Levyjä myydään, kirjoja annetaan
Jälleen yksi muutto lähestyy, joten sen tiimoilta levyhyllyn karsintaa nimelliseen hintaan ja kirjaston poistomyynneistä vuosien varrella raahattuja kirjoja saa ilmatteeksi. Paitsi postikuluja joutuu makselemaan, jos ei Jyväskylästä nouda.
Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 11
Caravaggio (Derek Jarman)
Jarmanin kiinnostavien suurmiesleffojen sarjaa. Inspiroiva ja karheankaunista kuvaa pulppuava ekspressionistinen elokuvarunoelma, joka ottaa Caravaggion elämästä lähinnä kimmokkeita ja kukkii hauskoja anakronismeja. Pidän kovasti Jarmanin lavastemaisesta tyylistä, vaikka teennäisyyden rajoilla mennäänkin. Juuri siksi siinä on jotain kiinnostavaa ja häiritsevää, iljettävyyden rajoille saakka; Brechtiä barokkisella tyylillä. Vahva homoseksuaalisuuden teema, joka on AIDSiin kuolleen ja homojen oikeuksia raivokkaasti esiin nostaneen Jarmanin tuotannon peruspilari. Asetelmaan sopii mainiosti androgyynisen, aina upean Tilda Swintonin valkokangasdebyytti.
The Englishman Who Went Up a Hill But Came Down a Mountain (Christopher Monger)
Höyhenenkevyttä ja stereotypisoitua naapuriennakkoluuloa ja kyläylpeyttä walesilaisesta kylästä, johon saapuu englantilaisia maanmittaajia päättämään, onko paikallinen kukkula nyppylä vai vuori. Varusteina Hugh Grant, romanttinen höystö ja takkatulentuoksuinen kertojaääni.
Mr. & Mrs. Smith (Doug Liman)
Hersyvän vihattu Brangelina-leffa. Kaikki tietänevät mistä on kyse; tähtipariskunnan välkevaahdolle perustuva yhdentekevä toimintaleffa. Pidän silti Brad Pittiä oikeasti karismaattisena kaverina, joka pystyy Downey Jr.:n tavoin vetämään aina saman roolin – itsensä.
Mies ja elokuvakamera (Dziga Vertov)
En jaksaisi kirjoittaa näin hipsterseksikkäästä perusteoksesta mitään! Hienosti skulaa. Päähäni näistä “kaupunkisinfonioista” ei jää ikinä mitään (siis siinä mielessä että muistaisin missä on mitäkin), mutta muistelen pitäneeni enemmän muutamaa vuotta Vertovin elokuvaa aiemmin (1927) ilmestyneestä Walter Ruttmannin Berliinistä ja Vigon À propos ne Nicesta (1930). Kysymys lienee kuitenkin ollut uutuudenviehätyksestä (mikä on ymmärrettävästi vähän hupsu ajatus 80 vuotta vanhojen mykkäelokuvien ollessa kyseessä).
Vargtimmen (Ingmar Bergman)
Parikymmentä katsottua Bergmania kivettänee kaikkein kirkkaimmatkin silmät; tietyt kaavamaisuudet, toistuvuudet ja maneerit on enää mahdoton jättää huomiotta, varsinkin jos on prosessoinut tematiikkoja ihastuneena useiden vuosien ajan ja ehtinyt tauon aikana hieman kylmettyä. Ensimmäinen Bergmanini moneen vuoteen oli tekniikkansa puolesta yhtä vaikuttava kuin aina ennenkin, vaikka hienosti käynnistyvä psykologinen kauhu vähän nuupahtaakin lopun kliseisten satumaisuuksien vuoksi.
Wittgenstein (Derek Jarman)
Caravaggiota älyllisempi ja koleampi, mutta toisaalta myös oudolla tavalla koomisempi; tietty samankaltaisuus Peter Greenawayn tuotannon kanssa on ilmeinen, jos kohta Jarman ei sentään niin kylmä olekaan. Kauneus on tässä abstraktimpaa ja älyllisempää kuin aistivoimaisessa Caravaggiossa. Hieno elokuvakaksikko.
