27.3. – 14.4.2019, Aronpuron Kääntäjän floppia lukiessa
”Joka päivä syöminen ja nukkuminen ei ikävystytä meitä, sillä nälkä syntyy uudelleen, ja unisuus; jos niin ei olisi, ikävystyisimme.” -Blaise Pascal
Ei pidä kohdallani paikkaansa. Nälkä syntyy kyllä uudelleen, mutta olen aina jo valmiiksi ikävystynyt syömiseen.
Scott Walker on kuollut. Keith Flintin kuolisnyy oli itsemurha hirttäytymällä.
Niska raksuu päivä päivältä enemmän. Eilen kirjoitin jonkin novellin. Luen Aronpuron Kääntäjän floppia, se on kovin hieno. Illalla käyn Vakiopaineessa kuuntelemassa Eetu Vireniä.
Raha on valta- ja voimasuhde, ei vaihdon väline. Raha on merkki, jonka merkitys on sen käyttö.
”Länsimaissa ihmisestä on tullut tunnustava eläin.” -Michel Foucault
Totta terapian valossa. Perinne juontanee synnintuntoon, joka on kontrollin prototaste. Mutta mitä oli ennen kristittyjä?
Keith Flint hirtti itsensä, koska hänen mielessään oli ovi ja oven takana pimeä huone, jota hän ei voinut näyttää kellekään.
Ihmisellä on banaali halu repiä ja alistaa lähimmäisensä, minkä tunnustamisen mahdottomuus likaa hänet. On ikäänkuin asioita, joiden ääneen sanominen on kestämätöntä. Huoneesta ei siten ole ilmiselvää tietä ulos. Viime kädessä muut eivät ole ymmärtäväisiä ja hyväksyviä, sillä pimeyden hyväksyminen tai kohtaaminen tartuttaa myös heidät, turmelee heidät. Positiivisuuden kulttuuri on tämä estojen kulttuuri, joka synnyttää entistä rajumpia hirviöitä.
Libanoninseetripuusta rakennettiin Salomon temppelin seinät ja katto, mutta ei lattiaa.
Alvar Aallon suunnitteleman kahvila Belvederen ulkopuolella roskamedian ja kaksinaamaisen kulttuurin häpäisemä ja runtelema Touko Aalto tekee vaalityötä.
Elimistö on optimistinen, mutta ajankierto moraalin ulkopuolellla.
Tunnustuksista kirjoitamme kirjoja.
Ja ennen kaikkea luemme.
Temppelin pihamaalla oli vaskimeri, jota kannatteli kaksitoista häränkuvaa, polttouhrialttari ja kymmenen pientä vaskiallasta, joissa huuhdottiin polttouhrit.
Maaliskuun aurinko, älä minua hylkää.
Lotta Näkyvä. Vappu Pimiä.
Vielä pitäisi olla hyönteisvaalitkin.
’And this also,’ said Marlow suddenly, ’has been one of the dark places of the eart.’
Pimeys on näkyvän valon puutetta.
Taivas on avaruus sellaisena kuin se maasta näkyy.
Tai metodi.
Sadanta.
Pisoaari-kontra-pytty -filosofia.
Vuorilta puiseen kattoon lankeava sade.
Tarkovskin sade.
Kaste on sääilmiö,
tai kristillinen riitti.
Keiden kanssa voi uskossa Kristukseen oleva syödä?
Entä ensinnä tyystin uskoton?
Julkiset käymälät.
Baby boomerit vs. nuoret, ympäristötietoiset hermoheikot.
Latriinin barbaria.
Juottokaukalosta juova, kiiltävä hevonen.
Irstaasti loriseva sade.
Pakastava käymälä +2 x lämpöistuin.
Hämmästyttävä ”peppusieni”.
Tersorium.
Xylospongium.
”Runouttahan voisi alkaa painaa WC-rullien arkeille.”
Huvia ja hyötyä, mutta nopealla, puhdistavalla liikkeellä.
Platon (tai Sokrates) kehitti dialektiikan, Nietzsche osoitti sen ongelmat ja halveksi sitä, meidän vastuullamme on tulkita miten tahdomme ja antaa maailman palaa.
Tarpeitamme varten.
Nykyisenkaltainen paperirulla kehitettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä.
Villa, hamppu, rätit, puulastut, heinä, hiekka, sammalet, maissi, kivet ja simpukankuoret.
Käymälähygienian välineitä.
Watt imeskeli kiviä ja siirteli niitä taskuista toiseen tarkoitusta varten kehittämänsä systeemin mukaisesti.
Itse asiassa niin teki Molloy.
Lukija ei tiedä, kuoleeko Malone lopulta, sillä ei ole koskaan päässyt kirjassa niin pitkälle.
Malone kuolee siis ikuisesti.
Olen saanut joitain juoksevia asioita hoidettua.
Rauhallinen aika on ohi, kesä lähestyy, nyt pitää sietää litinää ja lorinaa, lintujen ulvontaa ja auringon pölyistä sotkua.
Auringonrihkamaa.
Lukijalta katosi muutama vuosi sitten puoli vuotta, sillä hän hukkasi päiväkirjansa.
