Siirry sisältöön

Kirjat 2019, osa 2: Komposiittikuva ja syitä sille, miksi en kirjoita pop-musiikista

19 huhtikuun, 2020

Evan Calder Williams: Shard Cinema
Yllättävänkin kiehtova hahmotelma siitä, mitä liikkuvalle kuvalle on on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Osin fragmentaarinen, osin lähimain ”poeettinen”; tekstuaaliselta dynamiikaltaan lähempänä sitä kevyt-deleuzelaista paisuttelua ja yli-innostusta, joka määrittää tiettyä akateemista diskurssia galleriapuhemaisuudellaan ja mannermaisella fabulaatiollaan 80-luvusta eteenpäin. Pahimmillaanhan tuollainen kieli on hirvittävää ja aivan sietämätöntä, mutta parhaimmillaan pystyy ylittämään lähtökohtansa tai selviytyy kuivin jaloin niistä huolimatta. Minun kirjoissani Shard Cinema iskostuu jälkimmäiseen, harvalukuiseen lajiin, joskin olen lukenut tällaista kamaa aika paljon (ja myös ihan sitä ehtaa Deleuzea), joten kapasiteettini suodattaa ylenpalttisesta mäskistä käyttökelpoisia hainmunahippusia on suolavedessä ja merituulessa karaistunut.

Mutta muotokieli sikseen: Williamsin kirjassa on paljon kiinnostavaa. Ehkä keskeisin (myös jokseenkin teoksen nimessä olennoituva) on Williamsin hahmotelma composite imagesta, komposiittikuvasta, siitä kompleksisesta ja rajaviivattomasta olennosta, joka muodostuu kuvauksen ja tuotannon, jälkituotannon, digitaalisten tehosteiden, animaation ja ”aineellisen” välitilassa, mutta jonka nykyelokuvia ja visuaalisia sisältöjä katsova ottaa annettuna perusmuotokielenä blockbustereista draamojen ja dokumenttien kautta YouTube-videoihin.

Sosioekonomisesti ajatus on tavallaan marxilais-brechtiläinen: liikkuvasta kuvasta on perattu alkuperäisyys minimiin, missä alkuperäisyys tarkoittaa sitä työtä ja niitä tuotannollisia suhteita, joiden myötä kuvat ovat syntyneet. Kärjistetysti: ”realistinkaan” dokumentti ei tee näitä suhteita näkyväksi, sillä tietty teknologia, tietty tuotantoketju (kameran ja tietokoneiden osien hankinnasta aina niiden valmistukseen tarvittavien mineraalien louhimiseen Afrikan kaivoksista) on aina jo painettu näkymättömiin.

Komposiittikuvan esteettisestä puolesta Williams sanoo paljonkin, mutta mieleeni on silti parhaiten jäänyt hahmotelma eräänlaisesta kipinöiden estetiikasta. CGI-vallankumouksen ja 3D-mallinnettujen videopelien mukanaan tuoma tarve pulskistaa digitaalinen, tyhjästä luotu maailma elämällä tai  jollain ”täyteydellä” on johtanut siihen huvittavaankin meemiin, jonka ottaa jo niin annettuna, ettei siihen osaa kiinnittää huomiota; nimittäin ilmassa leijuviin hiukkasiin, kipinöihin, usvaan, liekkien luomaan väristysefektiin, lehtiin, savuun yms., joilla yritetään luoda digitaaliseen, tyhjään tilaan ”elämän” tuntua. Lienee mahdotonta löytää esimerkiksi yhtäkään roolipelitraileria, jossa ei olisi niitä iänikuisia kipinöitä… Tietenkin klassisten kompositiomääritelmien mukaisesti hyvässä kuvassa on aina monensuuntaista liikettä monessa eri tasossa, mutta siitä ei varsinaisesti ole kysymys. Digitaalista hyperrealismia: luotu, digitaalinen maailma pitää täyttää kärjistäen ja ylitseampuvasti, että se ei tuntuisi niin kolkolta. Kuin esiintyjien lavameikit.

Kiinnittäkäähän huviksenne asiaan huomiota seuraavan kerran, kun pelaatte jotain videopeliä tai katsotte suuren budjetin toimintaseikkailutuotantoa.

Oma lukunsa on vielä se avantgardistisen kuvaestetiikan manifesti, jonka Williams tulee ohivuotona kirjoittaneeksi: mikä on tämä helvetillinen mimesiksen ja väsyttävän, tarinallisen realismin vaatimus, joka määrittää aivan kaikkea nykykuvaa, mikäli kaikkein huuruisin ja kokeilevin videotaide unohdetaan? Miksi lähdimme juuri tähän suuntaan?

Tämä saattaa olla huono ja ohiampuva analogia, mutta sanoisin silti, että mikäli Steven Shaviron loistavat (joskin myös osin aikansa lapsuksista kärsivät) Doom Patrols: A Theretical Fiction about Postmodernism tai uudempi, hivenen hillitympi Post-Cinematic Affect kolisevat, kannattanee vilkaista myös Shard Cinemaa.

 

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Vaikka kirjoitankin toisinaan edelleen levykritiikkejä, olen jo pitkään blogissani vältellyt pop-musiikista kirjoittamista, oikeastaan aina. En usko, että olisin voinut sanoa siitä mitään järkevää enää 25. ikävuoden jälkeen. Nuorena virtaa ja muokkautuu, sen jälkeen kivettyy. Ei ole mahdollista astua muihin virtoihin, vaan aina samaan. Jäljellä teoriaa ja teoriasta musiikin suhteen voi puhua lähinnä muusikkojen ja säveltäjien kanssa, eikä aina heidänkään. Sitä paitsi tiedän teoriasta liian vähän. Musiikin käyttää tavallaan puhki, sitten pitää löytää jotain muuta, kunnes voi taas palata musiikin pariin.

Luonnollisesti en tarkoita tätä yleisenä ja totalisoivana sääntönä, vaan kärjistän. Suon ja toivon, että myös 40-100-vuotiaat jatkavat pop-musiikista kirjoittamista. On täysin mahdollista pysytellä ajan ja maun hermolla vielä ”aikuisenakin”, mikäli aiheeseen perehtyy työnään ja intohimonaan; lähinnä ajattelen tässä pop-journalisteja, DJ-porukoita ja muita musiikkiteollisuuden ammattilaisia. Mutta sellainen lienee lopulta varsin marginaalista.

Pidättäytymiseni taustalla ajattelen lähinnä omaa ”kehitystäni”, jonka näen pikemminkin taantumisena: 2010-luvulla julkaistuista levyistä aika harva päätyisi enää aktiiviseen soittooni, vaikka ”objektiivisesti” myönnän niiden ansiot ja kuuntelen edelleen kunkin vuoden parhaina pidetyt levyt, myös pidän niistä.

Mutta en enää palaa niihin. Minulla ei tunnu olevan oikein muita syitä kuunnella niitä.

Tämä ei silti ole mikään manifesti tai boomer-tulostulo (vaikka mahdollisesti päätyy väkisinkin sellaista olemaan, koska kieli on ideloginen konstruktio) sen suhteen, että ”nykymusiikki on perseestä”.

Eihän niin ole. Itse asiassa olen ihmisenä, aikani hengen mukaisesti, muovautunut sellaiseen suuntaan, joka ei ylipäänsä anna minun keskittyneesti vain kuunnella. Mikäli kuuntelen levyjä, teen aina samalla myös jotain muuta. Useimmiten pelaan. Tai kirjoitan blogia, kuten nyt. En välttämättä edes haluaisi kuunnella, mutta tuntuu siltä, että niin on silti tehtävä, jotta käyttäisin aikani hyödyllisesti ja mahdollisimman täydesti. Tuntuu siltä, että mikään ei yksinään riitä siihen, että lopputulema olisi täysi, autonominen ja aikani väärti.

Niinpä hermostuneesti teen vähän kaikkea, mutta en mitään kunnolla.

Ja niin edelleen.

Tämä on tuttu litania ja valitusvirsi, koska se on zeitgeistin pääasiallinen perusmuoto. Mikäli olet siis vapaa velvotteista ja vastuusta.

Tietenkään mitään tuollaista ei ehdi tekemään tai kokemaan, jos on paskatöissä koko elämänsä.

Tietenkään mitään tuollaista ei ole edes mahdollista tehdä tai kokea, jos ei elä hyvinvointivaltiossa. Jne. Siitä ei ole kysymys.

Minä olen tehnyt ja kokenut.

Joka tapauksessa tämä kaikki lienee ohjannut minun jonkinlaisten komposiittien (yes, it is a callback!) suuntaan ja pariin, sellaisiin sommitelmiin, joissa on aina vähän kaikkea. Musiikin lisäksi myös kuvaa, kuvan lisäksi myös pelillisyyttä, pelillisyyden lisäksi myös teoriaa.

Käytännössä tämä on lähinnä kuluttavaa ja hermostunutta ylivireystilaa aiheuttavaa. Samalla yksittäiset teokset menettävät painovoimansa, kun niistä näkee suoraan lävitse.

Yhä useammin voin vain kurtistaa hämmentyneenä kulmiani, jos ja kun joku intoilee levyn x tai kirjan y äärellä.

Niinpä en kirjoita musiikista, sillä siitä kirjoittaminen on vielä paljon elokuvista kirjoittamista reduktionistisempaa. Pitää keksiä sanoja asioille, joita ei voi sanoin kuvailla, joten päädytään puhumaan lähinnä sosiaalisesta vaahdosta varsinaisen musiikin ympärillä.

Kirjallisuudella on enemmän käyttöliittymäpintaa, koska ajatellaan (sinänsä sympaattisesti ja kauniisti, joskin mielestäni melko naiivisti ja yltiöpäisen optimistisesti), että kirjallisuuden tapauksessa kyse on mielikuvituksesta ja jostain pohjattoman syvästä.

Niinhän ei ole: kirjallisuudessa on vain muutama silmänkäännöllinen taso enemmän.

Antakaa minulle anteeksi minun reduktionismini, sillä minä en tiedä mitä teen.

FKA Twigsin Magdalene on minun mielestäni loistava ja koskettava, taidokas; viime vuoden paras pop-levy.

Luultavasti en tule kuuntelemaan sitä elämäni aikana enää kuin muutaman kerran, jos sitäkään.

Miten voi silti olla mahdollista sanoa, että se loistava ja koskettava, taidoas; lähimain ”viiden tähden levy” ja silti samalla tiedostaa, ettei sillä ole minulle enää oikein minkäänlaista käyttöä?

Onko nostalgia todella niin tärkeä ainesosa?

Onko ikääntyminen tätä?

Onko tämä kehitystä? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Ei sillä, ettäkö kuuntelisin enää nuoruutenikaan suosikkeja muutamia hajabiisejä enempää, silloin tällöin. Kuuntelin toki Hippo Taatilan kirjaa lukiessani YUP:n tuotannon uudestaan lävitse, mutta en erityisemmin tuntenut enää mitään, vain haaleita muistoja menneisyydestäni (tai haaleita kylpyjä, reh reh, tietäjät tietää). Tunnen esimerkiksi Homo Sapiensin niin läpikotaisin, että voisin soittaa sen soinnulleen päässäni koska hyvänsä.

Onko sellainen enää varsinaisesti kokemista?

Elämistä se varmasti on, mutta myös ankerias saattaa elää akvaariossa, kiven takana maaten ja voimiaan säästellen, yli 80 vuotta.

Niinpä ”menneiden hyvien aikojen” kaipaaminen on minulle melko yhdentekevä asia, kunhan ensin tiedostan sen takana piilottelevan pelkomekanismin vanhenemisen suhteen. Mistä muustakaan voi olla kyse kuin defensseistä, jossain määrin affektiivisesta oman ikäryhmänsä kanssa yhteyteen hakeutumisesta?

Vaikka heillä kaikilla on meneillään jo toinen tai kolmas avioliitto, asuntolaina voittopuolisesti maksettuna, suuressa taulutelevisiossaan viihdepalveluja ja taloissaan yleisesti liian korkea, häpy- ja selkäalueen hikenä aktualisoituva keskilämpötila.

En usko tämän sikäli johtuvan ajan hengestä (ainakaan tyystin), vaan pikemminkin omasta ikääntymisestäni: pop-musiikki (tai musiikki ylipäätään) ei kiinnosta minua enää tarpeeksi, että kokisin oikeudekseni kirjoittaa siitä jotenkin ”kokoavasti”. Musiikki ei tunnu enää samalta. Kanye Westin My Dark Twisted Fantasy tai Kendrick Lamarin To Pimp a Butterfly ovat mielestäni likipitäen täydellisiä rap-albumeja, mutta en ole silti kuunnellut kumpaakaan edes kymmentä kertaa. Itse asiassa viisi lienee lähempänä.

Vastaavasti joskus kuudennella luokalla saatoin kuunnella YUP:n Homo Sapiensien tai CMX:n Rautakanteleen päivittäin monta kertaa, kansivihko kädessä, aina viikkojen ja kuukausien ajan. Sinänsä mainittavat artistit ovat samantekeviä, koska jos käänteisesti Kanye tai FKA Twigs olisivat olleet se kovin juttu minulle ala-asteella ja (hypoteettisena ja sinänsä tarkastelua kestämättömänä skenaariona) tehneet hommiaan jo silloin, olisin kuunnellut My Dark Twisted Fantasyn satoja ja satoja kertoja. Jne.

Mutta sellaista on aika, sellainen on ihminen.

Kirjoitan kyllä levykritiikejä edelleen, toisinaan, mutta niissä pystyy pitäytymään tietyssä kaavassa, hillittömän rajatun merkkimäärän puitteissa. Yhteiskunnallisten suhteiden aukikirjoittamista niiltä ei edellytetä. Oletetaan vain jokin universaali, objektiivinen maku ja annetaan tähtiä yhdestä viiteen tai numeroita yhdestä kymmeneen.

