Skip to content

Camille Claudel 1915

lokakuu 7, 2014

Jos elokuvataiteen yhteydessä haluaa puhua todenkaltaisuudesta, on elokuvanäyttelijä liian karismaattinen, tunnistettavan näköinen ja selkeä ollakseen edes lähellä ”todellisuutta”. Tietenkin on vähän hupsua puhua todellisuudesta taiteen yhteydessä, mutta niin monelle se tuntuu olevan intuitiivista (eikä toisaalta figuratiivinen vs. abstrakti -vastakkainasettelu tunnu koskaan poistuvan), että puhuttakoon. Jokin halu todellisuuteen silti tuntuu olevan, miksi muuten todellisuuden toisintamiseen uskomattomat ohjaajat (Bresson jne.) kehittelevät erilaisia kielenkääntötemppuja, jotta voisivat silti väittää elokuvan kuvaavan juuri todellisuutta? Elokuva ”paljastaa” jonkin syvemmän todellisuuden arkitodellisuuden ilmiselvän kaltaisuuden alta. Samaa sanovat oikeastaan kaikki taiteilijat, niin minäkin. Oikeisiin historian henkilöihin pohjaavissa elokuvissa problematiikka nostaa päätään, ainakin omalla kohdallani.

Sillä en voi uskoa hetkeäkään, että historian henkilö Camille Claudel, tai kukaan muukaan, olisi 51-vuotiaana ollut niin kaunis, kokenut ja täydellisesti ilmeensä ja silmänsä hallitseva (ja vaikka olisikin, niin en silti uskoisi), kuin mitä Bruno Dumontin elokuvassa Camille Claudel 1915 häntä esittävä Juliette Binoche on. Sisäisesti (ja taidollisesti, kyseessähän on mahdollisesti yksi suurimmista moderneista kuvanveistäjistä) Claudel kenties oli kaikkea tuota ja vielä enemmän, mutta puhun nyt siitä visuaalisesti ja auraalisesti havaittavissa olevasta sosiaalisesta informaatiosta, jota kukaan sinunkaan tuntemasi ihminen ei välitä yhtä tarkasti ja dramaattisen täydellisesti kuin Binoche. Varsinkaan, jos Binochea ohjaa niinkin kiinnostava ohjaaja kuin Bruno Dumont.

Sillä jos johonkuhun yhtä karismaattiseen törmää, tulee luultavasti heti ajattelleeksi tai sanoneeksi, että hänen pitäisi nimenomaan olla näyttelijä tai joku esiintyjä. Alamme heti miettiä näyttelijöitä, peilaamme näyttelijöiden kautta. Esittävä karisma, valovoima ja muuntautumiskyky ovat poikkeuksellisia ominaisuuksia, joilla on ns. valtaosatodellisuuden kanssa hyvin vähän jos mitään tekemistä. Juuri tämän takia elokuvaohjaajat auteureista Hollywoodin popkornitekijöihin käyttävät valovoimaisia tähtiä tai edes konventionaalisesti kauniita ihmisiä, sillä nämä pystyvät välittämään jotain sosiaalista. Baarissa tai kadulla kohtaamastasi tallaajasta voi olla mahdoton sanoa yhtään mitään, ellei hän ole poikkeuksellisen ruma, jolloin kiinnostavuus jälleen kasvaa. Jne.

Siten se, mitä kutsumme elokuvassa todelliseksi ja kouriintuntuvaksi, on yleensä juuri jotain aivan muuta, nimittäin poikkeuksellisen ilmeikkäiden ja karismaattisten ihmisten yhdessä ohjaajan ja kuvaajan kanssa kehittämä kuvaelma. Taiteen suurin kysymys lienee juuri se,  miksi tuo huijaus tuntuu todellisemmalta kuin todellisuus. Todellisuushan on banaali ja yhdentekevä, eikä tunnu olevan mieltä tehdä banaalia ja yhdentekevää taideteosta, ellei halua olla käsitteellinen.

Jotain tällaista mietin Dumontin elokuvaa katsoessani. Binochen kaltaisen legendan tapauksessa muistan koko ajan katsovani Binochea, vaikka ajattelen myös katsovani Camille Claudelia, tai ainakin jonkinlaista kuviteltua energiapuristumaa hänestä, joka jossain määrin, ehkä, kuvastaa Claudelia. Mietin myös sitä David Mametin varsin jyrkkää (ja ehkä juuri siksi mieleenpainunutta) heittoa siitä, että hyvässä elokuvassa hahmon menneisyydellä ei ole eikä voi olla mitään merkitystä, koska koko paketti luodaan joka tapauksessa elokuvan nykyhetkessä. Tämä maksiimi tuhoaisi ainakin omassa kokemuksessani ison osan Camille Claudel 1915:n valovoimasta, sillä moni elokuvan kohtauksista toimii niin hyvin juuri siksi, koska katsoja tietää että Claudel oli kuvanveistäjä, vieläpä Rodinin rakastajatar ja muusa. Tiedämme koko kuvioon liittyneet ongelmat, niin henkilökohtaiset kuin taiteellisetkin, kaiken sen hämäräperäisyyden; oliko Claudel edes oikeasti mielisairas, vai elikö hän veljensä ja äitinsä (luoja tietää minkälaisen) pakotuksen vuoksi viimeiset 30 vuotta elämästään terveenä ja vasten tahtoaan vähämielisten ja nunnien keskellä, taiteestaan erossa…

Suhteessa kuvanveiston perinteeseen esimerkiksi nunnien vetämän parantolan mielisairaat/kehitysvammaiset/poikkeavat henkilöhahmot alleviivatun ”groteskeine” ilmeineen ja asentoineen tuovat mieleen vastaavanlaisten hahmojen kuvajaiset veistos- ja maalaustaiteen perinteessä, mikä puolestaan luo silmänräpäyksellisesti katsojan kokemukseen aivan uudenlaisen yhteyden Claudelin hahmoon, jonka kautta elokuvaa pääosin kuljetetaan.

”Kronologi” lukupiiri-illassa Rikhardinkadun kirjastossa 17.9.2014

syyskuu 14, 2014

Kimmo Kallio vetää keskiviikkona yhdessä Pakilan kirjaston Ilmari Jauhiaisen kanssa V.S. Luoma-ahon Kronologia ja aforistista runoutta käsittelevän lukupiiri-illan. Kirjailija paikalla. Tule ottamaan nimmari otsaan tai omistuskirjoitus omistamaasi kirjakappaleeseen. Tai PDF-printtinivaskaan. Paikalla ehkä jotain myyntipöydäntynkääkin niille printtaajille. Kronologiahan voi lukea ennakkoon myös pdf:nä netistä, eli täältä.

Siitä, miksi retoriset kysymykset ovat retorisia

syyskuu 13, 2014

Haisenko minä kenties todella pahalta? Miten kiinnostava kysymys tuo onkaan! Aion ensin vastata yksinkertaisesti ”kyllä”, mutta ehkä voisin valottaa asiaa. Sillä sinähän sen tiedät, haisenko minä kenties todella pahalta, sillä haistat toisella tavalla kuin minä, varsinkin jos haju on minusta lähtöisin.

