Skip to content

Hyperporilaiset

heinäkuu 8, 2014

Fingerpori on spektaakkeliajan suomalaisten psykoterapeuttinen klinikka, johon kielikuvat menevät kuvallistamaan itsensä ja siten kuolemaan.

[Kenties kielen monimielisyys analysoidaan ja naulataan dualistisesti kiinni kuvaan, vitsi selitetään ja kieli voidaan unohtaa, jolloin kuva on kaksoismerkityksen dualismin kautta kiinnittänyt itsensä lopullisesti kieleen; puujalkavitsin pakonomaisuuden lailla. Monitulkintaisuus on tietenkin systeemin kitkattomalle toiminnalle haitallista ja runous siten vihamielistä kaikille suljetuille systeemeille. Toisaalta Fingerpori käyttää pääasiallisesti huumorin, eli runouden keinoja. Pääsemmekö yhä lähemmäs hetkeä, jona otamme puhelimillamme enää kuvia omista ulosteistamme?]

Transsendenssista transgressioon

heinäkuu 3, 2014

Christopher Nolanin kuvaajana tunnetuksi tulleen Wally Pfisherin debyyttiohjaus Transcendence häiritsi minua. Odotin huonojen kritiikkien (kauheasta trailerista puhumattakaan) vuoksi Johnny Deppin tähdittämältä leffalta typerää pöhköscifipopkornia, mutta sainkin oudon traagisen satiirin nykykulttuurin taipumuksesta kääntyä tiedollisesti takaisin kohti kreationismia, kliseitä, taikauskoa ja pimeää keskiaikaa. Ymmärrän, jos elokuvaa pitää juoniaukkoisena, tylsänä ja epäuskottavana, sillä sellainenkin se on. Minun ajatteluani se kosketti silti siten, kuin vain pelottavan tarkalta tuntuva ennustus tai visio voi koskettaa. Oli tekijä siitä tietoinen tai ei.

Juonella ei ole väliä (se on kliseinen ja reikäinen kuin mikä), mutta kerrottakoon, että johtava tekoälytutkija Will Caster (Depp) haavoittuu kuolettavasti tekoälyjä/teknologiaa vastustavien terroristien hyökkäyksessä (ei helvetti) ja lopulta hänen vaimonsa Evelyn (Rebecca Hall) ja heidän tiedemiesystävänsä Max (Paul Bettany) lataavat kuolemaa tekevän Willin tietoverkkoon. Nerokkaan mielen ja valmiiksi rakennetun tekoäly-systeemin symbioosi on tietenkin täydellinen ja ekspansio alkaa välittömästi & sitä rataa. Kaikki tämä kuulostaa huonolta Star Trekin/Doctor Whon/X-Filesin/minkä tahansa bulkkiscifisarjan jaksolta, jonka luuranko on piilotettu 100 miljoonan dollarin julkisivun taakse.

Mikä tekee leffasta omituisen on se, mitä tapahtuu puolivälin tiimoilla. Ilman mitään sen kummempaa selitystä Willin kollegat ja valtio kääntyvät terroristien puolelle Williä vastaan. Vanhempi kollega/opettaja Joseph (Morgan Freeman) näkee Willin luomat teknologiat (esim. välitön regeneraatio, saasteiden poistaminen yhdistämällä orgaanisesti kierrätyssykliin, linkitetty vapaaehtoinen kennomieli…) ja äityy oitis raamatulliselle ”meidän ei pidä uhmata jumalia!” -linjalle. En tiedä miksi, ilmeisesti siksi, että Will regeneroi ja augmentoi ihmisiä, jolloin nämä saavuttavat yhteisen tietoisuuden lisäksi yli-inhimilliset voimat. Rauhallisesti nämä vapaaehtoiset rakentelevat ja korjailevat kompleksin aurinkokennoja.

Elokuvan välitön viesti vaikuttaa lapselliselta, typerältä käsikirjoittamiselta: vaikka Joseph onkin ”merkittävä tiedemies ja uraa uurtava ajattelija”, aistii hän oitis Willin toimissa (lue: aidossa, paradigmaa muuttamaan kykenevässä kehityksessä) jotain väärää ja luonnonvastaista. Aivan kuin hän olisi tiedemiehenä skolastikko, joka tekee tutkimuksiaan aina viime kädessä vain jumalan armosta ja tämän valtaa ylistäen. Implisiittisesti, uskonnollisesti lukien: Josephin mielestä ihminen tällaisenaan on jo täydellinen ja pyhä olento, jonka sörkkiminen ja kyseenalaistaminen aukaisee ties mitkä helvetin portit. Aivan kuin yhteiskunta olisi jo niin helvetin hyvässä jamassa ettei tässä enää mitään tarvita, aivan kuin kurjuutta, ympäristökatastrofeja ja hirvittävää epätasa-arvoisuutta ei olisi. Aivan kuin tieteen todellinen tarkoitus ei olisi pureutua aina syvemmälle. Olemassaolevat teknologiat toki hyväksytään osaksi vanhaa, ”luonnollista” järjestystä; sillä ainahan meillä on ollut tuli ja työkalut, ainahan meillä on ollut pyörä, sähkö ja antibiootit… Ainahan meillä on ollut kirjoitustaito.

Vastaavasti Josephin ideologian voi lukea sentimentaalisena ja humanistisena, identiteettikapitalistisena poppitaideliberalismina: Willin toimet uhkaavat vapaata tahtoamme ja yksilöllisyyttämme. Meillä tulee olla illuusio siitä, että valitsemme itse kurjan osamme (vaikka pohjimmiltamme teemme juuri sen valinnan, joka meidän markkinoiden mielestä kuuluukin tehdä). Lisäksi meillä pitää tietenkin olla rakkautta. Elokuvaviihteen yhteydessä kyse on hollywoodmoraalista, jossa valmiista meemisammiosta noukitaan aina jokin vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa ad nauseam toteuttava tehdastrooppi ja koko touhun polttoaineena toimii rakkaus, tuo määrittelemätön ja tiedettä ikuisesti pakeneva taikavoima. Ideologiana hollywoodmoraali sulautettiin osaksi järjestelmää jo syntymässään. Julkisivultaan liberaali arvomaailma äityy aina lopulta implisiittisesti lietsomaan myös taantumuksen, mystiikan ja taikauskon voimia. Tätä kuvastavat elokuvan terroristit/vapaustaistelijat ”paluu luontoon” -tyyppisine, kehitystä vastustavine mutta samalla vapaata tahtoa ylistävine viesteineen. Siis valkoisen miehen yhdistelmä äärikonservatiivisia islamilaisia terroristitoiseuksia, mutta samalla myös liberaaleja valkoisia nuoria.

