Skip to content

Poesian syksy & Supersäikeet

elokuu 22, 2014

pojesia

Poesian syksyn kirjat tilattavissa/ennakkotilattavissa nettikaupasta hyvään hintaan. Kirjauutuuksia juhlistetaan Café Mascotissa 4. syyskuuta alkaen klo 18. Tervetuloa!

Kannattaa myös tsekata Markus Pyörälän teksti päräyttävästä kannestaan Jyväskylän kuoman, Kai Kajanderin esikoisteokseen.

Lontoon kirjahankinnat suunnilleen

elokuu 22, 2014

image

Se, mitä varsinaisesti oli tarkoitus ostaa (Fredric Jameson) jäi tietenkin hankkimatta.

Lontoon merkinnät (8.-15.8.14)

elokuu 20, 2014

Tuntuu siltä, että kertaalleen elämänsä aikakauden muoti on mahdoton enää omaksua yleiseksi muodiksi uudelleen, mikäli oletetaan, että muodilla on jokin syvempi taso tai merkitys yksilölle itselleen, merkitys joka ei ole nostalgiaa. Tässä mielessä retron ja nostalgian yleisesti hyväksytty ja omaksuttu puoli on sokeassa pisteessä alkuperäisen syklin sukupolville. Tuo sokea piste palaa ensin painajaisena (negatiiviset muistot), sitten mahdollisesti affiromaationa (ajan kultaama muisto, nostalgia).

Olisi helppo ajatella, että luomiskertomuksesssa eläimet luodaan ensin siksi, että sisimmässään ihmiset ovat aina tienneet olevansa vieraita ja ”tarkoitusta vailla”.

Nautin mielivaltaisen paljon kaikesta ilmaisesta, vaikka juuri mitään mielivaltaistahan siinä ei ole, sillä se on kapitalismin looginen seuraus. Rahan käyttö on aina banaalia, minkä vuoksi tai siitä huolimatta minulla on neuroottinen suhde rahaan (kaikki neuroosit ovat banaaleja, tarkoitusta vailla). En usko rahan riittävän ikinä, olen aina varma vararikostani vaikka tilanne juuri nyt olisikin hyvä. Olen apokalyptinen ja kristillinen ihminen, vaikka juuri sitä en haluaisi olla. Tämäkin on mitä normaalein oire. Niinpä suhtaudun kaikkeen ilmaiseen saavutuksena, nautin enemmän huonosta ja ilmaisesta välipalasta lentokoneessa kuin hyvin tehdystä ja maukkaasta ateriasta, josta maksan paljon. Inhoan juomarahakulttuureja. Tietenkin olen maksanut lentoaterian ilmaisuuden jo lentolipussa, mutta se tuntuu olevan tämän kokemuksen kannalta toissijaista. En osaa suhtautua rahaan siten, että maksaisin koskaan mielelläni lisähintaa laadusta. Se ei yksinkertaisesti ole enää suora kokemukseni. Minun pitää järkeillä itselleni, että kalliimpi hinta olisi joissain tapauksissa moraalisempi maksaa (esim. yksityiset vaatteentekijät kontra H&M). Niinpä yhteiskuntamme on tehnyt minut sairaaksi, jos intuitiivisen kokemuksen pitäisi olla myös moraalisesti oikea.

Tietenkään ei pitäisi, sillä jos ihminen todella on ”vieras” ja tehtävää vailla, helpoimmat ja ilmeisimmät ”arvot” eivät ole välttämättä ”oikeita” arvoja. Halu saada ilmaiseksi on mahdollisesti halua tappaa tai alistaa, sillä viimeistään kirjoitustaidon myötä ihminen erkaantui luonnostaan siten, että meillä olisi jokin ”tarkoitus” ekosysteemin kannalta. Ei ole. Meillä voi olla enää vain faustinen tarkoitus. Jos arvot luodaan ja valitaan, ne eivät suinkaan ole yksinkertaisia ja luonnollisia. Siksi on typerä tautologia sanoa ihmisen olevan ”luonnostaan paha”; luonnostaan paha ihminen on tehtävänsä hylännyt ja kesken jättänyt (tai siihen pakotettu) ihminen. Luonnollisuudella ei voi enää uskottavasti perustella mitään

Silti suuren rahamäärän käyttö saattaa tehdä oloni euforiseksi, olettaen että olen ensin kärsinyt hirvittäviä järkeilyn ja omatunnon tuskia.

*

Kylmät väreet, ehkä kuin hyönteisen jalat. Pidämme väreilystä tuulessa, lehdissä ja veden pinnalla, mutta emme välttämättä ihollamme.
Väreily luonnossa muistuttaa luonnosta, se on kaunista.
Väreily iholla muistuttaa luonnosta, se on kauheaa. Kuin luonnos(ta).

*

Junassa painan oven nappia ja WC:n pyöröovi aukeaa rauhallisesti, paljastaen puolikaaren muotoisessa, tilavassa huoneessa pöntöllö istuvan vanhan miehen. Hänen hiuksensa ovat valkeat, hitaasti hänelle valkenee, että ovi ei ollutkaan lukkiutunut. Salamannopeasti käyn mielessäni vanhuksen mahdollisen ajatuskulun läpi: jos ovi sulkeutuu nappia painamalla, miksi pitäisi vielä painaa toista nappia, että se lukkiutuu? Eikö julkiseen vessaan mennessä oleteta automaattisesti, että ovi myös lukitaan, joten miksei se lukkiutuisi automaattisesti? Vastaan itselleni, että mahdollisesti lapsia ja heidän vanhempiaan ajatellen. Pahoittelen, painan sulkemisnappia ja lähden. Takaa kuuluu junan kolinaan sekoittuvaa huutoa, enkä tajua heti sen tulevan vessasta. Palaan takaisin, ovi on edelleen auki. Aivan, muistan, nämä helvetin mekaaniset ovet eivät syystä tai toisesta sulkeudu ulkopuolen nappia painamalla, kenties niissä on jokin ajastettu sulkumekanismi, tai ehkä en vain osaa painaa nappia oikein. Kurkotan painamaan sisäpuolen nappia, silloin ovet ainakin sulkeutuvat, näin olen tehnyt usein ennenkin. Vanha mies katsoo tyhjyyteen, jonnekin minun, napin ja seinän väliin. Vasta nyt tajuan, että hän taisi huutaa ruotsiksi. Vieno ja tuttu toisten ihmisten ulosteen haju alkaa tunkeutua nenääni. Haistan mitä vanhus haistaa ja häpeän sitä. Kun ovi alkaa sulkeutua, lähden nopeasti kävelemään päinvastaiseen suuntaan, etsimään toisen vaunun vessaa. Toivon etten näe vanhusta enää. Toivon, että hän otti tapauksen huvittuneena, tai että oli niin seniili, ettei edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Olisin mieluusti elänyt ilman tätä muistutusta ihmisten kokemasta häpeästä.

*

Tuntuuko niin iso osa gallerioissa näkemästäni nykytaiteesta typerältä ja teini-ikäiseltä vain siksi, koska siitä on vielä niin vähän aikaa ja sitä on niin paljon? Että jokin ”luonnollinen valinta” ei ole vielä tehnyt rotupuhdistusta ja jättänyt vain ”merkittäviä” teoksia pinnalle? Onko tällainen näkökulma portinvartijan tai ”edellisen polven” näkökulma, ts. täysin erilainen esteettisen arvotuksen tapa? Pitäisikö ”merkittävyydestä”, ”syvyydestä” ja ”vaikuttavuudesta” siten, kuin sen itse ymmärtää, luopua kokonaan, mikäli jotkin muut polvet tms. eivät koe samalla tavalla? Siis: pitäisikö itsestä luopua? Ottaa vastaan vain niitä pieniä kiksejä ja hassuja piirteitä, mitä nykytaide antaa, elää pikemminkin kontekstia ja yhteisön reaktioita kuin teoksia itseään?

En tarkoita nykytaiteella nyt pelkästään mitään ”kokeellista” tai ”avantgardea” tai hipsteriä, vaan kaikkea uutta taidetta ylipäänsä. Toisaalta minulle on kokijana ilmiselvää ja koettua, että taideteokset välittävät vuosisatojen ja tuhansien takaa omalle kokemukselleni merkittäviä tuntemuksia elämästä, muodeista huolimatta (sillä he ovat yleensä niitä, jotka ovat laittaneet muodit alulle), minkä vuoksi minun on mahdoton olla uskomatta syvyyteen tai taideteosten klassisuuteen.

