Siirry sisältöön

Helmikuun leffat

maaliskuu 28, 2014

The Bourne Legacy (Tony Gilroy) * *
Huonoin Bourne, menee silti yli-ihmisviihteestä.

 

Take Shelter (Jeff Nichols) * * *
Ruksi seinään, Michael Shannon esittää psykopaattia! Potentiaalisesti mainio kuvaus skitsofreniasta keskilännen pelloilla jää lopulta vähän tyhjäksi ja turvalliseksi viritelmäksi. Mitä sitten, jos tämä tyyppi kokee näin? Lopun apokalyptinen kuva on tosin hieno.

 

The Counselor (Ridley Scott) * * *
Hulvattoman huonon  vastaanoton saanut rikosdraama on oikeastaan vain sarja kirjallis-pöytälaatikkofilosofisia monologeja, josta kyllä huomaa, että Cormac McCarthy on prosaisti eikä käsikirjoittaja. Siis: ymmärrän huonot kritiikit ja superpaskan IMDb-keskiarvon, sillä perinteisessä leffamielessä dialogi ei toimi, eikä ole varsinaisesti edes dialogia. Hahmot ovat kuin yritelmiä henkilöhahmoiksi. Itse kuitenkin pidin leffasta asteittain, ihan vain fiiliksen outouden takia. Jumalattoman kyyninen jopa McCarthyksi.

 

The Notebook (Nick Cassavetes) * * *
Romanttiset ja superviritellyt ällörakkaustarinat ovat guilty pleasureni (esim. About Time) ja kieltämättä kosketuin tämänkin äärellä. Jo silkka keskuskuvio on manipulaatiossaan hykerryttävän arvelluttava: vanha mies kertoo vanhalle, alzheimerista kärsivälle vaimolleen heidän rakkaustarinaansa, joka näytetään flashbackeina. Rakastan Rachel McAdamsia melko kritiikittömästi.

 

Passion (Brian De Palma) * * *
Rachel McAdamsista puheen ollen… Vielä The Counseloriakin surkeamman vastaanoton saanut De Palman jännäri on hauska ja helvetin hyvin kuvattu ja yltiöpsykologisesti stailattu siten, että jo pelkkien värien vuoksi leffan katsoisi uudestaan. Siis upea mustahiuksinen nainen, upea valkohiuksinen nainen ja upea punahiuksinen nainen vetävät intohimotriangelia, kaikki pukeutuvat ristikkäisiin väreihin jne. Mukana myös todella hieno jaetun ruudun kohtaus, jossa toisella puoliskolla kuvattu balettiesitys törmäytetään koreografisesti toisella puoliskolla kuvattuun murhaan. Leffa on ilmeisesti uusintafilmatisointi Alain Corneaun Crime d’amourista (2010), jota en ole nähnyt.

No joo, eiköhän se ole jo hyväksytty tosiasia, että De Palma on aina viime kädessä leffafriikkien ja esteetikkojen ohjaaja, joka tuppaa saamaan sekä ylistystä että kritiikkiä estetiikastaan, joka on viime kädessä redusoitavissa mottoon kuvia kuvien tähden. Minulle De Palman keinotekoisuus ei ole koskaan ollut ongelma, en osaa pitää häntä edes post-modernina ohjaajana, pikemminkin vain taitavana hommagé-taiteilijana, joka onnistuu silti parhaimmillaan, jollain kummallisella tavalla, ruiskuttamaan elokuviinsa vanhan traagisuuden tuntua. Ei tosin Passionissa, tämä on vain hauskanpitokamaa vanhoille roskasieluille. Elokuvan maailma on toki pseudonykyaikainen mainostoimistoineen, älypuhelimineen ja viraalikampanjoineen, mutta ohjaajan vahvan kosketuksen vuoksi kuvallinen henki on kuin 60-luvun Euroopasta. Onko pastissin pastissilla enää mitään merkitystä aikana, jona elokuva on pudonnut kulttuurin keskiöstä muutenkin? Ei hirveästi kiinnosta, sillä ainakin minä katson Passionin mieluusti uudestaan.

 

Ender’s Game (Gavin Hood) * *
Ei, en ole lukenut kirjaa. Kyllä, tämä on sliipattua ison rahan scifihölmöilyä, joka floppasi. Orson Scott Cardin kirja ilmestyi 1985, istuuko sen keskusviesti (pelejä pelaavat lapset pistetään simulaattoriin, jonka kautta he johtavat oikeita armeijoita) nykyaikaan? Kyllä kai, en minä tiedä, yhdentekevää. Hillittömän hidasliikkeistä ja lohkaremaista asiankäsittelyä, jossa mahdollinen analyysi sysätään sivuun teinirakkauden ja isänmurhan tieltä, onhan kyseessä kuitenkin 110 miljoonan dollarin budjetti. Kannattaa mieluummin katsoa vaikka vuoden 1983 WarGames, jossa on sentään kasarinostalgiaa, Commodore-ajan kylmää sotaa ja reaganismia.

 
The Taking of Pelham 1 2 3 (Tony Scott) * * *
Minulla on teoria, jonka mukaan Tony Scott hyppäsi ikkunasta, koska ei sietänyt 2000-lukulaista toimintaelokuvaa. Hyvä on, se voi olla kyseenalainen teoria. Joka tapauksessa pidin Pelhamin uusintafilmatisoinnista (en ole nähnyt alkuperäistä) liiankin paljon luultavasti juuri siksi, koska se muistuttaa minua ”vanhoista hyvistä ajoista”, eli lapsuudestani ja nuoruudestani 80-luvun lopun ja 90-luvun toimintajännärien parissa. Käytännössä leffan voisi siirtää parikymmentä vuotta taaksepäin Speedin, Die Hardien ja muiden panttivankipajautteluiden joukkoon, eikä mikään varsinaisesti muuttuisi. On puhelimien välityksellä keskusteleva psykopaattinen rosvo ja päähenkilönä jokamies (molemmat nimenomaan 90-lukulaisia, 50-luvulla syntyneitä karismakeskuksia: John Travolta & Denzel Washington), on piilotettu kasvutarina, on hyvissä ajoin alustettu loppuvitsi…

 
The Mortal Instruments: City of Bone (Harald Zwart) *
Taas yhden teinifantasiakirjasarjan filmatisointiin verrattuna pökerryttävät määrät päin vittua ohjattu ja rytmitetty Twilight-saagakin alkaa tuntua mestarilliselta elokuvataiteelta. Leffa kannattaa silti kärsiä ihan vain sen jonkinlaisessa kasvihuoneessa(?) tapahtuvan ensisuudelmakohtauksen takia, kun a) kirkonkellot soittavat, minkä seurauksena b) kalpea ja laiha ysäripoikabändigoottialbiinodemonintappaja kertoo keskiyön koittaneen, c) taustalla hiljalleen soinut viulu/pianosiirappi puhkeaa musikaali-/disney-elokuvamaiseen naislauluun  d) myös keskiyön CGI-kukkien puhjetessa kukkaan, e) goottialbiino antaa bambisilmäiselle pääosamimmille hehkuvan vaalean taikakiven muutaman kiusallisen nokkeluuden saattelemana, mistä voi seurata vain f) kauan odotettu suudelma.. vaan ei! g) Sillä pensaassa korppi raakkuu ja h) kaksikko päättää lähteä puutarhasta pois, on aika ”palata takaisin”, mutta i) portaikossa tyttö horjahtaakin gootin syliin ja nyt se on vihdoin j) menoa ja suuteloa, MUTTA EI SE TÄHÄN LOPU, sillä k) kauhea rakkausballadi murjoo crescendon silmään ja katsoja luulee kärsivänsä paniikkikohtauksesta koska tuntee olevansa taas jossain Ally McBeal-helvetissä, minkä lisäksi kasvihuoneessa l) alkaa sataa (tai siellä ollut sprinklerisysteemi menee päälle). Jne. En ole ulvonut epäuskoisesta naurusta niin paljon keskimäärin missään, ikinä.