Muutamaa päivää myömmin Mauno Koivisto kuoli.
Päiväkirja löytyi lopulta pakastimesta.
Lopulta löysin hänet Kympin edestä, viinipullo kädessään.
Pastissin käsite on peräisin italialaisesta keittiöstä, jossa pasticcio on lampaan- tai naudanlihalla, vihanneksilla sekä muilla saatavilla olevilla aineksilla täytetty piiras.
Hänen huulensa olivat punervilla tahroilla.
Neljäs ulottuvuus elokuvassa.
Montale.
Jump cut, :wumpscut:
Bavaria.
Sininen siirtyy pimeään. Pimeä liikkuu mihin liikkuu. Siirtyy keltaista, joka heijastuu valkeasta. Pimeä siirtyy siniseen. Sininen liikkuu mihin liikkuu, heijastuu. Pimeässä valkea on ensin piste, sitten kaikkialla.
Nukun liian pitkään, mutta en välttämättä tarkoita praksista.
”Käy myymälässä, myy käymälässä.”
Tässä on melko ruma kansi, lukija ajattelee.
Auki on, tavaraa on.
Brexit siirtyy, nautinto siirtyy.
Ikuisesti lykätty, ikuisesti lytätty.
”Jos syön omenaa nälkä siirtyy; tai jos näen miten neliö katoaa ennen kuin neliö ilmestyy, se on maailmankatsomus.”
Mykologia on terminologia.
Sänkyepisodi. Olen kasannut sänkyni tukijalan molemmin puolin kirjoja.
Vuori ei laskeudu vuorelta, mutta vuoret ja puut ovat vuoria ja puita jälleen, joskaan.
Holodomor. Armantrout. Ramadan. Harmageddon. Harmattan. Cimmeria. Hamartia.
Lapsuuteni puhelinnumeroita:
642940: koti
642552: Jari?
642743: ??
642096: ??
Siellä missä on kuolemaa ei myöskään ole kärsimystä.
Nollas.
Laskemisesta on näin [nollan käyttöönoton vuoksi] tullut suurten ihmisjoukkojen opittavissa oleva taito.
Ouden. Omikron. Zephirum. Cipher. Zero.
’Tyhjykkä’, ehdotti Lönnröt vuonna 1839.
oll korrect, Martin Van Burenin presidentinvaalikampanja 1840.
”o. k.”, vuodelta 1839.
Out of Kash, Orfully Konfused, Often Kontradicts.
Ola Kala.
och aye
au quai
aux cayes
0 kuollutta
maailman levinnein sana.
Nollalla ei ole merkintätapaa roomalaisissa numeroissa.
ne ullus
”Hyvä on olla, kun on nolla. Hyvästi. T. Masa.” -Masa Niemen itsemurhaviesti
Elämä oli yhtämittaista teatteria, pelleilyä, taikatemppuja, akrobatiaa ja kaatuilua, sananlaskuja ja tietokilpailuja.
Lukija sai eilen isänsä tekemän kukon, jossa oli ahventa, porsasta ja hieman pekonia.
Sekä leipää että kalaa, vielä vettäkin.
Kun soturi sitten lopulta löysi helmensä vuosituhansien etsinnän jälkeen, hän tajusi vain, että se oli roikkunut hänen otsallaan koko ajan. Sen löytäminen ei liittynyt millään tavoin hänen uurastukseensa löytää se muualta.
Kyse ei missään nimessä ole ns. tyhjästä puheesta.
Niemeä vaivasi voimakas esiintymisjännitys.
Turha puhua käännöksestä: tulen aina juoksemaan mutkiin.
Aikakauden ilmaiseminen ei lopulta merkitse minulle mitään.
Se on vain muotoprobleemi.
Aukottoman portin probleemi.
Tietoverkon sanakirjat helpottavat harhailua entisestään, lukija miettii.
Poistavatko nopeus ja helppous jotain olennaista?
Niin sanottu valaistuminen on välitöntä, ajatonta.
Onhan valon nopeus suurin.
En totisesti saavuttanut mitään perinopohjaisella, täydellisellä valaistumisella, Buddha sanoi.
C. G. Jungin ei onnistunut matkustaa Roomaan, mutta lukija on käynyt siellä useammankin kerran.
Vuonna 2019 voitaneen jo perustellusti sanoa, että kaikki tiet vievät pois Roomasta.
Possujuna. Maitolaituri. Kukonhiekka.
Kiveä sisältävä leipä. Kultarahoja sisältävä kakku.
Kana on munan keino (kenno?) tehdä lisää munia.
British Museumin pääkerroksen käyämälätiloihin viettävässä portaikossa haisee virtsa tavalla, jossa ei ole hajuakaan erosta.
Kahvilan auringonkiilassa istuu nainen, jonka hengityksen kuulee usean pöydän päähän.
Positiivisuus muuttuu aggressiivisuudeksi. Aggressiivisuus ahdistukseksi. Ahdistus vihaksi. Viha iloksi.
Koska Hesarin viimeinen gallup ennen vaaleja tulee?