Taiteen ”kokijana” en ole ikinä ymmärtänyt Tzaran uhmakasta ajatusta siitä, että vain elossa olevat taiteilijat ovat merkittäviä taiteilijoita. Tai tarkemmin: toki olen ymmärtänyt sen & sen mistä se tulee, mutta en ole samaa mieltä, oikeastaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka sen hyväksyvät. Historian kannalta siinä ei ole mielestäni mitään järkeä, sillä elossa oleviin taiteilijoihin voin kanssataiteilijana suhtautua vain ihmisinä, heidän työhönsä minun voi olla mahdoton saada tarpeeksi etäisyyttä siten, että voisin suhtautua siihen muunakin kuin ”työasiana”. Siten, etten näkisi siitä ”läpi”. Taiteilijan kokemus ei ole varsinaisesti taidetta, eikä samassa kuplassa oleva aikalainen välitä toiselle taiteilijalle muuta kuin taiteilijan kokemusta, tai vastaavasti teoksen luomisen prosessia. Tämä on nimenomaan oma kokemukseni taiteilijana. Niinpä minulle ei olisi olemassa muiden tekemää taidetta teoksina, mikäli kuolleita taiteilijoita ei olisi.

Tarvitaanko teoksia ylipäätään on toinen kysymys.

Toisaalta eikö tapani ”kuluttaa” kulttuuria ja taidetta ole juuri tzaralaisuutta: katsoa ja kokea vain oman kirjoittamisen nuotiopuiksi, jolloin suurinkin mestariteos on vain ainesta omalleni?

En tiedä, onko mielekästä sanoa, että ”Bernini on suurempi kuin kukaan hänen jälkeensä tullut”. Oman kokemukseni kannalta lause on tosi, mutta mitä varsinaisesti sanon, kun päästän suustani tuollaisen lauseen? Eikö tuollaisilla lauseilla vain käytä sitä iänikuista valtaa ja pidä yllä hierarkioita? Mitä väliä sillä on, että pidän Berninistä, että hänen veistoksensa saavat minut ”haukkomaan henkeäni”, tai rehellisemmin sanoen, edes hetkeksi ihmettymään ja jopa liikuttumaan? Eikö tuollainen ole kuin rukoilua, yksityinen asia? Sillä mehän tiedämme, mitä rukoileminen julkisesti on. Toisaalta Bret Easton Ellisin podcastissa taannoin puhuttiin siitä, miten nykymaailman loputtomassa tietopankissa tarvitaan välittäjiä, jotka suosittelevat ja kertovat kiinnostavista asioista, enemmän kuin koskaan. En pidä välittäjän tehtävää kriitikon tehtävänä, kriitikko on jotain muuta.

Tzaran ajatus tarkoittaa luultavasti sitä, että nykytaiteesta voi hyvin olla mahdoton olla osallisena, ellei kuulu taidetta tuottavaan kuplaan, ellei se ole elämäntapa. Tähän surrealistit tietenkin pyrkivätkin, mutta se on toinen asia. Niinpä kuplasta ulos tuleminen voi olla kauhistuttavaa, jopa mahdotontakin, koska kuplan ulkopuolella pätevät aivan toisenlaiset lait. Tämä pätee, kokemukseni mukaan, kaikkiin marginaaleihin.

Minusta tuntuu siltä, että Lontoon Tate Modernin teokset kestävät vain muutaman katselun, mutta National Galleryn teokset lukemattomia. Miksi? Vastaavasti ensimmäisellä kerralla näissä museoissa vieraillessani pidin enemmän juuri Tate Modernista ja National Gallery oli tylsempi, löysin vain muutamia kohokohtia. Vasta useiden käyntien myötä vaaka kääntyi ympäri ja rakastan National Galleryssa lähes kaikkea, kun taas Tatesta löytäisin kourallisen teoksia, jotka enää kiinnittäisivät huomioni.

TM:n ensikosketuksen viehätys on luonnollista, sillä sen käsitteellisempi ja modernimpi ote estetiikka oli minun ”tehdasasetustani” lähempänä, liian varhaisella iällä poststrukturalismille ja avantgardelle alistetulle nuorelle kovin kodikasta. Kyse oli omien ajatusten ja estetiikkojen löytäminen jostain julkisesta ja suuresta instituutiosta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tuttuus jonka museosta löysin, oli itse asiassa vain kapitalismin mekanismi.

Tietenkin käsitteellinen taide on kokemuksellisesti jotain aivan muuta kuin klassinen kuvataide, minkä vuoksi vaaka juuri kääntyi. NG:n maalaukset ovat vanhempia, toisilta aikakausilta, niiden ideologiat ovat toisenlaisia. Tietenkin kapitalismi on ottanut nekin käyttöön (museokaupat, lahjoitukset, ”kulttuurityö”, perintö, menneisyys eksotiikkana jne.), mutta niiden syvätaso vaikuttaisi olevan toisenlainen; kauneus on paremmin piilossa, koska en lue niitä yhtä helposti kuin vaikkapa abstraktia ekpressionismia tai (post)internetiä. En osaa välttämättä katsoa renessanssin kuvia ”oikein”, mikä puolestaan saattaa tehdä niistä hullunkurisesti kokeellisen tuntuisia sen jälkeen, kun on marinoitunut vuodesta toiseen nykykaman parissa, lähtien siitä lukiokokemuksesta, että sieltä ”impressionismistahan se vakavasti otettava taide vasta alkaa”.

Tai ehkä ne ovat vain parempia teoksia.

Toisaalta minun lienee turha puhua nykytaiteesta, koska vaikutan alan piirien silmissä vain papalta, enkä tunne triljoonia muotisyklejä. Tiedän vain, milloin pidän jostakin ja milloin en. Toisaalta muodit ovat yhdentekeviä, sillä nähdessäni jotain pystyn heti mielessäni hahmottamaan sen seuraukset ja mahdolliset permutaatiot. Uskon, mahdollisesti väärin, että kaikki muutkin pystyvät. Tämä tosin tekisi muodeista tyhjiä, ideologisia savuverhoja. Mitä ne tietenkin ovatkin! Ja niin edelleen.

*

Muutos on kenties ajan löyhää sieraimissa. Mutta tulisiko kynsin hampain yrittää muuttua mukana? Alat joka tapauksessa haista. Mutta mikä löyhkä olisi sopivin? Kodikas löyhkä, muita kärpäsiä miellyttävä löyhkä, vaiko kenties jokin aivan uudenlainen löyhä? Entä mitä se on? Ehkä jotain, johon on sekoittunut epähuomiossa jotain toista aistia…

*

Lontoon ruuhkassa samoillessani voin vain ajatella: Suurkaupunkeja ei ole tarkoitettu ihmisille siinä mielessä, että ihmistä ei ole tarkoitettu suurkaupunkiin. Kaupungit ovat ihmisten kauniita ajatuksia, jotka ihminen tulee ja pilaa itsellään. Hän tukkii katujen ja metrojen verisuonistot kuin sakka. Kaikki nämä kauniit, sympaattiset ja kiinnostavat ihmiset lakkaavat laumoina olemasta ihmisiä, heidän silmistään alkaa valua paskaa. Ollessani Edinburghissa siellä kokeiltiin uutta ratikkaverkostoa siten, että vaunut ajoivat reittejään tyhjinä, vain kuljettaja oli mukana. Miten kaunista! Ajattele: Pariisi tai Rooma ilman ihmisiä! Metrovaunuun tulee pieni koira, ihmisten kasvot sulavat, pieni olento ottaa koko tilan suvereenisti haltuunsa. Tässä on luontofantasiamme mahdollisesti vaarallinen ydin, sillä luontoon ei ole enää mahdollista palata. On vain totuttava ihmispaskaan, joka ulottuu jo nenääsi.

Ihmisten virta on keinotekoinen virta, minkä vuoksi se ei varsinaisesti virtaa. Se takkuilee, jää jumiin, sen kaikki osaset eivät tiedä minne menisivät.

Kiinnostavaa on, että voidaan täysin perustellusti sanoa väentungoksen olevan jotain muuta kuin ulosteen virtaa. Vaikka minulle on päivänselvää, että se on nimenomaan ja vain suuri paskajoki! Siihen osallistuessani minäkin olen vain pökäle, joka törmäilee sinne tänne.