Tämä ei toisaalta ole myöskään kitinää tähti/numerojärjestelmän redukoitavasta vaikutuksesta, sillä itse asiassa tähti/numerojärjestelmät ovat varsin tarkkoja.

Nehän luovat muotosääntönsä ja rajansa, joita arvotettavat taidemuodot alkavat sitten noudattaa.

Ne mahdollistavat mutta myös tuottavat tasapäisyyden.

Mikä johtaa siihen, että on enää tasapäisyyttä. On enää kolmen ja neljän tähden levyjä, tai kirjoja jotka ovat ”ihan kivoja”.

En ole siinä määrin moralisti tai toisaalta en usko meillä olevan siinä määrin tietoa, että pystyisin sanomaan mitään puolesta tai vastaan, mitä arvosanajärjestelmään tulee.

Niin vain on, tavallaan.

Joka tapauksessa YUP oli lempikokoonpanojani ala-asteelta aina lukioaikoihin, joten siksi päädyin lukemaan tämän rock-elämäkerran. Itse asiassa törmäsin siihen vahingossa kirjastossa, en edes tiennyt sen olemassaolosta. Menneisyys se siellä kolkutteli ja päätin vastata kutsuun, joskin hieman vastentahtoisesti. Lisäksi kirjoittaja Hippo on ”tuttujen tuttu” ja tykkäsin haastattelupohjaisesta rakenteesta.

Itse asiassa kuivakka ja pelkistetty kysymys-vastaus on ainoa järkevä muoto, mitä tulee ihmisten haastatteluihin. Tietenkin kirjassa on muutakin, kontekstualisointia jne. ja se on tarpeellista, mutta pohjimmiltaan tarvitsisin vain kysymykset ja vastaukset.

Henkilökohtaisella nootilla jatkaakseni olen sisartrioni nuorin, kymmenkunta vuotta muita myöhemmin syntynyt, joten veljeni ollessa jo lukiossa aloin minä vasta saapua rock-ikään eli toiselle vuosikymmenelle. Niinpä kuuntelin niitä samoja bändejä, joita veljeni ikäiset, nykyään n. 45-vuotiaat nuorukaiset tahoillaan kuuntelivat. Iltapäivät ja illat vietin katsoen MTV:tä, joka vielä noihin aikoihin, siis 90-luvulla, näytti monipuolisesti eri genrejen musiikkivideoita aamusta iltaan. Teorian ja määritelmän mukaan olen siis Y-sukupolvelainen, mutta käytännössä kuulun X:ään.

”Sä kuuntelet vain noita kirjainbändejä”, kuten luokkani tytöistä se, johon olin kaikista toivottomimmin ihastunut, minulle kuudennella luokalla sanoi. Toinen kirjaibändi oli tietenkin CMX. Siitä näsäviisastelun määrästä, jonka Martikainen ja Yrjänä minuun esiteininä ja kaikkein pahimpaan yläasteaikaan iskostivat, kesti päästä pois parikymmentä vuotta. Musiikillisesti tuli luonnollisesti myriadi määrä muita kausia.

Silti olen yhä tällainen.

CMX lienee kestänyt aikaa YUP:tä paremmin, ainakin toistaiseksi. Tämä toisaalta johtunee siitä, että voimasointuvetoisempi, progressiivista perintöään hillitymmin annosteleva CMX sulanee YUP:n koukeroista satiiriklenkkausta paremmin, oli aika mikä hyvänsä. Lisäksi CMX on edelleen kasassa siinä, missä YUP:n lopettamisesta on jo reilu vuosikymmen.

”Ajan kestäminen” on tietenkin suhteellista, sillä minkäänlaista järkevää tai edes etäisesti objektiiviselta tuntuvaa suhdetta nuoruutensa lempibändeihin on täysin mahdoton muodostaa. Tietenkin voin kuunnella Toppatakkeja ja Toledon terästä tai Homo Sapiensin uudelleen vuonna 2020 ja ajatella, että eihän nykyään mikään tai kukaan pääse edes lähelle, mutta kuka tai mikä silloin varsinaisesti puhuu tai arvottaa? Ei ainakaan mikään sellainen voima, jonka sanomisista olisi mitään yleishyöllistä iloa kellekään.

Joka tapauksessa Hippo Taatilan varsin mainiosti toteuttama haastatteluelämäkerta kävi nostalgiatripistä, mutta myös oman elämäni suhteuttamisesta 90-lukulaisiin vaihtoehtokulttuurin ilmentymiin. Samalla teos tulee bändin suulla kirjanneeksi ylös sen murtumakohdan, jossa vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa levymyynti ja varsinkin pienemmät levy-yhtiöt alkoivat ottaa sen verran rankasti osumaa ja ylipäänsä studioaika kallistua sellaisiin mittoihin, ettei taloudellis-aineellisten resurssien puolesta 90-lukulainen ”omaleimaisin suomirockin kultakausi” voinut enää samassa mittakaavassa jatkua. Tietenkin musiikki on jatkunut ja artistit löytäneet uusia keinoja saavuttaa yleisönsä jne., mutta YUP:n(kin) tapauksessa puhuttiin kuitenkin kymmenien tuhansien aineellisten levykappaleiden kultalevymyynnistä.

Itse en varsinaisesti tuohon aikaan kaipaa, sillä nautin nykyisestä keikkakulttuurista ja toisaalta DIY-pohjaisesta aluskasvustosta paljonkin. Pop sosiaalisena ja silloin tällöin keikoilla ja festivaaleilla aktualisoituvana sfäärinä on minulle täysin riittävä, vaikka levyt ovat inflaation kokeneetkin. Jne.

Kannattaako Helppoa muisteltavaa lukea, mikäli YUP ei merkitse sinulle mitään? En todellakaan tiedä.

27.3. – 14.4.2019, Aronpuron Kääntäjän floppia lukiessa

23 maaliskuun, 2020

”Joka päivä syöminen ja nukkuminen ei ikävystytä meitä, sillä nälkä syntyy uudelleen, ja unisuus; jos niin ei olisi, ikävystyisimme.”    -Blaise Pascal

Ei pidä kohdallani paikkaansa. Nälkä syntyy kyllä uudelleen, mutta olen aina jo valmiiksi ikävystynyt syömiseen.

Scott Walker on kuollut. Keith Flintin kuolisnyy oli itsemurha hirttäytymällä.

Niska raksuu päivä päivältä enemmän. Eilen kirjoitin jonkin novellin. Luen Aronpuron Kääntäjän floppia, se on kovin hieno. Illalla käyn Vakiopaineessa kuuntelemassa Eetu Vireniä.

Raha on valta- ja voimasuhde, ei vaihdon väline. Raha on merkki, jonka merkitys on sen käyttö.

”Länsimaissa ihmisestä on tullut tunnustava eläin.”    -Michel Foucault

Totta terapian valossa. Perinne juontanee synnintuntoon, joka on kontrollin prototaste. Mutta mitä oli ennen kristittyjä?

Keith Flint hirtti itsensä, koska hänen mielessään oli ovi ja oven takana pimeä huone, jota hän ei voinut näyttää kellekään.

Ihmisellä on banaali halu repiä ja alistaa lähimmäisensä, minkä tunnustamisen mahdottomuus likaa hänet. On ikäänkuin asioita, joiden ääneen sanominen on kestämätöntä. Huoneesta ei siten ole ilmiselvää tietä ulos. Viime kädessä muut eivät ole ymmärtäväisiä ja hyväksyviä, sillä pimeyden hyväksyminen tai kohtaaminen tartuttaa myös heidät, turmelee heidät. Positiivisuuden kulttuuri on tämä estojen kulttuuri, joka synnyttää entistä rajumpia hirviöitä.

Libanoninseetripuusta rakennettiin Salomon temppelin seinät ja katto, mutta ei lattiaa.

Alvar Aallon suunnitteleman kahvila Belvederen ulkopuolella roskamedian ja kaksinaamaisen kulttuurin häpäisemä ja runtelema Touko Aalto tekee vaalityötä.

Elimistö on optimistinen, mutta ajankierto moraalin ulkopuolellla.

Tunnustuksista kirjoitamme kirjoja.

Ja ennen kaikkea luemme.

Temppelin pihamaalla oli vaskimeri, jota kannatteli kaksitoista häränkuvaa, polttouhrialttari ja kymmenen pientä vaskiallasta, joissa huuhdottiin polttouhrit.

Maaliskuun aurinko, älä minua hylkää.

Lotta Näkyvä. Vappu Pimiä.

Vielä pitäisi olla hyönteisvaalitkin.

’And this also,’ said Marlow suddenly, ’has been one of the dark places of the eart.’

Pimeys on näkyvän valon puutetta.

Taivas on avaruus sellaisena kuin se maasta näkyy.

Tai metodi.

Sadanta.

Pisoaari-kontra-pytty -filosofia.

Vuorilta puiseen kattoon lankeava sade.

Tarkovskin sade.

Kaste on sääilmiö,
tai kristillinen riitti.

Keiden kanssa voi uskossa Kristukseen oleva syödä?

Entä ensinnä tyystin uskoton?

Julkiset käymälät.

Baby boomerit vs. nuoret, ympäristötietoiset hermoheikot.

Latriinin barbaria.

Juottokaukalosta juova, kiiltävä hevonen.

Irstaasti loriseva sade.

Pakastava käymälä +2 x lämpöistuin.

Hämmästyttävä ”peppusieni”.

Tersorium.

Xylospongium.

”Runouttahan voisi alkaa painaa WC-rullien arkeille.”

Huvia ja hyötyä, mutta nopealla, puhdistavalla liikkeellä.

Platon (tai Sokrates) kehitti dialektiikan, Nietzsche osoitti sen ongelmat ja halveksi sitä, meidän vastuullamme on tulkita miten tahdomme ja antaa maailman palaa.

Tarpeitamme varten.

Nykyisenkaltainen paperirulla kehitettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä.

Villa, hamppu, rätit, puulastut, heinä, hiekka, sammalet, maissi, kivet ja simpukankuoret.

Käymälähygienian välineitä.

Watt imeskeli kiviä ja siirteli niitä taskuista toiseen tarkoitusta varten kehittämänsä systeemin mukaisesti.

Itse asiassa niin teki Molloy.

Lukija ei tiedä, kuoleeko Malone lopulta, sillä ei ole koskaan päässyt kirjassa niin pitkälle.

Malone kuolee siis ikuisesti.

Olen saanut joitain juoksevia asioita hoidettua.

Rauhallinen aika on ohi, kesä lähestyy, nyt pitää sietää litinää ja lorinaa, lintujen ulvontaa ja auringon pölyistä sotkua.

Auringonrihkamaa.

Lukijalta katosi muutama vuosi sitten puoli vuotta, sillä hän hukkasi päiväkirjansa.

Muutamaa päivää myömmin Mauno Koivisto kuoli.

Päiväkirja löytyi lopulta pakastimesta.

Lopulta löysin hänet Kympin edestä, viinipullo kädessään.

Pastissin käsite on peräisin italialaisesta keittiöstä, jossa pasticcio on lampaan- tai naudanlihalla, vihanneksilla sekä muilla saatavilla olevilla aineksilla täytetty piiras.

Hänen huulensa olivat punervilla tahroilla.

Neljäs ulottuvuus elokuvassa.

Montale.

Jump cut, :wumpscut:

Bavaria.

Sininen siirtyy pimeään. Pimeä liikkuu mihin liikkuu. Siirtyy keltaista, joka heijastuu valkeasta. Pimeä siirtyy siniseen. Sininen liikkuu mihin liikkuu, heijastuu. Pimeässä valkea on ensin piste, sitten kaikkialla.

Nukun liian pitkään, mutta en välttämättä tarkoita praksista.

”Käy myymälässä, myy käymälässä.”

Tässä on melko ruma kansi, lukija ajattelee.

Auki on, tavaraa on.

Brexit siirtyy, nautinto siirtyy.

Ikuisesti lykätty, ikuisesti lytätty.

”Jos syön omenaa nälkä siirtyy; tai jos näen miten neliö katoaa ennen kuin neliö ilmestyy, se on maailmankatsomus.”

Mykologia on terminologia.

Sänkyepisodi. Olen kasannut sänkyni tukijalan molemmin puolin kirjoja.

Vuori ei laskeudu vuorelta, mutta vuoret ja puut ovat vuoria ja puita jälleen, joskaan.

Holodomor. Armantrout. Ramadan. Harmageddon. Harmattan. Cimmeria. Hamartia.

Lapsuuteni puhelinnumeroita:

642940: koti

642552: Jari?

642743: ??

642096: ??

Siellä missä on kuolemaa ei myöskään ole kärsimystä.

Nollas.

Laskemisesta on näin [nollan käyttöönoton vuoksi] tullut suurten ihmisjoukkojen opittavissa oleva taito.

Ouden. Omikron. Zephirum. Cipher. Zero.

’Tyhjykkä’, ehdotti Lönnröt vuonna 1839.

oll korrect, Martin Van Burenin presidentinvaalikampanja 1840.

”o. k.”, vuodelta 1839.

Out of Kash, Orfully Konfused, Often Kontradicts.

Ola Kala.

och aye

au quai

aux cayes

0 kuollutta

maailman levinnein sana.

Nollalla ei ole merkintätapaa roomalaisissa numeroissa.

ne ullus

”Hyvä on olla, kun on nolla. Hyvästi. T. Masa.”   -Masa Niemen itsemurhaviesti

Elämä oli yhtämittaista teatteria, pelleilyä, taikatemppuja, akrobatiaa ja kaatuilua, sananlaskuja ja tietokilpailuja.

Lukija sai eilen isänsä tekemän kukon, jossa oli ahventa, porsasta ja hieman pekonia.

Sekä leipää että kalaa, vielä vettäkin.