Äärimmäinen tieto.
Eskatos logos.
Lahjaton, jo vuosikymmenien ajan päivittäin kirjoittanut kirjailija.
Huumori on kanssakäymisen muodoista väkivaltaisin.
Ehkä jatkan kirjoittamista koska en osaa lukea.
Alkoi mystisesti vituttaa kun yliopiston kirjaston edustalla katselin niitä puita, jotka eilen lakkasivat olemasta.
Nukuin kylmästi hikoillen, niin kuin aina kesällä.
”Edetään hankkeemme umpihankeen.” Kirjoittajan juottolassa kuulemaa.
Liike on ainoa staattinen, lopullinen, pysyvä ja varma asia. -Tinguely
Jos ihminen ei pysty suunnistamaan minkään maamerkin, auringon tai kuunvalon perusteella, hän ryhtyy väistämättä ennen pitkää kävelemään ympyrää.
Kirjallisuus on käytettyä tekstiä.
Lukemansa ajatukset käyttää vain kahdesti, mutta kirjoittamansa kolmesti.
Syvänkö, merenpintaa alempana oleva alue, sisältää kysymyksen.
Jos kiellettään dualismi, kielletäänkö dialektiikka?
Miksi Bodhi-Dharma lähti Itään?
He räpistelivät käsiään ja poistuivat paikalta.
Icchantika.
Enlightened Beiges.
Aikalaisuudesta jää aina paitsi.
Todellisuuden ratkaisemattomat vastakohdat ilmenevät taideteorioissa muodon ongelmina. Adorno.
Adornment; an ornament.
Ainoastaan diltetantit sijoittavat kaiken taiteessa olevan tiedostamattomaan. Heidän puhtaimmatkin tunteensa toistavat perinteisiä kliseitä.
Suomalaiset kieltävät lähestyvän katastrofin.
Viiniköynnöksien rankoja polttamalla saatua hiiltä.
Persoonaton kuolema.
”Kant repäisi taiteen irti siitä ahnaasta moukkamaisuudesta, joka aina haluaa kosketella ja maistella.”
Huomaamme häviämiset, mutta vähentymistä emme näe.
Myös he, jotka eivät ole olemassa, kuolevat.
Kuollut soitin, pianon ruumis.
Lapsuus on muinainen.
Muistakaa, että tähän aikaan vuodesta kaikki ei ole vihreää.
”Porvari haluaa elämän olevan askeettista ja taiteen runsasta; toisin päin olisi parempi.”
”Vaikka taideteoksen aistimellinen vetovoima tuo sen lähelle kuluttajaa, vieraantuu se kuluttajasta hänelle kuuluvana tavarana, jonka menettämistä jatkuvasti pelätään. Väärä suhtautuminen taiteeseen on sukua omaisuuden menettämisen pelolle. Fetisistisellä käsityksellä taideteoksesta jonakin, joka voidaan omistaa mutta myös reflektion avulla tuhota, on tarkka vastine käytettävissä olevana omaisuutena psykologisessa minän taloudessa.” -Adorno
15.4.2019
Persut menestyvät vaaleissa. Gene Wolfe kuoli. Notre Dame palaa.
Aurinkopäiväkirja
Koronalogi. Kronologi.
Rakkautta kaloreiden aikaan.
Uuden auringon kirja.
Kuolevan auringon valtapiiri.
Aurinkotervehdys. Uusi kuu.
En ole karanteenissa, mutta ketjun rikkomisen tulisi olla jokaisen ihmisen prioriteettilistan ensimmäisellä sijalla, jos siihen on suinkin edellytykset. Asia erikseen ovat ihmiset, joiden on pakko käydä töissä ja kulkea. Heistä on syytä olla huolissaan, mutta oman toimintakykyni ja elämänhaluni menettäminen heidän vuokseen ei ole järkevää.
Tietenkään sille ei mahda mitään, mikäli ihmiset eivät ylipäänsä seuraa uutisointia tai säädöksiä ja jättävät piittaamatta ohjeistuksesta, vaikka heidän ei olisi pakko käydä yhtään missään. Sitäkin on demokratia, tai uskon loppuminen demokratiaan, niin hyvässä kuin pahassa. Älyllinen laiskuus ja kiinnostuksen puute ovat omissa kirjoissani vakavia haittoja (itse asiassa vakavimpia mahdollisia haittoja), mutta se ei sinänsä ole tärkeää, tämä ei ole mitään opetusta ja lainsäädäntöä vaan blogiteksti.
Olen kuullut koomikkojen kirjoittamattomasta säännöstä, joka kuuluu suunnilleen näin: ”Kirjoittaessasi uutta materiaalia hylkää aina ensimmäisenä mieleesi tuleva vitsi, sekä vielä vähintään pari seuraavaa vitsiä. Ne ovat ilmeisiä vitsejä, jotka tulevat kaikilla mieleen.”