Mutta suurkaupungithan ovat juuri viemäreitä, kukaan järjissään oleva ihminen ei halua viettää niissä liikaa aikaa. Turistitkin ovat vain ohikulkumatkalla, ihmetteleämässä suurta suklaatehdasta. Työläiset asuvat siellä, koska heidän on pakko. Paskatyöt tehdään tietenkin juuri ulostevirrassa.

Vain turistit ovat turvassa suurkaupunkien melskeessä. Vain turistit voivat pukeutua miten haluavat, liikkua miten haluavat, mennä mihin haluavat. He ovat nykyajan munkkeja ja taiteilijoita, niitä joilla on kapitalismin laupeuden suoma oikeus olla asiaankuulumattomia. Vihatuat ja turvalliset turistit, jotka muistuttavat siitä, että elämä ei välttämättä ole aina pelkkää kauheaa sosiaalista peliä työpaikalta vaatekaupan ja lounaan kautta kotiin, symboliset pikkumustat päällä. Turismi on meidän joulupukkimme. Turismi on meidän fantasiamme ehjästä perheestä ja lapsuuden satumaisuudesta. Tai vaihtoehtoisesti turismi on vihoviimeinen päätepysäkki matkalla keskiluokkaisuuteen, jota kunkin kaupungin mikrotyyleihin ja alakulttuureihin mukautunut, alkuasukkaaksi haluava halveksuu samalla, kun pysähtyy ostamaan merisuolattuja papuversoja ja sushia.

*

Lentokenttien ravintoloissa palvelu on usein kauheaa, mikä on outoa, luulisihan juuri täällä rahan liikkuvan. Tässä Heathrow’n ravintolassa on parikymmentä tarjoilijaa, joista vain muutama tuntuu tekevän aktiivisesti töitä, vaikka paikka on täynnä asiakkaita. Loput hölisevät äänekkäästi keskenään, läpsivät toisiaan olalle, laskevat kovaäänisesti kolikkokassoja. On kuin olisin yläasteella. Palveluammateista katoaa tietenkin laatu sitä mukaa, kun niiden arvostus laskee, eli sitä mukaa kun sosiaaliset ja taloudelliset erot tasapäistyvät, asiakkaan ja töyöntekijän dynamiikka sotkeutuu. Tästä on vaikea syyttää ketään, sillä kukapa uusliberalistisessa, näennäisvapaassa ja -tasa-arvoisessa yhteiskunnassa elävä haluaisi aatelistonkaan aikoja takaisin. Silti tarjoilijoiden sähellys ja mullikuoromainen ölinä vaikuttavat ruokahaluuni ja erityisesti kovista äänistä ja sekavan hektisistä ympäristöistä paniikkioireita saavan kumppanini mielentilaan. Ymmärrän tarjoilijoita, eihän tämä ole kuin työtä ja työ on ihmisen paskan lapiointia, mutta toisaalta se pitäisi silti tehdä, jumalauta, hyvin. Olen yhtä aikaa montaa mieltä, modernin ihmisen luonnollinen piirre, sillä ”emme ole koskaan olleet moderneja” (vastakkainasettelusta lisää kts. Bruno Latourin kirja).

Syöminen on muutenkin vain käänteistä ulostamista, jonka tekemistä julkisesti Eevan olisi pitänyt alkaa hävetä alastomuutensa sijaan.

*

Lentokentän vessassa soi George Michaelin Careless Whisper, ehkä juuri siksi, koska sen nimi sopii käymälöihin. Säkeistön bassokulku soi täällä aina. Voit käydä vaikka kiertämässä maailman ja kaikki nuorisomusiikkifestarit, mutta täällä, kusen ja desinfiointiaineiden tuoksussa Careless Whisper jatkuu.

*

Portilla paluulennollemme tunnistan äkkiä niin paljon suomalaisia piirteitä, että hätkähdän. Se tietty vaatimattomuus, joka lepää arkisesti poskipäillä ja silmissä, ujon huvittunut hymy… tietenkin näistä piirteistä on mahdoton puhua, kuin puhuisi musiikista tai viineistä adjektiivein, yhtä huvittavaa. Ihmiskasvoissa on laskettu olevan variaatiomahdollisuuksia enemmän kuin galaksissamme on hiukkasia. Muistan yleensä kaikki kasvot, joihin keskityn enemmän kuin ohikiitävän hetken. Yläaste, lukio, jopa ala-aste, kaikki ne sadat ja tuhannet kasvot tunnistaisin edelleen kadulla, tai niin ainakin väitän. En tiedä liittyykö tämä siihen, että suomalaiset tunnistaa aina ulkomailla ja ulkomaalaiset Suomessa. Jälkimmäinen lienee yleisempää.

Kyse saattaa olla yksinkertaisesti olla vain huomion kiinnittämisen intensiivisyydestä. Olen elänyt paljon juuri katsomisen kautta.

Siksikin minua huvittavat ihmiset, jotka kiistävät stereotypiat ja kliseet, sillä on selvää, että pääosin on olemassa vain stereotypioita ja kliseitä. Muutenhan emme ymmärtäisi maailmasta mitään. Kliseet ovat lakeja.

Siksi koemme oudoksi ja pelottavaksi ihmisen, jonka makua emme osaa mitenkään ennakoida. Kiehtova hän voi olla vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen koemme hänet psykoottiseksi.

Tällaisen ihmisen makuarvostelmiin on mahdoton luottaa, sillä hän saattaa inhota asioita, joita sinäkin inhoat, mutta toisaalta rakastaa asioita, joita sinä vihaat.

*

Miksi Thomas Bernhard mielletään korkeataiteeksi, mutta esim. Louis CK ei? Miksi minäkin, sisimmässäni, tunnen niin? Eihän välissä ole enää kuin pelkkä konteksti ja instituutio! Molemmat toimivat saman periaatteen, saman energian kautta. Täydellinen rytmi ja ajoitus, täydellinen leikkaus, mikä aiheuttaa minussa hengityksen avautumisen tunteen. Sillä mikään silkka epäkohtien osoittaminen ei ole kirjallisuutta saati huumoria.

Ehkä voin vain hyväksyä, että stand-up -komiikka ja vaikkapa The Day Today ovat jotain muuta.

Entä onko kaikki hyvä kirjoitus koomista, oikein ajoittavaa? Tekisi mieli sanoa: sen takana ei ole moraalisesti mitään, sitä ei tarvitse perustella. Tietenkin löytyy aina niitä, jotka suuttuvat mustasta huumorista, koska he redusoivat sen joksikin apuvälineeksi sosiaalisen elämän järjestykseen. Vaikka miten päin kääntyisin, en voi olla halveksumatta tuollaisia näkökantoja. Kirjoitus on pyhä, se ei tavoittele mitään sen ulkopuolella olevaa pyhää. Silti se voidaan tulkita ikään kuin se tavoittelisi, sitä voidaan käyttää luoja tietää mihin tarkoituksiin.

Luonnollisesti en tarkoita nyt tiedonvälitykseen tarkoitettua tekstiä.

*

Kirjoittaminen uhkaa muuttua mahdottomaksi, kun paine kasvaa. Jo hyvän aikaa olen kirjoittanut tätä lentokoneessa, mikä vaikuttaa lähinnä tunteena vatsassa.

Olisi varmasti proosallisempaa kirjoittaa fyysisistä tuntemuksistani, varsinkin kun minulla on paljon kokemusta ahdistustiloista, jotka ilmenivät/ilmenevät aina ensisijaisesti pahoinvointina tai oksentamisena. Siis: reagoin fyysisesti silloin, kun joudun negatiivisella tavalla psyykkisen loukkuun. Vaiko juuri toisinpäin? Kun sisäänpäin kääntynyt tajuntani joutuu imeyttämään itseensä sosiaalisen todellisuuden asuinsijoja.

Tuollainen ”työarki” oli minulle hyperarkea, sietämätöntä. Kyse ei ollut niinkään ihmisten pelosta, vaan ihmisten yhteiskunnassa toimimisen pelosta. Myös hyvin kristillisestä pelosta, sillä se suuntautui aina tulevaisuuteen: tulenko toimeen, saanko enää koskaan syötyä mitään ja kuihdun pois, unohdanko miten ruoka niellään, aiheutanko oksentamisellani hankalan tilanteen (tai oikeammin: en jaksaisi enää selittää). Itse tapahtuma, jota jännitin, ei ollut tietenkään ikinä vaikea, vaan jopa nautittava.