Tiede on aina paha, mikäli siihen ei pultata kylkeen rakkauteen kykenevää ihmistä. Kukaan ei tiedä, mitä rakkaus varsinaisesti on, mutta se on se puuttuva viides elementti, jonka toinen puolisko kansaa voi lukea toivoksi tai vapaudeksi analyysistä, toinen todisteeksi jumalasta. Sillä myös henkilökohtaisessa yksilöideologiassa ”vastakkainasettelujen aika on ohi”. One-size-fits-all -tyylinen lifestyle-elämäntaitozen kattaa kaiken, mikäli ei pelkää Raamatun Jumalaa. Willin ja Evelynin paras ystävä Max alkaa epäillä heti Williä tämän digitietoisuuden herättyä, koska ”Will ei ikinä olisi halunnut muuttaa maailmaa.” Toisin sanoen ”todellinen” Will ei olisi koskaan kehittynyt toisenlaiseksi, hänellä oli jo kaikki tarvittava tieto oikeasta ja väärästä.

Tässä vaiheessa elokuvaa aloin siis tosissani miettiä, josko leffan rahoittajat ovat kreationisteja, josko tämä on jokin typeryyden uusi aste, josko siellä täällä povattu paluu sivistyksestä keskiajalle on todella jo täällä, josko meillä on jo kreationistinen propagandaelokuva tieteiselokuvan nahoissa. Päädyin kuitenkin katsomaan elokuvaa satiirisen surumielisenä dystopiakuvauksena. Valitettavasti sitä haittaavat (pösilön kässäri-infrastruktuurin lisäksi) typerät vapahtaja-viitteet, joita kieltäydyn tässä analysoimasta sen kummemmin. Voisin katsoa niitäkin metaelokuvana, ”metakliseinä”, mutta niin pitkälle uskoni (pun intended) tekijöihin ei enää kanna. Toisaalta juuri nuo vapahtajaviitteet selittävät sen, miksi pahis onkin hyvis ja ilmihyvikset (Morgan Freeman heidän joukossaan!) pahiksia: Will onkin Jeesus, jonka sanomaa rahvas ei ole valmis ottamaan vastaan, Max hänet kavaltava Juudas, Joseph kenties epäilevä Tuomas, Evelyn pahan tiedon puusta syövä Eeva (sillä juuri hänhän sysää Willin digitietoisuuteen, seikka, mikä tekee elokuvasta vapaata riistaa feministiselle kritiikille)…

Mutta ei, moinen on jo niin banaalia, että kieltäydyn.

Hallitus (FBI/poliisi), toiset tiedemiehet ja lopulta myös Evelyn yhdistävät terroristien kanssa voimansa (jep, luit oikein) ja ajavat Williin viruksen, joka tuhoaa samalla koko internetin & tietoverkkoinfrastruktuurin (tai jotain). Samalla myös Will ja Evelyn kuolevat. Vasta liian myöhään ihmiset ymmärtävät, että Will ei missään vaiheessa tarkoittanut mitään pahaa. Hän ei olisi noudattanut hollywoodmoraalin predestinoituja kliseitä: ei olisi assimiloinut koko ihmiskuntaa biopattereiksi tai aivottomiksi kuhnureiksi, hän ei olisi poistanut vapaata tahtoa, eikä hän olisi unohtanut sitä ”kaikkein tärkeintä”, rakkautta.

Olen rohkeasti hörhö ja väitän, että elokuva on kuvaus ja parodia kapitalistisista kaappauskoneista, jotka pyrkivät estetisoidun ideologian keinoin ajattelemaan ennalta tyhjäksi ja mahdottomaksi tiedeutopistisen vallankumouksen. Käyttöön otetaan jopa vallankumouksen itsensä estetiikka: vaatetus, uhrautuminen itseään suuremman puolesta, terroristisolut, nuoruus ja idealismi.

 

 

Miksi ”käytän” ironiaa?

heinäkuu 3, 2014

[Kirjoitus on alkujaan julkaistu Tuli & Savu -lehden Tulentekoa-palstalla 2-3/2010 ja olen joskus blogissani linkannutkin siihen, mutta haluan julkaista sen myös täällä, jotta tags-verkosto toimisi paremmin. En ole varma, olenko vielä samaa mieltä lopun "olosuhdehyssyttely"-sitaatista, sillä se lähentelee uhkaavasti jonkinlaista puheaktiaffektia ja retorista kikkaa, mikä se tietenkin onkin. Julmuus ja typeryys ovat varmasti osaltaan myös rakenteellisia oireita, mutta en silti tarkoita sitä, että olisin väistämättä täysin genealogisen rakentumisen [vaikka poststrukturalistisen kylpyni vuoksi se on maailmankatsomukseni perusrakennuspalikka] linjoilla, se on relativistisuudessaan liian helppo ratkaisu.  Viime aikoina olen jopa alkanut ajatella uhkaavan paljon uusia tutkimuksia, joiden mukaan ihmiset tuntuisivat olevan geneettiseltä perimältään predestinoituja tietynlaisiin käyttäytymismalleihin ja arvomaailmoihin. Tämä puolestaan edellyttää moniarvoisuuteen uskovalta vielä entistäkin enemmän muiden hyväksymistä ja sietämistä, sillä tässä valossa toivoa minkäänlaisesta ”käännyttämisestä” ei todellakaan ole…]

 

Otsikko on tehtävänantoni. Se antaa myös ymmärtää, että minua pidetään kirjoittajana, joka käyttää ironiaa. Kysymystä voisi pitää yhtä mielettömänä kuin kysymystä siitä, miksi ylipäänsä kirjoitan, mutta toisaalta se antaa myös mahdollisuuden avata estetiikkaani. Joten yritän. Samalla termille on välttämätöntä antaa pistoksia, jotta se venyisi tarkoitusperiini sopivaksi. Luulen, että päädyn lopulta väistämättä kirjoittamaan jostain aivan muusta.