Kun soturi sitten lopulta löysi helmensä vuosituhansien etsinnän jälkeen, hän tajusi vain, että se oli roikkunut hänen otsallaan koko ajan. Sen löytäminen ei liittynyt millään tavoin hänen uurastukseensa löytää se muualta.

Kyse ei missään nimessä ole ns. tyhjästä puheesta.

Niemeä vaivasi voimakas esiintymisjännitys.

Turha puhua käännöksestä: tulen aina juoksemaan mutkiin.

Aikakauden ilmaiseminen ei lopulta merkitse minulle mitään.

Se on vain muotoprobleemi.

Aukottoman portin probleemi.

Tietoverkon sanakirjat helpottavat harhailua entisestään, lukija miettii.

Poistavatko nopeus ja helppous jotain olennaista?

Niin sanottu valaistuminen on välitöntä, ajatonta.

Onhan valon nopeus suurin.

En totisesti saavuttanut mitään perinopohjaisella, täydellisellä valaistumisella, Buddha sanoi.

C. G. Jungin ei onnistunut matkustaa Roomaan, mutta lukija on käynyt siellä useammankin kerran.

Vuonna 2019 voitaneen jo perustellusti sanoa, että kaikki tiet vievät pois Roomasta.

Possujuna. Maitolaituri. Kukonhiekka.

Kiveä sisältävä leipä. Kultarahoja sisältävä kakku.

Kana on munan keino (kenno?) tehdä lisää munia.

British Museumin pääkerroksen käyämälätiloihin viettävässä portaikossa haisee virtsa tavalla, jossa ei ole hajuakaan erosta.

Kahvilan auringonkiilassa istuu nainen, jonka hengityksen kuulee usean pöydän päähän.

Positiivisuus muuttuu aggressiivisuudeksi. Aggressiivisuus ahdistukseksi. Ahdistus vihaksi. Viha iloksi.

Koska Hesarin viimeinen gallup ennen vaaleja tulee?

Äärimmäinen tieto.

Eskatos logos.

Lahjaton, jo vuosikymmenien ajan päivittäin kirjoittanut kirjailija.

Huumori on kanssakäymisen muodoista väkivaltaisin.

Ehkä jatkan kirjoittamista koska en osaa lukea.

Alkoi mystisesti vituttaa kun yliopiston kirjaston edustalla katselin niitä puita, jotka eilen lakkasivat olemasta.

Nukuin kylmästi hikoillen, niin kuin aina kesällä.

”Edetään hankkeemme umpihankeen.” Kirjoittajan juottolassa kuulemaa.

Liike on ainoa staattinen, lopullinen, pysyvä ja varma asia.    -Tinguely

Jos ihminen ei pysty suunnistamaan minkään maamerkin, auringon tai kuunvalon perusteella, hän ryhtyy väistämättä ennen pitkää kävelemään ympyrää.

Kirjallisuus on käytettyä tekstiä.

Lukemansa ajatukset käyttää vain kahdesti, mutta kirjoittamansa kolmesti.

Syvänkö, merenpintaa alempana oleva alue, sisältää kysymyksen.

Jos kiellettään dualismi, kielletäänkö dialektiikka?

Miksi Bodhi-Dharma lähti Itään?

He räpistelivät käsiään ja poistuivat paikalta.

Icchantika.

Enlightened Beiges.

Aikalaisuudesta jää aina paitsi.

Todellisuuden ratkaisemattomat vastakohdat ilmenevät taideteorioissa muodon ongelmina. Adorno.

Adornment; an ornament.

Ainoastaan diltetantit sijoittavat kaiken taiteessa olevan tiedostamattomaan. Heidän puhtaimmatkin tunteensa toistavat perinteisiä kliseitä.

Suomalaiset kieltävät lähestyvän katastrofin.

Viiniköynnöksien rankoja polttamalla saatua hiiltä.

Persoonaton kuolema.

”Kant repäisi taiteen irti siitä ahnaasta moukkamaisuudesta, joka aina haluaa kosketella ja maistella.”

Huomaamme häviämiset, mutta vähentymistä emme näe.

Myös he, jotka eivät ole olemassa, kuolevat.

Kuollut soitin, pianon ruumis.

Lapsuus on muinainen.

Muistakaa, että tähän aikaan vuodesta kaikki ei ole vihreää.

”Porvari haluaa elämän olevan askeettista ja taiteen runsasta; toisin päin olisi parempi.”

”Vaikka taideteoksen aistimellinen vetovoima tuo sen lähelle kuluttajaa, vieraantuu se kuluttajasta hänelle kuuluvana tavarana, jonka menettämistä jatkuvasti pelätään. Väärä suhtautuminen taiteeseen on sukua omaisuuden menettämisen pelolle. Fetisistisellä käsityksellä taideteoksesta jonakin, joka voidaan omistaa mutta myös reflektion avulla tuhota, on tarkka vastine käytettävissä olevana omaisuutena psykologisessa minän taloudessa.”      -Adorno

 

15.4.2019

Persut menestyvät vaaleissa. Gene Wolfe kuoli. Notre Dame palaa.

Aurinkopäiväkirja

19 maaliskuun, 2020

Koronalogi. Kronologi.
Rakkautta kaloreiden aikaan.
Uuden auringon kirja.
Kuolevan auringon valtapiiri.
Aurinkotervehdys. Uusi kuu.

 

En ole karanteenissa, mutta ketjun rikkomisen tulisi olla jokaisen ihmisen prioriteettilistan ensimmäisellä sijalla, jos siihen on suinkin edellytykset. Asia erikseen ovat ihmiset, joiden on pakko käydä töissä ja kulkea. Heistä on syytä olla huolissaan, mutta oman toimintakykyni ja elämänhaluni menettäminen heidän vuokseen ei ole järkevää.

Tietenkään sille ei mahda mitään, mikäli ihmiset eivät ylipäänsä seuraa uutisointia tai säädöksiä ja jättävät piittaamatta ohjeistuksesta, vaikka heidän ei olisi pakko käydä yhtään missään. Sitäkin on demokratia, tai uskon loppuminen demokratiaan, niin hyvässä kuin pahassa. Älyllinen laiskuus ja kiinnostuksen puute ovat omissa kirjoissani vakavia haittoja (itse asiassa vakavimpia mahdollisia haittoja), mutta se ei sinänsä ole tärkeää, tämä ei ole mitään opetusta ja lainsäädäntöä vaan blogiteksti.

Olen kuullut koomikkojen kirjoittamattomasta säännöstä, joka kuuluu suunnilleen näin: ”Kirjoittaessasi uutta materiaalia hylkää aina ensimmäisenä mieleesi tuleva vitsi, sekä vielä vähintään pari seuraavaa vitsiä. Ne ovat ilmeisiä vitsejä, jotka tulevat kaikilla mieleen.”

Nähdäkseni samaa ajatusta voisin soveltaa, hieman muokattuna, omaan käytökseeni pandemian aikana. Kyse kun ei ole ensisijaisesti ole minun terveydestäni, ei välttämättä edes läheisteni terveydestä, vaan kokonaisesta terveydenhuollollisesta infrastruktuurista (taloudesta jne. puhumattakaan). Toisin sanoen yhdestä ajattelemattomasta solusta kärsii koko yhteiskuntaruumis, jos ja kun kapasiteetti ylittyy ja kaikkia sairaita ei pystytä hoitamaan.  Tähän liittyen huomio äskeiseltä kauppareissultani: kaduilla tuntuisi silti edelleen liikkuvan valtaosin eläkeläisiä. En ole varma, mitä kohtaa ”karanteenia vastaavista olosuhteista” he eivät ole ymmärtäneet. Toisaalta 20 vuoden päivittäisen kaupunkiflooran ja -faunan tutkimukseni perusteella luulen, että suuri osa noista ihmisistä on vähäosaisia, yksinäisiä vanhuksia, mutta siltikin.

Kyse on ketjusta.

Ystäväni sanoi ennustavansa ulkonaliikkumiskieltoa ensi viikolle. Alan vähitellen taipua hänen kannalleen.

Analogiana voi ajatella tulvaporttia; veden päästämistä vähitellen sisään, jotta se ehtii imeytyä, löytää paikkansa, virrata eteenpäin sen sijaan, että koko vesistö tulvisi ja huuhtoisi ympäristön maa-aineksen, rakennukset ja aluskasviston mukanaan.

Niinpä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus ”minä voin hyvin, ei minulla ole mitään hätää, rikon siis karanteenilakia” tulee hylätä, kysymys kun ei ole siitä, miten minä voin, vaan siitä miten minä olen osanen suuressa pelissä, jossa etenevä virus tartuttaa sitä enemmän ihmisiä, mitä enemmän sillä on siihen työkaluja ja välikappaleita, eli meitä: ihmisiä.

Minun tulee poistaa itseni tuosta pelistä kykyjeni mukaan, mahdollisimman tehokkaasti.

Metafyysisesti ei ole mitään, mistä jäisin paitsi.

Ei ole mitään, minkä vuoksi pitäisi tuntea itsensä jälkikäteen tyhmäksi tai ylireagoineeksi.

Ainoastaan historia on meidät tuomitseva, jos niikseen. Olemme joka tapauksessa ylireagoineet yhdessä.

Tietenkin se, mitä taloudessa, politiikassa jne. tapahtuu on oma kysymyksensä. Talouskriisi on suurin sitten 2008 pörssiromahduksen ja se tulee jatkuvasti vain kasvamaan. Pienyrittäjiin, freelancereihin, nollatuntilaisiin jne. tämä iskee todella kovaa. Pankkien ja valtioiden ostovakautustoimet tuskin korjaavat taloutta sinänsä, eihän 10 vuoden takaisesta kuplastakaan ole toivuttu vielä. Kapitalismin, totalitarismin, solidaarisuuden ja ilmaston kannalta seuraukset ovat potentiaalisesti huimia niin hyvässä kuin pahassa, mutta se on toinen kielipeli.

Se, mitä minä nyt ajattelen on Pascalin vaaka, muokattuna. On yksinkertaisesti yksityishenkilönä pelillisesti parempi ottaa riskit tosissaan kuin olla ottamatta. ”Voiton odotusarvo (ihmiskunnan ja infrastruktuurin selviytyminen mahdollisimman suurilta osin), joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri”.

THL ilmoitti juuri, että heidän arvionsa mukaan epidemia Suomessa kestää puoli vuotta ja 42 prosenttia saa tartunnan.

Luku on yllättävänkin pieni. Toki ilman rajoitteita luku olisi 65%. Yleinen kuolleisuusprosentti on WHO:n mukaan 3,4%, luultavasti se tulee olemaan Suomessa pienempi.

En silti viitsi laskea, kuinka monta kuollutta on jo yksi prosentti 42 prosentista. Laskin silti. 23 650 kuollutta.

 

*

Check my privilege. Olen kirjailija, työskentelen kotoani, enkä kärsi siitä, jos en pääse harmaaseen suomalaiseen taajamaan. Itse asiassa olen harjoittanut itseäni tähän tilanteeseen koko elämäni ajan.

Myönnän ajattelevani koko pandemiaa suurena pelinä. En tarkoita tätä vähättelevänä eleenä, ovathan pelit eri muodoissaan minulle elämän suola (esimerkiksi pääosa elämän ilmiöistä kapitalismissa on nollasummapelejä), mutta tiedän useiden ihmisten myös ymmärtävän pelit jonakin ”leikkinä” tai merkkinä siitä, ettei ota jotain asiaa vakavasti.

Vakavia asioita kun ovat työnteko, raha ja läheiset, nuo olohousuihinsa työpäivän jälkeen iltaisin piereskelevän nykyihmisen koti, uskonto ja isänmaa. Pieruhousut minullakin on.

Myönnän, että olen elänyt tätä poikkeustilaa jo viimeiset 20 vuotta. En tiedä johtuuko se ylenpalttisesta asioiden älyllistämisestäni, ”herkkyydestäni” (joka on ihan kiva juttu kirjailijan ammatissa, mutta käytännössä tarkoittaa lähinnä ahdistustiloja ja paniikkikohtauksia) vaiko luonneviasta, mutta varsinaisesti pandemia ja poikkeustila eivät ole ainakaan vielä muuttaneet mitään maailmankatsomuksessani. Kaikki on kytenyt hiljaisella hiilloksella, jatkuvasti.

Maailmanloppu ei ole tulossa, vaan ollut meneillään jo pitkään. Pandemia ja poikkeusolot vain alleviivaavat sitä. En halua lietsoa mitään ”mentaliteettia”, ainoastaan huomauttaa seikasta, jonka itse näen tosiasiana.

Näiden poikkeusolojen olisi pitänyt olla voimassa ilmastokatastrofin vuoksi jo useamman vuoden.

Se on se oikea katastrofi. Korona vain koskettaa juuri meitä läheisemmin (koska kuoleman uhka on välittömämpi, minkä lisäksi hallitukset oikeasti tekevät jotain) ja tuntuu siksi isommalta jutulta. Ihminen on emotionaalinen olento ja tämä on täysin ymmärrettävää. Siltikin.

Siltikin.

Tietenkin yritän myös hoitaa itseäni sopivammaksi kapitalistiseen subjektitalousyhteiskuntaan (käyn terapiassa, joogaan, jne.), ettei kukaan tule mussuttamaan. Yritän jatkaa kirjojen kirjoittamista, vaikka kriisihetkellä sellainen tuntuukin hivenen hupsulta puuhalta.

Toisaalta ilman kirjallisuutta, kulttuuria, taidetta ja tiedettä ihmiskunnalla ei ole muistia. Pidemmän hännän työskentelyn hedelmien korjaamisen aika tulee vielä.

