Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 3

marraskuu 20, 2014

Enrique Vila-Matas: Bartleby ja kumppanit
Pentti Saarikoski: Suomentajan päiväkirjat
Gustav Janouch: Keskusteluja Kafkan kanssa

 

Voisiko Vila-Matasin kirjasta puhua kuriositeettikirjallisuutena? Jossain määrinhän sellaista on vaikkapa koko OuLiPo Italo Calvinoineen. Tai kovin moni muukin kiehtovien yksityiskohtien ja marginaalihuomioiden kirjallisuus. Tätäkään ei pidä lukea negatiivisena arvotuksena, sillä pääasiallisesti olen kuriositeettien lukija ja kirjoittaja. Siinä mielessä minun voisi sanoa olevan onnettoman ”poststrukturalistinen” lukija, mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakin. Tietyt himon tai kutkuttavan mielenkiinnon kohteet tai aspektit riitävät kahlaamaan ties miten suuren määrän sontaa läpi. Toisaalta en myöskään saa palautettua lukemastani mieleeni kuin yksityiskohtia, tai pikemminkin noiden yksityiskohtien tiimoilta kehittelemiäni ajatuksia.

Bartleby ja kumppanit edusti minulle kuin suositusluetteloa, jonka avulla voi löytää lisää omituista, tiettyyn tematiikkaan istuvaa luettavaa. Tässä tapauksessa kirjoittamatta jättämisen tai hiljaisuuden, joka on epäilemättä se minullekin keskeisin pohjavire. Ehkä koko modernismin. Vila-Matasin kirja on kuriositeettiluettelo ja jossain määrin jopa mystiikalla ratsastamista, mutta se pysyy suunnilleen hyvän maun rajoissa, eli onnistuu olemaan tarpeeksi kiehtova. Muistan pitäneeni rikotusta ja anekdoottimaisesta muodosta, sillä se on helppo muoto; vastaavasti muistan huvittuneeni, kun kirjaa tituleerattiin romaaniksi. Kai sen sellaisenakin voi lukea, mutta minun lukukokemukseeni tuo ”romaanius” ei tuonut yhtään mitään; ei minulla ollut mitään tarvetta fiktiolle. Aihe ja anekdootit olivat tarpeeksi kiinnostavia, jotta apuun olisi tarvittu fiktion proteesia ja savuverhoa sanomaan, että tämä on nyt lisäksi vielä Taidetta.

Minulle itselleni on selvää, että Pessoan tai Walserin jälkikäteen konstruoitu elämä on kiinnostavampi kuin heidän tuotantonsa (joissa ei ole niissäkään vikaa, mutta…), ehkä tarkoitan ”modernismilla” tätä. Siis: heidän taiteelleen ei ole enää tarvetta, mutta heidän estetiikalleen on, jonkinlaisen lähtökohtana, joka pitää käydä läpi ja sitten mahdollisesti unohtaa. Tai pitää ja pitää, ei kenenkään mitään pidä, mutta minun on pitänyt. Tämä palaa aivossani aina siihen samaan sykliin:  Beckett oli joskus keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Kafka oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Joyce oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Eeva-Liisa Manner / Haavikko / Saarikoski olivat keskeisiä, mutta eivät enää lukukelpoisia. Jne. MUTTA heidän ajatuksensa ennen heidän ”taiteensa” savuverhoa, ah, se voikin olla toinen kysymys. Niinpä lähestyn asiaa siten, että vaikka minun ei olekaan enää järkeä yrittää saada esim. liian saturoituneesta Beckettistä mitään irti, voin silti löytää jotain uusia ajatuksia lukemalla hänen elämäkertojaan tai kirjeitään. Tämä oli vain esimerkki, en ole lukenut vielä mitään tuollaista. Sinänsä on samantekevää onko tässäkin kyseessä jostain neromyytin jäännöksestä, sillä pääasia on, että energia liikkuu johonkin suuntaan, että uusia yhteyksiä muodostuu.

Janouchin Keskusteluja Kafkan kanssa taisi olla kirja, jonka hankin käsiini Vila-Matasin kirjan perusteella. Janouch muistelee nuorena käymiään keskusteluja Kafkan kanssa, jotka hän on ”jäljentänyt muististaan”. Ylipäänsä kirjan todenperäisyyteen lienee syytä suhtautua varauksella, mutta se ei estänyt minua nauttimasta siitä. Varsinkin, kun keskustelujen maalaama ylevä kuva Kafkasta ihmisenä on jotain aivan muuta, kuin mitä hänen tekstinsä hahmot välittävät. Vaikka epäsuhta olisi täysin fabrikoitu, on ajatusleikki silti kiinnostava ja merkityksellisen tuntuinen. Tekstejäänhän Kafka ei olisi halunnut julkaistavan, mikä tekee hänen moraalisen itsensä (joka siis on tässä tapauksessa, kuten sanottua, mahdollisesti fabrikoitu) suhteesta hänen teostensa mahdolliseen moraaliin vähän epäreilun kysymyksen. Juuri tässä valossa tuntuisi siltä, että Kafkan kirjoitukset olivat pikemminkin itsehäpeästä ja minuuden heikkouksista puhdistautumista, joiden julkistaminen olisi vastannut oman paskansa myymistä torilla. Kafkan ideaaliteos olisi saattanut olla jotain aivan muuta. Itse asiassa Janouchin kirjan perusteella hän vaikuttaa jopa stoalaiselta hahmolta, jolle omien teosten julkaiseminen olisi ollut häpeällistä luonteen heikkoutta.

Vaikka aiemmin puhuin neromyytistä, tarkoitin myyttiä tuotannon rakenteellisuuden kannalta. En romanttisen kärsivän neron banaalia elämämyyttiä, sehän on jokaisen nykyihmisen teini-ikäinen kärsimyksen myytti; vaan näiden kirjoittajien esteettisen apparaatin myyttiä. Toisin sanoen heidän taidefilosofiaansa, esteettistä teoriaansa, heidän omien sanojensa mukaan. Jollekulle toiselle sellaisella ei ole mitään merkitystä, mutta minulle juuri se on usein ainoa kiinnostava asia. (Siksi myös Vila-Matasin kirjoittamatta jättäminen: teoria löytyy kyllä ja siitä voisi puhua loputtomiin, mutta käytäntöä ei ole, käytäntöä ei pysty kirjoittamaan, käytäntöä ei jaksa kirjoittaa, käytäntö on mautonta, käytännön kirjoittaakseen pitäisi kohdata jotain liian pelottavaa tms.)