Nähdäkseni samaa ajatusta voisin soveltaa, hieman muokattuna, omaan käytökseeni pandemian aikana. Kyse kun ei ole ensisijaisesti ole minun terveydestäni, ei välttämättä edes läheisteni terveydestä, vaan kokonaisesta terveydenhuollollisesta infrastruktuurista (taloudesta jne. puhumattakaan). Toisin sanoen yhdestä ajattelemattomasta solusta kärsii koko yhteiskuntaruumis, jos ja kun kapasiteetti ylittyy ja kaikkia sairaita ei pystytä hoitamaan. Tähän liittyen huomio äskeiseltä kauppareissultani: kaduilla tuntuisi silti edelleen liikkuvan valtaosin eläkeläisiä. En ole varma, mitä kohtaa ”karanteenia vastaavista olosuhteista” he eivät ole ymmärtäneet. Toisaalta 20 vuoden päivittäisen kaupunkiflooran ja -faunan tutkimukseni perusteella luulen, että suuri osa noista ihmisistä on vähäosaisia, yksinäisiä vanhuksia, mutta siltikin.
Kyse on ketjusta.
Ystäväni sanoi ennustavansa ulkonaliikkumiskieltoa ensi viikolle. Alan vähitellen taipua hänen kannalleen.
Analogiana voi ajatella tulvaporttia; veden päästämistä vähitellen sisään, jotta se ehtii imeytyä, löytää paikkansa, virrata eteenpäin sen sijaan, että koko vesistö tulvisi ja huuhtoisi ympäristön maa-aineksen, rakennukset ja aluskasviston mukanaan.
Niinpä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus ”minä voin hyvin, ei minulla ole mitään hätää, rikon siis karanteenilakia” tulee hylätä, kysymys kun ei ole siitä, miten minä voin, vaan siitä miten minä olen osanen suuressa pelissä, jossa etenevä virus tartuttaa sitä enemmän ihmisiä, mitä enemmän sillä on siihen työkaluja ja välikappaleita, eli meitä: ihmisiä.
Minun tulee poistaa itseni tuosta pelistä kykyjeni mukaan, mahdollisimman tehokkaasti.
Metafyysisesti ei ole mitään, mistä jäisin paitsi.
Ei ole mitään, minkä vuoksi pitäisi tuntea itsensä jälkikäteen tyhmäksi tai ylireagoineeksi.
Ainoastaan historia on meidät tuomitseva, jos niikseen. Olemme joka tapauksessa ylireagoineet yhdessä.
Tietenkin se, mitä taloudessa, politiikassa jne. tapahtuu on oma kysymyksensä. Talouskriisi on suurin sitten 2008 pörssiromahduksen ja se tulee jatkuvasti vain kasvamaan. Pienyrittäjiin, freelancereihin, nollatuntilaisiin jne. tämä iskee todella kovaa. Pankkien ja valtioiden ostovakautustoimet tuskin korjaavat taloutta sinänsä, eihän 10 vuoden takaisesta kuplastakaan ole toivuttu vielä. Kapitalismin, totalitarismin, solidaarisuuden ja ilmaston kannalta seuraukset ovat potentiaalisesti huimia niin hyvässä kuin pahassa, mutta se on toinen kielipeli.
Se, mitä minä nyt ajattelen on Pascalin vaaka, muokattuna. On yksinkertaisesti yksityishenkilönä pelillisesti parempi ottaa riskit tosissaan kuin olla ottamatta. ”Voiton odotusarvo (ihmiskunnan ja infrastruktuurin selviytyminen mahdollisimman suurilta osin), joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri”.
THL ilmoitti juuri, että heidän arvionsa mukaan epidemia Suomessa kestää puoli vuotta ja 42 prosenttia saa tartunnan.
Luku on yllättävänkin pieni. Toki ilman rajoitteita luku olisi 65%. Yleinen kuolleisuusprosentti on WHO:n mukaan 3,4%, luultavasti se tulee olemaan Suomessa pienempi.
En silti viitsi laskea, kuinka monta kuollutta on jo yksi prosentti 42 prosentista. Laskin silti. 23 650 kuollutta.
*
Check my privilege. Olen kirjailija, työskentelen kotoani, enkä kärsi siitä, jos en pääse harmaaseen suomalaiseen taajamaan. Itse asiassa olen harjoittanut itseäni tähän tilanteeseen koko elämäni ajan.
Myönnän ajattelevani koko pandemiaa suurena pelinä. En tarkoita tätä vähättelevänä eleenä, ovathan pelit eri muodoissaan minulle elämän suola (esimerkiksi pääosa elämän ilmiöistä kapitalismissa on nollasummapelejä), mutta tiedän useiden ihmisten myös ymmärtävän pelit jonakin ”leikkinä” tai merkkinä siitä, ettei ota jotain asiaa vakavasti.
Vakavia asioita kun ovat työnteko, raha ja läheiset, nuo olohousuihinsa työpäivän jälkeen iltaisin piereskelevän nykyihmisen koti, uskonto ja isänmaa. Pieruhousut minullakin on.