Lähtökohta lienee tämä: nykyaikaa pidetään haaksirikkona ironian meressä. Meiltä puuttuvat arvot (airot), rehellisyys ja hienotunteisuus. Elämme merkityksen siirron peilitalossa, emmekä ikinä tarkoita vakavissamme mitään. Määritelmänsä mukaan ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja sanat ovat ristiriidassa. Se on kaikille tuttu ja käyttökelpoinen keino käsitellä vastoinkäymisiä ja suojautua. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin aina epäsuorasta hyökkäyksestä jotain vastaan; ironia on kahtiajakamisen väline ja viime kädessä aina jotain tuhoavaa. Se on vahva retorinen keino, joka ylentää ja suojaa käyttäjänsä alentaen samalla vastapuolensa. Tämä lienee ironian ilmiselvä taso.

Missä ironia sitten piilee ja miksi sitä käytetään kirjallisuudessa? Onko se vain taktiikka ja leikki, jonka käyttäjä kieltäytyy vastuusta ja olemasta vakavissaan? Voiko ironian keinoin varsinaisesti kuvata mitään suoraa inhimillistä kokemusta tai mitään uutta? Kierkegaard sanoo, että ironia on kommentti menneestä, joka ei tarjoa tilalle mitään uutta. Ironikko sanoo objektista jotain, mitä ei tarkoita ja kieltää täten objektilta totuuden. Jos tätä jatkaa, koko maailma tyhjenee vähitellen totuudesta ja subjekti alkaa vieraantua kaikesta. Täten ironian todellisuus on runous. Entä mitä tämä tarkoittaa?

Maanläheisemmin katsoen ironian käsittely kirjallisuuskeskustelussa hukkuu aina heti kättelyssä tylsään väittelyyn siitä, pitäisikö tyylitellyn viileyden ja keinohymyilevän tuhahtelun vastapainoksi olla vaihteeksi höpsö tai pateettinen, ilkeän sijasta itkeä. Tämän läpsyttelyn tiimellyksessä hukataan itse asia, kirjallisuus. Kaikki nyanssit unohdetaan, rajapinnat kielletään, teksti banalisoidaan maailmankatsomusten joopas-eipäs-leikiksi. Riitelijät käyttävät teoksia ja niistä pintapuolisesti ulosluettuja eetoksia lähinnä pönkittämään omia tarkoitusperiään erilaisissa sosiaalisissa medioissa.

Näin vulgaarilla tasolla kysymys on lähinnä samoista voimista, jotka puhaltavat ilmaa muodin kupliin, eräänlaisesta syklisyydestä. Kääntöpuolista; syksyn muotiväreistä, joista kaikki ovat vuorollaan uusi musta. Tätä kolikonheittoa voidaan harrastaa täältä ikuisuuteen, silti viisastumatta lainkaan. Metakeskustelu tuottaa loputtomasti vaahtoa sen sijaan että syvennyttäisiin tai kirjoitettaisiin jotain uutta; keskustelijat muuttuvat osaksi sitä nimenomaista pinnallistamisen järjestelmää, jota oli tarkoitus vastustaa. Ironia tuntuu olevan nykyiselle kirjallisuuspuheelle sitä, mitä metafora vanhalle.

Tähän liittyy toisaalta myös kirjailijoiden älähtäminen siitä, jos heidän teoksensa tulkitaan ironisiksi. Mistä on silloin kysymys, jos tekijä tulee jälkikäteen ilmoittamaan lukijalle, että sydänverelläni tein ja rehellisesti? Mitä tällaisella pyyteettömyyden performanssilla pyritään saavuttamaan? Eikö rehellisyyden tulisi näkyä ennemmin itse tekstissä, eikö merkitysten etsiminen ja löytäminen olekaan lukijan tehtävä? Mitä ylipäänsä tarkoittaa ”rehellisyys” taidemuodossa, joka yleisesti käsitetään kaikeksi muuksi kuin? Mieleen tulee, Susan Sontagia mukaillen, 1970-luvun valokuvakeskustelu. Valokuvaajat eivät enää halunneet, että heidän teoksiaan kutsuttaisiin ’valokuviksi’. Ne olivat jotain enemmän, niitä tuli kutsua ’kuviksi’. Ilmeisesti jo pelkkä uudelleennimeäminen vaikutti ylentävästi.

Mutta tämäkin on vain pintaa, on mentävä syvemmälle. Pohjimmiltaan kysymys ironiasta on, ainakin itselleni, syvästi maailmankatsomuksellinen, lähes ontologinen. Jos ironia nähdään kaikkialta läpitunkevaksi, niin myös tekstuaalinen, esteettinen ja kehollinen oleminen on käsitettävä reagoimiseksi siihen. Myönnän pitäväni Deleuzen ajatuksesta kulttuurista jäännöksenä, jonka raunioiden varjoon tulee mennä suojaan sateelta tai jonka rakennuksia voi pitää suunnistusmerkkeinä matkalla kohti jotain muuta. Koetan tässä tekstissäni epätoivoisesti pukea sanoiksi tuon ”kaiken läpäisevän ironian” merkityksen elämiemme perusolemuksena ja lähtökohtana. Kulttuuri on mukautunut ja muovaantunut sen mukaisesti. Entä onko mitään ulkopuolta? Väittäisin että ei ole, tulee vain suunnata voimavirrat oikein. Sillä tietenkään ironia ei ole kaikennielevää, pystymmehän edelleen tekemään eron ironian ja ”suoran” puheen välillä. Ainakin niin me väitämme.