Tuollaista estetiikkaa ei tosin pysty vaikkapa Saarikosken nonfiktioista kaivelemaan, hänen päiväkirjansa kun eivät olleet varsinaisia työpäiväkirjoja siinä mielessä, että niissä pohdittaisiin sisällöllisiä asioita. Pikemminkin niissä listataan miten monta sivua hän kunakin päivänä kirjoitti ja mihin mennessä hommat pitäisi saada hoidettua. Saarikoski muutenkin viime kädessä redusoivan kaiken joko kärsivän neron (eli todellisuudentajuttoman ja yhteensopimattoman, mutta lahjakkaan ihmisen) asemaan yhteiskunnassa tai pitävän runoutta jonain pyhänä, jota ei pidäkään selittää. Siltä hän päiväkirjoissaan kirjoittaa pitävänsä jostain, mutta jostain ei. Mutta miksi hän pitää jostain ja jostain ei? Luoja yksin tietää. Saarikoski tuntuu taideteoreettisesti samettihousuiselta fiilismieheltä, joka pyrkii taiteensa sijasta perustelemaan ennemminkin juomistaan. Suomentajan päiväkirjojen alku on vetävä ja jopa kaunis, mutta kirja muuttuu varsin pian sellaiseksi tylsän arkiseksi marinaksi ja epäoikeudenmukaisuuden itkemiseksi, jota itse kunkin päiväkirjan voisi kuvitella olevan.

 

 

 

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 2

marraskuu 15, 2014

Alkuun muutama kiinnostava kirjallisuuslinkki viime ajoilta:

Kirja on pieni ydinsukellusvene
Antikythera ja muita koneita
Juha-Pekka Kilpiö & Ron Sillimanin Auringonlaskun roinaa

Asiaan.

 

Don DeLillo: Americana

Olen lukenut laskujeni mukaan yksitoista DeLillon kirjaa, yhden niistä kahdesti. En muista niistä käytännössä mitään, mutta silti DeLillo on lempikirjailijoita. Muistini palaa luultavasti vasta, jos luen jonkin hänen kirjoistaan uudestaan, mutta katoaa taas kirjan suljettuani. Näin minulle kävi ainakin Mao II:n kohdalla. Enää muistan, kahdesta lukukerrastani huolimatta, että jotenkin se liittyi suuriin väkijoukkoihin ja kenties terrorismiin. Ensimmäisellä lukukerralla pidin kirjasta valtavasti, toisella enää vain hieman.

Tämä on yksi syy sille, miksi aniharvoin luen mitään proosaa uudestaan; aina uusi, aina kyynisempi minä on ehtinyt väliajalla muodostaa vastustuskyvyn kirjalle ja uuden lukukerran minä päätyy vain ihmettelemään, mistä aiempi minä oikein oli innoissaan. Toisaalta en tiedä voiko tästä vielä muodostaa sääntöä, sillä toden totta olen lukenut vain kourallisen kirjoja uudestaan, ja noihin lukukertoihin liittyy aina jokin tarina. Niinpä en muista Americanasta muuta kuin sen, että se on DeLillon ensimmäinen romaani, eikä sitä ole suomennettu. Se ei ole hänen parhaansa, mutta ei myöskään huonoin, itse asiassa kaukana siitä. Goodreads-arvosanani (4 tähteä) kertoo minulle ulkoisen muistipankin tavoin, että pidin siitä varsin paljon.

Se, mistä pidän erityisesti DeLillossa, liittyy hänen nimenomaan hänen lauseeseensa. Tarkemmin sanottuna hänen lauseensa rytmiin ja lyyrisyyteen. Tämän tarkempi en valitettavasti osaa olla ilman kattavaa lähilukuanalyysia, enkä välttämättä sellaisen kerakaan. Mutta DeLillo on prosaisti vain näennäisesti, sillä hänen tilatajunsa ja sävyherkkyytensä on runoilijan, elokuvaohjaajan tai maalarin. Juuri siksi en muista hänen kirjoistaan mitään, sillä kuten Cézannen maalauksessa tai kaikkein parhaassa modernissa runoudessa, niiden aiheilla ja teemoilla ei lopulta ole mitään väliä. Ainoastaan romaanimuodon sisäisyydellä.

Tietenkin DeLillo on myös hyvin yhteiskunnallinen kirjailija, häntä on yleisesti pidetty post-modernin USAn zeitgeistin kuvaajana ja mallintajana numero 1. En vain henkilökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut taiteen suhteesta ”ajan henkeen” siinä mielessä, kuin mitä taiteen suhde yhteiskuntaan vulgaaritasolla oletetaan olevan. Yhteiskunta on vain vadille tarkoin aseteltu teko-omena, jota käytetään pohjana.

 
Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea & Kioto

Ainoa koskaan samalta istumalta heti uudestaan lukemani kirja. Tähän saattaa vaikuttaa se, että luin kirjan puolitoista kertaa junamatkalla Jyväskylästä Helsinkiin ja sieltä takaisin. Matkalla oleva junavaunu on ainutlaatuinen tila, raiteilla liikkuva työhuone, joka saa työskentelemään paremmin kuin mikään työhuone ikinä. Tai lukemaan, tai kirjoittamaan. Tiesin, että kotiin palattuani intensiteetti olisi tiessään ja toinen lukukerta jäisi kesken, mikäli antaisin arjen palata, joten kotiin päästyäni istuin oitis alas ja luin kirjan uudestaan loppuun.

Harva romaani on siitä autuas, että sen voisi lukea useaan kertaan yhdessä päivässä, jo yksinkertaisesti pituusrajoitteiden vuoksi. Normaali lukunopeus törmää päivän vähäiseen tuntimäärään. Mutta Tuhat kurkea on lyhyt, kova ja elegantti, eikä silmän tarvitse kuluttaa aikaa jaaritteluissa tai psykologisissa mutavelleissä. Hyvin kirjoitetussa ja rakennetussa teoksessa psykologia seuraa väistämättä, kuin taustaäänenä.

Kawabatan romaani on silti nimenomaan ihmissuhderomaani ja vieläpä melko kiemuraisesta ja eurooppalaiseen silmään mahdollisesti käsittämättömästä päästä, mutta en koe typeriksi niitä hoopoiltakin vaikuttavia huomioita siitä, miten Kawabatan proosassa aistii teeseremonian ja japanilaisen mustepiirustuksen rauhan. Tuollaisen viiniarv…kirjallisuuskritiikkimaisen vertauksen joko ohittaa tekotaiteellisena ja pirun epätarkkana, tai päätyy ymmärtämään ja tunnistamaan sen.

Itse asiassa Kawabatan harvaan ladottu romaani (vain 148 s.) on jo sen verran pieni, että voisin aivan hyvin kirjoittaa siitä joskus tänne vähän tarkemmin lähiluvun ja yrittää valottaa, mitä päässäni liikkuu kirjaa lukiessani. Sillä lopulta voi olla niin, että ainoastaan tuollainen tarkkuus on mielekästä kirjallisuudesta kirjoittamista, mikäli pyrkii valottamaan nimenomaan sitä, mitä me ajattelemme lukiessamme, eikä vasta lukemisen jälkeisessä sosiaalisessa pelissä. Siinä mielessä nämä jälkikäteiset muisteluni ovat vähän omituista, sävyttynyttä horinaa.

