveästi muuttunut tämän jälkeen. Tälle ei ole oikein verrokkia missään kaanonissa. Kuin kengännauhabudjetilla tehtyä Kusturicaa kolmanteen potenssiin. Kotimaisen elokuva valonpilkahduksia.

Spring Breakers (Harmony Korine)
Korinen ”isompi produktio” on mahdollisesti parempi nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, kun pahin dubstep-pelleily ja videopäiväkirjamaiset kamerapinnat ovat aavistuksen passé ja niitä voi Spring Breakersissa pitää ”vain” tyhjänä pintana ja voice-overeita flarffina ilman mitään sen kummempia ”ajanmukaisuuksia” tai sosiologisia huolia. Toisin sanoen Spring Breakers on varsin mainio. Korine sanoo katsoneensa referenssielokuvana lähinnä Mannin Miami Viceä, mikä on alkujärkytyksen jälkeen kovin loogista.

Ghostbusters (Ivan Reitman)
Ghostbusters (Paul Feig)
Katsoin alkuperäisen Feigin lämmittelyksi. Jälkimmäinen puolisko on nykykatsannossa tylsähkö ja laahaavaa ja moni kohtaus tuntuu kerran tai pari harjoitellulta Saturday Night Live -sketsiltä. Koko elokuva tuntuu tekosyyltä ja lavasteelta Bill Murrayn kuivalle huumorille, mutta sehän toisaalta toimii. Mainio castihan tässä on. Paitsi Rick Moranis.

Feigin uudelleenlämmittelyn suhteen joudun valitettavasti taipumaan negatiivisen puolelle. En ole erityinen Ghostbusters-fani, alkuperäinen ei ole minulle pyhä ja olin oikeasti innoissani näistä näyttelijöistä ja Paul Feigistä ohjaamassa. Minun silmääni leffa on kuitenkin lähinnä läpikyynistä by-the-numbers -rahastusta studion taholta ja koko elokuvaan suhtautumista muovannut ”feministinen elokuva sai internetin raivon partaalle ja olet mahdollisesti sovinisti jos et pidä tästä” -kalabaliikki on hupsu ja tuplakyyninen, sillä itse elokuvassa ei ole mitään feminististä, ainakaan irtopisteitä keräilevän individualistisen lisäarvopellon ulkopuolella. Hollywoodissa feminismiksi riittää se, että päähenkilöt ovat naisia joilla on aseita. Tervetuloa viereiseen selliin.

Comic Book Girl19 pistää mielestäni koko jupakan hyvin pakettiin tällä videolla. Mukana on salaliittoteoriaa lähentelevää suurstudiovihaa, jonka ainoa ongelma lienee se, ettei se ole tarpeeksi kyynistä tai vainoharhaista. Ei näitä pääomamekanismeja tarvitse ”ymmärtää” tai laittaa ”oikeaan kontekstiin”. Tarvitsee vain nauraa sosiaalidemokraattisille piirteille sielussaan.

Mutta katselukokemusta kuvailin salista tullessani seuraavasti: ”kuin joku kovaääninen tyyppi olisi huutanut korvaani kaksi tuntia. Päähän sattuu.” Rytmi on pitkin seiniä ja käytännössä hauskoja olivat vain Wiigin ja Hemsworthin hahmojen yhteisjutut. McCarthy lähinnä huutaa ja usein loistava McKinnon on tässä vain totaalirandom; Holtzmannin hahmossa oikeastaan mikään ei toimi. Päävihu on äärilaiskasti kirjoitettu ja haamut unohdettavia CGI-väripuuroja.

Siltikin haluaisin nähdä tämän uudestaan, koska turhasta CGI:stä huolimatta pidin visuaalisesta ilmeestä ja näyttelijöistä & moni järkeväkin ihminen on pitänyt tästä oikeasti.

An American Werewolf in London (John Landis)
Kaameaa näyttelemistä, haahuilevaa dynamiikkaa ja tautologista dialogia, mutta toisaalta myös mainioita, käsintehtyjä erikoistehosteita. Avauskohtaukset nummilla toimivat, sen jälkeen mennään alamäkeä. Kulttikauhu, jonka arvoa en oikein ymmärrä.

The Bird With the Crystal Plumage (Dario Argento)
Yllättävänkin selväpäinen Argenton elokuvaksi, kenties myös yksi parhaista. Point of view -murhakohtaukset toimivat ja tässä on muutamia aivan uskomattomia hahmoja (maalari, keltatakkinen palkkamurhaaja, änkyttävä tiedonantaja). Loppuratkaisun aavistaa kilometrien päästä, mutta se lienee tarkoituskin.

Macbeth (Justin Kurzel)
Silkkaa visuaalista loistoa, mutta mikäs siinä. Silkkaa siksi, että Shakespearen usein melko läpitunkematon wanhan englannin dialogi vedettynä modernilla näyttelymetodilla aiheuttaa kummallisen dissonanssin; hahmoilla tuntuisi olevan paljonkin tunteita ja asiaa, mutta heidän sanansa eivät tuntuisi oikein vastaavan sitä. Näyttelijöiden piikkiin tätä ei ainakaan voi laittaa; Fassbenderiä ja Cotillardia kuuntelisin tätä kestoa vaikka tuplat. Macbeth on muutenkin Shakespearen näytelmistä vähiten ”pulskistettu” hahmoiltaan, joten samastumispinnat ovat aika vähissä.

Sunset Song (Terence Davies)
Sukupuolirooleista, itsenäisestä naisesta talouden päänä, sosiaalisista hierarkioista 1. maailmansodan aikana. Lähellä olla todella hieno. En osaa selittää miksi ei kuitenkaan iske kunnolla, mutta sellaisia dynamiikat ovat. Daviesin Deep Blue Sea oli loistava, tämä kenties turhankin ”arkinen” ja elämänkaltainen, mikä voi kuulostaa vähän hassulta. Mutta hitaus ja sisällöttömyys seuraavat, vaikka siellä täällä onkin kauneuden ja surun hetkiä. ”Kuten elämässäkin”, aivan, mutta tuollainen ajattelu on käsitteellistä, sillä taide ei ole mimesistä, vaan ideoita ja energiaa.

 

Mainokset

Vuonna 2016 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 2, 2017

(Pahoittelen jälleen kerran moniosaisuutta, mutta pääsin vasta huhtikuuhun, joten paloittelen kirjoituksen käyttömukavuuden nimissä.)

 

The Martian (Ridley Scott)
Elokuva joka kertoo siitä, kuinka NASA ja kansainvälisten asiantuntijoiden tiimi käyttää satoja miljoonia dollareita pelastaakseen Matt Damonin Marsista. Nautin tästä silti häpeällisen paljon. Kiinnostavana sivujuonteena Damonin hahmo ei saa minkäänlaista taustatarinaa tai perhettä, vaikka vastaavasti monta sivuhahmoakin pedataan moisilla. Mutta mitäpä taustatarinoilla. Kiinapesua & karmeaa kiinalaisten kuvausta.

The Lobster (Yorgos Lanthimos)
Ei huono, mutta pidin hummerista aika paljon keskimääräistä vastaanottoa vähemmän. Ei yllä minun kirjoissani lähellekään Lanthimoksen tyystin kylmää ja mainiota Dogtoothia, vaan on ”wesandersonoitu”, pikkunokkela dystopiaparaabeli. Inhoan aikuisten satuja, myös silloin kun ne ovat ”osuvia”.

The Kingdom of Dreams and Madness (Mami Sunada)
Dokumentti legendaarisesta Ghibli-studiosta ja erityisesti Hayao Miyazakista. Loistava, parhaita tänä vuonna katsomiani asioita. Ihmisten tinkimättömyys ja kauneus palautti hetkellisesti motivaatiota omaan elämääni.

The Three Burials of Melquiades Estrada (Tommy Lee Jones)
Kaunis ja pohdiskeleva. Americanan nostalgiaa ja modernia ankeutta sekaisin, pikimustaa huumoria. Aavistus löysää siellä täällä, mutta ei haitaksi asti. Tompassa taitaa olla ainesta myös kameran takana.

Jealousy (Philippe Garrel)
Thanks heavens I’ve not broken any homes up lately. Garrel taitaa läpikotaisin ahdistavan, eksistentiaalisen ihmissuhdedraaman kaavan.

Dreamcatcher (Lawrence Kasdan)
Tämän vuosituhannen älyttömimpiä suuren luokan produktioita, jollaisia tuskin tullaan enää näkemään. Ei silti tarpeeksi typerä ollakseen briljantti. Ensimmäiset 30min toimivat, mutta sitten pähkähulluus iskee täysin puskista ja loppu on melkoista syöksykierrettä. Kiinnitän Hollywood-leffoissa harvemmin huomiota erityisen huonoon näyttelyyn, mutta tässä sitäkin on rekkalasteittain.

Solace (Afonso Poyart)
Sama kuin edellä sikäli, että alkaa ihan hyvin, äityy jumalattomaan typeryyteen. Hopkins/Farrell/Cornish mielestäni toimii, mutta mikään muu ei. Lienee lähtökohtaisesti mahdotonta tehdä perinteisen elokuvan puitteissa toimivaa elokuvaa, mikäli premissi on se, että ”siinä on jätkis, joka tavallaan tietää kaiken”.

Merry Christmas Mr. Lawrence (Nagisa Ôshima)
Lukemani mukaan Ôshima ei varsinaisesti ohjannut brittinäyttelijöitä, vaan pyysi heitä vain ”tekemään mitä te britit teette”. Jonkin verran tämä näkyy ja tuntuu, dynamiikassa on jotain vinossa, tai siitä puuttuu jotain. Hyvin näytelty & keskeiset moraaliset ongelmat (velvollisuus, homoseksuaalisuus armeijassa, kunnian käsitys eri kulttuureissa) ovat kiinnostavia.

Lilting (Hong Khaou)
Sympaattinen pieni elokuva, vaikka onkin hieman ”lässy”. Siis tarkoitan, että Wishaw’n hahmoa on vaikea ostaa täysin, hän on liian hyvä ollakseen todellinen. Tai ehkä minä olen liian kyyninen. Yleisfiilis on affirmoiva, ns. todellisuudessa teema (vanhusten laittaminen hoitokotiin) olisi paljon raadollisempi.

Tales From the Darkside (John Harrison)
Episodielokuva, kauhua, ysärinostalgiaa. Muutama hyvä, muutama meh, yksi uskomattoman huono stoori. Tykkäsin silti yleisestä ambienssista.

The Hateful Eight (Quentin Tarantino)
Minun makuuni parasta Tarantinoa aikoihin. Lumi ja höyry, viikset, ah. Referenssileffa, John Carpenterin The Thing, on tietenkin nostalgisesti tärkeä. Loistavaa ja täysin turhanpäiväistä dialogia, hahmoista jokainen paljastuu moraalisesti arvelluttavaksi, toisin sanoen kiinnostavaksi. Viimeinen kolmannes lässähtää, kun Tarantino ”ratkaisee” jälleen touhun yliampuvalla väkivallalla. Audiovisuaalisesti täyttä karamellia.