Leffa floppasi kuin aurajuusto koskenkorvassa ja jatko-osan tuleminen on epävarmaa.

 

Byzantium (Neil Jordan) * * *
Ihan metka vampyyriviritys vaihtoehtoisella mytologialla. Myyttinen saari, jonka vuoren laella asustaa kivimajassa vampyrismin antava ”jokin ”on virkistävä ajatus, tulee sellaista Earthsea-henkistä legendavibaa. Neil Jordan osaa kyllä tehdä kiinnostavia pikkuleffoja, mutta varsinaisia napakymppejä hänen uraltaan ei tahdo löytyä. Byzantium nojaa Saoirse Ronanin ikkunasta tuijottelevaan karismaan ja kuolemattoman ikinteinivampyyrin yksinäisyyden tunteeseen, eräänläistä vampyyri-shoegazingia, siis. Ihan hyvä, että lajityypillä yritetään tehdä jotain muutakin kuin peruskauraa, verrokkikivijalka Låt den rätte komma inin tasosta ollaan vielä kuitenkin varsin kaukana. Mitä tämä olisi esteettisesti, ehkä jotain Bioshockin fiktiivisen retron henkeen? Noiribarokkia?

 
Hellboy II: The Golden Army (Guillermo del Toro) * * *
Tämä oli minulle aikanaan pettymys, mutta uusintakatsastuksella ihan jeppis. Leffan pelastavat tietenkin Mike Mignolan visiot vs. Guillermo del Toron visiot, siis tyyli, hahmojen ulkomuodot, pinnat. Make-up & art department. Hellboy-sarjiksiin tietenkin kuuluu komiikka keskeisenä osatekijänä, mutta oma näkemykseni leffaversiona olisi silti paljon, paljon yksinäisempi, metafyysisempi ja kuvakeskeisempi. Ne sarjiksethan ovat usein sivukaupalla vain syrjäisiä, cthulhu-goottisia kolkkia, joissa Hellboy vetää slapstickiä ja sadattelee. Toron visio on huomattavan värikylläinen ja visuaalisesti rikas, mikä on tietenkin hänen vahvinta omaa aluettaan ja toimii tässä hyvin. Näkyvätkö kuusi kulunutta vuotta jo CGI:ssä? Näkyvät, mutta toisaalta se kuoleman enkeli on edelleen aika siisti, sellainen Hellraiser-goes-Zdzisław Beksiński-goes-kasarisatufantasialeffat. Ja tässä(kin) leffassa on pahiksena niitä HELVETIN albiinohaltioita, joita tuntuu olevan pahiksena vähän siellä sun täällä, viimeisimpänä Thor 2:ssa. Joo joo, musta haltia/drow on kiinnostava pervouma perusmetsähaltioista ja olen minäkin R. A. Salvatoreni, Michael Moorcockini ja Steven Eriksonini lukenut ja niistä pitänyt, mutta ehh.

 
The Amazing Spider-Man (Marc Webb) * * *
Katsoin uudestaan, koska tämä viihdyttää minua! Pidän tästä Webbin uudestaanvirittelystä oikeastaan enemmän kuin Raimin Spider-Maneista, en tiedä miksi. Pahis on tylsä (vaikka Rhys Ifans sinänsä ei voi olla tylsä), samat helvetin kasvukertomukset ja teinirakkaudet ja se IÄNIKUINEN HELVETIN UNCLE-BEN toistetaan. Ilmeisesti Spider-Man ei ole muuta kuin se kasvukertomus teinipojasta yli-ihmiseksi? Olen aina inhonnut ja halveksinut kasvukertomuksia ja moraliteetteja supersankarisarjakuvissa, aivan samoin kuin fantasiakirjallisuuteen liitettyjä allegorioita. Minua vituttaa se, että kirjallisuushistorioitsijoiden mielestä taianomaiset voimat ja eskapismi ovat jokaisen fanipojan päässä vertauskuva jollekin teini-iän ja maailman julmille realiteeteille. Eiväthän ne ole vertauskuva yhtään millekään, vaan vaihtoehtoisia asioita sinänsä, joihin paetaan kuin räjähdykseen. Ne ovat intensiteettejä siinä määrin, kuin vaikkapa muodin kokemus on intensiteetti. Tietenkin niistä voi ja varmasti pitääkin tehdä aikalaisanalyysejä, mutta aikalaisanalyysit supersankarikaman tapauksessa voivat redusoituvat aina lopulta vain yli-ihmisyyteen, transhumanismiin, singulariteettiin. Ehkä pyhän kokemukseen? Pyhä pelkkänä materiaalisena voimana? Joka tapauksessa kaikki muut tulkinnat ovat viime kädessä fuulaa. Seuraavaksi säätiedotus.

 
Kick-Ass 2 (Jeff Wadlow) * *
Toisaalta mainion, toisaalta moraaliltaan kylmäävän kyseenalaisen ykkösosan turha ja väkinäinen kakkososa, jonka ainoat kiinnostavat piirteet saavat minut tuntemaan oloni sisäisesti rumaksi: Chloë Grace Moretz ei ole edes kahdeksaatoista, eikä Night Bitchkään lopulta ole mitään muuta kuin silmäkarkkia. En ole lukenut Mark Millarin alkuperäissarjiksia, mutta tiedän silti, että nykysupersankarisarjakuvissa meininki on kyynistä ja metaväkivaltaista aina oranssille tasolle saakka. Tätähän voisi pohtia paljonkin, varsinkin juuri Kick-Assin tapauksessa (letkeä ja kepeä koomisuus törmää kylmäävään väkivaltaan), mutta kakkososa on sen verran keskinkertainen leffa, että se jääköön.

 
Her (Spike Jonze) * * * *
Minun piti alkujaan kirjoittaa Heristä oma merkintänsä, mutta laiskuus iski ja Oscaritkin ehtivät mennä. Hyvä että Jonze sai käsikirjoitus-pystinsä. Entä onko Jonze lopulta vain sitä X-sukupolven nyhverömpää laitaa, joka oli airut Y-sukupolven (eli: täyden kontrolliyhteiskunnan) väitetylle, kritiikittömälle ja vihapuhetta karttavalle post-uncoolille laizzes-faire -asenteelle? Sillä olen itse toki Y(hyy)tä ja ymmärrän suunnilleen mistä siinä on kysymys, vaikka samastun, mahdollisesti hautaan asti, X:ään peruskyynisen ja ihmistä aina valaistumiseen asti vihaavan luonteeni vuoksi. Toisin sanoen: en ole vielä onnistunut tappamaan nostalgiaa minussa, en pysty vielä nauttimaan suvereenisti kaikkialla olevasta kapitalismistani siinä määrin, että se herättäisi minussa jotain tunteita. Luultavasti en ikinä opikaan, ellei sivilisaatio todella romahda parinkymmenen vuoden kuluessa, jolloin ulkoinen pakko pakottaa meidät kaikki johonkin heideggerilaiseen alkuperän etsimiseen ja sen kautta daseiniin myrkkykaasuja tupruttelevan nuotiotulen äärellä, jonkin romahtaneen moottoritiesillan alla.

