Skip to content

Heinäkuun leffat

lokakuu 30, 2014

Transcendence (Wally Pfisher) * * *

Objektiivisesti katsoen Transcendence ei varmasti olisi kolmen tähden elokuva, mutta löysin siitä tarpeeksi kiinnostavia piirteitä tehdäkseni oman luentani. Se löytyy täältä.

 

Skyfall (Sam Mendes) * * *

Huonompi kuin transgressiivinen ja jopa hieno Casino Royale, parempi kuin sekava Quantum of Solace. Kolmanteen Craigin Bondiin on ympätty saagaviitteiden lisäksi (tämä oli joku juhla-Bond tms.) klassisen pompöösejä asetelmia aina äitikompleksista Bondin lapsuudenkotiin. Loppuasetelma on idealtaan typerää Home Alone -tason kamaa, vaikka on sinänsä toteutettu ihan ok.

 

A Dangerous Method (David Cronenberg) * * * *

Pidin tästä nyt enemmän kuin ensimmäisellä katsomisella, jolloin moitin elokuvaa liiasta keskittymisestä yhdentekevään rakkaussuhteeseen, vaikka olisi ollut hyvä mahdollisuus miettiä juutalaisuuden (Freud) ja arjalaisuuden (Jung) suhdettta psykoanalyysin muodostumiseen ja toisaalta esim. Jungin mahdollista myöhempää, prototyyppisen mytologisoinnin vaikutusta natsismiin. Toisella katsomisella elokuva vaikutti keskittyvän enemmän toisaalta isä/poika-problematiikkaan (Freud-Jung), joka tuntuisi olevan lähes pysäyttämätön voima, vaikka osalliset tiedostaisivatkin tai jopa ironisoisivat sen, toisaalta Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen sosiologisempaan puoleen; ts. miten uudenlaiset käsitykset seksistä ja rakkaudesta voi soveltaa jäykkään porvarilliseen yhteiskuntaan, joka toimi pitkälti perinteiden ja hyvä veli -verkostojen varassa?

Vincent Casselin esittämä Otto Grossin mainio sivuosahahmo on niin kiehtovan paaninen ja nihilistinen, että lähestytään jo myyttisiä mittoja. Vähänkin suurempi ruutuaika ja hahmo olisi syönyt koko elokuvan.

 

The Limits of Control (Jim Jarmusch) * *

Olen pahoillani siitä, etten kirjoittanut tästä Jarmuschin filosofisesta metaelokuvasta sen ensi-illan aikoihin vuonna 2009, sillä näin jälkikäteen olisi kiehtovaa lukea, miksi pidin sitä silloin loistavana, ns. viiden tähden elokuvana. Luulen sen liittyneen jotenkin silloiseen zen-innostukseeni, sillä piirteitä zenistä voisi katsoa myös Jarmuschin elokuvassa olevan. Joka tapauksessa viisi vuotta myöhemmin katsottuna leffa oli vain tylsä ja ajatuksiltaan typerryttävän banaali.

 

Woman in Black (James Watkins) * *

Viktoriaanisen ajan kummitustalokauhua. Katsomiselle ei tarvitse muita perusteita. Tämä yksilö tosin ei ole häävi.

 

Snowpiercer (Joon-ho Bong) * * *

Audiovisuaalisesti hieno (jos kohta myös jo kliseinen, vastaavanlainen steampunk on viime aikoina ollut varsin pinnalla esim. videopelien puolella) ja mainioilla näyttelijöillä miehitetty yhteiskunta-allegoria luulee olevansa älykkäämpi ja syvällisempi kuin onkaan. Ei tästä silti suuren teatterilevityksen toimintaelokuva juuri enää parane. Ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva, korealaisen kulttimiehen ohjaama. Juoni ja miljöö ovat reikäisempiä kuin sekakäyttäjän hampaat, mutta ei sen tarvitse antaa haitata. Ei taide mitään mallinna muutenkaan.

 

Nacho Libre (Jared Hess) * *

Jared Hess on mielestäni nykykomedian kiinnostavin ohjaaja (Gentlemen Broncos & Napoleon Dynamite), mutta Nacho Libre on hänen väkinäisin leffansa, jota Jack Black ei pysty pelastamaan.

 

Fright Night (Tom Holland) * *

Kasarikulttikauhu, joka lähes toimii. Kannattaa katsoa jo pelkästään Stephen Geoffreysin vuoksi.

 

The Tall Man (Pascal Laugier) * * *

Laugierin Hollywood-debyytti on mainettaan parempi nykykauhu, jossa on vähintään yhtä paljon sosiologiaa kuin kauhua. En yleensä välitä totaalisista juonitwisteistä, sillä ne murtavat yleensä varsinaisen elokuvallisuuden älyllisyydeksi, mutta tässä se on tehty ihan kiinnostavasti, tai ehkä olin lempeällä tuulella. Joka tapauksessa koko aiempi kerronta paljastuu epäluotettavaksi ja mukaan tulee aika villikin ehdotus yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi.

 

The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (Peter Greenaway) * * * *

Tämä taitaa olla Greenawayn tunnetuin elokuva, mikä on sikäli ymmärrettävää, että se on juoneltaan lopulta melko perusluontoinen intohimodraama. Aikanaan, aluksi, inhosin Greenawayn maalauksellis-asetelmallista älyllisyyttä, mutta ajan myötä hänestä tuli yksi luotto-ohjaajistani, kun unohdin jyrkimmät elokuvallisuusvaatimukseni ja aloin syödä kaikkea, mikä vain lisää kokemukseeni jotain. Greenaway on minulle eräänlainen taiteellinen sielunveli, jonka elokuviin useampi kirjanikin viittaa: groteskiutta rakastava mutta kuivakkaan sivistynyt, geometrinen ja toisaalta lajien välissä, englannin kielen absurdia teatteria rakastava, kuvataidetta rakastava, minimalisista musiikkia… Ehkä Greenawayn elokuvat ovat analogia sille, millainen koin olevani esteettisenä olentona joskus vuonna 2009. Nykyään ne ovat kenties jo liian tuttuja ja ilmeisiä, pitää etsiä jotain muuta. Mutta edelleen kiinnitän niitä katsoessani aivan erityistä huomiota.