Minä tosiaan haisen todella pahalta sikäli, että pieraisin juuri, ja tunsin jo takamuksessani, että tämä pieru tulee varmasti haisemaan pahalta. Sillä peräaukko on yksi tarkimmista instrumenteista, erityisesti jos on tottunut sen runsaaseen käyttöön. Niinpä tunnistan peräaukollani jo sen, miltä pieru tulee haisemaan, tai ehkä paremmin: mihin hajujen kategoriaan se sopii. Istuvan ihmisen aikakaudella peräaukkoon kohdistuu kovin paljon informaatiota, erityisesti koska ulostamisasentomme ohjaa paineen juuri peräaukon renkaan supisteluun ja sulkijalihakseen. Nykyään olemme huomanneet, että istuminen on meille kovin vahingollista, siitä seuraa peräpukamien lisäkis yhtä sun toista elimellistä rasitusta, joten ehkä siirrymme vähitellen taas seisovan ihmisen kauteen. Pian alamme taas ulostaa kyykkien. Mutta se ei liity tähän.

Sillä voisi sanoa, että peräaukon ihmisten keskuudessa minä olen yksi taitavimmista ja perehtyneimmistä peräaukon tutkijoista. En puhu nyt vulgaarin seksuaalisessa mielessä, vaikka toki tuon lämpöisemmän ja piukemmin hyväilevän kalvopussin syke on minulle tuttu. Tarkoitan laajennetusti ajatellen vatsaani ja edelleen psyykettäni, sillä minun voisi sanoa olevan eräänlainen vatsastakokija. Kun ihminen jännittää tai kokee pakokauhua, hänen elimistönsä vetäytyy puolustuskannalle, toisin sanoen elimet sammuvat ja alkavat vapauttaa adrenaliinia, joka puolestaan auttaa vaaratilanteesta pakenemisessa. Esimerkiksi vatsalaukku lakkaa toimimasta ja tämä on minun elämälleni keskeistä, sillä olen ollut hirvittävän jännittynyt ja paniikkikohtauksiin taipuvainen koko elämäni, erityisesti nuorempana. Ensimmäisenä elimistä, mikäli ilmiselvästi vastuussa olevia aivoja ei lasketa, tähän reagoi vatsa. Niinpä on erityisen kiinnostavaa yrittää ruokkia itsensä silloin, kun vatsalaukku tuntuu piukalta pussilta tai kenties kurkun tietämille kiristetyltä trampoliinilta.

Tämä ja kenties muutamat muutkin seikat, kuten esimerkiksi lääkitykseni tai kenties jokin diagnosoimaton ruoka-allergia, ovat aiheuttaneet sen, että pieruni ja ulosteeni ovat aina haisseet, objektiivisesti katsoen, todella pahalta. Oma reaktioni asiaan on kaksijakoinen, sillä vaikka tiedostan seikan tabuluontoisen haitan muille, nautin usein omista pieruistani suunnattomasti. Toivon, että voisin puhua asiasta ilman, että mieleen muistuisi Saarikosken ja muiden egoistien itsetyytyväiset, omassa virtsassaan kylpevät lausunnot. Asiasta puhuminen on tietenkin herkästi jonkinlainen retorinen akti, jolla pyritään välittämään ja luomaan itsestä jotain rotevan välinpitämätöntä ja korskeaa kuvaa. Jopa siinä määrin, että siitä on muodostunut klisee, jonka avulla voi kuvitella tunnistavansa tietynlaisen ihmisen. Paskanpuhumisen kirjaimellinen trooppi.

Mikään tästä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että omat pieruni tuoksuvat lähes poikkeuksetta erityisen kiinnostavilta, usein jopa nautinnollisilta, sillä tiedostan niiden sairauteen tai hankaluuteen pohjaavan sävyn. Voisi jopa sanoa, että piereskellessäni toteutan eräänlaista tutkimusta, pyrin tekemään diagnoosia hajuaistini avulla, sanoisinko jopa, olfaktorisin keinoin. Tiedämme, että hajuaistilla on aisteista paras ”muisti”, tai näin on ainakin minun kohdallani. Seisoneen maidon ja emalin yhdistelmä saattaa esimerkiksi palauttaa mieleeni lapsuuteni mummolan kuistin, jonne oli aseteltu ruokaa kissoille ja siileille. Vastaavasti jos syön Lidlin paprikamausteisia nachoja, saattaa syntyvän pierun haju muistuttaa minua ensimmäisestä parisuhteestani. Puiden ja kukkien tuoksu. Aivan kuin koko muistini toimisi hajujen varassa!

Asia erikseen ovat toisten ihmisten pierut, jotka tuntuvat haisevan aina lähes samalta. Siinä, missä omista pieruistaan voi havaita satoja ellei tuhansia aste-eroja ja sävyjä, tuovat toisten ihmisten pierut mieleen lähes aina lehmänpaskan, yleisen vessan tai kenties jotain muistoja lapsuudesta, kuten vanhempien vessaan jättämä, tympeä lemu. Toisaalta on muistettava, että muiden pierujen tuoksua pääsee haistamaan kovin harvoin, sillä sen sijaan että piereskelisimme avoimesti, yleensä pidättelemme. Pääset haistamaan lähinnä puolisosi, lapsesi, kenties parhaiden ystäviesi pieruja, jos niitäkään.

Varsinaisen ulosteen haju on aivan toinen seikka, sillä siihen sotkeutuu toisella tavalla materiaalisuutta. Eihän voi samana päivänä puhua ekspressionisten öljyvärimaalauksen ja valokuvan katsomisen samanlaisuudesta! Sillä siinä, missä siveltimenveto saattaa tuntua välittömältä jopa kehollisessa määrin, valokuva tuntuisi kulkevan aina jotain pidempää, älyllistävää reittiä pitkin. Vertaustani ei tarvitse hyväksyä, ehkä joku kokee toisin. Mutta yritän vain sanoa, että pökäle haisee, sattuneista syistä, toisenlaiselta kuin pieru. Pierun voisi katsoa lähentelevän jopa idealismia. Erityisen kiinnostavaksi asian tekee sen, että erilaiset kankaat, erilaiset vaatekappaleet muuntavat myös pierun tuoksua. Kaikkein raain elämys on tietenkin ns. paljaalla päästetty pieru, eli välittäjäaineeton, alastoman takamuksen pieru. Eikö siinä olekin jotain kypsentämättömän pihvin väristä, jotain kyljyksenkaltaista?

Mutta palatakseni kysymykseesi: kyllä, minä se olen joka haisen. Pieraisin juuri, ja minusta tuntuu, että tuo kyseinen pieruni haisee erityisen kiinnostavalta. Luulen, että meidän olisi hyvä avata parvekkeen ovi ja kenties myös makuuhuoneen ikkuna.