Tämän tiedostava ja jokaisella solullaan kipeästi tunteva kirjoittaja etsii kielioppia, jolla piirtää jokin pakeneva viiva tai saavuttaa vielä jokin koskettava tuntemus. Luulen, että näin on ollut kautta historian. Kuvailemani kaltainen ironikko on kielelle ja estetiikalle (maailmalle) yliherkkä ihminen, mahdollisesti jopa allergikko, jonka on silti pakko koettaa löytää taudinaiheuttajistaan jotain minkä parissa työskennellä. Mitään muutakaan ei enää ole, koska tuota identiteettiä on rakentanut koko elämän. Kysymys ei ole kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi, avantgardesta avantgarden vuoksi tai vitsailusta vitsien vuoksi. Eikä toisaalta pelkistämisestä tai askeesista itsensä kohottamisen tai yleisen moralisoinnin vuoksi. Harry Salmenniemi ja Antti Nylén ovat samalla asialla, vaikka toista pidetään kokeellisena, toista uuskonservatistina. Nyléniä ei voi sanoa ironiattomaksi, eikä Salmenniemeä klassisuuden vastustajaksi. Ilman molempien piirteiden hyödyntämistä kummankin itseilmaisu olisi tyhjää. Tarkoitus on vain yhdistää ikiaikainen ja tämänhetkinen siten, että kieli jälleen tarkoittaisi jotain, että se olisi edes hetken vapaa liiasta ironiasta / kapitalismista / typeryydestä / jne. Tämän näen kaiken kirjoituksen tehtäväksi. Sillä voima, joka loisii ironiassa syö kaiken keskinkertaisen ja helpon. Kapitalistisen kiertokulun ja jatkuvan spektaakkelin tuloksena jotkin asiat, termit, sanat ja estetiikat lakkaavat tarkoittamasta mitään. Keskinkertaisuus pyrkii jähmettämään ja patentoimaan valovoimaiset alkuperäisajatukset. Pakenemisen nopeus ylittää institutionalisoituvan estetiikan nopeuden moninkertaisesti. Näin kävi ensin modernismille, sitten postmodernismille ja tulee käymään kaikelle niiden jälkeen. Tulee mutatoitua ilman ydinjätteitä, nimenomaan mutatoitua. Ei esimerkiksi taipua kuin korsi tuulessa.

Yritän sanoa, että ironia on keskeinen voima ajalle, joka tuntuu olemuksellisesti olevan vain kuva itsestään. Täten (myös) tekstuaalisen minäni suhtautuminen jokaiseen sanaan, jokaiseen eleeseen, jokaiseen kokemukseeni on metateksti. Toisaalta ironian suhde tekstuaaliseen itsetietoisuuteen on kummallinen. En ole lainkaan varma, onko kysymys toisilleen läheisistä voimista vai ei. Väitän että on. Tämä on se analyysihalvaus, josta jokainen allergikko kärsii väistämättä ja aina. Minun keinoni on ylikellottaminen; pyrin kirjoittamaan tämän kaamean tietoisuuden ja ironian niin auki, että se lopulta antaa periksi ja ylittyy. Se on ainakin työhypoteesini. Pitää seurata diskurssien ja ajatusmuotien kehitykset ääriin saakka, mutta silti säilyttää jokin ajattomuus ja pitäytyä vulgaarista kokeellisuudesta. Tämä oli myös David Foster Wallacen esteettinen vakaumus. Lienee ironista, että hän päätyi hirttämään itsensä.

Samaiseen analyysihalvaukseen liittyy myös suurin ongelmani kirjoittajana: miten saada viritettyä oma esteettisen kokemisen taso mahdollisen lukijan tasoa vastaavaksi? Pitääkö niin edes tehdä? Sillä ei ole mitään takeita siitä, että ironia olisi kaikille sama, että intertekstit olisivat kaikille samat. Mitä pitää ajatella esimerkiksi lukijasta, joka kehuu kotimaista proosaa? Jos se edustaa kaikkea sitä mitä vastustan, voiko minun oma tekstini mitenkään saavuttaa tuota samaista lukijaa? En pysty huijaamaan itseäni kirjoittamaan ”helppoa” tekstiä, koska en samastu siihen itse. Taiteilijan tehtävä on olla friikki, ei turvallinen.

Uhkaavasti affektitasolle jäävän palopuheeni lopuksi muutama esimerkki toimivasta ironiasta. Harry Salmenniemi sai minut pakahduttavien kyyneleiden partaalle kollashoimalla Yrjö Jylhän mitallisia ja nationalistishenkisiä runoja keskelle kaikkea sitä mediapuhetta, lööppejä ja epätoivon sanastoa, josta Texas, sakset koostuu. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ohittanut Jylhän tekstit kornina kansakunnan tervehdyttämisen projektina, mutta nyt konteksti pakotti nuo pienet runot toimimaan, jopa jonkinlaisina rauhoittumisen hetkinä. Aivan kuin halvauksesta kärsineiden aivojen synapsit löytäisivät yhtäkkiä uusia reittejä. Kaikki tämä uudelleensijoittamisen keinoin.

Toinen esimerkki on omasta blogistani, sillä minulla riittää itseironiaa: ”Julkista keskustelua on mahdoton seurata ilman häpeän ja lohduttomuuden kyyneltä silmäkulmassaan. Suuri joukko ystävistäni seuraa sitä jonkinlaisesta masokismista, autokolarin spektaakkelin suoman hullun itsesaastutuksen kiilto silmissään. Alennustila on väistämättä kiehtovaa ja hypnoottista katsottavaa, samoin asioiden hajoaminen. Minä koetan vältellä noita keskusteluja, koska tuntemani viha on täysin irrationaalisella tasolla muutenkin. Se ei voi muuntua rakkaudeksi niin kauan kun tiedän, että ihmisten julmuus ja typeryys eivät viime kädessä ole rakenteellisia oireita, eivät vaikka yhteiskuntatiede mitä väittäisi. Kysymys on syvällisestä valinnasta, jonka voi tehdä koska hyvänsä, missä olosuhteissa hyvänsä.”

Miksi väitän olosuhdehyssyttelyä vastaan? Koska olosuhdehyssyttelyn myöntäminen, vaikka kenties lähempänä jotain totuutta, ei tarkoita enää eleenä mitään. Se on se lopullinen luuppi, jonka vapaat, kaikkia mahdollisuuksia auki pitävät ihmiset aina väistämättä päätyvät valitsemaan. Sanon siis jotain, mitä en tarkoita, mutta tarkoitan sitä koko sydämestäni.

Juha Siltalaa lukiessa, eli työstä, uusliberalismista ja vähän piratismistakin

kesäkuu 29, 2014

”Kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea” on mahdoton ja melko typerä luetella ihmisten lukutaustojen relatiivisuuden vuoksi, mutta yksi näistä yhden käden sormilla laskettavista kirjoista voisi olla, näin julkeasti väitän, Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (mieluusti vuoden 2007 uusittu versio ”uusilla huononnuksilla”). Lienee oikeutettua sanoa, että itse kunkin ex-sivistys- ja hyvinvointivaltiossa elävän suomalaisen olisi hyvä tuntea ainakin yleiskuvaltaan ne prosessit ja ennen kaikkea ne ideologiset suunnat, joilla Suomea(kin) on viimeistään 1990-luvun alun lamasta lähtien ajettu kohti monetaristista yhden promillen eliittivaltaa. Myönnän olevani vähän jäljessä tästä junasta, onhan Siltalan kirjasta puhuttu jo vuosikymmenen verran. En tiedä, pitääkö ”parempi myöhään kuin milloinkaan” -latteus paikkansa, mutta tässä sitä nyt joka tapauksessa ollaan.