The Thing (John Carpenter)
Syyt katsomiselle löytyvät edelle, eli niin sanotuissa jälkihöyryissä mentiin. Luulen, että tämä oli vähintään viides katsomiskertani, mutta tuskin sentään kymmenes. Toimii edelleen loistavasti.

Spectre (Sam Mendes)
Yllättävänkin huono ja sekava. Craigin ja Seydoux’n välillä ei ole kemiaa, eikä Waltzia tunnu pahiksena juuri kiinnostavan. Blofeldin hahmon tuominen mukaan moderniin iteraatioon ei ole millään muotoa tarkoituksenmukaista vaan pikemminkin löysä ja kyyninen, 2010-luvun uudelleenlämmittelyjen aikaa noudattava ratkaisu.

The Revenant (Alejandro G. Iñárritu)
Audiovisuaalisesti melko uskomaton, jopa jonkinlaiseen simulaation tunteeseen asti. Teatterissa katsottaessa elokuvan aiheuttama fysikaalisuuden ja raakuuden efekti on outo; kuin huijaisi itseään täydellisesti siihen, että maailmaan on vielä jokin suhde. Ainoa jäljellä oleva kysymys lieneekin, pitäisikö suhde luoda uudestaan, vai pitäisikö siitä vieraantua lopullisesti? Elokuvan kostotarina on varsin typerä, mutta mitäpä elokuvissa tarinoilla tekisi. Tom Hardy näyttelee DiCaprion suohon, sillä Leo lähinnä ölisee ja piiskaa itseään fyysisesti. Joka tapauksessa virkistävää nähdä jotain näin hidastempoista ja jossain määrin ”epäamerikkalaista” (vaikka erään arvion mukaan koko leffa on silkkaa siannussimista) Hollywoodista.

The House of Yes (Mark Waters)
Parker Posey Appreciation Society. Alkujaan Wendy MacLeodin näytelmä, mikä totisesti kuuluu; dialogi on paikoin loistavaa. Siis Stoppard/Barthelme/DeLillo -loistavaa.

Until the Light Takes Us (Aaron Aites, Audrey Ewell)
Kiinnostava dokkari Norjan black metal -skenestä, keskittyy pitkälti Vargiin ja Fenriziin. Sikäli tykkäsin puhuvista päistä ja simppelistä toteutuksesta, mutta toivoin silti enemmän arkistomateriaalia 90-luvulta ja enemmän aikalaisia. Ideologioiden erittelyä liian vähän, niistä koko hommassa on kysymys, mikäli bläkyn yhteydessä haluaa katsoa yhteiskuntaan. Toisaalta varsinkin Vargin touhut ovat melko paksua natsismia, mutta analyysia, beibi, analyysia.

Spotlight (Thomas McCarthy)
Äärikuivaksi rutistettu ja valkopesty, taitavasti tehty ja näytelty proseduraaliprestiisi. Ei kitkaa, ei mitään ärsyttävää. Balsamoi moraalisen närkästyksen tajua, palkintokierroksensa jälkeen vaipunee unohdukseen. Ei minkäänlaista analyysia, ei uutta infoa, ainoastaan silkkaa journalistista runkkausfantasiaa journalisteille ja kulttuurityöläisille. Fetissiobjekti.

Trainwreck (Judd Apatow)
Pitkälti nimensä mukainen. Schumerin hahmosta on vaikea löytää mitään pitämisen arvoista, varsinkin kun kasvukertomus tuntuisi olevan kasvua kohti valkoista, keskiluokkaista suburbanismia. Sinänsä toimivia komediallisia juttuja siellä täällä, mutta yleisesti inhoan romanttisten komedioiden pakotettua kaavaa, jossa jokin väkisin väännettu konflikti pitää ympätä mukaan, että lopussa voidaan sopia ja ”kasvaa”. Kristus miten typerää ja väsynyttä. Miksei pelkkiä kullivitsejä kahta tuntia? Tilda Swinton ja John Cena varastavat shown aina ollessaan kuvassa.

Steve Jobs (Danny Boyle)
Vuoden pirteimpiä jenkkileffoja, silkkaa Sorkinin käsikirjoittamisen juhlaa. Kaksi tuntia värisevää energiaa, ensimmäiset 30 minuuttia ovat erityisen loistavia. Todellisuuden tai historian kanssa tällä tuskin on mitään tekemistä, mutta piruako se minua liikuttaa. Joku Steve Jobs. Kaikki on todellista.

Kristy (Oliver Blackburn)
Naurettavan paska Netflix-slasheri. Yhden tähden antaminen elokuvalle on aina tapaus, sillä surkeinkin viritys ylittää yleensä keskimääräisen kirjan dynamiikassaan. Ei näissä yhden tähden tapauksissa.

Thieves Like Us (Robert Altman)
Altmanin 1930-luvun Yhdysvaltojen Coca-Cola-depressio 70-luvulta. Kauniisti kuvattu, samoileva, mutta hahmot jäävät etäiseksi. Pinnan alla värisee, mutta ei pysty nousemaan ”suurten” Altmanien joukkoon.

Brooklyn (John Crowley)
Kädenlämpöinen, gaalakauden jälkeen unohtuva perusprestiisi, astia Saoirsie Ronanille, joka on kieltämättä mainio. Ensimmäinen puolisko onnistunee silti kuvaamaan koti-ikävää säädyllisesti. Toisaalta outo: kaikki hahmot ovat epäilyttävän hyviä ihmisiä, jokainen elämänvalinta tuntuisi johtavan tragediaan.

Joy (David O. Russell)
Sekasotku. Kenties Russell tavoittelee alkutuotantonsa indiesatiirien henkeä, mutta koko hökötys maistuu muovilta. Ärsyttävää ”höpsöä” oikuttelua, karikatyyrisia sivuhahmoja, satumaisuutta tavoitteleva typerä voice-over. Tietenkin leffa on tarina nuoresta naisesta, josta tulee muovin ja tv-shoppien kuningatar, mutta en silti ole varma pitäisikö elokuvan vieraannuttaa katsojaansa näin vahvasti. Tuppaan inhoamaan nykytaiteen käsitteellisyyksiä: ”se on satiiri itsestään ja samalla ei ole, koska yhteiskunta”. Ehkä olen vanhaan tuijotteleva setä, mutta poliittinen on jotain aivan muuta.

The Big Short (Adam McKay)
Se viime gaalakauden toinen oikeasti hyvä prestiisi Steve Jobsin ohella. Viehätyin pörssipelailusta niinkin paljon, että luin myös kirjan, joka on vielä elokuvaakin viihdyttävämpi. Mitä elokuva tekee: fiktionalisoi dokumentin, tekee prestiisielokuvaa modernin leikkaa&liimaa-dokumentin leikkauksen keinoin. Faktojen selittämisen sijaan se tekee niistä voodoota, puhuu pelkillä äänensävyillä, kuin koirille. Kirjan luettuani toki ymmärsin hedge fundeista ja subprime-koroista hieman enemmän kuin elokuvan katsottuani, mutta älkää pyytäkö enää selittämään mitään.

Regression (Alejandro Amenábar)
Hämmentävän huonoa Amenábaria, joka taisi olla se toinen tänä vuonna yhden tähden klubiin päässeistä. Hyvät näyttelijät ja ohjaajakin on, mutta mitään ei tapahdu. Ei jännitettä. Ei tapahtumia. Lopun juonitwisti yrittää selittää osan hölmöyttä, mutta se tulee 90 tylsää minuuttia liian myöhään. En edes tiedä, oliko tämä draamaa vai kauhua.

Pawn Sacrifice (Edward Zwick)
Maalaa Bobby Fischerin silkaksi paranoidiseksi mulkuksi (jota hän varmasti oli, mutta toki jotain muutakin?) ja redusoi legendaarisen shakkiottelun kylmän sodan pop-instrumentiksi. Ei varsinaisesti mitään nähtävää draaman tai shakinkaan kannalta.

Me and Earl and the Dying Girl (Alfonso Gomes-Rejon)
Täsmäohjus quirkyn ja indien ja manic pixie girlin ja boyn vihaajille. Tässä on nimittäin sitä kaikkea. Ystävyys. Houkuttelee ja lyö munille. Pidin varsin paljon, erityisesti loppu on hieno ja musertava, harvinaislaatuisella tavalla syventävä. Paitsi jos olet jo niin kyyninen, ettei mikään tule enää läpi. Tämä tuli minulle, ei välttämättä sinulle. Bonuksena Thomas Mannin (kyllä, nuoren miesnäyttelijän nimi on oikeasti Thomas Mann) Werner Herzog-imitaatiot ovat täydellisiä: Werner Herzog täyttämässä hakupaperia collegeen. Priceless.

Deadpool (Tim Miller)
Juuh, olihan se hauska. Juonellisesti ja toimintakohtauksellisesti typerä, X-Men-hahmot lähestulkoon idioottimaisia. Mutta idea onkin siinä, että Ryan Reynolds vetää maskin takaa pari tuntia sarjakuva- ja populaarikulttuuriaiheista stand-uppia tavalla, jonka roisiuteen kukaan ei osannut varautua. Vitsien määrä on kunnioitettava, osumaprosentti tarpeeksi hyvä.

Room (Lenny Abrahamson)
Äh. Manipuloiva to the max, erityisesti siinä miten tarinaa fokalisoidaan lapsen kautta. Filosofisena ideana tietenkin hyvin kiinnostava, mutta kauhean juustoinen score, hirvittävä voice-over… Ylemmän keskiluokan eetos ei myöskään hirveästi napostanut. Olin ehkä tarkoituksen vastahankainen katsoja, sillä Roomia kehuttiin vuolaasti.

Carol (Todd Haynes)
Vuoden parhaita, helmikuussa Oscarien yhteydessä kirjoitin seuraavaa: ”Rooney Mara oli mielestäni Carolin pääosa ja Blanchett sivuosa, mutta ehdokasasettelu oli strateginen: ajateltiin selkeästi, että Blanchettilla voi olla mahdollisuuksia pääosaehdokuutteen, Maralla sivuosaehdokkuuteen. MOT. Molemmat pesivät aika pitkälti lattioita muilla ehdokkailla omissa kategorioissaan (paitsi Saoirse Ronanilla, joka on jokaisessa elokuvassaan pelottavan karismaattinen, luulen että itse Saoirse Ronania ei ole olemassa). Kumpikaan ei (tietenkään) voittanut. Ilmiselvästi vuoden parhaita elokuvia (myös Hollywoodin ulkopuolella) ollut Carol ei päässyt edes ehdolle parhaasta elokuvasta tai ohjauksesta, koska a) akatemia ei ilmeisesti pidä Weinsteinin tuottajaveljeksistä ja b) kyseessä lesbotarina. Muita syitä on vaikea keksiä, varsinkin kun ehdolla oli niinkin kädenlämpöistä kamaa kuin Room tai Brooklyn (jotka olivat molemmat vain astioita sinänsä hienoille pääosarooleilleen).”

The Hunger (Tony Scott)
Alkupuolisko on loistava, loppua kohden touhu vähän hyytyy. Pidän kylmästä valaistuksesta, jossa muinaiset vampyyriolennot flaneeraavat. Hillittömän kauniita ihmisiä, kasarityylittelyä. ”In the earth, in rotted wood. In the eternal darkness, we will see and hear and feel.”

