Siirry sisältöön

Hämähäkin tehtävä

4 syyskuun, 2007

Béla Tarrin Sátántangó on elokuvallisessa immersiossaan totaalinen, täysin kumartelematon ja kompromissiton, ennenkokemattoman puhdas. Se on naurettavan helposti vaikuttavimpia ja parhaita näkemiäni elokuvia, eikä sitä pysty omalla tontillaan haastamaan yhtään mikään. Vastaavanlaista mietiskelevän hidasta transsendenttia runoa ovat kutoneet ehkä Tarkovski, Ozu, Bresson tai Dreyer, mutta Tarr vie tämän tietyn aspektin käsittelyn niin paljon pidemmälle. Tarkovskin pitkät vesimeditaatiotkin ovat kaukana Sátántangón omistautumisen tasosta. Tällä kertaa sitä aikaa todella on, eikä mikään kuva jää sivujuonteeksi. Elokuvan seitsemän tuntia menevät siivillä (joskin käytännön syistä katsoin sen kahdella istumalla) ja se on rakenteeltaan selkeämpi kuin valtaosa 90-minuuttisista standardileffoista. Siinä ei ole tietoakaan sekavuudesta tai liiasta informaatiosta. Kymmenminuuttiset kamera-ajot, helposti puolikin tuntia kestävät kohtaukset, äärimmäisen tarkka kuvaus, suoraan jumalalta tuleva äänimaailma ja ”lavasteet” (sillä minun on vaikea uskoa näitä ränsistyneitä taloja ja sateisia mutapeltoja lavasteiksi) iskostuvat niin vahvoina tajuntaan, että on kuin kävelisi ympäri omaa kotiaan ja osoittelisi huoneita: keittiö, makuuhuone, minun huoneeni, jonka seinillä ovat seuraavat kuvat…

 

Tarinassa liikutaan epäonnistuneesta kapitalismista epäonnistuneeseen kommunistiseen utopiaan, pilkataan byrokratiaa, näytetään kaunopuheisen agitaation voima, tarkkaillaan pienen ihmisen tavatonta sielullista rumuutta, koetaan tragedia – mutta mikään tuosta ei ole niin merkittävää kuin elokuvan esteettinen voima, joka saa minutkin unohtamaan sen tosiseikan, että tämä on loppujen lopuksi melko poliittinen elokuva, jossa on selkeitä yhteiskunnallisia sohaisuja. Tarria verrataan aina ensimmäiseksi Tarkovskiin, niin minäkin tein. Se johtuu tietenkin pitkistä otoksista ja kamera-ajoista, mutta on siinä muutakin. Sekä Tarr että Tarkovski uskovat että elokuvan taika ja runollisuus ovat otoksessa, elokuvallisessa ajassa, ei leikkauksesta johtuvassa mielleyhtymässä. Joku sanoi, että Tarrin elokuvassa leikkaukset ovat aina monumentaalinen tapahtuma. Minulla oli katsoessa jatkuvasti tunne, että elokuvassa oli leikkauksia, koska ne ovat pakollista.

Jarmo Valkola sanoi jossain (tai ehkä se oli joku muu, samantekevää), että Tarr on Tarkovskin negatiivi, mikä on varsin hyvin sanottu. Tarrin kuvasta puuttuu se nostalgia, se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys, joka painaa jokaista Tarkovskin elokuvaa ja joka tekee Tarkovskista Tarkovskin. Tarr käyttää ”runollisia” tai ”sommitelmallisia” tai ”taiteellisia” keinoja hyvin vähän, hänen elokuvassaan on vain muutama täydestä realismista poikkeava tapahtuma. Tai ehkä realismi on väärä sana, sillä en luonnehtisi Sátántangóa missään nimessä realistiseksi, mutta tarkoitan niitä ”merkittäviä” kuvia tai kohtauksia, jotka ovat ikonisia ja joihin kasautuu merkityksiä ja tulkintoja, esteettistä hoksaamista. Juuri se Tarrin elokuvassa on niin upeaa: se on 7 tuntia silkkaa elokuvallista autuutta, siinä ei ole mitään ylimääräistä tai turhaa painottamassa ”merkityksellisiä” kuvia tai kohtauksia, se on yksinkertaisesti merkityksellinen kokonaan, elokuvana. En tiedä miten tämän huomaamisen saisi ihmisten päähän. Se on totaalisen poikkeava tapa tehdä elokuvia ja katsoa niitä. Se vaatii yleensä hirmuista samastumista ja tarkkaavaisuutta, johon amerikkalaiset elokuvat eivät ole käytännössä ikinä kiinnittäneet huomiota. Ehkä sitä ei pitäisikään saada ihmisten päähän. Minun elokuvakokemukseni, se asento missä katson ja mitä haen, saattaa muutenkin poiketa, olenhan kaiken leffafriikkiyteni lisäksi vielä runoilija (sissus vieköön!), joka hakee aimo annoksen inspiraatiostaan juuri elokuvasta.