Kioto on mainio romaani sekin, mutta ei minun silmissäni saavuta lähimainkaan samaa intensiteettiä ja kovuutta. Toisaalta se on myös aivan erilainen romaani, ikään kuin kahteen osaan jakautuva, voimansa jakava. Sikäli tämän voisi kokea jopa orgaanisesti tematiikan ja rakenteen välisenä suhteena, sillä teoksen keskeinen teema ovat kaksoset; ehkä ensimmäinen osa on enemmän läsnä toisessa kaksosista, toinen osa toisessa.

Ongelma onkin ehkä länsimaisen lukijan ongelma, sillä meidän kulttuurissamme, ainakin modernissa, kaksosiin on suhtauduttu mielenkiinnolla ja jopa jonkinlaisena salatun, telepaattis-nerollisen sielunyhteyden tyyssijana siinä, missä japanilaisessa kulttuurissa on pidetty useamman kuin yhden lapsen synnyttämistä kerrallaan eläimellisenä ja tabuna. Asiaan liittyy Japanissa ilmeisesti varsin syvällisiä kulttuurisia piirteitä, mutta minun tietouteni asiasta on juuri näin pinnallista. Niinpä, vaikka romaania lukiessani asian tiedostinkin, ei se silti voi resonoida minussa lukijana samalla orgaanisella ja kansankulttuurisella tasolla kuin japanilaisessa. Näin ainakin oletan.

Tieteellistä selitystä, tai pikemminkin lähtökulmaa, asiaan voisi tarjota tutkimus, jonka mukaan japanissa syntyy huomattavasti vähemmän kaksosia (1 pari / 160 syntymää), jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (valkoihoisiin, 1 pari / 87 syntymää). Luonnollisesti tutkimus lienee pyrkinyt ottamaan huomioon tuon kulttuurisen tabun, sillä se on ollut juuri se suurin hankaluus luotettavaa aineistoa kerättäessä.

 

 

 

 

Välimerkintä siitä, miten kirjoitan vuonna 2014 lukemistani kirjoista

marraskuu 12, 2014

En ole varma tarvitsisiko tätä erikseen tarkentaa, mutta pohjustettakoon sen verran, että:

Nämä merkinnät eivät ole kritiikkejä, tai ainakaan en itse miellä niitä sellaisiksi. Niinpä ne eivät yleensä pyri läpinäkyvyyteen tai kirjoittajan lähtökohtien selventämiseen, saati sitten teoksen monialaiseen, ”objektiiviseen” ymmärtämiseen ja esittelemiseen. En ole erityisen kiinnostunut siitä, pitääkö joku muu tai miljoona muuta jostain kirjasta, enkä myöskään siitä, että miksi niin on. Pikemminkin tekstini ovat melko suoria affektikasvaimia tai muisteluita siitä, mitä suunnilleen itse ajattelin lukiessani kutakin kirjaa. Kysymys ei todellakaan ole lähilukemisesta, sillä vanhimmista lukukokemuksista on jo lähes vuosi, enkä aina muista edes eilen lukemaani. Siten toiset kirjat saavat epäreilun kohtelun suhteessa toisiin, johtuen ihan siitä, miten muistini toimii, millaisena meeminä kukin kirja on onnistunut mieleeni jäämään.

Niinpä kirjoitan nämä pitääkseni hauskaa ja kuluttaakseni aikaani. Kritiikkien kirjoittamista puolestaan en koe erityisen hauskaksi juuri tässä mielessä, sillä selkeys, ymmärrettävyys, loogisuus ja tiiviys vaativat helvetisti sellaista työtä, jonka koen kirjoittamisessa kaikkein epämieluisimmaksi puoleksi, minkä vuoksi ehkä olenkin niin laiska kirjoittaja, sillä sama koskee myös teoksia. Lukijaa vastaan tuleminen, yhteiskunnallisen rotupuhtauden vaatimus, ihmisten mielten pahoittamisen vältteleminen, kantojensa selkeä perusteleminen (vaikka lopulta juuri se on melko mahdotonta) jne. ovat kritiikin, journalismin, tutkimuksen ja historiankirjoituksen tehtäviä. Minä puolestani rakastan kirjoittajana eniten improvisoivaa suoltamista, se on se hetki, jona pystyn rehellisesti nauttimaan kirjoittamisesta.

Merkinnät pyrkivät kuvastamaan nimenomaan yksityistä ajatteluani, minkä vuoksi ne myös mahdollisesti kertovat siitä, millaisia seikkoja minä painotan lukemisessa. Niinpä ne ovat otollista pelikenttää itse kunkin lukijani analyyseille psykologisesta profiilistani, vakaumuksistani ja ties mistä -ismeistäni. Suuri osa lukemastani on aina myös lukemista omaa kirjoittamistyötäni varten, mikä näkyy yltiöindividualistisen ihmisen itsekkyytenä ja kyynisyytenä. Tunnun innostuvan harvoista asioista, enkä pyri teeskentelemään innostunutta tai ymmärtäväistä. Oma esteettinen kokemukseni on yksi niistä harvoista asioista, joita yhteiskunta ei ole vielä saastuttanut omituisella fasistisella relativismillaan ja hymistelyllään. Oma esteettinen kokemukseni ei luo lisää yrittäjähenkisyyttä, mene töihin tai kehota hymyilemään ankeuttajille.

En silti tai siten esimerkiksi kirjoittaessani Joan Didionin kirjasta pyri kieltämään Didionin ”elämänkokemusta”, vaan ainoastaan kertomaan, mitä siihen pohjaava Didionin rakentama tekstuaalinen konstruktio mielessäni herätti niinä hetkinä, kun kirjaa luin. Jollekulle kirja saattaa vastata ”elämänkokemusta”, mutta minulle ei, minulle se on aina viime kädessä kirjoitusta. Tässä mielessä olen, tai ainakin koen olevani, todella helvetin esteettinen, siis ”taiteen sisäisessä” mielessä. Taide ei ole väline. Hyväksyn sen, että yhteiskunta vaikuttaa asioihin ja ”kaikki on poliittista” ja että myös taidetta pystyy käyttämään valtaan jne., mutta en silti varsinaisesti pysty itse olemaan sitä mieltä.

Tämä taasen hyvin mahdollisesti johtunee etuoikeutetusta asemastani suomalaisena, keskiluokkaisen perheen kasvattina, joka on aina tullut aineellisesti aivan tarpeeksi hyvin toimeen ja jota vanhemmat kannustivat kirjalliselle uralle. TIEDÄN, että on rutosti muunlaisia kokemuksia ja kasvutarinoita, ja että niiden koetaan näkyvän myös taiteessa tai kirjallisuudessa. Kysymys onkin vain siitä, pystynkö minä lukijana kokemaan ne, tai pikemminkin tunnistamaan niistä jotain sellaisia energioita, jotka antavat jotain myös minulle. Voisin aina jättää negatiiviset mielipiteet sanomatta, mutta miksi?