Huhti- ja toukokuun leffat

syyskuu 7, 2014

[Katsomisesta ilmeisesti liian pitkä aika, sillä useasta näistä en muista enää keskimäärin mitään. Tässäpä olisi, silti.]

 

Event Horizon (Paul W. S. Anderson) * * *

Yksi ehdottomista guilty pleasure -leffoistani, en edes halua ajatella kuinka monesti olen katsonut sen, varsinkaan kun objektiivisesti ajatellen leffa ei ole häävi. Toinen moinen on Polanskin The Ninth Gate, jonka fanittamisen voi sentään perustella ihmisille (hienosti kuvattu, mainio tunnelma, tomuista vanhojen opusten antikvariaattiestetiikkaa jne). Mutta tässä on kaikki mitä leffalta vaadin: avaruusalus suljettuna tilana, musta aukko/madonreikähölynpölyä & Hellraiser-tyylinen body horror -helvetti/paratiisi/liminaalitila, jossa kipu on seksiä ja seksi kipua. Vaikka viimeistään tällä viidennellä (tms.) katsomisella leffan vetovoima alkaa hiipua; aika kliseinen luurankohan siellä musta-aukkosadomasohelvetin alla toki piilee. Mutta Sam Neill s/m-helvetistä palanneena madonreikäproffana silmät puhki huutamassa ”DO YOU SEE?” on aika lähellä jotain nykyajan kuihtunutta bataillelaista pyhää kokemusta (b-leffojen B-sfääri!), vähän kuin parin ekan Hellraiserin ”We have such sights to show you” / ”To think I hesitated” / ”Jesus wept” -heitot.

 

Les Miserablés (Tom Hooper) * *

Ei ole pakko, eihän? En muista mistä toinen tähti tuli. Varmaan siitä, että kyllä alkuperäistekstissä sikäli on draaman ainekset pystyssä. Aijoo, varmaan Samantha Barksin sivuroolisuorituksesta, joka on tämän pöhöttyneen jokiruhon harvoja eläviä hetkiä.

 

Finding Vivian Maier (John Maloof, Charlie Siskel) * * *

Sinänsä kiinnostavasta, mutta melko anekdoottimaisesta aiheesta paisuteltu henkilökulttimytologisointi jää laimeaksi pintatason kelailuksi. Maierin valokuvia olisi silti kiinnostava nähdä.

 

Horsemen (Jonas Åkerlund) *

Netflix-kokkelia, jonka katsoin aiheen vuoksi (sarjamurhat, Ilmestyskirja-viitteet). Hämmentävän surkea räpellys, olisin odottanut Åkerlundilta edes jotain särmää.

 

The Amazing Spider-Man 2 (Marc Webb) * *

Rebuuttauksen rebuuttauksessa on vähän liikaa vähän kaikkea.

 

Thor: The Dark World (Alan Taylor) * *

Toinen Thor on toisella katsomisella vielä paskempi. Käsikirjoitusreikien ja -typeryyksien määrä on sitä luokkaa, että juomabingo kurkistaa sohvan takaa.

 

Mission: Impossible II (John Woo) * *

No hei, olin Edinburghissa ja hotellihuoneessa oli jonain iltana tylsää & Skotlannin Dave (kanava) näytti jostain syystä vain monta vuotta vanhoja uusintoja ohjelmistaan. Päivisin lepo/ruokailutauoilla katselin erilaisia visailuohjelmia. Ihan kuin olisi ollut Suomessa 10 vuotta sitten, ennen kuin kaikki visailut korvattiin mobiilipeliruuduilla, joiden turvin pahaa-aavistamattomien teinien vanhemmat saivat huomata tiliensä tyhjentyneen. Enivei, muistan nähneeni leffan elokuvissa silloin joskus 14 vuotta sitten. Raviradalle sijoittuva kohtaus on lähes jännittävä & ulkomuotonäyttelijä Thandie Newtonilla oli mahdollisuus breikata, mutta vilttiketjuun jäi. 2000-luvun alkupuolen toimintaleffat tuntuvat vanhentuvat huonosti, se on tällä hetkellä se katvealue retronostalgian & nyt-hetken välissä.

 

RoboCop (José Padilha) * * *

Kulttileffojen kulttileffan mahdoton uudelleenfilmatisointi oli yllättävänkin hyvä, sillä se ei yrittänytkään olla muuta kuin vähän vakavamielisempi scifidraama. Toisaalta saman voisi lukea myös ideologisesti kauheaksi harmaapesuksi, kun alkuperäisen satiiriset tasot ja hulvaton mustavalkoisuus silotellaan liberalistiseksi nykykapitalismiksi, jossa jokaista hahmoa pyritään ymmärtämään. Toisaalta, voisiko leffaa kaikesta huolimatta katsoa satiirina nimenomaan siitä, miten kapitalismin kuvaus elokuvissa ja tv-sarjoissa on muuttunut 20-30 vuoden aikana? Siinä missä alkuperäinen oli postmoderni kuvaus täysin takki auki vetävästä ja maskuliinisesta pukumieskapitalismista gentrifikaatio & korruptiomausteineen (”…ja kokkelin tomu leijui vetten päällä”), on uuden version ”pahis” tennareineen ja nuorekkaine asenteineen selvä irvikuva Steve Jobsista ja mielikuvamarkkinoinnista. Leffasta siis VOISI tehdä helposti žižekläisen tulkinnan, jolloin ideologiaa olisi juuri se, mitä tällä siirtymällä harmaapesuun pyritään peittämään, mutta luoja minua auttakoon, en jaksa enää.

Kohtaus, jossa päähenkilö Alexille paljastuu, että hänen ruumiistaan on jäljellä aivojen ja kasvojen lisäksi lähinnä pari tankissa lojuvaa sisäelintä, on oikeasti aika häiritsevä.

 

Rabid (David Cronenberg) * *

Cronenberg on ollut lemppariohjaajiani, mutta tässä varhaistuotannon halvalla & huterasti tehdyssä pökäleessä on valopilkut vähissä. Ei yllä silti paskuudessa vielä varhaisemman Shiversin tasolle. Tai ehkä yltää, en muista enää. Molemmissa on kuitenkin mainioita yksityiskohtia: Shiversissä ihmisiä tappavat pökäleet, tässä kainalosta tulevat, verta imevät peniskärsät. Pornolegenda Marilyn Chambersin pääosarooli on siitä hauska, etten ennen leffaa tiennyt, että hän on pornotähti, mutta roolisuorituksen perusteella arvasin sen. Eikä kyse ollut siitä, ettäkö roolissa olisi mitään ilmiselvän pornahtavaa, mutta jotenkin haistelin sen Chambersin olemuksesta & silmien kovuudesta. Bonus: Dan Keloid on Videodromen Brian O’Blivionin kera parhaita roolihahmonimiä ikinä.

 

The Grand Budapest Hotel (Wes Anderson) * * * *

Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.

