Sarraute, eli vuonna 2018 luettu, osa 7

Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau

Mitä on ”psykologinen tarkkuus” kirjallisuudessa? Saako tällaista edes kysyä? Onko se määritelmä, johon osuisi mikäli heittäisi silmät ummessa kiven keskimääräisten kirjallisuuskritiikkien suuntaan? Kuten ”svengaava”, ”koskettava”, ”raskas”, ”pinnallinen”, ”kliseinen”, jne? Ongelmallisia, läpinäkymättömiä määritelmiä määritelmien joukossa. Tilan- ja ajanpuutteen vuoksi kritiikin kieleen ja sanastoon muodostuu syvä ura, jota pitkin voi lasketella kuka hyvänsä, joka osaa vähänkin piirtää mallista. Tavallaan kyse on sellaisen ammattikielen muodostumisesta, joka ei kerro satunnaiskäyttäjälle mitään ja johon varsinaiset ammattilaiset eivät usko, mutta sortuvat laatuvaatimusten ollessa minimaalisia. Kritiikki on lajien välissä tavalla, joka taipuu huonosti tiivistämiseen, sillä tiivistäminen edellyttää yksiselitteisyyttä, eikä taide ole yksiselitteistä. Yksiselitteisiä eivät ole myöskään yhteiskunnan tapahtumat, mutta journalismin ja uutisten ongelmat ovat oma kysymyksensä.

”Psykologisen tarkkuuden” ongelma on tietenkin siinä, että niin psykologisuus, mutta ennen kaikkea myös tarkkuus tarkoittavat eri asioita eri ihmisille. Kuinka helppoa olisikaan väittää, että nyt löytyy sitä jotain ja jättää lukija oman onnensa ja muutaman huonon esimerkin nojaan! Mitä merkitystä muille on sillä, mitä kriitikko tuntee, mikäli kriitikko ei pysty selittämään tai perustelemaan tunnettaan muille? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella, jos kriitikko ylistää jonkin teoksen piirrettä X ja antaa siitä esimerkiksi katkelman, joka jättää minut itseni täysin kylmäksi; onhan katkelman kaltaista kieltä puserrettu jo vuosisatojen ajan / katkelma ei osoita teoksessa olevan uusia ajatuksia tai ideoita / katkelma ei ole kielellisesti kiinnostavaa / ja niin edelleen ja niin edelleen?

Alustan tällä kritiikin ABC:llä siksi, koska mieleni teki lyödä lukijaani ensimmäiseksi juuri ”psykologisella tarkkuudella”, kun suunnittelin kirjoittavani Sarrauten, Cuskin ja Jaeggyn hienoista romaaneista (Cusk ja Jaeggy myöhemmässä merkinnässä). Huomasit varmaan, kuinka edellisen jälkeen myös sana ’hieno’ särähti korvaan? Etkö? Mutta jotta mitään voisi tapahtua: unohdetaan hetkeksi dekonstruktio ja luotetaan adjektiivien ja maun voimaan: Nämä kolme teosta ovat mahdollisesti parhaat tänä vuonna lukemani romaanit, kukin omista syistään, mutta epäilemättä omassa luennassani juuri ”psykologinen tarkkuus” yhdistää niitä.

Jos toimintaa/juonta, ympäristöä, tilallisuutta, aistillisuutta jne. karsitaan subjektin tietoisuuden ja/tai henkilöhahmojen välisyyden ehdoilla, saavutaanko ”psykologisuuden” alueelle? Ei välttämättä. Pelkkää luontoa kuvaava kerronta voi olla hyvinkin psykologista. Silti Sarraute operoi pääasiallisesti sisäisen monologin ja sitä todentavien keskustelujen kautta, Cusk erilaisten ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen toistintamisen kautta ja Jaeggy oman, murhaavan subjektiivisen kylmyytensä kautta. Kussakin teoksessa pääasiallinen keskiö on ihmisissä, tai ainakin niissä tekstuaalisissa konstruktioissa, jotka ihmiseksi kirjallisuudessa käsitämme.

Edelleen tarkentaen/laventan: Sarrauten Ystäväni Martereaun hyvin kielikeskeisen ja subjektiivisen kerronnan tasoja värittävät sotien jälkeisen eurooppalaisen porvarillisuuden kysymykset: Pikkuporvarillisuus vastaan varakkaampi/omistava teollisuusporvariluokka, pikanttina lisämakuna ”mustan lampaan” kysymys (suvun taiteilija/humanisti/tuberkulootikko; kertoja). Tämä kolmikantaisuus näkyy niin tapakulttuurissa (yhteiskunta/naapurit/”keeping up appearances”/Iso Toinen), psykologisessa sodankäynnissä (perheen sisäinen, elkeiden ja erilaisten näytelmien kautta syntyvä dynamiikka) kuin kertojan itsensä narraatiossa (ulkopuolisuuden tunne, inho, arvottomuuden tunteet). Tämä kaikki välitetään lähes maneerisesti eestaas soutavan kerronta-apparaatin lävitse. Sarraute käyttää paljon ”. . .” -tyylisiä välikkeitä lauseiden välissä. On toisinaan hankaluuksia seurata kuka kertoo milloinkin, on yllättäviä toistoja…

Alkujaan vuonna 1953 julkaistun romaanin ”kokeellisuus” on vielä loppuvuodesta 2018 tasolla, jonka ymmärrettävyys ei olisi suhteessa nykyproosan estetiikkaan missään mielessä ilmiselvää. Niin Suomessa kuin englanninkielisessä maailmassakin mennään luettavuus edellä, koska toisaalta elokuva- ja tv-kerronta, toisaalta suomalaisen modernismin jälkeinen anorektisuus. Jos otetaan kliseisin esimerkki, ei valtahuomion saavassa kaunokirjallisuudessa näy mitenkään se, että esimerkiksi James Joyce olisi koskaan edes syntynyt. Tämä ei ole mikään moite sinänsä, ainoastaan huomio; minulle on sinänsä yhdentekevää mitä luetaan, mikäli saan itse lukea sitä mitä haluan. Huomaan silti itsekin kavahtavani heti, jos teoksessa on ylenpalttisesti huudahduksia, kielellä pelailua, omituista välimerkkien käyttöä jne. Siinä määrin minäkin olen tapakulttuurin ja Aalto-maljakon vanki. Lisäksi lukijana pääsee niin mukavan helpolla, jos kielellinen ja sommitelmallinen taso eivät laita vastaan millään tavalla. Me olemme kaikki sisäsiisteyden vankeja, minkä huomaa jo pidätetyksi joutumisesta jos virtsaa julkisen kirjaston hyllyjen välissä.

Mikäli kirjallisuudentutkijoilta kysytään, Sarraute voidaankin katsoa kuuluneen osaksi ranskalaisen ”uuden romaanin” koulukuntaa, jota taasen ohjasi tietty ”kylmyys” tai ”objektiivisuus”, jne. Toisaalta juuri Ystäväni Martereau ei välttämättä ole erityisen lähellä uutta romaania siinä, missä vaikkapa Sarrauten Tropismeja on. Liikehdintä estetiikkoineen oli luonnollisesti minulle tuttu Sarrauten kirjaa aloittaessani, joten on mahdoton sanoa, missä määrin jokin valmis kehikko ohjasi luentaani. Sillä kun ajattelen Sarrautea, ajattelen myös Alain Robbe-Grillet’tä, Claude Simonia, Michel Butoria, Samuel Beckettiä, Marguerite Duras’ta, Philippe Sollersia, ranskalaista eksistentalismia, pikkutakkeja, tupakointia, elokuvan uutta aaltoa, Tel Quelia ja kaikkea sitä meemitettyä ”ranskalaisuutta”, joka on sittemmin ohjannut ahdistuneiden nuorten älykköjen käsitystä tyylistä ja kulttuurista… Toisaalta ajattelin myös Thomas Bernhardia tai ”Grazer Gruppen” jäseniä Elfriede Jelinekiä ja Peter Handkea, jotka ovat kenties jatkaneet uutta romaania eräänlaiseen päätepisteeseensä. En tiedä. Suhteeni uuteen romaaniin ja sen jälkeläisiin on aina ollut hankala, sillä vaikka se on teoriassa kiinnostavaa ja jopa hivenen mystistä, on käytännössä iso osa siitä lukukelvotonta.

(Addendum: Jenkkivastineen eli metafiktion hirtettyä David Foster Wallacen muodossa itsensä ”vakavampaa” angloproosaa on puolestaan alkanut määrittää (mikäli unohdetaan täysin viritelty ja tyhjiöpakattu paksu palkintoproosa) yhä kasvavissa määrin journalistinen kahvipöytäselkeys, josta paras esimerkki on yhdysvaltalainen, kulttuurilehtien sivuilta ponnahtanut humanistinen autofiktio-novellistiikka/reportaasiromaani/muistelumuoto. Helppous, samastuttavuus, repimättömyys, tiiviys; ei kosketa tabuihin, ei loukata ketään tai mitään, ei olla liian älyllisiä mutta ei myöskään liian hämäriä, mennään pääasiassa tunteet edellä ettei tule ”kylmää” vaikutelmaa, toteutetaan yleisen ymmärrettävyyden vaatimus…

Don’t get me wrong: nautin tästä muodosta ja se olisi myös minulle itselleni helpoin ja ominaisin muoto, koska hallitsen sen tehdasasetuksena. Se on nykykulttuurin perusmuoto, kuten vanilja. Kustannustoimitettu (käytännössä mutilaatiota ja rotupuhdistusta, mutta teoriassa tarpeellinen toimenpide, sillä aikuinen ihminen lukee vain napakasti editoituja lauseita), pidennetty (tuotettua ja sponsoroitua sisältöä, mutta pääsyvaatimus itse median eli kirjamuodon kannalta) blogikirjoitus kansien välissä. ”Mitä mietin tänään” -palsta. Uusin podcast-jakso, jossa niin vetäjä kuin vieras ovat kaikesta samaa mieltä sinun itsesi kanssa.  Vähän kuin katsoisi Inside the Actors Studiota jossa on joku joku ”sivistynyt” ja ”elämää nähnyt” vanhempi näyttelijä kuten Tommy Lee Jones tai Marisa Tomei. Tai jotain vetävästi leikattua Noam Chomsky -dokumenttia (josta unohdetaan varsinainen lisäarvon analyysi tai kapitalismin moraalittomuus sillä aktuaalisella tasolla, jolla tarkoitetaan moraalin ja etiikan kysymyksiä). Tai Robert Mapplethorpin tai Diane Arbusin valokuvanäyttelyä jossain National Portrait Galleryssa. Patti Smith. David Bowie. Neil Young. Vanhaa ja hyvää, uudessa paketissa, täältä ikuisuuteen.)

Sarrauten romaani ei ole avantgardistinen tai edes kokeellinen, varsinaiselta ”sisällöltään” se on lähimain saippuaoopperaa, mutta em. syistä se tuntuu silti viestiltä menneisyydestä ja ajasta, jolloin ”kirjallisuudella oli vielä arvo”. Tämän tunnun saanee osittain nimenomaan konteksti aikaan, mutta suurelta osin myös se käännössuomi, jonka liitän esimerkiksi juuri Otavan kirjaston kirjoihin ja sitä kautta ”arvostettuihin klassikoihin” yleensä.

Sisällön tasolla teoksessa on kertoja, tuberkuloosipotilas ja jonkinlainen huonekalujen muotoilija, joka elää setänsä, tätinsä ja serkkunsa luona. Martereau on sedän ystävällismielinen tuttava, hieman alemman tason liikemies, jota kertoja ihannoi suhteessa tiukkaan ja autoritaariseen rahamies-setään. Sitten tapahtuu talokauppa, jossa Martereau tuntuisi vetävän välistä ja asetelmat heittävät kuperkeikkaa. Toisin sanoen juoni on merkityksetön ja suoraan sanottuna tylsä, mutta silti lähes jokainen lause venyttää ja sörkkii hahmojen keskinäistä sosiaalista nokkimispeliä johonkin suuntaan tavalla, jonka voisi sanoa muodostavan ”psykologisesti tarkan” sommitelman sodanjälkeisen eurooppalaisen porvarin sielunmaisemasta, tai ainakin sellaisen olkiukosta.

Romaani, jota tapasin lukea tullessani tutustumisterapiakäynneiltä. En ollut syönyt juuri mitään, join tyhjään vatsaani kahvia ja luin parisenkymmentä sivua Sarrauten korvasta sisään valuvaa sappinestettä.

 

 

Mainokset

Interlude: leffavuosi 2018

Osallistuin perinteiseen Kuva-blogin keräämään listaukseen, jossa leffabloggaajat kertovat parhaat elokuvat vuodelta 2018. Mainittakoon kuitenkin osaltani listan olevan melko torso, sillä First Reformedin lisäksi en ole nähnyt mm. Shopliftersiä, Florida Projectia, The Favoutirea, Mandya, Touch Me Notia, Happy as Lazarroa, Lucya, Into the Spider-Verseä, Romaa, Cold Waria…

Saatan myöhemmin kirjoitella jotain vuonna 2018 katsomastani, ehkä satakunta elokuvaa. Sarjat veivät paljon aikaa, niistäkin pitäisi kirjoittaa. Mutta millä ajalla ja jaksulilla?