Samoin voisin pehmentää sanomisiani tyyliin ”X kirjoittaa teknisesti hyvin”, mutta kukapa koko elämänsä kirjoittanut ei kirjoittaisi? Tai ”X:n kirjaa on helppo ja hauska lukea”, mutta niin on myös Harry Potteria tai jopa Dan Brownia. Silti Dan Brown on varsin yhdentekevää ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta. Entä miksi sen lukeminen voi silti olla hauskaa? Entä miten tuo hauska eroaa vaikkapa jonkun oikeasti arvostamani kirjailijan, kuten Yasunari Kawabatan lukemisen hauskuudesta? Siihen koko tämä blogini on pyrkinyt 10 vuoden taipaleen ja 2306 tekstin aikana vastaamaan. Jos en ole onnistunut, ei kysymykseen liene minun kohdallani mitään ihmisen järjen keinoin ymmärrettävää vastausta edes olemassa.

Olen joskus kirjoittanut yhden esimerkin siitä, kuinka valitsen katsomani elokuvat. Tuon merkinnän voinee nähdä verrannollisena sille, miten valitsen lukemani kirjat, siitä saattaa myös löytyä jonkinlainen alkio vastaukselle edellisen kappaleen kysymykseen.

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 1.

marraskuu 10, 2014

Olen kirjoittanut tänne viime aikoina näemmä pelkkiä leffalistoja. Vaihtelun vuoksi, vaikka vuosi ei ole vielä ohi, yritän kirjoittaa jotain jokaisesta vuonna 2014 lukemastani kirjasta. Merkintä kokonaisuudessaan tuskin koskaan valmistuu & olisi typerän pitkä, joten tässä mitä tänään jaksoin naputella. Enköhän minä pari osaa ainakin taistele!

 

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Didion on jenkkiesseen lempilapsia ja ainakin 60-luvun Slouching Towards Bethlehem -klassikko on selailuni perusteella ihan ok (luin sitä joskus lentokoneessa, sitten saavuimme perille), mutta tämä National Book Awardin voittanut laahava vellouma aiheutti lähinnä päänsärkyä. Didion kuvaa miehensä kuolemaa ja sen jälkeistä vuotta, mikä on sinänsä ihan ok ja ymmärrettävä aihe, suru ja menetys ja tyhjyyden tunne ja kaikki sellainen, mutta se mikä tässä riepoi oli ylenpalttinen yläluokkaisuus. Siis Concordella lennetään (kyllä, Con-vitun-cordella), kulttuurieliittiä namedropataan ja lounastetaan New Yorkin fiineissä ravintoloissa.

Yleensä moinen touhu ei minua haittaa, esim. Edward St. Aubyn on mielestäni hillittömän sympaattinen, mutta Didionin tapauksessa ärsyttää juuri se, että minulla oli hänestä (kenties väärä) kuva 60-luvun vaihtoehtokulttuurin kuvaajana, mihin verrattuna kuvaus nykypäivän 70-vuotiaden, New Yorkin kulttuurieliittiläisten etuoikeutetusta elämästä tuntui jotenkin tavattoman turhalta ja typerältä. Varsinkin, kun se porvaroiminen ei mielestäni ollut edes mitenkään hienovaraista tai sivujuonteellista, vaan kirjan kuvastossa oikeastaan ihan yhtä vahvassa osassa kuin mikä hyvänsä muukin. Olisin varmasti antanut sen anteeksi, mikäli vastapainoksi olisi ollut jotain syvempää, mutta Didionin huomiot kuolemisesta ja kaipuusta tuntuivat olevan kovin yleisiä ja jopa banaaleja. Latteaa, helppoa, hidasta, kunnolla syventymätöntä. Kahvipöytälukemista koulutetuille. Äveriäät voisivat olla nerokkaitakin, kuten Harry Mathews (tai Raymond Roussel).

Varsin julmalta tuntui huomata, että lukiessani vaan jatkuvasti kuittailin mielessäni Didionille: ”te olette jumalauta elämässä helvetin hyvin pärjänneitä 70-vuotiaita KIRJAILIJOITA molemmat, ei voinut ihan puun takaa enää se kuolema ja sen elämäntarinan ja narratiivin loppuminen tulla!”. En tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjoittajaa vai itseään. Tietenkin etuoikeutettu ja rikas potee samat surut ja murheet siinä missä kuka tahansa muukin kun hänen läheinensä kuolee, mutta en vain kyennyt tässä näkemään sen helvetin arvostetun ja sofistikoituneen best seller -statuksen läpi. Aloin jopa miettiä, että onko se Didionin wanhakaan tuotanto lopulta mistään kotoisin, onko sekin tällaista kevyttä ja viriteltyä, psykologisoivaa vessapaperia? Kuin katsoisi jotain tv-draamaa.

Ongelmallinen kirja kaiken kaikkiaan, kuolemateema on niin helvetin viritelty ja manipuloiva, että vaikka se olisi kuinka murheellista ja vilpitöntä, vaikuttaa se silti väistämättä palkintomateriaalilta. Tämän lukeminen oli ehkä muutenkin kokemuksena verrannollinen Oscar-ehdokaselokuvien katselemiselle. Kirjoita elinikäisen kumppanisi kuolemasta <–> näyttele vammaista tai jotain alleviivatusti alistetun vähemmistön edustajaa prestiisidraamassa. Kyynistä settiä tulee nyt, mutta tämä oli se ns. suora fyysinen reaktioni. Aivoja minun tarvitsee käyttää vasta siinä vaiheessa, kun pitää alkaa pehmitellä näitä sanomisiaan ja sopeltaa, että ”ymmärrän kyllä, jos joku tästä koskettu ja jos/kun tämä palkitaan”. Olisi mukava fiilistellä jotain keskinkertaista. Vaikka sitähän minä juuri tein, fiilistelin. Todella kotoisaa ja helppoahan nykyjenkkikirjallisuuden lukeminen on. Jennifer Egan, Gary Shteyngart, Lorrie Moore, Jonathan Frantzen, Jeffrey Eugenides – you name it. Kaikkien niiden lukeminen on kuin katsoisi jotain American Beautyä. Jopa George Saunders. Toisaalta on hyvä, että on myös Hollywood-draamoja, sillä ehkä mielenterveys ei kestäisi, mikäli pitäisi aina mennä sinne syvään päähän.

 

Thomas Bernhard: Kyllä / Muuan lapsi / Palkintopuhetta

Tuntuvat kääntävän nyt sitten kaiken mahdollisen Bernhardin. Mikäpäs siinä, joskin minulle olisi riittänyt jo pari kirjaa sitten. Bernhard tuntuu olevan vähän kuin Bergman tai Hitchcock elokuvan puolella: ääni ja maneerit ovat aina sama, mutta jos homma toimii, niin miksei samantien kymmeniä ellei satoja annoksia sitä samaa kamaa. Toisaalta tietyn pisteen jälkeen mikään hänen kynästään tuleva ei enää yllätä. Voisiko ilmiö olla sukua sille kokemukselle, jonka minulla oli joskus 2000-luvun alkupuolella Björkin lauluäänen kanssa? Hieno ja kiinnostava ääni, mutta enää ”pelkkä” Björkin ääni. En taida osata selittää mitä tarkoitan. Joka tapauksessa Kyllä on heikoin käännetyistä Bernhardeista (en ole lukenut Kolmea kertomusta enkä Häiriötä), mikä ei silti tarkoita sitä, ettäkö se olisi huono. Se on yksinkertaisesti vain ”ihan hyvä”. Myös Betoni on vähän heikompaa kamaa, eikä Palkintopuhettakaan ole erityisen tarpeellinen. Toisin sanoen: älä aloita niistä Bernhardiin tutustumista, ellet halua säästää parhaita paloja viimeiseksi.