 

Moebius (Kim Ki-duk) * * * *

Isä pettää äitiä, äiti suuttuu ja yrittää yöllä leikata isän peniksen irti, mutta isä onnistuu estämään aikeet. Suivaantuneena äiti suuntaa vihansa heidän pahaa-aavistamattoman teinipoikansa puoleen ja leikkaa tämän peniksen irti. Ja siitä elokuva varsinaisesti alkaa. Eli hyvää psykodraamaa aina kiinnostavalta Ki-dukilta, bonuksena nykytuotantonsa pelkistetty käsivaraviba, mikä tekee touhusta entistäkin ahdistavampaa. Elokuva on kokonaan vuorosanaton, mikä tietenkin tekee siitä vain paremman: inhimillisyys on joka tapauksessa tautologia ja sanoja kaipaavat voivat mennä teatteriin tai lukea kirjoja (vaikka nekin on luultavasti pilattu mauttomalla sentimentaalisuudella).

 

X-Men: Days of Future Past (Bryan Singer) * * *

Olen aina inhonnut alkuperäisen sarjiksen aikakikkailujatkumoita, VAIKKA ne ovatkin niitä kiitellyimpiä ja klassisimpia. Mutta kun aina siellä on se sama tylsä, dystooppinen Orwell-diktatuuri. Tietenkin viihdyin ja jonkin verran diggasin, koska Ryhmä-X oli aina se Marvel-sarjakuva minulle. Löysää ja hölmöä tässä muistaakseni oli silti turhan paljon, mutta yksi tähti jo pelkästään alkupään Quicksilver-kohtauksesta. Sen jälkeen hahmo pudotetaan elokuvasta, sillä tuolla tavatulla kuvattuna hän olisi päihittänyt leikiten & yksin kaikki vihulaiset.

 

Renoir (Gilles Bourdos) * * *

Nätit on kuvat joo ja visuaaliset viitepisteet kohdillaan, mutta taiteilijalegendan viimeisistä ajoista kertova leffa jää turhan utuiseksi. Toki kiinnostavat puitteet: yksi viimeisistä suurista maalareista, jonka pojasta tulee yksi ensimmäisistä suurista elokuvaohjaajista…

 

The LEGO Movie (Phil Lord, Christopher Miller) * *

Ajattelin kuulemani perusteella, että tämä voittaisi aivottomalla kohkauksellaan ja vauhdillaan puolelleen epäluuloisenkin katsojan, mutta paskanmarjat, uhkasin tylsistyä hengiltä. Ehkä olisi pitänyt katsoa leffateatterissa, mutta ainakin kotisohvalla tämä puhki-ideologinen uloste oli vain typerä ja väsyttävä. Paskaa käsikirjoittamista ja typerää metailua siihen pisteeseen, että on todella helvetin yhdentekevää mitä tapahtuu. Toisaalta saahan Michael Bay samalla metodilla elokuvansa toimimaan! Oh well. Varmasti taas sarkaa yhteiskuntateoreettiselle luennalle, mutta mitä jos vain unohdettaisiin koko paska? Toisaalta 60 miljoonaa on yllättävänkin pieni budjetti leffalle, joka tuottaa 260 miljoonaa.

 

Memories of Murder (Joon-bo Hong) * * * *

Snowpiercerin ohjaajan kruunu, viehkolla huumorilla varustettu kuvaus poliisintyön turhuudesta ja typeryydestä diktatuurin aikaisessa Etelä-Koreassa. Sarjamurhaajaa metsästetään, mutta pääosassa ovat byrokratia ja epäpätevyys. Fincherin Zodiac on tälle eräänlainen hengenveli. Hauskan lunki fiilis, jatkuvasti ollaan tylsyyden rajamailla, mutta siihen ei silti ihan sorruta.

 

Sanjuro (Akira Kurosawa) * * * *

Newsflash: Kurosawa on edelleen hyvä. Katsoin tämän lähinnä siksi, että luulin tämän olevan minulta näkemättä. Väärässä olin, mutta väliäkö tuolla. Kukkien heittäminen virtaan on todella hieno keino luoda tilan ja immersion tuntua elokuvaan. Yojimbon rinnakkaiselokuva, Mifunen kaltaisia karismapaakkuja sattuu muutama per vuosisata. Ei silti kirkkainta Kurosawaa.

 

Syndromes and a Century (Apicthatpong Weerasethakul) * * * *

Tätä katsoessani kirjoitin tämän.

 

 Sword of the Stranger (Masahiro Andô) * * *

Perushyvää animea vaeltava samurai -tematiikalla.

 

Tropical Malady (Apichatpong Weerasethakul) * * *

Weerasethakulin elokuvissa on siellä täällä selittämättömiä hetkiä, joina hienous vaihtuu outoon tylsyyteen. Tässä oli muistaakseni muutama sellainen. Kaikki ne kannattaa silti katsoa.

 

Two Lovers (James Gray) * * *

Ikuinen kysymys: nauttiako elokuvasta, jonka päähenkilö on sietämättömän pieni ja mulkku ihminen. Siis: onko tällainen ”realismi” varsinaisesti hyvä asia taiteessa, ts. onko ”sellaista paskaa se elämä on” jotenkin tavoiteltava asia? Hienosti kuvattu ja näytelty, Joaquin Phoenix on tässä tavallaan Her-elokuvansa (josta tarkemmin tässä merkinnässä) hahmon perimmäinen minä. Elokuva lienee onnistunut, jos jokainen hetki tuntuu kivuliaalta ja häiritsevältä. James Gray vaikuttaa ylettömän vakavalta ohjaajalta, eli kiinnostavalta. Siis MIKÄLI vakavuus saa oikeutuksensa.

Poesian syksy & Supersäikeet

elokuu 22, 2014

pojesia

Poesian syksyn kirjat tilattavissa/ennakkotilattavissa nettikaupasta hyvään hintaan. Kirjauutuuksia juhlistetaan Café Mascotissa 4. syyskuuta alkaen klo 18. Tervetuloa!

Kannattaa myös tsekata Markus Pyörälän teksti päräyttävästä kannestaan Jyväskylän kuoman, Kai Kajanderin esikoisteokseen.

Lontoon kirjahankinnat suunnilleen

elokuu 22, 2014

image

Se, mitä varsinaisesti oli tarkoitus ostaa (Fredric Jameson) jäi tietenkin hankkimatta.

Lontoon merkinnät (8.-15.8.14)

elokuu 20, 2014

Tuntuu siltä, että kertaalleen elämänsä aikakauden muoti on mahdoton enää omaksua yleiseksi muodiksi uudelleen, mikäli oletetaan, että muodilla on jokin syvempi taso tai merkitys yksilölle itselleen, merkitys joka ei ole nostalgiaa. Tässä mielessä retron ja nostalgian yleisesti hyväksytty ja omaksuttu puoli on sokeassa pisteessä alkuperäisen syklin sukupolville. Tuo sokea piste palaa ensin painajaisena (negatiiviset muistot), sitten mahdollisesti affiromaationa (ajan kultaama muisto, nostalgia).