Mistress America (Noam Baumbach)
Olen keskimäärin pitänyt Baumbachin elokuvista, mutta While We’re Young oli arvelluttava ja tämä oli mielestäni jo huono. Gerwigin satunnainen quirkyness saavuttaa tässä viimein pisteen, jota alan rakastamisen (esim. vielä Frances Ha) sijaan inhota. Inhoan New Yorkia taiteellisesti/kulttuurisesti ”making it” -meeminä. Anakronistinen ja tyhjä meemi. Kenenkään ei pitäisi ”make it”. Making it on ideologisen individualismikapitalismivaltiokoneiston tavoite. Lisäarvosi ulosmitataan. Lähde vittuun sieltä New Yorkista. Paitsi jos pyrit luomaan jotain aivan muuta.

No joo.

Close Encounters of the Third Kind (Steven Spielberg)
Pikemminkin Close Encounters of the TURD Kind, am I right or am I right? En tiedä, jotenkin tämä on kovin tylsä. Ikoninen, mutta tylsä.

2001: A Space Odyssey (Stanley Kubrick)
Lempielokuviini lukeutuva Kubrick menettää kylmää kuulauttaan sitä enemmän, mitä enemmän ”ymmärrän” sitä. Asiaan vaikuttanee myös se, että luin viimein Clarken romaanin, jonka hän kirjoitti samalla kun kässäröi Kubrickin kanssa elokuvaa. Tokikaan Kubrickin ei tarvitse tarkoittaa sitä, mitä Clarke tarkoittaa. Tässä oli enemmän ideakuvastoa esittelevää kuvaa kuin muistiin.

Crimson Peak (Guillermo del Toro)
Yllättävän pienelle huomiolle jäänyt kauhufantasia tuntuu pöhöttyneeltä ja moraalisesti konservatiiviselta. Hahmojen shokeeraavat salaisuudet eivät ole shokeeraavia. Jälkimmäinen puolisko laahaa pahasti. Sääli, sillä viktoriaanisessa kummitustalogenressä on vähän oikeasti toimivia elokuvia.

Star Wars: Episode VII – The Force Awakens (J.J. Abrams)
Saavutti tärkeimmän, eli on valovuosia parempi kuin edellinen trilogia. Liikaa juustoista nostalgiaa ja vanhan kierrätystä, mutta kun Solo tapettiin valkokankaalla ja Fisher menehtyi oikeasti, päästäneen myöhemmissä osissa luomaan jotain uuttakin. Eikös juu? Daisy Ridley ja John Boyega jättivät jo tässä vanhat ikonit varjoonsa, joten näyttelijäpuolella en olisi huolissani. Adam Driver emo-lordina on tietenkin mainio mahdollisuus.

The Exorcist III (William Peter Blatty)
Yllättävänkin hyvä. Aavemainen ohjaus, salamaleikkauksia ja omituisia näyttelijäsuorituksia. Alun Karras/Gemini-kohtaus on mainio ja pidän jopa studion pakottamasta lopun manauskohtauksesta. Mahdollisesti 90-luvun parhaita kauhuelokuvia.

Four Lions (Christopher Morris)
Synkkyyden ja hämmennyksen uusi raja-alue. Pidän enemmän tai vähemmän kaikesta mitä Christopher Morris luo. The Day Today ja Jam ovat yhteiskunnallisen taiteen ja satiirin kohokohtia. Kun ottaa kaveriksi Stewart Leen stand-upin, ei ihminen paljon muuta tarvitse. Mutta Four Lions. Mitäpä tästä sanoisi. Ei huono, ei totisesti, mutta jotain aivan muuta. Moraalikäsitys tässä on niin…toinen. Hauska ja herkkä, mutta hauskuudella ja herkkyydellä ei ole väliä, mikäli systeemi on peukaloitu ja alistava. Morris tietää tämän. Toisinaan hauska, toisinaan tylsä, lopuksi shokeeraava, mutta en tiedä onko näillä määreillä väliä. Moraalisesti Four Lions tavoittelee jotain uutta, eikä sen herättämille ristiriidoille riitä tämä yksi horisontti.

Dream Work (Peter Tscherkassy)
Outer Space (Peter Tscherkassy)
Ihanaa noisea tutuilla merkeillä. Lyhytelokuvia. Outer Spacessa Barbara Hershey yrittää paeta avantgarde-elokuvasta. Tila jonka se luo, on hyvin kiinnostava. Materiaalihan lienee Sidney J. Furien The Entitystä (1982), jossa päähenkilöä ahdistelee seksuaalisesti näkymätön demoni. Elokuva, joka uudelleenkirjoittaa aiempaa elokuvaa sen omalla materiaalilla. Päästäänkö näin lähelle runoutta useinkin? Ehei.


My Wrongs 8245-8249 and 117 (Christopher Morris)
Morrisin Blue Jam -radiosarjasta adaptoitu lyhytelokuva. Keskipaksua arkisurrealismia, ei erityisen kiinnostava.

À nos amours (Maurice Pialat)
Nuoren Sandrine Bonnairen loistoa, Lolitasta eksyksiin. Onko Pialat’n kiinnostus ongelmallista, well probably. Varsinkin kun hän näyttelee itse isää… itse asiassa kaikki kohtaukset, joissa Pialat on itse mukana, ovat hienoja. En silti ihan tavoittanut hahmojen motiiveja, mikä on sääli, koska elokuva on varsin korkealle arvostettu, tulee tunne etten saa siitä ”täyttä kokemusta”. Ehkä en vain usko siihen suruun, jonka elokuva väittää perhesuhdetta vallitsevaksi. Ehkä oma perheeni ei ollut tarpeeksi sekaisin. Tuntuu, että juuri pinnan alle jää jotain, jota en tavoita. Sinne tänne riehuva elliptinen kerronta ei helpota asiaa, vaikka se lieneekin koko touhun juju.

Kiss the Girls (Gary Fleder)
Perushölmö sarjamurhaajatrilleri, joita 90-luvulla Se7enin suosion jälkimainingeissa tehtiin liuta. Kaikissa niissä on Morgan Freeman. KAIKISSA. Eikä siinä mitään, sarjamurhaajaleffat herättävät kiinnostukeni aina, sillä lienen ennalta-arvattava sadomasokisti. Mutta tämä on heikohko.

Ordet (Carl Theodor Dreyer)
No joo, 50-luvulta ne vaikuttavat elokuvat pitää ilmeisesti hakea. Uudelleenkatsottu, joten en löydä siitä sen kummempia huomioita erinäisistä leffalistausprofiileistani. Luultavasti siksi, ettei vaikuttavista taideteoksista ole ikinä mitään sanottavaa. Vaikuttavat taideteokset tekevät kokijastaan idiootin sanan kaikissa positiivissa merkityksissä. Silloin tuntee ja aktivoituu, mutta ajatukset ovat hiljaa. Kielimuotoinen kapitalismi ei saa kiinni. On mahdollista, että pidän Gertrudesta vielä Ordetiakin enemmän, mutta arvotusskaala loppuu joka tapauksessa kesken. Täydellistä esteettis-hengellis-eksistentialistista puritaaniutta.

Aus dem Leben der Marionetten (Ingmar Bergman)
Tämän vahvuus yllätti. Ehkä siksi, että aina kun löydän jonkin katsomattoman Bergmanin, en usko sen tuntuvan enää missään ylisaturaation vuoksi; kenen hyvänsä ohjaajan metkut alkaa tuntea melko läpikotaisin siinä vaiheessa, kun on katsonut häneltä yli 20 elokuvaa. Mutta aaah. Bergmanin psykoseksuaalinen, kerroksellinen dialogi. Pärjääkö kukaan tai mikään? Se ahdistuksen määrä. Vatsa alkaa oitis vuotaa verta. Oikeassa elämässä (ts. arkimaailmassa) mikään ei tietenkään ole lähimainkaan niin ”syvää” tai ahdistavaa kuin Bergmanin ihmisten dialogit. Nuoren, reilun parikymppisen minän ja 33 vuotta pian täyttävän minän erottaa se, että nuorena ahdistuin näitä katsoessani hengiltä, nykyään katson Bergmanin elokuvia rauhallisen tyytyväisyyden vallassa. Täydellisiä eskapistisia fiktioita: onko Bergmanin elokuvien rakkaus muuta kuin angstinen reaktio kapitalismia vastaan? Eikö porvarillis-esteettisen ahdistuksen huone olekin niin kovin turvallinen ja kotoisa…

Lifeforce (Tobe Hooper)
Kulttikauhusekasotku, joka alkaa typerryttävänä Alien-kopiona, muuttuu hillittömäksi Muppet Show -zombielaahaukseksi ja päätyy ällistyttävän satunnaiseen sekasotkuun, jossa ei ole mitään mieltä tai dynamiikkaa. Vaikea inhota, koska leffassa on muutamia poskettomia wtf-hetkiä ja selittämättömän huonoa näyttelemistä.

The House is Black (Forugh Farrokhzad)
Hieno ja melko kylmäävä iranilainen lyhytdokumentti. Muiden katsomieni lyhytelokuvien tavoin löytynee YouTubesta.

The Act of Seeing With One’s Own Eyes (Stan Brakhage)
Mahdollisesti Brakhagen kruunu? Ruumiinavausdokumentti/lyhytelokuva, jota vain katsoo hypnotisoituneena ja antaa tunteiden tulla. Sairaalloinen mielenkiinto, ällötys, helpotus. Lopuksi vain oleminen.

Marketa Lazarová (Frantisek Vlácil)
Visuaalisesti loistava, mutta narraatiossa on toivomisen varaa, vaikka toisaalta sen sekavuus on yksi elokuvan keskeisiä motiiveja. Joka tapauksessa usein inkoherentti; mikäli haluat tietää mitä varsinaisesti ”tapahtuu”, joutunet turvautumaan Wikipediaan. Tämä ei olisi minkäänlainen ongelma, ellei elokuva olisi a) niin pitkä ja b) niin selkeästi juonivetoinen. Jälkiäänitus ja diegeettisten äänitehosteiden puute myös häiritsivät: dubbaus luo elokuvaan oudon ruumiittomuuden, joka istuu heikosti fyysiseen ja likaiseen, sinänsä upeaan keskiaikakuvaukseen. Päällimmäinen tunne katsomiskokemuksesta oli siis dissonanssi, vaikka näkemästäni pidinkin.

Heathers (Michael Lehmann)
Ihan miellyttävän outo viba, mutta aivan liian hidas. Retrokasaria.

Under the Sun of Satan (Maurice Pialat)
Perhanan hieno valaistus. Pialat’n versio Bernanosin Mouchettesta on dialogiltaan makuuni turhan kirjallis-teatraalis-monologimainen ja läpitunkematon (ranskalaisen taide-elokuvan perisynti), mutta Depardieu ja Bonnaire miellyttävät. Liian usein jäin ihmettelemään mitkä ovat hahmojen motiivit, miksi he sanovat mitä sanovat. Johtuuko se ranskasta? Kukaan ei puhu noin, edes ranskalaiset, mutta pitääkö siitä olla välittämättä? En tiedä.

