Lähikaupalleni
Karkkihyllyjen lomitse kävelee hyllyltä jotain kurottava nuori nainen, joka on pukeutunut kaupan vihertävään työasuun: kauluspaita, housut, liivi, kaikki tarpeeksi löysää siten, että kunnolla näytille jäävät vain kasvot. Perässä seuraava vanha nainen kääntyy hänen puoleensa ja törmää pyörillä liikkuvaan kumipenkkiin, jonka avulla elintarvikeliikkeen työntekijät yltävät ylimmille hyllyille. Penkki yltää suunnilleen vanhan naisen polven korkeudelle, hän ei suoranaisesti kompastu siihen, vaan taittuu ja sortuu vaikeasti sen päälle ja ylitse, kunnes hän retkottaa makeiskäytävän laattalattialla, sisältöään levittänyt käsilaukku käden ulottumattomiin lentäneenä, päästä irronnut peruukki sen vieressä. Älähdys, huutoa, kipua, voihketta, kaatumisen ääntä. Kaupan neiti yrittää kysellä sattuuko, yrittää nostaa käsivarteen tarttumalla pystyyn, kysyy äänessään epätoivon ja syytöksen sävy, josko joku voisi auttaa, tätäkö se on, tällaisiako ihmiset, katsotaan sivusta, jäädytään, entä sitten tuo peruukki, kaikki varovat katsomasta sitä, joku ottaa näön vuoksi naista toisesta käsivarresta, toinen seisahtuu, kolmas kumartuu hieman puoleen, neljäs heittää ilmoille kysymyksen, kannattaako kaatunutta siirtää. Yksi miettii, pitäisikö vanhusta kenties silittää, kuten eläimiä tai vauvoja, jos verta tulisi voisi kastaa kätensä vereen, ilmaista siten että on pistänyt itsensä likoon ja osallistunut. Entä jos se ei olekaan mitään vakavaa, olisiko hölmöä ja nolostuttavaa silloin soittaa ambulanssi, pitääkö paikalle jäädä, voiko jotenkin olla avuksi, pian keskustelu alkaa, kantautuu kassajonoon, paikalle saapuvat haluavat tietää mistä on kysymys, latteuksia, voivotuksia ja elämän yhdentekeviä viisauksia vaihdellaan, toisilleen vieraat ihmiset, kerrankin tuntuu hetken siltä, että on mukana ihmisten välisessä vuorovaikutuksen pelissä. Pitäisi välttää tätä kauppaa, tämä on suuri kellari keskellä keskustaa, tänne johtavat vanhuksille vaaralliset liukuportaat kuin raapivat mekaaniset hampaat, tänne tulevat eläkeläiset vanhojen hyvien palveluaikojen jäänteiden perässä kuolemaan, he raahautuvat tänne kuin väsyneet elefantit, aiemmin tällä viikolla portaiden alapäässä, porttien ulkopuolella makasi pää auki vanha mies, vaaleiden hiusten alla verilammikko terävässä kontrastissa vaaleaan kivilattiaan ja ihmisten arkiasiointivaatteiden pastellisävyihin, tänne ei ole suotavaa tuoda mitään noin yksityistä, täällä ei tarvita muistutuksia siitä, että kasvikset mätänevät, jauhoista ei leivo kukaan ja lihatuotteet poistuvat alehyllyn kautta biojäteastiaan, tämä ulostemyllyjen tankkaamo…
Hyvää kesää
Twatter
Saska Saarikoski lienee oikeilla jäljillä HS:n Kuukausiliitteen (toukokuu 2013) Twitter-jutussaan, sillä syystä tai toisesta minäkin olen viime aikoina hivenen aktivoitunut sillä saralla. Melko vähän, mutta kuitenkin. Palvelu elänee vielä hetken renessanssiaan, vaikka puolisentoista vuotta sitten omaa Twitter-tiliäni perustaessani luulin hyppääväni uppoavaan laivaan. Twitter vaikutti aikansa eläneeltä palvelulta, jolla ei tehnyt yhtään mitään ja joka oli kaikin puolin torso (liian lyhyt analyysiin, liian sekava keskustelemiseen, tumblr-tyyliset kuvablogit olivat kiinnostavampia), mutta jonka halusin vielä kokea. Vähän kuin MySpace.