Myönnän, että olen elänyt tätä poikkeustilaa jo viimeiset 20 vuotta. En tiedä johtuuko se ylenpalttisesta asioiden älyllistämisestäni, ”herkkyydestäni” (joka on ihan kiva juttu kirjailijan ammatissa, mutta käytännössä tarkoittaa lähinnä ahdistustiloja ja paniikkikohtauksia) vaiko luonneviasta, mutta varsinaisesti pandemia ja poikkeustila eivät ole ainakaan vielä muuttaneet mitään maailmankatsomuksessani. Kaikki on kytenyt hiljaisella hiilloksella, jatkuvasti.
Maailmanloppu ei ole tulossa, vaan ollut meneillään jo pitkään. Pandemia ja poikkeusolot vain alleviivaavat sitä. En halua lietsoa mitään ”mentaliteettia”, ainoastaan huomauttaa seikasta, jonka itse näen tosiasiana.
Näiden poikkeusolojen olisi pitänyt olla voimassa ilmastokatastrofin vuoksi jo useamman vuoden.
Se on se oikea katastrofi. Korona vain koskettaa juuri meitä läheisemmin (koska kuoleman uhka on välittömämpi, minkä lisäksi hallitukset oikeasti tekevät jotain) ja tuntuu siksi isommalta jutulta. Ihminen on emotionaalinen olento ja tämä on täysin ymmärrettävää. Siltikin.
Siltikin.
Tietenkin yritän myös hoitaa itseäni sopivammaksi kapitalistiseen subjektitalousyhteiskuntaan (käyn terapiassa, joogaan, jne.), ettei kukaan tule mussuttamaan. Yritän jatkaa kirjojen kirjoittamista, vaikka kriisihetkellä sellainen tuntuukin hivenen hupsulta puuhalta.
Toisaalta ilman kirjallisuutta, kulttuuria, taidetta ja tiedettä ihmiskunnalla ei ole muistia. Pidemmän hännän työskentelyn hedelmien korjaamisen aika tulee vielä.
Samalla yhteiskunnassa herännyt solidaarisuus on mitä raikkainta. Näen dynamiikan lähes menetelmällisenä rajoitteena: ota ihmisiltä asioita pois ja he alkavat heti käyttää mielikuvitustaan, palauttaa arvoa käytöstä poistuneille meemeille, kuten vaikkapa yhdessäololle, solidaarisuudelle ja toisesta välittämiselle… Luoja tietää tulisiko se perustulokin sieltä, vai vieläkö joku tollo jaksaa ulista jostain vapaiden markkinoiden ihanuudesta ja yrittäjyyden vastuullisuudesta. Luultavasti.
Helvetti on toisten ihmisten luonneviat ja pohjaton usko monetaariseen systeemiin.
Tietenkin tällä kaikella on nurja kääntöpuolensa. Minä pystyn elämään näin (ja itse asiassa jopa jossain määrin haluan elää näin), mutta samalla lukemattomat ihmiset menettävät töitään, joutuvat jäämään koteihinsa (joissa eivät välttämättä haluaisi esim. perheväkivallan tai tilanpuutteen vuoksi olla), kärsivät yksinäisyydestä, kehonsa liikkumattomuudesta, mökkihöperöydestä, kaikista kuviteltavissa olevista ruoskaniskuista, joista pienin peikko ei totisesti tule olemaan mielenterveys näinä vaikeina aikoina…
Lukuohje: Uhrisyndrooma
Aluksi
En osaa sanoa, kuinka ilmiselvä ajatus tämä on, mutta kirjoitan sen jotain kirjoittaakseni. Ehkä siitä on jollekulle iloa. Samalla se saattaa avata teoksen ”selittämättömyyttä”, jollaisesta olen kuullut puhuttavan. Mitään selittämätöntähän Salmenniemen novellistiikassa ei sinänsä ole, käsitys johtuu pikemminkin väärinymmärryksestä ja hivenen ”vääränlaisista” lukuoletuksista.
Tietenkään ei ole olemassa vääränlaisia lukuoletuksia.
Tietenkin myös on.
Pahoittelen, mikäli tämä on ilmiselvää tai jos keksin polkupyörää uudelleen. Lukemissani kritiikeissä seuraavassa esittämäni ajatus ei ole tullut vastaan, mutta en ole kuunnellut esimerkiksi Siltala-podcastin Salmenniemi-jaksoa. Ehkä haluaisin vain teroittaa, että ”Viitteet” -novelli ei ole niin tyhjiömäinen ja selittämätön, kuin mitä joissain yhteyksissä on annettu ymmärtää.
Biografistisemmalla tasolla huomautan, että minut kyllä mainitaan teoksen kiitoksissa ja olen ateljeekritikoinut ja kommentoinut valtaosan novelleista, mutta ”Viitteitä” -novellin merkityksestä, ainakaan niin laajalla tasolla kuin seuraavassa esitän, emme Harryn kanssa keskustelleet. Niinpä lukuohjettani ei kannata ottaa minään kiveen kirjoitettuna tekijän intentiona, mikäli sellainen lukijoita vielä kiinnostaa.