Elokuvan keskeinen esteettinen motiivi: värikoodatut tilat ja asut, jotka vaihtavat väriä siirryttäessä tilasta toiseen.’

-

Post Tenebras Lux (Carlos Reygadas) * * * 

Kiinnostava meksikolainen elokuva, josta muistan enää vain sen, että oli lähellä ettenkö olisi pitänyt siitä enemmänkin. Muistaakseni vähän samanlainen asetelma kuin Borgmanissakin, urbaanius ja maaseutu/myyttinen kohtaavat rankasti nuoren lapsiperheen arjessa.

-

Divergent (Neil Burger) * *

Pöhkö Nälkäpeli-kopio, tämäkin pohjaa johonkin kirjasarjaan ja jatkoa on luvassa. Outo ilmiö nämä b-luokan Battle Royalet: fallisen nihilististä ja harmaata Orwell-kamaa, joissa on kuitenkin päähenkilönä nuori nainen ja jotka ovat naisten kirjoittamia. Toisaalta en enää koe asiakseni sen kummemmin haukkua kuin puolustaakaan kutakin uusinta nuortenkirjasarjaa, kunhan seuraan sivusta.

-

The Zero Theorem (Terry Gilliam) * *

Uusin Gilliam on tunkkainen ja tylsä, tuntuu väärällä tavalla vanhentuneelta. Toisaalta sellaiselta myös Brazil on tuntunut mielestäni enemmän tai vähemmän aina, vaikka sitä pidetäänkin modernina klassikkona… Gilliamin tuotanto on ollut koko 2000-luvun varsin epätasaista, eikä The Zero Theorem ole kovinkaan paljon tympeää The Imaginarium of Doctor Parnassusta tai umpisurkeaa The Brothers Grimmiä virkeämpi. Mielikuvitusta ja reikäpäisyyttä kyllä tuntuisi edelleen olevan, mutta kun se vaikuttaa niin kovin maneeriselta ja väkinäiseltä.

-

The Crazies (Breck Eisner) * * *

Vaihteeksi yksi epidemiasta-zombie-apokalypsiin, mutta tämä oli parempi kuin odotin. En tokikaan muista miksi, lisäksi myönnän alkujaan katsoneeni elokuvan Radha Mitchellin vuoksi.

-

Zack and Miri Make a Porno (Kevin Smith) * * *

Monien mielestä vaivaannuttava, kemiaton ja epähauska komedia oli minun silmääni sympaattinen, tarpeeksi hauska ja varsin hyvällä kemialla pörisevä. Toisaalta pidän Seth Rogenista ja Elizabeth Banksista melko varauksetta.

-

Le mépris (Jean-Luc Godard) * * * *

Taisi olla aikanaan ensimmäinen näkemäni Godard. Katsoin pitkästä aikaa uudestaan, koska elokuvan kuvauspaikkana toiminut Kaprin Casa Malaparte kiinnosti minua: olin juuri lukenut Curzio Malaparten mainion Iho-romaanin ja ajattelin, että ehkä Godardin elokuvassa on jotain muutakin malapartelaista kuin hänen (M:n) talonsa. Tarvitseeko tästä sanoa jotain? Maailman synkin ja jäätynein meemi puhua jostain Godardista. Väreistä diggaan & kivastihan se helvetin pitkä riitelykohtaus toimii edelleen. Elokuva jostain nuoruudestani, tuntui vähän turhalta katsoa se uudestaan.

-

We’re the Millers (Rawson Marshall Thurber) * *

Suuren profiilin kesäkomedia vuosimallia 2013, jossa naurut olivat melko vähissä. Luultavasti mikä hyvänsä muu viime vuosien jenkkikomedia on hauskempi.

-

Clerks. (Kevin Smith) * * *

Katsoin Smithin kulttipätkän, koska olin siinä uskossa, etten ollut nähnyt ikinä. En osaa vieläkään sanoa, olinko. Ei missään nimessä huono muutaman tapahtumapaikan draamakomedia, joka sinänsä istuu hyvin slacker-neuroosiini. Roolisuoritukset siellä täällä snadisti riipiviä, onhan kyseessä ohjaajansa ensimmäinen, melko pienen budjetin leffa.

-

Pierrot le Fou (Jean-Luc Godard) * * *

Minut yleensä menettää katsojana, mikäli elokuvassa on liikaa tapahtumapaikkoja, varsinkin jos ne liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Kysymys on rytmistä ja intensiteetistä ja paikan vaihtaminen rikkoo koko rakennelman aina. Tuolloin muuttuu melko satunnaiseksi myös se, toimiiko rytmi katsojan mielestä. Sinänsä minulla ei ole tällaista ”reikäpäisyyttä” vastaan mitään. Pierrot le Fou tekee tätä oikeastaan koko kaksituntisen kestonsa ajan. Toiset kohtaukset toimivat mainiosti, toiset ovat tylsiä. Se siitä.

-

21 Jump Street (Phil Lord, Chris Miller) * * *

Bromance/metakomedialle tuli jo jatko-osakin, joka ei enää jaksa yllättää positiivisesti, mutta tämä ensimmäinen osa oli ihan ok. Luultavasti sellainen elokuva, jota katsoessa pitäisi juoda jätkäporukan kanssa korillinen kaljaa. Mikäli joisin kaljaa tai minulla olisi jotain jätkäporukoita.

Kesäkuun leffat

lokakuu 29, 2014

Taas neljännesvuosi myöhemmin, eli usein jo muistin tuolta puolen. Kauheaa kieltä koska en jaksa oikolukea.