Prometheus (Ridley Scott)
Scottin paluu Alien-kuvastoon on narratiivisesti typerä ja varsin huonosti kirjoitettu (hyvä luoja miten paskaa dialogia tässä onkaan), mutta hienon visuaalisuuden ja ideakuvaston vuoksi olen katsonut sen 3-4 kertaa. Kyllä, odotan kaikesta huolimatta paljon Scottin tulevilta Alien-elokuvilta.

Hush (Mike Flanagan)
Yllättävänkin toimiva suljetun tilan kauhutrilleri, jossa run-of-the-mill psykopaattimurhaaja piinaa kuuroa nuorta naista. Kuulostaa aika pahalta kirjoitettuna, myönnän. Mutta se on Netflixissä, katso mikäli halajat näpsäkkää käsityötä. Äh, tämä menee entistä pahempaan suuntaan…

 

Elokuvamuistiinpano: Toni Erdmann

joulukuu 19, 2016

Maren Aden hypetetty 160-minuuttinen kantaa taakkansa lopulta varsin kevyesti. Vuoden paras elokuva? Kyllä, jos minulta kysytään. Pääpaino on sosiaalisten käyttäytymisodotusten rikkomisessa ja siitä aiheutuvassa myötähäpeän sukuisessa huvituksessa. Dogmalle sukua, mutta vähemmän nihilistisesti. Syvempänä teemana ovat (hieman sosiaaliselta heittiöltä/”epäonnistujalta” vaikuttavan) isän ja tyttären keskusteluvaikeudet nyky-yhteiskunnan intersubjektiivisuuden puutteesta johtuen, sillä vanhaa kehnoa Baudrillardia lainaten: ”miksi puhua, kun voi kommunikoida”?

Isä ei keksi muita keinoja kuin kehittää substituuttihahmon, Toni Erdmannin, jonka kautta hän pystyy ohittamaan perhesuhteen sosiaaliset odotukset. Samalla tytär pystyy ”irrottelemaan” isänsä nähden: käyttämään huumeita, järjestämään (tosin vahingossa) alastonbileet… Vähitellen isän ”omalaatuinen” zen-huumori (”jos ei elä hetkessä, ei elä”) alkaa tarttua myös tyttäreen, joka samalla mahdollisesti oppii tai ei opi jotain elämästä ja isästään.

Seuraako siitä mitään, työpaikanvaihdosta lukuun ottamatta? Loppu on itse asiassa varsin avoin, mahdollisesti jopa ahdistava. Kun tytär viimein laittaa rumat tekohampaat suuhunsa ja typerän hatun päähänsä, lähtee isä hakemaan kameraa ja rikkoo siten omaa dogmiaan vastaan. Minun katsannossani Aden elokuva ei ole pelkkää feelgoodia, vaan jopa suuremmissa määrin eksistentialistista tyhjyyttä. Narrina voin vakuuttaa teille, että narrin naamion takana ei ole mitään, eihän ajaton ja paikaton kapitalistinen yhteiskunta tarjoa puitteita mihinkään. Narri ainoastaan hajottaa tilanteet.

Hajottaminen on sukua itkemiselle.

Mutta on Erdmann paljon muutakin, kuten rikkaiden saksalaisten asemaa Romaniassa salakavalasti ruotivaa sosiaalista kommentaaria, tai upeita yksittäisiä kohtauksia, joista ei osaa päättää ovatko ne hillittömän hauskoja vaiko riipivän sydäntäsärkeviä. Peter Simonischek ja Sandra Hüller vetävät vuoden parhaat roolisuoritukset, joille vetää vertoja ainoastaan maailman parhaan näyttelijän Isabelle Huppertin rooli Paul Verhoevenin mainiossa Ellessä.

Elokuvamuistiinpano: Arrival

joulukuu 14, 2016

((SPOILEREITA))

Denis Villeneuve on epäilemättä taiturimainen ohjaaja. Itsetyytyväinen nautinto, jonka Arrivalin ensimmäisten 30 minuutin katsominen minussa herättää, on häpeämätöntä. Alun malickmaiset narraatiot ovat kenties ainoa kauneusvirhe, koska puhetta ei tarvittaisi. Mutta miten lapsensa sairaudelle menettänyt, takaa päin kuvattu Amy Adams kävelee sairaalan käytävää pitkin, kuin oman ahdistuksensa ympyrämäisen kehän kaarta… analogia on kenties Kubrickin 2001:n avaruusaluksen kehä, jota pitkin tohtori Poole juoksee. Vasta myöhemmin ymmärrämme, että ajan syklisyys tai ”samanaikaisuus”, lineaarisuuden vastavoimana, hallitsee elokuvan tematiikkaa, palon muodosta aina heptapodeiksi kutsuttujen muukalaisten kirjoitusjärjestelmään, joka muistuttaa zen-buddhalaisen kalligrafian (esimerkiksi) valaistumista, tyhjyyttä ja maailmankaikkeutta tarkoittavaa ensō-merkkiä.

Mutta nyt kameran liike on dynaamisempaa, Adamsin hahmo kävelee edelleen, aikaa elokuvan maailmassa on selkeästi kulunut, hän on edelleen surullinen, mutta liike on horisontaalista ja etenevää, taustalla tapahtuu paljon, hän on opettaja, kenties yliopistossa… tai myöhemmin, helikopterikameran kuvaamana, lennämme päähenkilöiden mukana sekasortoisesta yhteiskunnasta selittämättömyyden siihen usvaan, jota avaruudesta saapunut muukalaisten palko edustaa. Maankamaralla usvaan näyttäisi johtavan yksi ainoa, katoava tie.

Onko tyylikeino onnistunut, mikäli tyylikeinoon kiinnittää huomiota? Kysyn tätä itseltäni keskimäärin jokaista ”vakavaa” elokuvaa katsoessani. Muukalaisten ilmestyttyä ja päähenkilöiden majoittauduttua ”kentälle” saapuneen palon lähelle liike pysähtyy, koska epätietoisuus ja yhteisen kommunikaatiojärjestelmän löytämisen työ alkavat. Myönnän toivoneeni, ettei muukalaisia näytettäisi ollenkaan. Tämän tiivistää elokuvan alkupään kuva muutamista epäuskoisista kasvoista lähes tyhjässä luentosalissa, kun he seuraavat suurelta näytöltä uutisia muukalaisten saapumisesta. Elokuvataiteen perustekniikkoihin lukeutuva hahmojen ilmeiden näyttäminen itse kohteen sijasta on mitä lovecraftiaanisin: voiko selittämätöntä selittää, käsittömätöntä kuvata?

Loppua kohden halutaan, syystä tai toisesta, kerätä nippuun kaikki first contact -leffojen kliseet, mutta samalla niitä myös sovelletaan sopivasti. Koko käänteen, suuren aika-gimmickin idea toimii ja kasvaa siten joksikin muuksi kuin pelkäksi kikaksi nimenomaan ja vain siksi, että tuon ”aikakielen” ymmärtämään opetteleminen on verrannollinen sille, että katsoja alkaa ymmärtää elokuvan narraation ja kronologian kielen: nämä eivät olekaan flashbackeja, vaan flashforwardeja, välähdyksiä tulevasta, jonka aikakielen oppinut päähenkilö alkaa ”muistaa”. Juonikäänteet sisältävät harvoin näin elegantteja metaelkeitä.

Valkopesun, keskiluokkaisuuden ja skandinaavis-modernistisen kuvaston (Martina Hoogland Ivanowin työt olivat elokuvan referenssinä) jätän tässä sen kummemmin perkaamatta, koska mikäpä prestiisiviihde ei niitä edustaisi.

Huomionarvoista aivan muista kuin elokuvallisista syistä saattaa olla Kiinan vahva läsnäolo niin elokuvan juonessa kuin dialogissakin: loppupuolella on pitkä, käsikirjoittajan viikkokausia hioma puhelinkeskustelu mandariinikiinaksi ja koko elokuvan ajan eräänlaista pahiksen viittaa pitänyt kiinalainen kenraali paljastuukin lopussa humaaniksi ihmiskunnan pelastajaksi. Kyllä, Kiinassa on valtava määrä potentiaalisia katsojia, joiden lompakolle pääseminen on vuosi vuodelta tärkeämpää Hollywoodille. En tiedä onko tästä Arrivalin kohdalla kyse, mutta osuipa silmääni. Aiheesta kannattaa katsoa vaikkapa tämä näpsäkkä 6-minuuttinen videoessee.

Luettua: Mabuji Ibusen ”Black Rain”

joulukuu 1, 2016

Yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet minulla yliopiston kirjastossa lainassa kuukausia. Vaiko jo vuosia? Goodreadsista näen, että Klaus Theweleitin Male Fantasies I: Women, Floods, Bodies, Historiesin olen lukenut vuonna 2013, joten aloitin myös Male Fantasies II: Male Bodiesin samana vuonna. Kirjasta on luettuna 2/3, mutta olisiko typerää lukea se loppuun vuoden 2016 lopussa, kun ensimmäisestä puoliskosta ei muista enää mitään? Olen varma siitä, että Ibuse ei ole ollut minulla lainassa yhtä kauan. Olen lähes varma siitä.

En muista miksi päätin siirtää pölyn ympäristöön ja nostaa Black Rainin pinojen alta. Luultavasti syy oli viimeaikaisessa innostuksessani Go-peliin, joogaamiseen ja teen juomiseen. Olen naurettava klisee ja ilmeisen vietävissä meemien suhteen, ainakin mitä tulee orientalismiin. Mutta en voi syyttää meemejä tai kliseitä, mikäli fyysinen oloni paranee, teenjuominen pakottaa jatkuvasti vessaan ja Ibusen kirja tulee luettua.

Vasta myöhemmin kuulin, että kirja on myös suomennettu nimellä ”Musta sade”. En tullut edes ajatelleeksi mahdollista käännöstä, kun lainasin kirjan yliopiston kirjaston englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä. Oletan ilmeisen automaattisesti, että Kawabatan, Tanizakin ja Mishmina lisäksi mitään japanilaista ei ole käännetty. Vaikka onhan käännetty Natsumea, Ōokaa, Dazaita, jne. En siis hyötynyt englanninkielisestä käännöksestä mitään, onhan alkukieli japani. Huomioikaatten myös, että Shōhei Imamura ohjasi kirjan pohjalta ilmeisen hienon elokuvan.

Black Rain / Musta sade sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Hiroshimaan, jossa pommin jälkivaikutukset alkavat jo kaivautua osaksi Japanin (vielä jokseenkin hengissä ollutta) tiukasti säädeltyä sosiaalista kerrosta. Kertoja Shigematsu yrittää naittaa kasvattitytärtään Yasukoa, mutta Yasukon säteilysairaus hankaloittaa tilannetta; toisin sanoen kukaan ei halua naida säteilysairasta. Kukin voi tahollaan päätellä, miten syvän stigman säteilysairaus pomminjälkeiseen japanilaiseen psyykeeseen painaakaan. Mitään tällaista Ibuse ei tietenkään kysy. Se ei ole japanilainen tapa. Pelkistetyn objektiivinen suhtautuminen ydinpommin aiheuttamiin kauhuihin sekä kohottaa että upottaa kirjan. Mutta ei ilmeisimmistä syistä.