Muistikirjastani: Lavastuksellisuus ja modernin teatterin vaikutus entistä ilmeisempää, samoin räikeät värit ja tyypiteltty symbolisuus: näyttelijät vetävät yli (miksi?), opetus/sivistys kuvataan beckettiläisinä hahmoina, jotka höpisevät siansaksaa nuoren Wittgensteinin korviin. Jälleen nuori kaunis apulainen (muistetaan niin Jarmanin selkeä kuin Wittgensteinin häilyvä homoseksuaalisuus). Ludwig kuvataan itsepäisenä ja näsäviisaana kakarana. Voisiko lavasteluonne selittyä sillä, että koska kieli on Wittgensteinille niin tärkeä, on myös elokuvan kuvissa vain välttämättömin? Elokuvan hahmot puhuvat selkeää brittienglantia (Wittgenstein oli itävaltalainen), mutta silti venäläiset puhuvat venäjää, eikä heidän puhettaan käännetä; kielen eli maailman rajat tulevat vastaan.
Jarmanin nokkela ajatus yhdistää ruumiillisuus/seksuaalisuus Wittgensteinin fasistisen tarkkaan ja moralistiseen kielifilosofiaan: “Philosophy is a sickness of the mind. I mustn’t infect so many young men.” Kohteliaan puheen (small talkin) herjaaminen. “Philosophy leaves everything precisely as it is.” Meri on vain aaltojen ääntä. “If a question can be put at all, it can also be answered.”
Outo kuriositeetti: käsikirjoittajana mukana kirjallisuusteoreetikko Terry Eagleton.
Grey Gardens (Ellen Hovde, Albert Maysles, David Maysles, Muffie Meyer)
Todella kiinnostava ja upea dokumentti vuodelta 1977, joka alkoi tilan poetiikkansa vuoksi oitis elää päässäni omaa, viraalista elämäänsä. Mätänevässä kartanossa New Yorkin East Hamptonissa elelevät vanha äiti ja keski-ikäinen tytär, jotka sattuvat olemaan Jacqueline Onassiksen täti ja serkku. Pesukarhujen, kissojen ja saastan keskellä eksentrinen naiskaksikko viruu särkyneiden unelmien ikuisessa menneisyydessä, jossa he kuuluvat seurapiirien kermaan ja menestyvien miesten halun kohteiksi.
Hirvittävän murheellinen ja koominen taskumaailmankaikkeus vetää vertoja parhaille Beckettin näytelmille. Vinojen jenkkihahmojen maailmaa jatkavat nykyään vaikkapa Terry Zwigoff ja Harmony Korine. Olen ikuisesti pahoillani siitä, etten tehnyt tarkkoja muistiinpanoja. Vallattujen ja löydettyjen talojen filosofiaa, analyysia kodista.
Sisaruksista on tehty televisiolle myös samanniminen, Drew Barrymorella ja Jessica Langella vuorattu elämäkertaelokuva vuonna 2009, mutta sitä en ole nähnyt.
The Devil Wears Prada (David Frankel)
2000-luvun Pretty Woman, joka aluksi idealisoi hulvattoman pinnallista ja riistävää maailmankuvaa, mutta kääntää lopussa kurssin kohti tutumpia ja “moraalisesti kestävämpiä” vesiä. Eli tarina erään nuoren naisen tarina stereotyyppisestä muotisuharista “tiedostavaksi” toimittajaksi. Minulle täysin fetisistinen tekosyy katsella Anne Hathawayta erilaisissa asuissa.
The Cremator (Juraj Herz)
Hienosta tšekkileffasta kirjoittelin pitkät pätkät jo aiemmin.
The Asphalt Jungle (John Huston)
Tyylipuhdas heist-leffa: karismaattisten miesten ensemble, kolmen vaiheen rakenne ja juonittelua ristiin rastiin. Nautittavaa noiria, joskin sivuosassa uraansa aloitteleva Marilyn Monroe näyttelee melko onnettomasti.
Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry)
Edelleen Gondryn kruunu ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tärkeimpiä elokuvia; Gondry päivitti fragmentaarisen mielen parisuhdeangstin kuvaamisen (elokuvissa) sarjakuvista, pop-musiikista ja peleistä tuttuun, silloiseen (2004) nykyaikaan.