 

Elysium (Neil Blomkamp) * *

Uusi-seelantilaisen Blomkampin District 9 oli aikoinaan (enemmän täällä) ihan kiinnostava apartheid-allegoria scifielokuvan vaatteissa. Elysiumissakin parasta on vuoden 2154 Los Angeles, joka tuntuu kummallisen uskottavalta. Entinen suurkaupunki on enää lähinnä verkkoaidoilla aidattu hiekkaerämää, jossa valtaosa väestöstä on hengenvaarallista orjatyötä tekeviä latinoja. Muuten leffa onkin kliseistä scifitoiminnaksi äityvää tuubaa, joka menee yhden illan popkornista sillä erotuksella, että popkornissa on proteiinia, kuitua ja melko vähän rasvaa.

 

Frozen (Wang Xiaoshuai) * * *

Idealtaan huomattavasti tylsähköä ja dempattua toteutustaan kiinnostavampi elokuva nuoresta performanssitaiteilijasta, joka päättää tehdä itsemurhan neljässä vaiheessa, vuodenaikoja mukaillen. Kiinnostavuus tulee lähinnä sosiopoliittisista kytköksistä: leffa kuvattiin Kiinassa ilmeisesti melko salaa (ohjaaja oli jo valmiiksi mustalla listalla) ja pienellä budjetilla, sillä lupaa näin poliittisesti arvelluttavaan matskuun ei oltaisi ikinä saatu. Leffa kiellettiin Kiinassa ja Wang salakuljetti sen maasta. Varsinaiset performanssikuvaukset toimivat ihan ok, mutta muuten minun oli vaikea kiinnostua. Taide/yhteiskuntaideologiset puheenvuorot ovat tietenkin oma juttunsa, jos kohta taiteen vuoksi kuoleminen onkin tekorankka meemi. Filosofisella hymistelyllä ei elokuvataidetta synny, oli se ”rankkaa” tai ei. Silti ilman muuta kiinnostava pieni elokuva, kunhan sietää tuhnut tyhjäkäyntijaksot.

 

The World (Jia Zhangke) * * * *

Huomattavasti vahvempaa kamaa onkin sitten tämä Jia Zhangken elokuva urbaanin globalisaation ja perinteisen kulttuurin törmäämisestä kiinalaisessa teemapuistossa, jonka teemana on ”maailma”. Toisin sanoen puistossa on pienoiskokoisia jäljennöksiä maailman ihmeistä: miksi poistua Kiinasta, kun Kiinassakin voi mennä Pariisiin jne. Tällaiset yleiset allegoriat eivät ole koskaan tokikaan erityisemmin kiinnostaneet minua, mutta leffan ansio syntyykin teemapuistossa työskentelevien pienten ihmisten kuvaamisesta. Tämänhän voisi ajatella kiinalaiseksi analogiaksi George Saundersin CivilWarLand in Bad Decline -novellikokoelmaklassikolle, jonka kaikki novellit sijoittuvat erilaisiin usalaisiin teemapuistoihin. Saundersin ote on toki futuro-satiristis-parodinen siinä, missä Zhangken elokuva on pikemminkin kaihoisan arkinen muutamin absurdein leikkauksin.

 

The Adventures of Sherlock Holmes (Alfred L. Werker) * * *

Lupsakkaa vintagea. Olen tosin modernimman Watsonin miehiä, tämän version W on makuuni liian hömelö ja typerä.

 

Lost Highway (David Lynch) * * * *

Teinivuosieni tärkeimpiä leffoja, katson edelleen muutaman vuoden välein. Tällä kertaa siksi, koska olin juuri lukenut Žižekin mainion luennan elokuvasta. Lost Highway vaeltaa melko ainutlaatuisella tavalla makujeni virroilla, voin käyttää sitä kompassina tai lakmustestinä arvioidessani, olenko kulloisenakin kautena räiskyvän psykomoderni vaiko hillitymmän klassinen. Siis onko olo likainen vai ei.

Olen pitänyt aina enemmän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta, rakastan pääosaparin arkkitehtuuriltaan kiinnostavaa kotitaloa (joka on muistaakseni oikeasti Lynchin oma talo). Siitä tulevat samanaikaisesti mieleen Maya Deren (jonka elokuviin Lost Highway aivan selkeästi viittaa) ja Twin Peaksin välitilat, toisaalta Beckettin ja Antonionin modernistinen tilaeksistentialismi. Vuosien varrella huoneisiin on muuttanut mitä erilaisimpia sävyjä. Toisaalta kaikki ”muistettavammat” jutut, Robert Blaken Mystery Man -hahmon ensimmäistä esiintymistä lukuun ottamatta, lienevät leffan loppupuolelta, Balthazar Getty -jaksosta. Gettyyn on tosin enää vaikea suhtautua neutraalisti (no ok, en koskaan pitänyt näyttelijästä) sen jälkeen, kun on lukenut tämän David Foster Wallacen esseen elokuvan kuvausten tiimoilta: Getty oli ilmeisen mulkero diiva.

Aiemmin olen kirjoittanut leffasta ainakin tämän ja tämän.

 

L’Eclisse (Michelangelo Antonioni) * * *

En ole vieläkään onnistunut hullaantumaan Antonionin trilogiasta (L’Avventura, La Notte, L’Eclisse), vaikka niissä liuta hienoja kohtauksia onkin. Tunne on outo: ymmärrän ja jopa tunnistan itsessäni, mitä Antonioni hakee, mutta silti elokuvat ovat jotenkin… tylsiä ja triviaaleja. Kuin esteettisesti taitava tyyppi opettelisi käyttämään kameraa. Aivan kuin olisin itse ajatellut ja hylännyt monet näiden elokuvien arkkitehtuureista ja tapahtumapaikoista. 60-luvun italo-ranskalaisesta geometrisesta estetiikasta pitää päästä vähitellen yli. Kaikkein vahvin tämä tunne on L’Eclissen kohdalla. Aivan kuin Antonioni onnistuisi kuvaamaan täydellisesti omaa tylsyyttäni. Ongelma vain on siinä, että tylsyys on tylsää, vaikka sen kuvaisi täydellisesti. Myöhempi, Punaisen erämään ja The Passengerin Antonioni viehättää minua enemmän.