Homo Deus & New Dark Age, eli vuonna 2018 luettu, osa 6

Yuval Noah Harari: Homo Deus & James Bridle: New Dark Age: Technology and the End of the Future

 

I

Sudenkuopat heti alkuun: Hararia myydään rekkalasteittain ja keskimäärin kaikki tuntuvat lukevan häntä, mutta minkäs teet! Ainakin Homo Deus on kiinnostava, viihdyttävä ja varmasti vähemmän mätä kuin Peterson, jne. Toki se on jenkkityylinen poppitiedekirja par excellence, eli rykelmällinen knoppitietoa ja yksinkertaistettua teoriadroppailua jonkinlaisen kokoavan teeman alle koottuna, mutta Harari tuntuu tarpeeksi älykkäältä ja asioita historiallisesti punnitsevalta oikeuttaakseen lestinsä. Se, että hän on nimenomaan historioitsija koulutukseltaan ei haittaakaan ainakaan itseäni; varsinkin kun valtaosa tietokirjailijoista tuntuisi nykyään olevan ”vain” toimittajia. Toisaalta kuka hyvänsä osaa lukea tilastoja ja raportteja, mikäli ei nukahda tai tule hulluksi, eikä välttämättä tässä järjestyksessä.

Joka tapauksessa sivistystä vaativassa, sentimentaalis-elitistisessä mielessäni syntyy illuusio jonkinlaisesta holistisuudesta ja kokemuksesta silkan puskista huutelun ja subjektitalouden savuverhotuksen sijaan. Ehkä tämäkin on vain taholtani jotain MÖHISMIÄ. Harari on myös kylmä ja realistinen, eikä kuorruta dystooppisia uhkakuviaan turhan ruusuiseen holoseen… anteeksi, sellofaaniin. Onko se sitten ”epäpoliittista” tai mahdollisesti nimenomaan läpi-ideologista, mene ja tiedä. Ainakin se on tiedereduktionismia läpi kiven ja kannon.

Kirjan kokoava ajatus on ihmiskunnan historian läpikäyminen esihistoriasta nykypäivään nimenomaan suhteessa ihmiseen: kuinka lajimme alkujaan valloitti muut eläimet; millaisen maailman kehitimme ja miksi; kuinka humanismi ja sitä myöten elämälle antamamme ”tarkoitus” syntyivät; ja lopulta miten digi-, tiede- ja datauskoinen aikakausi tulee vaikuttamaan ihmiseen ja maailmaan. Syntyykö lopulta bioteknologisesti kehitelty superihminen (homo deus), jonka kysymykset ja ongelmat ovat täysin uusia ja siten nykyisen kuvittelukykymme ulottumattomissa? Entä mitä tekee tekoäly?

Paksun kirjan kiintoisimmat/mieleen parhaiten painuvat osiot lienevät Hararin teesi siitä, kuinka ihmislajin kyky luoda nimenomaan kollektiivisia tarinoita (uskonnot, raha, moraali, lait, sosiaaliset koodit), nostaa hänet viime kädessä muiden lajien yläpuolelle, ei välttämättä niinkään aivokapasiteetti, kirjoitustaito tms. Syvempi (ja itseäni viime kädessä enemmän kiinnostava) kysymys olisi jonkinlainen metaversio tästä; neurotieteellinen cum mielenfilosofinen kysymys siitä, kuinka tietoisuus tai minuus ylipäänsä syntyivät, tai mitä ne ovat ja miksi ne ovat olemassa; mikä niiden suhde on tähän tarinointiin, joka on alisteinen tälle ns. perimmäiselle prosessille, joka puolestaan koostuu yksittäisten solu- ja bakteerikonstellaatioiden (ihminen) kytkennöistä ja viesteistä suhteessa ”ulkoiseen” todellisuuteen, vaikka viime kädessä mitään tuollaista jakoa ei nykytieteen valossa ole. Tämän tietoisuuden synnyn ”kosmisen virheen” Harari ottaa tietenkin annettuna, kuten ”terve järki” keskimäärin muutenkin.

Lähempänä tätä uskoa ns. koviin tieteisiin on Hararin kirjan kylmäävin osuus, eli teoksen lopun data- ja tekoälyteemat, jotka ovat oikeastaan jo todellisuutta. Harari laajentaa alkujaan David Brooksin termiä ”dataismi” kuvastamaan uutta uskontoa, jonka pääasiallinen tavoite ja suurin arvo on yksinkertaisesti datan virtaaminen. Sinänsä dataismi on varsin loogiselta kuulostava jatke sellaisille moderneille uskonkappaleille kuin ”talouskasvu” tai ”vapaat markkinat”; kaikille niistä on viime kädessä yhteistä moraalin, inhimillisyyden ja muiden ”humanististen” sopimusten ohittaminen. Kärjistetysti, jos ja kun itseisarvo on tiedon leviäminen ja liikkuminen, on lopulta yhdentekevää tarvitaanko ihmistä mihinkään. Laskennallinen tieto (joka markkinoita ja siten myös yhteiskuntaa hallitsee) ei enää lopulta tarvitse ihmistä, koska algoritmi osaa joka tapauksessa laskea myriadisti nopeammin ja tehokkaammin, vaikka sillä ei olisikaan tietoisuutta, tunteita tai huumorintajua.

 

II

Tässä vaiheessa voitaneen siirtyä James Bridlen uunituoreeseen, erinomaisen kiinnostavaan kirjaan New Dark Age, joka tavallaan alkaa siitä mihin Hararin kirja loppuu. En tarkoita tällä sitä, ettäkö se hyppäisi suoraan transhumanistisiin kuolemattomuusteemoihin, nanotietokonein augmentoituihin hybridi-ihmisiin tai avaruusoopperaan. Mutta Bridlen kirjan johtoajatus on puolestaan digiajan teknologian ubiikkius ja toisaalta läpitunkemattomuus; kukaan ihminen ei enää ymmärrä tai edes tiedä, miten teknologia korkeimmalla tasollaan toimii.

Ilmeisin syy tähän on tietenkin tiedon jatkuva sirpaloituminen ja erikoistuminen. Se on toki laskennallisesti paljon tehokkaampaa kuin kaiken tiedon pakkaaminen yksiin aivoihin, mutta samalla se johtaa nimenomaan ihmisen oman ”kokoavan yleissivistyksen” ja tiedon prosessoimisen ja analysoimisen haparoitumiseen. Kun toimintoja siirretään jatkuvasti enemmän ja enemmän tekoälyn vastuulle, emme ainoastaan menetä omia kognitiivisia kykyjämme, vaan myös aktuaalista tietoa ulkoistamisen kautta. Mutta entä jos serverifarmit yhtäkkiä luhistuvat? Entä jos algoritmit eivät enää laskekaan? Kysymys kuulostaa jyrkältä ja dystooppiselta, mutta jos digi ja ”internet of things” alkavat olla läsnä kodinkoneista maksutapahtumien ja tiedonvälityksen kautta aina sähkön ja vedenjakeluun asti, ei ilman digiä voi käytännössä tehdä juuri mitään. Bridle huomauttaa, että tiedeyhteisössä on paljon tahoja, joiden mukaan on täysin mahdollista, että jo meidän lapsenlapsemme tulevat tietämään maailmasta VÄHEMMÄN kuin me; siinä missä ”peak oil” eli öljyhuippu on jo saavutettu, on mahdollisesti myös ”peak knowledge” eli tietohuippu saavutettu. Kaikki voi olla alamäkeä tästä lähtien myös infon kannalta.

Mikäli tähän ei usko, voi ottaa Bridlen kirjan käteensä ja tehdä lähdetutkimusta sen viitteiden osalta. Kaikki tässä kirjoituksessa esittämäni pohjaa Bridlen teokseen ja on käytännön vaatimusten (aikani ja mielenterveyteni) vuoksi sen härskiä yksinkertaistamista ja referoimista. Jokaiseen väitteeseen liittyy kyllä tutkimus tai artikkeli, mutta mihinpä nykyään ei liittyisi.

Tämäkin on yksi Bridlen kirjan teemoista: datasaturaatio ja tiedon ylitulviminen, jota kukaan ei pysty enää hallinnoimaan ja jonka edessä portinvartijoiden toimi on jatkuvasti vaikeampi, käytännössä mahdoton.

Vastaavasti algoritmit mahdollistavat sen, että jo-olemassaoleva tieto valmistaa jatkuvasti uutta tietoa vauhdilla, joka käytännössä hukuttaa ihmiskomponentin tiedon analysoinnin osalta. Tämä puolestaan alkaa ohjata (ja on jo pitkään ohjannut) tieteellistä tutkimusta sinänsä; esimerkiksi tulosten viilaamisen osalta suhteessa datan hillittömään määrään. Pääasia on, että tietyt tulosminimit saavutetaan ja tutkimukset saadaan läpi. Akatemia puolestaan reagoi tähän julkaisemalla jatkuvasti enemmän ja enemmän, koska kaikkea ei yksinkertaisesti pystytä tarkistamaan ja vertaismittaamaan.

Bridlen mukaan esimerkiksi lääketeollisuudessa uusien lääkkeiden ja kehitettyjen, toimivien hoitomuotojen aktuaalinen määrä jatkuvasti vähenee, vaikka tietovaltameri sinänsä kasvaa eksponentiaalisesti. Ongelma kun on siinä, että tiedolla ei lopulta tee mitään, ellei sille ole mitään hyödyllistä implementaatiota. Tähän mikään algoritmi ei tunnu, ainakaan toistaiseksi, tarjoavan ratkaisua.

Entä mikä lopulta tulee olemaan ilmastokatastrofin ja ympäristötuhon vaikutus big dataan ja ylipäänsä ihmisen keräämään tietovarantoon? Jo pelkällä ilman keskilämpötilan kohoamisella voi olla yllättäviä vaikutuksia. Esimerkiksi iPhone keskimäärin ylikuumenee, jos ilman lämpötila on 45 astetta, lukema johon jo nyt voi päästä aurinkoon jätetyssä henkilöautossa Euroopasa, mutta vuosisadan jälkipuolella moiset ulkolämpötilat tulevat olemaan esimerkiksi Afrikassa arkipäivää; puhumattakaan paikoista, joissa ei ole ilmastointia (ja let’s face it: missä sitä tulee olemaan, kun ns. kolmannesta maailmasta puhutaan?). Oman pöytäkoneeni huomasin alkavan tilttailla jo kuluneen kesän aikana, vaikka se olikin sisällä asunnossani, piilossa auringolta.

Vastaavasti kosteuden ja toisaalta kuumuuden lisääntyminen ilmakehässä hankaloittaa langattomia signaaleja, minkä seurauksena torneja pitää rakentaa jatkuvasti tiheämpään. Iso osa digi-infrasta on rakennettu vanhoihin rakennuksiin (digi-infra ”loisii” niissä, kuten kirjassa runollis-deleuzelaisittan ilmaistaan), joita ei ole alkujaan suunniteltu nykyiseen käyttötarkoitukseensa: kirkkoihin, puhelinpylväisiin, tehdashalleihin, vanhoihin viemäriverkostoihin… Maaperä hapertuu tulvien ja kuumuuden drastisen vaihtelun vuoksi, vanha infra sortuu. Viemäriputkissa juoksevat datakaapelit kärsivät samoissa tulvissa, merien rannikkoilla syvyyksistä nousevat internet-kaapelit ovat merenpinnan nousun, suolan ja rannan korroosion vaikutuksen alaisia. Lentoliikenteessä vaikeasti mitattava ja havaittava ”kirkkaan ilman” turbulenssi lisääntyy jatkuvasti lämpötilojen noustessa, samalla ihmisiä murskautuu jo koneen sisällä ilman, että koneen tarvitsisi varsinaisesti pudota  mihinkään. Samaan aikaan fossiilisen energian huippu on ohitettu, eikä uusia vaihtoehtoja varsinaisesti siinnä näköpiirissä. Viilennys vie jatkuvasti enemmän ja enemmän energiaa, puhumattakaan siitä, miten paljon jatkuvasti tuplaantuva, triplaantuva tai nelinkertaistuva, kuva- ja videokeskeinen datansiirtokulttuuri syö. Yksi bitcoin-transaktio vie energiaa yhdeksän yhdysvaltalaisen kotitalouden verran. Jos se jatkaa nykyistä kehitystään, tulee se syömään koko Yhdysvaltojen vuotuisen energiatuotannon vuoteen 2019 mennessä. Japanilaisen tutkimuksen mukaan jo pelkkä diginsiirto tulee viemään vuonna 2030 koko maan nykyisen energiatuotannon verran energiaa.

Mutta palataan tietoon. Yksittäinen ihminen voinee vielä ymmärtää, kuinka putkiverkosto toimii, kenties melkoisella työllä oppia sen, kuinka iPhone toimii, mutta entä tietopilviverkosto? Jos unohdetaan sen taloudelliset ja sosiologiset vaikutukset ja puhutaan ihan vain koodin ja datainfran kannalta?