Ei enää neljännellä (tai jotain sinne päin) katsomisella lähelläkään sitä ensimmäisen katselun järisyttävää tunnevaikutusta, mutta sain sopivan annoksen nyhertelevää mielihyvää bongaillessani juonen aikarakenteen kikkoja: elokuvan alussa Jim Carreyn roolihahmo ei tiedä “Oh My Darling, Clementine” -standardia yksinkertaisesti siksi, että on aiemmin (tai elokuvan kerronnassa: myöhemmin) pyytänyt pyyhkimään kaiken Clementineen (Kate Winsletin hahmon nimi) liittyvän muististaan pois.
Eli perus-labyrinttisoundtrack, joka alkaa aina soida päässä: Inland Empire; Inception; Mulholland Drive; House of Leaves; Synecdoche, New York; Being John Malkovich; Last Year in Marienbad; The Pervert’s Guide to Cinema; Morelin keksintö; Borges jne.
Rachel Getting Married (Jonathan Demme)
Samaisesta leffasta vuodelta 2009: “Anne Hathaway on tässä aika kuuma. En voi kuin sympata leffoja, joiden päähenkilöt ovat mielenterveysongelmista kärsiviä perheen mustia lampaita. Ihan symppis pieni draama, hauska huomata, että Hollywoodin laitamilla voi edelleen tehda pienimuotoisia, melko juonettomia boheemidraamoja keskimääräisesti helkutin hyvin (rahallisesti) toimeentulevien ihmisten elintaso-ongelmista. Jos on pakko katsoa/tehdä treffileffoja, niin tällaisia niiden tulisi olla. Tunde Adebimpe vetaa siistin version Neil Youngin Unknown Legendista.”
L’argent (Robert Bresson)
Seuraava on muistikirjastani, pahoittelen ajoittaista kontekstittomuutta.
Ei mitään turhaa, väärän rahan eteenpäin laskijan reaktioon ei palata, sillä se olisi ylimääräinen leikkaus ja varsinaisen asian (rahan kiertokulun) kannalta sivuseikka.
Nuoren miehen robinhoodaus saattaa olla ainoa “järkevä” vastarinnan keino järjestelmässä, jonka kokee muuten mielivaltaiseksi; tavaraa vaihdetaan vankilan jumalanpalveluksissakin.
Eikö vankila olekin vain kurissapitojärjestelmän keino koettaa estää henkilökohtaisen vaihdannan talous?
Päähenkilö näyttää mielestäni Jonimatilta.
En ymmärtänyt mistä verenpesukohtauksessa oli kyse, ts. mitä hahmo oikein pesi? Ilmeisesti hän tappoi ihmisiä. Hahmo näyttää myös Lostin Boonelta. Mitähän pelkkiä amatöörinäyttelijöitä käyttävä Bresson sanoisi kaikkeen tähän? Kahvikulhokohtaus on hieno, elokuvan parhaita kohtauksia, siinä heijastuu paljon. Samoin viinilasi pianon reunalla: miehen juominen, jonka seurauksena hän menetti oppilaansa. Tämä tosin dropataan turhaan dialogissa jälkikäteen, kuin selityksenä. En muista mitä Bresson oli mieltä hahmojen menneisyyden tärkeydestä/yhdentekevyydestä. Mamet kielsi merkityksen täysin, kirjoitustensa valossa M ei voisi koskaan antaa hahmojensa sanoa moista, ainoastaan toiminnan kautta.
Loppupuolen luonnonmaisema yllättää. Puun terhotkin ovat vaihtotavaraa. Koirakohtaus on TODELLA hieno. Lamppu vertautuu päähän, se lyödään pöydältä alas, veri roiskahtaa seinälle, lamppu sammuu. En tiedä onko amok-juoksu uskottava, mutta sillähän ei ole väliä, koska toimii esteettisesti niin hyvin.
Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist (Kirby Dick)
Muistikirjasta: Flanagan oli kaamean karismaattisen oloinen tyyppi, kiinnostava. Jänteikäs, laiha, kärsinyt, itseään teinistä asti kiduttanut kivun ruumiillinen kuva. Jatkuvan tuskan ja sairauden (kystinen fibrioosi) muuntaminen masokistiseksi nautinnoksi ja sen kautta eläminen pitkään (keski-ikäiseksi) kaikkien odotusten vastaisesti. Keuhkoissa on aina nestettä, se kurlaava lisäsävy minkä se luo ääneen. Tämä kuulostaa tietysti mystifioinnilta, mutta mitä sitten? Pääasia on kiinnostua edes jostain. Harvoin olen ruumiillisuudestani niin tietoinen kuin tämän vaikuttavan dokumentin äärellä.