No hyvä, Twitter on edelleen(kin) lähinnä toimittajien ja kulttuurintuottajien pressiklubi, linkkienjakokanava ja turvallisen huumorin keskus. Eli jossain määrin sitä, mitä Facebook oli nuorille aikuisille vuonna 2007: fiinimmän oloinen Irc-galleria. Ja niinhän se on, että ajat muuttuvat: sekavat linkit olen Facebookin ilmaantumisesta lähtien jakanut lähinnä siellä (irkin lisäksi), sillä enää vuosiin ei ole tuntunut oikealta liittää niitä blogiin.
Oli miten oli, merkintäni tarkoitus lienee lähinnä se, että jos linkkivinkit, pikahuomiot ja sekava huumori kiinnostavat, kannattaa seurata Twitter-tiliäni. Blogini pysyy toki entisellään, eli tasaisesti taantuvana.
Kloonautukaa
Koditon, auringon polttama mies tuli eilen luokseni ja näytti minulle kyynärvarttaan. Siinä oli luuhun asti ammottava haava, joka pysyi juuri ja juuri ummessa toimistoniiteillä. Haavasta valui kirkasta nestettä. Annoin hänelle kaiken mitä taskuissani oli – 70 senttiä. Siinä oli luultavasti tarpeeksi uusien niittien ostamiseen. Tarpeeksi, että haava pysyisi suunnilleen parantuneena. Entä minä? Minulla menee niin hyvin että sattuu.
Sain kääntämiäni Sam Pinkin lyhytproosakirjoja ison pinon, suosittelen että otatte minuun yhteyttä (schnabelmann <at> gmail.com) ja ostatte omanne. Saatte kääntäjän sisäkansituherruksen kaupanpäällisiksi. Kirja on mainio.
Sitä odotellessa kannattaa lukea Tytin analyysi teoksesta.
Samalla, jos englanti taittuu, kannattaa lukea Tao Linin tekemä haastattelu Samista sekä Trebuchet-lehden haastattelu.
Klikkaa kuvaa ja ihastele Tommi Musturin kädenjälkeä suurempana.
Lukemisesta & kirjailijahaastatteluista osa 1, eli vuonna 2012 lukemani kirjat sekä subjektiivinen miniessee Neuromaanista
Tommin blogissa on mainio juttu New York Timesin verkkolehden kirjasivuista ja niiden hienosta By the Book -kirjailijahaastattelusarjasta. Ensin kannattaa lukea se. Arvostan suuresti Tommin uutteruutta puhua uuden proosan ilmiöistä ja nostaa aihioita esille. Niiaus.
Tommi vastaa itsekin blogissaan NY Timesin sarjan kysymyksiin lukutottumuksista. Koska olen loisiva kaveri enkä keksi itse juuri nyt mitään parempaakaan kirjoitettavaa, vastaan minäkin. Samalla tämä olkoon haaste muillekin kirjallisuusbloggareille; pienellä modaamisella kysymyksistä saa ainekset vaikkapa Facebook-meemiinkin. Samalla pahoittelen jo ennakkoon sitä, että vastaukseni luultavasti venyvät ja paisuvat kuin Pynchonin sateenkaaren kitarisa. Niinpä julkaisenkin ensimmäisen kysymyksen laajennettuna kirjoituksena vuonna 2012 lukemistani kirjoista ja muut vastaukset omana merkintänään lähipäivinä.
Mikä on paras viime vuonna lukemasi kirja?
Kysymys ei ole vaikea siksi, etteikö yksittäisiä tähdenlentoja lukuuni osuisi, vaan siksi, että teen neuroottisena kaverina melko tarkkaa ennakkotutkimusta ennen kuin suostun aloittamaan mitään kirjaa (olen kansantalouden kannalta turhanpäiväisen ajankäytön maksimoija: tulee miettiä tarkasti, aloittaako jonkin uuden tv-sarjan, katsooko jonkin elokuvan, pelaako jotain peliä vai lukeeko jotain kirjaa. Pop-annostuksen tulee pysyä tasapainossa. Toisin sanoen omaa kirjahyllyäni tutkiessani seurauksena on yleensä analyysihalvaus jonkin kirjan aloittamisen sijasta.)