(Se toinen jokaiselle tuputtamani kirja voisi olla Antti Salmisen & Tere Vadénin Energia ja kokemus, joka muistuttaa siitä, että nykykapitalismi pohjaa aina ja ainoastaan öljyyn ja öljyn tolkuttoman tehokkaaseen suhdelukuun. Ei pitäisi ajatella enää oikeisto/vasemmistoakselilla, koska niin sosialismi kuin kapitalismikin ottavat öljyn talouden ja työvoiman annettuna, vaan pikemminkin öljyn talouden mukaisesti: mitä teemme sitten, kun öljy loppuu? Vastaukseksi ei tekijöiden mukaan kelpaa ydinvoima, sillä sekin on jossittelua täynnä: öljyn antaman energiamäärän kattamiseksi tarvitsisimme 5000 lisäydinvoimalaa [niitä on nykyään 500], minkä lisäksi ydinvoimalat infrastruktuureineen syövät hillittömät määrät fossiilisia polttoaineita)

Sillä Siltalan kirja on ankeuttajien kirja, eikä siinä ole mitään väärää. Kyynisyys ja vainoharhaisuus ovat aina olleet ja ovat edelleen ainoita keinoja, joiden kautta voi muodostaa terveen suhteen maailmaan. Ilo ja positiivisuus ovat hyvä juttu, mutta samalla aina jo-olemassaolevan affirmoivia keinoja. Ne ovat keinoja tulla toimeen, konservoivia joko yksilön itsensä tai järjestelmän kannalta. Positiivisuus ei voi tuhota mitään, minkä vuoksi pelkkä positiivisuus ei myöskään voi rakentaa mitään uutta. Kali kyllä tanssii aina toisella kädellään siunaten, mutta toisessa kädessä roikkuu aina hiuksistaan pää. Elämäntaito-oppaat ja pakotetun positiivisuuden kulttuuri, tuo kapitalismin pehmeä zen-puoli.

Siltalan kirja opettaa samalla lukijaansa ahdistumaan aivan uudenlaisilla tavoilla. Uusliberalismin transsendenssisuhteen kaltainen usko markkinoiden voimaan suoda onnea kaikille on pelkoa herättävä ja empiirisellä järjellä perustelemattomissa oleva voima. Tästä jumalsuhteesta ei tietenkään puhuta lainkaan, sillä vapaat markkinat on onnistuttu hakkaamaan hapen kaltaiseksi perusilmiöksi. Kaikki vastustaminen koetaan lapselliseksi typeryydeksi, vaikka juuri uusliberalismin pohjalla tuntuisi olevan arkisen banaali utopiauskonto, lasten hiekkalaatikkoleikkeihin tai jalkapallo-otteluun verrattavissa oleva suljettu systeemi, jonka siteistä todellisuuteen ei ole mitään takeita. Kaikki sen peittävä on vain ideologiaa, esinahkaa.

Pääomajahdin tiimellyksessä työn arvostus on siis väistämättä poljettu alas, mikä vuotaa tietenkin populaarikulttuuriin meemeinä ja sitä kautta elämänasenteiksi nuorisoon. Minulta on vielä palanen kirjaa lukematta, joten en tiedä ottaako Siltala huomioon tätä piirrettä. Poliitikoista on tarpeeksi sivistyneitä ja aikaansa seuraavia huomioimaan tämän seikan ehkä prosentti. Kyynelkanavistani valuu aina märkää paskaa, kun näen mediassa keski-ikäisiä fakkiääliöitä, jotka ihmettelevät, kun nuoriso ei enää tee tai arvosta töitä. No ei tietenkään tee tai arvosta, koska se on tällaisessa kulttuurissa mieletöntä ja intuition vastaista! Ottakaa selvää ja tutkikaa, MIKSI näin on, älkää tarrautuko johonkin menneeseen nuoruutenne savottaan, joka on nykyään enää naurettava fiktio. ”Kyllä minäkin aloitin pikaruokaravintolan tiskin takana”, kuuluu itsensä etuoikeutettuun asemaan hilaamaan kyenneen työjuhdan perustelu. No hei, juuri saamiemme tietojen mukaan KETÄÄN EI KIINNOSTA & kapitalismi meni jo muualle. Vanha kaakkiparka ei tajua, että Eurooppa tuntuisi olevan enää tuotteiden loppusijoitusmaa, jossa konsultit kehittelevät uusia ammattinimikkeitä toisilleen ja delegoivat lukujonoja. Että sikäli aika sama, tekeekö paskaduunia vai ei, koska tätä tahtia pian on enää pelkkiä paskaduuneja. Tietenkin meillä on vielä duunareita ja raksamiehiä ja opettajia ja mitä ikinä, mutta juuri tämä huoltava luokka on se, jota kustaan silmään ja jonka töitä kukaan ei haluaisi enää tehdä. Sillä ei kukaan enää oikeasti arvosta putkimiestä tai opettajaa, vaikka putkimiehillä (jostain syystä) vielä onkin hyvät palkat. Toki näille ammateille myönnetään se itseisarvoinen nyökkäys, että joo, helvetin tärkeetä duunia, elämämme perusedellytys ja voi kun ihan itkettääkin miten jaloa. Mutta kuka teistäkään, oi sivistyneet prekaarilukijani, haluaisi tehdä noita töitä?

Uskokaa tai älkää, vielä 60-luvulla ay-liikkeen silmissä kiilsi täysin realistinen mahdollisuus 4-päiväisestä työviikosta. Tästä osakkeiden omistajat eivät pitäneet, koska moinen ajatus ei tukenut pääoman kasvua, joten systemaattis-monetaristinen terrori alkoi. Suomi tosin saavutettiin vasta 90-luvulla ja laman jälkeen onnistuttiin väittämään, että lama johtui juuri siitä, että uusliberalismin oppeja hidastettiin hyvinvoinnilla, ihmisarvoilla ja muilla likaisilla seikoilla.