Flanaganin vaimon on sadofantasioiden perusyksiköltä eli silmälasipäiseltä opettajattarelta näyttävä vinohampainen dominatrix. Heillä on kirjallinen sopimus, jossa Flanagan luovuttaa oikeudet ruumiiseensa vaimolleen. Eräs uskomaton 17-vuotias tyttö, jolla on myös sama tauti. Liian viisas noin nuoreksi, liian paljon ajatellut ja kokenut. Bobin yskä kuulostaa säröpedaalin lävitse ajetulta vesipiipulta. Hän suunnitteli videoprojektia, jossa hänen arkkuunsa pistettäisiin videokamera ja halukkaat voisivat seurata ruumiin “edistymistä.” Vaimo ei voi sietää sitä, että Bob ei kuolemansa lähestyessä ole enää henkisesti niin alistuva. Kuolema kuvataan, samoin hautajaiset.
Kuolleen Flanaganin keuhkoista poistettiin kanisterillinen sameaa nestettä, jonka syvyyksissä lepää liman ja sakan mantereita.
Reality Hunger – Eräs lukukokemus
Tavallaan tämän tekstin lukeminen epää lukijalta mahdollisuuden kokea eräs teos samalla tavalla kuin minä, samalla tavalla “vahingossa”.
Paitsi tietysti jos olettaa, että lukija pystyy tekstin kautta samastumaan minun kokemukseeni. Mutta tietyssä mielessä tämä on lukemisen juonenpaljastus.
Kyseessä on David Shieldsin Reality Hunger, jonka sisällöstä ja “viestistä” sinänsä on käyty hyvää keskustelua aiemmin Tommin blogissa.
Tiesin teoksesta ennakolta lähinnä tietyt määreet tai hahmotelmat: jokin fragmenteista tai “pienistä esseenpätkistä” koostuva tai ei-koostuva ajatus, tyyliin: juoni on kirjallisuudessa kuollut, proosan tulisi olla esseemäistä ja lähestyä pikemminkin tietokirjallisuutta kuin täysin keksittyjä juonia ja henkilöhahmoja.
Teoksen alaotsikko on “a manifesto”, joten ehdin lukea siitä puolet (sivuja on n. 190) ajatellen, että puhuja on Shieldsin itsensä rakentama konstrukio tai Shields itse, tavallaan vihainen ja itsetyytyväinen, nuorehko “taiteen uusien keinojen” julistaja.
Siinä mielessä, että “minulla on tämä uudensuuntainen ajatus, joka lanaa teidän totuuksienne yli”. Eikä siinä mitään, en ole koskaan ollut allerginen oikeutetulle ylimielisyydelle, sillä en osaa pelätä tekstiä tai ajatuksia. Ei tarvitse olla vihamielinen, jos/vaikka ei koe ymmärtävänsä jotain “älyllisesti”.
Kunnes jossain vajaan puolivälin tienoilla hoksasin, että nyt erään fragmentin tai kappaleen tai artiklan kieli on ns. katukieltä, joka tuo minulla, median kautta, mieleen a) räppärit ja b) The Wire -sarjan afroamerikkalaisten slangin. “We be at”. Jne. Tämä ei varmasti ole Shieldsin omaa kieltä.
Vasta tämän hoksauksen myötä ymmärsin katsoa teoksen lopun appendixia, jossa ei ollutkaan (kuten olin luullut ja siksi osion ohittanut) selityksiä tai jälkisanoja, vaan kustantamon lakimiesten vaatimuksesta laadittu pitkä sitaattiluettelo.