 

Edge of Tomorrow (Doug Liman) * * *

Kesähöpöleffojen positiivinen scifitoimintayllättäjä. Hyvä wiihdetawara.

 

Ip Man (Wilson Yip) * *

Varsinkin loppupuolella toooodella synkän nationalistiseksi äityvä semibiografinen leffa legendaarisesta Wing Chun -taistelulajiopettajasta. Leffana pöhkö vaatehenkari hienoille taistelukohtauksille, joiden vuoksi sen katsoinkin.

 

Transformers: Dark of the Moon (Michael Bay) *

Kakkososasta sanoin aikanaan suunnilleen näin: ”Transformers: Revenge of the Fallen on paskuudessaan ja härskissä tolkuttomuudessaan tehosteleffojen Ponterosa: eli aivan saatanan hyvä, silkkaa käsitetaidetta. Tavallaan Bay koettaa viedä blockbuster-kehityksen ainoaan loogiseen päätepisteeseensä: täysin satunnaiseen tykityshelvettiin. Varoituksen sana: leffa on luultavasti jokaisen muun katsojan mielestä vihonviimeistä paskaa.” Niin tai näin, tämä kolmas osa on ihan rehellisen märkää kakkamehua, jolta kannattaa lähinnä välttyä.

 

Under the Skin (Jonathan Glazer) * * *

Scarlett Johanssonin esittämä nainen haahuilee Skotlannin syrjäseuduilla metsästämässä miehiä. Leffa, josta ei kannata tietää ennakkoon liikaa, mikäli uskoo spoilereihin (minä en usko, mutta en silti kerro tämän enemää). Luettavissa semi-kiinnostavaksi hämäräksi kamaksi (teknisesti kiinnostava) tai vastaavasti tekotaiteelliseksi kakkapitkoksi. Pohjaa Michel Faberin kirjaan, jossa avaruusolento huumaa maan asukkaita ja salakuljettaa nämä kotiplaneetalleen.

 

My Darling Clementine (John Ford) * * * * *

Ei liene kovin yllättävää, että kaltaiseni leffafriikki tykkää John Fordista (vaikka The Searchers onkin yliarvostettu). OK Corralin taistelun kuvaus Henry Fondalla varustettuna.

Valtionpalkinto

lokakuu 24, 2014

Osuuskunta Poesia sai vuoden 2014 kirjallisuuden valtionpalkinnon. Asiasta enemmän täällä.

Camille Claudel 1915

lokakuu 7, 2014

Jos elokuvataiteen yhteydessä haluaa puhua todenkaltaisuudesta, on elokuvanäyttelijä liian karismaattinen, tunnistettavan näköinen ja selkeä ollakseen edes lähellä ”todellisuutta”. Tietenkin on vähän hupsua puhua todellisuudesta taiteen yhteydessä, mutta niin monelle se tuntuu olevan intuitiivista (eikä toisaalta figuratiivinen vs. abstrakti -vastakkainasettelu tunnu koskaan poistuvan), että puhuttakoon. Jokin halu todellisuuteen silti tuntuu olevan, miksi muuten todellisuuden toisintamiseen uskomattomat ohjaajat (Bresson jne.) kehittelevät erilaisia kielenkääntötemppuja, jotta voisivat silti väittää elokuvan kuvaavan juuri todellisuutta? Elokuva ”paljastaa” jonkin syvemmän todellisuuden arkitodellisuuden ilmiselvän kaltaisuuden alta. Samaa sanovat oikeastaan kaikki taiteilijat, niin minäkin. Oikeisiin historian henkilöihin pohjaavissa elokuvissa problematiikka nostaa päätään, ainakin omalla kohdallani.

Sillä en voi uskoa hetkeäkään, että historian henkilö Camille Claudel, tai kukaan muukaan, olisi 51-vuotiaana ollut niin kaunis, kokenut ja täydellisesti ilmeensä ja silmänsä hallitseva (ja vaikka olisikin, niin en silti uskoisi), kuin mitä Bruno Dumontin elokuvassa Camille Claudel 1915 häntä esittävä Juliette Binoche on. Sisäisesti (ja taidollisesti, kyseessähän on mahdollisesti yksi suurimmista moderneista kuvanveistäjistä) Claudel kenties oli kaikkea tuota ja vielä enemmän, mutta puhun nyt siitä visuaalisesti ja auraalisesti havaittavissa olevasta sosiaalisesta informaatiosta, jota kukaan sinunkaan tuntemasi ihminen ei välitä yhtä tarkasti ja dramaattisen täydellisesti kuin Binoche. Varsinkaan, jos Binochea ohjaa niinkin kiinnostava ohjaaja kuin Bruno Dumont.

Sillä jos johonkuhun yhtä karismaattiseen törmää, tulee luultavasti heti ajattelleeksi tai sanoneeksi, että hänen pitäisi nimenomaan olla näyttelijä tai joku esiintyjä. Alamme heti miettiä näyttelijöitä, peilaamme näyttelijöiden kautta. Esittävä karisma, valovoima ja muuntautumiskyky ovat poikkeuksellisia ominaisuuksia, joilla on ns. valtaosatodellisuuden kanssa hyvin vähän jos mitään tekemistä. Juuri tämän takia elokuvaohjaajat auteureista Hollywoodin popkornitekijöihin käyttävät valovoimaisia tähtiä tai edes konventionaalisesti kauniita ihmisiä, sillä nämä pystyvät välittämään jotain sosiaalista. Baarissa tai kadulla kohtaamastasi tallaajasta voi olla mahdoton sanoa yhtään mitään, ellei hän ole poikkeuksellisen ruma, jolloin kiinnostavuus jälleen kasvaa. Jne.

Siten se, mitä kutsumme elokuvassa todelliseksi ja kouriintuntuvaksi, on yleensä juuri jotain aivan muuta, nimittäin poikkeuksellisen ilmeikkäiden ja karismaattisten ihmisten yhdessä ohjaajan ja kuvaajan kanssa kehittämä kuvaelma. Taiteen suurin kysymys lienee juuri se,  miksi tuo huijaus tuntuu todellisemmalta kuin todellisuus. Todellisuushan on banaali ja yhdentekevä, eikä tunnu olevan mieltä tehdä banaalia ja yhdentekevää taideteosta, ellei halua olla käsitteellinen.