Shigematsu kopioi Yasukon tekemiä päiväkirjoja pommin ajalta yrittäen siten perustella kosijoille ja virkamiehille, ettei Yasuko kärsi säteilysairaudesta. Ehkä Shigematsu pettää myös itseään, sillä Yasuko todella on sairas. Yasukon pelkistetyt merkinnät pommin putoamisen päivältä ovat kuitenkin lähinnä sivuseikka, sillä suuren osan kirjan kerronasta muodostavat Shigematsun omat, huomattavan paljon tarkemmat ja elävämmät päiväkirjat pommituksen ajoilta, jotka hän päättää niin ikään jäljentää Yasukon päiväkirjojen tueksi. Samalla muodostuu eräänlainen tapauskertomus ja apologia Hiroshiman puolesta. Itse vuonna 1965 julkaistu kirja perustuu aitoihin dokumentteihin, henkilöihin ja oloihin, sivuilla vilahtaa myös Hiroshiman lääkärinpäiväkirjoistaan tunnettu tohtori Michihiko Hachiya.

Mutta mitä tarkoitan, kun sanon että objektiivinen kuvaustapa sekä kohottaa että upottaa kirjan? Tarkoitan sitä, että kirjassa vallitsee dissonanssi, epäkesko rönsy. Pelkistetyn kuvauksen ja japanilaiselle romaanille tyypillisten ”kuulaiden” kuvien oheen sumputetaan tapahtumia ja kohtaloita lähes reportaasiluontoisesti. Ymmärrän tarkoituksen, olihan kirja (niin sanotaan) keskeinen osa maan kansallista terapiaa ja toipumisprosessia ja sellaista silmälläpitäen se on varmasti myös kirjoitettu. Se ikään kuin tekee palveluksia: yrittää avata, yrittää kertoa mahdollisimman paljon. Selittämättä tai analysoimatta kuitenkaan mitään.

Tämä on hyväksyttävää ja kiittämisen arvoista, mutta myös kasvattaa teoksen esteettisesti tukkoon. Dynamiikka ei toimi sujuvasti siten, kuin kenties lukijana haluaisin. Black Rainin kieli on kyllä sujuvaa ja selkeää, mutta kirja on silti hidaslukuinen, koska kerronta ei erityisemmin vedä. Rauhallisuuteen ja pelkistämiseen pyrkivä kuvaus ei saa tukea suhteessa vaelteleviin ja rönsyileviin osioihin, eivätkä reportaasimaisemmat osat vastaavasti hyödy klassillisen japanilaisen kauneuden motiiveista, ovathan ne periaatteellisella tasollaan vastakkaisia.

Periaatteellisella tasolla tämä ei silti ole minulle ongelma, olenhan yleensä pikemminkin kyseenalaistamassa teoksellis-porvarillisia hygieniasäännöstöjä, mutta Black Rainin tapauksessa suhdeluku uhkaa usein painua nollaan. Se, miten paljon aikaa 300-sivuisen romaanin lukeminen vie suhteessa siihen, mitä se antaa 1) esteettisesti ja/tai 2) tiedollisesti on yksinkertaisesti epätyydyttävä. Toisin sanoen olisin karsinut siitä puolet pois joko suuntaan tai toiseen; joko disintegraatiopoetiikaksi tai faktapohjaiseksi silminnäkijäselostukseksi. Tarkoitan ehkä sitä, että kirja on usein koskettava, usein kiinnostava ja usein tylsä. Se on ilman muuta ns. hyvä kirja, mutta en missään tapauksessa lukisi sitä uudestaan. Ei siksi, ettäkö se olisi liian shokeeraava, ”syvällinen” tai ahdistava, vaan siksi, että se on yksinkertaisesti epätasapainoinen, pääosin hieman hidasliikkeinen ja turpea.

PS. Miksi kaikkein kiinnostavinta (pommin fyysisten vaikutuksen kuvausten lisäksi) on kuitenkin se, miten ihmiset ovat säännöstelyn ja pulan aikana syöneet? Varmasti tämä liittyy lajimme alitajuiseen haluun kuolla teollisessa yhteiskunnassa ja syntyä uudelleen sen jälkeen, kuin ravintoon ja ympäristöön on taas muodostettava jonkinlainen suhde.

PSS. ”Musta sade” oli pommin tulimyrskyn synnyttämä ilmiö: radioaktiivista nokea sekoittui sadepilviin, joiden langettama sade oli mustaa, värjäävää ja joissain tapauksissa ihoon kiinni jäävää. Yasuko kärsii tällaisista sateen aiheuttamista tummista ”laikuista”.

PSSS. Elokuva aion katsoa, tietenkin, sillä vanhan viidakon sananlaskun mukaan kuva poistaa kymmenentuhatta turhaa sanaa, kymmenentuhatta ja taas kymmenentuhatta, aina vielä kymmenentuhatta.

Luettua: Johannes Ekholmin ”Rakkaus niinku”

syyskuu 4, 2016

Käyn tapani mukaan oitis kiinni pihviin, sillä johdatukset teoksen lähtökohtiin voi lukea muualta tai ne ovat jo tiedossa.

Jos ajattelee isoilla kirjaimilla kirjoitettujen erisnimien taakse henkilöitä tai persoonallisuuksia, niin onko Joona ns. uskottava hahmo, uskottava ihminen? Kysymys on teoksen kontekstin ja/tai teemojen (”litteä kirjallisuus”; oikeakielisyyden vastustaminen; meemeillä puhuminen; kaikki vaihtoehdot päällekkäin; identiteetin luominen representaation kautta ja se, miten kapitalismi hallitsee tuota prosessia; valkoisen cis-miehen jäljelle jääneet keinot tehdä jotain ilman, että hän vain vahvistaisi ja loisi lisää alistamisen kulttuuria…) valossa hupsu, sillä selkeästi hahmojen ei ole tarkoituskaan olla hahmoja. On vain kielirekistereitä, jotka toisinaan poikkeavat toisistaan (Joona vs. Joonan taistolaistaustainen isä, Zoe joka poikkeaa lähinnä savolaisen murteensa vuoksi), toisinaan vaikuttavat keskenään melko identtisiltä (Joona, SAD91RL, Caritas). Erottavat tekijät ovat ideologioiksi tulkittavissa olevia ”katsomuksia”, joskaan harva uskoo vahvasti mihinkään. Tämä ei ole itselleni minkäänlainen ongelma, sillä ns. psykologinen syvyys tai toisaalta teosmuodollinen eheys/uskottavuus eivät erityisesti kiinnosta minua. Joona on zizekiläinen symbolisen tason kieltävä ”idiootti”, joka sanoo ääneen asiat joita ei saisi sanoa, masentaa niin sisällä kuin puutarhassakin.

Toisaalta – aivan yhtä selkeästi – hahmojen on tarkoitus olla hahmoja, jäljitteleehän rakenneratkaisu totuuden kaipuuta par excellence koostuessaan litteroiduista, käydyistä keskusteluista (teoksen ulkoinen muotoasu muistuttaa tarkoituksellisesti tiheästi rivitettyä, Times New Romanilla (? en ole varma, siltä se näyttää!) printattua bulkkitulostetta). Tokikaan teoksen keskustelut eivät ole aitoja, minkä tekijä Johannes Ekholm ilmoittaa esilehdillä. Tätäkin väittämää voi ongelmallistaa edelleen, mikäli vielä jaksaa, mutta akti olisi omaan silmääni melko turha; kaikki keskustelut vaikuttavat joka tapauksessa jo-käydyiltä keskusteluilta, olivat ne fiktiivisiä tai eivät, niiden totuusarvo on sama. Ekholmin edellinen teos, oikeasti käydyistä litteroiduista keskusteluista koostuva Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat oli tavallaan ns. totuudellinen taso, mutta ”totuuden tasollaan” Rakkaus niinku ei varsinaisesti poikkea siitä mitenkään. Totuudella tuntuisi nykyään olevan merkitystä joka tapauksessa vain lainopillisessa mielessä: voiko tämän pohjalta haastaa oikeuteen? Voiko jokin taho tämän pohjilta erottaa sinut / lopettaa sponsoroimisesi / julistaa sinut pannaan? Voiko tämä loukata läheisiäsi?

Pidän teoksesta niin paljon juuri siksi, että se on lähinnä pelkkää neuroottista ”puhetta”, joka pyrkii viittaamaan vain yhteiskuntaan, fiktiivisen kehyksen ulkopuolelle. Tästä syystä se on usein myös todella ahdistava, koska pääasiallisesti se muistuttaa kapitalismin kaikin puolin kestämättömistä olosuhteista. Teokseen on rakennettu (luultavasti kustantamon toiveesta) hahmoja ja muutamia teemoja (hapuilevat yritykset suhteisiin, isänmurha), mutta on vaikea sanoa ovatko ne erityisen kiinnostavia. Ehkä ne ovat se pakollinen ”löysä”, jotta itse ”kriittiselle” puheelle jää tilaa. Aivan kuten David Lynch omien sanojensa mukaan kirjoitti elokuviinsa juonia (tuottajia/The Big Otheria miellyttääkseen), jotta voisi leikkiä rauhassa strobovaloilla. Joonan oma jankkaus ja pysytteleminen muiden fiiliksiä downaavana mulkkuna on myös dramaattinen keino, eihän mitään draamaa muuten syntyisi.

Hieman huvittavasti välirikko SAD91RL:n kanssa tapahtuu juuri siinä vaiheessa kun teosta on enää kolmasosa jäljellä, mikä noudattaa perinteistä romanttisen elokuvan kaavaa (ja mikä keskimäärin tekee romanttisesta elokuvasta genrenä niin tympeän, vaikka analogisesti sama rakenne on siirrettävissä jokaiseen muuhunkin genreen). Ehkä tämäkin on tietoista, sillä romaani tekee mustaa komediaa itsestään sortumalla itse moniin kritisoimiinsa tendensseihin ja meemeihin. Joonan ”perinteinen” halu SAD91RL:iä kohtaan – kuviohan on analoginen teoksessakin kritisoidun Lars von Trierin Nymphomaniacin ikikyynisen lopun kanssa – tai jatkuva isäsuhteen kaiveleminen ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä. Isänmurha on läsnä myös allegorisella tasolla, kun Joona/Rakkaus niinku sotii isän taistolaiselämäkerran/Knausgårdin rinnastamisen kautta vanhaa, cis-miehistä ja setäilevästi sortavaa kirjallisuuskäsitystä vastaan. Isänmurha on myös helpompaa ja populistisempaa kuin hyperobjektien murhaaminen. Kuten Pontus kirjoitti mainion tekstinsä loppukaneettina: ”Todella eroava kirja ottaisi hatkat isäteemoista eikä edes kostaisi isälle tai hajottaisi isän hahmoa vaan tekisi jotain ihan muuta. Rakkaus niinku ei ota tätä askelta: kyseessä on taas yksi isänmurha. Suuntaa se silti antaa, kohti tyhjän tuottavuuden vastustamista, laiskottelua ja päämäärätöntä kävelyä.”