Kuvailin juuri ramppikuumeen, kyllä. Mutta tarkoitan ramppikuumetta ”elämäntapana”, jatkuvana tilana. Oletteko esimerkiksi koskaan yrittäneet syödä lämmintä ateriaa ramppikuumeisena?

Ehkä se ei olisi teille ongelma, pitäväthän useat ihmiset suurkaupungeistakin!

Nykyään välitän hyvin vähän mistään muusta kuin kirjallisuudesta ja elokuvista/tv-sarjoista, olen viileä ja vaikeasti innostuva. No hyvä, olen ollut sellainen aina. Mutta aikuisiällä tähän saattaa olla syynä lääkitykseni, jota olen käyttänyt koko aikuisikäni. Mutta tämäkin on luonnollista, eihän syillä ole välttämättä mitään väliä. Sillä mitä lopulta teen, jos puolustelen jotain luonteeni piirrettä tai luonnettani tieteellä? En mitään. Emmehän ole enää lajina luonnollinen, luonnollisuudella ei voi perustella mitään, koska sillä ei ole mitään kausaalista vaikutusta tieteeseen: pyrimmehän aina nimenomaan nousemaan luontoa vastaan. Tämä on elämän tarkoitus, mikäli sellaisen haluaa määritellä.

*

Koneessa aloitetaan vihdoin tarjoilu ja saan pahan kahvini, johon yritän tähdätä iskukuumennetun maitopisaran pienestä purkistaan. Ilma lentokoneissa on kuivempaa kuin autiomaassa, mikä ei lakkaa riemastuttamasta minua. Lentokoneet lakkauttivat välimatkan merkityksen, mutta tästä kirjoitti jo Kafka. Niinpä menen kuivaan paineputkeen, jossa yritän saada aikani kulumaan ja kaadan itseeni virvokkeita. Muutama tunti ja en ole enää Lontoossa, vaan Helsingissä, jossa vessat haisevat erilaiselta, jossa kaikki haisee erilaiselta & kesä on toivottavasti loppumassa. Suihkussa vesi on puhdasta sen sijaan, että jättäisi kalkkisen limakelmun iholle.

Pidän lentokoneruoasta, koska se on suoritettavaa ruokaa, se muistuttaa minua nuoruudestani, kun saatoin vielä hyvällä omatunnolla syödä pelkkiä mikropizzoja, mestareiden ravintoa. En vieläkään tykkää tilata ravintoloissa mitään, mikä ei ole pizzaa, hampurilaisia tai salaattia. Ne ovat keinoja välttää ”lämmin” ateria, ihmiskunnan kauhein vihoviimeisin keksintö. Olen silti alkanut pitää ruoasta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun. Me syömme kaikki vakaumuksemme, ja pian selailemmekin jo keittokirjoja ja ruokablogeja, kehumme maittavia lounaita kuin häpeämättömät debiilit.

Raymond Roussel inhosi syömistä, sillä se pilasi hänen ”kuulautensa”. Ymmärrän häntä täydellisesti, vaikka juuri nyt typerä luontoni kutsuu ja vatsani kurnii jo muovipakatun sämpylän nähdessäni. Roussel söi kaikki päivänsä ateriat yhteen menoon, jotta saattoi keskittyä oikeisiin asioihin.

Ideaalimaailmassani syömisestä pitäisi maksaa syöjälle, ei toisin päin. Silloin ihmiset eivät olisi huolissaan rahan riittämisestä ruokaan, vaan törsäisivät huoletta kaikkeen muuhun. Ehkä henkiset läskit söisivät meidät silti vararikkoon. Tai henkiset säästäjät, kuten minä, kitsastelisivat meidät silti vararikkoon, perustarpeen tyydyttämisen tilalle tulisi yksinkertaisesti jokin muu pelko. Vähiten maksettaisiin tietenkin sokerin ja lihan syömisestä, jolloin turhien ravinteiden ylimäärätuotanto poistuisi.

 

 

 

Päiväkirja 27.7.14 – Lukutoukan transferenssia vai kapitalismin kehokuvaoire? eli päiväni puistouimarannalla

heinäkuu 27, 2014

M-niemen ruohotasangoilla makoilemassa K:n kanssa. Viltti, kirjoja, eväitä ja valitettavasti myös vaatteet, mikä erottaa meidät populaatiosta kuin Ebola-karanteeni. Keskimäärin kaikki ihmiset täällä ovat kaunisvartalosia ja bikineissä/shortseissa, harvassa ovat vartalot jotka eivät olisi bikinikunnossa. Lapsiperheet ovat asia erikseen, he ovat lähempänä rantaa. Keskustan pillushortseja täällä ei onneksi näe. ”Huonovartaloiset” eivät tänne tietenkään tule, koska tuunatun vartalon kulttuurissa muunlainen keho tuntuu etikettivirheeltä, varsinkin tässä ”älymystöpuistossa”. Me ajattelemme tätä puistona, muut ilmeisesti uimarantana. Älymystön sanoin vitsinä, koska a) älymystöä ei enää ole ja b) vaikka olisikin, ainakaan yliopiston tai ammattikorkeakoulujen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Olemme K:n kanssa vaatteet päällä ja varjossa, kuin pedofiilit. Lisäksi meillä on kirjoja, kirsikkana kakun päälle kaivan laukustani kirjoitusvälineet. Täällä vartalolleen elävät ihmiset voivat aktualisoida kuvansa, edes hetkeksi. Kenenkään ei tietenkään tarvitse sanoa mitään, tai edes ajatella & tajuta tätä, sillä sosiaalinen koodisto on joka tapauksessa jo paikoillaan. Siitä todistaa jo muunlaisten vartaloiden puute.

Anteeksi pyydellen huomautan, että voisin toki olla ilman paitaa, sillä jatkuvan istumisen vastapainoksi pilatoin pakon edessä sen verran, että minulla on auttavat lihasten alut. Lisäksi olen ns. läpipasko & aineenvaihduntani on elohopeannopea, mutta 30 ikävuotta heittävät vastapalloon sen verran, etten ole enää alipainoinen vaikka yrittäisinkin. Bonuksena lääkitykseni(?) saa minut (empiriaan nojaten) hikoilemaan muihin ihmisiin verrattuna n. viisinkertaisen määrän, varsinkin tällaisella ilmalla. Nytkin minulla on mukanani pyyhe, jolla kuivan kasvojani ja niskaani n. 30 sekunnin välein. Öisin nukkuminen tällaisella ilmalla on mahdotonta, mutta muutaman tunnin väsytystaistelun ja kuivaamisen jälkeen aina lopulta sammun. Kuin flunssassa. Aamulla herään päivänvarjon kokoisen märän ja tumman alueen keskeltä. Tyynyni haisee kuolemalta, koska kuolemasta kaikki unet kertovat. That being said, mies ilman paitaa on epätoivottava näky keskimäärin kaikkialla ja aina, joten passaan paidattomuuden. Sitä paitsi olen valkoisempi kuin kuollut punapää, koska pelkään ihosyöpää Justin Bieberin teinifanin kiihkolla. K:lla on geenialibi, sillä hän ei oikeastaan rusketu, ainoastaan palaa tai muuttuu hetkeksi pinkiksi, minkä jälkeen palautuu valkoisenkalpeaan perustilaansa. Mies ilman housuja on sen sijaan upea ilmestys. Muoti, jossa pidettäisiin paitaa mutta ei lainkaan housuja olisi sellainen muoti, johon minäkin mieluusti lähtisin. Siitä muistaisi, miten ryppyisestä sienielukasta lopulta aina on kyse. Entä ajetaanko häpykarvat pois siksi, että todella nähtäisiin, mikä saatanallinen kalju rotta siellä alla piileekään? Varmasti se on juuri niin, en usko mihinkään ”ai sä haluat näyttää lapselta” -juttuihin. Keskinkertaisen ihmisen perustelu, ensimmäisenä mieleen tullut ajatus, eli väärä ajatus.

Kaupungissa olisi myös muita, epämukavampia puistoja, mutta ei niissä oikein pysty olemaan, mikäli haluaa tehdä muutakin kuin tupakoida tai tissutella. Olisi nistien ja hippien L-puisto tai deekujen ja hevareiden K-puisto. Mutta olemme täällä. Viereemme parkkeeraa nuoripari, he riisuutuvat oitis. En ymmärrä kesää Suomessa, enkä varsinkaan tätä yliopistoalueen puistoa, tämä on kuin jokin prekariaattirunkkarin seisova pöytä. Tarvitsee vain asetella viltti nurmikolle ja heti viereen tulee joku 25-vuotias pyllistelemään bikineissä. Tyttö pistää trikoot päälle ja alkaa joogata. Katselen hetken epäuskoisena supistelevaa takamusta ja alan sitten lukea Žižek-sedän ajatuksia erilaisista vaihtoehtoisista järjestelmistä kapitalismille ja kommunismille. Slavoj ymmärtää minua, sillä hänellekin bikineissä tai trikoissa pyllistelevä perse on pyllistelevä perse, eikä mitään merkki jostain vitun emansipaatiosta.