Jotain tällaista mietin Dumontin elokuvaa katsoessani. Binochen kaltaisen legendan tapauksessa muistan koko ajan katsovani Binochea, vaikka ajattelen myös katsovani Camille Claudelia, tai ainakin jonkinlaista kuviteltua energiapuristumaa hänestä, joka jossain määrin, ehkä, kuvastaa Claudelia. Mietin myös sitä David Mametin varsin jyrkkää (ja ehkä juuri siksi mieleenpainunutta) heittoa siitä, että hyvässä elokuvassa hahmon menneisyydellä ei ole eikä voi olla mitään merkitystä, koska koko paketti luodaan joka tapauksessa elokuvan nykyhetkessä. Tämä maksiimi tuhoaisi ainakin omassa kokemuksessani ison osan Camille Claudel 1915:n valovoimasta, sillä moni elokuvan kohtauksista toimii niin hyvin juuri siksi, koska katsoja tietää että Claudel oli kuvanveistäjä, vieläpä Rodinin rakastajatar ja muusa. Tiedämme koko kuvioon liittyneet ongelmat, niin henkilökohtaiset kuin taiteellisetkin, kaiken sen hämäräperäisyyden; oliko Claudel edes oikeasti mielisairas, vai elikö hän veljensä ja äitinsä (luoja tietää minkälaisen) pakotuksen vuoksi viimeiset 30 vuotta elämästään terveenä ja vasten tahtoaan vähämielisten ja nunnien keskellä, taiteestaan erossa…

Suhteessa kuvanveiston perinteeseen esimerkiksi nunnien vetämän parantolan mielisairaat/kehitysvammaiset/poikkeavat henkilöhahmot alleviivatun ”groteskeine” ilmeineen ja asentoineen tuovat mieleen vastaavanlaisten hahmojen kuvajaiset veistos- ja maalaustaiteen perinteessä, mikä puolestaan luo silmänräpäyksellisesti katsojan kokemukseen aivan uudenlaisen yhteyden Claudelin hahmoon, jonka kautta elokuvaa pääosin kuljetetaan.

”Kronologi” lukupiiri-illassa Rikhardinkadun kirjastossa 17.9.2014

syyskuu 14, 2014

Kimmo Kallio vetää keskiviikkona yhdessä Pakilan kirjaston Ilmari Jauhiaisen kanssa V.S. Luoma-ahon Kronologia ja aforistista runoutta käsittelevän lukupiiri-illan. Kirjailija paikalla. Tule ottamaan nimmari otsaan tai omistuskirjoitus omistamaasi kirjakappaleeseen. Tai PDF-printtinivaskaan. Paikalla ehkä jotain myyntipöydäntynkääkin niille printtaajille. Kronologiahan voi lukea ennakkoon myös pdf:nä netistä, eli täältä.

Siitä, miksi retoriset kysymykset ovat retorisia

syyskuu 13, 2014

Haisenko minä kenties todella pahalta? Miten kiinnostava kysymys tuo onkaan! Aion ensin vastata yksinkertaisesti ”kyllä”, mutta ehkä voisin valottaa asiaa. Sillä sinähän sen tiedät, haisenko minä kenties todella pahalta, sillä haistat toisella tavalla kuin minä, varsinkin jos haju on minusta lähtöisin.

Minä tosiaan haisen todella pahalta sikäli, että pieraisin juuri, ja tunsin jo takamuksessani, että tämä pieru tulee varmasti haisemaan pahalta. Sillä peräaukko on yksi tarkimmista instrumenteista, erityisesti jos on tottunut sen runsaaseen käyttöön. Niinpä tunnistan peräaukollani jo sen, miltä pieru tulee haisemaan, tai ehkä paremmin: mihin hajujen kategoriaan se sopii. Istuvan ihmisen aikakaudella peräaukkoon kohdistuu kovin paljon informaatiota, erityisesti koska ulostamisasentomme ohjaa paineen juuri peräaukon renkaan supisteluun ja sulkijalihakseen. Nykyään olemme huomanneet, että istuminen on meille kovin vahingollista, siitä seuraa peräpukamien lisäkis yhtä sun toista elimellistä rasitusta, joten ehkä siirrymme vähitellen taas seisovan ihmisen kauteen. Pian alamme taas ulostaa kyykkien. Mutta se ei liity tähän.

Sillä voisi sanoa, että peräaukon ihmisten keskuudessa minä olen yksi taitavimmista ja perehtyneimmistä peräaukon tutkijoista. En puhu nyt vulgaarin seksuaalisessa mielessä, vaikka toki tuon lämpöisemmän ja piukemmin hyväilevän kalvopussin syke on minulle tuttu. Tarkoitan laajennetusti ajatellen vatsaani ja edelleen psyykettäni, sillä minun voisi sanoa olevan eräänlainen vatsastakokija. Kun ihminen jännittää tai kokee pakokauhua, hänen elimistönsä vetäytyy puolustuskannalle, toisin sanoen elimet sammuvat ja alkavat vapauttaa adrenaliinia, joka puolestaan auttaa vaaratilanteesta pakenemisessa. Esimerkiksi vatsalaukku lakkaa toimimasta ja tämä on minun elämälleni keskeistä, sillä olen ollut hirvittävän jännittynyt ja paniikkikohtauksiin taipuvainen koko elämäni, erityisesti nuorempana. Ensimmäisenä elimistä, mikäli ilmiselvästi vastuussa olevia aivoja ei lasketa, tähän reagoi vatsa. Niinpä on erityisen kiinnostavaa yrittää ruokkia itsensä silloin, kun vatsalaukku tuntuu piukalta pussilta tai kenties kurkun tietämille kiristetyltä trampoliinilta.