Olisi helppo ajatella, että luomiskertomuksesssa eläimet luodaan ensin siksi, että sisimmässään ihmiset ovat aina tienneet olevansa vieraita ja ”tarkoitusta vailla”.

Nautin mielivaltaisen paljon kaikesta ilmaisesta, vaikka juuri mitään mielivaltaistahan siinä ei ole, sillä se on kapitalismin looginen seuraus. Rahan käyttö on aina banaalia, minkä vuoksi tai siitä huolimatta minulla on neuroottinen suhde rahaan (kaikki neuroosit ovat banaaleja, tarkoitusta vailla). En usko rahan riittävän ikinä, olen aina varma vararikostani vaikka tilanne juuri nyt olisikin hyvä. Olen apokalyptinen ja kristillinen ihminen, vaikka juuri sitä en haluaisi olla. Tämäkin on mitä normaalein oire. Niinpä suhtaudun kaikkeen ilmaiseen saavutuksena, nautin enemmän huonosta ja ilmaisesta välipalasta lentokoneessa kuin hyvin tehdystä ja maukkaasta ateriasta, josta maksan paljon. Inhoan juomarahakulttuureja. Tietenkin olen maksanut lentoaterian ilmaisuuden jo lentolipussa, mutta se tuntuu olevan tämän kokemuksen kannalta toissijaista. En osaa suhtautua rahaan siten, että maksaisin koskaan mielelläni lisähintaa laadusta. Se ei yksinkertaisesti ole enää suora kokemukseni. Minun pitää järkeillä itselleni, että kalliimpi hinta olisi joissain tapauksissa moraalisempi maksaa (esim. yksityiset vaatteentekijät kontra H&M). Niinpä yhteiskuntamme on tehnyt minut sairaaksi, jos intuitiivisen kokemuksen pitäisi olla myös moraalisesti oikea.

Tietenkään ei pitäisi, sillä jos ihminen todella on ”vieras” ja tehtävää vailla, helpoimmat ja ilmeisimmät ”arvot” eivät ole välttämättä ”oikeita” arvoja. Halu saada ilmaiseksi on mahdollisesti halua tappaa tai alistaa, sillä viimeistään kirjoitustaidon myötä ihminen erkaantui luonnostaan siten, että meillä olisi jokin ”tarkoitus” ekosysteemin kannalta. Ei ole. Meillä voi olla enää vain faustinen tarkoitus. Jos arvot luodaan ja valitaan, ne eivät suinkaan ole yksinkertaisia ja luonnollisia. Siksi on typerä tautologia sanoa ihmisen olevan ”luonnostaan paha”; luonnostaan paha ihminen on tehtävänsä hylännyt ja kesken jättänyt (tai siihen pakotettu) ihminen. Luonnollisuudella ei voi enää uskottavasti perustella mitään

Silti suuren rahamäärän käyttö saattaa tehdä oloni euforiseksi, olettaen että olen ensin kärsinyt hirvittäviä järkeilyn ja omatunnon tuskia.

*

Kylmät väreet, ehkä kuin hyönteisen jalat. Pidämme väreilystä tuulessa, lehdissä ja veden pinnalla, mutta emme välttämättä ihollamme.
Väreily luonnossa muistuttaa luonnosta, se on kaunista.
Väreily iholla muistuttaa luonnosta, se on kauheaa. Kuin luonnos(ta).

*

Junassa painan oven nappia ja WC:n pyöröovi aukeaa rauhallisesti, paljastaen puolikaaren muotoisessa, tilavassa huoneessa pöntöllö istuvan vanhan miehen. Hänen hiuksensa ovat valkeat, hitaasti hänelle valkenee, että ovi ei ollutkaan lukkiutunut. Salamannopeasti käyn mielessäni vanhuksen mahdollisen ajatuskulun läpi: jos ovi sulkeutuu nappia painamalla, miksi pitäisi vielä painaa toista nappia, että se lukkiutuu? Eikö julkiseen vessaan mennessä oleteta automaattisesti, että ovi myös lukitaan, joten miksei se lukkiutuisi automaattisesti? Vastaan itselleni, että mahdollisesti lapsia ja heidän vanhempiaan ajatellen. Pahoittelen, painan sulkemisnappia ja lähden. Takaa kuuluu junan kolinaan sekoittuvaa huutoa, enkä tajua heti sen tulevan vessasta. Palaan takaisin, ovi on edelleen auki. Aivan, muistan, nämä helvetin mekaaniset ovet eivät syystä tai toisesta sulkeudu ulkopuolen nappia painamalla, kenties niissä on jokin ajastettu sulkumekanismi, tai ehkä en vain osaa painaa nappia oikein. Kurkotan painamaan sisäpuolen nappia, silloin ovet ainakin sulkeutuvat, näin olen tehnyt usein ennenkin. Vanha mies katsoo tyhjyyteen, jonnekin minun, napin ja seinän väliin. Vasta nyt tajuan, että hän taisi huutaa ruotsiksi. Vieno ja tuttu toisten ihmisten ulosteen haju alkaa tunkeutua nenääni. Haistan mitä vanhus haistaa ja häpeän sitä. Kun ovi alkaa sulkeutua, lähden nopeasti kävelemään päinvastaiseen suuntaan, etsimään toisen vaunun vessaa. Toivon etten näe vanhusta enää. Toivon, että hän otti tapauksen huvittuneena, tai että oli niin seniili, ettei edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Olisin mieluusti elänyt ilman tätä muistutusta ihmisten kokemasta häpeästä.

*

Tuntuuko niin iso osa gallerioissa näkemästäni nykytaiteesta typerältä ja teini-ikäiseltä vain siksi, koska siitä on vielä niin vähän aikaa ja sitä on niin paljon? Että jokin ”luonnollinen valinta” ei ole vielä tehnyt rotupuhdistusta ja jättänyt vain ”merkittäviä” teoksia pinnalle? Onko tällainen näkökulma portinvartijan tai ”edellisen polven” näkökulma, ts. täysin erilainen esteettisen arvotuksen tapa? Pitäisikö ”merkittävyydestä”, ”syvyydestä” ja ”vaikuttavuudesta” siten, kuin sen itse ymmärtää, luopua kokonaan, mikäli jotkin muut polvet tms. eivät koe samalla tavalla? Siis: pitäisikö itsestä luopua? Ottaa vastaan vain niitä pieniä kiksejä ja hassuja piirteitä, mitä nykytaide antaa, elää pikemminkin kontekstia ja yhteisön reaktioita kuin teoksia itseään?

En tarkoita nykytaiteella nyt pelkästään mitään ”kokeellista” tai ”avantgardea” tai hipsteriä, vaan kaikkea uutta taidetta ylipäänsä. Toisaalta minulle on kokijana ilmiselvää ja koettua, että taideteokset välittävät vuosisatojen ja tuhansien takaa omalle kokemukselleni merkittäviä tuntemuksia elämästä, muodeista huolimatta (sillä he ovat yleensä niitä, jotka ovat laittaneet muodit alulle), minkä vuoksi minun on mahdoton olla uskomatta syvyyteen tai taideteosten klassisuuteen.