Samalla yhteiskunnassa herännyt solidaarisuus on mitä raikkainta. Näen dynamiikan lähes menetelmällisenä rajoitteena: ota ihmisiltä asioita pois ja he alkavat heti käyttää mielikuvitustaan, palauttaa arvoa käytöstä poistuneille meemeille, kuten vaikkapa yhdessäololle, solidaarisuudelle ja toisesta välittämiselle… Luoja tietää tulisiko se perustulokin sieltä, vai vieläkö joku tollo jaksaa ulista jostain vapaiden markkinoiden ihanuudesta ja yrittäjyyden vastuullisuudesta. Luultavasti.

Helvetti on toisten ihmisten luonneviat ja pohjaton usko monetaariseen systeemiin.

Tietenkin tällä kaikella on nurja kääntöpuolensa. Minä pystyn elämään näin (ja itse asiassa jopa jossain määrin haluan elää näin), mutta samalla lukemattomat ihmiset menettävät töitään, joutuvat jäämään koteihinsa (joissa eivät välttämättä haluaisi esim. perheväkivallan tai tilanpuutteen vuoksi olla), kärsivät yksinäisyydestä, kehonsa liikkumattomuudesta, mökkihöperöydestä, kaikista kuviteltavissa olevista ruoskaniskuista, joista pienin peikko ei totisesti tule olemaan mielenterveys näinä vaikeina aikoina…

 

2010-luvun top 10 elokuvat

15 maaliskuun, 2020

Kuva-blogi listasi leffabloggaajien mielestä 2010-luvun parhaita elokuvia, liitän omani perusteluineen tähän. Koko artikkelin voi lukea täältä.

 

Turin Horse (Béla Tarr) – Tekijätrio Béla Tarr, apuohjaaja/leikkaaja Ágnes Hranitzky ja kirjailija/käsikirjoittaja László Krasznahorkai ovat edustanut minulle jonkinlaista eurooppalaisen modernin taiteen loppua, niin elokuvan kuin romaaninkin puolella. Tämä ei ole sinänsä surkuteltava asia, vaan pikemminkin tietyn kehityskulun päätepiste, niin hyvässä kuin huonossakin. Turin Horse on fiktiivinen ehdotelma siitä, mitä tapahtui hevoselle, jonka kaulaan Nietzsche kapsahti ennen järkensä menettämistä Torinossa 1889. Tarrin viimeinen elokuva on antiluomiskertomus, joka loppuu pimeyteen. Tässä ole jäljellä enää rahtuakaan Tarrille tyypillisestä mustasta huumorista.

 

Call Me By Your Name (Luda Guadagnino) – On paljon seikkoja jotka sotivat CMbYN:n listaamista vastaan, päällimmäisenä elokuvan etuoikeutetun sivistyneistön eksoottis-nostalgisoiva (ja historiallisesti kyseenalainen) eetos, mutta siltikin sen katsominen tuntui harvinaisen vaikuttavalta ja ihanalta. Kysyttäessä viime vuosien elokuvista se tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Muistan katsomossa jopa ajatelleeni sen palauttaneen uskoani elokuvataiteeseen, kaikista elokuvahistoriallisista silmäniskuista ja nostalgiasta huolimatta. Vaiko juuri niiden takia? Guadagnino tekninen mestaruus on tässä täydellisessä balanssissa ensirakkauden emotionaalisen kuvauksen kanssa. Kuin huipputekninen Rohmer. Schubartin esittämän isän loppumonologi on syvän inhimillinen jo sellaisella tasolla, joka saa minutkin liikuttumaan.

 

Melancholia (Lars von Trier) – Tavallaan placeholder-elokuva Trierin uudelle ”kukoistuskaudelle” ja samalla sille julkisen sekoilun auringonlaskulle, joka siitä alkoi. Mulkkuus on tietyssä mielessä totaalista ja tuotannon lävistävää, mutta juuri tuon totaalisuuden vuoksi Trieriä on mahdoton olla ihailematta. Toisaalta Trierin elokuvaksi juuri Melancholia on yllättävän neutraali ja ”puhdas”. Ahdistushäiriöisen näkökulmasta Melancholiassa on edelleen, omaan subjektiiviseen makuuni, elokuvahistorian osuvin kuvaus eräästä paniikkikohtauksen ja masennuksen muodosta. Tarkoitan Kirsten Dunstin henkilöhahmoa ja kohtausta hääjuhlissa. Se on mitä mimeettisin; elämäni aikana minusta on tuntunut vuosikausia siltä. Pidän kovasti myös ajatuksesta, että maailman loppumisen hetkellä ahdistunut ei ole enää ahdistunut, masentunut ei ole enää masentunut, mutta normaali vaipuu pakokauhuun. Olemuksellisesti se tuntuu todelta, tietenkin: pelko suuntautuu aina kohti tulevaa, peilaamalla mennyt tulevaan. Mutta jos tulevaa ei enää ole, mitä voisi enää pelätä? Vuonna 2020 tuo ”planetaarisen itsemurhan” ajatus resonoi vielä aiempaakin enemmän.

 

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson) – Objektiiviselta kantilta ehkä yllättävin valinta Andersonin elokuvista (Phantom Thread putosi listaltani karvan erotuksella), mutta pidän Inherent Vicestä niin paljon juuri siksi, että siinä Anderson jättää hetkeksi Orson Wellesin suurmieslarppaamisensa ja on leikkimielisimmillään, silkan nautinnon vietävissä. Elokuvassahan ei ole varsinaisesti mitään järkeä, onhan Pynchonin romaanikin satiirinen noir-fiktion trooppien ylikellotus, joka tuo hippiaatteen, vastakulttuurin ja huumeiden nousun, sekä 70-lukulaisen paranoian ja salaliittoteoriat kovaksi keitetyn dekkarin konventioon pitäen samalla huolen siitä, että chandlerilaisia perinteitä kunnioittaen juonikaan ei ole kaikista vedenpitävin. Parhaat tehot leffasta saakin irti lukemalla sen rinnalla Pynchonin romaanin, jonka yllättävänkin uskollinen sovitus elokuva on (johtuen pitkälti Andersonin Pynchon-fanituksesta). Samalla juonen vaikeaselkoisuus avautuu oikeanlaiseen uomaansa ja elokuvan pariin voi palata aina uudestaan. Kirjana se on ehdottomasti Pynchonin keveimpiä. Itselleni leffaversio on eräänlainen 2000-luvun ”Big Lebowski”. Joaquin Phoenixin mestaroima päähenkilö Doc Sportello on sekoitus lusmua happopäätä ja ammattinsa osaavaa vanhan liiton miestä, joka tuntuu onnistuvan tehtävässään toisaalta tuurin, toisaalta suurten, näkymättömien rattaiden määrittelemien liikeurien vuoksi. Täynnä outoja ja loistavia pikkurooleja.

 

Cemetery of Splendor (Apitchatpong Weerasethakul) – En muista tästä käytännössä mitään, kuten en muistakaan Weerasethakulin elokuvista. Rakastan niitä kaikkia. Andrei Tarkovskin, Béla Tarrin, Hou Hsiao-Hsien ja Theó Angelópouloksen jalanjäljissä seurannut ”contemplative cinema” oli 2000-luvun alun elokuvataiteen muotivirtauksia, jonka kenties keskeisimmäksi uudeksi tekijäksi liitän juuri Weerasethakulin. Cemetery of Splendor ei ole ehkä niin kuuluisa ja palkittu kuin muut W:n elokuvat, mutta minä pidin siitä eniten, ehkä siksi koska se tuli ”vasta” 2015, kun olin taas ehtinyt vähän menettää toivoani taidemuodon suhteen, jne. Unohdus elokuvien yhteydessä ei ole negatiivinen vaan autuas asia; sehän vain kertoo siitä, miten vähän mitään tarinallista ja banaalin manipulatiivista niissä on. Muistaako omat rukouksensa?

 

A Portrait of a Lady on Fire (Céline Sciamma) – Tässä saattaa olla mukana hivenen uutuudenviehätystä koska elokuva on vielä niin tuoreena muistissa teatterikokemuksena, mutta näin kliinisen hienoa kuvakerrontaa, pääosien välistä kemiaa ja täydellistä musiikin käyttöä harvoin kokee. Kirsikkana kakun päällä Sciamman elokuva on tasavertaisuuden ja feminismin ylistyslaulu, anakronistisen tendenssimäisyyden rajamaille, mikä tietenkin ärsyttää toisia. Digirealistisen, historiallisen epookin tekeminen vuonna 2020 avaa oman problemaattisen horisonttinsa, mikä ei ainakaan vähennä elokuvan arvoa.

 

Amour (Michael Haneke) – Tietyssä mielessähän Haneken elokuva on silkkaa viriteltyä sadismia ja ymmärrän hyvin mikäli siitä ei pidä. Isoilta osin edellinen pätee koko Haneken tuotantoon. Minulle Amour oli silti vaikuttava fanaattisessa kliinisyydessään, siinä on inhimillisen kauhun lisäksi mukana sellaista iän tuomaa tarkkanäköisyyttä ja kauneutta, joka suorastaan löyhkää eurooppalaiselta etuoikeudelta, mutta jonka kanssa on toisaalta pakko tehdä sovinto, aina uudestaan. Mutta mitä muutakaan vanheneminen on kuin sadismia, kauhua ja aina vain uusia, häpeällisiä oireita matkalla kohti kuolemaa? Tietenkin se on myös iloa, jatkuuhan elämä vastoin parempaa tietoaan, kunnes loppuu. Mutta toista ei tule sulkea pois toisen kustannuksella. Memento mori: kaipaako ihminen muistutuksia kohtalostaan? Mitä ihminen ylipäänsä kaipaa? Miksi? Ikääntymistä ja rakkautta ei käsitellä tällä tasolla ja näin brutaalisti keskimäärin ikinä, missään. Silmittömän hieno näyttelijätrio.

 

The Act of Killing (Joshua Oppenheimer) – Vertaisin Oppenheimerin dokumentin katsomiskokemusta lähinnä snuff-elokuvaan. Varsinaisesta nautinnosta ei siis voine puhua, pikemminkin lumouksesta, fascinaatiosta, sanan ideologisen etymologian kaikissa mielissä. Samalla se tekee jotain sellaista, mihin vain dokumenttielokuva pystyy. Se, millaisella banaalin arkisella ja tyhjällä katseella Indonesian 60-luvun joukkomurhaan osallistuneet ja sitä masinoineet eläkeläispapat suhtautuvat menneisyyteensä on hyytävää, tai ehkä pikemminkin sanoinkuvaamatonta. Oppenheimerin oivallus pyytää Anwaria ja hänen ystäviään tekemään elokuvia kokemuksistaan gangsteri/western/musikaalityyliin on käsitteellinen sellaisella selittämättömällä tavalla, joka saa aivot sulamaan. Moraalis-eettisen problematiikan paino on luhistuvan tähden luokkaa. Sen rinnalla valtaosa fiktioelokuvista jää aika naurettavaksi näpertelyksi. Leffan tuottajaportaasta löytyvät niin Errol Morris kuin Werner Herzog, mutta Oppenheimer laulaa molemmat vastarantaisen dokumenttifiktion modernit mestarit suohon.

 

Toni Erdmann (Maren Ade) – Sosiaalirealistinen tavalla, joka on samalla sekä hauskaa ja kepeää, mutta myös kipeää. Jos päähenkilöön on saatu vaikutteita Tony Cliftonista, ei lopputulos voi olla huono. Myötähäpeän ja sietämättömyyden rajamailla pelailevassa elokuvassa on muutamia loistavia kohtauksia, joskin myös rahtunen liikaa pituutta. Mutta mikään ei ole hirveämpää kuin elämä jokerina. Pidän siitä, kuinka päähenkilö Winfried ei selitä tai analysoi tekemisiään, naamioitumistaan Toni Erdmann -nimiseksi hahmoksi. Syvemmällä tasolla särky on tietenkin siinä, että Winfried pystyy kommunikoimaan tyttärensä kanssa ainoastaan sijaishahmon ja -roolin, Toni Erdmannin, kautta. Erdmannina hän pystyy ohittamaan sosiaaliset konventiot ja perhehierarkiat, tarpeen siihen, että pitäisi olla ”jotain puhuttavaa”. Kysymys on myös sukupolvien välinen, puhumisen tarpeen kysymys. Onko koskaan mitään puhuttavaa? Katsoin elokuvaa lähes baudrillarilaisittain: miksi puhua, jos voi kommunikoida? Mistä Ines ja Winfried voisivatkaan puhua? Yhteiskunnan loputtomista ongelmista? Ineksen lapsuusmuistoista? Kaiken syövästä, tympeästä ja tasapäistävästä globaalista kapitalismista Bukarestissa? Samalla sekä hauskin että kylmäävin kohtaus onkin loppukohtaus, jossa Ines on puutarhassa, isänsä typerät tekohampaat suussaan ja hattu päässään, tietämättä miten jatkaa esitystään.

 

Dogtooth (Yorgos Lanthimos) – Edelleen mielestäni Lanthimoksen kiinnostavin elokuva, häiritsevä ja pahaenteinen. Elokuva allegoria on niin hulvattoman laaja, että se etenee kohti loogista päätepistettään, absurdia teatteria. Ei turhaa viestin alleviivailua, pelkästään kiinnostavia dynamiikkoja, joita omituisesta tilanteesta suodatetaan. Dogtoothissa on vielä sellaisia performanssitaiteen ja avantgarden tasoja, jotka Hollywood on sittemmin karsinut Lanthimoksen tuotannosta. Se ei toisin sanoen ole niin pyöreä ja pulska kuin Lanthimoksen myöhemmät elokuvat, mutta juuri siksi se on myös paljon kiinnostavampi. Kysehän on niin perhekonvention kuin yleisen kielenkin vieraannuttamisesta. Katsoja ei voi koskaan olla varma siitä, mitä perheen (aikuisille) lapsille on opetettu; mitä heidän eleensä tarkoittavat, mitä merkityksiä heidän käyttämillään sanoilla on. Tavallaan se on sielunveli Lars von Trierin loistavan ”Idiootit”-dogman kanssa, mutta absurdistisemmin ja kliinisemmin. Dogtooth on Kubrickia siinä missä Idiootit on Pasolinia, tavallaan. Lopun tanssikohtaus on elokuvahistorian parhaita. Siinäpä pienen injektioruiskullisen verran poulaarikulttuuria (Flashdance) perheen totalitaarisen tiukkaan rutiiniin. Miltä kaistale poppia tuntuu tuollaisessa konventiossa? Onko se ihanaa, vaiko pikemminkin kammottavaa?