Lukuohje
Harry Salmenniemen Uhrisyndrooman novelli ”Viitteitä” lienee kirjoitettu, taitettu ja sijoitettu tarkoituksella kirjaan heti ”Matkalla” -novellin jälkeen, mutta myös juuri ennen novellia ”Me taistelemme lapsen vuoksi”. Näin toisaalta siksi, että lukija ymmärtäisi niiden välisen elimellisen yhteyden, toisaalta siksi, että ”käyttöliittymä” olisi luontevampi. Kahden jälkimmäisen tekstin välissä välissä on lyhyt, muutaman sivun mittainen novelli ”Puutarha”, mutta se on vain välisoitto, tunnelmanmuunnin ja -tasaaja: se on sijoillaan teoksen kokonaisdynamiikan vuoksi, kuten tietenkin myös kaikki muut novellit.
(Kaikki Salmenniemen tekstit läpi kolmen novellikokoelman toimivat tietenkin yksittäisinä olentoina, mutta pääasiallisesti kyse on nimenomaan teoskokonaisuuksista: isommat tekstit tarvitsevat ympärilleen tueksi pienempiä, jotta kokonaisuuteen ei syntyisi vääränlaista pulleutta. Tämän voinee lukea runokokoelmien ja asetelmallisuuden piirteeksi. Galleriatila. Ikebana. Asioiden väliset mittasuhteet. Abstrakti taide. Ja niin edelleen.)
Mutta erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että keskenään yhteydessä olevat novellit ”Viitteitä” ja ”Me taistelemme lapsen vuoksi” ovat muutamaa sivua vaille samanmittaiset. Iso osa ”Viitteitä” -novellin viitteistä täsmääkin ”Me taistelemme lapsen vuoksi” -novellin kohtiin, mikäli tekstejä lukee ”läpikuultavasti”, sivujen kohtia keskenään verraten. Vastaavasti ”Viitteitä” -novellin alkupuolen viitteet tuntuisivat täsmäävän ”Matkalla” -novellin kanssa, jossa esiintyy Haarla-niminen henkilöhahmo. Samalla viite esimerkiksi viite 4 muistuttaa, että Haarla-niminen hahmo esiintyi myös Uraanilamppu-teoksen ”Krematorio” -novellissa…
Uhrisyndrooman mainitsevat viitteet voivat toki viitata koko teokseen, mutta luultavammin kuitenkin nimikkonovelliin. ”Viitteiden” ja ”Uhrisyndrooman” välinen taitollinen jännite onkin kiinnostava: onko jälkimmäisen ilmavalla taitolla (siis: paljon tyhjää tilaa) jokin muukin kuin asetelmallinen, lukemiseen ilmavuutta luova funktio?
Mutta toisin sanoen: juju piilee siinä, että lukee novelleja samanaikaisesti, sivu kerrallaan, verraten viitteiden kohtaa sivulla varsinaisen ”leipätekstin” vastaavaan kohtaan. Tekstit on taitettu sopimaan yhteneväisesti, triggeröitymään suunnilleen samoille kohdille.
Toki kaikilla viitteillä ei ole ilmiselvää yhteyttä juuri näiden kahden ”päänovellin” kanssa. Muutama viite on esimerkiksi käännös teoksessa aiemmin esiintyneistä vieraskielisistä lauseista, mikä tietenkin alkujaan tarjoaa ilmiselvimmän lukuohjeen soveltaa viitteitä myös teoksen muihin teksteihin. Niinpä asiaan vähän perehtyvälle lukijalle käy esimerkiksi ilmi, että viite 12 viittaa novelliin ”Ratkaisu”, jossa Björkenheim esiintyy.
En mene tässä sen kummemmin teoksen ulkopuolisiin viitteisiin, jotka on listattu teoksen lopussa. Osa niistä kytkeytyy juuri ”Viitteitä”- ja ”Me taistelemme lapsen vuoksi” -novelleihin.
Parasite
[Tämä merkintä on sekoitus Letterboxdia ja Facebookia, siispä se sisältää sekä huonoa englantia että vielä huonomppa suomea. Laitan sen tännekin talteen, sillä a) haluaisin blogien pysyvän elossa, mutta myös b) olevan jotain muutakin kuin puhkieditoitua jatketta journalismille.]
1
If push came to shove, I’d say this is too clever, too full, too rigged and has text rising up to its nose. Watching it kind of exhausted me.
As a movie trope, I dislike allegory, as well as metaphor, tremendously, as it is ”empty”: it means something else than it shows, ending up meaning nothing at all, as all ”tendentious” tropes in films — a media which for me is about chiseling time, sound and light — do. So I’m not a huge fan of connived, picture-bookish literary yarns like this. Snowpiercer had similar issues.
Things like ”plot twists”, as a rule, ruin movies for me.
Actually, I dislike allegories in literature, too.
What allegory does: it basically forces the viewer/reader to think, think and then think some more.
I don’t mean this as a compliment.
Thinking is nothing special, per se.
For me, allegory makes the riggings of the piece visible, but only the stuff of literary ideas, of intellect and writing; the ”look at me, I’m making a point via a double-trope of saying something but meaning something else”, whilst flattening the images themselves. Allegory has a tendency to veer towards satire, which in itself is all well and good, but satire in cinema is kind of impossible to pull off, as it’s basically complacent and smudges the whole audiovisual complex.