Katsomukset tuntuvat cut-upilta, loputtomalta jostain luettujen tai kuultujen iskulauseiden leikesuolta. Redusoiden voisin sanoa, että Joonan isä pelaa kuluneilla viisaus-kliseillä, Joona modernin yhteiskuntateorian ja pop/rap-lyriikan hokemilla, mutta samalla tekisin tekstille turhaa hallaa, koska koko teoksessa on kysymys nimenomaan tästä tekstin mikrotasosta. Neuroottisesta sopertamisesta ja sönköttämisestä, josta ns. originaalien ajatusten tunnistaminen on mahdotonta. Joona ennakoi myös tämän sanomalla, että tuntee itsensä lähinnä kuraattoriksi, ei niinkään tekijäksi tai taiteilijaksi klassisessa mielessä. Tälla tavoin kuratoitu oli teos Ekholmin Graafinen suunnittelu, eikä Rakkaus niinku poikkea siitä muotokieleltään kovinkaan paljon. Niinpä en lukiessani missään vaiheessa ajatellut, että myöskään Rakkaus niinku olisi yksinomaan Johannes Ekholmin kirjoittama, vaan pikemminkin koostama, toimittama, kuratoima. Ekholm kiittää teoksen esilehdillä ihmisiä, joiden ääniä ja ajatuksia olen bongailevinani kirjan sivuilta. Tämäkään ei ole ongelma, vaan kiinnostavaa.

Kuplista. Romaanin puheenparsi lienee varsin tuttua teoksen kohdeyleisölle, mutta voi toisaalta tuntua melko läpitunkemattomalta, mikäli lukija ei satu olemaan kulttuurityöntekijä suurkaupungissa. Joona yrittää paikoitellen sopertaa ns. Pihtiputaan mummolle (isänsä kautta), että toivottavasti tästä kaikesta voi saada uusia ajatuksia itse kukin, mutta teoksen infosnippet-dumppaus per sivu tai jopa lause on sitä luokkaa, että harrastuneisuus muunkin kuin proosan lukemisen saralla lienee ennakkovaatimus. Heitän tämän mututuntumalta, sillä olen itse samanlainen manspleinaava lukutoukka ja ideologiabingo kuin Joonakin, eikä minulla ole valmiuksia samastua tässä mielessä kuplani ulkopuolelle. Saatan hyvin aliarvioida Pihtiputaan mummoa.

Kuplan reunat tulevat joka tapauksessa piirretyksi teoksen dialogien kautta, sillä Joonan kaveripiiristä eivät sanavalmiit ja postmodernisti lukeneet ihmiset tunnu loppuvan. Ehkä tämä ei tunnu realistiselta, mutta toisaalta kulttuurikuplien ihmiset kuratoivat myös tuttavuussuhteitaan. Myönnän, että omaa tuttavapiiriäni nauhoittamalla saisi aikaiseksi yhtä läpitunkemattomalta tuntuvaa runouspuhetta. Joka tapauksessa kaikessa tässä on tiettyä dissonanssia sisällön ja hahmojen suhteen: tuntuu siltä, että Ekholm on käynyt useita keskusteluja, joita on leikkaillut ja liimaillut jatkumoiksi, jotka on puolestaan istuttanut luomiensa hahmojen suihin. Syntyy tunne, että hahmojen välttämättömyys ei tuota puhetta, vaan puheen välttämättömyys tuottaa hahmot. Tämä ei toisaalta ole mielestäni negatiivista, ainoastaan kiinnostavaa. Perinteiset teosmuodolliset hygieniat kun ovat myös ulossulkemisen mekanismeja.

Hyvässä tekstissään Schizoblogin Janne Toivoniemi kuvaa SAD91RL:iä Joonan ”lacanilaiseksi tiedostomattomaksi”, minun puolestani koko teosta voisi kuvata skitsoyksinpuheluksi (kuten toki halutessaan kaikkia muitakin maailman romaaneja, mutta tässä tapauksessa sille lienee olemassa paremmat perusteet), samalla läpileikkautuu monta yhteiskunnallista fasettia; isä on se edellisten sukupolvien ääni, SAD91RL manic pixie girliesmiä vastaan taisteleva feminiini Toinen, johon Joonalla ei ole valkoisena cis-miehenä minkäänlaista mahdollisuutta päästä muutoin kuin tasavertaisena (mikä on tietenkin pelottavaa), ex-tyttöystävä Caritas on meemit ja ongelmat tiedostava mutta niistä huolimatta eteenpäin porskuttava menestyjäkone, Timo toivonsa heittänyt työkone, Zoe se vähän hipiltä tuntuva uusien tietoisuuksien mahdollisuus Toinen, joka on sopivasti feminiini ja kansallisuudeltaankin hybridi… Joona on itse asiassa alisteisessa asemassa kaikkien muiden paitsi isänsä (mennyt mies), yhteiskunnan (pukumies) ja Timo (ns. nuori perusjäbä) suhteen. Kaikesta tästä piirtyy ideologinen tendenssi kohti sivistyksessään sirpaloitunutta prekaarivasemmistolaisuutta mutta myös queeriä postpostpostia, jota konservatiivit, miesasiamiehet ja alt-oikeistolaiset tulevat a priori halveksimaan ja pilkkaamaan. Psykoanalyyttisesti Rakkaus niinku lukee käytännöllisesti itse itsensä.

Kritiikoille tyypillisiä väittämiä esittääkseni voisin sanoa, että Rakkaus niinku koostuu monologeista, jotka on puettu dialogin muotoon. Hahmot ohipuhuvat toisilleen ja teoksen ”taiteellinen taso” voi aiheuttaa joissain lukijoissa närästystä, koska ”litteys” tekee myös sen, että kirjaa lukee nopeasti kuin nettikeskustelua ja mikäli ajatusmaailmoja ja tuntemuksia tai toisaalta nettikeskustelujen ”estetiikkaa” ei osta, ei teoksestakaan jää välttämättä käteen paljon. Kiinnostavaa on, että minussa romaani herättää samantyylistä hyperaktiivisuutta ja aivojen yliaktivoitumista kuin parhaat nettisurffausputket tai meemikuvalaudat. Oikeastaan Rakkaus niinku kiihottaa lähinnä kirjoittamaan ja analysoimaan lisää, valonnopeudella, litteästi. Onko ”syvällisyyttä” enää olemassa? Onko sillä väliä? Pitäisikö olla? Pitääkö taidetta arvottaa aikaa/historiaa vasten, vai voiko sen ottaa vain nopeana meeminä? Teoksen synnyttämä ärsyke ainakin itsessäni on hyvin vahva. Tulee tunne, että pitäisi itsekin osallistua, jotenkin.

En ole kirjoittanut tähän tekstiin sitaatteja, koska lopulta minuun iski laiskuus ja toisaalta työmäärän edessä kokemani kauhu. Merkitsin tätä blogitekstiä varten sivutaitoksilla kymmeniä sivuja, mutta tuntuisi hölmöltä siirtää tähän mediaan sivukaupalla tekstiä vain, jotta voisin esittää muutamia hajahuomioita. Samalla sivumäärä paisuisi proseminaarin laajuiseksi tutkielmaksi. Tulisi tunne, että naputan puhtaaksi sitaatteja, jotka saattavat jo alkujaan olla sitaatteja jostain muualta. Mielessäni ideaalitapauksena välkkyy kommenttiraita tai alaviitesysteemi (tai jonkinlainen ketjukirjeteos), jossa teoksen keskusteluihin voisi kukin lisätä viitteinä omia huomioitaan tai analyysejään, mikä ei tosin välttämättä kiinnostaisi enää ketään. Pitäisi lähilukea koko teos, koska mielestäni se on nimenomaan pikemminkin keskusteleva, esseistinen, pamflettimainen kuin mikään yksinäiseen norsunluuproosuuteensa piiloutuva obliikki timantti.

Merkitsemiäni sivuja selaamalla voin vain banaalisti ja silläkin uhalla, että kuulostan kliseiseltä prekariaatti/Social Justice Warriorilta todeta, että kirja on täynnä kiinnostavia ajatuksia ja loistavia muotoiluja ainakin seuraavista aiheista:

-Työn levittäytymisestä kaikkialle, yksityiselämää, vapaa-aikaa ja perhettä myöten

-Cis-miehisestä katseesta, manspleinaamisesta (jonka harrastajaksi Joonaa, kuten myös minua, voisi halutessaan hyvin perustein syyttää), miehisyyden rakenteista

-Naisten käyttämisestä, kaikin keinoin, esimerkiksi henkilöhahmoina palvelemaan ko. miehisiä tarkoitusperiä

-Ahdistuksesta, masennuksesta

-Merkityksettömyyden tunteesta

-Työn merkityksestä & merkityksettömyydestä

-Historian painolastista

-Sosiaalisen median hyödyistä & haitoista

-Huumeista & päihdeaineista

-Perhesuhteiden rakenteista, parisuhteiden rakenteista

Ehkä pitää kirjoittaa myös negatiivisista asioista, jos ne sellaisiksi haluaa lukea. Tässä tapauksessa pyrin ottamaan kaiken negatiivisen itseäni rakentavana, sillä en tiedä onko näin monella tapaa innovatiivista ja riemullista kirjaa syytä varsinaisesti dissata. Hegelin dialektiikan sijaan tämä nopanheittoni lienee syytä nähdä yhtä innostuneena negatiivisuudessaan kuin positiivisuudessaankin. Tavallaan tuntuu siltä, että teoksen ongelmat ovat elämän tai tekijän itsensä ongelmia, koska Joonan/Ekholmin psyyken kokonaisvaltaisuus teoksen sivuilla on siinä määrin vaikuttava.

Jep, Rakkaus niinku on usein ahdistava ja problemaattinen kirja monella tapaa. ”Tieto lisää tuskaa” ja mikä ei tapa ahdistaa ja masentaa (tai Jokerin sanoin tekee sinusta entistäkin oudomman), ja vaikka tiedän jo entuudestaan aivan liikaa, onnistuu perkeleen lukenut Ekholm (ja hänen kauttaan esilehdillä kiitetyt ihmiset) lisäämään tietoani edelleen. Niinpä olin teosta lukiessani keskimäärin varsin ahdistunut, vaikka olenkin enää nykyään huonosti ahdistuva kaveri, onhan kaikki tasaisen merkityksetöntä, turtaa zeniä. Mitään ratkaisukeinoja Rakkaus niinku ei varsinaisesti pysty tarjoamaan, vaikka omaan silmääni se onkin esimerkiksi Kaspar Hauser -näytelmää kriittisempi ja ehdottelevampi. Spektaakkelina ja suorana viihdekeskusta balsamoivana karkkina Kaspar Hauser oli varmasti toimivampi, mutta kriittiseltä impaktiltaan silti lähinnä räiskyvä taudinkuva. Podin näytelmän nähtyäni huonoa omatuntoa, koska en ollut siitä yhtä em. syistä yhtä innostunut kuin muu kuplani (don’t get me wrong, pidin siitä kyllä), kunnes Ekholm sanoi melko lailla saman jossain taannoisessa haastattelussaan. Toisin sanoen koin saaneeni vapahduksen, jos myös yksi tekijöistä oli samaa mieltä.

