Skip to content

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 4

joulukuu 17, 2014

Robert Walser: Institute Benjamenta

Sveitsiläisen kulttikirjailijan lyhytproosatuotantoa esittelevä Kävelyretki ja muita kertomuksia julkaistiin pari vuotta sitten suomeksi ja Walser tunnetaankin ennen kaikkea lyhyemmästä tuotannostaan. Kävelyretkestä kannattaa lukea tämä Erkki Vainikkalan mainio ja kontekstoiva kirjoitus. Minun kirjoissani Institute Benjamenta pyyhkii kuitenkin Walserin novelleilla pöytää koska tahansa. Harras toiveeni olisikin, että Teoksen laadukkaassa Baabel-sarjassa julkaistaisiin lisää Walseria ja ensimmäisten joukossa nimenomaan Institute Benjamenta.

Alkujaan Jakob von Gunten -nimellä vuonna 1909 julkaistu omalaatuinen pieni päiväkirjaromaani on jo tekstimuodollisesti lähellä ideaaliani, mutta hieno ja häiritsevä teos on erityisesti siksi, koska kirjoittajan ja toisaalta kertojan intentiota on vaikea tulkita, varsinkin 110 vuotta myöhemmin. Kertoja Jakob von Gunten on kirjautunut Benjamenta-instituuttiin, jossa koulutetaan palvelijoita. Kirja koostuu melko pitkälti Jakobin nöyryyttä ja palvelualttiutta käsittelevistä mietiskelyistä, sekä hänen suhteestaan instituutin pitäjiin, Benjamenta-sisaruksiin. Erityisen kiinnostavaa on suhteuttaa teosta toisaalta Kafkaan (joka ihaili Walseria suuresti), toisaalta Nietzscheen – tai tulevaan kansallissosialismiin. Walserin vaikutus ja hengenheimolaisuus Kafkaan lienee melko ilmeinen, mutta Institute Benjamentan opit nöyrtymisestä, paikkansa tietämisestä, kohtalon täyttymisen odottamisesta ja palvelualttiudesta kaikkein suurimpana arvona ovat jonkinlaista anti-Nietzscheä. Samalla, kääntäen, juuri nämä arvot voidaan nähdä Freikorpsin ja myöhemmin natsipuolueen synnyn pohjalla. Sosiologi Klaus Theweleitin mukaan kohtalonsa mukisematta toteuttava kansa oli natseille elintärkeä, mutta puhuessaan kansasta natsit eivät toki puhuneet natseista; natsit itse olivat yläluokkaa, upseereita ja 1. maailmansodan sankareita, jotka kehittivät koko ideologian itselleen ja toisilleen. Kansa oli vain ylevöitetty ihanne.

Institute Benjamenta ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru ilmeisen banaaliin palveluinnon parodiaan, vaan onnistuu lähimain agitoimaan lukijan puolelleen. Miksi haaveilla suuruudesta, kun voi pienentää itsensä näkymättömäksi? Miksi pakottaa muut palvelemaan itseään, kun voisi itse olla täydellinen palvelija? J.M. Coetzee mainitsee Walser-kirjoituksessaan (The New York Review of Books) yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseaun sekä Dostojevskin eksistentialistiseksi kutsutun Kirjoituksia kellarista -teoksen, jotka tuntuvatkin ihan sopivilta viitepisteiltä. Tulkitsematta historiallisia konteksteja tai Walserin omaa elämää onkin mahdoton sanoa, onko Institute Benjamenta hienovireistä ja tarkkaa parodiaa ajan hengen tendensseistä, vaiko vilpitön uskontunnustus. Minä en osaa sanoa vieläkään, eikä Walserista itsestään ota pirukaan selvää. Mikään ei nimittäin varsinaisesti taistelisi sitä vastaan, etteikö kirja voisi olla ideologiassaan vilpitön, tai ainakin yksi mahdollinen puoli Walserin omasta psyykestä.

Klassisten hierarkioiden dynamiikat muovaantuvat teoksessa jatkuvasti, kun Benjamentan johtajasisarukset mieltyvät vuorotellen Jakobiin ja alkavat siten, väistämättä, menettää arvovaltaansa tämän silmissä. Mikä voisikaan olla epämiellyttävämpää kuin tiukka johtaja, joka ei olekaan enää tiukka, eikä siten johtaja? Tai johtajatar, joka alkaa osoittaa velvollisuudelle ulkoista kiintymystä, eikä siten enää palvele velvollisuutta? Eikä Jakob haluaisi muuta kuin löytää työpaikan, jossa palvella.

Samalla on suositeltava Quay-veljesten romaanin pohjalta tekemää omalaatuista elokuvaa Institute Benjamenta, or This Dream People Call Human Life.

Hyvä analyysi kunniasta ja työntekijän ansaintalogiikasta, vaiko viriteltyä uhrinarratiivia? eli Dardenne-veljesten ”Kaksi päivää, yksi yö”

joulukuu 11, 2014

Kaksi päivää, yksi yö (ohj. Jean-Pierre & Luc Dardenne) on elokuva, jonka Bret Easton Ellis saattaisi määritellä ”uhrinarratiiviksi”. En ole aina aivan varma, mitä Ellis termillään tarkoittaa, mutta minä miellän sen narratiiviksi, jonka lähtöasetelmana on äärimmilleen viritelty ja ”mahdoton” sosiaalinen tilanne, jossa yhteiskunta ja yhteisö alistavat (syytöntä) päähenkilöä siinä määrin, että elokuvan katsominen tuntuu lähinnä hitaalta kuristumiselta. Toisin sanoen elokuvia, joiden päähenkilöt ovat uhreja. Katsoja kokee vapautumisen ja oikeutetun raivon tunteita, kun elokuvan viritelty sosiaalinen apparaatti ruoskii päähenkilöä ja oksentaa tämän naamalle, sillä ”juuri noinhan yhteiskunta toimii! Tämä elokuva osoittaa ihmisten rumuuden ja julmuuden!”. Tästä esimerkkinä Ellis pitää esimerkiksi 12 Years a Slavea.