Yhteiskunnallisesti vaikuttavimpia ja siten myös parhaita esimerkkejä siitä, kuinka algoritmit toisaalta läpäisevät kaiken, mutta ovat toisaalta myös jo käsityskykymme ulkopuolella ovat Googlen, Facebookin ja Amazonin algoritmit tai pörssiä jo ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan hallinneet tekoälyt, joiden vasteaika ja reaktionopeus lasketaan nanosekunneissa. Vuosikymmen sitten tapahtunutta, tekoälyjen keskenään aikaansaamaa kurssien salamaromahdusta tutkitaan edelleen. Tekoälyjen ohjaamassa pörssissä jo nanosekuntien viive saattaa olla merkittävä kilpailuetu, minkä vuoksi infrastruktuuri eriarvoistuu; firmat, joilla on rahaa rakentaa parasta valokuituinfraa (ja sitä kyllä rakennetaan, satojen miljoonien arvosta) nousevat nykyosakemarkkinoilla muiden yläpuolelle.

Vastaavasti kaikki tietänevät jo keskeisimmät some-esimerkit: kuinka Facebookin algoritmit osaavat ennakoida halusi ja persoonallisuutesi paremmin kuin oma äitisi, tai mitata todennäköisyytesi äänestää Trumpia. Amazonin suunnattomien varastohallien tavaravuoret ovat ihmissilmin katsottuna täysin satunnaisessa järjestyksessä, mutta ne ovatkin ostoalgoritmien luomia ja optimoimia; netissä klikkaileva asiakas ostaa ”epäloogisesti”, sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Tämän vuoksi Amazonin työntekijät (joiden työsuhde on luonnollisesti kauheaa paskaa, mutta se on vielä oma kysymyksensä) kulkevat hyllyjen välissä heidän jokaista askeltaan ohjaava älylaite kourassa. Tämäkin vain siksi, että ihminen on fyysisesti ko. toimeen vielä hetken robottia kustannustehokkaampi. Jne.

Teokseen tulee loppua kohden moralistisempi ja toisaalta myös populistisempi, hivenen moraalipaniikinomainen sävy, kun Bridle siirtyy tiedustelun ja sen systemaattisen, valtiollisen salaamisen historian myötä YouTubessa riehuviin videoalgoritmeihin, jotka toisaalta muokkaavat loputtomasti lisää lastenohjelmia (koska pienet lapset saa hypnotisoitua toisteisella kamalla, joka muistuttaa aikuiseen mieleen lähinnä huumetrippiä, esim. Teletapit), mutta myös pervertoituneen väkivaltaisia versioita noista lastenohjelmista.

Tämä ei johdu siitä, ettäkö joku pahantahtoinen ja sairas ihmistaho ohjelmoisi varta vasten noita videoita. Merkittävä osa YouTuben sisällön tuottajista, katsojista ja jopa kommentaattoreista on botteja, jotka nokittelevat ja kilpailevat keskenään. Käyttäjien koukuttamista varten optimoidut tekoälyt yksinkertaisesti tarkkailevat liikennettä, hakuhistoriaa ja toistojen määriä ja muokkaavat tulkitsemansa pohjalta loputtomasti uutta, ”painajaismaista” sisältöä, jossa esimerkiksi ”Hämähäkkimies upottaa Frozenin Elsan kaulaa myöten hiekkaan ja teippaa tämän suun umpeen” ja niin edelleen.

Oli Bridlen oma sosiaalinen positio ja kaupallinen kulma (kuulemani mukaan Bridlellä on ollut taipumusta laittaa New Aesthetic -liikehdintää turhankin nättiin pakettiin, minkä lisäksi hänestä on tullut äkäisesti verkostoituva Verso/TedTalk-bro, joka ottaa harteilleen digiapokalypsin profeetan viittaa) lopulta mikä hyvänsä, on hänen kirjallaan selkeät ansionsa. Itse asiassa se pysyttelee pääosiltaan yllättävänkin ”puhtaana” ja hätkähdyttävänkin paljon kiinnostavaa (joskin kovin synkeää) infoa tiiviiseen tilaan pakkaavana tietokirjana. Bridlen aiempia meriittejä tutkittuani kun pelkäsin, että kyse olisi pikemminkin galleristisesta, pseudoälyllisestä köyhän miehen rihmastovänkkäyksestä, jota erehtyy selailemaan jossain Tate Modernin museokaupassa, muiden taidealan hipster-pyrkyreiden joukossa.

Pelaamisesta, osa 2: tilallisuus, maailma, siellä-olo, eskapismi

I

Pieni hahmo kävelee keskellä hämäryyttä. Askeleet kaikuvat, kaihoisa pianomusiikki soi. Hahmo on pukeutunut kietaistuun viittaan, selkään on köytetty pienen peitsen muotoinen, luultavasti luusta tehty miekka. Kasvoja ei varsinaisesti ole, sillä hahmon pää on valkoinen luumaski, jossa on kaksi hyönteismäistä sarvea, silminä kaksi mustaa aukkoa. Kaukaisuudessa siintää himmeästi valaistu asutus, jonkinlainen kylä. Ovatko valot kaasuvaloja, vaiko sittenkin pieniä hohtavia hyönteisiä valokupujen sisällä? Hahmo lähtee kulkemaan kylää kohti.

Olenko syvällä maan alla, vaiko sittenkin maan pinnalla? Kuvaruudun poikki luikertaa hyönteisten hahmoja. Seinät ja maa muistuttavat kekoa, kuivuneiden hyönteisten kuoria, soraa, luita. Maailma on kuvattu sivusta, olemme siis ns. 2D-pelimaailmassa (esim. Super Mario Bros.). Väriskaala on tummanpuhuva, mustan-sinervä, kuin haalea marraskuun iltapäivä Suomessa. Sarjakuvamainen piirrostyyli muistuttaa fantasiatyylisistä piirrossarjoista tai elokuvista.

Pienen, pelin perusmekaniikat opettavan alueen jälkeen saavun Dirtmouthin kylään, jossa pelihahmoani muistuttava olento ottaa minut vastaan. Hän esittelee itsensä kylän vanhimmaksi. Vanhin on kooltaan hahmoani isompi (kuten valtaosa pelimaailman hahmoista), mutta myös huomattavan paljon vanhempi. Uinuvassa kylässä ei kuulemma ole enää paljon liikennettä, valtaosa asukkaista on lähtenyt pyhiinvaellukselle maan uumeniin, nukahtanut, unohtanut itsensä tai tullut hulluksi. Täällä asuu enää vain kartturi puolisoineen, mutta kenties voin löytää muitakin asukkaita, mikäli tutkin lähistöä tarkemmin. Vieressä on rautainen, viktoriaanisen ajan tyylinen penkki, jolle istahdan hetkeksi. Peli tallentuu. Pian löydän kylän kaivon, joka osoittautuu reitiksi kohti syvyyksiä, pelimaailmaa.

 

II

Siitä tunnelmasta, jonka videopelit parhaimmillaan (ja Hollow Knight on tässä suhteessa viime vuosien kimaltelevimpaa kärkeä) voivat luoda, on kovin vaikea kirjoittaa ilman, että tekstistä tulee tylsää kaunokirjallisuutta tai vastaavasti vieläkin kuivempaa pelitutkimusta tai mekaniikat selittävää, peliarvostelumaista listaamista. Peleistä ja aiheesta kiinnostuneet tietenkin sietävät enemmän, mutta en tiedä jaksaisiko ”satunnainen lukija” edellisen luvun kaltaista tekstiä sivukaupalla. Luultavasti hän haluaisi jo parturiin, ostamaan bulguria tai lenkkeilemään keskelle yksityisautoja ja elinympäristön totaalista tuhoutumista.

Pintapuolisen katsauksen perusteella keksin pelitutkimuksellisesti tässä merkinnässäni lähinnä pelattavuuden tutkimuksen peruspolkupyöriä uudelleen, vähän eri termimäärittelyin. Lieneekin syytä huomauttaa, ettei tätä ole tarkoitettu tieteelliseksi tekstiksi (pelitutkimus sinänsä ei lopulta kiinnosta minua perusteita syvemmin; harva tieteenala kiinnostaa), vaan pikemminkin oman, lähemmäs 30 vuotta kestäneen pelaajaurani kautta luomieni havaintojen jäsentelyksi.

Ilmeisin lähtökohta pelikokemuksen immersiossa, siellä-olon-tunteessa, on tietenkin audiovisuaalisuus: grafiikka, värimaailma, hahmoanimaation sulavuus, kaunis musiikki, hyvä ja eläväinen äänisuunnittelu, jne. Ihan kuten siinä toisessa pelimaailmassakin, eli ”todellisuudessamme”, jossa koemme aikaansaavamme aivan yhtä yhdentekeviä asioita. Toinen ilmiselvyys on perinteinen narratologisuus: teksti, dialogi, hahmojen välinen sanaton kommunikaatio ja elkeet. Mutta kaikki tämä on vain kuorta, mikään tuosta ei vielä tee pelistä peliä.

 
III

Hollow Knightin pelimaailma eräässä mielessä voittaa todellisuutemme, sillä se on vierautettu, tyhjästä rakennettu juuri sinua varten, tehty toisin; se on hermeettinen ja suljettu systeemi. Tämä täydellinen, hallittu ja keinotekoinen determinismi aikaansaa sen, että valinnoillamme on, omasta ajatuskyvyn ylittävästä deterministisestä universumistamme poiketen, merkityksellisiä seurauksia ja vaikutuksia; pelihän etenee vain, mikäli teemme juuri oikean valinnan. Vastaavasti omassa maailmassamme ei tunnu tapahtuvan mitään, oli valinta elämässämme mikä hyvänsä. Päädymme joka tapauksessa joko epävarmaan ja turvallisuuden tunnettamme alati raastavan pätkätyöhön, klaustrofobis-porvarilliseen oravanpyörään lainoineen ja lapsineen tai yksinkertaisesti kituuttamaan kurjuudessa. Suhteestamme aivotutkimuksen viimeisimpiin trendeihin riippuu se, uskommeko ylipäänsä valintoihin vai elämmekö amerikkalaista, uutteraa unelmaa kylmässä pohjolassa.

Joka tapauksessa tämä virtuaalisen maailman tuntu on se aspekti, joka meidät viime kädessä koukuttaa. Se on jotain muutakin kuin pelkkä ”taideteos”, koska se jossain määrin simuloi ja osallistaa erittäin paljon. Pelin immersio on vielä paljon elokuvaa tai tv-sarjaa syvempi juuri siksi, koska osallistut siihen itse, aktiivisesti. Elokuva tai sarja etenevät itsestään. Jopa kirja on passiivisempi: se vaatii vain lukemaan ja jossain määrin ajattelemaan (tai no lol, harvemmin sentään), mutta ei varsinaisesti toimimaan, valitsemaan tai kokeilemaan (ellei puhuta niistä muutamista kokeellisista fiktioista, jotka ovat usein teoreettisesti kiinnostavia, mutta käytännössä yhdentekeviä). Pelit puolestaan, silloin kun ovat nimenomaan pelejä eivätkä vain hiiren klikkailuilla katkottuja kertomuksia tai interaktiivisia fiktioita, merkitsevät jatkuvia valintoja, jatkuvaa aktiivisuutta, jatkuvaa pelimaailman ja sen mekaniikkojen tulkintaa ja ongelmanratkaisua. ”Pelaaminen on työskentelyä leikkinä ja pakenemisena,” sanoisin, mikäli tämä olisi jonkin kulttuurilehden essee.

En tarkoita sitä, että tuo ”vahvempi immersio” olisi jotenkin hierarkisesti korkeampi tai parempi jollain keinotekoisella arvoasteikolla, vaikka sellainen kuva helposti välittyykin. En väitä, että pelaaminen olisi ”parempaa” kuin lukeminen tai tv-sarjan katsominen. Medioina ja toimintoina ne ovat joka tapauksessa yhteismittaamattomia ja keskenään erilaisia. Tarkoitan vain sitä, että pelit huumaavat syvemmin, ainakin minut. Muiden puolesta en voi puhua, ainakaan sen perusteella, miten hanakkaasti ihmiset katsovat erilaisia pornosaari-realityjä (joskin ilman pornoa ja realitya). Pelit tulevat uniin ja ajatuksiin pakko-oireen omaisesti, niiden luomat aivoradat iskostuvat ja muodostuvat sormien kautta. Ne aiheuttavat unettomuutta. Niiden systeemejä alkaa ikävöidä. Meidän maailmastamme haluaa pois, että pääsisi takaisin täydelliseen pelimaailmaan, jossa asioilla on mieli ja merkitys. Vastaavaa kaipuuta aiheuttavat myös Netflix-maratonit, mutta pelien tapauksessa kaipuu johtuu nimenomaan interaktiivisesta yhteydestä: pelaamisesta.

