Hämähäkin tehtävä

Béla Tarrin Sátántangó on elokuvallisessa immersiossaan totaalinen, täysin kumartelematon ja kompromissiton, ennenkokemattoman puhdas. Se on naurettavan helposti vaikuttavimpia ja parhaita näkemiäni elokuvia, eikä sitä pysty omalla tontillaan haastamaan yhtään mikään. Vastaavanlaista mietiskelevän hidasta transsendenttia runoa ovat kutoneet ehkä Tarkovski, Ozu, Bresson tai Dreyer, mutta Tarr vie tämän tietyn aspektin käsittelyn niin paljon pidemmälle. Tarkovskin pitkät vesimeditaatiotkin ovat kaukana Sátántangón omistautumisen tasosta. Tällä kertaa sitä aikaa todella on, eikä mikään kuva jää sivujuonteeksi. Elokuvan seitsemän tuntia menevät siivillä (joskin käytännön syistä katsoin sen kahdella istumalla) ja se on rakenteeltaan selkeämpi kuin valtaosa 90-minuuttisista standardileffoista. Siinä ei ole tietoakaan sekavuudesta tai liiasta informaatiosta. Kymmenminuuttiset kamera-ajot, helposti puolikin tuntia kestävät kohtaukset, äärimmäisen tarkka kuvaus, suoraan jumalalta tuleva äänimaailma ja ”lavasteet” (sillä minun on vaikea uskoa näitä ränsistyneitä taloja ja sateisia mutapeltoja lavasteiksi) iskostuvat niin vahvoina tajuntaan, että on kuin kävelisi ympäri omaa kotiaan ja osoittelisi huoneita: keittiö, makuuhuone, minun huoneeni, jonka seinillä ovat seuraavat kuvat…

 

Tarinassa liikutaan epäonnistuneesta kapitalismista epäonnistuneeseen kommunistiseen utopiaan, pilkataan byrokratiaa, näytetään kaunopuheisen agitaation voima, tarkkaillaan pienen ihmisen tavatonta sielullista rumuutta, koetaan tragedia – mutta mikään tuosta ei ole niin merkittävää kuin elokuvan esteettinen voima, joka saa minutkin unohtamaan sen tosiseikan, että tämä on loppujen lopuksi melko poliittinen elokuva, jossa on selkeitä yhteiskunnallisia sohaisuja. Tarria verrataan aina ensimmäiseksi Tarkovskiin, niin minäkin tein. Se johtuu tietenkin pitkistä otoksista ja kamera-ajoista, mutta on siinä muutakin. Sekä Tarr että Tarkovski uskovat että elokuvan taika ja runollisuus ovat otoksessa, elokuvallisessa ajassa, ei leikkauksesta johtuvassa mielleyhtymässä. Joku sanoi, että Tarrin elokuvassa leikkaukset ovat aina monumentaalinen tapahtuma. Minulla oli katsoessa jatkuvasti tunne, että elokuvassa oli leikkauksia, koska ne ovat pakollista.

Jarmo Valkola sanoi jossain (tai ehkä se oli joku muu, samantekevää), että Tarr on Tarkovskin negatiivi, mikä on varsin hyvin sanottu. Tarrin kuvasta puuttuu se nostalgia, se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys, joka painaa jokaista Tarkovskin elokuvaa ja joka tekee Tarkovskista Tarkovskin. Tarr käyttää ”runollisia” tai ”sommitelmallisia” tai ”taiteellisia” keinoja hyvin vähän, hänen elokuvassaan on vain muutama täydestä realismista poikkeava tapahtuma. Tai ehkä realismi on väärä sana, sillä en luonnehtisi Sátántangóa missään nimessä realistiseksi, mutta tarkoitan niitä ”merkittäviä” kuvia tai kohtauksia, jotka ovat ikonisia ja joihin kasautuu merkityksiä ja tulkintoja, esteettistä hoksaamista. Juuri se Tarrin elokuvassa on niin upeaa: se on 7 tuntia silkkaa elokuvallista autuutta, siinä ei ole mitään ylimääräistä tai turhaa painottamassa ”merkityksellisiä” kuvia tai kohtauksia, se on yksinkertaisesti merkityksellinen kokonaan, elokuvana. En tiedä miten tämän huomaamisen saisi ihmisten päähän. Se on totaalisen poikkeava tapa tehdä elokuvia ja katsoa niitä. Se vaatii yleensä hirmuista samastumista ja tarkkaavaisuutta, johon amerikkalaiset elokuvat eivät ole käytännössä ikinä kiinnittäneet huomiota. Ehkä sitä ei pitäisikään saada ihmisten päähän. Minun elokuvakokemukseni, se asento missä katson ja mitä haen, saattaa muutenkin poiketa, olenhan kaiken leffafriikkiyteni lisäksi vielä runoilija (sissus vieköön!), joka hakee aimo annoksen inspiraatiostaan juuri elokuvasta.