Sillä dystooppinen-minäni ei voi olla ajattelematta, että nämä ihmiset ovat aseksuaaleja, että heidän reikänsä ovat ummessa kuin Muumipeikolla, että he ajattelevat jo aivan toisin kuin minä, joka vielä onnettomana rämmin seksin suossa. Tämä on pahin painajaiseni. Siinä tarinassa bikiniranta ei ole emansipaatiota, vaan looginen askel ajattomassa ja välimatkattomassa pornokapitalismissa. Seksuaalisuus fyysisenä kanssakäymisenä, seksinä, katoaa. Jäljelle jää jatkuvasti haluttavampi ja trimmatumpi vartalo, jonka saavuttamiseen ja ylläpitämiseen kaikki ylimääräinen energia kuluu. Parisuhde katoaa, lopulta myös nyt niin muodikkaat yhden illan jutut katoavat, kun nekin vaativat liikaa energiaa, ne ovat likaisia kaikkine epävarmuuksineen. Tämän ajanjakson luonne on masturbatorinen, viettienergian materialistisen virtaviivaistamisen ja leikkaamisen lakipiste. Tila tuskin on pysyvä, sillä aina syntyy muita, yllättäviä paradigmoja. Voiko tulla aika, jona ihmisillä on sekä 24-tuntiset älylaitteet että rintalihakset? Toivon että ei, sillä lihakset ovat jäännös, kuin pikkuvarvas tai häntäluu. Veikkaisin, että sosiaaliseen mediaan ja älypuhelimiin kyllästytään jossain määrin, mutta pian keksitään muita kontrollin muotoja.

Vihamielinen ajatukseni on myös se, että intiaanikesän antaminen suomalaisille on kuin antaisi viinaa intiaaneille. Se ei ”sovi tälle kansalle”, mutta en tarkoita missään stereotyyppis-nationalistisessa mielessä, vaan siten, että Hollywoodin bikini-ideologian oppinut ”maailman yhdysvaltalaisin kansa” taantuu kuumassa sisiliskon ja persettään kaivavan apinan tasolle, koska ei ole vielä tottunut auringon kauheaan ja banaaliin ylituotantoon, vaan palvoo sitä epäpyhänä, kaikkea entisestään hidastavana ja passivoivana voimana. Aina tulevaisuutta ja aikaa varten elävän insinöörikansan keskuudessa koetaan häväistyksenä ja ankeuttamisena, jos valittaa kuumuudesta, ”sitä kun on niin harvoin ja kesä Suomessa niin kovin lyhyt”. Logiikka on siis kuin saatanallinen käännös kristinuskosta: ahdistava nykyhetki pitää sietää, jotta voisi sietää (helteen puolustajan mielestä) vielä ahdistavamman tulevaisuuden. Se, joka ei hellettä siedä, on friikki.

Pakkopositiivisuus on tietenkin vain kapitalistista elävän kuolleen korinaa, jota saan kuunnella jäljellä olevan elämäni ajan. Vähän sitä sun tätä ja vähän kaikkea yhdistelevä zen-kapitalismi (tota, tosta ja pannaan nyt totakin) pakottaa hymyilemään, koska ”eivät ne asiat marisemalla muutu” ja ”turha valittaa” ja muuta silkoa. Kaksihaaraisuus on siinä, että hymyily on affirmatiivinen ele, joka tuottaa ja vahvistaa vain jo-olemassaolevaa ideologiaa, minkä vuoksi siihen kehottavilla (kapitalisteilla) ei ole mitään pelättävää. Vastaavasti ”marina” ei johda mihinkään, sillä vaikuttamiseen tarvittava pääoma on joka tapauksessa positiivisuuden eliitin takana. Lisäksi ihminen, joka ei tunne/tiedosta repivän, mustan, halveksivan ja inhoavan energiaa, on valitettavan harhainen ihminen.

Insinööri sanoisi, että ”ihmiset ovat lomalla, he ovat jo työnsä tehneet”, mutta tämä on kuin yrittäisi perustella minulle, että me elämme kapitalismissa. He ovat tietenkin lomalla juuri siksi, koska tässä systeemissä on lomakaudet jne. Kyllähän minä tiedän sen & havainnoin vain juuri sitä! Tietenkin minäkin olen kapitalisti. Se, että kirjoitan ja julkaisen kirjoja olisi vielä 70-luvulla ollut saatanan porvarillinen ele. Mutta maalaisjärjen (hygieenisen koneen estetiikan) takana piilotteleva insinööri on vain tuomari, jolta puuttuvat haavat, kyky runolliseen ja ihmisen ymmärtämisen taju.

Mikäs täällä siis köllötellessä, varsin mukava päivä. Jokin vitutti, niin sain kirjoitettuakin jotain, vaikka tätä vaahtoahan tämä on. Onkohan minulla vieläkin jotain teini-iän traumoja pituuteeni liittyen tms? Luojalle kiitos en ole teini-ikäinen 2010-luvulla, kaikki se puhe salilla käymisen pakosta ja karvattomista kulleista jne. Mieluummin olisin hirttänyt itseni kuin mennyt salille, salilla kävivät silloin vain urheilijat ja apinat. Nykyään siellä olisi varmaan muitakin, tai siltä se tuntuisi, koska kaikki apinat näyttävät samalta. Suuri sääli, ettei evoluutio pysy teknologian kehityksen mukana. Tämä ”Ruumiini on temppelini” -ideologia on kasa haisevaa paskaa, johon on pakko alistua, mikäli ei halua potea ties mitä vitun särkyjä, kun lihakasa ei pysy aivon mukana. Kiroilen jokaisena pilates-hetkenäni hukkaan valuvaa aikaani kuin mikäkin neuroottinen makkaranpurija, sillä kyllä, minäkin olen aikaihminen. Aikamies! eli jo kuolevan ruumiin ihminen.

Lähinnä olen nähnyt unia vuokravideokaseteista, jotka ovat jo päivän myöhässä, niiden palauttaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

On mentävä jonnekin pusikkoon kuselle, tuolla jossain periferia-alueella on jokin tunkio, jossa on ylimääräinen hiekka, käärepaperiroskat ja tietenkin ulostetta. Tämäkin matkani tunkiolle kuvastaa ravinnon matkaa suolistossa, lopussa samanlainen z-mutka kuin suolessakin. Muistelen Greenawayn The Cook, the Thief, His Wife & Her Loveria, jossa lukemani mukaan matka fiinin ravintolan ruokailusalista wc:n puolelle kuvasti tätä samaa asiaa, myös siinä on se mutka; välitila käytävän ja wc:n oven välillä. Kirjoittelen näitä juttujani, välillä vähän venyttelen jumissa olevaa nahkaroskasäkkiäni, hörpin vettä ja mutustan rusinapähkinäsekoitusta, luen kirjaa, vilkuilen noita ruskettuvia kinkkuja hevonvitun seeprakuoseissaan ja 90-luvun alun skimbaajaneonväreissä, radioaktiiviset lohet pyristelevät ja uivat ohi, vesiraja karkaa yläjuoksulle…

Kaikkialla ympärillämme kalkkunaleike värjäytyy kabanossiksi, vaikka jotain papujahan me kaikki jo syömme, miljoonia vuohenjuustolajikkeita ja gluteenittomia ulosteita. Vähitellen pitää lähteä, keskipäivän aave on mennyt jo aikaa sitten mailleen, nyt alkaa lasku kohti illan uusia nousuja, kun aloitan päivän uudelleen, avaan tietokoneen ja naputan vaikka tämän sinne, että ihmisillä olisi muutakin luettavaa kuin se helvetin New Yorker, joka on avannut arkistonsa ilmaiseksi ja oih, luenko, no en helvetissä lue. Minulla on kesken Malaparten Iho, joka on niin järkyttävän hyvä kirja, että alan vähitellen kallistua Liuhdon Samin kannalle siinä, ettei näitä suuria mestareita (Bernhard, Malaparte jne.) pitäisi edes kääntää, etteivät kaikki pääsisi puhumaan heistä ja ulostamaan heidän päälleen. Olen pahoillani, Sami. Pelko on toisaalta aiheeton, koska tämä Malaparten kirja oli lainattu kirjastosta neljä kertaa (en ymmärrä millä aikavälillä, tietokonetietokannan alullepanosta lähtien vai?), virkailija joutui hakemaan sen kellarivarastosta, mikä on yleensä hyvän kirjan merkki. Toisaalta en haluaisi lukea niitä samoja kirjoja, mitä kaikki muutkin kirjallisuustyypit lukevat ja pitävät huoneentauluinaan, koska eihän missään ole muuten mitään järkeä, ei meillä kaikilla voi olla sama isä.