Vaikutus on huumeen kaltainen. Peliriippuvuus ei ilmiönä luonnollisestikaan rajoitu vain rahapeliriippuvuuteen. Fysiologisesti myös peliriippuvuudessa, kuten kaikissa addiktioissa (lue: elämässä sinänsä), on kyse jatkuvasta positiivisen palautteen dopamiinivyörystä, johon lajimme kehitys ei ole ehtinyt tottua. Nyt kiksit ovat saatavilla heti, aina uudestaan, loputtomasti, kunhan painaa nappia. Kun välissä ei tarvitse metsästää, viljellä maata, pelätä henkensä edestä tai lyödä naapuria kirveellä, tulee useista meistä ylipainoisia, älylaiteorjia, narkkareita, työhulluja, jne. Tämä lienee vallitseva ja kaikkien tuntema, kylmän reduktionistinen tieteellinen selitys. Lähinnä tapellaan siitä, missä määrin geenit määräävät taipuvuuden, missä määrin ympäröivä yhteiskunta.

Asian monimutkaisuudessa on kuitenkin pelien kohdalla pieni mutta: haastava ja kompleksinen peli koukuttaa minut vielä paljon matopeliä rankemmin. Silloin kun unohtaa pelaavansa, vain painavansa nappia, on pulassa.

Yleensä vaativammat pelit alkavat melko tyhjästä; pelaaja ei tiedä maailmasta, sen säännöistä, rajoitteista tai kertomuksista juuri mitään. Tämäkin on eräs Souls-pelien piirre, mutta myös klassisten konsoli- ja kolikkopelien ominaisuus (kolikkopelien järkyttävä vaikeusastehan johtui klassisesti siitä, että pelaajat piti saada iskemään jatkuvasti lisää rahaa koneeseen).

Rakastan härskisti terveen järjen vastaisia ja epäintuitiivisia leikkauksia kirjoituksissani ja ajattelussani, joten väitän että mieleeni tulee elokuvakäsikirjoittamisen puolelta kulttihahmo David Mamet, joka teroitti aina sitä, ettei elokuvassa aikaa ennen kerrottavaa tarinaa ole eikä voi olla. Sellainen on vain makua, kirjallisuutta; se taasen ei kuulu elokuvakäsikirjoittamiseen, sillä elokuva tapahtuu katsomishetkellä. Pelien puolella analoginen hahmo Mametille on Super Mario Brosin, Zeldan ja Donkey Kongin luoja Shigeru Miyamoto, joka inhoaa kaikenlaisia alkudemoja ja tarinaa kertovia välianimaatioita. Tässä on hahmosi, tässä on tehtäväsi (yleensä: pelasta prinsessa), astu maailmaan ja PELAA PELIÄ.

Hollow Knight on tästä mitä klassisin esimerkki: se heittää pelaajan pelimaailmaan, eikä sen kummemmin selittele. En tiedä aluksi hahmostamme tai maailmasta mitään. Taustakertomusta ei ole. Tiedän vain, että hahmo voi liikkua, sännätä nopeasti eteenpäin, hypätä ja lyödä miekalla. Saavun kylään, mutta en tule vanhuksen suurpiirteisistä puheista hullua hurskaammaksi. En tiedä mitä pitäisi tehdä tai mikä tavoitteeni on. Voin vain lähteä seikkailemaan ja tutkimaan, mitä pelimaailmasta löytyy, miten se rakentuu. Varsin pian törmään vihollisiin, jotka vaikuttavat ylivoimaisilta ja teurastavat minut. Opin virheistäni ja tarkkailemalla vihollisia löydän niiden heikkoudet. Pian vastaan tulee entistä vaikeampia vihollisia, mistä Hollow Knightin tapauksessa seuraa tuntikausia kestävä kirnuaminen. Tästä puhuin edellisessä merkinnässäni.

 
IV

Pelimaailma ei toki ole ”avoin hiekkalaatikko” (sandbox), jossa voi tehdä mitä haluaa, vaan pelissä edetään tiettyjen reittien ja järjestysten mukaisesti. Vaihtoehtoja toki on ja superpelaajat ovat löytäneet niitä glitchien ja pelikoodivirheiden takia vielä lisää. Mutta maailman putkimaisuus ei varsinaisesti haittaa pulmaluonteen ja paluun vaatimuksen vuoksi. Usein juuri tässä on sandboxien ero verrattuna tarkasti suunniteltuun, putkimaiseen systeemiin. Edelliset vaativat lähinnä aikaa ja kuuliaista pikkupelien ja -tehtävien työstä käyvää suorittamista, jälkimmäinen pidempijänteistä keskittymistä ja kenties rankempaa valintojen tekemistä.

Väitän, että sama pätee kärjistäen myös lautapelien puolella, vaikka ”sandbox”-ilmiö onkin siellä melko tuore. Klassinen ja rakastettu/vihattu esimerkki on Agricola (suljettu) vastaan Caverna (sandbox) -vastakkainasettelu, siksikin koska molemmat pelit ovat saman suunnittelijan ja perustuvat enemmän tai vähemmän samaan pelisysteemiin. Erona on lähinnä se, että Agricola rajoittaa pelaajaa enemmän ja vaatii siten parempaa suunnittelua ja kiperämpiä valintoja, kun Caverna puolestaan kutsuu enemmän fiilistelemään teemaa sekä pelimaailmaa; Cavernassa mahdollisia valintoja ja etenemisreittejä on heti alusta lähtien niin paljon, että varsinaista keskinäistä kilpailua harvemmin syntyy. Jos puut ovat loppu, niin ei hätää, voit ottaa hiiltä. Eikö ole hiiltä? Ota ruokaa. Ei ruokaa? Ota timantteja. Kaikilla voi kirnuta pisteitä ja pisteillä voittaa lopulta pelin. Agricolan tapauksessa voittaminen kiinnostaa enemmän, koska voittaminen vaatii enemmän taitoa. Cavernan tapauksessa skaba on tasaisempi, eikä pelaajaa kiinnosta voittaminen niin paljon; pelin luomassa maailmassa on yksinkertaisesti niin hauskaa oleskella.

Palaan Hollow Knightiin. Esimerkiksi pian Dirtmouthin kylän alapuolella huomaan kielekkeen, jolle hahmoni ei vielä mitenkään yllä. Painan paikan mieleeni. Kenties palaan tänne myöhemmin. Läheisessä kristallikaivoksessa matkani puolestaan päättyy umpikujaan, mutta perimmäisen kammion lattia ratisee ja huojuu omituisesti. En kuitenkaan mahda sillekään vielä mitään. Toisaalla taasen on lukittu ovi. Jne.

Paljon, paljon myöhemmin löydän monarkin koisiivet, joiden avulla voin ponnistaa hypätessäni vielä korkeammalle kesken ilmalennon. Nyt yletän kielekkeelle. Vastaavasti muualta löytämäni kyky syöksyä räjähtävällä voimalla alaspäin murtaa kristallikaivoksen lattian ja uusi alue avautuu minulle. Tämä on Hollow Knightin (ja muiden metroidvanioiden) keskeinen piirre: aina uudestaan palaaminen tuttuihin paikkoihin, joihin uudet kyvyt luovat uutta perspektiiviä. Pelin ensimmäiset, kymmenien tuntien saatossa tutuksi tulleet alueet saattavatkin yhtäkkiä viedä loppupomon luokse. Niin etenemisen kuin myös vaikeustasojen hierarkiat ovat päällekkäisiä, palimpsestisia. Mikäli haluaa löytää kaikki pelimaailmaan salaisuudet ja reitit, tulee se tuntea kuin omat taskunsa, kyllästymiseen saakka. Pitää osata käyttää karttaa hyväkseen ja tehdä siihen merkintöjä paikoista, joihin kannattaa palata. Toisinaan on syytä vain harhailla alueilla, joilla on viimeksi vieraillut ikuisuuksia sitten. Usein sattuu löytämään jotain, jonka edellisellä kerralla missasi, tai jonne ei vielä ollut pääsyä. Samalla pelimaailmassa olemisen tuntu moninkertaistuu, kun eri alueiden ominaispiirteet ja tunnelmat jatkuvasti toistuvat ja vahvistavat itseään niiden kautta kulkemisen myötä. Lähimpänä Dirtmouhtia oleva ensimmäinen varsinainen pelialue Forgotten Crossroads tuntuu jo lähimain kodilta.

Tasapaino on hankala saavuttaa tällaista maailmaa suunnitellessa; toisinaan Hollow Knightia pelatessa iskee myös tympäännys samojen mantujen tamppaamiseen, erityisesti koska sitä pelatessani minuun iskee ”minun on tiedettävä KAIKKI” -virus.

 
V

Pesä on vihamielinen paikka. Lähes kaikki vastaantulijat yrittävät hyökätä kimppuuni. Onneksi minulla on naulani/kynteni (nail), jolla voin puolustautua, eikä ilmeisesti sen kummempaa huonoa omatuntoa satojen ja taas satojen vihollisten surmaamisesta. Vähitellen taistelukykyni karttuvat ja opin taistelussa auttavia taikoja. Siellä täällä on ystävällisiäkin kasvoja. Löydän maailman eri reunoilta ”kynsimestareita”, jotka opettavat minulle uusia taistelutaitoja. Yksi heistä on tosin siirtynyt vanhoilla päivillään taidemaalariksi. Eräältä saarekkeelta hyönteiskuninkaan linnan lähettyviltä löydän sepän, joka takoo kynteni aina vain terävämmäksi ja paremmin tasapainotetuksi, mikäli tuon hänelle tarkoitukseen vaadittavaa kalpeaa mineraalia. Kun kynteni on lopulta paras mahdollinen, seppä pyytää, että lyön hänet sillä hengiltä; hänen elämäntehtävänsä on saavutettu. Voin tehdä työtä käskettyä, tai jättää hänet henkiin. Jälkimmäinen valinta johtaa siihen, että seppä löytää yhteisen sävelen ja rakkauden yhden kynsimestarin kanssa.

Vahvalla kärsällä ja pyöreillä laseilla siunattu kartturi Cornifer puolestaan tuntuu aina ehtivän edelleni uusille aluelle. Hän hyräilee tuttua sävelmää, jota kohden tiedän suunnistaa sen kuullessani. Corniferilta voi pientä rahasummaa (geo, rahayksikkö jota päihitetyt vihollisötökän pudottavat) vastaan ostaa kunkin alueen kartan, joka on kultaakin kalliimpi avu sokkeloisen pesän uumenissa. Kotona Dirtmouthissa Corniferin puoliso myy muuta suunnistamisessa hyödyllistä tavaraa; karttojen lisäksi häneltä voi ostaa karttamerkkejä tai kompassin, joka kertoo missä päin karttaa kulloinkin liikun. Mahtava soturi Zote puolestaan on kovasti omaa hahmoani muistuttava, suurisuinen sankari, jota saa olla jatkuvasti pelastamassa toinen toistaan pahemmasta pinteestä, kuten esimerkiksi hämähäkkien pesästä. Zote kiittää sättimällä pelaajaa asioihinsa sotkeutumisesta, hän olisi hoitanut homman kyllä itsekin aivan pian…

Unohdus, kuolema, unet, sivilisaatioiden päällekkäisyys… En ole aivan varma, mistä tässä kaikessa on kysymys, mutta kaivautuessani aina syvemmälle kirjoitan päiväkirjaani kohtaamistani hahmoista ja tulkitsen muinaisia muistomerkkejä, kirjoituksia ja patsaita. On selvää, että kaltaisiani on ollut lukemattomia. Kun kuolen, herään taas henkiin siltä penkiltä, jolla olen viimeksi levännyt. Miksi? Jokin minussa on onttoa. Onko minulla sielua? Paikalle, jolle kuolen, jää leijumaan musta, minua muistuttava kummitus, joka hyökkää kimppuuni kun palaan paikalle. Päihitän kummituksen ja se imeytyy takaisin minuun palauttaen rahani ja voimani. Useat kohtaamani hahmot tuntuvat myös menettäneen osia muististaan. Jokin heitä silti ajaa eteenpäin.

Parhaita hetkiä ovat rauhalliset pienet hetket, joina istun heidän kanssaan linnan tornissa katselemassa, kuinka ikkunan takana ötökkäpääkaupungin ylle sataa. Tai kun huilailen sinisen järven hiljaisella rannalla.

 

VI

”Pelillisyydessäkin” on mutta. Eikö eläytyvien välitekstieni perusteella käy varsin pian selväksi, että Hollow Knightin kiehtovuuden merkittävä osa on sen maailma tarinoineen? Onhan Tetriskin sulava ja helppo pelata, mutta Tetriksessä en voi istua penkillä ja fiilistellä sadetta, tai ihastella Pesän myriadeja sokkeloita pitkin laukkaavaa, leppoisasti rupattelevaa Stag-otusta, joka toimii eräänlaisena taksina ja joka ilmestyy paikalle kelloa soitettaessa. Tetris ei myöskään käsittele olemassaolon, muistin tai elämän ja kuoleman kysymyksiä. Siinä ei ole hellyyttä, kotoisuutta, rakkautta tai vihaa. Se on tyhjä taulu, johon pelaaja voi ulostaa mitä haluaa. Yleensä hän lähinnä nollaa aivonsa ja keskittyy pelin mekaniikkaan ja alati nousevaan vaikeustasoon.