Sen myötä ymmärsin teoksen konseptuaalisen rakenteen: ei yhden ihmisen harrastamaa agitaatiota, vaan kymmenien tai satojen, joiden agitaation yksi (tarkoitushakuinen, toki) ihminen on sämplännyt yhdeksi, tietynlaisen rakenteen ja sanoman muodostavaksi. Tietysti myös itse (päälle)kirjoittaen ja lisäillen. Mutta sitaatteja lähes jokaisella aukeamalla, vuosikymmenten ja -satojen ajalta. Siis metodinsa puolesta pikemminkin David Marksonin kuin manifestin hengessä.
Nyt lukukokemukseni muuttui yllättävänkin paljon, aloin kiinnostua yksittäisistä kappaleista huomattavasti aikaisempaa enemmän.
Myönnän esimerkiksi auktoriteettiharhaan (johon en sisänsä usko, sillä pikemminkin koen yksilöiden valovoiman elintärkeänä joidenkin ajatusten ja teosten kannalta) sortumisen: kun huomasin jonkin lauseen olevan peräisin Robbe-Grillet’ltä, annoin sille enemmän painoarvoa kuin jos se olisi ollut Shieldsin sanoma jne. Sillä en kuitenkaan pidä Shieldsiä merkittävän älykkäänä tai nerokkaana. Vaikka juuri tämä kirja jota luen, onkin hieno ja kauniisti rakennettu ja ajateltu teos.
Mutta vanhoillisesti ajattelen nerokkaan sämpläämisen olevan kuitenkin eri asia kuin nerokkuus sinänsä, koska nerokasta sämpläämistä osaa tehdä kuka hyvänsä ajalle herkkä.
Aloin siis antaa kappaleille enemmän totuus/todellisuusarvoa, kun tajusin että kaikki ei olekaan Shieldsin sanomaa. Tämä on erittäin kiinnostavaa siksi, että Shieldsin kirjassa on keskeisesti kysymys juuri kirjallisuuden/taiteen todellisuudesta ja totuudesta. Siitä, miten kaikki on aina jo joskus sanottu ja miten nonfiktio voi olla paljon koskettavampaa ja tärkeämpää kuin fiktio. Hyvin rankasti yleistäen, siis.
Katoaako jokaisen toiston tai mukaelman myötä aina, kuitenkin, jotain jonkinlaisesta alkuperäisyydestä? Tai ehkä mikä hyvänsä “nonfiktio” tuntuu luotettavammalta ja paremmalta, jos sen takana on kennosto ihmisälyjä eri aikakausilta, eikä ainoastaan yksi ihminen, jonka tarkoitusperistä ja kyvyistä voi aina olla montaa mieltä.
Saattaa kokea uskomattomia pinnallisuuksia. Minä en esimerkiksi pidä siitä, miltä Shields näyttää kirjailijakuvassaan. Olen allerginen englantilaisten/amerikkalaisten, keski-ikäisten/keski-ikää lähestyvien kirjailijamiesten huolitellu ulkomuodolle, takille ja kauluspaidalle. Tuollainen kirjailijakuva instituutiona tekee vain ja ainoastaan hallaa kenen hyvänsä ihmisen olemukselle. Tämä on sivupolku. Typeryyksissäni katsoin kuvan ennen kuin aloitin lukemisen.
Joka tapauksessa rakenteen konseptuaalisen luonteen tajuttuani aloin samalla myös pitää teoksesta huomattavan paljon enemmän. Vaikka samalla lukemisesta tuli huomattavan paljon itsetietoisempaa, hitaampaa ja älyllisempää. Mutta hieno, oikealla tavalla teosta kommentoiva metarakenne ei mahdollista ohittamista olankohautuksella. Sillä rakenteen avulla teoria osoitetaan käytännössä.
Muutamat katkelmat aukeavat vasta, kun sitaatin alkuperäviite luetaan. Kovasti minua miellyttänyt esimerkki (kollaasia käsittelevässä luvussa) onnistuu leipätekstin ja viiteapparaatin vuorovaikutuksen avulla tunkeutumaan aktiivisen lukukokemukseni väliin ja vaikuttamaan siltä, että todella hetkellisesti jaan saman kokemuksen:
A mosaic, made out of broken dishes, makes no attempt to hide the fact that it’s made out of broken dishes, in fact flaunts it.
Ah, luultavasti Julian Schnabel, ajattelen. Tarkistanpa, onko viitteessä jotain. Viite:
Sounds to me like Julian Schnabel, but that might just be because of the broken dishes.