12 Years a Slavessa, kuten Hollywoodin uhrinarratiiveissa yleensä, on se vapauttava piirre, että alistuskoneistoa personoimassa on groteskeja ihmishirviöitä, jotka tekevät puolen valitsemisen helpommaksi, antavat siihen oikeutuksen. Toisaalta lopputoman harmaan alueen erämaata tallustellaan sitten tv-sarjojen puolella, kun prestiisisarja toisensa jälkeen pyörittää balzacilaisia moraalitutkielmiaan kausi- ja vuosikaupalla. Ymmärrettävää, onhan kapitalismi nollasummapeliä, eikä arvojen pyhyyden romahdettua ole oikein mahdollista puolustaa järkiperustein yhtä kantaa toisen edelle, varsinkaan jos paljon puhuttu paluu keskiajan taikauskoiseen kyräilyyn ja sivistyksenvastaisuuteen pitää paikkansa.

Dardenne-veljesten uuden elokuvan päähenkilö, juuri sairaslomalta töihin palannut Sandra saa kuulla, että hänet irtisanotaan. Työyhteisölle on kerrottu, että he saavat valita joko 1000 euron bonuksen tai sen, että Sandra saa pitää työpaikkansa.  Valtaosa on äänestänyt bonuksen puolesta, mukaan liittyy tai ei liity (elokuva ei kerro tätä yksiselitteisesti) sopivissa määrin painostusta työnjohdon taholta. Sandra, joka perheineen tarvitsisi työpaikan kipeästi tullakseen toimeen, on epäilemättä uhri, mutta niin ovat kaikki muutkin työntekijät. Työnjohdon harrastama optimointi ei ole heidän vikansa, eivätkä he ole taloudellisesti yhtään sen paremmassa tilanteessa. Tarkasti työn luonnetta ei määritellä, mutta kysymys on heikosti maksavasta perustyöstä. Aurinkopaneelit mainitaan, voisiko kyse olla siis jonkinlaisesta kokoonpanolinjasta/varasto/toimitustyöstä? Joka tapauksessa yhteisön henkilöt ovat jotain duunarin ja alemman keskiluokan väliltä, jokaisella on velkaa, jokainen elää kädestä suuhun, monet tekevät useampaa työtä pärjätäkseen.

Parhaan työkaverinsa ja miehensä avustuksella ja painostuksella Sandra saa järjestettyä uusintaäänestyksen maanantaina, sitä ennen hänellä on viikonlopun verran aikaa tavata muut työntekijät ja pyytää heitä äänestämään työpaikkansa säilyttämisen puolesta. Elokuva koostuu näistä vierailuista ja niiden välisistä arkisista kuvista. Pelkistetty, dokumentaarinen ote, josta on kaikenlainen juusto ja moralisointi kaukana, jos kohta on myönnettävä, että bonuksensa puolesta Sandran vierailunkin jälkeen äänestävät tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän vastenmielisen oloisia ihmisiä. Toisaalta tämä voi johtua juuri viritellystä alkuasetelmasta: jos oletuksena on se, että hyvä ihminen on myös muiden hyvää ajatteleva ihminen, ei esimerkiksi aggressiivisesti omaa bonustaan puolustava nuori miestyötoveri vaikuta erityisen suurelta ihmiseltä. Varsinkaan, kun hän asian vuoksi lyö isäänsä, joka on samassa työpaikassa ja valmis vaihtamaan äänensä Sandran puolelle. Isä on vielä sopivasti keski-ikäinen, jo eläköitymään päin ja vähän lihavakin. Toisaalta Sandra ei moralisoi sen enempää, hän vain esittää asiansa ja kertoo, että ilman hänen työtään hänen perheensä ei tule toimeen. Jos työtoverit vastaavat samoilla litanioilla, ei hänellä ole esittää mitään sen kummempia perusteluita. Niiden pohtiminen jää katsojan tehtäväksi, jos kohta kaikkien henkilöiden alistetun nollasumma-aseman vuoksi pohtiminen on tavallaan mahdoton tai turha tehtävä: jos kumpikaan taho ei tule toimeen ja jos kaikki ratkaisut ovat toiselta pois, voitaneen puhua uhrinarratiivista. Toki voidaan samalla sanoa, että jotain mätää systeemissä on, mutta onko siitä muistuttaminen taiteen tai elokuvataiteen tehtävä, on sitten oma kysymyksensä.

IMDb:n keskusteluforumilla eräs kommentoija syyttää Sandran hahmoa liiasta yksinkertaisuudesta: aina jos hän saa jonkun puolelleen, hän hymyilee ja saa vähän lisää uskoa asiaansa. Jos puolestaan kieltäydytään muuttamasta äänestystulosta, Sandra vajoaa alakuloisuuteen ja passiivisuuteen, josta hänen miehensä ja ystävänsä pakottavat hänet taas liikkeelle. Kun ongelmat kasaantuvat, Sandra vetää heti purkillisen Xanaxia, mutta jälleen on deus ex machina ystävien muodossa läsnä ja Sandra pelastuu. Ihmisyys ei ole näin suoraviivaista, masennus ei ole näin suoraviivaista, kommentoija sanoo. Eihän se ehkä ole, minäkin suhtautuisin luultavasti melko lailla toisella tavalla, mutta toisaalta en olekaan Sandra. En ole velkakierteessä elävä pienten lasten äiti, vaan älyllinen analyysipiereskelykone, joka on järjestänyt kaiken ajan elämässään itselleen. Huomasin elokuvaa katsoessani ajattelevani, että vaikka en suhtautuisi asioihin kuten Sandra suhtautuu, ymmärrän hänen hahmonsa jonkinlaisena ”normaalin” ihmisen simulaationa. ”Normaali” on puolestaan harha, ”normaalia” ei ole olemassa, mutta ”normaali” on silti hyvin vahva meemi ja luokittelun kategoria. Sosiaalisesti tai yhteiskunnallisesti tiedostava taide on tämänkin takia ongelmallista: kuka tai mikä on se, jonka asiaa halutaan kulloinkin ajaa tai kuvata? Onko se vain taiteilijoille kummitteleva vähäosaisten aave, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse vähäosaisten kanssa?