Tämä ja kenties muutamat muutkin seikat, kuten esimerkiksi lääkitykseni tai kenties jokin diagnosoimaton ruoka-allergia, ovat aiheuttaneet sen, että pieruni ja ulosteeni ovat aina haisseet, objektiivisesti katsoen, todella pahalta. Oma reaktioni asiaan on kaksijakoinen, sillä vaikka tiedostan seikan tabuluontoisen haitan muille, nautin usein omista pieruistani suunnattomasti. Toivon, että voisin puhua asiasta ilman, että mieleen muistuisi Saarikosken ja muiden egoistien itsetyytyväiset, omassa virtsassaan kylpevät lausunnot. Asiasta puhuminen on tietenkin herkästi jonkinlainen retorinen akti, jolla pyritään välittämään ja luomaan itsestä jotain rotevan välinpitämätöntä ja korskeaa kuvaa. Jopa siinä määrin, että siitä on muodostunut klisee, jonka avulla voi kuvitella tunnistavansa tietynlaisen ihmisen. Paskanpuhumisen kirjaimellinen trooppi.

Mikään tästä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että omat pieruni tuoksuvat lähes poikkeuksetta erityisen kiinnostavilta, usein jopa nautinnollisilta, sillä tiedostan niiden sairauteen tai hankaluuteen pohjaavan sävyn. Voisi jopa sanoa, että piereskellessäni toteutan eräänlaista tutkimusta, pyrin tekemään diagnoosia hajuaistini avulla, sanoisinko jopa, olfaktorisin keinoin. Tiedämme, että hajuaistilla on aisteista paras ”muisti”, tai näin on ainakin minun kohdallani. Seisoneen maidon ja emalin yhdistelmä saattaa esimerkiksi palauttaa mieleeni lapsuuteni mummolan kuistin, jonne oli aseteltu ruokaa kissoille ja siileille. Vastaavasti jos syön Lidlin paprikamausteisia nachoja, saattaa syntyvän pierun haju muistuttaa minua ensimmäisestä parisuhteestani. Puiden ja kukkien tuoksu. Aivan kuin koko muistini toimisi hajujen varassa!

Asia erikseen ovat toisten ihmisten pierut, jotka tuntuvat haisevan aina lähes samalta. Siinä, missä omista pieruistaan voi havaita satoja ellei tuhansia aste-eroja ja sävyjä, tuovat toisten ihmisten pierut mieleen lähes aina lehmänpaskan, yleisen vessan tai kenties jotain muistoja lapsuudesta, kuten vanhempien vessaan jättämä, tympeä lemu. Toisaalta on muistettava, että muiden pierujen tuoksua pääsee haistamaan kovin harvoin, sillä sen sijaan että piereskelisimme avoimesti, yleensä pidättelemme. Pääset haistamaan lähinnä puolisosi, lapsesi, kenties parhaiden ystäviesi pieruja, jos niitäkään.

Varsinaisen ulosteen haju on aivan toinen seikka, sillä siihen sotkeutuu toisella tavalla materiaalisuutta. Eihän voi samana päivänä puhua ekspressionisten öljyvärimaalauksen ja valokuvan katsomisen samanlaisuudesta! Sillä siinä, missä siveltimenveto saattaa tuntua välittömältä jopa kehollisessa määrin, valokuva tuntuisi kulkevan aina jotain pidempää, älyllistävää reittiä pitkin. Vertaustani ei tarvitse hyväksyä, ehkä joku kokee toisin. Mutta yritän vain sanoa, että pökäle haisee, sattuneista syistä, toisenlaiselta kuin pieru. Pierun voisi katsoa lähentelevän jopa idealismia. Erityisen kiinnostavaksi asian tekee sen, että erilaiset kankaat, erilaiset vaatekappaleet muuntavat myös pierun tuoksua. Kaikkein raain elämys on tietenkin ns. paljaalla päästetty pieru, eli välittäjäaineeton, alastoman takamuksen pieru. Eikö siinä olekin jotain kypsentämättömän pihvin väristä, jotain kyljyksenkaltaista?

Mutta palatakseni kysymykseesi: kyllä, minä se olen joka haisen. Pieraisin juuri, ja minusta tuntuu, että tuo kyseinen pieruni haisee erityisen kiinnostavalta. Luulen, että meidän olisi hyvä avata parvekkeen ovi ja kenties myös makuuhuoneen ikkuna.

Huhti- ja toukokuun leffat

syyskuu 7, 2014

[Katsomisesta ilmeisesti liian pitkä aika, sillä useasta näistä en muista enää keskimäärin mitään. Tässäpä olisi, silti.]

 

Event Horizon (Paul W. S. Anderson) * * *

Yksi ehdottomista guilty pleasure -leffoistani, en edes halua ajatella kuinka monesti olen katsonut sen, varsinkaan kun objektiivisesti ajatellen leffa ei ole häävi. Toinen moinen on Polanskin The Ninth Gate, jonka fanittamisen voi sentään perustella ihmisille (hienosti kuvattu, mainio tunnelma, tomuista vanhojen opusten antikvariaattiestetiikkaa jne). Mutta tässä on kaikki mitä leffalta vaadin: avaruusalus suljettuna tilana, musta aukko/madonreikähölynpölyä & Hellraiser-tyylinen body horror -helvetti/paratiisi/liminaalitila, jossa kipu on seksiä ja seksi kipua. Vaikka viimeistään tällä viidennellä (tms.) katsomisella leffan vetovoima alkaa hiipua; aika kliseinen luurankohan siellä musta-aukkosadomasohelvetin alla toki piilee. Mutta Sam Neill s/m-helvetistä palanneena madonreikäproffana silmät puhki huutamassa ”DO YOU SEE?” on aika lähellä jotain nykyajan kuihtunutta bataillelaista pyhää kokemusta (b-leffojen B-sfääri!), vähän kuin parin ekan Hellraiserin ”We have such sights to show you” / ”To think I hesitated” / ”Jesus wept” -heitot.