Mitä Bernhard lopulta edes on? Oikeastaan vain tietty ääni tai tyyli, ainakin suomeksi käännettynä. Hänen romaaniensa rakenne on siinä mielessä kiinnostava, että niissä ei varsinaisesti tapahdu mitään romaanin eri piirteiden ja osien keskeisiä yhteyksiä luovaa. Ne ovat pikemminkin yhtä, pitkää ja kasautuvaa puheaktia. Kirjoitin joskus Bernhardin ja stand-up -komiikan energian samankaltaisuudesta, enkä ole muuttanut mieltäni vieläkään. Tavallaan Bernhardin romaanit eivät ole mitään muuta kuin tietynlainen rytmi tai asenne, jonka turvin teosten puhuja voi latoa oikeastaan miten halveeraavia syytöksiä hyvänsä. Lukiessani yhtätoista käännettyä Bernhardin teosta minulla ei oikeastaan missään vaiheessa ollut sellaista tunnetta, että lukisin toisistaan erillisiä tai itsenäisiä teoksia. Luin jatkuvaa, toisteista monologipötköä. Nautittavaa ja tiukkaa, oireita lievittävää marinaa, jonka sisäinen systeemi on niin omavarainen, sitä lukiessa tunsi lähinnä… lukevansa. Nykykirjallisuutta parhaasta päästä, epäilemättä. Vastaavasti useaa lukijaa saattaa ärsyttää Bernhardin nuiva asenne keskimäärin kaikkeen & white male blaa blaa.

Mutta Bernhardkin pitää unohtaa ja jatkaa matkaa. Ei hän ole mikään ylittämätön ja yltäkylläinen mestari, josta riittäisi loppuelämäksi. Kukaan tai mikään ei ole. Mutta vuoden päiviksi, ehkä.
Kurt Cobain: Päiväkirjat / David Browne: Goodbye 20th Century: Sonic Youth and the Rise of the Alternative Nation

Musiikinkuuntelusyklissäni tuli vastaan puolinostalginen, 80-90-lukujen alternative/noiserockiin keskittyvä kausi. Pääosin kuuntelin Sonic Youthia vähän sellaisissa häpeänmustaamissa jälkiherännäisfiiliksissä (missä olit koko elämäni, Disappearer?) ja katsoin bändistä muutaman dokumentin & luin David Brownen ihan mainion bändihistoriikin, jossa tuli samalla pätevä rautaisannos jenkkiläisen alternative-kulttuurin historiaa. Samalla kävi ilmi, että SY:n Kim Gordon & Thurston Moore olivat pääosin vastuussa siitä, että Geffen kiinnostui Cobainista ja kumppaneista. Oman aikansa vei Thurston Mooren & Lee Ranaldon kitara-arsenaalin & erilaisten viritysten tutkiminen. Heillä saattoi olla erityisviritettyjä ja -saundaavia kitaroita, jotka olivat yhden ainoan kappaleen livenä soittamista varten.

Cobainin päiväkirjan uusintaluku tuli siinä sivussa. Energiat liikkuvat tällä tavalla. 30-vuotiaana mielestäni Nirvanan parhaat biisit ovat suvereenisti Mexican Seafood ja Very Ape, jotka ovat kenties omiaan kertomaan mieltymyksestäni noisempaan ja vinompaan kamaan, kun popista puhutaan. Ei tietenkään Mexican Seafoodin laskeva kolmen soinnun pääriffi/kertsikulku, vaan se Melvinsiltä kuulostava ja dissonanttinen, Cobainin laulumelodian kanssa keskusteleva ja dempatusti soitettu säkeistösotku. Sitä paitsi hädin tuskin sanoin laulettu (pikemminkin nieleskelty) ”Now I vomit cum and diarrhoea / On the tile floor like oatmeal pizza” on sitä ihteään.

Toisaalta on ihan yhdentekevää, mitä rock-musiikissa lauletaan. Siitä paraatiesimerkki on juuri Very Ape, jonka mahtavuutta minun on vaikea perustella. Mutta pääasiallisesti siinä on tehty kaikki oikein. Se on tarpeeksi lyhyt, jotta sitä voi kuunnella toistolla kymmeniä kertoja, jolloin kappale vasta varsinaisesti muotoutuu: siitä kasvaa helvetillinen, hypnoottisesti kertautuva kaksiminuuttisista segmenteistä koostuva kuminauha. Mutta ennen kaikkea siinä on riffi, jossa ei ole mauttoman paljon sointuja tai ääniä, mutta joka toistetaan maukkaasti kolmesta oktaavista. Kertosäe on Very Apen tapauksessa yhdentekevä. Se on vain rytmittämässä demonisen hyvin vetävää riffikulkua, joka on biisin pääasiallinen motiivi, henkinen kertosäe. Keskeinen rooli on myös säkeistöjen kompin dynamiikalla: ne kertaavat G5/A5/G5/Bb5-kiertoa 8-osilla (jos kohta kannattaa huomioida, että biisissä on käytössä ½ sävelaskelta standardia alempi viritys), kunnes säkeistön lopussa komppia vähän vapautetaan lyhyellä, fiilikseltään neljäsosaisella G5/F5/C5/H5 -pätkällä, kunnes taas kireämpi nakutus palaa. Hakkaavan klenkkaavaan kitarointiin mieltyneenä entisenä kitaristina voin kertoa, että riffin fyysisyydellä on myös erittäin suuri merkitys: toisaalta sointujen välien täysin dempatut sävelet, toisaalta liukuen soitetut voimasoinnut luovat oman makunsa. Soittajana voisin verrata riffin kehämäistä olemusta vaikkapa linkoon. Oman pikantin lisänsä tähän luo rummut, jotka vaihtavat suljetun haikan kireän nakutuksen sopivin välein avoimeen, sähisevään neljäsosaan. Niinpä kysymys on lähinnä intensiteetistä.

Näin voisi tosin kuvailla mitä hyvänsä biisiä, eikä toiselle ihmiselle silti välttämättä välity kokemuksesta yhtään mitään.