 

 

Lukuohje: Uhrisyndrooma

27 helmikuun, 2020

Aluksi
En osaa sanoa, kuinka ilmiselvä ajatus tämä on, mutta kirjoitan sen jotain kirjoittaakseni. Ehkä siitä on jollekulle iloa. Samalla se saattaa avata teoksen ”selittämättömyyttä”, jollaisesta olen kuullut puhuttavan. Mitään selittämätöntähän Salmenniemen novellistiikassa ei sinänsä ole, käsitys johtuu pikemminkin väärinymmärryksestä ja hivenen ”vääränlaisista” lukuoletuksista.

Tietenkään ei ole olemassa vääränlaisia lukuoletuksia.

Tietenkin myös on.

Pahoittelen, mikäli tämä on ilmiselvää tai jos keksin polkupyörää uudelleen. Lukemissani kritiikeissä seuraavassa esittämäni ajatus ei ole tullut vastaan, mutta en ole kuunnellut esimerkiksi Siltala-podcastin Salmenniemi-jaksoa. Ehkä haluaisin vain teroittaa, että ”Viitteet” -novelli ei ole niin tyhjiömäinen ja selittämätön, kuin mitä joissain yhteyksissä on annettu ymmärtää.

Biografistisemmalla tasolla huomautan, että minut kyllä mainitaan teoksen kiitoksissa ja olen ateljeekritikoinut ja kommentoinut valtaosan novelleista, mutta ”Viitteitä” -novellin merkityksestä, ainakaan niin laajalla tasolla kuin seuraavassa esitän, emme Harryn kanssa keskustelleet. Niinpä lukuohjettani ei kannata ottaa minään kiveen kirjoitettuna tekijän intentiona, mikäli sellainen lukijoita vielä kiinnostaa.

 

 
Lukuohje
Harry Salmenniemen Uhrisyndrooman novelli ”Viitteitä” lienee kirjoitettu, taitettu ja sijoitettu tarkoituksella kirjaan heti ”Matkalla” -novellin jälkeen, mutta myös juuri ennen novellia ”Me taistelemme lapsen vuoksi”. Näin toisaalta siksi, että lukija ymmärtäisi niiden välisen elimellisen yhteyden, toisaalta siksi, että ”käyttöliittymä” olisi luontevampi. Kahden jälkimmäisen tekstin välissä välissä on lyhyt, muutaman sivun mittainen novelli ”Puutarha”, mutta se on vain välisoitto, tunnelmanmuunnin ja -tasaaja: se on sijoillaan teoksen kokonaisdynamiikan vuoksi, kuten tietenkin myös kaikki muut novellit.

(Kaikki Salmenniemen tekstit läpi kolmen novellikokoelman toimivat tietenkin yksittäisinä olentoina, mutta pääasiallisesti kyse on nimenomaan teoskokonaisuuksista: isommat tekstit tarvitsevat ympärilleen tueksi pienempiä, jotta kokonaisuuteen ei syntyisi vääränlaista pulleutta. Tämän voinee lukea runokokoelmien ja asetelmallisuuden piirteeksi. Galleriatila. Ikebana. Asioiden väliset mittasuhteet. Abstrakti taide. Ja niin edelleen.)

Mutta erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että keskenään yhteydessä olevat novellit ”Viitteitä” ja ”Me taistelemme lapsen vuoksi” ovat muutamaa sivua vaille samanmittaiset. Iso osa ”Viitteitä” -novellin viitteistä täsmääkin ”Me taistelemme lapsen vuoksi” -novellin kohtiin, mikäli tekstejä lukee ”läpikuultavasti”, sivujen kohtia keskenään verraten. Vastaavasti ”Viitteitä” -novellin alkupuolen viitteet tuntuisivat täsmäävän ”Matkalla” -novellin kanssa, jossa esiintyy Haarla-niminen henkilöhahmo. Samalla viite esimerkiksi viite 4 muistuttaa, että Haarla-niminen hahmo esiintyi myös Uraanilamppu-teoksen ”Krematorio” -novellissa…

Uhrisyndrooman mainitsevat viitteet voivat toki viitata koko teokseen, mutta luultavammin kuitenkin nimikkonovelliin. ”Viitteiden” ja ”Uhrisyndrooman” välinen taitollinen jännite onkin kiinnostava: onko jälkimmäisen ilmavalla taitolla (siis: paljon tyhjää tilaa) jokin muukin kuin asetelmallinen, lukemiseen ilmavuutta luova funktio?

Mutta toisin sanoen: juju piilee siinä, että lukee novelleja samanaikaisesti, sivu kerrallaan, verraten viitteiden kohtaa sivulla varsinaisen ”leipätekstin” vastaavaan kohtaan. Tekstit on taitettu sopimaan yhteneväisesti, triggeröitymään suunnilleen samoille kohdille.

Toki kaikilla viitteillä ei ole ilmiselvää yhteyttä juuri näiden kahden ”päänovellin” kanssa. Muutama viite on esimerkiksi käännös teoksessa aiemmin esiintyneistä vieraskielisistä lauseista, mikä tietenkin alkujaan tarjoaa ilmiselvimmän lukuohjeen soveltaa viitteitä myös teoksen muihin teksteihin. Niinpä asiaan vähän perehtyvälle lukijalle käy esimerkiksi ilmi, että viite 12 viittaa novelliin ”Ratkaisu”, jossa Björkenheim esiintyy.

En mene tässä sen kummemmin teoksen ulkopuolisiin viitteisiin, jotka on listattu teoksen lopussa. Osa niistä kytkeytyy juuri ”Viitteitä”- ja ”Me taistelemme lapsen vuoksi” -novelleihin.

 

Kirjat 2019, osa 1

5 helmikuun, 2020

Peter Watts: Blindsight & The Freeze-Frame Revolution
Blindsightin uudelleenluku, mainio edelleen. Tästä ja Wattsin tuotannosta kirjoitin taannoin rutkasti, joten menkää sinne.

The Freeze-Frame Revolution on puolestaan Wattsin uusi pienoisromaani ja uuden sarjan aloitus. Kiinnostavia ideoita ja ajatuskokeita, kuten aina, proosana jotain jäi hivenen uupumaan.

 

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Ystävän kirjoista on vaikea kirjoittaa, edelleen. Tätä en sentään ollut ateljeekritikoinut, joten luin edes etäisesti ”tuorein silmin”. Yhteiskunnallisempi ja kokonaisuutena hallitumpi kuin Uraanilamppu, minkä lisäksi Harry oppii jatkuvasti paremmaksi prosaistiksi, mutta aihevalinnan suhteen pidin kenties Uraanilampusta enemmän. Tässä on siis hyvin paljon asioita, jotka tuntuvat kovin tutuilta omasta elämästäni ja/siis yhteisistä keskusteluistamme, kun taasen Uraanilamppu oli ehkä hivenen oudompi. Pitäisi lukea uudestaan, luulen. Taannoinen merkintäni Jaakon ponikirjasta koskettaa ohimennen myös Harryn estetiikka, jos oikein muistan.

 

Peter Carroll: The Big Picture: On the Origins of Life, Meaning, and the Universe Itself
Sujuva poppitietokirja, joka änkee pähkinänkuoreen nykytieteen käsityksen elämän ja universumin synnystä. Sekoitus ”humaania” tiedettä ja puhtaan naturalisista maailmankatsomusta, tavallaan Carroll tulee puolimatkaan lukijaa vastaan erottelemalla keskustelun sfäärit omiksi kuplikseen, jotka ovat toki yhteydessä toisiinsa, mutta samalla niiden puitteissa olisi mieletöntä puhua esimerkiksi kvanttimekaniikasta ja yksilön valinnoista saman kielipelin sisällä.

Siis: vaikkapa ”kvanttimekaanisessa” kontekstissa universumi on determinoitu (pienin kaaosvariaatioin), mutta vapaan tahdon kysymys on silti ilmiselvästi ihmistä ja yksilöä itseään syvällisesti koskettava ja elämään mielekkyyttä luova prosessi, joten siitä puhuminen kvanttiteorian kontekstissa (siis lyödä yksilöä päähän kalikalla mallia ”vapaata tahtoa ei ole koska fysiikan lait”) olisi mieletöntä, eräänlainen kategoriavirhe.

Tällainen jaottelu on kenties vähän kovakouraista, mutta huomaan pitäväni siitä varsin paljon. Lisäksi sen avulla pystyy luomaan siltoja erilaisten ajatusmaailmojen ja mallien välille, mikä on myös Carrollin kirjan pääasiallinen tarkoitus.

 

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus
Todella positiivinen yllätys, vähän ”ihmiskasvoisempi” versio Bernhardista, jolta ottaa myös rankasti vaikutteita. Elämän pienuuden ja arkisuuden hiljainen ylistys, jos vallan runolliseksi suonette minun äityä. Päähenkilö on melko tavallinen opettaja, klassiseen sivistykseensä tottunut sivustakatsoja, jonka ympärillä yhteiskunta muuttuu ja ideaalit luhistuvat. Elegantti pieni kirja, joskin ”möhismin” varauksella.

 

Anna Lowenhaupt Tsing: Mushroom at the End of the World
Viimevuosien meemikirja matsutake-sienistä, käsittelee vähän kaikkea multatasolta kapitalismiin saakka, sienen kautta tietenkin. Tässä piipahdetaan nopeasti Suomessakin. Kiehtova kirja, matsutake on sekä ilmiönä mutta myös ”vertauskuvallisena” eliönä kiinnostava: sen kasvuympäristö ei saa olla liian raiskattu, mutta ei myöskään liian luonnollinen. Toisin sanoen sieni viihtyy alueilla, joissa ihmisen kädenjälki näkyy. Samasta syystä sen farmaaminen on todella vaikeaa, eikä siinä ole miljoonainvestoinneista huolimatta vielä onnistuttu.

 

Työstäkieltäytyjän käsikirja (Työstäkieltäytyjäliitto)
Yllättävänkin näppärä kokoomateos ideologiasta, jonka ostan melko estotta.

Olen myös Se Jäbä Joka Sanoi, Että Muuten Hyvä Mutta Työstäkieltäytyjäliiton Tyypit Tekevät Liikaa Töitä.

Oma suhtautumiseni työntekoon on viime kädessä ns. taolais-oblomovilainen. Itse asiassahan haluaisin lähinnä kuluttaa. Mutta jos ei voi kuluttaa, voin ihan mielelläni vain maata paikoillani.

 

Kari Aronpuro: Kääntäjän floppi
Aivan helvetin hyvä, parhaita kotimaisia romaaneja. Minulla on tästä manuaalisessa päiväkirjassani pitkä, teoksen (ja alkuperäisen innoituksen lähteen, eli David Marksonin Reader’s Blockin tyyliä apinoiva pitkä merkintä, mutta en ole tähän päivään mennessä jaksanut naputella sitä tekstinkäsittelyyn. Stay tuned & presumed.

 

The Zen Teaching of Huang Po: On the Transmission of Mind (transl. John Blofeld)
Zenin perusjuttuja. All good, mutta myös aika ilmeistä matskua kaiken lukemani jälkeen.

 

Henriikka Tavi: Tellervo
Hentsu on loistava kirjoittaja, mutta luulen että vastaanoton suhteen Tellervo putosi vähän jonkinlaiseen välimaastoon: etäännyttävän kerrontatyylinsä (kolmas persoona, olikohan siinä vielä preesens luomassa sellaista outoa passiivia) ja tietyn metodisuutensa vuoksi se saattaa tuntua peruslukijasta vähän vieraalta ja vaikeasti samastuttavalta; vastaavasti elämäntaito-oppaita larppaava metodisuus kiinnostanee ”tutkijaporukkaa” ja muita menetelmällisiä nörttejä, mutta samalla aihevalinta/sisältö saattaa aiheuttaa karsastusta. Ainakin oma kokemukseni lukijana oli näiden yhdistelmä; en ollut ihan varma, mitä/mikä/millainen lukukokemukseni on, mikä kirjan tarkoitus minulle.

 

H. S. Arkko: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma
Erittäin kiinnostava ja sutjakkaasti kirjoitettu Mömmö-elämäkerta, joka Mana Manan ja Mömmön lisäksi tulee samalla kirjoittaneeksi yleiskatsauksen Joensuun poikkeukselliseen musaskeneen 80-luvulla: Hassisen kone, Sielun Veljet, Neljä ruusua, Mana Mana, Kumikameli, HC Andersen…

 

Jyri Vartiainen: Kirous
En oikein päässyt sisälle tähän. Jyri on kirjoitustyyliltään kiinnostava ja ”erilainen” kirjoittaja, mutta ei ole mielestäni täysin löytänyt vielä uomaansa. Dynaamisesti tässä on jotain vähän sekavaa, unohdan lukemani oitis. En osaa sanoa mistä se johtuu. Välttämättä se ei ole huono asia ja uskoisin tarvittavien korjausliikkeiden (mikäli sellaisia siis tarvitsisi tehdä, kuka minä olen mitään sanomaan) olevan melko pieniä.

 

Kungfutse: Keskustelut
Muinaisen Japanin ja Kiinan fanituksestani huolimatta en ollut lukenut tätä aiemmin. Luultavasti siksi, että olen aina mieltänyt itseni taolaiseksi ja kokenut vastenmielisyyttä Kungfutsen perinteistä ”virkamieshyveellisyyttä” kohtaan; Kungfutse oli ”perinteet kunniaan”-filosofi par excellence. Eli toisin sanoen yksinomaan vanhan kierrättäjä. Paljon hyviä juttuja, paljon ärsyttäviä ja kyseenalaisia juttuja.