Aaaaaaanyway, esim. Bret Easton Ellis sanoi hienossa podcast-sarjassaan (jaksoa en muista, mutta sillä ei ole väliä, koska ne kannattaa kuunnella kaikki), että monet hänen nuoremmat, väitettyyn y-sukupolveen kuuluvat (tai vieläkin nuoremmat?) ystävänsä eivät ymmärrä lainkaan päähenkilö Theodoren ongelmaa rakkauden suhteen. Eivät sitä, että rakastuminen Samantha-tekoälyyn olisi mikään ongelma saati sitä, että ihminen ylipäänsä tarvitsisi enää fyysistä rakkautta. Tämä mahdollinen sukupolvikysymys kiinnostaa minua, aivan kuten minua on viime aikoina kiinnostanut kysymys siitä, onko fyysinen seksi (ei vielä, mutta tulevaisuudessa) jotenkin vanhentumassa, jäämässä kehitysmaiden ”alkukantaiseksi” piirteeksi?

Moraalinen(?) ongelma tekoälyyn rakastumisesta on melko turha minunkin mielestäni, eikä siitä varsinaisesti ongelmaa elokuvassa tehdäkään (mikä on hyvä ratkaisu), jos kohta sitä toki sivutaan. Toisaalta tämäkin riittää saamaan jotkut sanomaan, että moralistista on jo ylipäänsä vihjata, että tekoälyyn rakastumisessa voisi olla jokin ongelma. Ymmärrän leffan tapauksessa kaikki näkökannat.

Kaikesta huolimatta tai juuri siksi välitön kokemukseni elokuvasta oli sekä viihdyttynyt että myös koskettunut. Pidin siitä miltä lähitulevaisuuden(?) yhteiskunta näytti Ikea-retrohtavine Apple-kuoseineen; älylaitteiden selät tyylikästä puuta, hahmot nukkavierun skandinaavityylikkäästi pukeutuvia hipstereitä. Dystopia ja utopia samassa paketissa. Kaikki puhuvat kaduillakin vain pienille älylaitteilleen, mutta elokuva ei moralisoi sitä, pikemminkin vain näyttää. Ihmiset tapaavat silti kasvotusten. Ihmisillä on silti tunteita. Voin vain kuvitella, mitä sentimentaalisuudesta vapaa Stanley Kubrick olisi tehnyt samalla aiheella (ja jossain määrin tekikin, joskin postyyminä haamuna Spielbergin läpisentimentaalisen A. I.:n kautta)…

Elokuva on snadisti ylipitkä, enkä (minäkään) oikein osta romanttisen leffan peruskaavaan kuuluvaa konfliktia. Sen on tarkoitus osoittaa, että myös suhteessa tekoälyn kanssa voi olla samat risut ja ruusut kuin normaalissa, ihmisten välisessä suhteessa, mutta dynamiikan ja perusteidensa puolesta se onnistuu lähinnä hivenen tylsistyttämään minua: selvittäkää nyt se typerä skismanne, että päästään loppuratkaisuun ja tarkastelemaan, miten romanttinen klisee yritetään tällä kertaa kiertää. Toisaalta tekoälyn läsnäolo on sen verran kiinnostava motiivi ja käsikirjoitus sen verran luontevaa, että nielin Herin tapauksessa rakenteen normaalia romanttista leffaa paremmin. Toisaalta eetos (myös koneen kanssa rakkauden säännöt pätevät) on konservatiivinen, sentimentaalinen ja typerä. Miksi ihmeessä rakkaus toimisi samalla tavalla tekoälyn kanssa? Toki se saattaa ihmisen kannalta toimia samalla tavalla, mutta miksi tekoäly sortuisi samoihin typeryyksiin?

Koska peruseetoshan on, että tekoäly ylittää ihmisyyden ja siten ihmisen ongelmat. Toisaalta ihmisiähän tässä ollaan ja sen human conditionin tässä pitäisi ensisijaisesti kiinnostaa (vanha tarkovskilainen sananlasku scifin äärellä), mutta silti moinen pelkistäminen ärsyttää minua. Kaiken huipuksi loppuratkaisuksi tarjoillaan deus ex machina / singulariteettimeemiä sekoitettuna Alan Wattsin zeniin (lue: new ageen, sillä kyse on länsimaisittain fokalisoidusta zenistä), tekoälyt toisin sanoen jättävät ihmiset ja ”jatkavat matkaansa” tai ”kehittyvät jollekin uudelle tasolle”. Tällainen on ja ei ole kiinnostavaa filosofisesti, koska ihmisjärjellä tuota jotain ei voi nykymuodossa saavuttaa, eikä ”valaistuminenkaan” ole, määritelmänsäkään mukaan, kommunikoitavissa (zen). Eli käsikirjoituksellisesti halpa katoamistemppu. Paljon kiinnostavampi ja myös helvetisti kivuliaampi olisi ollut lopetus, jossa Theodor olisi jäänyt koko elämäkseen lillumaan täydelliseen suhteeseensa Samanthan kanssa. Ei ongelmia, ei mutkia, ei enää sosiaalista tarvetta pitää yhteyttä muihin ihmisiin, jos ei niin halua. Appleajan Samuel Beckett. En minä tiedä. Olisiko ollut kiinnostavampaa? Olisi ollut. Ainakin parempi meemi. Tietäkää, että Beckett-meemi voittaa aina singulariteettimeemin.

 
Gravity (Alfonso Cuarón) * * *
Lukijan on syytä tietää, että en ole nähnyt Gravityä elokuvateatterissa, joten luultavasti aivan yhtä hyvin olisin voinut olla katsomatta sen. Jos leffassa oli teatterissa lähes fyysiseksi käyvää visuaalis-äänellistä intensiteettiä tms., ei siitä tuntunut ainakaan televisiosta katsottuna välittyvän kuin ehkä promille, vaikka katsoin sen surround-äänellä 40-tuuman ruudulta. Minusta Gravity on 90 minuutin teknologiademo, johon Cuarón käytti viisi vuotta elämästään ja rahoittajat 100 miljoonaa dollaria. Sillä ei ole teknisyytensä ulkopuolella mitään tarkoitusta, ei mitään muita syytä olla olemassa kuin Oscarit ja tuotto. Tämän Disney-vedätyksen vertaukset Kubrickin 2001:een otan lähes henkilökohtaisena vittuiluna. Kuukausi näkemisen jälkeen muistan alun pyörivän POV-kameran ja Sandra Bullockin 50-vuotiaaksi erityisen timmin pikkupöksypepun. Mihin myös tiivistyy koko elokuvan sanoma, jos sillä sellainen on. Ei kyse ole mistään helvetin ”kotiinpaluusta”, vaan siitä, että voimme katsoa äärimmilleen trimmattua naisruumista toimimassa kuin kone. Ei verta, likaa tai hikeä. Ainoastaan sulava vuoristorata-ajelu henkisen George Clooneyn opastamana, ruudulta ovat nähtävissä lukemattomat, sattumalta vältetyt kauheat kuolemat.