Taiteen ”kokijana” en ole ikinä ymmärtänyt Tzaran uhmakasta ajatusta siitä, että vain elossa olevat taiteilijat ovat merkittäviä taiteilijoita. Tai tarkemmin: toki olen ymmärtänyt sen & sen mistä se tulee, mutta en ole samaa mieltä, oikeastaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka sen hyväksyvät. Historian kannalta siinä ei ole mielestäni mitään järkeä, sillä elossa oleviin taiteilijoihin voin kanssataiteilijana suhtautua vain ihmisinä, heidän työhönsä minun voi olla mahdoton saada tarpeeksi etäisyyttä siten, että voisin suhtautua siihen muunakin kuin ”työasiana”. Siten, etten näkisi siitä ”läpi”. Taiteilijan kokemus ei ole varsinaisesti taidetta, eikä samassa kuplassa oleva aikalainen välitä toiselle taiteilijalle muuta kuin taiteilijan kokemusta, tai vastaavasti teoksen luomisen prosessia. Tämä on nimenomaan oma kokemukseni taiteilijana. Niinpä minulle ei olisi olemassa muiden tekemää taidetta teoksina, mikäli kuolleita taiteilijoita ei olisi.

Tarvitaanko teoksia ylipäätään on toinen kysymys.

Toisaalta eikö tapani ”kuluttaa” kulttuuria ja taidetta ole juuri tzaralaisuutta: katsoa ja kokea vain oman kirjoittamisen nuotiopuiksi, jolloin suurinkin mestariteos on vain ainesta omalleni?

En tiedä, onko mielekästä sanoa, että ”Bernini on suurempi kuin kukaan hänen jälkeensä tullut”. Oman kokemukseni kannalta lause on tosi, mutta mitä varsinaisesti sanon, kun päästän suustani tuollaisen lauseen? Eikö tuollaisilla lauseilla vain käytä sitä iänikuista valtaa ja pidä yllä hierarkioita? Mitä väliä sillä on, että pidän Berninistä, että hänen veistoksensa saavat minut ”haukkomaan henkeäni”, tai rehellisemmin sanoen, edes hetkeksi ihmettymään ja jopa liikuttumaan? Eikö tuollainen ole kuin rukoilua, yksityinen asia? Sillä mehän tiedämme, mitä rukoileminen julkisesti on. Toisaalta Bret Easton Ellisin podcastissa taannoin puhuttiin siitä, miten nykymaailman loputtomassa tietopankissa tarvitaan välittäjiä, jotka suosittelevat ja kertovat kiinnostavista asioista, enemmän kuin koskaan. En pidä välittäjän tehtävää kriitikon tehtävänä, kriitikko on jotain muuta.

Tzaran ajatus tarkoittaa luultavasti sitä, että nykytaiteesta voi hyvin olla mahdoton olla osallisena, ellei kuulu taidetta tuottavaan kuplaan, ellei se ole elämäntapa. Tähän surrealistit tietenkin pyrkivätkin, mutta se on toinen asia. Niinpä kuplasta ulos tuleminen voi olla kauhistuttavaa, jopa mahdotontakin, koska kuplan ulkopuolella pätevät aivan toisenlaiset lait. Tämä pätee, kokemukseni mukaan, kaikkiin marginaaleihin.

Minusta tuntuu siltä, että Lontoon Tate Modernin teokset kestävät vain muutaman katselun, mutta National Galleryn teokset lukemattomia. Miksi? Vastaavasti ensimmäisellä kerralla näissä museoissa vieraillessani pidin enemmän juuri Tate Modernista ja National Gallery oli tylsempi, löysin vain muutamia kohokohtia. Vasta useiden käyntien myötä vaaka kääntyi ympäri ja rakastan National Galleryssa lähes kaikkea, kun taas Tatesta löytäisin kourallisen teoksia, jotka enää kiinnittäisivät huomioni.

TM:n ensikosketuksen viehätys on luonnollista, sillä sen käsitteellisempi ja modernimpi ote estetiikka oli minun ”tehdasasetustani” lähempänä, liian varhaisella iällä poststrukturalismille ja avantgardelle alistetulle nuorelle kovin kodikasta. Kyse oli omien ajatusten ja estetiikkojen löytäminen jostain julkisesta ja suuresta instituutiosta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tuttuus jonka museosta löysin, oli itse asiassa vain kapitalismin mekanismi.

Tietenkin käsitteellinen taide on kokemuksellisesti jotain aivan muuta kuin klassinen kuvataide, minkä vuoksi vaaka juuri kääntyi. NG:n maalaukset ovat vanhempia, toisilta aikakausilta, niiden ideologiat ovat toisenlaisia. Tietenkin kapitalismi on ottanut nekin käyttöön (museokaupat, lahjoitukset, ”kulttuurityö”, perintö, menneisyys eksotiikkana jne.), mutta niiden syvätaso vaikuttaisi olevan toisenlainen; kauneus on paremmin piilossa, koska en lue niitä yhtä helposti kuin vaikkapa abstraktia ekpressionismia tai (post)internetiä. En osaa välttämättä katsoa renessanssin kuvia ”oikein”, mikä puolestaan saattaa tehdä niistä hullunkurisesti kokeellisen tuntuisia sen jälkeen, kun on marinoitunut vuodesta toiseen nykykaman parissa, lähtien siitä lukiokokemuksesta, että sieltä ”impressionismistahan se vakavasti otettava taide vasta alkaa”.

Tai ehkä ne ovat vain parempia teoksia.

Toisaalta minun lienee turha puhua nykytaiteesta, koska vaikutan alan piirien silmissä vain papalta, enkä tunne triljoonia muotisyklejä. Tiedän vain, milloin pidän jostakin ja milloin en. Toisaalta muodit ovat yhdentekeviä, sillä nähdessäni jotain pystyn heti mielessäni hahmottamaan sen seuraukset ja mahdolliset permutaatiot. Uskon, mahdollisesti väärin, että kaikki muutkin pystyvät. Tämä tosin tekisi muodeista tyhjiä, ideologisia savuverhoja. Mitä ne tietenkin ovatkin! Ja niin edelleen.