Niinpä luen hyvin harvoin mitään erityisen huonoa, sillä huono kirjallisuus tuhlaa aikaa vielä paljon enemmän kuin esimerkiksi huono tv-sarja tai huono elokuva.
Asiaan.
David Shieldsin Reality Hunger (linkin takana taannoisia mietteitäni siitä) on hyvin tärkeä metakirja, jonka pohdinnat nykyviihdettä leimaavasta reality-hakuisuudesta eivät hetkeen vanhennu. Samalla kirja on kauniisti ja taitavasti koostettu kollaasitaideteos. Shieldsin tänä vuonna ilmestynyt How Literature Saved My Life -jälkilämmittely on sen sijaan omahyväisen hajanaista ja vesitettyä, ylipitkää blogitekstiä, joka ei tuo Shieldsin yhtälöön enää mitään uutta. Tommin blogissa on luettavissa keskustelua sen(kin) tiimoilta.
Claude Lévi-Straussin Tropiikin kasvot minun oli pitänyt lukea viimeiset kymmenen vuotta, mutta vasta vuosi 2012 sai minut tavaamaan strukturalismin perusteoksen. François Dossen Strukturalismin historia I (Anna Helteen kääntämänä) syvensi mainiosti tämän 1900-luvun muotisuuntauksen perusteita. Tropiikin kasvoista nautin lopulta kuitenkin aivan muista kuin tieteellisistä syistä. Se on yksinkertaisesti kauniisti kirjoitettua ja kauniisti käännettyä (Ville Keynäs) proosaa matkustamisesta, ihmisestä ja elämästä, jonka äärellä tunsin harvinaista hartautta. Kirja tuntuu myös aiheensa puolesta olevan lähellä sydäntäni, ilmeisesti minussa asustaa antropologi/etnologi. Piirre, joka näkynee myös runoudessani.
Hyvää novellistiikkaa/lyhytproosaa olivat Barry Hannahin humoristinen Airships, Kafkan varjoon unohtuneen Bruno Schulzin surreaali, Aarno Peromiehen ihastuttavan runsaalla kielellä kääntämä Krokotiilikuja sekä Richard Brautiganin hauska kulttikirja Trout Fishing in America.
Elämäntaitoa minun silmissäni edustavat Ludwig Wittgensteinin omaa ajatteluani kummasti tarkentamaan inspiroiva Ajatusliikkeitä -päiväkirjakokoelma, espanjalaisen proto-eksistentialistisen jesuiitan (Nietzschen ja Schopenhauerin esikuvan) Baltasar Graciánin Maallisen viisauden käsikirja, sekä Kakuzo Okakuran kuulas Kirja teestä, joka tulee teeseremonioiden historian ohella käsittelleeksi zen-buddhalaisuutta ja taoa (sillä suurimmat teemestarit olivat myös zenin harjoittajia). Okakuran kirjasta on hyvä pieni yleiskatsaus Ankerias Vipusen blogissa. Kovin inspiroivana ja rauhoittavana koin myös Jaan Kaplinskin Olemisen avaran hiljaisuuden.
Oma/elämäkertaosastolla parasta tarjosi Stephen J. Burnin kokoama Conversations with David Foster Wallace -haastattelukokoelma. Paremman puutteessa -osastoa edustivat Jeanette Wintersonin äitikela Why Be Happy When You Could be Normal? sekä jonkinasteiseksi pettymykseksi lopulta jäänyt Paul Kleen kootut päiväkirjat The Diaries of Paul Klee, 1898-1918. D. T. Maxin DFW-elämäkerta Every Love Story is a Ghost Story oli puolestaan kuin 500-sivuinen Wikipedia-artikkeli, jonka nosti turhuudesta keskinkertaisuuteen ainoastaan itse aihe, David Foster Wallace.