Mutta harhailen. Puhuin elokuvan ”merkityksellisistä” kuvista. Saan mieleeni kaksi. Toisessa eräs henkilöistä (kyyninen, mutta älykäs ja kaunopuheinen agitaattori Irimiás) saapuu tovereineen hylätyn kirkkoraunion pihaan. Tuossa samaisessa kirkossa on aiemmin tehnyt itsemurhan eräs pieni tyttö, jonka kuolemasta aiheutunutta surua ja itsesyytöksien tulvaa Irimiás käytti puhetaiturina hyväkseen, omia tarkoitusperiään varten. Nyt tuon kirkoen edessä leijailee kuitenkin varsin kaunista ja epäluonnollista usvaa, tämä on kuin ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen, mahdollisesti vielä potien hänkin sisimmässään huonoa omatuntoa tytön kuolemasta. Symboliikkaa, normaalista poikkeava tapahtuma, esteettisen huomion keskittämistä. Eräs tovereistä kuittaa tähän ”Mitä? Etkö ole ennen sumua nähnyt?”

Toinen kuva ei ole niin selkeän merkityksellinen, mutta niin kaunis ja niin epätodennäköinen, että kohtelen sitä sellaisena. Autiolla kaupungin aukealla eräästä kadunkulmasta tulee lauma mustia ja valkoisia hevosia, joiden kaviot kopisevat ja kajahtelevat talojen seinistä. Hevoset kiertävät suihkulähdettä muutaman kierroksen ja kopsuttelevat sitten ulos kuvasta. Hetkeä myöhemmin (itse asiassa sama kuin edellisessäkin kohtauksessa) kolmikko kävelee aukiolle. Tälläkin kertaa kuvan merkitystä latistetaan tarkoituksellisesti: eräs hahmoista sanoo, että hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta. En tiedä voiko selkeämpää esimerkkiä Tarkovskin ja Tarrin eroista esittää, jääköön se runolliseksi, sillä tällaiset vertaukset ovat muutenkin typeriä. Tarr selittää maagiset tapahtumat. Tarkovskille ne vain ovat maagisia tapahtumia. Tarr on satiirinen ja luultavan ateistinen. Tarkovski on ylevä ja hengellinen (en kuitenkaan tarkoita hengellisyydellä uskonnollisuutta missään institutionaalisessa mielessä). Tietenkin Tarr on myös toisinaan ylevä ja kaunis ja Tarkovski toisinaan satiirinen ja nihilistinen, mutta sallittakoon minulle kärjistykseni, niiden avulla kommunikaatio saattaa joskus onnistuakin.

Lopuksi pitää vielä mainita hienosta rakennekikasta, jonka tiedostaminen ei ole missään mielessä välttämätöntä, mutta pidänhän T.S. Eliotistakin, eli: elokuva, nimensä veroisesti, noudattaa tangon kaavaa: kuusi askelta eteen, kuusi taakse. Kronologia siis palaa välillä takaisin ja näyttää samat tapahtumat, tai osan niistä, jonkun toisen hahmon näkökulmasta. Samalla tämä uusi näkökulma saattaa synnyttää muita jatkomahdollisuuksia ja avartaa entisestään miljöötä ja kyläyhteisöä.

Elokuvataiteen kysymykset, vaikutukset, estetiikka ja katsomistapa muuttuvat, kun 1,5-2,5h –rakenteesta päästään eroon.

Entä missä Sátántangón voi nähdä? Minä tilasin sen reilulla 40 eurolla ulkomailta. Sinänsä on ihme, että se DVD:lle edes saatiin.

28 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    4 syyskuun, 2007 11:05 am

    Kommentteja
    http://www.davidbordwell.net/blog/?p=31
    http://www.chicagoreader.com/movies/archives/0596/05106.html
    http://www.davidbordwell.net/blog/?p=33
    Muuten olen tietenkin sitä mieltä, että tätä ei lasketa, koska pidit tauon. Hmpf.
    OlliS

  2. Nimetön permalink
    4 syyskuun, 2007 11:05 am

    Kommentteja
    http://www.davidbordwell.net/blog/?p=31
    http://www.chicagoreader.com/movies/archives/0596/05106.html
    http://www.davidbordwell.net/blog/?p=33
    Muuten olen tietenkin sitä mieltä, että tätä ei lasketa, koska pidit tauon. Hmpf.
    OlliS

  3. Nimetön permalink
    4 syyskuun, 2007 4:17 pm

    olen halunnut ihan vietävästi nähdä tuon satantangon
    siitä lähtien kun kuulin siitä joskus vuosi sitten
    sattuisikohan sinulla olemaan sitä?
    -hann (joka odottaa pääsevänsä villen leffavarastojen makuun myös pyhän veren merkeissä..)