So when I think about allegory in cinema, I always hope the filmmaker would have the gall to go balls-to-the-wall-Brechtian: exposing also the filmcraft itself, or the shots, or cinema as industry / a costly luxury product, the actors deceiving you with their theatrics, or whatever.
Instead, as a rule, allegories are well-made, posh and slick. They are the ”clever” choice, the stuff of awards and of awareness.
Sure, I can spot the socioeconomical hierarchies, the stark contrasts, the doublings and the divide of the Koreas; I even get the fact that allegory itself has in the past been the only way to smuggle themes and ideas past censorship in precisely countries like Korea, but SO WHAT?
Yes, my intellect is caressed. But I’d like to feel something, or get completely new ideas, whole new constellations and dynamics of thought and being.
I already know we live in a capitalist dystopia and there are no meanings.
I know the Koreas are probably a hell on earth and kind of a test tube lab for everything wrong with the world at the moment. I don’t need allegories to remind me.
Then again, I’m a well-off nerd, who can avert his gaze and have high hopes about art whilst the planet is burning.
Maybe art SHOULD die and become pure propaganda. At least ”it’s for a good cause”.
Anyway, all that aside, I liked Parasite. What it sets out to do, it does marvellously. I get the hype. I really do. As such, I liked the writing, it is funny and clever and should win an Oscar, althought it won’t. The casting is great. Technically it is great. It should win many Oscars.
Etc. etc.
Oh yeah, some of the critique(?) of meritocracy (this here is a wink to a certain PhD) toward the start of the film I really dug. That and the smell.
Is it basically a heist movie?
Anyway, hugs everyone!
2
Niin siis öööhmm mitenhän mä tän nyt laittaisin, ettei mene aivan hyytäväksi spleinaamiseksi. Siis mä oon samaa mieltä tosta kaikesta mitä X sanoit! Plus mulle 3½ tähteä on jo varsin hyvä ja toi ”miniessee” käsittelee aika pitkälti allegorisuutta ja on aika henkilökohtainen, ei niinkään just Parasiteä, joka mun mielestäni handlaa allegorisuutensa lähes historiallisen hyvin. Luulen myös, että Parasite tullaan liittämään yleisesti vuosikymmenen tärkeimpien leffojen joukkoon ja kai se on jo nyt rikkonut jotain ”kriitikkojen keskiarvot” -ennätyksiä. Plus se, että koreankielinen elokuva on ehdolla Oscareissa sekä ohjaus- että paras elokuva -kategorioissa on aika iso juttu. Mut se oli musta myös vähän liian täynnä tekstiä ja rahtusen liian pitkä ja se pakotti mut katsojana jatkuvasti tekemään sellaisia ”älyllisiä” yhdistelyjä, jotka liitän allegorian ja intertekstien trooppeihin jne. ja en oo sellaisen suurfani. Siksi viiden tähden sijaan oon vaan sillai, että hyvä leffa!
Ja siis joo, siitä diggasin erityisesti että tossa tehdään paljon ja eri ”yhteiskuntaluokat” laitettiin aika samalle viivalle niinku surkeina ihmisinä, mutta toisaalta näin sen myös aika kylmäävän nihilistisenä: oikeastaan kaikki henkilöhahmot kun oli opportunistisia ihmisperseitä, eikä niistä yhdenkään soisi selviytyvän myöhäiskapitalismissa, varsinkin kun se ”rikkaiden” elämä vaikutti vielä hirveämmältä ja tyhjemmältä kuin köyhien; ts. miksi helvetissä siihen pitäisi päästä? Tollaisen luksuksen ongelma on se, että se on typerää ja tyhjää, myös siksi koska se on ekologisesti ja eettisesti kestämätöntä. En oikein osaa päättää, oliko se sohvalla juopottelu ”kuvaavaa”, vaiko ihan helvetin pessimististä. Ensin tyypit painaa ihan helvetisti duunia ja käyttää kykyjään kusettaa, palkintona ne sitten pääsee superisoon olohuoneeseen makoilemaan pierunhajussa ja paljastamaan, miten köyhiä niiden ajatukset lopulta on. Sillehän oli myös tuplauksensa (hence: allegorisuus joka uuvutti): rikas pariskunta on myöhemmin samalla sohvalla kuivapanemassa ja fantasioimassa siitä, miltä köyhän naisen pikkuhousut tuoksuu samalla, kun lapsi leikkii keskellä tyhjää pihamaata teltassa…
TRIGGER WARNING! TÄSTÄ ALKAA HYYTÄVÄ OMAAN NAPAAN TUIJOTTELU JA MÖHISZM:
Mut niinku on a personal note: Oli leffan pointti tai intentio tai ”viesti” mikä hyvänsä, niin silti se audiovisuaalisena systeeminä NÄYTTÄYTYY mulle allegorisena, mikä on sitten myös mun syvällinen ongelmani sen kanssa. Myönnän kyllä että siinä on paljon toimintaa ja se puhkiallegorinen talomiljöö samalla pelastaa leffan, koska se on myös niin tilallinen ja tiivis pienoismaailma, että se samalla puhkaisee sen allegorisuuden jossain määrin. Ts. koska siellä hengaillaan jatkuvasti, siitä tulee ”orgaaninen” osa kuvakerrontaa ja se hahmottuu jatkuvasti spatiaalisesti katsojan päässä sen sijaan että se pakottaisi vaan tekemään jatkuvasti älyllisiä rinnastuksia. Samoin se lopun tulvasysteemi on sekä mainio että hankala, koska ylipäänsä ”normaalista poikkeavat” tilat on aina kiinnostavia, metaforienkin (kellareiden/köyhälistöalueen/idin tulviminen; paskavedestä tulviva vessanpönttö ja rinnastukset samanaikaiseen oksentamiseen päätalolla) jälkeen/niistä huolimatta. Aiemminhan jo kuseskeltiin kellariasunnon ikkunaan jne.