That being said, ja tässä saattaa puhua oma kyyninen möhömieleni – joku voi (toivottavasti) olla toista mieltä – mutta symptomaattisesti Rakkaus niinku on silti heikoimmillaan aina silloin, kun se esittää innostunutta tai ideoi. Samahan koskee hieman höpsösti kaikkea yhteiskuntateoriaa. Vaivaannuttavin osuus on aina kirjojen lopussa, kun kriitikot yrittävät ehdottaa parannuksia, luultavasti lähinnä siksi, koska teko-orientoitunut yhteiskunta sitä vaatii (oikeistolaisen tekemisen meininki -kulttuurin vanavedessä, no doubt: ”if you can’t beat ’em, join ’em” / ”vihollinen pitää voittaa vihollisen säännöillä”). Eihän mikään viittaa siihen, että yksityishenkilöiden esittämät ratkaisukeinot olisivat yhtään sen toimivampia kuin mikään muukaan systeemissä, joka on täysin kaoottinen, kaikkialle linkattu, arvaamaton ja loputtoman monisyinen. Tähän liittyy myös scifin vaikeus: tulevaisuus ja todellisuus muotoutuvat niin monisyisten prosessien kautta, että logiikalla ja järjellä on harvoin osuutta asiaan, minkä vuoksi scifikirjallisuuden visiot vanhentuvat tasaisen varmasti. Ratkaisukeinona modernit avaruusoopperat onkin alettu sijoittaa tuhansien vuosien päähän.

En itse näe tätä välttämättä negatiiviseksi asiaksi (vaikka ratkaisuehdotusten leimaaminen ”noloksi” onkin aina sikäli typerää ja pientä), sillä kriittisyys on (ts. sen pitäisi olla) aktina nimenomaan räjähtävää ja luovaa, ei-dialektista leikkiä, joka ei ole mitään vastaan. Kritiikki ei oleta vaihtoehtoja. Myönnän, että viime aikoina tämän taustalla on ajattelussani varmasti Deleuzen luenta Nietzschestä mikä varmasti näkyy myös muotoilustani, mutta ongelman ja sen dynamiikan olen tiedostanut elämässäni ja yhteiskunnassa aina. Kriittisyys kiinnostaa, ratkaisut eivät, sillä ratkaisujen taustalla kummittelee aina ns. lopullinen ratkaisu, The Final Solution ja sen soveltaminen yhteiskuntaan, eli sen kivettäminen. Vallankumous on ongelma, koska kumousta seuraa aina valta, paluu arkeen. Viime kädessä tämä on kaiken vasemmistolaisuuden ja nähdäkseni myös ihmisyyden perimmäinen ongelma. Marxilainen teoria yleensä väistää ongelman sanomalla, että kaikki betaongelmat ratkeavat, kunhan kapitalismin alfaongelma ratkeaa, mutta itse en usko tähän; onhan selvää, että olemisen sietämättömyys ei alkanut kapitalismista; kapitalismi lähinnä fokusoi, totalisoi ja systematisoi ihmisluonnon tiettyjä tendenssejä. Žižek tuntuu viime aikoina (Trouble in Paradise) taipuneen kannalle, jonka mukaan kapitalismissa sinänsä ei ole mahdollista toimia tai tehdä mitään merkittäviä muutoksia tai tekoja, vaan sitä varten koko järjestelmän pitäisi olla radikaalisti, kataklysmin kautta jotain aivan muuta.

Kokemani ahdistavat tunteet liittyvät myös aikalaisuuden ongelmiin, kaikkialle kiirivään kilpailuun ja nollasummaan, jotka ovat itse teoksen keskeinen teema. Sillä kyllä, niin kauan kun kapitalistinen elämän työllistäminen ja huomiotaloudellistaminen porskuttavat, ovat myös taide ja sisällöntuottaminen nollasummapelejä, mikäli yhteiskunnalta ja Isolta Toiselta kysytään. Ekholm tietää tämän, ennakoi tämän ja on siitä pahoillaan, sillä teos on käsitteellinen alusta loppuun: sukupolvensa ääneksi nostettu nuori nero synnyttää tietenkin, viriolaisittain, sukupolvensa ääneksi nostetun alistavan ja hyötyvän aseman ja vastaavasti sukupolvensa ääntä kadehtivat. Joona ei haluaisi olla esillä ja häntä epäilyttää koko kirjaprojekti, hän flirttailee ajatuksella näkymättömyydestä, mutta ei toisaalta voi tehdä mitään muutakaan, mikäli haluaa tulla toimeen. Tässä on hänen ”potentiaalinsa”, mikäli hän haluaa täyttää ”velkansa” (jota hän inhoaa ja jonka hän kieltää, mutta joka hänen on pakko tehdä) yhteiskunnalle, hänen taipumuksensa ja taitonsa viittaavat tähän. Kuten teoksessakin todetaan, voi ”ratkaisevan” hypyn tuntemattomaan tehdä (oli se sitten ”se mitä on aina halunnut haaveissaan tehdä” tai gridin ulkopuolelle heittäytyvä omavaraistalous jossain metsässä) vain sellainen, jolla on siihen edellytykset. Yksi miljoonista. Muut katoavat, epäonnistuvat tai menehtyvät, jo pelkästään (eko)systeemin asettamien rajoitteiden vuoksi. Kaikki nämä miljardit ihmiset eivät voi breikata tai ”make it”. Kaikki miljardit ihmiset eivät voi kasvattaa nauriita. Tämä on perimmäinen totuus amerikkalaisesta unelmasta: kapitalismissa ei ole tasa-arvoa. Yhteiskunnallisen kehon kuuluu kadehtia, halusi tai ei.

Psykosemanttisesti tämä taso on raskas ja jossain määrin turha, mutta toisaalta teokselle keskeinen, koko teoksen luova ja kirjoittava. Kotimaisesta proosasta on kaikessa takkatulifiilistelyssään puuttunut yhteiskunnalliset ehtonsa näkyväksi tekevä taso ja tässä sitä on viimein käsillä aimo annos, tilasi sitä joku tai ei. Nojatuolilukijan ei tarvinne häiriintyä, ei se dickensläinen kerronta tai ne psykologisesti ”syvät” hahmot joihin paeta ympäröivää yhteiskuntaa sieltä mihinkään katoa (varsinkaan, jos näkee ympäröivän yhteiskunnankin vain pakokeinoksi muiden joukossa). True, Rakkaus niinku on paikoin jankkaavaa valkoisen hipsterimiehen terapiaa, joka eikä välttämättä päädy mihinkään, mutta mitäpä sitä päätymisellä, silloinhan on ”valmis”, eikä valmius sovi totalitarismia vastustavalle.

Luettua: Peter Wattsin ”Blindsight” (ja tuotanto)

heinäkuu 29, 2016

Oitis rakastun siihen, miten en väistämättä ymmärrä mitä tapahtuu, mikä on toki hivenen omahyväistä.

Lukijana sallin tämän kuitenkin vain, mikäli kieli toimii, tai paremmin: mikäli kieli tekee jotain muuta. Taidon ja lahjakkuuden ero on se, mitä ei voi sanallistaa.

Tietenkin on oltava jokin dynamiikka. Esimerkiksi Pynchonilla sellainen on vain toisinaan, sillä tarinat ja hahmot sinänsä ilman ns. psykologiaa ovat vain juoksua. Erityisesti huumori vaatii alituista rytmiikkaa. Psykologia kirjallisena keinona on puolestaan raskasta ja tautologista, minkä vuoksi se olisi paras välittää implisiittisesti. Tämä on hirvittävän vaikeaa, eikä sillä ole esimerkiksi runouden kanssa välttämättä mitään tekemistä; runous on kiertämistä siten, että kaikki löydettävissä oleva ilmenee hukkaenergiassa, eikä sitäkään voi sanallistaa.

Niinpä proosalle jää kovin vähän minkäänlaista tilaa. Tv- ja elokuvakerronta voi tehdä tämän niin kutsutun psykologisen ulottuvuuden muutamassa sekunnissa muutamalla kasvonliikkeellä. Mitä se sitten on, en ole varma.

Ilmiselvää on, että henkilöhahmojen psykologiaan voi paeta siinä missä tietokonepeleihinkin.

En tiedä olisiko pelkkä ”kielen toimiminen” sinänsä lopulta kovinkaan kiinnostavaa. Hiottu systeemi on ideoita etsivälle yhdentekevä ammattitaito, sillä määritelmänkään mukaan siinä tuskin on haavoja tai tarpeeksi paljon ahdistusta. Taiteen ideat eivät ole ideoita, mikäli ne eivät kärsi, sillä elämä on pääsääntöisesti elinten ja kemikaalitasapainon muuntumista kohti puutetta.

En tiedä, mikä idea on. Tiedän vain, että sillä on dynamiikka ja taipumus antaa energiaa, jonka avulla voi löytää toisia ideoita.

Niinpä proosakirjallisuuden olemassaolon tarkoitusta on usein vaikea ymmärtää. Kirjastossa, uutuushyllyä selatessa. Mitä on arkiproosa? David Foster Wallacen jo mantraksi muodostunut credo ”kirjojen kautta saan kosketuksen toisiin ihmisiin” on harvoin millään muotoa validi, sillä usein tuntuu pikemminkin siltä, että kirjallisuus on viimeinen paikka josta sen voisi löytää.

Peter Watts on scifikirjailija, mutta huomaan jo, että Blindsightia lukiessani aivoni siirtää häntä myös ns. oikean kirjallisuuden, eli taiteen, puolelle. Toisin sanoen teksti ei ole välttämättä olemassa pelkästään välittääkseen tarinoita, hahmoja, eskapismia ja teknologisia visioita, vaan vaikuttaa myös tekstinä kummalliselta. Myöntäkää pois, kirjallisuudella taiteena on harvoin muuta eroa.

Wattsin tekstin outous ei välttämättä ole tietoista, hän on yksinkertaisesti saattanut unohtaa selventää joitain asioita kymmenien ja kymmenien uusien käsikirjoitusversioiden aikana. Kenties hän ei halua selventää. Tällaista aukkoisuutta ja selventämättä jättämättä hyödynnetään yllättävän harvoin. Siksikin se on yleensä kiehtovaa, ainakin hetkellisesti. Kokonaisen mytologian ja maailmanrakentamisen tasolla vastaava on oiva kanadalainen fantasiakirjailija Steven Eriksson.

Wattsiin kuitenkin oppii, varsinkin kun luin hänen tuotantoaan hyppelevästi takautuvassa järjestyksessä: aloitin Blindsightista (myös suomennettu, nimellä Sokeanäkö), joka on Wattsin kehutuin teos ja se, jossa hän kenties löytää ”omimman äänensä”. Sen jälkeen luin Blindsightin jatko-osan, Wattsin viimeisimmän kirjan Echopraxian, minkä jälkeen hyppäsin Wattsin ensimmäiseen teokseen, Rifters-trilogian aloittavaan Starfishiin. Lopuksi luin trilogian kaksi muuta osaa (Maelstrom, βehemoth).