Hollow Knightissa on vastaavasti rujon paljon tavaraa. Siinä on lukemattomia päällekkäisiä tarinoita, kohtaloita, jumaluuksia, eri kansojen (ötökkälajien ja -heimojen) historioita, tyylejä ja uskomuksia… Kaiken tuon tietenkin löytää pelaamalla, mutta iso osa näistä piirteistä välittyy visuaalisen ilmeen, tekstin ja tekstipätkien yhdistelyn kautta. Juju onkin siinä, että varsinainen PELI siellä alla on timantinkova ja sen suhde tarinaan/narraatioon on molemminpuolisesti tukeva. Teema iskostuu osaksi peliä. Herhiläisheimoa alkaa arvostaa toisella tavalla, kun oppii heidän asemastaan eräänlaisena suojamuurina villin ja kaoottisen ”alapesän” (hähä) hämähäkkiotusten ja muun valtakunnan välillä. Entä mistä kertovat ympäri pesää löytyvät muistomerkit? Minne katosi pesän kuningas? Entä kuka on Hollow Knight, johon legendoissa viitataan? Ja niin edelleen.

Pelaamisesta, osa I: intensiteetti, palautekierto, riippuvuus

Joskus 1,5 vuotta sitten minun oli tarkoitus kirjoittaa blogitekstisarja pelaamisesta, mutta sain valmiiksi vain tämän ensimmäisen osan, jonka jätin lopulta julkaisematta. Tässä se on, sillä eräs ystäväni kehui minulle juurikin Hollow Knight -peliä, jota tekstini käsittelee. Kenties sarjalle tulee vielä jatkoa. Tekstin alkujaan kirjoitettuani, erään lomakauden päätyttyä, vedin ns. kylmät kalkkunat ja yksinkertaisesti poistin kaikki pelini. Välissä elämässä varmasti tapahtui jotain, esimerkiksi toimeentulon hankkimisen kannalta. Hetkeen en pystynyt pelaamaan lainkaan. Välillä oli puolestaan aikoja, jolloin en pystynyt tekemään muuta kuin pelaamaan, koska maailma tuntui liian sietämättömältä. Tämä on ollut päätään nostava ongelma läpi elämäni, joka ei ole välttämättä johtunut mistään ”huonoista ajoista”. Toisinaan jokin pelimaailma vain pakottaa sisäänsä ja ajaa kuihtuvan todellisuutemme yli. Onhan joka tapauksessa ilmiselvää, että pelit, huumeet, virtuaalitodellisuudet jne. tulevat olemaan keskeinen ihmiskunnan tulevaisuuden kysymys tai ongelma, mikäli selviämme ovella kolkuttelevasta, ”suuren filtterin” testistä, eli lajina itsemme hengiltä keittämisestä. 

 

 

I

Astun huoneeseen, näyttö lukkiutuu yhden ruudun alueeksi ja pomotaistelu aktivoituu. Ovet sulkeutuvat ja kuvan päälle ilmestyy kohdattavan pomon nimi. Seuraa 2-3 sekunnin mittainen pieni animaatio, sen aikana pomoa ei voi vielä vahingoittaa.

Ns. oikeassa elämässä muutama sekunti on vain pisara, mindfulness-aikayksikkönä olematon, silmänräpäyksien määre. Harva asia silti turhauttaa ja raivostuttaa minua yhtä paljon, kuin nuo muutamat sekunnit, joiden aikana en voi tehdä pelissä mitään. Juuri pelaaminen on äärimmäistä keskittymistä siinä mielessä, että silloin totisesti katoaa maailmasta ja ajan pienet idiosynkratiat havaitsee mitä sattuvimmin.

Nopeatempoisessa pelissä, kliseen omaisesti, muutama sekunti on ikuisuus, jatkuvasti. Tunteja ja taas tunteja kerrallaan. Kolmessa sekunnissa ehdin lyödä miekallani (tai kynnelläni/naulallani, mikäli haluaa noudattaa pelaamani pelin alkutekstiä) viisi kertaa, olettaen että olen varustanut hahmoni tietyllä amuletilla. Viisi ei ole vähän: tässä vaiheessa peliä lyöntimäärä kukistaisi lähes jokaisen rivivihollisen toistaiseksi tuntemani pelimaailman alueella. Nämä ovat vain termejä, älä juutu niihin. Voit kuvitella amuletit tai aseet joksikin itseäsi kiinnostavaksi, kuten koiriksi, aurinkotervehdyksiksi, patikointiretkeksi trooppisella saarella tai kaljapulloiksi. Joka tapauksessa aika on pelissä lyöntejä ja lyönnit rahaa, jos raha mitataan jatkuvassa ongelmanratkaisemisessa ja mielihyväpalautekierteen jatkamisessa (ja mitäpä ei mitattaisi).

Kun näen pomon ensimmäisen kerran, sen aktivoitumisanimaatio — tunnelman ja ns. flavourin (maun), pelikokemuksen syventämisen (vrt. asuntosi sisustaminen tai kivan mausteen käyttö kardemumma-aamupalaherkussasi) — vuoksi ohjelmoitu taisteluhuuto on jännittävä. Viidennellä kerralla nähtynä innostus on laantunut merkittävästi. Viidennellä kymmenellä kerralla kiroilen ja puuskutan, naputan raivoissani ohjaimen nappeja vaikka tiedän ettei animaatiota voi skipata. Kuka idiootti ohjelmoi näitä hukkasekunteja, näitä sokeita pisteitä taisteluun, joka on näin tautisen vaikea? Tietenkin hukka-aika on pelintekijöiden tietoinen valinta, empiirisesti testattu ja rakennettu työkalu pelaajarotan koukuttamisessa.

En ole lahjakas tai edes hyvä pelaaja, ainoastaan kokenut ja paljon nähnyt. Opin aina lopulta, pitkällisen jankkaamisen kautta, oman aikani ottaen. Onni ja epäonni tasapainottuvat, kun toistokerrat lisääntyvät. Toisinaan käy hyvä tuuri ja pomo toistaa useasti peräkkäin jotain tiettyä liikettään, jonka aikana on helppo lyödä takaisin. Yleensä pomo kuitenkin rikkoo jo selkäpiihini hahmottumaan alkanutta kaavaansa ja suistaa koko yrityksen häkellyttävään sekasortoon. Kuin rumpalin kapula yhtäkkiä lipsahtaisi ja lävistäisi basistin silmän. Silloin mikrokohautan olkiani tai kiroan ja aloitan uudestaan. Toisinaan keskittymiseni herpaantuu ja menetän malttini, mistä peli rankaisee armotta heti. Inhoan tätä pomoa. En voisi kuvitellakaan tekeväni juuri nyt mitään muuta. Kaikki muun on banaalia ja hidasta, dynamiikatonta. Palkintoni on oleva se hetken rauha, joka taistelun jälkeen odottaa. Mahdollisuus tutkia maailmaa lisää. Pomo itse on lopulta vain tulppa ja este.

On vaikea arvioida, kestääkö keskimääräinen yritykseni kaksi minuuttia, viisi minuuttia vai enemmän. Useaan vaiheeseen jaetun taistelun aika on rytmitykseltään ja emotionaaliselta stressitasoltaan joka tapauksessa jotain muuta. Liikeradat alkavat tulla automaattisesti, vastustajan seuraavasta liikkeestä kertovat eleet (tämän verran vaikeissakin peleissä pelaajaa tullaan vastaan) tunnistaa, vaadittavien lyöntien määrän tiedostaa.

Tätä kyseistä pomoa olen yrittänyt voittaa nyt 3-4 tuntia, kahdessa eri sessiossa. Aina uudestaan sama, muutamia kymmeniä sekunteja kestävä matka alueelle. Sama turhautuminen pienestä viiveestä. Hetken intensiivisyys. Jokin virhe. Kuolin- ja heräämisanimaatiot, muutaman sekunnin kumpikin. Latausajat. Kertokaa nämä usealla kymmenellä, kertokaa ne viidelläkymmenellä.

Kun sitten lopulta voitan taistelun, en ole enää erityisen helpottunut. Opin jo monta tusinaa yritystä sitten, kuinka voin voittaa. Sen jälkeen olen vain kirnunnut tiettyä kaavaa, odottanut että suoritustasoni pysyisi siinä määrin tasaisena, että saan vastustajan hengiltä. Tässäkin on saattanut vierähtää tunti. Virheitä ei tarvitse montaa.

Taistelun jälkeen oloni on lähinnä vähän hölmö ja lammasmainen, kuten kaikkien tekojen jälkeen; tähän käytin juuri aikaa vain siksi, että jotain tekisin. Tai Hollow Knightin tapauksessa siksi, koska pelintekijät haluavat pitää yllä tiettyä, raastavaa vaikeusastetta.

Vasta myöhemmin opin, että hahmoltani puuttui muutama kyky, jotka kyseiseen pomoon saavuttaessa olisivat olleet jo saatavillani ja jotka olisivat merkittävästi helpottaneet taistelua.

 

 

II

Souls-sarjan pelien (Dark Souls 1-3, Demon Souls, Bloodborne) ja ns. soulvanioiden (jollaiseksi myös Hollow Knight on laskettavissa) pelaajien keskuudessa muistetaan aina puhua siitä tyydytyksen tunteesta, ”rushista”, joka tulee kun taistelun lopulta voittaa. Itse en varsinaisesti kaipaa näitä ”huippuja”, vaan pikemminkin tasaista immersiota, tilaa jossa oleskella. Haaveiltua ja rakennettua pelimaailmaa, joka antaa kyllä tarpeeksi, mutta jättää silti sen verran kertomatta ja näyttämättä, että mieleni alkaa heti keksiä lisää tarinoita ja merkityksiä. Niinpä kun pelaan, kirjoitan samalla jatkuvasti, mutta ilman uuvuttavaa, manuaalisen työnteon vaativaa ajanhukkaa. Tämä on yksi keskeisiä luovaan työntekoon liittyviä ongelmiani: minua kiinnostaa keskimäärin kirjoittaa kokemalla ja kokemastani, ei kokea kirjoittamalla.

Kenties tämä kertoo loppuasukkaansieluni laiskuudesta, horroksesta, kaipuusta lämpökuolemaan. Mietin usein onko mieltymyksessäni jotain ajankuvallista, vai onko kyseessä vain yksilötason patologinen ääri-ilmiö: tilanne, jossa niin tilallisuus, viihtyisyys ja kodikkuus mutta myös toisaalta toiminta ja dynamiikka tuntuvat olevan piirteitä, jotka ovat paenneet virtuaaliseen, elävät enää siellä. Pelimaailma on tarkoitusta varten rakennettu maailma, mutta siellä palautuu myös oleminen estetiikan, rajoittamisen, välityksellä. Koko elämäni ajan olen tuntenut, että ns. reaalisessa maailmassa ei tapahdu yhtään mitään. Niinpä esim. Baudrillardia, Viriliota tai Debordia on vaikea syyttää älyllisestä runkkaamisesta, jos ja kun heidän kirjoituksensa vastaavat täysin omaa todellisuuttani, jo ennen kuin tutustuin heidän ajatteluunsa.

Samalla puhun riippuvuudesta tai ahdistuksesta, kenties masennuksesta. Kaikki edellä kuvailemani löytynee esimerkiksi peliriippuvaisuuden oireluettelosta. Taipumukseni tiedostaen pelaan keskimäärin vain sellaisia pelejä, joissa on narratiivinen kaari: alku ja loppu. Sellaisen voi läpipeluun jälkeen poistaa ja unohtaa; siirtyä seuraavaan tai tehdä kylläisenä hetken ajan jotain muuta. Ongelmallisempia ovat pelit, joita voi pelata loputtomasti. Ne minun täytyy yksinkertaisesti lopulta poistaa, sillä mikään muu ei auta. Tetriksen ikuisuus, vaikken Tetristä pelaakaan. Mieleeni tulee nyttemmin mustamaalatun koomikko Louis C.K.:n vitsi siitä, miten on vaikeaa perustella lapsille huumeiden haitallisuutta: niillä kun on myös taipumus ratkaista kaikki kuviteltavissa olevat ongelmasi.

Yleensä pelaamisen lopettamiseen tarvitaan ensin se, että jokin raja ylittyy ja minulle tulee tarpeeksi huono olo tai ns. itseinho. Itseinho on puolestaan jotain, jonka sosiaalinen yhteiskuntahierarkia heijastaa minuun huolestuneen aikuisena syytepuheena: et toteuta potentiaaliasi, ulkonäkösi alkaa huonontua, verkostot jäävät luomatta, ura rakentamatta, et ole parisuhdenollasummamarkkinoilla haluttava, kuolet nuorena.