 

Arsi Alenius: Villa Alpha
Kiinnostava kokeilu ja hyvä debyytti, jota symppaan ideakuvaston tasolla ja Arsin blogi on mainio. Itse romaani oli minulle silti hivenen redundantti, ts. en ole ihan varma miksi se on romaani (eikä esimerkiksi essee tai jonkinlainen kiistakirjoitus) tai miksi se on lopulta kirjoitettu. Spektaakkelin yhteiskunta ja kommodifikaatio ja kaikki se joo toki kyllä, mutta…mitä sitten? Mikä ylipäänsä on romaanin tai kirjallisuuden merkitys, enää?

Toisaalta tämä on ongelmani kaiken aikalaiskirjallisuuden suhteen, myös oman tuotantoni.

Metatasot erilaisista journalismin rekistereistä, positioista ja intentioista ovat sinänsä kiinnostavia, mutta onko teos lukukokemuksena tai kirjoituksena sinänsä myös juuri sitä, eli lähinnä kiinnostava? Pitäisikö sen olla jotain muutakin? Satiiri on vaikea laji, erityisesti kun Villa Alpha on tyyliltään varsin hienovireinen; roiskinnan sijaan teoksen ”varsinainen juju” ikään kuin maastoutuu, hides in plain sight.

Minun oli alkujaan tarkoitus tehdä tuplamerkintä tästä ja Henriikan Tellervosta, koska näen niissä paljon samaa: hienovaraista kirjoitusrekisterin hallintaa, jopa siinä määrin, että lopputuloksesta kaikenlainen affektiivisuus on kaukana, mikä taasen johtaa siihen, että lukijat eivät välttämättä löydä teosten äärelle, tai lukevat niitä tavallaan ”väärin”… samalla näen ne eräänlaisena oireenkuvauksena koko romaanitaiteen kriisistä.

Koko vyyhti on hankala: miten taideteosta voisi lukea väärin?

 

Fleur Jaeggy: I am the Brother of XX
Jaeggyn novellikokoelma ei pärissyt ihan niin kovaa kuin Sweet Days of Discipline, mutta hyvä juttuja tässäkin oli. Vastapainoksi myös paljon hahmotelmamaista, keskeneräisen oloista. Pidän kyllä Jaeggyn ”kylmästä” tyylistä.

 

Jean Sémolué: Carl Th. Dreyer
Dreyerin tuotannon läpikäyvä teos on osin aikansa lapsi ja siinä on sakea Filmihullun/Cahiers du Cinéman löyhkä, mutta toisaalta Dreyer on Dreyer on Dreyer.

 

Rui Nogueira: Elokuva Melvillen mukaan
Haastattelupohjainen kirja/muisteluteos, paikoin hulvaton, paikoin hulvattoman misogynistinen. Melville oli todella mielenkiintoinen ja ristiriitainen tyyppi. Loistava ohjaaja, omaan makuuni varsinaisen ranskalaisen uuden aallon paras. En laske Bressonia mukaan aaltoon, koska Bresson asuu Betelgeuzen tähtikuviossa ja ajattelee pelkillä geometrisillä muodoilla. Rohmer puolestaan oli eräänlainen ”jälkiaalto”…

 

Anna Kavan: Ice
Outo ja erilainen, Kavanin kirja vaatisi kaikkinensa oman merkintänsä… en vain valitettavasti jaksa tehdä sitä, koska en varsinaisesti pitänyt kirjasta. Löydän Kavanin hysteeriselle tapahtumakavalkadille myös samankaltaisuuksia, erityisesti slipstreamin puolelta. Oliko teos aikaansa edellä? Sanoisin että kyllä. Onko siinä outo tunnelma? Taatusti. Jaksaako sen lukea loppuun asti? Vain väkisin.

Mutta: moni rakastaa Iceä, joten suosittelisin kokeilemaan, mikäli jostain saatte kirjan käsiinne. Minäkin rakastan teoksen alkuasetelmaa, jään peittämää maailmaa, mutta sen jälkeen mennään pyllymäkeä loputtomiin, pseudofantastisiin tapahtumiin ja toivomani tilallisuus sulaa pois. Tämä on usein ongelmani myös Pynchonin kirjojen suhteen.

 

Thomas Bernhard: Häiriö
Uudestaanluku. En tiedä ”tekeekö” Bernhardin romaaneilla enää mitään, mutta Häiriöstä ei romaani enää paremmaksi muutu.

 

Kalevi Seilonen: Metsäroisto
Kaikkien aikojen paras kotimainen romaani?

 

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Sujuvampi kuin Oneiron, mutta ei mielestäni niin kiinnostava aiheeltaan. En ole varma romaanin motiivista, seksuaalisesti tai shokeerauksen tasolla se on aika perinteinenkin eikä droppailtu teoria ole erityisen uutta, lopulta. Teoreettisuus proosassa on vaikeaa. Lindstedtin yltiöronsyilevään kieleen totuin tässä paremmin kuin Oneironissa.

Toisaalta, mitä käytettyyn kielirekisteriin tulee: Mielipiteitäni lukiessa tulee aina muistaa, että en voi sietää Clarice Lispectorin haahuilua ja Cixous’kin on vähän niillä rajoilla, vaikka objektiivisemmin molempien tärkeyden myönnän ja allekirjoitan. Toisin sanoen näkemykseni tämän makuisen kaman äärellä voi omasta puolestani kategorisesti unohtaa, mikäli Lispector ja Cixous ovat sinulle/teille raison d’être.

 

Rachel Cusk: Siirtymä
Vielä parempi ja hallitumpi kuin trilogian ensimmäinen osa Ääriviivat. Todella elegantti, nautinnollinen lukea. Ystäväni sanoi, että Cuskissa on jotain samaa konstailematonta viisautta ja vaivattomuutta kuin Coetzeessa, mikä on mielestäni hyvin sanottu. Kehuttu ja hypetetty, eikä minulla ole mitään syitä olla hyppäämättä samaan junaan.

 

Anton Tšehov: Muistikirjasta
Ei tulisi oikein mieleenkään lukea Tšehovin näytelmiä tai novelleja enää vuonna 2020, mutta muistikirjoja ja nokkeluuksia voisin lukea loputtomiin. Reality hunger…

Parasite

5 helmikuun, 2020

[Tämä merkintä on sekoitus Letterboxdia ja Facebookia, siispä se sisältää sekä huonoa englantia että vielä huonomppa suomea. Laitan sen tännekin talteen, sillä a) haluaisin blogien pysyvän elossa, mutta myös b) olevan jotain muutakin kuin puhkieditoitua jatketta journalismille.]

 

1

If push came to shove, I’d say this is too clever, too full, too rigged and has text rising up to its nose. Watching it kind of exhausted me.

As a movie trope, I dislike allegory, as well as metaphor, tremendously, as it is ”empty”: it means something else than it shows, ending up meaning nothing at all, as all ”tendentious” tropes in films — a media which for me is about chiseling time, sound and light — do. So I’m not a huge fan of connived, picture-bookish literary yarns like this. Snowpiercer had similar issues.

Things like ”plot twists”, as a rule, ruin movies for me.

Actually, I dislike allegories in literature, too.

What allegory does: it basically forces the viewer/reader to think, think and then think some more.

I don’t mean this as a compliment.

Thinking is nothing special, per se.

For me, allegory makes the riggings of the piece visible, but only the stuff of literary ideas, of intellect and writing; the ”look at me, I’m making a point via a double-trope of saying something but meaning something else”, whilst flattening the images themselves. Allegory has a tendency to veer towards satire, which in itself is all well and good, but satire in cinema is kind of impossible to pull off, as it’s basically complacent and smudges the whole audiovisual complex.

So when I think about allegory in cinema, I always hope the filmmaker would have the gall to go balls-to-the-wall-Brechtian: exposing also the filmcraft itself, or the shots, or cinema as industry / a costly luxury product, the actors deceiving you with their theatrics, or whatever.

Instead, as a rule, allegories are well-made, posh and slick. They are the ”clever” choice, the stuff of awards and of awareness.

Sure, I can spot the socioeconomical hierarchies, the stark contrasts, the doublings and the divide of the Koreas; I even get the fact that allegory itself has in the past been the only way to smuggle themes and ideas past censorship in precisely countries like Korea, but SO WHAT?

Yes, my intellect is caressed. But I’d like to feel something, or get completely new ideas, whole new constellations and dynamics of thought and being.

I already know we live in a capitalist dystopia and there are no meanings.

I know the Koreas are probably a hell on earth and kind of a test tube lab for everything wrong with the world at the moment. I don’t need allegories to remind me.

Then again, I’m a well-off nerd, who can avert his gaze and have high hopes about art whilst the planet is burning.

Maybe art SHOULD die and become pure propaganda. At least ”it’s for a good cause”.

Anyway, all that aside, I liked Parasite. What it sets out to do, it does marvellously. I get the hype. I really do. As such, I liked the writing, it is funny and clever and should win an Oscar, althought it won’t. The casting is great. Technically it is great. It should win many Oscars.

Etc. etc.

Oh yeah, some of the critique(?) of meritocracy (this here is a wink to a certain PhD) toward the start of the film I really dug. That and the smell.

Is it basically a heist movie?

Anyway, hugs everyone!

 

2

Niin siis öööhmm mitenhän mä tän nyt laittaisin, ettei mene aivan hyytäväksi spleinaamiseksi. Siis mä oon samaa mieltä tosta kaikesta mitä X sanoit! Plus mulle 3½ tähteä on jo varsin hyvä ja toi ”miniessee” käsittelee aika pitkälti allegorisuutta ja on aika henkilökohtainen, ei niinkään just Parasiteä, joka mun mielestäni handlaa allegorisuutensa lähes historiallisen hyvin. Luulen myös, että Parasite tullaan liittämään yleisesti vuosikymmenen tärkeimpien leffojen joukkoon ja kai se on jo nyt rikkonut jotain ”kriitikkojen keskiarvot” -ennätyksiä. Plus se, että koreankielinen elokuva on ehdolla Oscareissa sekä ohjaus- että paras elokuva -kategorioissa on aika iso juttu. Mut se oli musta myös vähän liian täynnä tekstiä ja rahtusen liian pitkä ja se pakotti mut katsojana jatkuvasti tekemään sellaisia ”älyllisiä” yhdistelyjä, jotka liitän allegorian ja intertekstien trooppeihin jne. ja en oo sellaisen suurfani. Siksi viiden tähden sijaan oon vaan sillai, että hyvä leffa!

Ja siis joo, siitä diggasin erityisesti että tossa tehdään paljon ja eri ”yhteiskuntaluokat” laitettiin aika samalle viivalle niinku surkeina ihmisinä, mutta toisaalta näin sen myös aika kylmäävän nihilistisenä: oikeastaan kaikki henkilöhahmot kun oli opportunistisia ihmisperseitä, eikä niistä yhdenkään soisi selviytyvän myöhäiskapitalismissa, varsinkin kun se ”rikkaiden” elämä vaikutti vielä hirveämmältä ja tyhjemmältä kuin köyhien; ts. miksi helvetissä siihen pitäisi päästä? Tollaisen luksuksen ongelma on se, että se on typerää ja tyhjää, myös siksi koska se on ekologisesti ja eettisesti kestämätöntä. En oikein osaa päättää, oliko se sohvalla juopottelu ”kuvaavaa”, vaiko ihan helvetin pessimististä. Ensin tyypit painaa ihan helvetisti duunia ja käyttää kykyjään kusettaa, palkintona ne sitten pääsee superisoon olohuoneeseen makoilemaan pierunhajussa ja paljastamaan, miten köyhiä niiden ajatukset lopulta on. Sillehän oli myös tuplauksensa (hence: allegorisuus joka uuvutti): rikas pariskunta on myöhemmin samalla sohvalla kuivapanemassa ja fantasioimassa siitä, miltä köyhän naisen pikkuhousut tuoksuu samalla, kun lapsi leikkii keskellä tyhjää pihamaata teltassa…

TRIGGER WARNING! TÄSTÄ ALKAA HYYTÄVÄ OMAAN NAPAAN TUIJOTTELU JA MÖHISZM:

Mut niinku on a personal note: Oli leffan pointti tai intentio tai ”viesti” mikä hyvänsä, niin silti se audiovisuaalisena systeeminä NÄYTTÄYTYY mulle allegorisena, mikä on sitten myös mun syvällinen ongelmani sen kanssa. Myönnän kyllä että siinä on paljon toimintaa ja se puhkiallegorinen talomiljöö samalla pelastaa leffan, koska se on myös niin tilallinen ja tiivis pienoismaailma, että se samalla puhkaisee sen allegorisuuden jossain määrin. Ts. koska siellä hengaillaan jatkuvasti, siitä tulee ”orgaaninen” osa kuvakerrontaa ja se hahmottuu jatkuvasti spatiaalisesti katsojan päässä sen sijaan että se pakottaisi vaan tekemään jatkuvasti älyllisiä rinnastuksia. Samoin se lopun tulvasysteemi on sekä mainio että hankala, koska ylipäänsä ”normaalista poikkeavat” tilat on aina kiinnostavia, metaforienkin (kellareiden/köyhälistöalueen/idin tulviminen; paskavedestä tulviva vessanpönttö ja rinnastukset samanaikaiseen oksentamiseen päätalolla) jälkeen/niistä huolimatta. Aiemminhan jo kuseskeltiin kellariasunnon ikkunaan jne.