Toisaalta minulle henkilökohtaisesti tämänkin elokuvan tapauksessa on melko yhdentekevää MITÄ elokuvassa sanotaan, tärkeämpää on MITEN se sanotaan. Dardenne-veljesten ohjaustyyli on pelkistettyä ja pseudo-objektiivista; henkilöhahmojen painotukset ja stereotyypit ovat lopulta hyvin ideologisia. Siihen ei vain kiinnitä niin paljon huomiota, koska kerronta on teknisesti niin vahvaa. Sandraa esittävä Marion Cotillard on todella hyvä ja vierailureissujen ohessa kuvatut pienet välähdykset ovat elokuvan parhainta antia. Eniten oman ahdistukseni muistoissa resonoi kohtaus, jossa Sandra saa autossa paniikkikohtauksen ja juo hätäänsä vettä pullosta, mutta lopettaa hetkeksi oireilunsa hoitamisen laittaakseen turvavyön kiinni, auton tietokone kun piipittää sen merkiksi, että vyö ei ole kiinni. Ihmeellistä, miten arjen robottimainen pakottavuus ajaa syvimmänkin kauhun yli.

Sandran hahmo on, yksinkertaisuudestaan huolimatta, myös tietyiltä painotuksiltaan kiinnostava: hän tuntuu uskovan sellaisiin asioihin kuin kunnia ja häpeä, minkä vuoksi Sandra on usein tuskallisenkin toivoton tapaus. Ota nyt se almu vastaan, jumalauta, jos sellaista tarjotaan. Sinun kunniasi suhteessa omaan pieneen ”kyllä minun pitää itse pärjätä”-neuroosiisi on täysin yhdentekevä meemi suhteessa maailman järjettömyyteen ja arbitraarisuuteen. Juuri kunnia ja häpeä ovat niitä jäänteitä konservatiivisesta paimenpatriarkaatista, joita johtoporras ja omistajat voivat käyttää sumeilematta hyväkseen. Siitäkin huolimatta, että alkujaan nuo sosiaaliset kontrollitunteet ovat syntyneet juuri tällaisia ”kevytkenkäisiä” tahoja vastaan, ainakin jos velan ja valuutan antropologiseen historiantutkimukseen on uskominen. Niinpä ei ole ihme, että mafiassa, (prätkä)jengeissä, mieskerhoissa ja muissa rikollisjärjestöissä moraalikäsitykset ovat jostain ajanlaskun alusta.

Paperiaarteen joulukalenteri

joulukuu 1, 2014
tags:

K palaa joulukalenterikantaan, tällä kertaa vähän isommilla laatikoilla. Ensimmäinen luukku on täällä.

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 3

marraskuu 20, 2014

Enrique Vila-Matas: Bartleby ja kumppanit
Pentti Saarikoski: Suomentajan päiväkirjat
Gustav Janouch: Keskusteluja Kafkan kanssa

 

Voisiko Vila-Matasin kirjasta puhua kuriositeettikirjallisuutena? Jossain määrinhän sellaista on vaikkapa koko OuLiPo Italo Calvinoineen. Tai kovin moni muukin kiehtovien yksityiskohtien ja marginaalihuomioiden kirjallisuus. Tätäkään ei pidä lukea negatiivisena arvotuksena, sillä pääasiallisesti olen kuriositeettien lukija ja kirjoittaja. Siinä mielessä minun voisi sanoa olevan onnettoman ”poststrukturalistinen” lukija, mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakin. Tietyt himon tai kutkuttavan mielenkiinnon kohteet tai aspektit riitävät kahlaamaan ties miten suuren määrän sontaa läpi. Toisaalta en myöskään saa palautettua lukemastani mieleeni kuin yksityiskohtia, tai pikemminkin noiden yksityiskohtien tiimoilta kehittelemiäni ajatuksia.

Bartleby ja kumppanit edusti minulle kuin suositusluetteloa, jonka avulla voi löytää lisää omituista, tiettyyn tematiikkaan istuvaa luettavaa. Tässä tapauksessa kirjoittamatta jättämisen tai hiljaisuuden, joka on epäilemättä se minullekin keskeisin pohjavire. Ehkä koko modernismin. Vila-Matasin kirja on kuriositeettiluettelo ja jossain määrin jopa mystiikalla ratsastamista, mutta se pysyy suunnilleen hyvän maun rajoissa, eli onnistuu olemaan tarpeeksi kiehtova. Muistan pitäneeni rikotusta ja anekdoottimaisesta muodosta, sillä se on helppo muoto; vastaavasti muistan huvittuneeni, kun kirjaa tituleerattiin romaaniksi. Kai sen sellaisenakin voi lukea, mutta minun lukukokemukseeni tuo ”romaanius” ei tuonut yhtään mitään; ei minulla ollut mitään tarvetta fiktiolle. Aihe ja anekdootit olivat tarpeeksi kiinnostavia, jotta apuun olisi tarvittu fiktion proteesia ja savuverhoa sanomaan, että tämä on nyt lisäksi vielä Taidetta.

Minulle itselleni on selvää, että Pessoan tai Walserin jälkikäteen konstruoitu elämä on kiinnostavampi kuin heidän tuotantonsa (joissa ei ole niissäkään vikaa, mutta…), ehkä tarkoitan ”modernismilla” tätä. Siis: heidän taiteelleen ei ole enää tarvetta, mutta heidän estetiikalleen on, jonkinlaisen lähtökohtana, joka pitää käydä läpi ja sitten mahdollisesti unohtaa. Tai pitää ja pitää, ei kenenkään mitään pidä, mutta minun on pitänyt. Tämä palaa aivossani aina siihen samaan sykliin:  Beckett oli joskus keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Kafka oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Joyce oli keskeinen, mutta ei enää lukukelpoinen, Eeva-Liisa Manner / Haavikko / Saarikoski olivat keskeisiä, mutta eivät enää lukukelpoisia. Jne. MUTTA heidän ajatuksensa ennen heidän ”taiteensa” savuverhoa, ah, se voikin olla toinen kysymys. Niinpä lähestyn asiaa siten, että vaikka minun ei olekaan enää järkeä yrittää saada esim. liian saturoituneesta Beckettistä mitään irti, voin silti löytää jotain uusia ajatuksia lukemalla hänen elämäkertojaan tai kirjeitään. Tämä oli vain esimerkki, en ole lukenut vielä mitään tuollaista. Sinänsä on samantekevää onko tässäkin kyseessä jostain neromyytin jäännöksestä, sillä pääasia on, että energia liikkuu johonkin suuntaan, että uusia yhteyksiä muodostuu.