Entä erottaako mikään lopulta bressonilaisen ”puhtaan elokuvallisuuden” ja Gravityn? Eiväthän Bressoninkaan elokuvat herätä katsojassa varsinaisesti… mitään. Silti ne ovat jossain kummallisessa mielessä täydellisiä. Mutta Gravity ei ole. Miksi se ei ole? Olisiko se parempi, jos Clooneyn hahmon uusi ilmaantuminen olisi poistettu? Varmasti, mutta tuskin tarpeeksi.

 
The Wolf of Wall Street (Martin Scorsese) * * * *
Scorsesen leffalta ryöstettiin Oscarit. Kirjoitin siitä enemmän täällä.

 
American Hustle (David O. Russell) * * *
Pidin Silver Linings Playbookista sen verran paljon, että odotin Russellin uusinta vesi kielellä, mutta kunnianhimoinen rikosepookki jää lopulta puolitiehen kaikilla osa-alueilla. Keskeisin ongelma lienee käsikirjoitus: juonta on paljon, mutta se on jotenkin sekava, eivätkä henkilöhahmot syvenny vaikka Russell ja näyttelijät mitä tekisivät. Metodimies Christian ”Tällä kertaa minä lihotin!” Bale yrittää tehdä hassun tukkalaitteensa kanssa jotain de Niroa ja Bradley Cooper sählää rasvakiharoidensa alla naama punaisena, mutta missään vaiheessa henkilöiden motiivit ja pohjimmaiset persoonallisuudet eivät välity ainakaan minulle. Dynamiikka on kummallinen, eikä katsoja oikein tiedä kenen puolella olisi, tai välittäisikö ylipäänsä kenestäkään. Amy Adamsin karisma polkee Cooperin ja Balen suohon ja hänet on onnistuttu puvustuksella ja kampauksilla tekemään niin jumalattoman seksikkäksi, että lakkasin lopulta piittaamasta siitä, etten viime kädessä tajunnut hahmon motiiveista mitään. Jennifer Lawrence on hyvä kuten aina, vaikka joutuukin (Cooperin ja Balen lailla) taistelemaan päälleliimatunoloisen aikalaislookin kanssa. J-Law’n rooli on päänelikosta pienin, mutta ainakin Lawrencen hahmon motiivit katsoja ymmärtää.

Soundtrack on hyvä, mutta liekö se kellekään yllätys, 60-70-luvuista kun on kysymys.

 

Oz the Great and the Powerful (Sam Raimi) *
Raimin Oz-vedätys on henkisesti kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla niin ruma, etten haluaisi kirjoittaa siitä mitään. Se maksoi muuten 215 miljoonaa dollaria. Avatar maksoi vain parikymmentä miljoonaa enemmän. Typerä leffa sekin, mutta sillä tuntui olevan silti edes jotain kulttuurista arvoa. Ehkä kaikkein pahinta Ozissa on sen läpi-ironinen henki: James Francoa, Mila Kunista, Michelle Williamsia ja Rachel Weiszia ei selvästi voisi vähempää kiinnostaa näin suurissa puitteissa tehty viihdeteollisuushampurilaismetairvistys, minkä vuoksi henki on jotenkin hyytävän ylenkatseinen ja välinpitämätön. Pahin kaikista on selkeästi kunnianhimoinen Franco, jonka toinen jalka on indie-komedioissa ja joka ohjaa elokuvia Faulknerista ja Bukowskista, mutta käy samalla sivussa halveksumassa Oscar-gaalaa juontamalla sen vasemmalla kädellä ja duunaa jotain näin kauhean ylimielistä paskaa. Liksa on tietenkin liksa ja ei nykyään enää kysellä. Vai onko Franco jonkinlainen Joaquin Phoenixin light-versio?