*

Muutos on kenties ajan löyhää sieraimissa. Mutta tulisiko kynsin hampain yrittää muuttua mukana? Alat joka tapauksessa haista. Mutta mikä löyhkä olisi sopivin? Kodikas löyhkä, muita kärpäsiä miellyttävä löyhkä, vaiko kenties jokin aivan uudenlainen löyhä? Entä mitä se on? Ehkä jotain, johon on sekoittunut epähuomiossa jotain toista aistia…

*

Lontoon ruuhkassa samoillessani voin vain ajatella: Suurkaupunkeja ei ole tarkoitettu ihmisille siinä mielessä, että ihmistä ei ole tarkoitettu suurkaupunkiin. Kaupungit ovat ihmisten kauniita ajatuksia, jotka ihminen tulee ja pilaa itsellään. Hän tukkii katujen ja metrojen verisuonistot kuin sakka. Kaikki nämä kauniit, sympaattiset ja kiinnostavat ihmiset lakkaavat laumoina olemasta ihmisiä, heidän silmistään alkaa valua paskaa. Ollessani Edinburghissa siellä kokeiltiin uutta ratikkaverkostoa siten, että vaunut ajoivat reittejään tyhjinä, vain kuljettaja oli mukana. Miten kaunista! Ajattele: Pariisi tai Rooma ilman ihmisiä! Metrovaunuun tulee pieni koira, ihmisten kasvot sulavat, pieni olento ottaa koko tilan suvereenisti haltuunsa. Tässä on luontofantasiamme mahdollisesti vaarallinen ydin, sillä luontoon ei ole enää mahdollista palata. On vain totuttava ihmispaskaan, joka ulottuu jo nenääsi.

Ihmisten virta on keinotekoinen virta, minkä vuoksi se ei varsinaisesti virtaa. Se takkuilee, jää jumiin, sen kaikki osaset eivät tiedä minne menisivät.

Kiinnostavaa on, että voidaan täysin perustellusti sanoa väentungoksen olevan jotain muuta kuin ulosteen virtaa. Vaikka minulle on päivänselvää, että se on nimenomaan ja vain suuri paskajoki! Siihen osallistuessani minäkin olen vain pökäle, joka törmäilee sinne tänne.

Mutta suurkaupungithan ovat juuri viemäreitä, kukaan järjissään oleva ihminen ei halua viettää niissä liikaa aikaa. Turistitkin ovat vain ohikulkumatkalla, ihmetteleämässä suurta suklaatehdasta. Työläiset asuvat siellä, koska heidän on pakko. Paskatyöt tehdään tietenkin juuri ulostevirrassa.

Vain turistit ovat turvassa suurkaupunkien melskeessä. Vain turistit voivat pukeutua miten haluavat, liikkua miten haluavat, mennä mihin haluavat. He ovat nykyajan munkkeja ja taiteilijoita, niitä joilla on kapitalismin laupeuden suoma oikeus olla asiaankuulumattomia. Vihatuat ja turvalliset turistit, jotka muistuttavat siitä, että elämä ei välttämättä ole aina pelkkää kauheaa sosiaalista peliä työpaikalta vaatekaupan ja lounaan kautta kotiin, symboliset pikkumustat päällä. Turismi on meidän joulupukkimme. Turismi on meidän fantasiamme ehjästä perheestä ja lapsuuden satumaisuudesta. Tai vaihtoehtoisesti turismi on vihoviimeinen päätepysäkki matkalla keskiluokkaisuuteen, jota kunkin kaupungin mikrotyyleihin ja alakulttuureihin mukautunut, alkuasukkaaksi haluava halveksuu samalla, kun pysähtyy ostamaan merisuolattuja papuversoja ja sushia.

*

Lentokenttien ravintoloissa palvelu on usein kauheaa, mikä on outoa, luulisihan juuri täällä rahan liikkuvan. Tässä Heathrow’n ravintolassa on parikymmentä tarjoilijaa, joista vain muutama tuntuu tekevän aktiivisesti töitä, vaikka paikka on täynnä asiakkaita. Loput hölisevät äänekkäästi keskenään, läpsivät toisiaan olalle, laskevat kovaäänisesti kolikkokassoja. On kuin olisin yläasteella. Palveluammateista katoaa tietenkin laatu sitä mukaa, kun niiden arvostus laskee, eli sitä mukaa kun sosiaaliset ja taloudelliset erot tasapäistyvät, asiakkaan ja töyöntekijän dynamiikka sotkeutuu. Tästä on vaikea syyttää ketään, sillä kukapa uusliberalistisessa, näennäisvapaassa ja -tasa-arvoisessa yhteiskunnassa elävä haluaisi aatelistonkaan aikoja takaisin. Silti tarjoilijoiden sähellys ja mullikuoromainen ölinä vaikuttavat ruokahaluuni ja erityisesti kovista äänistä ja sekavan hektisistä ympäristöistä paniikkioireita saavan kumppanini mielentilaan. Ymmärrän tarjoilijoita, eihän tämä ole kuin työtä ja työ on ihmisen paskan lapiointia, mutta toisaalta se pitäisi silti tehdä, jumalauta, hyvin. Olen yhtä aikaa montaa mieltä, modernin ihmisen luonnollinen piirre, sillä ”emme ole koskaan olleet moderneja” (vastakkainasettelusta lisää kts. Bruno Latourin kirja).

Syöminen on muutenkin vain käänteistä ulostamista, jonka tekemistä julkisesti Eevan olisi pitänyt alkaa hävetä alastomuutensa sijaan.

*

Lentokentän vessassa soi George Michaelin Careless Whisper, ehkä juuri siksi, koska sen nimi sopii käymälöihin. Säkeistön bassokulku soi täällä aina. Voit käydä vaikka kiertämässä maailman ja kaikki nuorisomusiikkifestarit, mutta täällä, kusen ja desinfiointiaineiden tuoksussa Careless Whisper jatkuu.

*

Portilla paluulennollemme tunnistan äkkiä niin paljon suomalaisia piirteitä, että hätkähdän. Se tietty vaatimattomuus, joka lepää arkisesti poskipäillä ja silmissä, ujon huvittunut hymy… tietenkin näistä piirteistä on mahdoton puhua, kuin puhuisi musiikista tai viineistä adjektiivein, yhtä huvittavaa. Ihmiskasvoissa on laskettu olevan variaatiomahdollisuuksia enemmän kuin galaksissamme on hiukkasia. Muistan yleensä kaikki kasvot, joihin keskityn enemmän kuin ohikiitävän hetken. Yläaste, lukio, jopa ala-aste, kaikki ne sadat ja tuhannet kasvot tunnistaisin edelleen kadulla, tai niin ainakin väitän. En tiedä liittyykö tämä siihen, että suomalaiset tunnistaa aina ulkomailla ja ulkomaalaiset Suomessa. Jälkimmäinen lienee yleisempää.

Kyse saattaa olla yksinkertaisesti olla vain huomion kiinnittämisen intensiivisyydestä. Olen elänyt paljon juuri katsomisen kautta.

Siksikin minua huvittavat ihmiset, jotka kiistävät stereotypiat ja kliseet, sillä on selvää, että pääosin on olemassa vain stereotypioita ja kliseitä. Muutenhan emme ymmärtäisi maailmasta mitään. Kliseet ovat lakeja.

Siksi koemme oudoksi ja pelottavaksi ihmisen, jonka makua emme osaa mitenkään ennakoida. Kiehtova hän voi olla vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen koemme hänet psykoottiseksi.

Tällaisen ihmisen makuarvostelmiin on mahdoton luottaa, sillä hän saattaa inhota asioita, joita sinäkin inhoat, mutta toisaalta rakastaa asioita, joita sinä vihaat.