Mutta harhailen. Puhuin elokuvan ”merkityksellisistä” kuvista. Saan mieleeni kaksi. Toisessa eräs henkilöistä (kyyninen, mutta älykäs ja kaunopuheinen agitaattori Irimiás) saapuu tovereineen hylätyn kirkkoraunion pihaan. Tuossa samaisessa kirkossa on aiemmin tehnyt itsemurhan eräs pieni tyttö, jonka kuolemasta aiheutunutta surua ja itsesyytöksien tulvaa Irimiás käytti puhetaiturina hyväkseen, omia tarkoitusperiään varten. Nyt tuon kirkoen edessä leijailee kuitenkin varsin kaunista ja epäluonnollista usvaa, tämä on kuin ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen, mahdollisesti vielä potien hänkin sisimmässään huonoa omatuntoa tytön kuolemasta. Symboliikkaa, normaalista poikkeava tapahtuma, esteettisen huomion keskittämistä. Eräs tovereistä kuittaa tähän ”Mitä? Etkö ole ennen sumua nähnyt?”

Toinen kuva ei ole niin selkeän merkityksellinen, mutta niin kaunis ja niin epätodennäköinen, että kohtelen sitä sellaisena. Autiolla kaupungin aukealla eräästä kadunkulmasta tulee lauma mustia ja valkoisia hevosia, joiden kaviot kopisevat ja kajahtelevat talojen seinistä. Hevoset kiertävät suihkulähdettä muutaman kierroksen ja kopsuttelevat sitten ulos kuvasta. Hetkeä myöhemmin (itse asiassa sama kuin edellisessäkin kohtauksessa) kolmikko kävelee aukiolle. Tälläkin kertaa kuvan merkitystä latistetaan tarkoituksellisesti: eräs hahmoista sanoo, että hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta. En tiedä voiko selkeämpää esimerkkiä Tarkovskin ja Tarrin eroista esittää, jääköön se runolliseksi, sillä tällaiset vertaukset ovat muutenkin typeriä. Tarr selittää maagiset tapahtumat. Tarkovskille ne vain ovat maagisia tapahtumia. Tarr on satiirinen ja luultavan ateistinen. Tarkovski on ylevä ja hengellinen (en kuitenkaan tarkoita hengellisyydellä uskonnollisuutta missään institutionaalisessa mielessä). Tietenkin Tarr on myös toisinaan ylevä ja kaunis ja Tarkovski toisinaan satiirinen ja nihilistinen, mutta sallittakoon minulle kärjistykseni, niiden avulla kommunikaatio saattaa joskus onnistuakin.

Lopuksi pitää vielä mainita hienosta rakennekikasta, jonka tiedostaminen ei ole missään mielessä välttämätöntä, mutta pidänhän T.S. Eliotistakin, eli: elokuva, nimensä veroisesti, noudattaa tangon kaavaa: kuusi askelta eteen, kuusi taakse. Kronologia siis palaa välillä takaisin ja näyttää samat tapahtumat, tai osan niistä, jonkun toisen hahmon näkökulmasta. Samalla tämä uusi näkökulma saattaa synnyttää muita jatkomahdollisuuksia ja avartaa entisestään miljöötä ja kyläyhteisöä.

Elokuvataiteen kysymykset, vaikutukset, estetiikka ja katsomistapa muuttuvat, kun 1,5-2,5h –rakenteesta päästään eroon.

Entä missä Sátántangón voi nähdä? Minä tilasin sen reilulla 40 eurolla ulkomailta. Sinänsä on ihme, että se DVD:lle edes saatiin.