Tähän oikeisto eli pääoma (tietäen tai tietämättään) pyrkii: humanitaarisen työn a) edellytyksien ja b) arvostuksen totaaliseen tuhoamiseen. Jenkeissä vulgaarin selvästi, meillä ”sivistyneemmissä” valtioissa implisiittisesti, kultakääryleellä kuorruttaen. (Antakaa minulle roponen jokaisesta nuoresta, aina samalta näyttävästä ja liian suureen pukuun pukeutuvasta lyhythiuksisesta miehestä, joka jaksaa kiertää trollaamassa nuoria vasemmistonaisia, niin minä näytän teille miten miljardööri flaneeraa.) Paskatyöntekijät saadaan vihaamaan keskiluokkaa jo silkan sorron keinoin: ”kun ne luulevat tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka järjetöntä hiekan lapioimista keosta toiseenhan tämä on.” Duunimäärä on loputon, käytetyn ajan ja energian suhde palkintoon mielivaltainen ja typerryttävän olematon. Uskolta loppuvat rakennuspalikat.  Vastaavasti ”sivistyneistö” haluaa olla keskenään ajatuksineen ja kulttuurielämyksineen, mukavana virkistymismatkana voisi joskus käydä mökillä vähän pilkkomassa halkoja, että ”säilyy ote ruumilliseen ja aitoon”. Keskiluokka ja prekariaatti repivät itsensä hajalle, vaikka eihän se kannattaisi. Työtä tehdään liikaa lähinnä pyhästä hengestä ja rakkaudesta tietoon. Ainoa oikeasti kannattava asia on olla osakeomistaja tai kuulua niihin muutamaan sataan sukuun, jotka omistavat koko helvetin maapallon. Miksi kukaan enää arvostaisi työtä, jos se vain repii sinut hajalle, imee sielusi ja aikasi, eikä silti anna sinulle toivoakaan vapaudesta, pysyvyydestä, vaikuttamisesta tai inhimillisyydestä?

Koska poliitikot ovat vain valkoista neutraalia kohinaa finanssimiesten ja säädännön välissä, lakkaa väki uskomasta politiikkaan. Tämän ei pitäisi olla yllätys kellekään. Niinpä ehdolle asettuvat enää vain sosiopaatit, kylähullut ja ne muutamat onnekkaat, joilla on tarpeeksi rahaa kiertää tarjoamassa lämpöisestä kelkasta pudonneille ihmisille pullaa ja kahvia. Läpi pääsevät julkkikset ja keski-ikäiset jees-miehet ja -naiset, joiden sivistystaso mahdollistaa ainoastaan sen hirvittävän sammakkolauman, jonka suusta pöydälle ulostautumisen äärellä sosiaalisessa mediassa puistellaan kollektiivisesti päitä ja epäuskoisesti nauretaan. Meillä on valtava politiikkojen kasvatusongelma. Onneksi meillä on myös muutamia nuoria idealisteja, jotka tuntuisivat olevan sivistyneitäkin. Pääsevätkö he läpi esim. EU-parlamenttiin? Eivät tietenkään, mutta taistelu jatkuu.

Kun päättävissä elimissä tuntuu olevan pelkkiä keskinkertaisuuksia, jotka olivat nuorenakin aivan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtui, miksi kukaan nuori uskoisi politiikkaan? Toki sivistystä ja näppituntumaa vaikkapa meemeistä, populaatikulttuurista, muodeista ja digitaalisesta kulttuurista on julkeaa vaatia, koska meillä on tämä ”demokratia” ja tämä sananvapaus. Eli ”En voi tätä selväksi selventää, ku jokaiselle jotain on ei mitään kellekään.” (Jos samat tyypit ovat vastaavasti vain savuverho osakkeiden ja lainsäädännön välillä, miksi kukaan vanhempikaan uskoisi enää politiikkaan?)

Vaikkapa piraattikysymyksissä sivistynyt ihminen alkaa miettiä immateriaalioikeuksien ontologiaa ja sitä, miten kopioiminen tai piratointi on tietylle ikäpolvelle täysin luonnolliselta tuntuvaa toimintaa ja siten koko vyyhtiä pitäisi analysoida perinpohjaisesti uudelleen, lainsäädännöstä puhumattakaan. Peruspoliitikko sen sijaan sanoo ykskantaan että hyi, kyllä tehtyä työtä pitää arvostaa, koska niin isä opetti ja isänisä ennen häntä ja minä pidän tätä paitaa housuissani rohkeasti vaikka kaikki halveksuvatkin minua sen takia, mutta minun tehtäväni ei ole ottaa selville halveksunnan syitä.

Ajatteleeko Napsteriin, torrentteihin, Spotifyhyn ja YouTubeen syntynyt 19-vuotias samalla tavalla tekijänoikeuksista kuin monen sukupolvikuilun päässä oleva 40-50-vuotias? En usko alkuunkaan, että ajattelee. Tämän vuoksi en oikein osaa muodostaa mitään järkevää mielipidettä piratismista. Tämä on tietenkin ongelmani, uskallan väittää, älymystön edustajana. Helpompaa ja nopeampaa olisi vain painaa sitä nappia. Mutta jos kapitalismi kulkee aina luotijunan nopeudella, tulisiko Spotify kieltää, vaiko sen sijaan kehittää uudenlaisia keinoja nyhtää rahaa? Tämä ei ole siis mikään Spotifyn puolustuspuhe: tiedän, että artisteille Spotify on plusmiinusnollaa ja nykyään rahaa saa enää lähinnä keikkailusta, jos siitäkään. Liksat tuskin kasvavat ja keikkapaikatkin vähentyvät, mutta apajille hamuavat lisääntyvät lisääntymistään. Ja niin edelleen.

Mutta kun eivät nämä rahateollisuuden systeemit tunnu myöskään taantuvan siinä mielessä, että jonkin kieltäminen ikinä onnistuisi. Virilion ajatusta mukaillen: kieltolain keksiminen synnyttää aina myös trokarin. Kopiosuojauksen kehittäminen synnyttää kopiosuojauksen purkajan. Jos tyydytään kapitalismiin ja annetaan sen toimia totutulla tavalla, ei mihinkään menneeseen ole paluuta. Tarkoitan siis sitä, että kapitalistisesti katsoen piratismi ei ole ongelma! Ongelma on pikemminkin se, miten voisi oppia tekemään rahaa piratismista. Spotify on tietenkin ratkaissut tämän ongelman omalta kantiltaan. Yhtiö tekee tappiota, mutta väliäkö sillä, kun pörssiarvo nousee jatkuvasti ja perinteiset jakelukanavat kuolevat (vrt. Amazon, joka myy tappiolla ja halvalla mutta niin suurella volyymilla, että vähitellen tuhoaa tai absorboi kaiken kilpailun). Spotify on poikinut jo liudan miljonäärejä, nimittäin omistajistaan. Jep, tämän analogia työelämään lienee aika pätevä. Jostain se rahamies tulee ja alkaa kirnuta tyhjästä fyffeä samalla, kun perustuottajien leipä kuivuu ja kapenee.