Niinpä.
Poesian kevät 2012
Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 10
Puoliväli taisi tässä idiotiaprojektissani juuri ylittyä. Koetan tarpeen mukaan tiivistää.
Hesher (Spencer Susser)
Joseph Gordon-Levittin viehko, romulla pakulla ajeleva kiertolaishevari änkee itsensä asumaan juuri vaimonsa/äitinsä menettäneen isä-poika-isoäiti -trion luo ja tulee lopulta opettaneeksi, melko omalaatuisten metodien avulla, näille elämää. Ihan sympaattinen, mutta toisaalta myös kierolla tavalla melko moraaliton pseudoindie, jonka ehdoton helmikohtaus on Gordon-Levittin uudelleentulkinta Star Warsin jätepuristinkohtauksesta.
Broken Embraces (Pedro Almodovar)
Muotovalio, mutta muuten melko yhdentekevä leffahistoriaflirttailu. Löysää ajattelua ja Almodovarin heikoin 2000-luvulta.
Midnight Cowboy (John Schlesinger)
Schlesingerin kulttipätkä onnistuu olemaan sopivasti häiritsevä vielä 40 vuotta myöhemminkin ja Voight-Hoffman -duon kemia omaa luokkaansa. New York -kuvauksena mainio, tarkoituksenahan oli nimenomaan tehdä muotokuvaa laitapuoltajien ja friikkien kaupungista. Tilan poetiikkona rakastan kaksikon idylliä ränsistyneessä ja saastaisessa asunnossa, joka kanavoi liskoaivossani ties mitä Chaplin-kodittomuusnostalgioita. Anekdootti: avantgardebilekohtausta varten kuvausryhmä palkkasi Warholin taidepiirin ja tyytyi lähinnä taltioimaan. Loppukohtaus on maaginen.
Gozu (Takashi Miike)
Miiken sekopäinen yakuzametamorfoosipsykoosi ei päräyttänyt ihan niin täysillä kuin olin toivonut, mutta hyvät höperöt silti. Niitä leffoja, joita ei oikein pysty selittämään ilman pilkuntarkkaa kuvausta/analyysia. Logiikasta ja arkitodellisuudesta huolella rokulia ottava 130-minuuttinen sirkus, jossa on aasialaisille nykyleffoille tyypillisesti jonkun verran löysää, mutta vastapainoksi liuta nerokkaita kohtauksia ja henkilöhahmoja. 2000-luvun ehdottomia kulttileffoja.
Melancholia (Lars von Trier)
Melankolinasta kirjoitin jo aiemmin.
The Spirit of the Beehive (Víctor Erice)
Vuosikausia katselulistalla ollut, espanjan 70-luvun parhaisiin yleensä listattu leffa oli hienoinen pettymys, mutta lapsen sadunomaista sisäistä maailmaa etsivälle varmasti toimii. 40-luvun espanjalaisessa pikkukylässä 6-vuotias tyttölapsi saa säväreitä Frankenstein-leffasta ja sen tietää miten siinä käy. Bonuksena Francon ajan kaikuja ja maaginen Ana Torrent vaahtosammuttimen kokoisena. Tämä lienee hyvä esimerkki siitä dynamiikasta, millä Pan’s Labyrinthin olisi pitänyt toimia. Symboliikalla lastattu.
Marie Antoinette (Sofia Coppola)
Typerää ja hitusen vastenmielistä vaahtokarkkia, jossa tuotantoarvot ja sisällön macaronenkeveys sen verran kohdillaan, että kestänee kivuttomasti useammankin bulimisen katselun. Mutta älkää pyytäkö minua mukaan.
Haute Tension (Alejandre Aja)
Cécile de Francen kehoa kivun ja halun tyyssijana fetishoiva, superväkivaltaisen eurooppalaisen nykyslasherin lippulaiva toimii vahvan tunnelmansa puolesta, mutta loppupuolen juonitwistit lähtevät rukkasesta sen verran pahasti, että kitalaessa maistuu lähinnä haamukliimaksi.