 

Les Miserablés (Tom Hooper) * *

Ei ole pakko, eihän? En muista mistä toinen tähti tuli. Varmaan siitä, että kyllä alkuperäistekstissä sikäli on draaman ainekset pystyssä. Aijoo, varmaan Samantha Barksin sivuroolisuorituksesta, joka on tämän pöhöttyneen jokiruhon harvoja eläviä hetkiä.

 

Finding Vivian Maier (John Maloof, Charlie Siskel) * * *

Sinänsä kiinnostavasta, mutta melko anekdoottimaisesta aiheesta paisuteltu henkilökulttimytologisointi jää laimeaksi pintatason kelailuksi. Maierin valokuvia olisi silti kiinnostava nähdä.

 

Horsemen (Jonas Åkerlund) *

Netflix-kokkelia, jonka katsoin aiheen vuoksi (sarjamurhat, Ilmestyskirja-viitteet). Hämmentävän surkea räpellys, olisin odottanut Åkerlundilta edes jotain särmää.

 

The Amazing Spider-Man 2 (Marc Webb) * *

Rebuuttauksen rebuuttauksessa on vähän liikaa vähän kaikkea.

 

Thor: The Dark World (Alan Taylor) * *

Toinen Thor on toisella katsomisella vielä paskempi. Käsikirjoitusreikien ja -typeryyksien määrä on sitä luokkaa, että juomabingo kurkistaa sohvan takaa.

 

Mission: Impossible II (John Woo) * *

No hei, olin Edinburghissa ja hotellihuoneessa oli jonain iltana tylsää & Skotlannin Dave (kanava) näytti jostain syystä vain monta vuotta vanhoja uusintoja ohjelmistaan. Päivisin lepo/ruokailutauoilla katselin erilaisia visailuohjelmia. Ihan kuin olisi ollut Suomessa 10 vuotta sitten, ennen kuin kaikki visailut korvattiin mobiilipeliruuduilla, joiden turvin pahaa-aavistamattomien teinien vanhemmat saivat huomata tiliensä tyhjentyneen. Enivei, muistan nähneeni leffan elokuvissa silloin joskus 14 vuotta sitten. Raviradalle sijoittuva kohtaus on lähes jännittävä & ulkomuotonäyttelijä Thandie Newtonilla oli mahdollisuus breikata, mutta vilttiketjuun jäi. 2000-luvun alkupuolen toimintaleffat tuntuvat vanhentuvat huonosti, se on tällä hetkellä se katvealue retronostalgian & nyt-hetken välissä.

 

RoboCop (José Padilha) * * *

Kulttileffojen kulttileffan mahdoton uudelleenfilmatisointi oli yllättävänkin hyvä, sillä se ei yrittänytkään olla muuta kuin vähän vakavamielisempi scifidraama. Toisaalta saman voisi lukea myös ideologisesti kauheaksi harmaapesuksi, kun alkuperäisen satiiriset tasot ja hulvaton mustavalkoisuus silotellaan liberalistiseksi nykykapitalismiksi, jossa jokaista hahmoa pyritään ymmärtämään. Toisaalta, voisiko leffaa kaikesta huolimatta katsoa satiirina nimenomaan siitä, miten kapitalismin kuvaus elokuvissa ja tv-sarjoissa on muuttunut 20-30 vuoden aikana? Siinä missä alkuperäinen oli postmoderni kuvaus täysin takki auki vetävästä ja maskuliinisesta pukumieskapitalismista gentrifikaatio & korruptiomausteineen (”…ja kokkelin tomu leijui vetten päällä”), on uuden version ”pahis” tennareineen ja nuorekkaine asenteineen selvä irvikuva Steve Jobsista ja mielikuvamarkkinoinnista. Leffasta siis VOISI tehdä helposti žižekläisen tulkinnan, jolloin ideologiaa olisi juuri se, mitä tällä siirtymällä harmaapesuun pyritään peittämään, mutta luoja minua auttakoon, en jaksa enää.

Kohtaus, jossa päähenkilö Alexille paljastuu, että hänen ruumiistaan on jäljellä aivojen ja kasvojen lisäksi lähinnä pari tankissa lojuvaa sisäelintä, on oikeasti aika häiritsevä.

 

Rabid (David Cronenberg) * *

Cronenberg on ollut lemppariohjaajiani, mutta tässä varhaistuotannon halvalla & huterasti tehdyssä pökäleessä on valopilkut vähissä. Ei yllä silti paskuudessa vielä varhaisemman Shiversin tasolle. Tai ehkä yltää, en muista enää. Molemmissa on kuitenkin mainioita yksityiskohtia: Shiversissä ihmisiä tappavat pökäleet, tässä kainalosta tulevat, verta imevät peniskärsät. Pornolegenda Marilyn Chambersin pääosarooli on siitä hauska, etten ennen leffaa tiennyt, että hän on pornotähti, mutta roolisuorituksen perusteella arvasin sen. Eikä kyse ollut siitä, ettäkö roolissa olisi mitään ilmiselvän pornahtavaa, mutta jotenkin haistelin sen Chambersin olemuksesta & silmien kovuudesta. Bonus: Dan Keloid on Videodromen Brian O’Blivionin kera parhaita roolihahmonimiä ikinä.

 

The Grand Budapest Hotel (Wes Anderson) * * * *

Moonrise Kingdom oli tylsä, mutta tästä vaihteeksi pidin. Ei Andersonista taida olla järkeä kirjoittaa sen enempää. Tyyli on välittömästi tunnistettava & siitä leikkimökkimaailmasta joko pitää tai ei. Loputonta representaatiopuuroa Andersonin postmodernismista voi lukea nykykulttuurintutkimuksen puolelta halutessaan koko elämänsä. Mikään ei varsinaisesti tule sieltä leikkimökistä ulos, mutta siellä sisällä voi olla näpsäkästi hetken. TGBH:n tapauksessa pidin kuvasommittelusta ja äänimaailmasta, sillä tietenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon euroestetiikka toimii. Tyydyn ottamaan tämän tosiasiana, enkä ala nyt kelata mitään syitä sille. Ralf Fiennes pääsi vetämään erityisen hyvin, vaikka yleensä Andersonin leffoissa ei voi näytellä, ainoastaan understate-tyylitellä. Höpsönä seurauksena lihamaailman puolella Stefan Zweigin kirjat tulvivat Briteissä kirjakauppojen esittelyhyllyille.