Toki kaikki maailmassa on viime kädessä samantekevää, eikä ontologisesti ole eroa sillä, vietänkö elämäni pelaten ja nauttien vai osakkeenomistajien pottia kasvattaen ja kärsien: jokainen edes etäisesti älykäs ihminen ymmärtää tämän. ”It is a tale told by an idiot, full of sound and fury signifying nothing.” Mutta jos tänne on toisaalta sosiaaliseksi olennoksi synnytty, kai peliä nimeltä yhteiskunta pitäisi pelata. Kai.

Edellisen pohjalta ehkä huomaa, etten sinänsä tuomitse pelaamista millään tavalla. Minun on vaikea perustella, miksi jokin muu riippuvuussuhde (kuten työ, liikunta, juominen tai perhe) olisi sen parempi tai oikeampi tapa viettää aika tällä planeetalla. Kysehän on viime kädessä vain säännöstelystä ja tasapainosta siinä määrin, että onnistuu huiputtamaan itseään.

Palaan lopuksi erityisesti vaikeiden pelien pelaamisesta saatavaan ”rushiin”. Päteekö sama elämään yleensä? En tiedä, teenkö tai harjoittelenko jotain saadakseni sitten tyydytystä siitä, kun huomaan hallitsevani uuden taidon tai tietokokonaisuuden.

Ehkä olen vieraantunut turhan paljon laboratoriorottasielustani, sillä rotissa ei ole mitään vikaa. Tyydytynkö, kun olen julkaissut uuden kirjan tai oppinut jonkin jooga-asennon? En voi sanoa uskovani tavoitteellisuuteen. Jotain saavutettuani en ole ylpeä itsestäni, paitsi egoistisesti; sitä ylpeys on. Pikemminkin saan olla hetken rauhassa ilman, että tarvitsee miettiä talouden alueella olemista. Ylpeyden yllä lepää opettajamainen home. Lasta yritetään kasvattaa osaksi yhteiskuntaa tavoitteilla ja muualta häneen heijastetulla ylpeydellä, joka on viime kädessä vain järjestelmän katse. ”Tärkeitä” asioita tuntuisivatkin olevan lähinnä ne, joita voi tehdä ilman tavoitteita. Mitä sellaiset asiat ovat? Onko niitä?

Toisaalta: pelin vaikeus on elintärkeä osa peliä. Dark Souls ei olisi Dark Souls ilman vaikeuttaan. Hollow Knightista puuttuisi se jokin, ellei siinä olisi myös kasa järkyttävän turhauttavaa, tuntikausien tylsää toistoa vaativaa hevonpaskaa. Monille pelaajille tämä vaikeus on erottautumisen strategia: naputelkaa te kännykkäpelejänne tai sudokujanne, kovat irmat pelaavat Dark Soulsia, kuolevat tuhansia kertoja ja NAUTTIVAT siitä. Toki on niinkin, minussakin elää indie/underground-henki. Varsinkin siinä mielessä, että yleinen on aina epäilyttävää, ja vaikka nautin yleisesti, saan pääasialliset kicksini jostain reuna-alueilta tai unohduksiin painuneista koloista. Neil Young, Kanye West ja bisse on ihan ok, mutta avantgardistinen esoteria on kiinnostavampaa. Jne.

Toisaalta Souls-sarja on jo niin suosittu, palkittu ja vaikutusvaltainen, että ns. vaikeista peleistä on tullut oma alalajinsa muiden joukossa. Hollow Knight voitaneen listata soulsvaniaksi ja ennen kaikkea metroidvaniaksi – alagenre, jonka edustajia löytyy Steamista nopealla vilkaisulla useita kymmeniä.

Mutta kuten kaikkeen muuhunkin, myös vaikeuteen tottuu. Siitä tulee normi. Se johtaa siihen, että pelien vaikeustason ruksaa heti alkuun hard-modelle, mikäli haluaa mekaniikalta ns. haastetta. Pelimaailmaan, estetiikkaan, tilallisuuteen tämä ei suoranaisesti vaikuta, ainoastaan siihen, miten helposti tai hankalasti pelillisestä puolesta kävelee läpi. Ehkä voidaan (hyvin) kärjistetysti sanoa, että Dark Souls palautti pelaamiseen oppimisen, kolikkopelien vaatimustason, pelkän etenemisen lisäksi. Samalla sen pelattavuus on omaa luokkaansa. Sama pätee Hollow Knightiin. Kitkattoman sujuvuuden, ohjaustuntuman tiukkuuden ja nopeuden jälkeen muut pelit, elämästä puhumattakaan, tuntuvat patakintaiden kanssa ohjatuilta leikkuupuimureilta.

Tässä videossa voi nähdä kyseisen pomotaistelun, joskaan ei itseni pelaamana. Se kestää 3 minuuttia.

Antti Nylénin Häviö, eli vuonna 2018 luettu, osa 5

Tiedätte tyypin: reippaan ja säntillisen taidealan toimijan, jolle on kunnia-asia olla valittelematta alituista rahapapereiden täyttelyä. Hän on alistunut lomakkeen logiikalle tavalla, jota psykologiassa kutsutaan hyökkääjään samastumiseksi. Apurahoja anellessaan nämä tehotaiteilijat ovat kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoisia uraihmisiä, että he ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä, yhteiskunnan laidan yli heitettyjä epäihmisiä.

Tai:

Ainoa nimitys, jonka olen omalle yhteiskuntaluokalleni keksinyt on valkokaulusköyhälistö. Sana ei taida olla käytössä nykyisin? Mutta paremman puutteessa sillä voisi kuvata korkeastikoulutettujen kynänpyörittäjien — kuten yrittäjäksi pakotettujen koodaajien ja vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten — joukkoa, jolta täydellisesti puuttuu sekä luokkaidentiteetti että keskinäisen solidaarisuuden taju.

Tai:

Sillä vaikka lama tuli ja meni (ja tuli ja meni), ”leikkauspolitiikka” tuli ja jäi. Saatana hallitsee. Tietenkin on hienoa, että yhteiskunta avoimesti ja suoraan kertoo vihaavansa köyhiä, vaikka nämä itse sen jo kokemuksesta tietävätkin.

Jne.

Häviöni on hiirenkorvilla (ei koirankorvilla, koska nämä ovat kovin pieniä!) ja vastaavia pätkiä on tarjolla kymmenittäin. Tämä on minulle harvinaista; en alleviivaile tai merkitse kirjojani, toisinaan kirjoitan joitain asioita muistiin käyttääkseni niiden ajatuskulkuja myöhemmin omissa teksteissäni. Mutta hiirenkorvat siksi, koska ajattelin bloggaavani teoksesta. Huomasin kuitenkin oitis äityväni samanlaiseen alleviivauskuumeeseen (hiirenkorvat siksi, ettei minulla ollut lyijykynää), jota podin aikoinaan yliopistoon tullessani, kun olin nuori ja innokas.

En vielä tuolloin osannut määritellä, mikä oli kulloisestakin luettavasta pääsykoe- tai tenttikirjasta se kaikista tärkein osuus tai tiivistymä. Niinpä kaikki tuntui minusta yhtä tärkeältä. Vasta myöhemmin opin, ettei mitään tärkeää ole, että on vain dataa, jota seulotaan, käytetään ja muokataan omia tarkoitusperiä varten. Opin myös, että kaiken datan änkeminen omaan päähän on mieletöntä, onhan se koska hyvänsä tietoverkoista tai digitaalisista tietokannoista saatavilla (vaikka silloin antaudutkin algoritmille, joka luo sinusta tarkemman kuvan kuin mihin oma äitisi kykenee jne). Kenties yliopistot ja koulut ovat vähitellen saapumassa samaan johtopäätökseen. Tärkeää ei ole niinkään tiedon varastoiminen (pänttääminen), vaan sen soveltaminen ja tulkitseminen (oppimispäiväkirja, esseet, pommien rakentaminen).

Miksi sitten Nylénin tapauksessa hiirenkorvailin niin paljon? Koska affekti, koska tyyli, koska ”tämä tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta”? Varmasti näin on, tai siis tietenkin on. Nylénin tekstin muodostama ääni on siinä määrin vastaansanomaton, että lukijasta (minusta) alkaa tuntua jokaisen lauseen olevan tosi ja julkihuutamisen arvoinen ties missä blogitekstissä. Lukija haluaa olla osallinen, koska tuntuu siltä, että jokin meemi ottaa nyt valtaansa, herranen aika, ehkä tällä voi olla jopa YHTEISKUNNALLISTA MERKITYSTÄ. Teksti tenhoaa ja resonoi jne. Nylén itse luultavasti sanoisi, että senkin mielettömät, millään kirjallisuudella ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Mutta kuka minä olen laittamaan sanoja toisten suuhun.

Tällainen onkin myös mitä suurinta hulluutta: miksi toistelisin suureen ääneen asioita, jotka kuulijat voisivat aivan yhtä hyvin lukea varsinaisesta kirjasta? Mitä on tämä PÖHINÄ? Onko tämäkin vain taas yksi valkoisen cis-miehen martyrologia? Siksikin lopetin hiirenkorvamuistiinpanojeni kirjaamisen tänne. Lisäksi pelkään tekijänoikeuslakia, vaikka Nylén lainauksista tuskin pahastuu. Lukekaa muuten myös tämä Emilia Kukkalan hyvä teksti. Se on vielä aivan toisella tavalla tarkka kuin tämä nopea muistiinpanoni.

Mutta mikä ”ääni”? Nylénin ollessa kyseessä puhutaan usein ensimmäisenä juuri tyylistä, jota pidetään loistavana, vaikka harva osaakaan määritellä heti, miten tai miksi. Nyt puhutaan rehellisyydestä, rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta. En teeskentele, että jaksaisin tehdä kunnollista tyylianalyysia, tai että edes pystyisin siihen, mutta rehellisyys Häviön tapauksessa liittynee nimenomaan tekstin ”sisältöön” ja sen yhteiskunnalliseen kytkökseen. Ehkä tämä on ns. materialistinen katsantotapa (mikäli mitään mistään ymmärrän): uskotaan siihen, että kirjoitettu on jossain yhteydessä sosio-ekonomiaan, arvoihin, päätäntävaltaan; vähän enemmän sönkön alueelle mentäessä sanotaan, että teksti osallistuu noiden rakenteiden uudentamiseen ja luomiseen. Mutta pointti on se, että tullaan lähemmäs ”normaalia” lukijaa ja arkea, toisin sanoen työehtoja, suhdetta pääomaan ja lisäarvon tuotantoon.

Tämä taasen mahdollistaa sen, että voidaan sanoa: ”Nylén on uudessa teoksessaan yhteiskunnallisempi kuin koskaan!” Siis nautittavan ja nasevan lisäksi, vaikka toisaalta teksti on sitä juuri siksi, koska tällainen ”materialistisempi” (lue: ei-fiktiivinen) kulma on vaihtelua, mikä taasen on yhteydessä tyyliin ja muotoon; Nylén kirjoittaa työnsä ehdoista, elämästään, toimeentulostaan ja realiteeteistaan ilman ylenpalttista ”maalailua”. Ovatko nämä sitten tyylin tai estetiikan kysymyksiä vai politiikkaa ja ideologiaa, en osaa sanoa. Tuntuu, että samoista asioista puhutaan eri termeillä. Ideologian alueelle varmasti astuisin viimeistään silloin, jos sanoisin ettei sillä ole mielestäni niin väliä. Nylénin aiemman tuotannon käsittelyssä on ollut paljon juuri tätä keskustelua (”onko tämä fiktiota, onko tämä esseetä, mitä ylipäänsä on essee, onko tekijä kuollut, no ei ole”), mitä hän Häviössä käsittelee itsekin, tosin omaan tuttuun tapaansa, joka ei varsinaisesti tee hullua hurskaammaksi, jos ja kun halutaan selkeitä ja ymmärrettäviä vastauksia. Hyvää kirjallisuutta se toki on.

Rehellisyys Häviössä syntyy käsittääkseni siis siitä, ettei asioita kätketä tai seuraamuksia pelätä materialistisessa lihatodellisuudessa, jossa kehomme tanssivat keskenään erilaisten nokkimisjärjestysten, nollasummapelien ja instanssien miellyttämisen muodossa. Tällaiseen, itsetuhoiseksi koettuun käytökseen johtaa yleensä vain tekijän tunne siitä, ettei ole ”mitään hävittävää”; ei enää pelkoa taloudellisesta toimeentulosta (koska se on jo retuperällä), ei enää pelkoa putoamisesta sosiaalisten kättelyverkostojen ja protokollien ulkopuolelle (koska siellä ollaan jo, haluttiin tai ei). Ja niin edelleen. Valtaosa maapallon väestöstä on näiden verkostojen ulkopuolella, mutta kyse ei olekaan siitä, vaan siitä, että niinkin ylistetty, palkittu ja luettu hahmo kuin Nylén voisi kokea näin. Onhan hän yksi etuoikeutetuista. Mutta toisaalta.