DFW:n perinnöstä

maaliskuu 6, 2014

”mun on toki myönnettävä, etten mä edes jaksa lukea tota kirjaa enää (brief interviews with hideous men / vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja), englanniksi ainakaan, olen yrittänyt tässä parin viikon aikana muutamaan otteeseen. luin sen vuonna 2008 tyyliin yhden junamatkan aikana ja silloin diggasin ja samastuin aika helvetisti, varmaan elin läpi samoja mieshäpeän vaiheita ja vitutti ja ahdisti muutenkin ihmissuhteet. toisaalta olen sittemmin myös lukenut sen verran paljon jenkkifiktiota, johon dfw on vaikuttanut epäsuorasti tai suorasti, että toi on jo liuennut aika paljon toi kama, ts. samaa tyyliä mutta vielä paljon rujommin on niin paljon jne. tietty ei jenkit siitä judeokristillisestä moraaliselkärangastaan mihinkään pääse, kun jokainen tuutti sitä tunkee enivei plus jenkit ei ole erityisen kipeitä loppupeleissä. infinite jestin taisin lukea samana vuonna, joten siitäkin alkaa olla jo ihmisikä mun muistillani ja sillä, miten nopeasti mä kulutan ja syön poppia. kirkkaasti paras lukemani romaani siihen mennessä se oli, eikä sen kokemuksen tasolle mikään tule enää pääsemään, ihan vain senkin takia koska olen jo 30-vuotias. paitsi ehkä jos alan käyttää huumeita. siihen tietysti vaikutti silloin myös se dfw:n itsemurha; pidin sitä aina sankarinani ja esikuvanani ja maailman parhaana kirjoittajana: jos sellainen tyyppi tappaa itsensä, mitä toivoa mulla oli? mä olin jo silloin 25-vuotiaan siinä pisteessä, etten tajunnut miten joku proosa voisi olla enää mahdollista muutoin kuin paskana ylläpitokirjallisuutena tai vastaavasti jonain kokeellisena sotkuna, jota osaa ymmärtää ja arvostaa näin pienessä maassa vain parikymmentä aikalaista. oma mielialalääkitykseni sentään oli niihin aikoihin jo sen verran kunnossa, etten elänyt joka päivä jossain paniikissa, vaikka kyllä niitäkin vielä oli tulossa. mutta kaiken sen minkä luin tunnistin myös itsestäni, mulla oli siinä bonuksena mukana se typerä pyristelevän ja itseään etsivän kirjoittajan tuska, en ollut julkaissut vielä mitään ja oli jotenkin vaikea uskoa, että mitään koskaan saisin aikaiseksikaan. en oikein siksikään uskalla lukea sitä enää, se olisi kuitenkin pettymys. tuotannosta nostaisin infinite jestin ja pari keskeistä esseetä (mulle ajattelijana ja kokijana se tv/metafiktioessee on on ehkä kaikkein tärkein, vaikka tietenkin teksti/tajunta-apparaatin kannalta se risteilyessee on tärkein, sillaihan blastbeatin nopeudella ajatteleva ja improvisoiva poppi-ihminen ajattelee, eikä mitään helvetin pitkään hiottua ja mietittyä perinteistä hapuilua, mutta en muista oliko se tv-essee just pudotettu pois siitä suomennoksesta, siis e unibus pluram – television and u.s. fiction http://jsomers.net/DFW_TV.pdf) ja sitten oikeastaan ne kuoleman jälkeen julkaistut keskustelut ja haastattelut (although of course you end up becoming yourself & conversations with david foster wallace), sen kelat kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, miten se niissä ennakoi ison osan nykyilmiöistä. siihen radio-ohjelmat sun muut charlie rosen tv-haastattelut päälle. prosaistinahan se oli lopulta turhankin paljon raskasta tekstiä pykivä analyysikone, jonka parhaita puolia ei ollut sellainen lyyrinen/intuitiivinen herkkyys (delillo) tai absurdi nasevuus (barthelme), vaan juuri sellainen joku proustilaisen ylisyömisen päivittäminen nykyaikaan, tavallaan jatkuvien sivupolkujen ja reunahuomautusten simulaatio. siis se tekniikka, ei niinkään se sisältö, sehän jäi monesti proosassaan vähän jotenkin ulkokohtaiseksi, varmaan siksikin, ettei se pohjimmiltaan ehkä pystynyt uskomaan mihinkään kauniiseen tai herkkään, kuten masentuneet paniikki-ihmiset eivät pysty, mikäli ovat älykkäitä samalla neuroottisella tavalla. sellaisenaan se sen essee/jestin kirjoitustekniikka kuvastaa prikulleen sitä, miten mä ajattelin jossain vaiheessa, ja ilmeisesti myös aika helvetin moni muu: miten sitä ajattelun nopeutta ja kaikkia niitä selittäviä asianhaaroja on mahdoton saada julki tai paperille, siinä oli se tietty maksimalismi, joka ei tietyssä mielessä uskonut mihinkään helvetin jäävuoren huippuun. siksi tuntui niin typerältä kirjoittaa proosaa, tai sitten alkaa lisätä jotain alaviitteitä (joita alkoi tähänkin blogiin ilmestyä viimeistään silloin 2006/2007 kieppeillä) ja sen jälkeen ollaankin jo pulassa kun ei keksi enää mitään muuta tietä ja sitten mennäänkin jo hirteen. mä pääsin siitä proosan mahdottomuuden kierteestä onneksi pois ennen kuin siihen edes lähdin, joten ehkä mä pystyn jotain proosaa vielä joskus kirjoittamaan, vaikka kuulemma elokuvissakaan ei ole enää järkeä saati sitten proosassa (no, filateliaa siinä kuin mikä tahansa muukin), mutta takaraivossa on tietenkin se, että jest pitäisi jotenkin pystyä ylittämään niin metodin kuin tunteenkin tasolla, että todella tuntuisi siltä että tekee jotain kunnollista ja järkevää, eikä vain käyttää hyväkseen sitä, että kirjallisuuden yleinen taso ei välttämättä ole häävi ja tekee sitten jotain simppeleitä lappusia, vaikka kai niitä pieniä kivoja kirjojakin maailmaan mahtuu.”

Kerrankin Oscareista: The Wolf of Wall Street

maaliskuu 1, 2014

Olen yleensä jättänyt Oscar-humun omaan arvoonsa veikkausten osalta, jostain syystä en ole koskaan lämmennyt uhkapelaamiselle, edes tässä muodossaan. Varsinaista kokonaisvaltaista veikkailua en harrasta nytkään, mutta kirjoitan silti jotain näkemistäni ehdokasleffoista. Sillä vaikka Bret Easton Ellis erittäin mainiossa podcastissaan useaan otteeseen sanookin, että Hollywoodilla oli huono vuosi, olen silti samaa mieltä kriitikoiden yleisen konsensuksen kanssa: tänä vuonna ehdolla on nippu varsin kelvollisia pätkiä.

Oma suosikkini pöydän puhdistajaksi tänä vuonna on, itselleni varsin poikkeuksellisesti, Martin Scorsese mainiolla The Wolf of Wall Streetillään. Pörssikeinotteluleffa on 2000-luvun parasta Scorsesea, enkä väittäisi vastaan, jos joku väittäisi sitä Scorsesen uran parhaaksi.

En ole keskimäärin Scorsesen suurien epookkileffojen ystävä, mutta The Wolf of Wall Street toimi hyvin koko järkyttävän 3-tuntisen kestonsa ajan. Harvat ongelmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin omasta kehostani ja Jyväskylän Finnkinon polvet ja häntäluun teurastavista istuimista.

No okei, Jonah Hillin dentaalit valkaisevasti esittämä Donnie Azoff olisi voinut syventyä vielä hilkun verran, jos kohta Hill on silti oma suosikkini miessivuosa-oscarin voittajaksi. Antaisin leffalle myös parhaan miespääosan: toki DiCaprio kuolaa ja huutaa naama punaisena melkolailla tietyssä id-rekisterissä koko kolmetuntisen, mutta on samalla keskeinen kantava voima. Rooli lienee Leon paras veto koskaan. Ylilyöntejäkään ei juuri taida olla, sillä käsittääkseni myös tosielämän Jordan Belfort (jonka muistelmiin leffa pohjaa) veti sekoilumittari aika tapissa.

Naiset jäävät leffassa esineiden tasolle, mutta se lienee myös tarkoituksellista, kysymyshän on Wall Streetistä: äärimmäisestä miehisestä pikkupoikapelikentästä, siitä toisesta infantiilista sotatantereesta oikean sotatantereen lisäksi. Pörssimeklarit vetävät toimistossaan kokkelia, naisia, quaaludeja ja viinaa kuin rock-tähdet tahollaan hotellihuoneissaan. He tekevät siitä jopa eräänlaisen credon: mitä enemmän sekaisin työajalla ja sen ulkopuolella, sen parempi.

Ja miksi he mitään muuta tekisivätkään? Bisnes pörssitasolla on moraalitonta ja arbitraarista peliä, johon on turha yrittää ympätä mitään yleviä tai ”sivistyneitä” arvoja. Keski- ja eläkeikäiset, fiinit pukumiehet ovat yksinomaan naurettava meemi, sillä heidän sielunsa on joka tapauksessa tyhjä ja ruma.

Sillä mitä muutakaan on ylenpalttinen rahan tekeminen kuin tolkutonta ylijäämää ja -määrää? Elämisen perustarpeet täyttyivät meklarien tilinauhoilla jo valovuosia sitten, nyt he jatkavat keinotteluaan enää pelin itsensä, rahan itsensä vuoksi. Luultavasti he eivät pysty edes nukkumaan (jos huumelaskut jätetään rästiin), tai vastaavasti nukkuvat sen kolme tuntia, mitä kaikki epäilyttävät ”suurmiehet” (lue: bisnesmiehet) JFK:stä Trumpiin nukkuvat.