Eirikur Örn Norðdahlin Booby, Be Quiet! on mainio esseekirja kokeellisesta runoudesta, jos kohta minulle vähän turhankin tuttua kamaa. Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa sekä Hannu Lauerman Pahuuden anatomia olivat kädenlämpöisempää osastoa.
Kari Aronpuron mainio 60-luvun kollaasiromaani Aperitiff - avoin kaupunki oli uudelleenluvussa, sillä tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä essee, mutta projekti jäi lopulta sikseen. Samaa tarkoitusta varten luin Pentti Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet -kollaasiromaanin, joka oli osin mainio, osin kauhean tylsä. Uudestaan lukemani Saarikosken Kirje vaimolleni ei kestänyt varttuneempaa silmääni, vaikka teininä se viiksiäni kovasti lannoittikin.
Parhaita romaaneja olivat Hjalmar Söderbergin sielua syövyttävä päiväkirjaromaaniklassikko Tohtori Glas, Dino Buzzatin “elämän kokoinen vertauskuva” -tyylinen Tataariaro, David Marksonin Vanishing Point, Bret Easton Ellisin Glamorama (Ellisistä lisää Tytin ja minun blogikeskustelussa), Panu Rädyn visvainen huuto 90-luvun alun Suomesta XYZ, sekä Nathalie Sarrauten fragmentaarinen Lapsuus. David Mitchellin Ghostwritten oli mainio (kuten Mitchellit aina), mutta jäi lopulta ulkoisista tekijöistä (matkani Lontooseen) johtuen hieman kesken.
Kevyttä hömppäkirjallisuutta edustivat Jeffrey Eugenides Marriage Plotillaan ja Middlesexillään sekä Jennifer Egan A Visit From the Goon Squadillaan ja The Keepillään. Nykyjenkkiproosan “it thing” -kaksikosta Egan on kiinnostavampi, vaikka The Keep ei häävi romaani olekaan. Eugenides on lörpöttelevää ja briljeeraavaa löpinää, jonka hallitun ja taitavan ulkokuoren alla ei lopulta ole oikein minkäänlaista sisältöä, ei ainuttakaan tuoretta ajatusta. Eganista pidemmät kirjoitukseni täällä ja täällä.
Nykymestariksi hehkutetun Roberto Bolañon pieni romaani Amulet oli tylsämielinen räpellys ja yksi lukuvuoteni pahimmista pettymyksistä. Pakkoluin läpi ja unohdin saman tien. Luotan siihen, että Bolañon tiiliskivet 2666 ja The Savage Detectives ovat parempia, jos kohta paksuutensa vuoksi ne jäävät luultavasti lukematta. No hyvä on, 2666 odottaa kyllä hyllyssä…
Myös W. G. Sebald ärsytti minua edelleen tympeän samettitakkis-onanistisella Huimauksellaan (sillä en pitänyt myöskään Saturnuksen renkaista). Sysmän päiväkirjoissa kirjoitin seuraavaa: “Sebaldin kirjan viimeinen, lapsuutta Etelä-Saksan vuoristokylässä muisteleva osio on kirjan paras ja ehyin. (…) Sebaldissa on joka tapauksessa kysymys nostalgisesta eksotiikasta. Kaikki eurooppalainen kirjallisuus aina nykypäivään saakka tuntuu rakentuvan tälle vanhan ajan kaminaestetiikalle. Sinänsä luontevaa, koska kaikki lukemani eurooppalainen on keskimäärin 50 vuotta vanhaa tai vanhempaa, mutta vaikkapa nyt tämä Sebald on julkaistu 1990. Aivan yhtä hyvin se olisi voitu julkaista 1934. Miten paljon vaikkapa populaarikulttuurissa on onkaan ehtinyt tapahtua jo ennen vuotta 1990! Pää perseessään eli tämä Sebald minun nähdäkseni, vaikka saahan sitä yhteiskuntaa paeta humanismin kukkuloille.”