Janouchin Keskusteluja Kafkan kanssa taisi olla kirja, jonka hankin käsiini Vila-Matasin kirjan perusteella. Janouch muistelee nuorena käymiään keskusteluja Kafkan kanssa, jotka hän on ”jäljentänyt muististaan”. Ylipäänsä kirjan todenperäisyyteen lienee syytä suhtautua varauksella, mutta se ei estänyt minua nauttimasta siitä. Varsinkin, kun keskustelujen maalaama ylevä kuva Kafkasta ihmisenä on jotain aivan muuta, kuin mitä hänen tekstinsä hahmot välittävät. Vaikka epäsuhta olisi täysin fabrikoitu, on ajatusleikki silti kiinnostava ja merkityksellisen tuntuinen. Tekstejäänhän Kafka ei olisi halunnut julkaistavan, mikä tekee hänen moraalisen itsensä (joka siis on tässä tapauksessa, kuten sanottua, mahdollisesti fabrikoitu) suhteesta hänen teostensa mahdolliseen moraaliin vähän epäreilun kysymyksen. Juuri tässä valossa tuntuisi siltä, että Kafkan kirjoitukset olivat pikemminkin itsehäpeästä ja minuuden heikkouksista puhdistautumista, joiden julkistaminen olisi vastannut oman paskansa myymistä torilla. Kafkan ideaaliteos olisi saattanut olla jotain aivan muuta. Itse asiassa Janouchin kirjan perusteella hän vaikuttaa jopa stoalaiselta hahmolta, jolle omien teosten julkaiseminen olisi ollut häpeällistä luonteen heikkoutta.

Vaikka aiemmin puhuin neromyytistä, tarkoitin myyttiä tuotannon rakenteellisuuden kannalta. En romanttisen kärsivän neron banaalia elämämyyttiä, sehän on jokaisen nykyihmisen teini-ikäinen kärsimyksen myytti; vaan näiden kirjoittajien esteettisen apparaatin myyttiä. Toisin sanoen heidän taidefilosofiaansa, esteettistä teoriaansa, heidän omien sanojensa mukaan. Jollekulle toiselle sellaisella ei ole mitään merkitystä, mutta minulle juuri se on usein ainoa kiinnostava asia. (Siksi myös Vila-Matasin kirjoittamatta jättäminen: teoria löytyy kyllä ja siitä voisi puhua loputtomiin, mutta käytäntöä ei ole, käytäntöä ei pysty kirjoittamaan, käytäntöä ei jaksa kirjoittaa, käytäntö on mautonta, käytännön kirjoittaakseen pitäisi kohdata jotain liian pelottavaa tms.)

Tuollaista estetiikkaa ei tosin pysty vaikkapa Saarikosken nonfiktioista kaivelemaan, hänen päiväkirjansa kun eivät olleet varsinaisia työpäiväkirjoja siinä mielessä, että niissä pohdittaisiin sisällöllisiä asioita. Pikemminkin niissä listataan miten monta sivua hän kunakin päivänä kirjoitti ja mihin mennessä hommat pitäisi saada hoidettua. Saarikoski muutenkin viime kädessä redusoivan kaiken joko kärsivän neron (eli todellisuudentajuttoman ja yhteensopimattoman, mutta lahjakkaan ihmisen) asemaan yhteiskunnassa tai pitävän runoutta jonain pyhänä, jota ei pidäkään selittää. Siltä hän päiväkirjoissaan kirjoittaa pitävänsä jostain, mutta jostain ei. Mutta miksi hän pitää jostain ja jostain ei? Luoja yksin tietää. Saarikoski tuntuu taideteoreettisesti samettihousuiselta fiilismieheltä, joka pyrkii taiteensa sijasta perustelemaan ennemminkin juomistaan. Suomentajan päiväkirjojen alku on vetävä ja jopa kaunis, mutta kirja muuttuu varsin pian sellaiseksi tylsän arkiseksi marinaksi ja epäoikeudenmukaisuuden itkemiseksi, jota itse kunkin päiväkirjan voisi kuvitella olevan.

 

 

 

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 2

marraskuu 15, 2014

Alkuun muutama kiinnostava kirjallisuuslinkki viime ajoilta:

Kirja on pieni ydinsukellusvene
Antikythera ja muita koneita
Juha-Pekka Kilpiö & Ron Sillimanin Auringonlaskun roinaa

Asiaan.

 

Don DeLillo: Americana

Olen lukenut laskujeni mukaan yksitoista DeLillon kirjaa, yhden niistä kahdesti. En muista niistä käytännössä mitään, mutta silti DeLillo on lempikirjailijoita. Muistini palaa luultavasti vasta, jos luen jonkin hänen kirjoistaan uudestaan, mutta katoaa taas kirjan suljettuani. Näin minulle kävi ainakin Mao II:n kohdalla. Enää muistan, kahdesta lukukerrastani huolimatta, että jotenkin se liittyi suuriin väkijoukkoihin ja kenties terrorismiin. Ensimmäisellä lukukerralla pidin kirjasta valtavasti, toisella enää vain hieman.

Tämä on yksi syy sille, miksi aniharvoin luen mitään proosaa uudestaan; aina uusi, aina kyynisempi minä on ehtinyt väliajalla muodostaa vastustuskyvyn kirjalle ja uuden lukukerran minä päätyy vain ihmettelemään, mistä aiempi minä oikein oli innoissaan. Toisaalta en tiedä voiko tästä vielä muodostaa sääntöä, sillä toden totta olen lukenut vain kourallisen kirjoja uudestaan, ja noihin lukukertoihin liittyy aina jokin tarina. Niinpä en muista Americanasta muuta kuin sen, että se on DeLillon ensimmäinen romaani, eikä sitä ole suomennettu. Se ei ole hänen parhaansa, mutta ei myöskään huonoin, itse asiassa kaukana siitä. Goodreads-arvosanani (4 tähteä) kertoo minulle ulkoisen muistipankin tavoin, että pidin siitä varsin paljon.

Se, mistä pidän erityisesti DeLillossa, liittyy hänen nimenomaan hänen lauseeseensa. Tarkemmin sanottuna hänen lauseensa rytmiin ja lyyrisyyteen. Tämän tarkempi en valitettavasti osaa olla ilman kattavaa lähilukuanalyysia, enkä välttämättä sellaisen kerakaan. Mutta DeLillo on prosaisti vain näennäisesti, sillä hänen tilatajunsa ja sävyherkkyytensä on runoilijan, elokuvaohjaajan tai maalarin. Juuri siksi en muista hänen kirjoistaan mitään, sillä kuten Cézannen maalauksessa tai kaikkein parhaassa modernissa runoudessa, niiden aiheilla ja teemoilla ei lopulta ole mitään väliä. Ainoastaan romaanimuodon sisäisyydellä.