Samalla leffa on nimenomaan addiktion kuvaus, tylsyyden pakenemisen kuvaus. Raha, seksi, huumeet, peli. Elokuvan meklarit eivät lopulta eroa paljonkaan digitaalisesta nykyihmisestä: jos sammutamme infotulvan liian pitkäksi aikaa, mekin joudumme eksistentialististen tuntemusten valtaan. Meidän kohdallamme kyse ei tosin ole tylsyydestä, vaan jonkinlaisesta tärisevästä levottomuudesta, hiljalleen kasvavasta kauhusta. Tuntuu siltä, kuin kelluisimme yksin autiolla planeetalla.

Elokuvan meklarimiesten pitää taantua auringon tasolle: he suoltavat valoaan ja energiaansa mistään välittämättä. He eivät tee enää rahaa perheensä takia, tai edes saadakseen lisää huumeita ja pillua. He tekevät rahaa pysyäkseen liikkeellä, tiloissa. Pysyvinä pidetyt arvot (perhe, terveys, moraali) jäävät taka-alalle tuottamattomina. Välillisesti ja abstraktioiden kautta elämän mahdollistavat koneet eivät ole pörssikapitalismin logiikassa toimivia koneita. Kuten taidemuseot tai julkinen terveydenhuolto, terveydellisen ja hengellisen hyvinvoinnin tuottaminen ei riitä.

Margot Robbien esittämä, mieskatseeni mielestä aivan mielipuolisen kuuma Naomi on loppupeleissä elokuvan ainoa naishahmo, jolla on jotain merkitystä elokuvan tuottaman analyysin kannalta; hän on sekä kuningatarastia katseen ja sperman loppusijoittamiselle että Jordanin lempiesine vanhojen arvojen museossa. Sillä upeasta vaimostaan huolimatta Jordan tietenkin panee edelleen kaikkea liikkuvaa. Yksi nainen on aina vain yksi nainen, yksi pillu. Lopussa Naomi toki jättää miehensä ja ottaa lapset mukaansa, mutta siinä vaiheessa sillä ei ole enää väliä: laiva uppoaa muutenkin.

Donnie puolestaan suhtautuu omaan vaimoonsa tyypillisen narratiivin mukaisesti: nalkuttava haaska on pallo jalassa, mutta silti elintärkeä keskus kodille, siellä jossain. Hupsuna sivujuonteena (johon en tässä tartu sen enempää) Donnien vaimo on hänen oma serkkunsa.

Miksi laiva uppoaa? Näennäisesti siksi, koska FBI ja veroviranomaiset kiinnostuvat asiasta, mutta tosiasiassa mikään huijauskone ei voi jauhaa ikuisesti. Mitä tekee Belfort? Vasikoi työtoverinsa, istuu kiltisti kakkunsa ja vaihtaa uuteen tapaan keinotella: motivaatio-opettajan helppoheikkimäiseen uraan. Leffan viimeinen kuva on elokuvavuoden parhaita: kamera kääntyy kuvaamaan Belfortin seminaaria kuuntelevaa yleisöä. Näemme järjettömän halun ja epätoivon heidän silmissään. He imevät jokaisen sanan. He alkavat varovasti uskoa, että heilläkin on mahdollisuus saavuttaa Belfortin taso rahamiehenä ja menestyjänä, toistaa kaikki samat virheet. Kuva ei ole moralistinen vaan jopa hauska, pikimustan hauska.

Sillä vaikka The Wolf of Wall Street herätti humanistis-nyhverössä kritiikkimediassa paljon älämölöä kyynisyydellään, näyttää elokuva mielestäni lopulta vain tosiasioita. Se ei kuitenkaan mielestäni hatkahda samaan kylmään nihilismiin kuin esimerkiksi Game of Thrones, vaan tekee tästä kaikesta kolmentuntisen kreisikomedian, joka ei pohjimmiltaan eroa kovin paljon jostain American Piesta. Sekoilulle annetaan todella paljon sijaa, priimaesimerkkinä pitkä kohtaus, jossa DiCaprio yrittää hulvattomassa lääketokkurassa kontata, ryömiä ja kieriä Lamborghinilleen paikalliselta rahaveliklubilta. Naamanvääntelystä ja kuolaamisesta täyteläinen kohtaus ei jää yhtään jälkeen Farrellyn-veljesten alapääkomedioista.

Huumori on kapitalismiaddiktion lisäksi leffan toinen keskeinen piirre ja kantava voima: The Wolf of Wall Street on vuoden hauskimpia elokuvia. Sen rumat henkilöhahmot eivät tarjoa samastumiskohteita, se ei ole lopulta edes kasvutarina. Yksi (ei edes kovin merkittävistä) pelaajista ehkä rampautettiin, mutta kreisibailaaminen jatkuu, käsi vatkaa mulkkua mistään välittämättä aina tappiin asti, kunnes se hakataan irti, kunnes energia vihdoin haihtuu. Eikä The Wolf of Wall Street ole mitään jeesustelua tai sormen heiluttelua tai itsensä ylentämistä epäkohtien tiedostamisen kautta. Se yksinkertaisesti vain on.

Parnasson kritiikki

helmikuu 27, 2014

Oikeastaan Kronologi on vaikea vain siinä määrin kuin runouden aina tulisi olla; miksi lukea jotain helposti lähestyttävää, kun voi lukea esimerkiksi Luoma-ahon raa’an lempeitä lauseita.

Anna Tomin Kronologi-kritiikki nyt luettavissa Parnasson sivuilla.

Kronologi valittu Vuoden aforismikirjaksi

helmikuu 3, 2014

Mikä on sikäli hauskaa, että vielä käsikirjoitusvaiheessa teoksesta oli tarkoitus tulla romaani, mutta lopulta siitä karsiutui fragmentaarisin teokseni. Aforistiset piirteet toki myönnän ja otan palkinnon ilolla vastaan.

V.S. Luoma-ahon Kronologi edustaa sarjallisen muodon loppuun asti harkittua hallintaa. Teoksen lukukokemuksessa ei merkityksellisty runon ja aforismin suhde, vaan ennemminkin monilajisista aineksista rakentuvan persoonallisen ilmaisun artikuloima koherentti teoskokonaisuus. Luoma-ahon ilmaisu uudistaa aforistiikkaa etenkin teosrakenteen tasolla. Yksittäisten aforismien tai irrallisten aforismisarjojen sijaan Kronologissa korostuu koko teoksen laajuinen, miltei kerronnallisena hahmottuva tunnelma. Teos kytkee lisäksi oivaltavasti yhteen sekä aforistiikalle että tieteisfiktiolle ominaisen kriittisen, yhteiskunnallisenkin pohjavireen. Teoksen voi kokea myös intiimiksi ja visuaaliseksi: välähdyksenomaisia näkyjä seesteisestä rappiosta, joka edustaa teoksen kertojalle jonkinlaista sopusointua tai sisäistä mielenrauhaa. Kronologi on erinomaista kirjallisuutta.

Linkki tiedotteeseen.

Marraskuun elokuvat osa 3 & joulu-tammikuu 2014

tammikuu 25, 2014

All About Eve (Joseph L. Mankiewicz) * * * * *

Hollywood-melodraamaa täydellistyneessä muodossaan?

 

The Lone Ranger (Gore Verbinski) * * *

Mainettaan parempi leffa, joka ei lopulta ole mikään länkkäri, vaan kertomus elokuvateollisuuden ja viihteen lopusta. Verbinskin kyky tehdä vuoristoratamaisia toimintakohtauksia on kiinnostava.