 

Moebius (Kim Ki-duk) * * * *

Isä pettää äitiä, äiti suuttuu ja yrittää yöllä leikata isän peniksen irti, mutta isä onnistuu estämään aikeet. Suivaantuneena äiti suuntaa vihansa heidän pahaa-aavistamattoman teinipoikansa puoleen ja leikkaa tämän peniksen irti. Ja siitä elokuva varsinaisesti alkaa. Eli hyvää psykodraamaa aina kiinnostavalta Ki-dukilta, bonuksena nykytuotantonsa pelkistetty käsivaraviba, mikä tekee touhusta entistäkin ahdistavampaa. Elokuva on kokonaan vuorosanaton, mikä tietenkin tekee siitä vain paremman: inhimillisyys on joka tapauksessa tautologia ja sanoja kaipaavat voivat mennä teatteriin tai lukea kirjoja (vaikka nekin on luultavasti pilattu mauttomalla sentimentaalisuudella).

 

X-Men: Days of Future Past (Bryan Singer) * * *

Olen aina inhonnut alkuperäisen sarjiksen aikakikkailujatkumoita, VAIKKA ne ovatkin niitä kiitellyimpiä ja klassisimpia. Mutta kun aina siellä on se sama tylsä, dystooppinen Orwell-diktatuuri. Tietenkin viihdyin ja jonkin verran diggasin, koska Ryhmä-X oli aina se Marvel-sarjakuva minulle. Löysää ja hölmöä tässä muistaakseni oli silti turhan paljon, mutta yksi tähti jo pelkästään alkupään Quicksilver-kohtauksesta. Sen jälkeen hahmo pudotetaan elokuvasta, sillä tuolla tavatulla kuvattuna hän olisi päihittänyt leikiten & yksin kaikki vihulaiset.

 

Renoir (Gilles Bourdos) * * *

Nätit on kuvat joo ja visuaaliset viitepisteet kohdillaan, mutta taiteilijalegendan viimeisistä ajoista kertova leffa jää turhan utuiseksi. Toki kiinnostavat puitteet: yksi viimeisistä suurista maalareista, jonka pojasta tulee yksi ensimmäisistä suurista elokuvaohjaajista…

 

The LEGO Movie (Phil Lord, Christopher Miller) * *

Ajattelin kuulemani perusteella, että tämä voittaisi aivottomalla kohkauksellaan ja vauhdillaan puolelleen epäluuloisenkin katsojan, mutta paskanmarjat, uhkasin tylsistyä hengiltä. Ehkä olisi pitänyt katsoa leffateatterissa, mutta ainakin kotisohvalla tämä puhki-ideologinen uloste oli vain typerä ja väsyttävä. Paskaa käsikirjoittamista ja typerää metailua siihen pisteeseen, että on todella helvetin yhdentekevää mitä tapahtuu. Toisaalta saahan Michael Bay samalla metodilla elokuvansa toimimaan! Oh well. Varmasti taas sarkaa yhteiskuntateoreettiselle luennalle, mutta mitä jos vain unohdettaisiin koko paska? Toisaalta 60 miljoonaa on yllättävänkin pieni budjetti leffalle, joka tuottaa 260 miljoonaa.

 

Memories of Murder (Joon-bo Hong) * * * *

Snowpiercerin ohjaajan kruunu, viehkolla huumorilla varustettu kuvaus poliisintyön turhuudesta ja typeryydestä diktatuurin aikaisessa Etelä-Koreassa. Sarjamurhaajaa metsästetään, mutta pääosassa ovat byrokratia ja epäpätevyys. Fincherin Zodiac on tälle eräänlainen hengenveli. Hauskan lunki fiilis, jatkuvasti ollaan tylsyyden rajamailla, mutta siihen ei silti ihan sorruta.

 

Sanjuro (Akira Kurosawa) * * * *

Newsflash: Kurosawa on edelleen hyvä. Katsoin tämän lähinnä siksi, että luulin tämän olevan minulta näkemättä. Väärässä olin, mutta väliäkö tuolla. Kukkien heittäminen virtaan on todella hieno keino luoda tilan ja immersion tuntua elokuvaan. Yojimbon rinnakkaiselokuva, Mifunen kaltaisia karismapaakkuja sattuu muutama per vuosisata. Ei silti kirkkainta Kurosawaa.

 

Syndromes and a Century (Apicthatpong Weerasethakul) * * * *

Tätä katsoessani kirjoitin tämän.

 

 Sword of the Stranger (Masahiro Andô) * * *

Perushyvää animea vaeltava samurai -tematiikalla.

 

Tropical Malady (Apichatpong Weerasethakul) * * *

Weerasethakulin elokuvissa on siellä täällä selittämättömiä hetkiä, joina hienous vaihtuu outoon tylsyyteen. Tässä oli muistaakseni muutama sellainen. Kaikki ne kannattaa silti katsoa.

 

Two Lovers (James Gray) * * *

Ikuinen kysymys: nauttiako elokuvasta, jonka päähenkilö on sietämättömän pieni ja mulkku ihminen. Siis: onko tällainen ”realismi” varsinaisesti hyvä asia taiteessa, ts. onko ”sellaista paskaa se elämä on” jotenkin tavoiteltava asia? Hienosti kuvattu ja näytelty, Joaquin Phoenix on tässä tavallaan Her-elokuvansa (josta tarkemmin tässä merkinnässä) hahmon perimmäinen minä. Elokuva lienee onnistunut, jos jokainen hetki tuntuu kivuliaalta ja häiritsevältä. James Gray vaikuttaa ylettömän vakavalta ohjaajalta, eli kiinnostavalta. Siis MIKÄLI vakavuus saa oikeutuksensa.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.