*

Miksi Thomas Bernhard mielletään korkeataiteeksi, mutta esim. Louis CK ei? Miksi minäkin, sisimmässäni, tunnen niin? Eihän välissä ole enää kuin pelkkä konteksti ja instituutio! Molemmat toimivat saman periaatteen, saman energian kautta. Täydellinen rytmi ja ajoitus, täydellinen leikkaus, mikä aiheuttaa minussa hengityksen avautumisen tunteen. Sillä mikään silkka epäkohtien osoittaminen ei ole kirjallisuutta saati huumoria.

Ehkä voin vain hyväksyä, että stand-up -komiikka ja vaikkapa The Day Today ovat jotain muuta.

Entä onko kaikki hyvä kirjoitus koomista, oikein ajoittavaa? Tekisi mieli sanoa: sen takana ei ole moraalisesti mitään, sitä ei tarvitse perustella. Tietenkin löytyy aina niitä, jotka suuttuvat mustasta huumorista, koska he redusoivat sen joksikin apuvälineeksi sosiaalisen elämän järjestykseen. Vaikka miten päin kääntyisin, en voi olla halveksumatta tuollaisia näkökantoja. Kirjoitus on pyhä, se ei tavoittele mitään sen ulkopuolella olevaa pyhää. Silti se voidaan tulkita ikään kuin se tavoittelisi, sitä voidaan käyttää luoja tietää mihin tarkoituksiin.

Luonnollisesti en tarkoita nyt tiedonvälitykseen tarkoitettua tekstiä.

*

Kirjoittaminen uhkaa muuttua mahdottomaksi, kun paine kasvaa. Jo hyvän aikaa olen kirjoittanut tätä lentokoneessa, mikä vaikuttaa lähinnä tunteena vatsassa.

Olisi varmasti proosallisempaa kirjoittaa fyysisistä tuntemuksistani, varsinkin kun minulla on paljon kokemusta ahdistustiloista, jotka ilmenivät/ilmenevät aina ensisijaisesti pahoinvointina tai oksentamisena. Siis: reagoin fyysisesti silloin, kun joudun negatiivisella tavalla psyykkisen loukkuun. Vaiko juuri toisinpäin? Kun sisäänpäin kääntynyt tajuntani joutuu imeyttämään itseensä sosiaalisen todellisuuden asuinsijoja.

Tuollainen ”työarki” oli minulle hyperarkea, sietämätöntä. Kyse ei ollut niinkään ihmisten pelosta, vaan ihmisten yhteiskunnassa toimimisen pelosta. Myös hyvin kristillisestä pelosta, sillä se suuntautui aina tulevaisuuteen: tulenko toimeen, saanko enää koskaan syötyä mitään ja kuihdun pois, unohdanko miten ruoka niellään, aiheutanko oksentamisellani hankalan tilanteen (tai oikeammin: en jaksaisi enää selittää). Itse tapahtuma, jota jännitin, ei ollut tietenkään ikinä vaikea, vaan jopa nautittava.

Kuvailin juuri ramppikuumeen, kyllä. Mutta tarkoitan ramppikuumetta ”elämäntapana”, jatkuvana tilana. Oletteko esimerkiksi koskaan yrittäneet syödä lämmintä ateriaa ramppikuumeisena?

Ehkä se ei olisi teille ongelma, pitäväthän useat ihmiset suurkaupungeistakin!

Nykyään välitän hyvin vähän mistään muusta kuin kirjallisuudesta ja elokuvista/tv-sarjoista, olen viileä ja vaikeasti innostuva. No hyvä, olen ollut sellainen aina. Mutta aikuisiällä tähän saattaa olla syynä lääkitykseni, jota olen käyttänyt koko aikuisikäni. Mutta tämäkin on luonnollista, eihän syillä ole välttämättä mitään väliä. Sillä mitä lopulta teen, jos puolustelen jotain luonteeni piirrettä tai luonnettani tieteellä? En mitään. Emmehän ole enää lajina luonnollinen, luonnollisuudella ei voi perustella mitään, koska sillä ei ole mitään kausaalista vaikutusta tieteeseen: pyrimmehän aina nimenomaan nousemaan luontoa vastaan. Tämä on elämän tarkoitus, mikäli sellaisen haluaa määritellä.

*

Koneessa aloitetaan vihdoin tarjoilu ja saan pahan kahvini, johon yritän tähdätä iskukuumennetun maitopisaran pienestä purkistaan. Ilma lentokoneissa on kuivempaa kuin autiomaassa, mikä ei lakkaa riemastuttamasta minua. Lentokoneet lakkauttivat välimatkan merkityksen, mutta tästä kirjoitti jo Kafka. Niinpä menen kuivaan paineputkeen, jossa yritän saada aikani kulumaan ja kaadan itseeni virvokkeita. Muutama tunti ja en ole enää Lontoossa, vaan Helsingissä, jossa vessat haisevat erilaiselta, jossa kaikki haisee erilaiselta & kesä on toivottavasti loppumassa. Suihkussa vesi on puhdasta sen sijaan, että jättäisi kalkkisen limakelmun iholle.

Pidän lentokoneruoasta, koska se on suoritettavaa ruokaa, se muistuttaa minua nuoruudestani, kun saatoin vielä hyvällä omatunnolla syödä pelkkiä mikropizzoja, mestareiden ravintoa. En vieläkään tykkää tilata ravintoloissa mitään, mikä ei ole pizzaa, hampurilaisia tai salaattia. Ne ovat keinoja välttää ”lämmin” ateria, ihmiskunnan kauhein vihoviimeisin keksintö. Olen silti alkanut pitää ruoasta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun. Me syömme kaikki vakaumuksemme, ja pian selailemmekin jo keittokirjoja ja ruokablogeja, kehumme maittavia lounaita kuin häpeämättömät debiilit.

Raymond Roussel inhosi syömistä, sillä se pilasi hänen ”kuulautensa”. Ymmärrän häntä täydellisesti, vaikka juuri nyt typerä luontoni kutsuu ja vatsani kurnii jo muovipakatun sämpylän nähdessäni. Roussel söi kaikki päivänsä ateriat yhteen menoon, jotta saattoi keskittyä oikeisiin asioihin.

Ideaalimaailmassani syömisestä pitäisi maksaa syöjälle, ei toisin päin. Silloin ihmiset eivät olisi huolissaan rahan riittämisestä ruokaan, vaan törsäisivät huoletta kaikkeen muuhun. Ehkä henkiset läskit söisivät meidät silti vararikkoon. Tai henkiset säästäjät, kuten minä, kitsastelisivat meidät silti vararikkoon, perustarpeen tyydyttämisen tilalle tulisi yksinkertaisesti jokin muu pelko. Vähiten maksettaisiin tietenkin sokerin ja lihan syömisestä, jolloin turhien ravinteiden ylimäärätuotanto poistuisi.

 

 

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.