Cobainin päiväkirjaääni tuntuu suomeksi käännettynä melko typerältä, mikä ei sinänsä ole Cobainin, vaan kielen vika. Onneksi alkuperäisten sivujen skanneja on aika viljalti mukana. Kurt vaikutti ihan fiksulta ja ideologiselta nuorelta kaverilta, joka ei niellyt lässyttävää soittolistakulttuuria ja näki varsin tarkasti sen taakse & ennusti sen tiedostaen myös Nirvanan lyhyen nousun ja väistämättömän tuhon. Eivät hänen päiväkirjansa silti mitään astrofysiikkaa ole, harvoin edes varsinaisia päiväkirjoja, pikemminkin läjä muistiinpanoja, kirjeitä ja pieniä manifesteja. Cobainin listat hyvistä bändeistä ja biiseistä ovat kiinnostavia, hänellä oli alternative-musan suhteen ns. hyvä maku.

 

 

Heinäkuun leffat

lokakuu 30, 2014

Transcendence (Wally Pfisher) * * *

Objektiivisesti katsoen Transcendence ei varmasti olisi kolmen tähden elokuva, mutta löysin siitä tarpeeksi kiinnostavia piirteitä tehdäkseni oman luentani. Se löytyy täältä.

 

Skyfall (Sam Mendes) * * *

Huonompi kuin transgressiivinen ja jopa hieno Casino Royale, parempi kuin sekava Quantum of Solace. Kolmanteen Craigin Bondiin on ympätty saagaviitteiden lisäksi (tämä oli joku juhla-Bond tms.) klassisen pompöösejä asetelmia aina äitikompleksista Bondin lapsuudenkotiin. Loppuasetelma on idealtaan typerää Home Alone -tason kamaa, vaikka on sinänsä toteutettu ihan ok.

 

A Dangerous Method (David Cronenberg) * * * *

Pidin tästä nyt enemmän kuin ensimmäisellä katsomisella, jolloin moitin elokuvaa liiasta keskittymisestä yhdentekevään rakkaussuhteeseen, vaikka olisi ollut hyvä mahdollisuus miettiä juutalaisuuden (Freud) ja arjalaisuuden (Jung) suhdettta psykoanalyysin muodostumiseen ja toisaalta esim. Jungin mahdollista myöhempää, prototyyppisen mytologisoinnin vaikutusta natsismiin. Toisella katsomisella elokuva vaikutti keskittyvän enemmän toisaalta isä/poika-problematiikkaan (Freud-Jung), joka tuntuisi olevan lähes pysäyttämätön voima, vaikka osalliset tiedostaisivatkin tai jopa ironisoisivat sen, toisaalta Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen sosiologisempaan puoleen; ts. miten uudenlaiset käsitykset seksistä ja rakkaudesta voi soveltaa jäykkään porvarilliseen yhteiskuntaan, joka toimi pitkälti perinteiden ja hyvä veli -verkostojen varassa?

Vincent Casselin esittämä Otto Grossin mainio sivuosahahmo on niin kiehtovan paaninen ja nihilistinen, että lähestytään jo myyttisiä mittoja. Vähänkin suurempi ruutuaika ja hahmo olisi syönyt koko elokuvan.

 

The Limits of Control (Jim Jarmusch) * *

Olen pahoillani siitä, etten kirjoittanut tästä Jarmuschin filosofisesta metaelokuvasta sen ensi-illan aikoihin vuonna 2009, sillä näin jälkikäteen olisi kiehtovaa lukea, miksi pidin sitä silloin loistavana, ns. viiden tähden elokuvana. Luulen sen liittyneen jotenkin silloiseen zen-innostukseeni, sillä piirteitä zenistä voisi katsoa myös Jarmuschin elokuvassa olevan. Joka tapauksessa viisi vuotta myöhemmin katsottuna leffa oli vain tylsä ja ajatuksiltaan typerryttävän banaali.

 

Woman in Black (James Watkins) * *

Viktoriaanisen ajan kummitustalokauhua. Katsomiselle ei tarvitse muita perusteita. Tämä yksilö tosin ei ole häävi.

 

Snowpiercer (Joon-ho Bong) * * *

Audiovisuaalisesti hieno (jos kohta myös jo kliseinen, vastaavanlainen steampunk on viime aikoina ollut varsin pinnalla esim. videopelien puolella) ja mainioilla näyttelijöillä miehitetty yhteiskunta-allegoria luulee olevansa älykkäämpi ja syvällisempi kuin onkaan. Ei tästä silti suuren teatterilevityksen toimintaelokuva juuri enää parane. Ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva, korealaisen kulttimiehen ohjaama. Juoni ja miljöö ovat reikäisempiä kuin sekakäyttäjän hampaat, mutta ei sen tarvitse antaa haitata. Ei taide mitään mallinna muutenkaan.

 

Nacho Libre (Jared Hess) * *

Jared Hess on mielestäni nykykomedian kiinnostavin ohjaaja (Gentlemen Broncos & Napoleon Dynamite), mutta Nacho Libre on hänen väkinäisin leffansa, jota Jack Black ei pysty pelastamaan.

 

Fright Night (Tom Holland) * *

Kasarikulttikauhu, joka lähes toimii. Kannattaa katsoa jo pelkästään Stephen Geoffreysin vuoksi.

 

The Tall Man (Pascal Laugier) * * *

Laugierin Hollywood-debyytti on mainettaan parempi nykykauhu, jossa on vähintään yhtä paljon sosiologiaa kuin kauhua. En yleensä välitä totaalisista juonitwisteistä, sillä ne murtavat yleensä varsinaisen elokuvallisuuden älyllisyydeksi, mutta tässä se on tehty ihan kiinnostavasti, tai ehkä olin lempeällä tuulella. Joka tapauksessa koko aiempi kerronta paljastuu epäluotettavaksi ja mukaan tulee aika villikin ehdotus yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi.

 

The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (Peter Greenaway) * * * *

Tämä taitaa olla Greenawayn tunnetuin elokuva, mikä on sikäli ymmärrettävää, että se on juoneltaan lopulta melko perusluontoinen intohimodraama. Aikanaan, aluksi, inhosin Greenawayn maalauksellis-asetelmallista älyllisyyttä, mutta ajan myötä hänestä tuli yksi luotto-ohjaajistani, kun unohdin jyrkimmät elokuvallisuusvaatimukseni ja aloin syödä kaikkea, mikä vain lisää kokemukseeni jotain. Greenaway on minulle eräänlainen taiteellinen sielunveli, jonka elokuviin useampi kirjanikin viittaa: groteskiutta rakastava mutta kuivakkaan sivistynyt, geometrinen ja toisaalta lajien välissä, englannin kielen absurdia teatteria rakastava, kuvataidetta rakastava, minimalisista musiikkia… Ehkä Greenawayn elokuvat ovat analogia sille, millainen koin olevani esteettisenä olentona joskus vuonna 2009. Nykyään ne ovat kenties jo liian tuttuja ja ilmeisiä, pitää etsiä jotain muuta. Mutta edelleen kiinnitän niitä katsoessani aivan erityistä huomiota.

Elokuvan keskeinen esteettinen motiivi: värikoodatut tilat ja asut, jotka vaihtavat väriä siirryttäessä tilasta toiseen.’