Hyperporilaiset

heinäkuu 8, 2014

Fingerpori on spektaakkeliajan suomalaisten psykoterapeuttinen klinikka, johon kielikuvat menevät kuvallistamaan itsensä ja siten kuolemaan.

[Kenties kielen monimielisyys analysoidaan ja naulataan dualistisesti kiinni kuvaan, vitsi selitetään ja kieli voidaan unohtaa, jolloin kuva on kaksoismerkityksen dualismin kautta kiinnittänyt itsensä lopullisesti kieleen; puujalkavitsin pakonomaisuuden lailla. Monitulkintaisuus on tietenkin systeemin kitkattomalle toiminnalle haitallista ja runous siten vihamielistä kaikille suljetuille systeemeille. Toisaalta Fingerpori käyttää pääasiallisesti huumorin, eli runouden keinoja. Pääsemmekö yhä lähemmäs hetkeä, jona otamme puhelimillamme enää kuvia omista ulosteistamme?]

Transsendenssista transgressioon

heinäkuu 3, 2014

Christopher Nolanin kuvaajana tunnetuksi tulleen Wally Pfisherin debyyttiohjaus Transcendence häiritsi minua. Odotin huonojen kritiikkien (kauheasta trailerista puhumattakaan) vuoksi Johnny Deppin tähdittämältä leffalta typerää pöhköscifipopkornia, mutta sainkin oudon traagisen satiirin nykykulttuurin taipumuksesta kääntyä tiedollisesti takaisin kohti kreationismia, kliseitä, taikauskoa ja pimeää keskiaikaa. Ymmärrän, jos elokuvaa pitää juoniaukkoisena, tylsänä ja epäuskottavana, sillä sellainenkin se on. Minun ajatteluani se kosketti silti siten, kuin vain pelottavan tarkalta tuntuva ennustus tai visio voi koskettaa. Oli tekijä siitä tietoinen tai ei.

Juonella ei ole väliä (se on kliseinen ja reikäinen kuin mikä), mutta kerrottakoon, että johtava tekoälytutkija Will Caster (Depp) haavoittuu kuolettavasti tekoälyjä/teknologiaa vastustavien terroristien hyökkäyksessä (ei helvetti) ja lopulta hänen vaimonsa Evelyn (Rebecca Hall) ja heidän tiedemiesystävänsä Max (Paul Bettany) lataavat kuolemaa tekevän Willin tietoverkkoon. Nerokkaan mielen ja valmiiksi rakennetun tekoäly-systeemin symbioosi on tietenkin täydellinen ja ekspansio alkaa välittömästi & sitä rataa. Kaikki tämä kuulostaa huonolta Star Trekin/Doctor Whon/X-Filesin/minkä tahansa bulkkiscifisarjan jaksolta, jonka luuranko on piilotettu 100 miljoonan dollarin julkisivun taakse.

Mikä tekee leffasta omituisen on se, mitä tapahtuu puolivälin tiimoilla. Ilman mitään sen kummempaa selitystä Willin kollegat ja valtio kääntyvät terroristien puolelle Williä vastaan. Vanhempi kollega/opettaja Joseph (Morgan Freeman) näkee Willin luomat teknologiat (esim. välitön regeneraatio, saasteiden poistaminen yhdistämällä orgaanisesti kierrätyssykliin, linkitetty vapaaehtoinen kennomieli…) ja äityy oitis raamatulliselle ”meidän ei pidä uhmata jumalia!” -linjalle. En tiedä miksi, ilmeisesti siksi, että Will regeneroi ja augmentoi ihmisiä, jolloin nämä saavuttavat yhteisen tietoisuuden lisäksi yli-inhimilliset voimat. Rauhallisesti nämä vapaaehtoiset rakentelevat ja korjailevat kompleksin aurinkokennoja.

Elokuvan välitön viesti vaikuttaa lapselliselta, typerältä käsikirjoittamiselta: vaikka Joseph onkin ”merkittävä tiedemies ja uraa uurtava ajattelija”, aistii hän oitis Willin toimissa (lue: aidossa, paradigmaa muuttamaan kykenevässä kehityksessä) jotain väärää ja luonnonvastaista. Aivan kuin hän olisi tiedemiehenä skolastikko, joka tekee tutkimuksiaan aina viime kädessä vain jumalan armosta ja tämän valtaa ylistäen. Implisiittisesti, uskonnollisesti lukien: Josephin mielestä ihminen tällaisenaan on jo täydellinen ja pyhä olento, jonka sörkkiminen ja kyseenalaistaminen aukaisee ties mitkä helvetin portit. Aivan kuin yhteiskunta olisi jo niin helvetin hyvässä jamassa ettei tässä enää mitään tarvita, aivan kuin kurjuutta, ympäristökatastrofeja ja hirvittävää epätasa-arvoisuutta ei olisi. Aivan kuin tieteen todellinen tarkoitus ei olisi pureutua aina syvemmälle. Olemassaolevat teknologiat toki hyväksytään osaksi vanhaa, ”luonnollista” järjestystä; sillä ainahan meillä on ollut tuli ja työkalut, ainahan meillä on ollut pyörä, sähkö ja antibiootit… Ainahan meillä on ollut kirjoitustaito.

Vastaavasti Josephin ideologian voi lukea sentimentaalisena ja humanistisena, identiteettikapitalistisena poppitaideliberalismina: Willin toimet uhkaavat vapaata tahtoamme ja yksilöllisyyttämme. Meillä tulee olla illuusio siitä, että valitsemme itse kurjan osamme (vaikka pohjimmiltamme teemme juuri sen valinnan, joka meidän markkinoiden mielestä kuuluukin tehdä). Lisäksi meillä pitää tietenkin olla rakkautta. Elokuvaviihteen yhteydessä kyse on hollywoodmoraalista, jossa valmiista meemisammiosta noukitaan aina jokin vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa ad nauseam toteuttava tehdastrooppi ja koko touhun polttoaineena toimii rakkaus, tuo määrittelemätön ja tiedettä ikuisesti pakeneva taikavoima. Ideologiana hollywoodmoraali sulautettiin osaksi järjestelmää jo syntymässään. Julkisivultaan liberaali arvomaailma äityy aina lopulta implisiittisesti lietsomaan myös taantumuksen, mystiikan ja taikauskon voimia. Tätä kuvastavat elokuvan terroristit/vapaustaistelijat ”paluu luontoon” -tyyppisine, kehitystä vastustavine mutta samalla vapaata tahtoa ylistävine viesteineen. Siis valkoisen miehen yhdistelmä äärikonservatiivisia islamilaisia terroristitoiseuksia, mutta samalla myös liberaaleja valkoisia nuoria.

Tiede on aina paha, mikäli siihen ei pultata kylkeen rakkauteen kykenevää ihmistä. Kukaan ei tiedä, mitä rakkaus varsinaisesti on, mutta se on se puuttuva viides elementti, jonka toinen puolisko kansaa voi lukea toivoksi tai vapaudeksi analyysistä, toinen todisteeksi jumalasta. Sillä myös henkilökohtaisessa yksilöideologiassa ”vastakkainasettelujen aika on ohi”. One-size-fits-all -tyylinen lifestyle-elämäntaitozen kattaa kaiken, mikäli ei pelkää Raamatun Jumalaa. Willin ja Evelynin paras ystävä Max alkaa epäillä heti Williä tämän digitietoisuuden herättyä, koska ”Will ei ikinä olisi halunnut muuttaa maailmaa.” Toisin sanoen ”todellinen” Will ei olisi koskaan kehittynyt toisenlaiseksi, hänellä oli jo kaikki tarvittava tieto oikeasta ja väärästä.