Samaan rakoon julkisessa keskustelussa on iskenyt viime aikoina esimerkiksi Ossi Nyman, joka onnistui löytämään vielä yhden tabun, joka on takapajuisuudessaan niin irstas että oikein hävettää (siis tabu, ei Nyman): militantin välinpitämättömyyden työmaailmasta, toimeentulotuella elämisen. Tärkeintä Nymanin tapauksessa on VALINTA: Nyman HALUAA elää niin. Juuri tässä tabu piilee. Juuri tämä saa niin duunarit ja möhömahamiehet kuin jakkupukunaiset ja rintamamiespuutaloasujat näkemään punaista (niin kuvainnollisesti kuin ideologisestikin) kautta koko ”poliittisen” spektrin.

Tässä välissä saapuisimmekin loppuvuoden toiseen ”tärkeään” kirjaan, nimittäin Pontus Purokurun hienoon Täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin ja samalla yleiseen ahdistukseen, uupumiseen, toimeentulemisen mielettömyyteen… Pontuksen kirjasta kirjoitan myöhemmin, jos jaksulia on. Purokuru mainitaan myös Nylénin kirjassa, joskin lähinnä epäsuotuisaan sävyyn.

Takaisin Häviöön ja sitä kuvaaviin adjektiiveihin, joita luomani olkiukot droppailevat. ”Nasevuus” tulee siitä, ettei teoksessa ”viestin” tiellä ole fiktiivisiä henkilöhahmoja, juonikulkuja tai etäännytettyä/performoitua kaunokirjallista kieltä. Nasevuuteen tosin kuuluu tehdasasetuksena myös se, ettei kieli ole myöskään ”huonoa” (siis perinteistä vastaan, vrt. esim. Ekholm, mahdollisesti myös Koko Hubara, jne jne), vaan tietyn klassillisen siisteyden sääntöjä noudattavaa. Tietenkään Nylén ei kirjoita kuin bloggari, teini, punkkari tai queer-oletettu. Se ei kuulu hänen tyyliinsä.

Rehellisyyden ja nasevuuden summana, juuri tällä tietyllä historiallisella hetkellä, saadaan siis tyyli ja/tai muoto nimeltä yhteiskunnallisuus.

This is all well and good, eikä minulla oikeastaan ole edes mitään muttaa. Samasta syystä minäkin nautin suuresti Häviöstä. Itse asiassa mieleeni tulee jopa hivenen Thomas Bernhard, joka jalosti mustasta, kohtuuttoman jyrkästä ja lähimain kaikkeen vihamielisesti suhtautuvasta sapestaan täydellisen algoritmin proosalleen. Vaikka Bernhardin teokset ovat yleensä romaaneja tai pienoisromaaneja, en ajattele hetkeäkään lukevani ”perinteisessä” mielessä fiktiota, kun luen Bernhardia. Ajattelen lukevani Thomas Bernhardin ajatuksia. Samoin ajattelen lukevani Antti Nylénin ajatuksia, kun luen hänen esseitään (tai monologiaan, jollaiseksi Häviö nimiösivulla tituleerataan). En tiedä mitä Bernhard tai Nylén itse olisivat tästä mieltä, mutta silläkään ei ole väliä. Tekijä on kuollut, vaikkei totisesti kuollut olekaan, pikemminkin zombie joka ei ymmärrä pysyä haudassaan. Tätäkin on moderni elämä ja ennen kaikkea kirjallisuus: keskenään näennäisen ristiriitaiset asiat eivät sulje toisiaan pois.

Samaisella silmänkääntötempulla Nylén pystyy oikeuttamaan kaunokirjallisen ”helmasyntinsä”, eli kirjoittamisesta, kirjoitustyöstä kirjoittamisen. Ajatuksessa on tietenkin vahva oletus siitä, että kirjallisuutta lukevat vielä muutkin kuin ne, jotka ovat itsekin kirjoittajia tai kulttuurintuottajia. Ehkä niinkin on. Ei mennä nyt sinne. Joutuisin uppoamaan sellaisiin suonsilmiin kuin ”korkea ja matala” tai ”taiteellinen” tai ties mitä. Ain’t nobody got time for that. Mutta tyyliä on myös se, että kirjoittaa vaikkapa elintasopakolaisesta tai keinosiementäjästä, vaikka yleisesti ajatellaankin tämän olevan sisältöä.

Joka tapauksessa materialistinen pohja oikeuttaa tämän, koska Nylénkin paljastuu (muutamista idiosynkratioistaan huolimatta) yhdeksi meistä/heistä/prekariaatista, jolla on toimeentuloon ja ihmisarvoiseen elämään liittyviä ehtoja. Samastuin hänen ahdinkoonsa vahvasti lukiessani kirjaa junassa, helpottuneena taas yhdet karja-ajot selvittyäni, matkalla Helsingin kirjamessuilta Jyväskylään. Samalla myös nautin lukemastani. Go figure. Kai sen näin kuuluukin toimia.

Kannen leimamuste muuten tahrii, erityisesti jos siihen erehtyy pudottamaan pisaran vettä.

 

Vuonna 2018 luettu, osa 4

Joseph Conrad: Heart of Darkness
Tähän liittyy hyviä ja rauhallisia ulkokirjallisia muistoja, kun luin kirjaa mökillä koleassa ja sateisessa juhannusilmassa, palavien puiden savua nuuskien kuin mikäkin pienhiukkasolento. Varsinainen takkatuli-idylli, vaikka olin huvimajassa pihalla, savulta tuoksuva pusakka ylläni. Tapoin kymmeniä hyttysiä, kuuntelin sadetta, poltin tulisijassa kalikoita ja luin lähemmäs 120-vuotiasta kuvausta ”pimeimmästä Afrikasta”.

Olin lukenut suomennoksen joskus lukioikäisenä, mutten tokikaan muistanut siitä juuri mitään. Alle katsoin pitkästä aikaa Coppolan Apocalypse: Nown sekä Herzogin (mielestäni edelleen hitusen yliarvostetun) Aguirren. Edellinen pohjaa Heart of Darknessiin, jälkimmäinen puolestaan dominikaanilähetyssaarna Caspar de Carvajalin (1500-1584) päiväkirjoihin. Heart of Darkness puolestaan pohjaa Conradin omiin kokemuksiin Kongossa 1890-luvulla; Conradia ns. ahdisti aika helvetisti nähdä omin silmin länsimaiden harrastama imperialistinen sorto, mikä myös peilautuu teoksessa vahvasti.

Kerronnallisesti HoD on 1800-lukulaisen kertojaperinteen narratiivinen lapsi, jossa on re-narrator, uudelleenkertoja. En ole varma onko termillä jokin vakiintunut suomennos, koska edellisistä kirjallisuustieteen opinnoistani on lähemmäs 10 vuotta. Joka tapauksessa tapahtumat kerrotaan after the fact, nuotiotulimuisteluina veneessa Thamesilla. Samalla Conrad pystyy vetämään paralleeleja Kongon ja Lontoon välille, Kongo-joen ja Thamesin välille. Kertoja Charles Marlow edustaa ns. järjen ja normaaliuden ääntä (Watson, Hastings, Humisevan harjun Lockwood jne), jonka kautta lukija pystyy peilaamaan kerrottua edes semi-neutraalisti, vaikka Marlow ei esim. siirtovaltapolitiikkaa hyväksykään. Semi-neutraali siksikin, koska HoD:n kerronta on symbolismia ja juoksutuksia tulvillaan.

Tarinassa paatti lipuu Kongo-jokea pitkin ja Marlow kuvailee näkemäänsä vuolain sanakääntein ja ajatusviivoin. Conradin kieli ei totisesti ole helpoimmasta päästä ja osa sanastosta on nykysilmään arkaaista, mikä tekee lyhyehköstä pienoisromaanista yllättävänkin hidaslukuisen. Modernismin peruskivijalka on siis ikänsä vuoksi paikoin dänkkiä kuin Pynchon. Samalla tekstin vuolaavaa virta (kai huomaatte nämä typerät jokimetaforat?) palvelee jatkuvasti paisuteltua jännitystä, matkaa kohti ”pimeyden sydäntä”, jossa mystinen eversti Kurtz, höyrähtänyt norsunluukauppias jota löytämään Marlow on lähetetty, hallitsee pientä alkuasukkaista koostuvaa valtakuntaansa.

Kertoiko Kurtzin hahmo jotain 1900-lukulaisen ihmisen luonteesta? Hänestähän tässä on joka tapauksessa kysymys. Ehkä paljonkin. Ehkei juurikaan. Sivuhuomautus: Oliko asekauppiaaksi Afrikkaan paennut Arthur Rimbaud yksi Kurtz muiden joukossa? Varmasti, joskin hänen legendansa seurasi kaikesta siitä, mitä hän teki ENNEN asekauppiuuttaan Afrikassa (toimi, jossa hän ei ollut merkittävän hyvä).

 

Chuangtse: Joutilaan vaelluksesta
Tapani mukaan (ja kansa hiljaa) en kirjoita tästäkään sen kummemmin, koska se vaatisi, kuten runot muutenkin, tarkahkoa lähilukemista. Taolaista runoilufilosofiaa 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mainiota, kuinkas muuten. Minun kirjoissani Pertti ja Kai Niemisen käännösurat ovat suurimpiin lukeutuvia kulttuuritekoja tämän maan kirjallisuushistoriassa. Jos minun pitäisi alkaa listata kirjoja, joita pelastaisin tulipalosta, olisi 20 tärkeimmän niteen joukosta 25% Niemisten kääntämiä teoksia.

Lukijaa saattaa ärsyttää se, kuinka vuodesta toiseen kehun vanhoja kiinalaisia ja japanilaisia vaeltajamunkkeja perustelematta sen kummemmin. Se on täysin ymmärrettävää, ärsyttää se minuakin. Ihmeellistä vanhojen erämaagubbejen ylistämistä. Näihinkin teoksiin pätee osaltaan impressionistinen (lue: surkea & adhd) muistini; erityisesti runokirjojen kohdalla muistan vain, että pidin tai en pitänyt. Toki sama pätee suureen osaan muustakin lukemastani, mutta toisilla tavoilla.

Runouden tai elegantin komposition kohdalla: on vaikea tuoda sivuilta isoja rakenteita mukanaan maailmaan, eikä se tavallaan kuulu asiaankaan. Jos katson maalausta, ei se kulje katsomisen jälkeen kanssani kuin vain tunteena; muut prosessit todentuvat ja aktivoituvat aina vain katseluhetkessä. Toisaalta jos palaan esimerkiksi muutamaa vuotta myöhemmin maalauksen äärelle, muistan sen (luultavasti) nähneeni, eikä se tunnu enää samassa määrin tuoreelta. Olen jopa saattanut tyhjentää sen täysin, vaikken saisikaan palautettua sitä mieleeni. Jokin minussa siis muistaa. Toisinaan mietin, miksi ylipäänsä luen kirjoja, jos ja kun muistini on tällainen. Kysymys on tietenkin typerä, koska on vain hetki, seuraava hetki ja taas uusi hetki.

Vastaavasti on ihmisiä, jotka muistavat lähes täydellisesti kaiken lukemansa. Tunnen muutamia heistä.

Vähän samoista syistä en kirjoita yleensä lukemistani uudemmista runoteoksista blogiini, koska en ensinkään muista niistä paljonkaan (paitsi että pidin tai en niinkään pitänyt), ellei teos ole kädessäni lähiluettavana. Koenkin runoteosten vaativan tarkempaa perehtymistä, ihan jo sen vuoksi, että tunnen keskimääräisen suomalaisen runoilijan henkilökohtaisesti. Niinpä, mikäli en esimerkiksi pitäisi jostain runoteoksesta X, koen jo henkilökohtaisista syistä, että minun pitää perustella ja alustaa kantani todella hyvin, olla läpinäkyvä ja historiallinen. Ja sellainen käy totisesti TYÖSTÄ. Vastaavasti en ole hyssyttely ja jees jees -dialektin ystävä, koska viime kädessä se johtaa ympäristökatastrofiin ja äärioikeiston nousuun. Namaste.

Toisaalta olen Poesian jäsen ja kustannustoimittaja, minkä vuoksi minun on vaikea sanoa, missä määrin olen tai en ole jäävi/ideologinen erinäisissä yhteyksissä. Hivenen samat syyt pätevät toki muutamiin prosaisteihinkin, mutta ”ongelma” ei ole niin laaja.

Toisaalta runoudessa pätevät (kuitenkin) hieman toisenlaiset dynamiikat ja lait; kun ei ole tarinaa, henkilöhahmoja tai ”löysää” leipätekstiä huippukohtien välissä, on lukeminen varsin erilaista kuin proosan tai tietokirjallisuuden tapauksessa. Esimerkiksi fraseerausta on paljon enemmän, mikäli sallitte kömpelön musiikkitermilainan. Tekosyyhän tämä(kin) viime kädessä on, mutta en ole (ainakaan vielä) kehittänyt samanlaista ”pienoisesseen shorthandia” runouden käsittelyyn. Mutta ehkä vielä joskus, jne.