-

Post Tenebras Lux (Carlos Reygadas) * * * 

Kiinnostava meksikolainen elokuva, josta muistan enää vain sen, että oli lähellä ettenkö olisi pitänyt siitä enemmänkin. Muistaakseni vähän samanlainen asetelma kuin Borgmanissakin, urbaanius ja maaseutu/myyttinen kohtaavat rankasti nuoren lapsiperheen arjessa.

-

Divergent (Neil Burger) * *

Pöhkö Nälkäpeli-kopio, tämäkin pohjaa johonkin kirjasarjaan ja jatkoa on luvassa. Outo ilmiö nämä b-luokan Battle Royalet: fallisen nihilististä ja harmaata Orwell-kamaa, joissa on kuitenkin päähenkilönä nuori nainen ja jotka ovat naisten kirjoittamia. Toisaalta en enää koe asiakseni sen kummemmin haukkua kuin puolustaakaan kutakin uusinta nuortenkirjasarjaa, kunhan seuraan sivusta.

-

The Zero Theorem (Terry Gilliam) * *

Uusin Gilliam on tunkkainen ja tylsä, tuntuu väärällä tavalla vanhentuneelta. Toisaalta sellaiselta myös Brazil on tuntunut mielestäni enemmän tai vähemmän aina, vaikka sitä pidetäänkin modernina klassikkona… Gilliamin tuotanto on ollut koko 2000-luvun varsin epätasaista, eikä The Zero Theorem ole kovinkaan paljon tympeää The Imaginarium of Doctor Parnassusta tai umpisurkeaa The Brothers Grimmiä virkeämpi. Mielikuvitusta ja reikäpäisyyttä kyllä tuntuisi edelleen olevan, mutta kun se vaikuttaa niin kovin maneeriselta ja väkinäiseltä.

-

The Crazies (Breck Eisner) * * *

Vaihteeksi yksi epidemiasta-zombie-apokalypsiin, mutta tämä oli parempi kuin odotin. En tokikaan muista miksi, lisäksi myönnän alkujaan katsoneeni elokuvan Radha Mitchellin vuoksi.

-

Zack and Miri Make a Porno (Kevin Smith) * * *

Monien mielestä vaivaannuttava, kemiaton ja epähauska komedia oli minun silmääni sympaattinen, tarpeeksi hauska ja varsin hyvällä kemialla pörisevä. Toisaalta pidän Seth Rogenista ja Elizabeth Banksista melko varauksetta.

-

Le mépris (Jean-Luc Godard) * * * *

Taisi olla aikanaan ensimmäinen näkemäni Godard. Katsoin pitkästä aikaa uudestaan, koska elokuvan kuvauspaikkana toiminut Kaprin Casa Malaparte kiinnosti minua: olin juuri lukenut Curzio Malaparten mainion Iho-romaanin ja ajattelin, että ehkä Godardin elokuvassa on jotain muutakin malapartelaista kuin hänen (M:n) talonsa. Tarvitseeko tästä sanoa jotain? Maailman synkin ja jäätynein meemi puhua jostain Godardista. Väreistä diggaan & kivastihan se helvetin pitkä riitelykohtaus toimii edelleen. Elokuva jostain nuoruudestani, tuntui vähän turhalta katsoa se uudestaan.

-

We’re the Millers (Rawson Marshall Thurber) * *

Suuren profiilin kesäkomedia vuosimallia 2013, jossa naurut olivat melko vähissä. Luultavasti mikä hyvänsä muu viime vuosien jenkkikomedia on hauskempi.

-

Clerks. (Kevin Smith) * * *

Katsoin Smithin kulttipätkän, koska olin siinä uskossa, etten ollut nähnyt ikinä. En osaa vieläkään sanoa, olinko. Ei missään nimessä huono muutaman tapahtumapaikan draamakomedia, joka sinänsä istuu hyvin slacker-neuroosiini. Roolisuoritukset siellä täällä snadisti riipiviä, onhan kyseessä ohjaajansa ensimmäinen, melko pienen budjetin leffa.

-

Pierrot le Fou (Jean-Luc Godard) * * *

Minut yleensä menettää katsojana, mikäli elokuvassa on liikaa tapahtumapaikkoja, varsinkin jos ne liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Kysymys on rytmistä ja intensiteetistä ja paikan vaihtaminen rikkoo koko rakennelman aina. Tuolloin muuttuu melko satunnaiseksi myös se, toimiiko rytmi katsojan mielestä. Sinänsä minulla ei ole tällaista ”reikäpäisyyttä” vastaan mitään. Pierrot le Fou tekee tätä oikeastaan koko kaksituntisen kestonsa ajan. Toiset kohtaukset toimivat mainiosti, toiset ovat tylsiä. Se siitä.

-

21 Jump Street (Phil Lord, Chris Miller) * * *

Bromance/metakomedialle tuli jo jatko-osakin, joka ei enää jaksa yllättää positiivisesti, mutta tämä ensimmäinen osa oli ihan ok. Luultavasti sellainen elokuva, jota katsoessa pitäisi juoda jätkäporukan kanssa korillinen kaljaa. Mikäli joisin kaljaa tai minulla olisi jotain jätkäporukoita.

Kesäkuun leffat

lokakuu 29, 2014

Taas neljännesvuosi myöhemmin, eli usein jo muistin tuolta puolen. Kauheaa kieltä koska en jaksa oikolukea.

 

Elysium (Neil Blomkamp) * *

Uusi-seelantilaisen Blomkampin District 9 oli aikoinaan (enemmän täällä) ihan kiinnostava apartheid-allegoria scifielokuvan vaatteissa. Elysiumissakin parasta on vuoden 2154 Los Angeles, joka tuntuu kummallisen uskottavalta. Entinen suurkaupunki on enää lähinnä verkkoaidoilla aidattu hiekkaerämää, jossa valtaosa väestöstä on hengenvaarallista orjatyötä tekeviä latinoja. Muuten leffa onkin kliseistä scifitoiminnaksi äityvää tuubaa, joka menee yhden illan popkornista sillä erotuksella, että popkornissa on proteiinia, kuitua ja melko vähän rasvaa.

 

Frozen (Wang Xiaoshuai) * * *

Idealtaan huomattavasti tylsähköä ja dempattua toteutustaan kiinnostavampi elokuva nuoresta performanssitaiteilijasta, joka päättää tehdä itsemurhan neljässä vaiheessa, vuodenaikoja mukaillen. Kiinnostavuus tulee lähinnä sosiopoliittisista kytköksistä: leffa kuvattiin Kiinassa ilmeisesti melko salaa (ohjaaja oli jo valmiiksi mustalla listalla) ja pienellä budjetilla, sillä lupaa näin poliittisesti arvelluttavaan matskuun ei oltaisi ikinä saatu. Leffa kiellettiin Kiinassa ja Wang salakuljetti sen maasta. Varsinaiset performanssikuvaukset toimivat ihan ok, mutta muuten minun oli vaikea kiinnostua. Taide/yhteiskuntaideologiset puheenvuorot ovat tietenkin oma juttunsa, jos kohta taiteen vuoksi kuoleminen onkin tekorankka meemi. Filosofisella hymistelyllä ei elokuvataidetta synny, oli se ”rankkaa” tai ei. Silti ilman muuta kiinnostava pieni elokuva, kunhan sietää tuhnut tyhjäkäyntijaksot.