Tässä vaiheessa elokuvaa aloin siis tosissani miettiä, josko leffan rahoittajat ovat kreationisteja, josko tämä on jokin typeryyden uusi aste, josko siellä täällä povattu paluu sivistyksestä keskiajalle on todella jo täällä, josko meillä on jo kreationistinen propagandaelokuva tieteiselokuvan nahoissa. Päädyin kuitenkin katsomaan elokuvaa satiirisen surumielisenä dystopiakuvauksena. Valitettavasti sitä haittaavat (pösilön kässäri-infrastruktuurin lisäksi) typerät vapahtaja-viitteet, joita kieltäydyn tässä analysoimasta sen kummemmin. Voisin katsoa niitäkin metaelokuvana, ”metakliseinä”, mutta niin pitkälle uskoni (pun intended) tekijöihin ei enää kanna. Toisaalta juuri nuo vapahtajaviitteet selittävät sen, miksi pahis onkin hyvis ja ilmihyvikset (Morgan Freeman heidän joukossaan!) pahiksia: Will onkin Jeesus, jonka sanomaa rahvas ei ole valmis ottamaan vastaan, Max hänet kavaltava Juudas, Joseph kenties epäilevä Tuomas, Evelyn pahan tiedon puusta syövä Eeva (sillä juuri hänhän sysää Willin digitietoisuuteen, seikka, mikä tekee elokuvasta vapaata riistaa feministiselle kritiikille)…

Mutta ei, moinen on jo niin banaalia, että kieltäydyn.

Hallitus (FBI/poliisi), toiset tiedemiehet ja lopulta myös Evelyn yhdistävät terroristien kanssa voimansa (jep, luit oikein) ja ajavat Williin viruksen, joka tuhoaa samalla koko internetin & tietoverkkoinfrastruktuurin (tai jotain). Samalla myös Will ja Evelyn kuolevat. Vasta liian myöhään ihmiset ymmärtävät, että Will ei missään vaiheessa tarkoittanut mitään pahaa. Hän ei olisi noudattanut hollywoodmoraalin predestinoituja kliseitä: ei olisi assimiloinut koko ihmiskuntaa biopattereiksi tai aivottomiksi kuhnureiksi, hän ei olisi poistanut vapaata tahtoa, eikä hän olisi unohtanut sitä ”kaikkein tärkeintä”, rakkautta.

Olen rohkeasti hörhö ja väitän, että elokuva on kuvaus ja parodia kapitalistisista kaappauskoneista, jotka pyrkivät estetisoidun ideologian keinoin ajattelemaan ennalta tyhjäksi ja mahdottomaksi tiedeutopistisen vallankumouksen. Käyttöön otetaan jopa vallankumouksen itsensä estetiikka: vaatetus, uhrautuminen itseään suuremman puolesta, terroristisolut, nuoruus ja idealismi.

 

 

Miksi ”käytän” ironiaa?

heinäkuu 3, 2014

[Kirjoitus on alkujaan julkaistu Tuli & Savu -lehden Tulentekoa-palstalla 2-3/2010 ja olen joskus blogissani linkannutkin siihen, mutta haluan julkaista sen myös täällä, jotta tags-verkosto toimisi paremmin. En ole varma, olenko vielä samaa mieltä lopun ”olosuhdehyssyttely”-sitaatista, sillä se lähentelee uhkaavasti jonkinlaista puheaktiaffektia ja retorista kikkaa, mikä se tietenkin onkin. Julmuus ja typeryys ovat varmasti osaltaan myös rakenteellisia oireita, mutta en silti tarkoita sitä, että olisin väistämättä täysin genealogisen rakentumisen [vaikka poststrukturalistisen kylpyni vuoksi se on maailmankatsomukseni perusrakennuspalikka] linjoilla, se on relativistisuudessaan liian helppo ratkaisu.  Viime aikoina olen jopa alkanut ajatella uhkaavan paljon uusia tutkimuksia, joiden mukaan ihmiset tuntuisivat olevan geneettiseltä perimältään predestinoituja tietynlaisiin käyttäytymismalleihin ja arvomaailmoihin. Tämä puolestaan edellyttää moniarvoisuuteen uskovalta vielä entistäkin enemmän muiden hyväksymistä ja sietämistä, sillä tässä valossa toivoa minkäänlaisesta ”käännyttämisestä” ei todellakaan ole…]

 

Otsikko on tehtävänantoni. Se antaa myös ymmärtää, että minua pidetään kirjoittajana, joka käyttää ironiaa. Kysymystä voisi pitää yhtä mielettömänä kuin kysymystä siitä, miksi ylipäänsä kirjoitan, mutta toisaalta se antaa myös mahdollisuuden avata estetiikkaani. Joten yritän. Samalla termille on välttämätöntä antaa pistoksia, jotta se venyisi tarkoitusperiini sopivaksi. Luulen, että päädyn lopulta väistämättä kirjoittamaan jostain aivan muusta.

Lähtökohta lienee tämä: nykyaikaa pidetään haaksirikkona ironian meressä. Meiltä puuttuvat arvot (airot), rehellisyys ja hienotunteisuus. Elämme merkityksen siirron peilitalossa, emmekä ikinä tarkoita vakavissamme mitään. Määritelmänsä mukaan ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja sanat ovat ristiriidassa. Se on kaikille tuttu ja käyttökelpoinen keino käsitellä vastoinkäymisiä ja suojautua. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin aina epäsuorasta hyökkäyksestä jotain vastaan; ironia on kahtiajakamisen väline ja viime kädessä aina jotain tuhoavaa. Se on vahva retorinen keino, joka ylentää ja suojaa käyttäjänsä alentaen samalla vastapuolensa. Tämä lienee ironian ilmiselvä taso.

Missä ironia sitten piilee ja miksi sitä käytetään kirjallisuudessa? Onko se vain taktiikka ja leikki, jonka käyttäjä kieltäytyy vastuusta ja olemasta vakavissaan? Voiko ironian keinoin varsinaisesti kuvata mitään suoraa inhimillistä kokemusta tai mitään uutta? Kierkegaard sanoo, että ironia on kommentti menneestä, joka ei tarjoa tilalle mitään uutta. Ironikko sanoo objektista jotain, mitä ei tarkoita ja kieltää täten objektilta totuuden. Jos tätä jatkaa, koko maailma tyhjenee vähitellen totuudesta ja subjekti alkaa vieraantua kaikesta. Täten ironian todellisuus on runous. Entä mitä tämä tarkoittaa?

Maanläheisemmin katsoen ironian käsittely kirjallisuuskeskustelussa hukkuu aina heti kättelyssä tylsään väittelyyn siitä, pitäisikö tyylitellyn viileyden ja keinohymyilevän tuhahtelun vastapainoksi olla vaihteeksi höpsö tai pateettinen, ilkeän sijasta itkeä. Tämän läpsyttelyn tiimellyksessä hukataan itse asia, kirjallisuus. Kaikki nyanssit unohdetaan, rajapinnat kielletään, teksti banalisoidaan maailmankatsomusten joopas-eipäs-leikiksi. Riitelijät käyttävät teoksia ja niistä pintapuolisesti ulosluettuja eetoksia lähinnä pönkittämään omia tarkoitusperiään erilaisissa sosiaalisissa medioissa.

Näin vulgaarilla tasolla kysymys on lähinnä samoista voimista, jotka puhaltavat ilmaa muodin kupliin, eräänlaisesta syklisyydestä. Kääntöpuolista; syksyn muotiväreistä, joista kaikki ovat vuorollaan uusi musta. Tätä kolikonheittoa voidaan harrastaa täältä ikuisuuteen, silti viisastumatta lainkaan. Metakeskustelu tuottaa loputtomasti vaahtoa sen sijaan että syvennyttäisiin tai kirjoitettaisiin jotain uutta; keskustelijat muuttuvat osaksi sitä nimenomaista pinnallistamisen järjestelmää, jota oli tarkoitus vastustaa. Ironia tuntuu olevan nykyiselle kirjallisuuspuheelle sitä, mitä metafora vanhalle.