Tietenkin DeLillo on myös hyvin yhteiskunnallinen kirjailija, häntä on yleisesti pidetty post-modernin USAn zeitgeistin kuvaajana ja mallintajana numero 1. En vain henkilökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut taiteen suhteesta ”ajan henkeen” siinä mielessä, kuin mitä taiteen suhde yhteiskuntaan vulgaaritasolla oletetaan olevan. Yhteiskunta on vain vadille tarkoin aseteltu teko-omena, jota käytetään pohjana.

 
Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea & Kioto

Ainoa koskaan samalta istumalta heti uudestaan lukemani kirja. Tähän saattaa vaikuttaa se, että luin kirjan puolitoista kertaa junamatkalla Jyväskylästä Helsinkiin ja sieltä takaisin. Matkalla oleva junavaunu on ainutlaatuinen tila, raiteilla liikkuva työhuone, joka saa työskentelemään paremmin kuin mikään työhuone ikinä. Tai lukemaan, tai kirjoittamaan. Tiesin, että kotiin palattuani intensiteetti olisi tiessään ja toinen lukukerta jäisi kesken, mikäli antaisin arjen palata, joten kotiin päästyäni istuin oitis alas ja luin kirjan uudestaan loppuun.

Harva romaani on siitä autuas, että sen voisi lukea useaan kertaan yhdessä päivässä, jo yksinkertaisesti pituusrajoitteiden vuoksi. Normaali lukunopeus törmää päivän vähäiseen tuntimäärään. Mutta Tuhat kurkea on lyhyt, kova ja elegantti, eikä silmän tarvitse kuluttaa aikaa jaaritteluissa tai psykologisissa mutavelleissä. Hyvin kirjoitetussa ja rakennetussa teoksessa psykologia seuraa väistämättä, kuin taustaäänenä.

Kawabatan romaani on silti nimenomaan ihmissuhderomaani ja vieläpä melko kiemuraisesta ja eurooppalaiseen silmään mahdollisesti käsittämättömästä päästä, mutta en koe typeriksi niitä hoopoiltakin vaikuttavia huomioita siitä, miten Kawabatan proosassa aistii teeseremonian ja japanilaisen mustepiirustuksen rauhan. Tuollaisen viiniarv…kirjallisuuskritiikkimaisen vertauksen joko ohittaa tekotaiteellisena ja pirun epätarkkana, tai päätyy ymmärtämään ja tunnistamaan sen.

Itse asiassa Kawabatan harvaan ladottu romaani (vain 148 s.) on jo sen verran pieni, että voisin aivan hyvin kirjoittaa siitä joskus tänne vähän tarkemmin lähiluvun ja yrittää valottaa, mitä päässäni liikkuu kirjaa lukiessani. Sillä lopulta voi olla niin, että ainoastaan tuollainen tarkkuus on mielekästä kirjallisuudesta kirjoittamista, mikäli pyrkii valottamaan nimenomaan sitä, mitä me ajattelemme lukiessamme, eikä vasta lukemisen jälkeisessä sosiaalisessa pelissä. Siinä mielessä nämä jälkikäteiset muisteluni ovat vähän omituista, sävyttynyttä horinaa.

Kioto on mainio romaani sekin, mutta ei minun silmissäni saavuta lähimainkaan samaa intensiteettiä ja kovuutta. Toisaalta se on myös aivan erilainen romaani, ikään kuin kahteen osaan jakautuva, voimansa jakava. Sikäli tämän voisi kokea jopa orgaanisesti tematiikan ja rakenteen välisenä suhteena, sillä teoksen keskeinen teema ovat kaksoset; ehkä ensimmäinen osa on enemmän läsnä toisessa kaksosista, toinen osa toisessa.

Ongelma onkin ehkä länsimaisen lukijan ongelma, sillä meidän kulttuurissamme, ainakin modernissa, kaksosiin on suhtauduttu mielenkiinnolla ja jopa jonkinlaisena salatun, telepaattis-nerollisen sielunyhteyden tyyssijana siinä, missä japanilaisessa kulttuurissa on pidetty useamman kuin yhden lapsen synnyttämistä kerrallaan eläimellisenä ja tabuna. Asiaan liittyy Japanissa ilmeisesti varsin syvällisiä kulttuurisia piirteitä, mutta minun tietouteni asiasta on juuri näin pinnallista. Niinpä, vaikka romaania lukiessani asian tiedostinkin, ei se silti voi resonoida minussa lukijana samalla orgaanisella ja kansankulttuurisella tasolla kuin japanilaisessa. Näin ainakin oletan.

Tieteellistä selitystä, tai pikemminkin lähtökulmaa, asiaan voisi tarjota tutkimus, jonka mukaan japanissa syntyy huomattavasti vähemmän kaksosia (1 pari / 160 syntymää), jos verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin (valkoihoisiin, 1 pari / 87 syntymää). Luonnollisesti tutkimus lienee pyrkinyt ottamaan huomioon tuon kulttuurisen tabun, sillä se on ollut juuri se suurin hankaluus luotettavaa aineistoa kerättäessä.

 

 

 

 

Välimerkintä siitä, miten kirjoitan vuonna 2014 lukemistani kirjoista

marraskuu 12, 2014

En ole varma tarvitsisiko tätä erikseen tarkentaa, mutta pohjustettakoon sen verran, että:

Nämä merkinnät eivät ole kritiikkejä, tai ainakaan en itse miellä niitä sellaisiksi. Niinpä ne eivät yleensä pyri läpinäkyvyyteen tai kirjoittajan lähtökohtien selventämiseen, saati sitten teoksen monialaiseen, ”objektiiviseen” ymmärtämiseen ja esittelemiseen. En ole erityisen kiinnostunut siitä, pitääkö joku muu tai miljoona muuta jostain kirjasta, enkä myöskään siitä, että miksi niin on. Pikemminkin tekstini ovat melko suoria affektikasvaimia tai muisteluita siitä, mitä suunnilleen itse ajattelin lukiessani kutakin kirjaa. Kysymys ei todellakaan ole lähilukemisesta, sillä vanhimmista lukukokemuksista on jo lähes vuosi, enkä aina muista edes eilen lukemaani. Siten toiset kirjat saavat epäreilun kohtelun suhteessa toisiin, johtuen ihan siitä, miten muistini toimii, millaisena meeminä kukin kirja on onnistunut mieleeni jäämään.