Mutta allegoria on mulle (ja on on ollut aina, kuten myös kaikki superjuonivetoiset elokuvat) ongelma siksikin, koska vaikka oon toisaalta aika relativisti ja sitä mieltä ettei elokuvataiteessa(kaan) ole mitään kiveen hakattuja sääntöjä, mut silti ostan edelleen supervahvana jonkun bressonilaisen ajatuksen siitä, että ”kirjallisuus” ja ”teatteri” (metafora, symbolismi, allegoria, ”poliittisuus”, teatraalisuus, metodinäytteleminen, psykologinen realismi…) pitäisi karsia pois elokuvista mahdollisimman pitkälle, koska kyse elokuvassa uniikkina taidemuotona on a) visuaalisesta ajasta, b) äänestä ja c) näiden keskinäisestä rytmistä, mikä sitten toisaalta puolestaan saa mut kuulostamaan aika konservatiiviselta ja etuoikeutetulta samettitakkinörtiltä, varsinkin suhteessa nykyajan ”vaatimuksiin”, jotka näyttäytyy mun silmiini tosi pitkälle lähinnä sosiaalisina samastumisjuttuina sillai, että ohitetaan ensin se koko materialistinen prosessi joka elokuva on sekä taideteoksena että yhteiskunnallisena luxury productina, tai sit jonain ”viesteinä” joiden välittäjäksi koko elokuvamuoto redusoidaan. Samastuminen taasen ei ole oikeastaan ollut ikinä juttu, jota vaadin elokuvilta (tai taiteelta ylipäänsä) ja viestit on mulle vähän jossain toisessa kuplassa tapahtuva juttu. Tai siis ”viesti” ei ole itsessään mitään. Abstraktisuus on tismalleen samalla lähtöviivalla.

Eli toisaalta toistan lähinnä jotain 50-70-luvun esteettisiä laatuvaatimuksia, mutta toisaalta mun mielestäni arthouse-elokuvassa ei ole taidemuotona tai siis niinku ”materialistisesti” tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia sitten 60-70-luvun ja Deleuzen elokuvakirjojen, vaan ollaan jumitettu tiettyihin ”arkkimuotoihin” ja kaikki viestintä ja sosiaaliset konstruktiot tapahtuu edelleen niiden samojen kaavojen sisässä. Siis vähän ku kaikki tekis edelleen jotain öljyvärimaisemamuotokuvia kankaalle, vaikka on keksitty virtuaalitodellisuus. Toimintaelokuvat on basically 10-20-lukujen mykkäelokuvia äänellä, ”draamat” (valtaosa nykyisestä ”taide-elokuvasta”) edelleen teatteria tai sekoitus uutta aaltoa, tai melkein vielä pikemmin neorealismia ja dokumentaarista kameraa (mitä lähempänä ”arkisuutta” eli jotain käsivarakameraa ja ankeita virastoja ja lähiöitä, sen ”parempi”), suuren budjetin arthouset toistaa vanhoja trooppeja; Parasite on basically Hitchcockia, Marriage Story Bergmania ja Cassavetesia (ja Allenia ja Bentonia), Little Womenissa ripaus Resnaisin ”kubistista” aikatasoilua, First Reformed Bergmanin, Bressonin ja Tarkovskin tematiikka kierrätettynä kuivan realistiseen kameraan..

Siis: kyllä mä sen tendenssimäisyydet allekirjoitan ja olen niistä samaa mieltä sillai ”objektiivisesti” tai ”yhteiskunnan kannalta” ja siinä on freesejä juttuja, mutta silti niinku jotenkin yksityisenä lihavastaanottimena ja omiin tarpeisiini mun mielipiteeni on että se ei vaan elokuvana kantanut 2h15min ja mulle tuli lähinnä vähän pää kipeäksi. Tai siis joo, siinä on pari hyvää yhteiskunnallista pointtia, mutta mitä sitten? Ne vois sanoa 2 minuutissa jossain aforismissa. Sehän on joku Kahden kerroksen väkeä modernisoituna nykypäivän Etelä-Koreaan.

Tai siis mun mielestäni on aika kuvaavaa, että toi ohjaaja/käsikirjoittaja kirjoitti ton alunperin näytelmäksi ja sellainen se oikeastaan mulle myös pääosin on.

Intermissio: listat

24 tammikuun, 2020

Tätäkin olen pohtinut viime aikoina paljon:

Against Lists.

Paljon ns. toden sanoja.

Tietenkin voisin kirjoittaa tuolle ”listamuotoiselle manifestille listoja vastaan” niin ikään listamuotoisen manifestin listojen puolesta.

Dialektiikka on hyvin helppoa.

Dialektiikkaan pystyy kuka hyvänsä, sillä jokin käsitys synnyttää aina, automaattisesti, myös loogisen vastakohtansa.

Retoriikka.

Sikäli tekstin kontekstin kannalta tällainen penseyteni on myrkyllistä, enkä sitä varsinaisesti tarkoita.

Sikäli tekstin konteksti ja lähtökohta (feminismi, toiseus, toisenlaisen katseen toive) on sellainen, jonka oma listani mahdollisesti ohittaa.

Intentio ja muoto, niin sanotusti, eriävät.

Joskin katseen pitäisi aina olla toive jostain toisenlaisesta, muussa tapauksessa ei, lähtökohtaisesti, ole olemassa filosofiaa tai taidetta.

Blogini konteksti on jossain määrin yksityinen, vaikka blogini leijuukin julkisen sfäärissä. Blogini ei kuitenkaan ole ”kattojulkaisu” muille kuin itselleni, joten oikeutan oman tekstini mahdollisen mustan sapen.

Varaan oikeuden olla aina samanaikaisesti eri mieltä myös sellaisten asioiden kanssa, joista olen samaa mieltä.

Nähdäkseni tämä on mielekkään elämän määritelmä.

Olen miettinyt ”mystifikaatiota” ja uskoa siihen, että jokin ”ei-lista” olisi a) ylipäänsä olemassa (kieli on lista sanoja, jotka puolestaan ovat lista kirjaimia; jossain välissä ihminen vain päättää lopettaa tämän reduktion ja uskoa johonkin, kukaan ei tiedä miksi) tai b) jotenkin transgressiivista, poliittista kamppailua. Poliittisempaa ja oikeampaa kuin listaaminen.

Vaikutelmatalous, spektaakkeliyhteiskunta, tuotannon intressit, hyödykemuoto…

Mitä ja minkälaista oli ennen niitä? Oliko se erilaista?

Voiko siihen päästä? Onko kysymys ylipäänsä historiallinen ajan mielessä?

Toisinaan olen yllättynyt siitä, miten vahvana ”vasemmistolainen”(kin) ajattelu tuntuu kokevan jonkin ”alkuperäisyyden” ihanteen, joka mahdollisesti oli joskus.

Aivan kuin ihmisen tarkoitus ei olisi pikemminkin päätyä kuvaksi, informaatioalgoritmiksi.

Humanismin löyhkä leijuu edelleen niin Euroopan, mutta myös koko maailman yllä.

Tietenkin juuri tätä kapitalismin luonnollisuutta pitäisi vastustaa, mikäli siis haluaa inhimillisen elämän olevan mielekkäämpää.

Sama koskee arvosanoja, tähtijärjestelmiä (siis kritiikeissä, ei avaruudessa, tai ehkä nimenomaan avaruudessa), numeronmurskausta vs. yksilöllisiä, perehtyneitä kritiikkejä.

Jälkimmäisiä ei ns. ”yleisen maun” vuoksi tarvita, koska yleinen maku murskautuu paremmin suuren arvosanamassan keskiarvoksi.

Ei tarvitse ottaa huomioon yksilön neurooseja (”pidän tästä, koska se muistuttaa minua siitä, miltä nahkatakki tuoksuu ja tähtijärjestelmä ei anna tilaa tuollaiselle koska kaikki voivat katsoa samoja tähtiä”) ja luuloja oman maun erityisyydestä.

Tarvitsee vain osata tulkita ja suhteuttaa keskiarvoa. IMDb, RateYourMusic, BoardGameGeek, Last.fm, Goodreads… Ei mitään ongelmaa. Kulutushyödykkeet eivät ole erityisiä. Maku on sama.

Analyysi on asia erikseen.

Ainakin haluaisin niin uskoa, mutta juuri sitä makuarvostelma ei ole, eikä siihen pyrikään.

Kritiikit, jotka olisivat myös analyysejä, ovatkin käytännössä olematon luonnonvara.

On kaunista uskoa, että kaavamaisessa spektaakkeliyhteiskunnassa olisi myriadeja makuja.

Aina en siihen pysty.

Tavallaan analyysi on enää ”vain” maun analyysia.

Samalla tuntuu, että mitään makua suhteessa itse teoksiin ei ylipäänsä enää ole.

Toisaalta vaikkapa juuri pelien tapauksessa ”maku” on kiinnostava kysymys nimenomaan pelien peliluonteen vuoksi.

Jos peli on hyvä peli, se on jo PELI, eikä maulla ole, tavallaan, sijaa.

Niinpä erityisesti peleissä kritiikit ovat melko universaaleja. Kriitikot ovat eri mieltä lähinnä konteksteista tai siitä, mikä ei varsinaisesti liity ”pelillisyyteen”.

Pelihän on käytännössä algoritmi muotoa ongelma-ratkaisu-uusi ongelma.

Ikuinen. Siksi myös riippuvuutta aiheuttava.

Siksikin listani parhaista peleistä on tavallaan aika redundantti, mutta sen olemus onkin jossain määrin esittelevä.

Tietenkin myös henkilökohtainen, koettua tiivistävä, paketoiva.

Haluanko vain altistaa ihmisiä sille addiktiokierteelle, jonka videpelit muodostavat?

Olen jopa ajatellut, että kenties voin unohtaa tämän listasarjan jälkeen pelit kokonaan jonain sellaisina entiteetteinä, joita minun tulisi arvottaa/arvostella/kokemuskeräillä sen sijaan, että vain pelaisin niitä, silloin tällöin.

Mutta en ole varma mitä mieltä lopulta olen mausta ns. sosiologisessa mielessä. En tiedä kiinnostaako se minua.

Sen sijaan kirjoittanen, kuitenkin, lisää listoja.

Useinkaan listani eivät saavuta sellaista analyysin tasoa, jonka niiden soisin saavuttavan.

Ensisijaisesti tämä johtuu huonosta muististani, toissijaisesti laiskuudesta.

Usein myönnän listojeni olevan ”vain” listoja.

Listat ovat myös keino jatkaa kirjoittamista, tai kirjoittamiselle ylipäänsä. Tiedän niiden olevan myös mätä asia, mutta toisaalta ne ovat olleet tämän blogin elämänlanka jo vuosikaudet.

Lisäksi tunnen olevani jossain määrin vastuussa listoistani: on olemassa ihmisiä, jotka jostain syystä kaipaavat listojani, saavat niistä nautintoa.

On täysin mahdollista, että olen listojeni vanki.

Vuosituhannen parhaat pelit, osa 7

15 tammikuun, 2020

Vuosi 2010

1. Red Dead Redemption
RDR on mahdollisesti paras open world -kokemukseni, ei vähiten teemansa vuoksi. Kuten aiemmassa merkinnässä Desperadosin kohdalla sanoin, western-pelit, varsinkin hyvät sellaiset, ovat yllättävän harvassa, vaikka sinänsä epookin luulisi sopivan kuin valettu videopeleihin. RDR sovelsikin lonkalta varjoaan nopeasti ampumista mallikkaasti Dead-Eye-tähtäysjärjestelmänsä avulla, joka hidasti aikaa ja muutaman sekunnin aikana pelaaja pystyi maalaaman haluamansa kohteet, jotka pelihahmo John Marston lopulta sarjatulitti kuudestilaukeavallaan. GTA-peleistään tunnetun Rockstar Gamesin ammattitaidolla tehdyssä suuren budjetin lännenoopperassa oli toki mainio tarina, mutta eniten nautin vapaudesta laukata hevosella ympäri preeriaa, metsästää lainsuojattomia ja riistaa ja pelata uhkapelejä.

Peli sijoittui 1910-luvulle Meksikon rajalle, ns. Wild Bunch -aikakauteen, jolloin teollistuminen oli jo vauhdissa, perinteinen villi länsi haihtumassa ja liittovaltion pukumiehet tuhoamassa kaiken hyvän ja kauniin. Siellä täällä näkyi jo autojakin, hyi helvetti sentään. Tähän ”wanhan ja kauniin” tuhoutumisen teemaan liittyi myös omalla kohdallani pelin ainoa miinus, nimittäin ”ultrakyyninen juoni”, joka oli toisaalta selviö The Wild Bunchin ja Butch Cassidy and the Sundance Kidin viitoittamalla tiellä, jossa vielä vanhassa kiinni olevat lainsuojattomat yrittävät pinnistellä keskusjohtoista, mekanisoitua kapitalismia vastaan ja heidät lopulta teurastetaan symbolisina marttyyreinä. Spoilerivaroitus: niin myös Red Dead Redemptionissa, vaikka Marstonin tragedia onkin siinä, että hän yrittää mukautua ja tekee kaiken, mitä liittovaltion miehet pyytävät ja uhraa lopulta itsensä, jotta hänen perheensä voisi pelastua. Toisaalta ja toisaalta, mutta tällainen edgelord-meininki ärsytti itseäni aikoinaan, kun peli muuten oli niin lunkia chillailua preerialla. Tämä on toki useimpien avoimen pelimaailman pelien ongelma: pääjuoni ja narraatio pakottavat lopulta omaan uomaansa, joka saattaa poiketa paljonkin siitä tunteesta ja dynamiikasta, jonka pelaaja on jo ehtinyt luoda pelimaailman kanssa. Fatalismi on usein toisinaan mitä suurin klisee, mitä ”vakavaan, miehiseen” Hollywoodiin tulee.