Tähän liittyy toisaalta myös kirjailijoiden älähtäminen siitä, jos heidän teoksensa tulkitaan ironisiksi. Mistä on silloin kysymys, jos tekijä tulee jälkikäteen ilmoittamaan lukijalle, että sydänverelläni tein ja rehellisesti? Mitä tällaisella pyyteettömyyden performanssilla pyritään saavuttamaan? Eikö rehellisyyden tulisi näkyä ennemmin itse tekstissä, eikö merkitysten etsiminen ja löytäminen olekaan lukijan tehtävä? Mitä ylipäänsä tarkoittaa ”rehellisyys” taidemuodossa, joka yleisesti käsitetään kaikeksi muuksi kuin? Mieleen tulee, Susan Sontagia mukaillen, 1970-luvun valokuvakeskustelu. Valokuvaajat eivät enää halunneet, että heidän teoksiaan kutsuttaisiin ’valokuviksi’. Ne olivat jotain enemmän, niitä tuli kutsua ’kuviksi’. Ilmeisesti jo pelkkä uudelleennimeäminen vaikutti ylentävästi.

Mutta tämäkin on vain pintaa, on mentävä syvemmälle. Pohjimmiltaan kysymys ironiasta on, ainakin itselleni, syvästi maailmankatsomuksellinen, lähes ontologinen. Jos ironia nähdään kaikkialta läpitunkevaksi, niin myös tekstuaalinen, esteettinen ja kehollinen oleminen on käsitettävä reagoimiseksi siihen. Myönnän pitäväni Deleuzen ajatuksesta kulttuurista jäännöksenä, jonka raunioiden varjoon tulee mennä suojaan sateelta tai jonka rakennuksia voi pitää suunnistusmerkkeinä matkalla kohti jotain muuta. Koetan tässä tekstissäni epätoivoisesti pukea sanoiksi tuon ”kaiken läpäisevän ironian” merkityksen elämiemme perusolemuksena ja lähtökohtana. Kulttuuri on mukautunut ja muovaantunut sen mukaisesti. Entä onko mitään ulkopuolta? Väittäisin että ei ole, tulee vain suunnata voimavirrat oikein. Sillä tietenkään ironia ei ole kaikennielevää, pystymmehän edelleen tekemään eron ironian ja ”suoran” puheen välillä. Ainakin niin me väitämme.

Tämän tiedostava ja jokaisella solullaan kipeästi tunteva kirjoittaja etsii kielioppia, jolla piirtää jokin pakeneva viiva tai saavuttaa vielä jokin koskettava tuntemus. Luulen, että näin on ollut kautta historian. Kuvailemani kaltainen ironikko on kielelle ja estetiikalle (maailmalle) yliherkkä ihminen, mahdollisesti jopa allergikko, jonka on silti pakko koettaa löytää taudinaiheuttajistaan jotain minkä parissa työskennellä. Mitään muutakaan ei enää ole, koska tuota identiteettiä on rakentanut koko elämän. Kysymys ei ole kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi, avantgardesta avantgarden vuoksi tai vitsailusta vitsien vuoksi. Eikä toisaalta pelkistämisestä tai askeesista itsensä kohottamisen tai yleisen moralisoinnin vuoksi. Harry Salmenniemi ja Antti Nylén ovat samalla asialla, vaikka toista pidetään kokeellisena, toista uuskonservatistina. Nyléniä ei voi sanoa ironiattomaksi, eikä Salmenniemeä klassisuuden vastustajaksi. Ilman molempien piirteiden hyödyntämistä kummankin itseilmaisu olisi tyhjää. Tarkoitus on vain yhdistää ikiaikainen ja tämänhetkinen siten, että kieli jälleen tarkoittaisi jotain, että se olisi edes hetken vapaa liiasta ironiasta / kapitalismista / typeryydestä / jne. Tämän näen kaiken kirjoituksen tehtäväksi. Sillä voima, joka loisii ironiassa syö kaiken keskinkertaisen ja helpon. Kapitalistisen kiertokulun ja jatkuvan spektaakkelin tuloksena jotkin asiat, termit, sanat ja estetiikat lakkaavat tarkoittamasta mitään. Keskinkertaisuus pyrkii jähmettämään ja patentoimaan valovoimaiset alkuperäisajatukset. Pakenemisen nopeus ylittää institutionalisoituvan estetiikan nopeuden moninkertaisesti. Näin kävi ensin modernismille, sitten postmodernismille ja tulee käymään kaikelle niiden jälkeen. Tulee mutatoitua ilman ydinjätteitä, nimenomaan mutatoitua. Ei esimerkiksi taipua kuin korsi tuulessa.

Yritän sanoa, että ironia on keskeinen voima ajalle, joka tuntuu olemuksellisesti olevan vain kuva itsestään. Täten (myös) tekstuaalisen minäni suhtautuminen jokaiseen sanaan, jokaiseen eleeseen, jokaiseen kokemukseeni on metateksti. Toisaalta ironian suhde tekstuaaliseen itsetietoisuuteen on kummallinen. En ole lainkaan varma, onko kysymys toisilleen läheisistä voimista vai ei. Väitän että on. Tämä on se analyysihalvaus, josta jokainen allergikko kärsii väistämättä ja aina. Minun keinoni on ylikellottaminen; pyrin kirjoittamaan tämän kaamean tietoisuuden ja ironian niin auki, että se lopulta antaa periksi ja ylittyy. Se on ainakin työhypoteesini. Pitää seurata diskurssien ja ajatusmuotien kehitykset ääriin saakka, mutta silti säilyttää jokin ajattomuus ja pitäytyä vulgaarista kokeellisuudesta. Tämä oli myös David Foster Wallacen esteettinen vakaumus. Lienee ironista, että hän päätyi hirttämään itsensä.

Samaiseen analyysihalvaukseen liittyy myös suurin ongelmani kirjoittajana: miten saada viritettyä oma esteettisen kokemisen taso mahdollisen lukijan tasoa vastaavaksi? Pitääkö niin edes tehdä? Sillä ei ole mitään takeita siitä, että ironia olisi kaikille sama, että intertekstit olisivat kaikille samat. Mitä pitää ajatella esimerkiksi lukijasta, joka kehuu kotimaista proosaa? Jos se edustaa kaikkea sitä mitä vastustan, voiko minun oma tekstini mitenkään saavuttaa tuota samaista lukijaa? En pysty huijaamaan itseäni kirjoittamaan ”helppoa” tekstiä, koska en samastu siihen itse. Taiteilijan tehtävä on olla friikki, ei turvallinen.

Uhkaavasti affektitasolle jäävän palopuheeni lopuksi muutama esimerkki toimivasta ironiasta. Harry Salmenniemi sai minut pakahduttavien kyyneleiden partaalle kollashoimalla Yrjö Jylhän mitallisia ja nationalistishenkisiä runoja keskelle kaikkea sitä mediapuhetta, lööppejä ja epätoivon sanastoa, josta Texas, sakset koostuu. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ohittanut Jylhän tekstit kornina kansakunnan tervehdyttämisen projektina, mutta nyt konteksti pakotti nuo pienet runot toimimaan, jopa jonkinlaisina rauhoittumisen hetkinä. Aivan kuin halvauksesta kärsineiden aivojen synapsit löytäisivät yhtäkkiä uusia reittejä. Kaikki tämä uudelleensijoittamisen keinoin.

Toinen esimerkki on omasta blogistani, sillä minulla riittää itseironiaa: ”Julkista keskustelua on mahdoton seurata ilman häpeän ja lohduttomuuden kyyneltä silmäkulmassaan. Suuri joukko ystävistäni seuraa sitä jonkinlaisesta masokismista, autokolarin spektaakkelin suoman hullun itsesaastutuksen kiilto silmissään. Alennustila on väistämättä kiehtovaa ja hypnoottista katsottavaa, samoin asioiden hajoaminen. Minä koetan vältellä noita keskusteluja, koska tuntemani viha on täysin irrationaalisella tasolla muutenkin. Se ei voi muuntua rakkaudeksi niin kauan kun tiedän, että ihmisten julmuus ja typeryys eivät viime kädessä ole rakenteellisia oireita, eivät vaikka yhteiskuntatiede mitä väittäisi. Kysymys on syvällisestä valinnasta, jonka voi tehdä koska hyvänsä, missä olosuhteissa hyvänsä.”

Miksi väitän olosuhdehyssyttelyä vastaan? Koska olosuhdehyssyttelyn myöntäminen, vaikka kenties lähempänä jotain totuutta, ei tarkoita enää eleenä mitään. Se on se lopullinen luuppi, jonka vapaat, kaikkia mahdollisuuksia auki pitävät ihmiset aina väistämättä päätyvät valitsemaan. Sanon siis jotain, mitä en tarkoita, mutta tarkoitan sitä koko sydämestäni.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.