Niinpä kirjoitan nämä pitääkseni hauskaa ja kuluttaakseni aikaani. Kritiikkien kirjoittamista puolestaan en koe erityisen hauskaksi juuri tässä mielessä, sillä selkeys, ymmärrettävyys, loogisuus ja tiiviys vaativat helvetisti sellaista työtä, jonka koen kirjoittamisessa kaikkein epämieluisimmaksi puoleksi, minkä vuoksi ehkä olenkin niin laiska kirjoittaja, sillä sama koskee myös teoksia. Lukijaa vastaan tuleminen, yhteiskunnallisen rotupuhtauden vaatimus, ihmisten mielten pahoittamisen vältteleminen, kantojensa selkeä perusteleminen (vaikka lopulta juuri se on melko mahdotonta) jne. ovat kritiikin, journalismin, tutkimuksen ja historiankirjoituksen tehtäviä. Minä puolestani rakastan kirjoittajana eniten improvisoivaa suoltamista, se on se hetki, jona pystyn rehellisesti nauttimaan kirjoittamisesta.

Merkinnät pyrkivät kuvastamaan nimenomaan yksityistä ajatteluani, minkä vuoksi ne myös mahdollisesti kertovat siitä, millaisia seikkoja minä painotan lukemisessa. Niinpä ne ovat otollista pelikenttää itse kunkin lukijani analyyseille psykologisesta profiilistani, vakaumuksistani ja ties mistä -ismeistäni. Suuri osa lukemastani on aina myös lukemista omaa kirjoittamistyötäni varten, mikä näkyy yltiöindividualistisen ihmisen itsekkyytenä ja kyynisyytenä. Tunnun innostuvan harvoista asioista, enkä pyri teeskentelemään innostunutta tai ymmärtäväistä. Oma esteettinen kokemukseni on yksi niistä harvoista asioista, joita yhteiskunta ei ole vielä saastuttanut omituisella fasistisella relativismillaan ja hymistelyllään. Oma esteettinen kokemukseni ei luo lisää yrittäjähenkisyyttä, mene töihin tai kehota hymyilemään ankeuttajille.

En silti tai siten esimerkiksi kirjoittaessani Joan Didionin kirjasta pyri kieltämään Didionin ”elämänkokemusta”, vaan ainoastaan kertomaan, mitä siihen pohjaava Didionin rakentama tekstuaalinen konstruktio mielessäni herätti niinä hetkinä, kun kirjaa luin. Jollekulle kirja saattaa vastata ”elämänkokemusta”, mutta minulle ei, minulle se on aina viime kädessä kirjoitusta. Tässä mielessä olen, tai ainakin koen olevani, todella helvetin esteettinen, siis ”taiteen sisäisessä” mielessä. Taide ei ole väline. Hyväksyn sen, että yhteiskunta vaikuttaa asioihin ja ”kaikki on poliittista” ja että myös taidetta pystyy käyttämään valtaan jne., mutta en silti varsinaisesti pysty itse olemaan sitä mieltä.

Tämä taasen hyvin mahdollisesti johtunee etuoikeutetusta asemastani suomalaisena, keskiluokkaisen perheen kasvattina, joka on aina tullut aineellisesti aivan tarpeeksi hyvin toimeen ja jota vanhemmat kannustivat kirjalliselle uralle. TIEDÄN, että on rutosti muunlaisia kokemuksia ja kasvutarinoita, ja että niiden koetaan näkyvän myös taiteessa tai kirjallisuudessa. Kysymys onkin vain siitä, pystynkö minä lukijana kokemaan ne, tai pikemminkin tunnistamaan niistä jotain sellaisia energioita, jotka antavat jotain myös minulle. Voisin aina jättää negatiiviset mielipiteet sanomatta, mutta miksi?

Samoin voisin pehmentää sanomisiani tyyliin ”X kirjoittaa teknisesti hyvin”, mutta kukapa koko elämänsä kirjoittanut ei kirjoittaisi? Tai ”X:n kirjaa on helppo ja hauska lukea”, mutta niin on myös Harry Potteria tai jopa Dan Brownia. Silti Dan Brown on varsin yhdentekevää ja huonosti kirjoitettua kirjallisuutta. Entä miksi sen lukeminen voi silti olla hauskaa? Entä miten tuo hauska eroaa vaikkapa jonkun oikeasti arvostamani kirjailijan, kuten Yasunari Kawabatan lukemisen hauskuudesta? Siihen koko tämä blogini on pyrkinyt 10 vuoden taipaleen ja 2306 tekstin aikana vastaamaan. Jos en ole onnistunut, ei kysymykseen liene minun kohdallani mitään ihmisen järjen keinoin ymmärrettävää vastausta edes olemassa.

Olen joskus kirjoittanut yhden esimerkin siitä, kuinka valitsen katsomani elokuvat. Tuon merkinnän voinee nähdä verrannollisena sille, miten valitsen lukemani kirjat, siitä saattaa myös löytyä jonkinlainen alkio vastaukselle edellisen kappaleen kysymykseen.

Vuonna 2014 lukemani kirjat, osa 1.

marraskuu 10, 2014

Olen kirjoittanut tänne viime aikoina näemmä pelkkiä leffalistoja. Vaihtelun vuoksi, vaikka vuosi ei ole vielä ohi, yritän kirjoittaa jotain jokaisesta vuonna 2014 lukemastani kirjasta. Merkintä kokonaisuudessaan tuskin koskaan valmistuu & olisi typerän pitkä, joten tässä mitä tänään jaksoin naputella. Enköhän minä pari osaa ainakin taistele!