Muinaisten japanilaisten ja kiinalaisten runoteosten tapauksessa annan ajan ja paikan luoman kuilun oikeuttaa niiden mainitsemisen listoillani!

 

Claire Weekes: Self-Help for Your Nerves
Hupsua: 60-luvulla ahdistusta, paniikkia ja depressio-oireita tunnuttiin tituleerattavan ”hermoromahduksena”, mutta oirekuvauksiltaan tohtori Weekesin läpileikkaus tuntuu varsin sattuvalta ja osuvalta vielä 50 vuotta myöhemmin.

Self-help -kirjallisuudelle (jos kohta tämä oli sellaista jo vuosikymmeniä ennen varsinaista ”buumia”) kuuluu tietenkin naureskella, mutta jos ja kun takana on vuosikymmenten mittainen kokemus käsiteltävän asian parissa, voi tuloksena olla oikeasti helpottavaa ja toivoa antavaa kirjallisuutta, kuten tässä tapauksessa. Myönnän tämän helppolukuisen ja pienen kirjan olleen yksi merkittävä tukipilari vaikean menneen kesän aikana.

Weekes oli 1900-luvun alkutahdeilla syntynyt australialainen lääkäri, jota pidetään yhtenä kognitiivisen terapian pioneereista. Sikäli en tiedä onko juuri kognitiivinen suuntauksena se omin juttuni, se kun on viime kädessä kuitenkin ”vain” melko käytännöllistä, mutta ainakin Weekesin kirjan verran suosittelisin sitä itse kullekin. Ns. perusjutut haltuun ennen kuin lähdetään HELVETILLISEN NEUROEETTERIN SYÖVERIIN!

 

Kathy Acker: Blood and Guts in High School
Luin tätä alkujaan eräänlaisena referenssiteoksena Luonteiden kuvituksia varten, kun tuumiskelimme sitä, kuinka kuvituksia kirjallisuudessa on käytetty tekstin ohessa. Lopulta annoin Jaakolle vapaat kädet ja lopputulos on fantastinen. End of advertisement.

Käytännössä Ackerin cut-up -kulttiklassikon (Burroughs oli Ackerin keskeinen vaikutin) sikäli mainiot kuvitukset ovat kuitenkin muusta tekstiä melko itsenäisiä kokonaisuuksiaan ja käsittääkseni osa niistä oli ollut esillä taidegallerioissa jne.

Itse kirja on synkkää tylytystä: 10-vuotias päähenkilö Janey ajautuu ahdingosta toiseen ja lopulta kuolemaan. Kirja alkaa siitä, kun Janey elää enemmän tai vähemmän insestisessä suhteessa omaan isäänsä, mutta lähtee omille teilleen, koska isän uusi tyttöystävä tulee mukaan kuvioon. Teoksen aikana Janey päätyy töihin leipomoon, jengiläiseksi, asumaan slummiin, prostituoiduksi ja lopulta seksiorjaksi Persiaan, jossa hän tapaa kirjailija Jean Genet’n, jonka kanssa joutuu vankilaan Alexandriassa. Kyllä, tämä on metafiktiota. Lopulta Jean kuolee syöpään, kuten lopulta myös Acker itse, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin.

Kerronnallinen laatu heittelee sisäänrakennetusti jo metodinsa vuoksi; proosaa, kuvitusta ja runoutta sekaisin, vaihtelevia narraatiotekniikoita ja cut-upia on vaikea hallita pidemmässä muodossa ilman, että lukuasennosta tempautuu ulos tämän tästä. Ehkä Ackerin teosta voisi kutsua myös punk- tai zine-estetiikaksi (Acker kirjoitti teoksen jo 1978, mutta julkaisu tapahtui vasta 1984): vaikutus syntyy pikemminkin affektien ja leikkausten, ei niinkään syventämisen tai paneutumisen kautta. Parhaimmillaan vapauttavaa ja nasevaa, heikoimmillaan hieman tylsää ja puuroutuvaa. Ehkä kulttijutut ovat aina sellaisia?

 

Michael Herr: Dispatches
Mennyt kesä oli säänsä puolesta minulle helvetti, enkä voi odottaa kuin kauhulla tulevia vuosia, mikäli säätilojen kehitys jatkuu tällaisenaan, ja miksei jatkuisi. Niinpä tuntui täysin luontevalta lukea tätä Vietnam-reportaasiklassikkoa puiston hellekuumuudessa maaten, kun ympärillä pörräsivät Nestle Rally Finlandin ralliautot, helikopterit ja hävittäjälentueet.

Herrin kirjasta on otettu yksityiskohtia/vaikutteita mm. Full Metal Jacketiin ja Apocalypse: Now:hun, minkä lisäksi raportit ja kuvaukset ääriolosuhteista ovat jo valmiiksi kiinnostavaa viljelysmaata kirjallisuudelle. Tietenkään sotakuvaajat ja -kirjeenvaihtajat eivät olleet niin tiiviisti ”in the Shit” kuin varsinaiset merijalkaväen sotilaat, jotka olivat Vietnamin kauheimpiin loukkoihin heitetty tykinruokaosasto, kun asiaa katsotaan usalaisten vinkkelistä. Mutta Herr liikkui nimenomaan merijalkaväen mukana ja oli mukana myös taistelutilanteissa.

Teoksessa on ripaus sitä gonzoa ja 60-70-lukulaista psykedeliaa, jollaiseen ei nykykirjallisuudessa enää törmää muutoin kuin retron kautta. Omassa mielessäni tämä yhdistyy osaksi villistä lännestä juontavaa southern gothicia (nähdäkseni tämä on se perinne, jonka vuoksi Deleuze nosti angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaiseksi suhteessa eurooppalaiseen, mutta se on oma kysymyksensä), vaikka kirjallisuushistoriallisesti tällainen väite olisi varmasti kyseenalainen. Mutta minua kiinnostaakin energia, ei määritelmien objektiivinen mitattavuus.

Joka tapauksessa kiinnostava ja vetävä kirja, jonka iskevyyttää toisinaan vaimentaa, toisinaan vahvistaa  kerronnan hivenen fragmentaarinen luonne: Herr oli milloin täällä, milloin tuolla, välillä kerrotaan yleisemmin sodan kehityksestä valtiollisella tasolla, välillä jostain tietystä pienestä nujakasta tai yksittäisten sotilaiden luonteenpiirteistä jne. Fragmentaarisuus vielä korostuu teoksen suhteellisen lyhyyden vuoksi (260 sivua). Ehkä tämä johtuu myös osittain siitä, että välillä Herr ei oikein osaa päättää, kirjoittaisiko mikro- vai makrotasolla, vaikka ilman muuta tässä on kyse nimenomaan silminnäkijätasosta. Polito-ekonomiset analyysit Vietnamista pitää hakea jostain muualta.

 

Gillian Flynn: Dark Places
Pidin varsin paljon Flynnin debyyttiromaanin pohjanneesta HBO:n Sharp Objects -minisarjasta; se on minun kirjoissani lähivuosien parasta rikosdraamaa, kuvakerrontaa ja äänisuunnittelua myöten. Samalla se on Amy Adamsin tour de force, jne.

Niinpä ajattelin että heck, luenpa yhden näistä Flynnin jännäreistä, näitähän myydään kuin leipää. Tulos on vähemmän yllättäen se, että valitsisin edelleen ja aina hyvin tehdyn tv-sarjan hyvin tehdyn jännityskirjan sijaan. Miksi? Koska kaikki se, mitä Flynn tekee ”psykologisen kerronnan” ja proosan tasolla voidaan tehdä paremmin ja ekonomisemmin audiovisuaalisesti (ekoLOGIA onkin sitten aivan toinen kysymys) väreillä, leikkauksilla, rytmityksellä, äänen ja musiikin käytöllä… Nimenomaan tarinankerrontaanhan kirjallisuus on nykyään mitä heikoin väline! Varsinkin jos ihmisten sisäiset maailmat ovat niin standardisoituja, kuin mitä ne keskimäärin kerronnassa tuntuvat olevan. Käytännön vastaanoton tasolla (siis omalla kohdallani) tämä hivenen perverssisti johtaa siihen, että koen aikaani hukattavan aina, kun viihdekirjailija kuvaa hahmojen sisäistä maailmaa. Se on hidasta, tylsää ja ilmiselvää.

Toisaalta Flynnin pitäisi olla tässä vieläpä varsin hyvä. Ehkä hän onkin. Hänen kirjansa menisivät lähes sellaisenaan kuvakäsikirjoituksesta; on sopivasti takaumia, on näkökulmakerrontaa. Kyllä nykyaikaisessa prestiisi-televisiotuotannossakin pitää olla ainakin kaksi eri aikatasoa ja jaksosta toiseen vaihtuvia näkökulmia (vrt. vaikkapa Netflixin uunituore, sinänsä loistava The Haunting of Hill House). Mutta jos ja kun itseensä vetäytynyttä päähenkilö ahdistaa ja masentaa, voitaisiin se kuvata nopealla kuvalla hänestä nuutumassa sohvallaan harmaassa ja ankeassa valossa menettämättä juuri mitään yhtään mistään psykologisesta syvyydestä juuri siksi, koska tilanne on niin yleisesti jaettavissa ja banaali.

Toki kirjan päähenkilö on Flynnille tyypillinen erityiskohtalo: kolmekymppinen nainen, jonka perheen (kaksi siskoa ja äiti) hänen oma isoveljensä murhasi (tai ei murhannut) raa’asti kun nainen oli vielä pikkulapsi. Sittemmin Flynn jalosti samaa erityishenkilökaavaa muuntelemalla läpimurtoteos Gone Girlinsä päähenkilön/antagonistin. Itse asiassa kirja on jopa kaltaiseni kosmisen nihilistin makuun melkoinen downer; niin sisäisesti kuin ulkoisestikaan kauniit hahmot loistavat poissaolollaan. Päähenkilö on ihmisraunio, hänen kohtaamansa ihmiset hylkiöitä tai friikkejä, eikä kukaan kirjan aikana varsinaisesti kasva tai kehity, vaikka jonkinlaista vapahdusta tai selkeyttä asioihin ehkä saadaankin.

Mutta kasvu ja kehitys ovat toisaalta juuri niitä Hollywood-kliseitä, joihin en itse usko, joten miksi vaadin niitä? Ehkä siksi, että niiden kautta kirjalle löytyisi jokin muukin syy, kuin pelkkä ankeusporno. Tässä saattaa olla jonkinlainen ”mieskatseeni” ongelma: olisinko kiinnostuneempi, jos pääpaino olisi vaikkapa okkultismissa ja sarjamurhaamisessa sen sijaan, että pääasialliset tehot revitään sosiaalisesti yhteiskuntaan, sukupuoleen ja perheeseen liittyvistä ongelmista, kuten nyt?

Hyvin kirjoitettu ja taustatutkittu kirja, mutta toisaalta kuka hyvänsä uuttera ja keskiluokkainen osaa kirjoittaa ja taustatutkia.

 

Steven Shaviro: The Universe of Things: On Speculative Realism
Ihan näpsäkkä yleisesitys spekulatiivisen realismin ja objective oriented ontologyn virtauksista ja usual suspectseista nimenomaan ontologisella tasolla. Käydään läpi Harman, Meillassoux, Brassier jne. Keskuskysymyksenä tietenkin spekulatiivisen realismin ajama non-korrelationismi; ”metafyysinen realismi” vs. jälki-kantilainen korrelationismi.

Siis suomeksi sanottuna spere-tyypit vastustavat yleistä antroposentristä näkemystä siitä, että ihminen on aina välittäjänä havainnossa, ts. että ulkopuolisesta maailmasta ei voi saada tietoa, joka ei olisi jo aina valmiiksi ihmisen havainnon muokkaamaa. Periaatteessa teos on hyvinkin perustavanlaatuista, lukiofilosofian (hyvässä mielessä!) mieleen tuovaa juuri siksi, koska ontologisia ehtoja harvemmin enää mietitään, ainakaan julkisessa keskustelussa. Aiheensa puolesta teos on siis SEKÄ tylsä ETTÄ erittäin kiinnostava, mikäli näin voi sanoa.

En edes esitä muistavani mitään edellistä tarkempaa luonnehdintaa, varsinkin kun aloitin kirjan jo toissakesänä ja viimeisen kolmanneksen luin yli vuoden tauon jälkeen tänä vuonna. Shaviro on aina Shaviro, eli herran oman ontologisen kulman saa estetiikan, Deleuzen ja Alfred North Whiteheadin kautta. Whitehead on itse asiassa eräänlainen ankkuri ja johtotähti muutenkin, sillä Shaviro on ollut kovasti whiteheadilainen ainakin koko 2000-luvun. Ei, en osaa selittää millainen filosofi Whitehead on, sillä vaikka olen kiinnostunut Shavirosta, en ole niinkään kiinnostunut Whiteheadista… Shaviro on tavallaan pop- ja estetiikkavälittäjäaine, joka nakertaa Whiteheadin ”kovaa” filosofiaa ja oksentaa sitä sitten makeana ja nautittavana mössönä suuhuni.