Punainen autiomaa (Michelangelo Antonioni)
Kiinnostavat värit, liuta hyviä kuvia ja Monica Vitti, mutta hengenravinnon puolesta Antonionin haahuilevasti läpsyttelevä eksistentialismi lähinnä haukotuttaa nykyminää. Pari vuotta myöhäisempi Blow-up toimii jo huomattavasti paremmin ja 70-luvun mainio The Passenger vapauttaa Antonionin vihdoin hetkeksi eurooppalaisvetoisesta arkkitehtuuri-impotenssista.
Girl with a Pearl Earring (Peter Webber)
Viimeisen päälle tuotettu epookkidraama, jossa kovasti Colin Firthin näköinen Johannes Vermeer fiilistelee nuorta, palvelustytöksi erehtynyttä Scarlett Johanssonia. Tauluista pöllitty värimaailma, hymistelyä ja sopivasti maalausfiilistelyä. Eli hiton sivistysporvarillista matskua, mutta myönnän koskettuneeni.
Hausu (Nobuhiko Obayashi)
Todella, todella reikäpäinen “kauhukomedia” 70-luvun Japanista, joka voisi tyylillisesti olla sekoitus Dario Argentoa, Monty Pythonia, japanilaista teinityttökulttuuria ja The Beatlesia. Helposti omituisimpia näkemiäni leffoja, mutta samalla myös erittäin hyvä. Myös uudenlainen ote kasvutarinaan: noidaksi paljastuvan tätinsä luokse lomalle kaveriporukkansa kanssa lähtevä tyttö päätyy lopulta kasvamaan naiseksi tappamalla ystävänsä ja tuhoamalla äitipuolensa muuttuen samalla omaksi äidikseen. Olipa sekava selitys. Mutta leffan mielestä tämä kaikki on hei ihan tosi kivaa ja sympaattista!
Xtro (Harry Bromley Davenport)
Pari jatko-osaakin poikinut scifikauhuräpellys 80-luvun alusta, joka on näytelty kaameasti ja kirjoitettu huumeissa. Epälooginen ja juonilankoja kesken jättävä, mutta pari pisteliästä tehostetta. Entä ne huonot puolet?
Society (Brian Yuzna)
Tylsä ja huonosti näytelty alkupuoli yksinkertaisesti vain pitää jaksaa, sillä lopussa odottaa sellainen body horror -genren kruununjalokivijuoksutus, että ei muuta kuin nahka juoksettumaan. Omalla tavallaan vänkä juppiaikalaiskritiikki, jota voisi suositella nautittavaksi American Psychon ja Sodoman 120 päivän yhteydessä yhteydessä.
Taxidermia (György Pálfi)
SPOLEREITA!
Lisää karnaalista kivaa, mutta tällä kertaa 2000-luvun Unkarista. Kolme tarinaa kolmesta sukupolvesta miehiä, joista jokainen on omalla tavallaan friikki: yksi on kullistaan tulta ampuva vajukki, toinen mestarisuursyömäri ja kolmas kissojen täyttäjä. Hienoisesti kuriositeetin puolelle notkahtava ja pontevasti shokeeraamaan pyrkivä, mutta loppukohtauksen äärimmäinen käsitteellinen taideteos on huikea: eläinten täyttäjä rakentaa koneen, joka suolistaa, kuivaa ja täyttää hänet itsensä ja katkaisee lopulta pari turhaa raajaa (esim. pään), kuten aidon kreikkalaistyylisen patsaan nykyideaaliin kuuluu.
Brain Damage (Frank Henenlotter)
Kieli jo hyvän matkaa korvakäytävän puolella tehtyä kasarikivaa tämäkin, tällä kertaa tarina kertoo miehestä, jonka aivokuoreen kiinnittyy kovasti sinisen peniksen näköinen avaruusolento, joka ruiskii euforisia huumelasteja suoraan miehen aivoihin, mutta vain jos tämä suostuu syöttämään olentoa. Muilla ihmisillä, tietenkin. Bonuksena tuo sympaattinen sinipenis (nimeltään Aylmer, muuten) puhuu Disney-kuuluttajan äänellä ja laulaa. Katsokaa vaikka itse!
Suomalaisen kirjakaupan osastoluokitus Vastakaanonille
Naughtbooks
Pieni juttu Samuel Beckettin muistikirjoista, kuvien kera.