Ihan toimivaa postmodernin kulttuurin kelaa tarjosi Steven Shaviro. Grant Morrisonin mainiolta sarjakuvalta kehyksensä lainaava Doom Patrols: A Theoretical Fiction About Postmodernism tavoitti hyvin 90-luvun alun zeitgeistia niin hyvässä kuin huonossakin. Kuumeisen PoMogenderblendauksen tyyli on nykyvinkkelistä katsottuna toisinaan vaivaannuttavaa, mutta seassa on liuta tarkkoja oivalluksia. Myöhäisempi Post-Cinematic Affect (josta 2/3 on ladattavissa ilmaiseksi täältä) käsittelee teoreettisemmin ja hillitymmin uuden digitaalisen median luomia tunnetiloja. Hiton kiinnostavaa kamaa, jos kohta Shaviron arvotuksista ei aina pystykään olemaan samaa mieltä. Southland Tales, Gamer ja Demonlover voivat toki olla postpostmodernin yhteiskunnan täydellisiä kuvituksia, mutta moderniksi klassikoiksi niitä tuskin voi nostaa. Ainakin Gamer ja Demonlover ovat lähes susipaskoja elokuvia, joita ei viitsisi pyöräyttää uudelleen edes Shaviron tulkinnat mielessään. 2000-luvun superkalkkunoihin lukeutuvaa Southland Talesia olen puolestani säästellyt, sillä elättelen pervoa toivetta siitä, että rakastaisin sitä.
Mitä muuta. China Miévillen The City & the City oli potentiaalisesti mahtava tajunnanlaajennuskokemus ja vaihtoehtohistoria, mutta käytännössä kiehtovat ontologiset kysymykset jätettiin kunnolla analysoimatta ja vesitettiin lopulta tympeällä noir-juonella. Stanley Elkinin helvettisatiiri Living End alkoi hauskasti, mutta ei lopulta potkinut sen kummemmin. Myöskään Tom Stoppardin Travesties-näytelmää en jaksanut lukea edes loppuun, vaikka vastaavasti Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead on lempinäytelmiäni. Sylvia Plathin The Bell Jar oli minulla kauan kesken, vaikka olikin itse asiassa lopulta ihan hyvä kirja. Michael Chabonin swashbuckling-kamalle nyökkäilevä Gentlemen of the Road taisi lopulta jäädä kesken, varmaan juuri siksi, että päähuomio oli kikkailevassa kielessä, ei niinkään itse stoorissa.
Reza Negarestanin Cyclonopediasta kirjoitin jo täällä sekä Särön Iran-numerossa (21).
M. John Harrisonin Empty Space ja Don DeLillon The Names olivat vuoden “lähes hienot kirjat” -osastoon vaipujat. “Scifin Tarkovski” Harrison oli paikoin häiritsevän kiehtova visionäärisyydessään, mutta lopulta turhankin hahmoton ja väärin fokusoitu minun makuuni. DeLillo oli puoliväliin asti hieno, mutta valahti lopulta väärille teille. En muista miksi. Emily Brontën Wuthering Heights jäi kesken, sillä elokuvasovitusten vuoksi tiesin jo tarinan ja keskusdraaman (sinänsä vahvan ja kiinnostavan) dynamiikan, enkä yksinkertaisesti jaksanut jaarittelevaa goottiproosaa, joka toi mieleeni fanifiktion ja kirjoittamisen harjoitustyöt.
Maya Turovskayan Tarkovsky: Cinema as Poetry ei tuonut merkittävästi mitään uutta Tarkovski-tietouteeni, kuten ei myöskään Slavoj Žižek -käsitykseeni käännöskokoelma Pehmeä vallankumous. Sinänsä hyviä katsauksia molemmat.
Taattua fantasiaa olivat Steven Eriksonin Malazan Book of the Fallen -saagan osat 6 ja 7, eli The Bonehunters ja Reaper’s Gale. Tällä hetkellä kesken oleva 8. osa Toll the Hounds sen sijaan jo vähän yskityttää. Silti: jos englanti taipuu ja tiiliskivifantasia innostaa, niin unohtakaa se George R. R. Martin ja lukekaa Eriksonia.
Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania luin heti sen ilmestyttyä sata sivua ja totesin sen lukemani perusteella mainioksi ja hauskaksi kirjaksi. Sen jättäminen ilman Finlandia-ehdokkuutta oli tietenkin säälittävä farssi, jos kohta odotettu sellainen. Muiden ehdokkaiden lukemista en ole edes harkinnut. Syystä tai toisesta en ole silti lukenut Neuromaania sen koommin enempää, enkä koe, että minulla olisi mitään palavaa tarvetta sitä lukeakaan. Tämä taasen lienee henkilökohtainen, aikalaisuuteen liittyvä ongelmani. Ehkä kirjan estetiikka on jo liian lähellä minua.
Sillä vaikka en ole edes tavannut Jaakkoa, olen miettinyt samanlaisia proosan ongelmia vuosikausia. Perusongelmani Neuromaanin suhteen on ehkä siinä, etten ole lainkaan varma siitä, ratkaiseeko Neuromaani lopulta mitään. Onko se metodinsa ylittävä ja elämään sulautuva mestariteos, vaiko lopulta vain vitsikirja kaltaisilleni elitisteille? Kirjaa lukiessani tunnen selittämättömiä tuttuuden tunteita, jotka toisinaan ilmaisevat sielujen yhtymistä, toisinaan tuntuvat lähes ikäviltä, tautologisilta ja symptomaattisilta. Niin tietysti kuuluukin olla. Ja juuri tämä “tietysti” on ongelmani. Kirja inspiroi minua, balsamoi egoani ja ihastuttaa minua, mutta tarvitsinko minä sitä? Mietinkö vain, että “joo, jotain tällaista minunkin varmaan kuuluisi tehdä”? Entä onko ylimielistä väittää, että suomalainen proosa tarvitsi sitä? Sillä eihän se viime kädessä muuta mitään. Avantgardistit pysyvät avantgardisteina, tuoteproosa tuoteproosana ja minun ongelmani henkilöhahmo/juonivetoisen kirjallisuuden kanssa seisovat edelleen sementissä, eikä mikään ole sen helpompaa kuin ennenkään.
Mikään edellisestä ei millään muotoa ole Yli-Juonikkaan syy, hänen romaaninsa on melko posketon taidonnäyte ja urotyöksi määriteltävissä oleva laivanraahaus viidakon lävitse. Sen ympärillä kuohuva vaahto vain sattuu olemaan samalla peili kaikille omille epäonnistumisilleni, peloilleni ja taiteilijuutta kapitalismissa käsitteleville ongelmilleni.
Tai ehkä ongelma onkin tämä: Jaakon kirja on jonkinlainen ideaaliosoitus Barthes’n/Leevi Lehdon kaavailemasta lukemisesta: en varsinaisesti sisäistä siitä mitään, ainoastaan jatkan kirjoittamista ja viivojen vetämistä, otan siitä mahdollisesti kimmokkeita joita käytän omissa teksteissäni. Mutta minä olenkin leimallisesti kirjoittaja. Onko tällaiselle kirjoitukselle olemassa lukijoita? Nettitilan analogiana Neuromaani on alkumeemi, jota muut kuvalautojen käyttäjät (kokeelliset kirjoittajat) varioivat. Jonnet, irkkaajat ja nörtit levittävät meemejä toisille laudoille ja irkkiin, kunnes estetiikka on jo niin hämärää, vivahteikasta ja ihastuttavan sisäsiittoista, että kukaan ei enää osaa määritellä tarkasti sitä, mille nauraa. Nettikieltä ja meemien historiaa tuntemattomille koko touhu on tietenkin käsittämätöntä.
Ai niin, oli melkein unohtua: hieman häpeillen myönnän, että Nietzschen Iloinen tiede oli mahdollisesti paras vuonna 2012 lukemani kirja ja Nietzsche totaalisesti väärin ymmärretty buddha. Iloinen tiede tai Tropiikin kasvot.
Kaikki muu lukemani oli runoutta, josta päätän eturistiriitoihin vedoten vaieta.
Pintandwefall Mustassa Kynnyksessä 12.4.13
Välillä on hyvä kirjoittaa vähän pop-musiikista vol. 2.
kuva: Pasi Viitanen