 

The World (Jia Zhangke) * * * *

Huomattavasti vahvempaa kamaa onkin sitten tämä Jia Zhangken elokuva urbaanin globalisaation ja perinteisen kulttuurin törmäämisestä kiinalaisessa teemapuistossa, jonka teemana on ”maailma”. Toisin sanoen puistossa on pienoiskokoisia jäljennöksiä maailman ihmeistä: miksi poistua Kiinasta, kun Kiinassakin voi mennä Pariisiin jne. Tällaiset yleiset allegoriat eivät ole koskaan tokikaan erityisemmin kiinnostaneet minua, mutta leffan ansio syntyykin teemapuistossa työskentelevien pienten ihmisten kuvaamisesta. Tämänhän voisi ajatella kiinalaiseksi analogiaksi George Saundersin CivilWarLand in Bad Decline -novellikokoelmaklassikolle, jonka kaikki novellit sijoittuvat erilaisiin usalaisiin teemapuistoihin. Saundersin ote on toki futuro-satiristis-parodinen siinä, missä Zhangken elokuva on pikemminkin kaihoisan arkinen muutamin absurdein leikkauksin.

 

The Adventures of Sherlock Holmes (Alfred L. Werker) * * *

Lupsakkaa vintagea. Olen tosin modernimman Watsonin miehiä, tämän version W on makuuni liian hömelö ja typerä.

 

Lost Highway (David Lynch) * * * *

Teinivuosieni tärkeimpiä leffoja, katson edelleen muutaman vuoden välein. Tällä kertaa siksi, koska olin juuri lukenut Žižekin mainion luennan elokuvasta. Lost Highway vaeltaa melko ainutlaatuisella tavalla makujeni virroilla, voin käyttää sitä kompassina tai lakmustestinä arvioidessani, olenko kulloisenakin kautena räiskyvän psykomoderni vaiko hillitymmän klassinen. Siis onko olo likainen vai ei.

Olen pitänyt aina enemmän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta, rakastan pääosaparin arkkitehtuuriltaan kiinnostavaa kotitaloa (joka on muistaakseni oikeasti Lynchin oma talo). Siitä tulevat samanaikaisesti mieleen Maya Deren (jonka elokuviin Lost Highway aivan selkeästi viittaa) ja Twin Peaksin välitilat, toisaalta Beckettin ja Antonionin modernistinen tilaeksistentialismi. Vuosien varrella huoneisiin on muuttanut mitä erilaisimpia sävyjä. Toisaalta kaikki ”muistettavammat” jutut, Robert Blaken Mystery Man -hahmon ensimmäistä esiintymistä lukuun ottamatta, lienevät leffan loppupuolelta, Balthazar Getty -jaksosta. Gettyyn on tosin enää vaikea suhtautua neutraalisti (no ok, en koskaan pitänyt näyttelijästä) sen jälkeen, kun on lukenut tämän David Foster Wallacen esseen elokuvan kuvausten tiimoilta: Getty oli ilmeisen mulkero diiva.

Aiemmin olen kirjoittanut leffasta ainakin tämän ja tämän.

 

L’Eclisse (Michelangelo Antonioni) * * *

En ole vieläkään onnistunut hullaantumaan Antonionin trilogiasta (L’Avventura, La Notte, L’Eclisse), vaikka niissä liuta hienoja kohtauksia onkin. Tunne on outo: ymmärrän ja jopa tunnistan itsessäni, mitä Antonioni hakee, mutta silti elokuvat ovat jotenkin… tylsiä ja triviaaleja. Kuin esteettisesti taitava tyyppi opettelisi käyttämään kameraa. Aivan kuin olisin itse ajatellut ja hylännyt monet näiden elokuvien arkkitehtuureista ja tapahtumapaikoista. 60-luvun italo-ranskalaisesta geometrisesta estetiikasta pitää päästä vähitellen yli. Kaikkein vahvin tämä tunne on L’Eclissen kohdalla. Aivan kuin Antonioni onnistuisi kuvaamaan täydellisesti omaa tylsyyttäni. Ongelma vain on siinä, että tylsyys on tylsää, vaikka sen kuvaisi täydellisesti. Myöhempi, Punaisen erämään ja The Passengerin Antonioni viehättää minua enemmän.

 

Edge of Tomorrow (Doug Liman) * * *

Kesähöpöleffojen positiivinen scifitoimintayllättäjä. Hyvä wiihdetawara.

 

Ip Man (Wilson Yip) * *

Varsinkin loppupuolella toooodella synkän nationalistiseksi äityvä semibiografinen leffa legendaarisesta Wing Chun -taistelulajiopettajasta. Leffana pöhkö vaatehenkari hienoille taistelukohtauksille, joiden vuoksi sen katsoinkin.

 

Transformers: Dark of the Moon (Michael Bay) *

Kakkososasta sanoin aikanaan suunnilleen näin: ”Transformers: Revenge of the Fallen on paskuudessaan ja härskissä tolkuttomuudessaan tehosteleffojen Ponterosa: eli aivan saatanan hyvä, silkkaa käsitetaidetta. Tavallaan Bay koettaa viedä blockbuster-kehityksen ainoaan loogiseen päätepisteeseensä: täysin satunnaiseen tykityshelvettiin. Varoituksen sana: leffa on luultavasti jokaisen muun katsojan mielestä vihonviimeistä paskaa.” Niin tai näin, tämä kolmas osa on ihan rehellisen märkää kakkamehua, jolta kannattaa lähinnä välttyä.

 

Under the Skin (Jonathan Glazer) * * *

Scarlett Johanssonin esittämä nainen haahuilee Skotlannin syrjäseuduilla metsästämässä miehiä. Leffa, josta ei kannata tietää ennakkoon liikaa, mikäli uskoo spoilereihin (minä en usko, mutta en silti kerro tämän enemää). Luettavissa semi-kiinnostavaksi hämäräksi kamaksi (teknisesti kiinnostava) tai vastaavasti tekotaiteelliseksi kakkapitkoksi. Pohjaa Michel Faberin kirjaan, jossa avaruusolento huumaa maan asukkaita ja salakuljettaa nämä kotiplaneetalleen.

 

My Darling Clementine (John Ford) * * * * *

Ei liene kovin yllättävää, että kaltaiseni leffafriikki tykkää John Fordista (vaikka The Searchers onkin yliarvostettu). OK Corralin taistelun kuvaus Henry Fondalla varustettuna.

Valtionpalkinto

lokakuu 24, 2014

Osuuskunta Poesia sai vuoden 2014 kirjallisuuden valtionpalkinnon. Asiasta enemmän täällä.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.