 

The Illusionist (Sylvain Chomet) * * *

Teoriassa täydellistä kamaa (hienoa animaatiota, dialogi minimissään), mutta periaatteesta en voi allekirjoittaa leffan maalaamaa yltiönostalgisoivaa maailmankuvaa.

 

Dazed and Confused (Richard Linklater) * * *

On mahdollista, että Linklaterin pari vuotta vanhempi Slacker oli se definitiivinen sukupolvikuvaus, mutta hienosti tämäkin toimii. Ei turhaa juonta tympeän pakotettuine konflikteineen, ainoastaan nuoria ihmisiä elämänsä kynnyskohdassa. Heidän seurassaan viettää mieluusti muutaman tunnin.

 

Dial M for Murder (Alfred Hitchcock) * * *

Tiputin lopulta kolmeen tähteen, sillä vaikka tekniikka pelaakin täydellisesti, puuttuu tästä psykososioaalinen konteksti.

 

The Sting (George Roy Hill) * * * *

Viihdeleffa ei tästä paljon parane.

 

Samurai Rebellion (Masaki Kobayashi) * * * *

Elokuvana ei ihan niin nappi kuin Kobayashin upea Harakiri, mutta moraaliltaan harmaampi: tässä kunniakoston omiin käsiinsä ottava samurai on vastuussa myös perheensä hengestä, ei ainoastaan omastaan.

 

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (Stanley Kubrick) * * * *

Kubrickin satiirin on sittemmin historia saturoitunut, kaikki sen uusintakatsomiset ovat plusmiinusnolla. Hieman oudosti tosin Sellersin esittämästä hahmokolmikosta Lionel Mandrake ja presidentti Muffley olivat tällä kertaa paljon hauskempia kuin Strangelove itse.


Joulukuu

 

Hero (Zhang Yimou) * * *

Yimoun wuxia-epookeista Lentävien tikarien talo on paras.

 

Madame de… (Max Ophüls) * * * *

Kubrickin rakkauden Ophülsin elokuvia kohtaan ymmärtää hyvin. Onko Ophüls elokuvahistorian mestarillisin kameran käyttäjä? Mahdollisesti. Emotionaalisella tasolla näihin Ranskan yläluokkaisiin henkilöhahmoihin on tietenkin hieman vaikea samastua, vaikka jokin tekijän monomaniassa kiehtookin.

 

I Vitelloni (Federico Fellini) * * * *

Merenranta vilahtaa tässäkin Fellinin elokuvassa. Loistava, kuten Fellini aina, jos kohta se kaikkein vahvin puristus jäi puuttumaan, kenties episodimaisuuden vuoksi; viisi hahmoa ovat epätasapainossa ja keskushahmo Fausto on sietämätön kusipää sieltä pahimmasta italomachopäästä (vaikka hän lopussa vähän, kenties, yrittääkin parantaa tapojaan).

 

Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick) * * * * *

Minulle tuttu ja turvallinen elokuva, jonka pystyn katsomaan lukemattomia kertoja ilman että mikään varsinaisesti laimenee, vähän kuin Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Tänä vuonna Eyes Wide Shut oli virallinen jouluelokuvani, sillä myös elokuvassa eletään joulua. Rakastan leffan jouluvaloja hyväkseen käyttävää, uskomatonta valaistusta. Tilan tuntu koko elokuvassa on ylipäänsä todella ainutlaatuinen. Luin loppuvuodesta James Naremoren mainion On Kubrick -kirjan, jonka pohjalta sain vielä hieman uudistettua katseluasentoa. En ollut esimerkiksi hoksannut, miten Tom Cruisen hahmo puhuu hyvin pitkälti toistamalla muiden hahmojen repliikkejä. Luin myös Schnitzlerin Unikertomuksen ja olin hämmästynyt siitä, miten suora adaptointi elokuva lopulta on. Toisaalta elokuva on parempi ja syvempi kuin Schnitzlerin kirja.

 

The African Queen (John Huston) * * *

Vahvasti alkava klassikko äityy puolivälin tiimoilla lähes sietämättömäksi siirapiksi, enkä usko Bogartin ja Hepburnin romanssiin hetkeäkään.

 

Pather Panchali (Satyajit Ray) * * * * *

Apu-trilogian mestarillinen avausosa hengittää rauhallisesti ja vailla minkäänlaisia paineita. Vuoden 2014 ihminen pystyy hetkeksi samastumaan luontoon vuonna 1955 Intiassa tehdyn elokuvan runouden kautta. Se riittäköön. Pitäisikö tässä mielessä elokuvalle antaa yksi tähti? Onko ”aito” elokuvan taide, joka ottaa vangiksi aikaa ja luontoa, jo liian eskapistista nykykapitalismissa elävälle lopunajan ihmiselle? Pitäisi pikemminkin luonnosta vieraantua lopullisesti?

 

The Treasure of Sierra Madre (John Huston) * * * *

Hustonin klassikkokaksikosta tämä on ehdottomasti parempi. Tyhjääkin tyhjempi, Indiana Jonesin edeltäjä. Paitsi että Indyissä asuu jokin haamu, jotain pelottavaa. Vai tuleeko se vain lapsuudestani? Joka tapauksessa Sierra Madren aarre on todellista ajanhukkaa ilman sen kummempaa kitkaa, lähes täydellisen viihdyttävä. Sillä on vielä kanonisoidun klassikon status, mikä oikeuttaa katsomisen ilman itsetuntoa kalvavaa popkornidemonia. Itse asiassa varsin turha elokuva, koska kaikessa kepeässä viihteellisyydessään se on jo turvassa. katsokaa mieluummin The Lone Ranger.

 

The Last Laugh (F. W. Murnau) * * * *

Emil Janningsin muodonmuutokset virkaylpeyttä pullistelevasta ilmapallosta raahautuvaksi häpeän raunioksi ovat ilo silmälle, eikä elokuva juuri muusta koostukaan.

 

The Running Man (Paul Michael Glaser) * * *

Kulttiklassikosta kirjoitin tarkemmin täällä.

 

Rififi (Jules Dassin) * * * * *

Rififi yhdistää noir-elokuvan ja heist-elokuvan ja on molemmissa kirkkainta kärkeä. Erona esim. Stingiin se, että Rififi tuntuu muultakin kuin rikoselokuvalta.

 

The Burmese Harp (Kon Ichikawa) * * * * *

Aasialaiset tekevät parempia elokuvia kuin muut. Länsimainen sotateollisuus törmää Burman hietikoilla ja viidakoissa buddhalaisuuteen.

 

The Hobbit: The Desolation of Smaug (Peter Jackson) * *

’Hölmö’ lienee ensimmäinen mieleen tuleva sana. Ensimmäisestä osasta kirjoitin taannoin jotain, kaikki tuo ja vielä enemmän pätee kakkoseen. Ainoa ajanmukainen keino rahastaa Tolkienilla olisi nähdäkseni suuren profiilin HBO-tyylinen sarja Silmarillionista. Siinä se paras Tolkien-kama on muutenkin, ilman kaiken maailman tympeitä hobitteja.