 

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Didion on jenkkiesseen lempilapsia ja ainakin 60-luvun Slouching Towards Bethlehem -klassikko on selailuni perusteella ihan ok (luin sitä joskus lentokoneessa, sitten saavuimme perille), mutta tämä National Book Awardin voittanut laahava vellouma aiheutti lähinnä päänsärkyä. Didion kuvaa miehensä kuolemaa ja sen jälkeistä vuotta, mikä on sinänsä ihan ok ja ymmärrettävä aihe, suru ja menetys ja tyhjyyden tunne ja kaikki sellainen, mutta se mikä tässä riepoi oli ylenpalttinen yläluokkaisuus. Siis Concordella lennetään (kyllä, Con-vitun-cordella), kulttuurieliittiä namedropataan ja lounastetaan New Yorkin fiineissä ravintoloissa.

Yleensä moinen touhu ei minua haittaa, esim. Edward St. Aubyn on mielestäni hillittömän sympaattinen, mutta Didionin tapauksessa ärsyttää juuri se, että minulla oli hänestä (kenties väärä) kuva 60-luvun vaihtoehtokulttuurin kuvaajana, mihin verrattuna kuvaus nykypäivän 70-vuotiaden, New Yorkin kulttuurieliittiläisten etuoikeutetusta elämästä tuntui jotenkin tavattoman turhalta ja typerältä. Varsinkin, kun se porvaroiminen ei mielestäni ollut edes mitenkään hienovaraista tai sivujuonteellista, vaan kirjan kuvastossa oikeastaan ihan yhtä vahvassa osassa kuin mikä hyvänsä muukin. Olisin varmasti antanut sen anteeksi, mikäli vastapainoksi olisi ollut jotain syvempää, mutta Didionin huomiot kuolemisesta ja kaipuusta tuntuivat olevan kovin yleisiä ja jopa banaaleja. Latteaa, helppoa, hidasta, kunnolla syventymätöntä. Kahvipöytälukemista koulutetuille. Äveriäät voisivat olla nerokkaitakin, kuten Harry Mathews (tai Raymond Roussel).

Varsin julmalta tuntui huomata, että lukiessani vaan jatkuvasti kuittailin mielessäni Didionille: ”te olette jumalauta elämässä helvetin hyvin pärjänneitä 70-vuotiaita KIRJAILIJOITA molemmat, ei voinut ihan puun takaa enää se kuolema ja sen elämäntarinan ja narratiivin loppuminen tulla!”. En tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjoittajaa vai itseään. Tietenkin etuoikeutettu ja rikas potee samat surut ja murheet siinä missä kuka tahansa muukin kun hänen läheinensä kuolee, mutta en vain kyennyt tässä näkemään sen helvetin arvostetun ja sofistikoituneen best seller -statuksen läpi. Aloin jopa miettiä, että onko se Didionin wanhakaan tuotanto lopulta mistään kotoisin, onko sekin tällaista kevyttä ja viriteltyä, psykologisoivaa vessapaperia? Kuin katsoisi jotain tv-draamaa.

Ongelmallinen kirja kaiken kaikkiaan, kuolemateema on niin helvetin viritelty ja manipuloiva, että vaikka se olisi kuinka murheellista ja vilpitöntä, vaikuttaa se silti väistämättä palkintomateriaalilta. Tämän lukeminen oli ehkä muutenkin kokemuksena verrannollinen Oscar-ehdokaselokuvien katselemiselle. Kirjoita elinikäisen kumppanisi kuolemasta <–> näyttele vammaista tai jotain alleviivatusti alistetun vähemmistön edustajaa prestiisidraamassa. Kyynistä settiä tulee nyt, mutta tämä oli se ns. suora fyysinen reaktioni. Aivoja minun tarvitsee käyttää vasta siinä vaiheessa, kun pitää alkaa pehmitellä näitä sanomisiaan ja sopeltaa, että ”ymmärrän kyllä, jos joku tästä koskettu ja jos/kun tämä palkitaan”. Olisi mukava fiilistellä jotain keskinkertaista. Vaikka sitähän minä juuri tein, fiilistelin. Todella kotoisaa ja helppoahan nykyjenkkikirjallisuuden lukeminen on. Jennifer Egan, Gary Shteyngart, Lorrie Moore, Jonathan Frantzen, Jeffrey Eugenides – you name it. Kaikkien niiden lukeminen on kuin katsoisi jotain American Beautyä. Jopa George Saunders. Toisaalta on hyvä, että on myös Hollywood-draamoja, sillä ehkä mielenterveys ei kestäisi, mikäli pitäisi aina mennä sinne syvään päähän.

 

Thomas Bernhard: Kyllä / Muuan lapsi / Palkintopuhetta

Tuntuvat kääntävän nyt sitten kaiken mahdollisen Bernhardin. Mikäpäs siinä, joskin minulle olisi riittänyt jo pari kirjaa sitten. Bernhard tuntuu olevan vähän kuin Bergman tai Hitchcock elokuvan puolella: ääni ja maneerit ovat aina sama, mutta jos homma toimii, niin miksei samantien kymmeniä ellei satoja annoksia sitä samaa kamaa. Toisaalta tietyn pisteen jälkeen mikään hänen kynästään tuleva ei enää yllätä. Voisiko ilmiö olla sukua sille kokemukselle, jonka minulla oli joskus 2000-luvun alkupuolella Björkin lauluäänen kanssa? Hieno ja kiinnostava ääni, mutta enää ”pelkkä” Björkin ääni. En taida osata selittää mitä tarkoitan. Joka tapauksessa Kyllä on heikoin käännetyistä Bernhardeista (en ole lukenut Kolmea kertomusta enkä Häiriötä), mikä ei silti tarkoita sitä, ettäkö se olisi huono. Se on yksinkertaisesti vain ”ihan hyvä”. Myös Betoni on vähän heikompaa kamaa, eikä Palkintopuhettakaan ole erityisen tarpeellinen. Toisin sanoen: älä aloita niistä Bernhardiin tutustumista, ellet halua säästää parhaita paloja viimeiseksi.