 

2. Mass Effect 2
Jatko-osa oli, mikäli mahdollista, vielä ykköstäkin parempi. Päähahmot olivat jo tuttuja, eeppinen pääjuoni syveni ja turhaa pelimekaanista rasvaa oli leikattu pois ja peliä hivenen virtaviivaistettu. Muutokset olivat ainakin omaan silmääni ainoastaan positiivisia, vaikka ne karsivatkin roolipelimäisiä elementtejä sujuvampaan ja viihteellisempään suuntaan. Taistelusysteemi oli ME2:ssa toimintapelaamisen valioluokkaa.

 

3. StarCraft II: Wings of Libery
Blizzard tekee pelejä harvoin, mutta ilmestyessään ne ovat aina lajinsa priimaa. Vuoden 1998 megasuositun StarCraftin (kaikkien aikojen myydyimpiä tietokonepelejä) pitkään odotettu jatko-osa oli käytännössä WarCraft avaruudessa ja RTS-pelien kuningas, siinä vain tehtiin kaikki vielä vähän paremmin, eikä peliä ole genressään ylitetty sittemmin.  Mainiot pelihahmot, kiinnostavat juoni, mahtavat mekaniikat jne. SC2 kasvoi lisäosillaan trilogiaksi, joista jokainen keskittyi eri rotuun: ihmiset, zergit ja protossit.

Moninpelirintamalla SC2 on alansa standardi ja ehdoton huippu ja sitä pelataan edelleen huomattavien palkintorahojen turnauksissa, mutta en ole itse koskaan edes unelmoinut pelaavani RTS-pelejä moninpelinä: lunki naputtelu ja aukkojen etsiminen tekoälyssä kun muuttuu kilpatasolla absurdin hektiseksi multitaskaamishelvetiksi, jossa jokaiselle komennolle on oma pikanäppäimensä ja kartoilla pitää tehdä aina vähintään viittä asiaa yhtaikaisesti.

 

Bubbling under:
Loistava pelivuosi, luultavasti siihen mennessä kaikkien aikojen parhaita, vuoden kärkikolmikosta jokainen olisi kaikkien aikojen pelilistallani varsin korkealla. Toisaalta 2010-luvulla mahtavien pelinimikkeiden määrä per vuosi vain kasvaa, pitkälti Steam-palvelun ja seitsemännen ja kahdeksannen sukupolven konsolien online-kauppojen mahdollistaneen indiepelibuumin myötä. 2010-luvulla pienet mutta visionääriset pelit alkavat syrjäyttää suuren budjetin meganimekkeet, ainakin omilla listoillani.

Mutta vuosi tarjosi myös sellaisia moderneja klassikkoja kuten LIMBO, Sid Meier’s Civilization V, VVVVVV, BioShock 2, Heavy Rain, Assassin’s Creed 2 ja Assassins Creed: Brotherhood, Amnesia: The Dark Descent, Metro 2033, Halo: Reach… Jotain laadusta kertonee se, että vuonna 2010 ilmestyi myös Fallout: New Vegas, joka oli parempi kuin vuoden 2008 listakakkonen Fallout 3, eikä se välttämättä mahtuisi edes viiden parhaan joukkoon vuonna 2010.

Pelaamatta minulta ovat ainakin Super Mario Galaxy 2, Bayonetta, God of War III, S.T.A.L.K.E.R.: Call of Pripyat ja Super Meat Boy.

 

 

Vuosituhannen parhaat pelit, osa 6

14 tammikuun, 2020

[Edit: Ehdottomasti vuoden paras peli olisi Spelunky, mikäli alkuperäiseen julkaisupäivämäärään olisi luottaminen, mutta listaan sen vasta vuonna 2012, jolloin paranneltu XBox 360 -versio julkaistiin myös PC:lle ja jonka myötä itse tutustuin tähän indiepelien moderniin klassikkoon. Tämä on myös ennakkovaroitus, mikäli UNOHDAN sen vuoden 2012-listalta samasta syystä: sen pitäisi olla top 3 -kamaa.]

 

Vuosi 2008

1. Mass Effect
Itse asiassa tämä julkaistiin jo 2007, mutta unohdin sen totaalisesti. PC-versio ilmestyi 2008, joten menköön (vaikka pelasinkin pelin XBox 360:lla, tosin vasta hieman myöhemmin). Joka tapauksessa BioWaren elokuvallisen ja audiovisuaalisesti upean avaruusooppera-trilogian ensimmäinen osa pärisi lujaa ja tuntui tarinankerronnallisesti joltain aivan uudelta, vaikka se aika perinteinen BioWaren roolipelimoottori siellä alla olikin. Roolipelielementtien lisäksi reaaliaikainen, suojien takaa tulittamiseen perustuva taistelusysteemi oli kerrankin varsin toimiva ja uusien aurinkokuntien kartoittaminen ja skannaaminen oli hauska bonuspeli, vaikka planeetoilla ajelu avaruusjeepillä korvattiinkin sarjan myöhemmissä osissa nopeammalla, kursorisella skannerilla. Kotina ja tukikohtana toimivalla SSV Normandy-avaruusaluksella hyggeily tehtävien välissä oli niin ikään suuri osa pelikokemusta, samoin NPC-pelihahmokatraan kasvattaminen. Pelissä oli mukana myös liuta mahdollisia rakkaustarinoita hahmojen välillä, kuten myös mahdollisuus tehdä Shepard-pelihahmostaan sen näköinen tai sukupuolinen kuin itse halusi; molemmille binäärisukupuolitetuille Shepardeille oli oma ääninäyttelijänsä, mikä on melko harvinaislaatuista peleissä. Good stuff, todellakin ”scifiromaani pelimuodossa”, kuten tavattiin sanoa.

 

2. Fallout 3
Legendaarisen pelisarjan kolmatta osaa saatiin odottaa vuosikymmen ja samalla siirryttiin 3D-aikaan. Kahden ensimmäisen pelin kehittänyt Black Isle Studios meni vuonna 2003 enemmän tai vähemmän hajalle Interplay potkiessa porukkaa pihalle (osa työntekijöistä siirtyi sittemmin yksinomaan roolipeleihin keskittyneen Obsidian Entertainmentin leipiin), joten kolmannesta osasta vastasi esim. Elder Scrolls -sarjasta tuttu Bethesda Softworks. Ei kolmonen toki käsikirjoitukseltaan tai huumoriltaan pärjää kahdelle ensimmäiselle osalle, mutta postapokalyptinen joutomaa oli mallinnettu mainiosti 3D-ympäristöön ja siellä nuohoaminen tuntui paikoin aidolta tutkimusretkeilyltä. Sinänsä Falloutin maailma on aina ollut omiaan nimenomaan tutkimiseen, kun ydinsodan tuhottua infrastruktuurin, sähköverkot ja valtaosan asutuskeskuksista ollaan palattu takaisin tutkimattomien alueiden, huhupuheiden ja legendojen piiriin. Samalla tematiikka antoi alibin pelimaailman hienoiselle tyhjyydelle.

 

3. Dead Space
Tavallaan Dead Space -sarja jatko-osineen oli jossain määrin ”realistisempi” (mikä ei toki tarkoita vielä juuri mitään) DOOM; vakavamielistä selviytymiskauhu-mörköoopperaa avaruuden kylmyydessä! Peli oli aikanaan audiovisuaalisesti upea, tiivistunnelmainen ja oikeasti pelottava putkijuoksu, joka repi tehoja pelimekaniikan immersiivisyydestä. Ensimmäisen persoonan sijaan päähenkilö Isaac Clarke (reehhhh) nähtiin selän takaa kolmannesta persoonasta, mikä mahdollisesti esimerkiksi sen, että hänen avaruuspukunsa kunto näkyi puvun selässä olevina valopalkkeina ja aseiden ammusmäärä suoraan aseiden pieniltä näytöiltä. Vastaavasti kartat, inventaarit jne. heijastettiin hologrammeina Isaacin eteen. Pieniä jippoja, mutta tunnelman kannalta merkittäviä. Päähenkilö oli insinöörinä pelin tapahtumapaikalla, kaivosavaruusalus USG Ishimuralla, joten loogisesti myös pelin aseet olivat kaivostyökalujohdannaisia: lasersahoja, plasmaleikkureita, liekinheittimiä jne. Hauskana jippona necromorph-nimellä kutsutut hirviöt (mutatoituja, reanimoituja ihmisruumiita) piti tappaa eri tavoin riippuen niiden ruumiinrakenteesta: esimerkiksi päähän ampuminen ei välttämättä auttanut, mutta jos otukselta katkoi laserleikkurilla kaikki raajat, vaikeutui liikkuminen kummasti. Paljon gorea, paljon säikyttelyä, paljon pimeää.

 

Bubbling under:
Sittemmin mainiona mobiilipeliversionakin tunnettu World of Goo oli mainio puzzlepeli. Tasohyppelyä ja puzzleja yhdistelevää Braidia en ole pelannut. Pelaamatta ovat myös God of War, LittleBigPlanet ja Grand Theft Auto IV.

 

Vuosi 2009

1. Left 4 Dead 2

Valven fantastisen tiimiräiskintäpelin ensimmäinen osa ilmestyi jo vuotta aiemmin, mutta kakkonen oli kaikin puolin parempi ja sisälsi muistaakseni myös ykkösen karttoja. Peli on samalla yksi niistä poikkeuksista sääntöön, jonka mukaan en pelaa moninpelejä. Tätä hakattiin nimittäin paljon. Periaatteessahan L4D2 oli The Walking Dead ja ratsasti sittemmin vielä aivan pitkään jatkuneen zombie-meemin aallonharjalla: pelimaassa epidemia on tehnyt väestöstä zombeja ja muutamat tartunnalle immuunit selviytyjät yrittävät selviytyä erilaisten tehtäväkarttojen lävitse. Tehtävät ovat täynnä normaaleja, laukauksesta tai parista lakoavia zombeja, mutta pelimekaniikka pakottaa pelaajat yhteistyöhön heittämällä vastaan spesiaalizombeja, jotka saadessaan pelaajan kiinni yleensä lamaannuttavat tämän ja takaisin tositoimiin pääse vain, jos joku muu tiimin jäsen tulee auttamaan. Sittemmin pelimoodia ovat jalostaneet esimerkiksi mainiot Warhammer: Vermintide -pelit, erityisesti Vermintide 2 on genren tämänhetkistä valioluokkaa (ja tulee listallani vastaan joskus myöhemmin, jos sinne asti pääsen). Sopivan peliporukan löytyessä hillittömän hauskaa.

 

2. Batman: Arkham Asylum
Hyvin toteutettua kolmannen persoonan toimintamäiskettä Batman-universumissa, joka otti innoituksensa moderneista Batman-stooreista Frank Milleriä ja Grant Morrisonia myöten. What’s not to like? Arkhamin mielisairaala toimi epälineaarisena vapaana-maailmana, jossa sai juoksennella ympäriinsä ja suorittaa sivutehtäviä sielunsa kyllyydestä. Turpaanmättämistä ja Batmanin vempaimilla leikkimistä hiekkalaatikolla, mukana piirrossarjoista tuttuja ääninäyttelijöitä (kuten Mark Hamill Jokerina). Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Arkham City oli ilmeisesti vieläkin parempi, mutta sitä en koskaan pelannut.

 

2. Dragon Age: Origins
BioWaren tykittely 3D-roolipelien maailmassa jatkui. ”Baldur’s Gate -pelien henkinen jatko-osa” ei perustunut kuitenkaan Dungeons & Dragons Forgotten Realmsiin kuten Baldur’s Gatet, vaan oli loi oman uuden maailmansa. Hauskana jippona pelin jokaiselle rodulle (ihminen, haltia, kääpiö) ja osalle alaluokista oli oma alkuperätarinansa, joka määritti mistä ja miten pelaaja pelinsä aloitti. Peli keskittyi vahvasti pelin aikana tehtyihin valintoihin ja moraalisiin päätöksiin (ja niitä oli nimittäin paljon), jotka määrittivät sen, millainen loppuratkaisu oli, mutta myös paljon muita pelimaailman tapahtumia.

 

Bubbling under:
On pöyristyttävän ilmiselvää, että listan ykkönen olisi From Softwaren Demon’s Souls (joka taasen oli Dark Soulsin eli 2010-luvun parhaan pelin esiaste ja monien mielestä vielä Dark Soulsiakin parempi), mutta en ole pelannut sitä. Peli kun on yksinomaan Playstation 3:lle, eikä sitä pysty pelaamaan esimerkiksi PS4:llä. Helvetin typerää, mutta elämä on. Tosin aivan viimeaikaiset huhupuheet kertovat, että Bluepoint olisi tekemässä remasteria tulevalle PS5:lle… Joka tapauksessa olen aina inhonnut yksinoikeudella-pelien ilmiötä: esimerkiksi niin ikään From Softwaren loistava BloodBorne on vain PS4:lle, mikä on niin typerää että olen kaatua aina kun ajattelen asiaa.

Torchlight oli pätevä, vähän sarjakuvamaisempi Diablo-klooni, jota paukutin (jatko-osansa kera) odotellessani Diablo 3:n ilmestymistä.

Kulttiselainpelit Samorost 1 ja 2 tehnyt Amanita julkaisi seikkailu/puzzlepeli Machinariumin, jossa ei välttämättä ollut aina paljon pelattaavaa, mutta sitäkin omalaatuisempi maailma ja upea ulkoasu. Suosittelen jatko-osa Machinarium 2:n mobiili- ja älylaiteversiota niille, jotka tykkäävät pädillä nyplätä. Adventure Game Studio -ohjelmalla tehty Time Gentlemen, Please! oli niin ikään hauskaa ja metailevaa point’n’klikkailua, Machinariumien lailla sekin toiminee hienosti vieläkin, kun pelimoottori ei pelleillyt nopeasti vanhenevan 3D-grafiikan kanssa. Itse asiassa peli oli jatko-osa Ben There, Dan Thatille, joka on omanlaisensa kulttipeli sekin.