 

Riddick (David Twohy) *

Riddick on toki ihan siisti hahmo ja jollain pervolla tavalla jopa pidin aikoinaan Pitch Blackista, mutta tämä uusin vedätys on kyllä typerä jo aivan uusilla tasoilla.

 

Don Jon (Joseph Gordon-Levitt) * * *

Gordon-Levittin esikoisohjaus on yllättävänkin näpsäkkä jokamiesanalyysi pornoriippuvuudesta. Loppua kohden leffa toki leviää perinteiseksi hipster-kamaksi, kun junttimacho päähenkilö (Gordon-Levittin esittämä, tietenkin) ”kasvaa ihmisenä” hahmoksi, joka vaikuttaa yllättävän paljon Gordon-Levittin omalta persoonalta… Kiinnostavana sivujuonteena Julianne Mooren hahmon henkilökohtainen tragedia, joka on vähän ongelmallisempi juttu parisuhde/rakkauskontekstin kannalta: menetyksen, shokin ja surun luomat energiat kun saattavat purkautua tavoilla, joita voisi vieraantuneessa kulttuurissa kutsua ”elokuvalliksi”. Siis sellainen on kiehtovaa, sellainen avaa tunneilmastoa toisella tavalla herkäksi, mikä saattaa hetkellisesti hämärtää harkintakykyä. Jne.

 

Cosmopolis (David Cronenberg) * * * *

Mikäli IMDb-arvosanaan on uskominen, on tässä kenties elokuvahistorian aliarvostetuin elokuva. Toisaalta eihän DeLilloakaan tajua kuin sivistyneistö. Mainio myös toisella katsomisella, vaikka tällä kertaa keskityin ensimmäistä katselukertaa enemmän dialogiin. Teksti lienee melko suoraan DeLillon romaanista, mikä voisi selittää sen ylivoiman. DeLillo on mahdollisesti ainoa prosaisti sitten Barthelmen, jonka lauseet ovat proosalauseiden lisäksi aina myös runolauseita.

 

Frances Ha (Noah Baumbach) * * * *

Baumbachin seitsemäs kokopitkä oli odotetusti vuoden 2013 valopilkkuja. Hipster-kamaahan tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta helvetti soikoon miten mutkatonta ja luontevaa! Ei myöskään ilmiselvää rakennetta, jos kohta ei-ilmiselvä rakenne on indie-elokuvan tapauksessa ilmiselvä. Eh. Greta Gerwig on hauskalla tavalla honkkeli, mikä rikkoo söpön ideaalinaisen myyttiä iänikuisen petite-habituksen sijaan. Toisaalta keskivertotallaajaan verrattuna Gerwig on silti supermallin luokkaa, joten ehkä lauseeni on kauneusihanteiden muokkautumisen kannalta kuin lasillinen vettä Australian metsäpaloon.

 

Johnny Mnemonic (Robert Longo) *

Luin William Gibsonin nonfiktio-kokoelman Distrust That Particular Flavor, joka koostui lähinnä turhan lyhyistä lehtijutuista, mutta parhaimmillaan Gibsonin huomioissa ja lauseissa on jotain… No, siissä on jotain, mitä ei muiden lauseista ja huomioista löydy. En sanoisi, että Gibson on prosaistina hyvä; hänen romaaninsa tuppaavat aina lopulta redusoitumaan latteisiin noir-kuvioihin, mutta tämän kirjoituskokoelman pisimmissä teksteissä alkoi välkkyä jo jotain arkikokemuksen tuolla puolen olevaa. Olisiko Gibson voinut olla samalla tavalla todellisuuden hahmottamiskykyä uudistava esseisti kuin David Foster Wallace, mikäli olisi antanut itselleen luvan?

Joka tapauksessa Gibsonin kirjoituksia lukiessani tajusin, että ysäriscifipökäle nimeltä Johnny Mmnemonic on Gibsonin käsikirjoittama. Joten pakkohan se oli katsoa uudelleen, muistin leffasta lapsuudestani lähinnä sen siistin laser-ruoskan. Surkuhupaisasti 90-luvun kyberpunkki edustaa kaikkein härskeimmin vanhentunutta scifiä, jonka aivopieruja haistellessa voisi juoda kaljan jos toisenkin. Katkoskohta on vaikea: vuonna 1995 muistitikut ja blurayt olivat ilmeisesti mahdottomia kuvitella, vaikka ne olivat kovin lähellä. Toisaalta vasta ensimmäiset Pentiumit taisivat tulla juuri vuonna 1995. Joka tapauksessa katsoja joutuukin ihmettelemään, miksi se salakuljetettava tieto pitää änkeä kivuliaasti ”datakuriirin” aivoihin sen sijaan, että sen veisi muistitikulla, saati sitten lähettäisi enkryptattuna netissä. Mikä hyvänsä mp3-soitin on sisältänyt saman verran muistitilaa kuin kuriirin aivoihin dumpattu data jo vuosikymmenen ajan. Kaikki muutkin ihanat ysärikyberkliseet löytyvät: oudot teknojapanilaiset (varmasti osittain Gibsonin itsensä auttama meemi, kirjoituskokoelman perusteella hän rakasti Tokiota ja näki kaupungin vuosikymmenen mittaan jo täällä olevana tulevaisuutena), myrkynräikeisiin asuihin änkeytyneet, itsensä pesukarhuiksi meikanneet klubittajat, romun seassa piileksivä vastarintaliike, mustan pörssin teknokirurgit, korporaatiopyramidin korkeimmilta tasoilta tulevat arkkipahikset mafiakätyreineen… Leffa oikeastaan ansaitsisi toisen tähden tietoverkkoon kytketystä telepaattisesta delfiinistä.

 

Temple Grandin (Mick Jackson) * * * *

Itsensä tietoisesti marginalisoinut Claire Danes on sukupolvensa lahjaikkaimpia näyttelijöitä. Tämän (sinänsä melko tavanomaisen) tv-elokuvan parissa tirautin ensimmäisen kyyneleen miesmuistiin, kun vieressä oma asperger-kihlattuni samastui Temple Grandinin tuntemuksiin.

 

Lopuista en jaksa tähän hätään naputella. Tähtiin on tyytyminen.

 

Gladiator (Ridley Scott) * * *

Salt (Phillip Noyce) * * *

Smoke (Wayne Wang) * * * *

City of the Living Dead (Lucio Fulci) * *

Bastards (Claire Denis) * * * *

Be Kind Rewind (Michel Gondry) * * *

 

Tammikuu

The Last Picture Show (Peter Bogdanovich) * * * * *

The House of Mirth (Terence Davies) * * * *

Safe (Todd Haynes) * * *

Zatoichi (Takeshi Kitano) * * * *

Adam (Max Mayer) * *

About Time (Richard Curtis) * * * *

Drowning by Numbers (Peter Greenaway) * * * *

1991: The Year Punk Broke (David Markey) * * *

The Hunger Games: Catching Fire (Francis Lawrence) * * *

The Ballad of Genesis and Lady Jaye (Marie Losier) * * *

12 Years a Slave (Steve McQueen) * * * *

Classic

tammikuu 21, 2014

Radio Classicin ääniarkistossa on nyt kuunneltavissa taannoinen vierailuni.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.