Mutta kunhan pääoma kasvaa, niin varmasti sieltä riittää ihan kaikille. Tämänhän olemme jo huomanneet ympäri maailman, eikö totta? Valumaefekti (jonka toimivuudesta käytännössä ei ole minkäänlaisia kiistattomia todisteita) on lupaus taivaaseen pääsemisestä. Tietenkään sinne taivaaseen ei kukaan pääse, mikäli koko taivasta on edes olemassa, mutta ideologisesti riittää jo se, että lupaus on olemassa. Silti: voidaanko tarkoitus-pyhittää-keinot -mallisen systeemin sanoa toimivan, jos systeemin lopputavoite, utopia, ei ole näköpiirissä mutta kaikki haittavaikutukset kyllä, kumulatiivisesti?

Alkujaan tämän merkinnän piti olla vain lyhyt, Virilion teoriaa mukaileva tai siitä kimpoava muistiinpano siitä, miten tulosjohtaminen seurantajärjestelmineen tuntuisi synnyttävän todellisuuteen aina pikemminkin oman idealisminsa ruman vastakohdan:

Sitä on saatu mitä on tilattu: organisaatiot puolustavat olemassaoloaan tehtailemalla tilastoja viisivuotissuunnitelmien tyyliin. Yliopisto nostaa kansan koulutustasoa tuottamalla titteleitä uuden tiedon tuottamisen ja sivistyksen juurruttamisen sijasta, sairaala tuottaa käyntikertoja ja siinä ohessa sairaita, ohjelmistotalo ohjelmistovirheitä, käräjäoikeudet yhden tuomarin istunnoissa tehtailevat lainvastaisia päätöksiä, veroluontoisesti rahoitettu Yleisradio tekee odotusten mukaista ohjelmavirtaa segmentoiduille kuulijoille eikä yleissivistävää ohjelmaa kansalaisille, uskonnollisen sanoman saattamista mitataan viihteellisten massatapahtumien kävijämäärillä.

 

 

Carpe dente

kesäkuu 25, 2014

En (tai kaiken tapauksen poikineen nisäkäshuumorin perusteella: emme) yksinkertaisesti mahda sille mitään, Luis Suarezin toteemiset etuhampaat pakottavat maagiseen ajatteluun ja outoihin ylilyönteihin. Mutta kuka ei mielessään liittäisi puremiseen nimenomaan alkukantaisia ja kiellettyjä konnotaatioita? Stereotypioiden mukaan pureminen (muutoin kuin syödessä) on sitä mitä lapset ja eläimet tekevät, tappelussa naiset ja tytöt… Siksi kiveen hakattuja sääntöjä henkihieveriin saakka kunnioittavalle (ja silti niitä alinomaan kiertämään ja manipuloimaan pyrkivälle kts. kentällä peilaaminen [siinäpä vasta kuvastava sana!]) mieskatseelle on tuplasti kauhistuttavaa, jos mies puree (esim. Mike Tyson). Tuolloin rikotaan puhtaan hengen ideologisia herrasmiessääntöjä, urheilun pohjimmiltaan spartalais-homoseksuaalisia ihanteita: tämä systeemi on suljettu ja homogeeninen, tähän systeemiin ei tarvita mitään ulkopuolista, tuollainen ei kuulu urheiluun

Ovatko hampaat Suarezin voiman ja taidon tyyssija? Jos ne kiskottaisiin irti, kuihtuisiko Suarez kuin kasvi? Pöytälaatikkopsykologi koputtaa puuhun: joutuiko hän poikasena tovereidensa pilkan kohteeksi suurien hampaidensa vuoksi, onko kaikki tuska ja epävarmuus tiivistynyt niiden kalkkiin, antavatko ne nyt kaiken takaisin? Kuin omasta tahdostaan toimiva käsi, The Addam’s Familyn Thing…

Sillä vaikka Suarezista on tehty jo lukematon määrä meemikuvia, joissa hänelle on lisätty vampyyrin kulmahampaat, on kysymys nimenomaan hänen etuhampaistaan. Ne herättävät ihmisissä alitajuisen mielikuvan jyrsijästä tai vastaavasti pienestä lapsesta maitohampaineen, vielä keskenkasvuisine mittasuhteineen. Suarez ei ole petomainen kulmahammas-dracula, jonka irvistyksessä asuu susi ja tiikeri. Hän on Klaus Kinskin dracula, kauhein kaikista, hirvittävä piennisäkäs: jänis, piisami, rotta. Ei raastava ja repivästi haukkaava vaan puraiseva, nakertava, iljettävä.

Hampaiden symbolinen voima. Kenties Suarez puri eilisessä pelissä Giorgio Chielliniä – luoja tietää hänen purreen ennenkin – mutta silti inhottavin hetki oli se, kun Suarez piteli hampaitaan (muka?) tuskissaan. Meistä jokainen tunnistaa oitis sen kivun ja pelon, joka varsinkin etuhampaisiin liittyy. Hampaiden menettämisen pelko. Kaikki ne loputtomat painajaiset, joissa hampaat, lopulliset ja ainoat hampaat, heiluvat ja lähtevät irti, pyörivät ja kirskuvat suussa kuin kivenkovat pirstaleet…

Ja Suarezilla etuhampaat ovat suuret, ne määrittävät hänen olemustaan. Ne ovat hänen viehättävän hymynsä salaisuus, mutta hirmuiset hänen irvistäessään. Hänen taitoaan rakastaa, hän pystyy yksin kannattelemaan joukkuettaan, mutta maalin tehdessään hänen silmänsä vetäytyvät tummiksi viiruiksi, etuhampaat työntyvät ulos. Hänen kasvonsa muuntuvat totisesti Toisen kasvoiksi, varsinkin kuvankäsittelyn augmentoimina, ikuisiksi ajoiksi mieliin iskostettuina.