Puoli vuotta myöhemmin voin vain muistella, miltä Blindsightin kieli aluksi tuntui, on mahdoton sanoa onko siinä enää mitään kummallista. Voisiko Wattsia verrata toiseen ”lyyriseen” scifikirjailijaan, M. John Harrisoniin? Ehkä kielen ”outous” johtuukin henkilöhahmojen outoudesta, sillä heillä on yleensä jokin neurologinen poikkeama.

Esimerkiksi Blindsightin (sokeanäkö, harvinainen aivokuoren vaurion takia sokeutuneilla tavattu ilmiö, jossa henkilö pystyy sokeudestaan huolimatta arvioimaan erinomaisella tarkkuudella esineiden ominaisuuksia ja sijainnin, Wikipedia huom.) kertoja Siri on läpikäynyt lapsena aivoleikkauksen epilepsiakohtausten vuoksi, tarkemmin sanoen häneltä poistettiin kokonaan toinen aivopuolisko. Jäljelle jäänyt puolisko pystyy hoitamaan kognitiiviset operaatiot, mutta tunteet ja intuitiot ovat tiessään: maailma ei varsinaisesti tunnu miltään, vaikka Siri tietää/muistaa, että sen pitäisi tuntua. Niinpä hän joutuu opettelemaan ihmisyhteiskunnan ”algoritmit” alusta alkaen uudestaan. Steven Shaviro vertaa Sirin tilaa tietokonepelaajaan, joka opettelee pelaamaan peliä kokeilemalla pelimoottoria pyörittäviä algoritmeja. Niinpä voitaneen puhua melko ääripäisestä autismista, ja koska tämä autisti on myös kertoja, on maailman ja muiden henkilöhahmojen tulkinta sen mukaista.

Toki tapahtumat sijoittuvat 2080-luvulle (Sannin biisi soikoon päässäsi alkaen nyt) ja ihmiskunta on melko erinäköinen muutenkin. Esimerkiksi skitsofrenia, tai dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö kuten nykyinen nimitys kuuluu, ei ole enää luokiteltu taudiksi, vaan on hyväksytty ja hyödyllinen osa elämää. Esimerkiksi Blindsightin keskeisenä tapahtumapaikkana toimivan avaruusaluksen lingvisti (teos on ns. First Contact -kirja, eli miehistö on matkalla tapaamaan ensimmäistä kertaa Maan ulkopuolisia olentoja) on neljä eri persoonallisuutta yhdessä kehossa, sekä miehiä että naisia. Luonnollista on, että neljä tietoisuutta eri luonteenpiirteine ja taipumuksineen on/ovat tehokkaampi/a tekemään töitä kuin yksi ainoa.

Miehistössä on mukana myös vampyyri (nimeltään Jukka Sarasti, älkää kysykö miksi). Kyllä, vampyyri. Mutta ennen kuin pyörittelette silmänne sijoiltaan, kerrottakoon että Wattsin maailmassa vampyyrit ovat sukupuuttoon kuollut ihmisevoluution sivuhaara, ravintoketjun huipulla ollut apex predator, jonka tiede on sittemmin herättänyt takaisinmallintamalla (reverse engineering) henkiim. Kansantaruihin ja perimätietoon olennot silti ehtivät päätyä. Vampyyrit ovat sosiopaatteja (tai: epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä), sillä evoluutiossa ne hyppäsivät optimaalisen saalistamisen kannalta turhan empatian ja sympatian yli. Samasta syystä ne/he ovat myös ihmisiä huomattavan paljon älykkäämpiä, sillä resursseja ei mene hukkaan minuuden ja sinuuden jauhamisessa. Ilmeisesti vampyyrit myös pystyvät ajattelemaan ”neljännessä ulottuvuudessa”, vertauksen vuoksi teos sanoo, että he/ne näkevät samanaikaisesti sekä pupun että ankan optisissa harhoissa.

Nokkela on myös ns. krusifiksiglitchi, jolla Watts selittää vampyyrien sukupuuton ja aversion risteille: ”They also possessed some very unusual wiring in the retina. Human eyes contain whole arrays of specialized receptor cells; some fire only when they see light and shadow in conjunction, some fire only when they see horizontal lines-horizons and so on. In a vampire’s case, the receptors that responded to horizontal lines were crosswired with those that responded to vertical ones. When both sets of receptors fired simultaneously in a very specific way-that is, when intersecting right angles occupied more than thirty degrees of visual arc-positive feedback generated a neuroelectrical overload in the visual cortex. This what caused the famous adverse reaction to crosses, which consisted of violent convulsions which strongly resembled grand mal seizures. The reaction is commonly called the ”crucifix glitch” by scientists.”

Vampyyrius on kuitenkin vain sivujuonne, pääpaino on siltäkin osin tietoisuuden kysymyksissä. Oma lukunsa on itse muukalaisrotu, jota ei varsinaisesti edes koskaan tavata, ainoastaan sen lähettämiä, kuhnureihin verrattavissa olevia minättömiä työläisiä, jotka ovat silti/juuri siksi valtavasti ihmistä älykkäämpiä. Ne pystyvät ratkaisemaan hetkessä niille esitetyt loogiset ja matemaattiset ongelmat ja näyttää siltä, että ne oppivat myös kommunikoimaan ihmisten kielellä. Lopulta kuitenkin selviää (tai ei selviä, sillä varmuutta tietoisuuden tapauksessa ei voi olla), että ne eivät välttämättä ymmärrä tai koe mitään sanomastaan, koska ne eivät ole tietoisia. Ne eivät viittaa itseensä, tai ymmärrä muiden viittauksia itseensä. Ne yksinkertaisesti prosessoivat käytetystä kielestä ne lauseet ja sanat, jotka saavat aikaan ”toivotun” reaktion. Siitä miksi niin on niillä ei ole mitään käsirystä.

Watts on entinen merinisäkäsbiologi (kliseen mukaan scifikirjailijat ovat yleensä tähtitieteilijöitä) ja lopulta hänen teostensa syvin anti onkin nihilistis-teknologisissa skenaarioissa, jotka pohjaavat yleensä olemassaoleviin tutkimuksiin, joiden pohjalta Watts fabuloi worst case scenario -tyylisesti.

Myönnän, että parhaimmillaan hänen ideansa hellivät aivojani kuin viileä vesi ja luettuani Wattsia koin syvää vastenmielisyyttä muuta kaunokirjallisuutta kohtaan. Mutta miksi? Tietenkin tämä on vain painotus, jonka suuntaan ajatusmaailmani ja kiinnostuksenkohteeni tuntuisivat tällä hetkellä nojaavan. Niinpä ajatus tietoisuudesta vahinkona ja glitchinä inspiroi minua enemmän kuin esimerkiksi rakkaustarinat. Epäilemättä viime vuosien filosofiset painopisteet kohti spekulatiivista realismia ja objektiorientoitunutta ontologiaa kertovat jotain myös kulttuurista yleisesti. Suuret Muinaiset ovat taas kiinnostavia, koska ne ovat hyperobjekteja. Aivan kuten ilmastonmuutos, kapitalismi ja ympäristökriisitkin.

Joka tapauksessa erityisesti ajatus tietoisuudesta hukkaenergiana ja spämminä on ihastuttavan hyytävä. Lempikohtani Blindsightissa lienee jonkun miehistönjäsenen (kenties lingvistin, en muista kenen) johtopäätös siitä, että mikäli oletetaan kohdattujen muukalaisten olevan ”vain” optimaaliseen ongelmanratkaisuun ja laskutehoon pyrkiviä, itsensä tiedostamattomia olentoja ja, mikä vielä tärkeämpää, mikäli oletetaan, tehokkuuden nimissä, tämän olevan maailmankaikkeuden peruskaava, ovat ihmiset tietoisuuksineen ja minuuksineen universumin mittakaavassa pikemminkin harvinainen poikkeus kuin sääntö, ovat ihmislajin avaruuteen vuotavat lähetykset (tv- ja radio-ohjelmat, musiikki, kommunikaatiot jne. jne.) silkkaa spämmiä, roskapostia ja viruksia.

Mihin muuhunkaan lopputulokseen tietoisuutta vailla oleva olento tai äly voisi tulla? Ihmisten lähettämä kieli, musiikki, kommunikaatio jne. pohjaavat kyllä kaavamaisuuksiin ja laskettavissa oleviin algoritmeihin, mutta selviytymiseen ja lisääntymiseen keskittyvällä älyllä ei ole niille mitään tarkoitusta. Ne eivät kerro missä on energiaa tai ravintoa, toisin sanoen ne eivät ole informaatiota. Silti niiden dekoodaukseen kuluu aikaa ja ne näyttävät informaatiolta. Mitä ne siis ovat? Roskapostia. Viruksia. Aggressiivisia eleitä. Sodanjulistus.

Jatko-osa/rinnakkaisosa (”samaan aikaan toisaalla”) Echopraxia (neurologinen häiriö sekin, tällä kertaa tahdosta riippumaton toisen henkilön liikkeiden tai eleiden matkiminen) painottaa enemmän tekoälyn ja uskonnon ongelmia, jälleen huuruisiin tiedepapereihin nojaten.

Entä se aiempi tuotanto, eli Rifters-trilogia? Ei niin toimiva ja kiinnostava, mutta aloitusosa Starfish on silti loistava. Teos on myös looginen aloitus meribiologille, onhan tapahtumapaikkana käänteinen, maanpäällinen avaruus, nimittäin tulevaisuuden syvänmerenpohja.

Kuvitelkaa Cameronin The Abyss, mutta lyyrisemmin ja futuristisemmin. Vaihtakaa päähenkilöt sosiopaatteihin (kyllä! taas epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö!), joiden kehoa ja keuhkoja on muokattu kestämään syvyyden paine. Sosiopaatteihin tai vaikeasti traumatisoituneisiin siksi, koska teoksen mukaan he ovat jo valmiiksi tottuneet ns. ääriolosuhteisiin, eli psykologiseen tuskaan ja krooniseen stressiin, ja kestävät siksi myös syvänmeren pohjan psykologisia vaikutuksia ”normaaleja” ihmisiä paremmin.

Normista poikkeavia hahmoja luvassa siis silläkin saralla, varsinkin kun merenpohja tuntuisi kutsuvan siellä asuvia unohtamaan ihmisyyden ja katoamaan vienoon pimeyteen. Kenties sekin on psykologinen tekijä.

Trilogian päämotiivi on kuitenkin meren pohjasta löytyvä (tai ihmisen tekemä ja sinne lähettämä), βehemoth-nimen saava supermikrobi, joka erinäisistä ominaisuuksistaan johtuen syö mahdollisuuden saadessaan tieltään kaiken maanpäällisen. Biologiset perusteet ja ominaisuudet olen jo unohtanut. Lienee sanomattakin selvää, että sarja menettää heti ison osan charmistaan kun kerronta poistuu meren pohjasta. Suljetut tilat hakkaavat kerronnassa aina globetrotterismin.