Mitä Bernhard lopulta edes on? Oikeastaan vain tietty ääni tai tyyli, ainakin suomeksi käännettynä. Hänen romaaniensa rakenne on siinä mielessä kiinnostava, että niissä ei varsinaisesti tapahdu mitään romaanin eri piirteiden ja osien keskeisiä yhteyksiä luovaa. Ne ovat pikemminkin yhtä, pitkää ja kasautuvaa puheaktia. Kirjoitin joskus Bernhardin ja stand-up -komiikan energian samankaltaisuudesta, enkä ole muuttanut mieltäni vieläkään. Tavallaan Bernhardin romaanit eivät ole mitään muuta kuin tietynlainen rytmi tai asenne, jonka turvin teosten puhuja voi latoa oikeastaan miten halveeraavia syytöksiä hyvänsä. Lukiessani yhtätoista käännettyä Bernhardin teosta minulla ei oikeastaan missään vaiheessa ollut sellaista tunnetta, että lukisin toisistaan erillisiä tai itsenäisiä teoksia. Luin jatkuvaa, toisteista monologipötköä. Nautittavaa ja tiukkaa, oireita lievittävää marinaa, jonka sisäinen systeemi on niin omavarainen, sitä lukiessa tunsi lähinnä… lukevansa. Nykykirjallisuutta parhaasta päästä, epäilemättä. Vastaavasti useaa lukijaa saattaa ärsyttää Bernhardin nuiva asenne keskimäärin kaikkeen & white male blaa blaa.

Mutta Bernhardkin pitää unohtaa ja jatkaa matkaa. Ei hän ole mikään ylittämätön ja yltäkylläinen mestari, josta riittäisi loppuelämäksi. Kukaan tai mikään ei ole. Mutta vuoden päiviksi, ehkä.
Kurt Cobain: Päiväkirjat / David Browne: Goodbye 20th Century: Sonic Youth and the Rise of the Alternative Nation

Musiikinkuuntelusyklissäni tuli vastaan puolinostalginen, 80-90-lukujen alternative/noiserockiin keskittyvä kausi. Pääosin kuuntelin Sonic Youthia vähän sellaisissa häpeänmustaamissa jälkiherännäisfiiliksissä (missä olit koko elämäni, Disappearer?) ja katsoin bändistä muutaman dokumentin & luin David Brownen ihan mainion bändihistoriikin, jossa tuli samalla pätevä rautaisannos jenkkiläisen alternative-kulttuurin historiaa. Samalla kävi ilmi, että SY:n Kim Gordon & Thurston Moore olivat pääosin vastuussa siitä, että Geffen kiinnostui Cobainista ja kumppaneista. Oman aikansa vei Thurston Mooren & Lee Ranaldon kitara-arsenaalin & erilaisten viritysten tutkiminen. Heillä saattoi olla erityisviritettyjä ja -saundaavia kitaroita, jotka olivat yhden ainoan kappaleen livenä soittamista varten.

Cobainin päiväkirjan uusintaluku tuli siinä sivussa. Energiat liikkuvat tällä tavalla. 30-vuotiaana mielestäni Nirvanan parhaat biisit ovat suvereenisti Mexican Seafood ja Very Ape, jotka ovat kenties omiaan kertomaan mieltymyksestäni noisempaan ja vinompaan kamaan, kun popista puhutaan. Ei tietenkään Mexican Seafoodin laskeva kolmen soinnun pääriffi/kertsikulku, vaan se Melvinsiltä kuulostava ja dissonanttinen, Cobainin laulumelodian kanssa keskusteleva ja dempatusti soitettu säkeistösotku. Sitä paitsi hädin tuskin sanoin laulettu (pikemminkin nieleskelty) ”Now I vomit cum and diarrhoea / On the tile floor like oatmeal pizza” on sitä ihteään.

Toisaalta on ihan yhdentekevää, mitä rock-musiikissa lauletaan. Siitä paraatiesimerkki on juuri Very Ape, jonka mahtavuutta minun on vaikea perustella. Mutta pääasiallisesti siinä on tehty kaikki oikein. Se on tarpeeksi lyhyt, jotta sitä voi kuunnella toistolla kymmeniä kertoja, jolloin kappale vasta varsinaisesti muotoutuu: siitä kasvaa helvetillinen, hypnoottisesti kertautuva kaksiminuuttisista segmenteistä koostuva kuminauha. Mutta ennen kaikkea siinä on riffi, jossa ei ole mauttoman paljon sointuja tai ääniä, mutta joka toistetaan maukkaasti kolmesta oktaavista. Kertosäe on Very Apen tapauksessa yhdentekevä. Se on vain rytmittämässä demonisen hyvin vetävää riffikulkua, joka on biisin pääasiallinen motiivi, henkinen kertosäe. Keskeinen rooli on myös säkeistöjen kompin dynamiikalla: ne kertaavat G5/A5/G5/Bb5-kiertoa 8-osilla (jos kohta kannattaa huomioida, että biisissä on käytössä ½ sävelaskelta standardia alempi viritys), kunnes säkeistön lopussa komppia vähän vapautetaan lyhyellä, fiilikseltään neljäsosaisella G5/F5/C5/H5 -pätkällä, kunnes taas kireämpi nakutus palaa. Hakkaavan klenkkaavaan kitarointiin mieltyneenä entisenä kitaristina voin kertoa, että riffin fyysisyydellä on myös erittäin suuri merkitys: toisaalta sointujen välien täysin dempatut sävelet, toisaalta liukuen soitetut voimasoinnut luovat oman makunsa. Soittajana voisin verrata riffin kehämäistä olemusta vaikkapa linkoon. Oman pikantin lisänsä tähän luo rummut, jotka vaihtavat suljetun haikan kireän nakutuksen sopivin välein avoimeen, sähisevään neljäsosaan. Niinpä kysymys on lähinnä intensiteetistä.

Näin voisi tosin kuvailla mitä hyvänsä biisiä, eikä toiselle ihmiselle silti välttämättä välity kokemuksesta yhtään mitään.

Cobainin päiväkirjaääni tuntuu suomeksi käännettynä melko typerältä, mikä ei sinänsä ole Cobainin, vaan kielen vika. Onneksi alkuperäisten sivujen skanneja on aika viljalti mukana. Kurt vaikutti ihan fiksulta ja ideologiselta nuorelta kaverilta, joka ei niellyt lässyttävää soittolistakulttuuria ja näki varsin tarkasti sen taakse & ennusti sen tiedostaen myös Nirvanan lyhyen nousun ja väistämättömän tuhon. Eivät hänen päiväkirjansa silti mitään astrofysiikkaa ole, harvoin edes varsinaisia päiväkirjoja, pikemminkin läjä muistiinpanoja, kirjeitä ja pieniä manifesteja. Cobainin listat hyvistä bändeistä ja biiseistä ovat kiinnostavia, hänellä oli alternative-musan suhteen ns. hyvä maku.

 

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.