 

Mitä teen tänään

toukokuu 29, 2014

Olen lähes varma siitä, etten ole nähnyt Apichatpong Weerasethakulin (tai: Veerasedänkullin, kuten pieni peikko minussa sanoo) Syndromes and a Centurya ennen, mutta tuo lääkärinainen, tuo buddhalainen munkki hammaslääkärintuolissa sahraminvärisine kaapuineen… Vahva déjà-vun tunne, mutta en silti haluaisi sortua mystiikkaan jo eletyistä elämistä, ehkä pikemminkin ajatukseen siitä, miten taide on kehä ja olen jo nähnyt tämä jossain unessa. Shakespeare lainasi Freudilta ja Jacques-Louis Davidin Marat’n kuolema oli sata vuotta etuajassa oleva ensimmäinen modernistinen maalaus, kuten Žižek tai T. J. Clark sanovat

Ehkä nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa, aivoni vain pyrkivät patologisesti tekemään yhteyksiä lähimuistissa olevien kokonaisuuksien välillä: kuuntelin ensin jonkin Z:n luennon, kuten minulla on viime aikoina tapana ollut tehdä, samalla kun pelasin tietokoneella Diablo 3:a.

Žižek on siinä määrin vapauttavaa ja viihdyttävää kuin mustan stand-up -huumorin katsominen. Toistaiseksi olen siirtynyt komiikasta Z:n pariin. Aivan aluksi, vuosia ja vuosia sitten, katsoin Bill Hicksiä, sitten George Carlinia ja lopulta Dave Chappellea (jota ei kukaan elossa oleva koomikko ole pystynyt minun kirjoissani ylittämään). Välissä tuli Louis C.K., jota en kuitenkaan enää katso (muuten kuin tietääkseni mistä puhutaan), sillä hän on liian suosittu, ja aivan kuin suurkaupungit, liika suosio lakkauttaa kuulijassa sielun mahdollisuuden. Hänen sijastaan katson hänen analogiaansa, Bill Burria.

Žižekissä ei ole minulle tätä vaaraa, koska kysymys on älystä ja teorioista, jotka ovat viime kädessä immanentteja. Niin on huumorikin, mutta hahmo ei, ja stand-up -komiikka pohjaa pohjimmiltaan hahmoon, joka pohjaa (improvisoituun tai harjoiteltuun) esittämiseen, joka puolestaan pohjaa vain ja ainoastaan rytmiin ja ajoitukseen.

Entä pohjaako Žižek hahmoon? On ilmiselvää, että luennoiva Žižek on eri asia kuin kirjojen sivuilla puhuva Žižek. Pohjaako myös filosofia ja vaikkapa kaikki estetiikka vain rytmiin ja ajoitukseen? Entä: onko luennoiva Žižek filosofiaa nykyihmiselle ja kirjojen sivuilta puhuva Žižek menneisyydessä eläville ihmisille?

Usein huomaan, että kähes kaikki filosofia jolla on minulle jotain merkitystä, on jossain määrin humoristista ja/siis lyyristä. Miksi lyyristä? Koska kaikki runollinen pohjaa törmäämiseen ja törmäämisen merkki on muutos rytmissä.

En tiedä, tarkoitanko tällä rytmillisyydellä mitallisuutta, sillä mitallisuus ei ole koskaan tarkoittanut minulle mitään enempää kuin keinoa puhua tenhoavasti ja populistisesti jonkin ryhmän ja kehyksen sisällä. Ehkä samaa voisi sanoa vapaasta muodosta, mutta minun nenääni sellainen haiskahtaa tyhjältä ja nokkeloivalta argumentilta vailla mitään syvempää kokemusta.

Deleuze (Nietzschestä puhumattakaan) oli ilmiselvän humoristinen ja kaikkein mustinta huumoria on se, miten hänen teorioitaan käyttävät nykyään kaikki graafisista suunnittelijoista Israelin armeijaan. Se, että niin Deleuzea kuin Nietzscheäkin ”käytetään väärin”, on asia erikseen. Kaikki mikä on syntyäkseen, myös syntyy. Kuten elämä.

Wittgenstein oli puolestaan zeniläinen, mikä ehkä selittää sen (ts. ei tietenkään selitä, yhtään mitään), miksi saatan saada hänen lukemisestaan samanlaista rauhaa kuin Hanshanin runoudesta. Tosin vanha japanilainen ja kiinalainen runous lipuu, ikäänkuin vesi liuskakiven pinnalta.

Jossain näiden kahden piirteen välissä ovat Beckett ja Cioran. Jostain syystä Beckett tuntuu vanhentuneelta, mutta Cioran ei. Beckett uudisti aika lailla kaiken, minkä takia hän tietenkin juuri tuntuu vanhentuneelta. Kuten Kafka.

Palaan Weerasethakulin elokuvaan, jota ehdin katsoa vain 20 minuuttia ennen kuin minun oli tultava kirjoittamaan tämä.

Miten outoja ja häkellyttäviä kuvia. Vanha munkki kaavussaan istumassa länsimaalaistyylisessä lääkärin vastaanottohuoneessa, selittämässä kivuistaan nuorelle naislääkärille, joka on pukeutunut länsimaalaistyyliseen mekkoon. Nuorempi munkki hammaslääkärin tuolissa, hän kertoo haaveilleensa nuorena DJ:n urasta… Tietenkin tällainen lienee arkipäivää Thaimaassa. Entä munkki soittamassa hapuillen kitaraa pihalla muiden keskustellessa joviaalisti, tai tämä kohtaus ihmisistä istumassa, patsaasta, rakennustelineistä ja etualalla ylhäällä olevasta repsottavasta korirenkaasta (kyllä, se muistuttaa sitä kuuluisaa meemikuvaa, jossa näyttää siltä kuin Lenin-patsas heittäisi koripallon koriin)…

Huomaan, ettei minulla lopulta ole paljonkaan sanottavaa, vaikka silmänräpäyksen ajan sitä oli kirjan verran. Mutta kuka hullu sellaisen kirjan lukisi!

Näin päivät vaihtuvat.

Radio

toukokuu 21, 2014

Eilinen vierailuni Radio Helsingin Suuressa Hesalaisessa Kirjakerhossa Antti Salmisen ja Pauliina Haasjoen kanssa on nyt kuunneltavissa podcastina täältä.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.