Mutta allegoria on mulle (ja on on ollut aina, kuten myös kaikki superjuonivetoiset elokuvat) ongelma siksikin, koska vaikka oon toisaalta aika relativisti ja sitä mieltä ettei elokuvataiteessa(kaan) ole mitään kiveen hakattuja sääntöjä, mut silti ostan edelleen supervahvana jonkun bressonilaisen ajatuksen siitä, että ”kirjallisuus” ja ”teatteri” (metafora, symbolismi, allegoria, ”poliittisuus”, teatraalisuus, metodinäytteleminen, psykologinen realismi…) pitäisi karsia pois elokuvista mahdollisimman pitkälle, koska kyse elokuvassa uniikkina taidemuotona on a) visuaalisesta ajasta, b) äänestä ja c) näiden keskinäisestä rytmistä, mikä sitten toisaalta puolestaan saa mut kuulostamaan aika konservatiiviselta ja etuoikeutetulta samettitakkinörtiltä, varsinkin suhteessa nykyajan ”vaatimuksiin”, jotka näyttäytyy mun silmiini tosi pitkälle lähinnä sosiaalisina samastumisjuttuina sillai, että ohitetaan ensin se koko materialistinen prosessi joka elokuva on sekä taideteoksena että yhteiskunnallisena luxury productina, tai sit jonain ”viesteinä” joiden välittäjäksi koko elokuvamuoto redusoidaan. Samastuminen taasen ei ole oikeastaan ollut ikinä juttu, jota vaadin elokuvilta (tai taiteelta ylipäänsä) ja viestit on mulle vähän jossain toisessa kuplassa tapahtuva juttu. Tai siis ”viesti” ei ole itsessään mitään. Abstraktisuus on tismalleen samalla lähtöviivalla.
Eli toisaalta toistan lähinnä jotain 50-70-luvun esteettisiä laatuvaatimuksia, mutta toisaalta mun mielestäni arthouse-elokuvassa ei ole taidemuotona tai siis niinku ”materialistisesti” tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia sitten 60-70-luvun ja Deleuzen elokuvakirjojen, vaan ollaan jumitettu tiettyihin ”arkkimuotoihin” ja kaikki viestintä ja sosiaaliset konstruktiot tapahtuu edelleen niiden samojen kaavojen sisässä. Siis vähän ku kaikki tekis edelleen jotain öljyvärimaisemamuotokuvia kankaalle, vaikka on keksitty virtuaalitodellisuus. Toimintaelokuvat on basically 10-20-lukujen mykkäelokuvia äänellä, ”draamat” (valtaosa nykyisestä ”taide-elokuvasta”) edelleen teatteria tai sekoitus uutta aaltoa, tai melkein vielä pikemmin neorealismia ja dokumentaarista kameraa (mitä lähempänä ”arkisuutta” eli jotain käsivarakameraa ja ankeita virastoja ja lähiöitä, sen ”parempi”), suuren budjetin arthouset toistaa vanhoja trooppeja; Parasite on basically Hitchcockia, Marriage Story Bergmania ja Cassavetesia (ja Allenia ja Bentonia), Little Womenissa ripaus Resnaisin ”kubistista” aikatasoilua, First Reformed Bergmanin, Bressonin ja Tarkovskin tematiikka kierrätettynä kuivan realistiseen kameraan..
Siis: kyllä mä sen tendenssimäisyydet allekirjoitan ja olen niistä samaa mieltä sillai ”objektiivisesti” tai ”yhteiskunnan kannalta” ja siinä on freesejä juttuja, mutta silti niinku jotenkin yksityisenä lihavastaanottimena ja omiin tarpeisiini mun mielipiteeni on että se ei vaan elokuvana kantanut 2h15min ja mulle tuli lähinnä vähän pää kipeäksi. Tai siis joo, siinä on pari hyvää yhteiskunnallista pointtia, mutta mitä sitten? Ne vois sanoa 2 minuutissa jossain aforismissa. Sehän on joku Kahden kerroksen väkeä modernisoituna nykypäivän Etelä-Koreaan.
Tai siis mun mielestäni on aika kuvaavaa, että toi ohjaaja/käsikirjoittaja kirjoitti ton alunperin näytelmäksi ja sellainen se oikeastaan mulle myös pääosin on.