    • 4 syyskuun, 2007 4:41 pm

      jooh, kyllä se omana on.

    • 4 syyskuun, 2007 4:41 pm

      jooh, kyllä se omana on.

    • 4 syyskuun, 2007 4:42 pm

      oli muuten hauska tilanne, olin juuri keittiössä pistämässä jotain einestä mikroon ja ajattelin tätä merkintääni ja unkarilaista elokuvaa ja sinua, koska olit ilmeisesti sillä unkarilaisen elokuvan kurssilla joskus taannoin ja kun tulen koneelle, on tämä kommenttisi ilmaantunut.

      • Nimetön permalink
        4 syyskuun, 2007 5:45 pm

        moi
        en tiedä kuka olet neliapina, mutta sinulta löytyy hienoja pohdintoja elokuvasta.
        minun nimi on Lauri Anssi Moilanen. opiskelen elokuva/tv-ilmaisua muotsikassa. olen marko taalin ystävä. hyviä jatkoja, jatka hyviä pohdintoja.

      • Nimetön permalink
        4 syyskuun, 2007 5:45 pm

        moi
        en tiedä kuka olet neliapina, mutta sinulta löytyy hienoja pohdintoja elokuvasta.
        minun nimi on Lauri Anssi Moilanen. opiskelen elokuva/tv-ilmaisua muotsikassa. olen marko taalin ystävä. hyviä jatkoja, jatka hyviä pohdintoja.

      • Nimetön permalink
        5 syyskuun, 2007 6:39 am

        joo olin siellä unkarielokuvakurssilla
        ja siellä tuohon tarriinkin tutustuin.
        kurssilla oli vaan mahdotonta järkätä seitsemän tuntia aikaa että olisi voinut katsoa sen. harmi. harmitteli sitä kurssin vetäjäkin koska olisi ihan himruisesti halunnut meille sen näyttää.
        -hann

      • Nimetön permalink
        5 syyskuun, 2007 6:39 am

        joo olin siellä unkarielokuvakurssilla
        ja siellä tuohon tarriinkin tutustuin.
        kurssilla oli vaan mahdotonta järkätä seitsemän tuntia aikaa että olisi voinut katsoa sen. harmi. harmitteli sitä kurssin vetäjäkin koska olisi ihan himruisesti halunnut meille sen näyttää.
        -hann

    • 4 syyskuun, 2007 4:42 pm

      oli muuten hauska tilanne, olin juuri keittiössä pistämässä jotain einestä mikroon ja ajattelin tätä merkintääni ja unkarilaista elokuvaa ja sinua, koska olit ilmeisesti sillä unkarilaisen elokuvan kurssilla joskus taannoin ja kun tulen koneelle, on tämä kommenttisi ilmaantunut.

  4. Nimetön permalink
    4 syyskuun, 2007 4:17 pm

    olen halunnut ihan vietävästi nähdä tuon satantangon
    siitä lähtien kun kuulin siitä joskus vuosi sitten
    sattuisikohan sinulla olemaan sitä?
    -hann (joka odottaa pääsevänsä villen leffavarastojen makuun myös pyhän veren merkeissä..)

  5. 5 syyskuun, 2007 5:45 pm

    Pitkästä aikaa osuit analistisella silmälläsi johonkin mistä minäkin innostun. Béla Tarr on jäänyt multa ihan pimentoon, mutta nyt on vahinko korjattu ja leffa tilauksessa.

    • 5 syyskuun, 2007 8:02 pm

      jooh. mun oli tarkoitus kirjoittaa jotain fassbinderin petra von kantista ihan siun mieliksesi, mutta siinä oli loppujen lopuksi vain pari kivaa kikkaa, niin en jaksanut.
      muita viime aikojen hyviä ja kirjoittelematta jääneitä ovat ozun ”bakushû” ja pontecorvon ”la battalia di algeri”. buñuelin ”kamarineidon päiväkirja” oli ihan kiva.

    • 5 syyskuun, 2007 8:02 pm

      jooh. mun oli tarkoitus kirjoittaa jotain fassbinderin petra von kantista ihan siun mieliksesi, mutta siinä oli loppujen lopuksi vain pari kivaa kikkaa, niin en jaksanut.
      muita viime aikojen hyviä ja kirjoittelematta jääneitä ovat ozun ”bakushû” ja pontecorvon ”la battalia di algeri”. buñuelin ”kamarineidon päiväkirja” oli ihan kiva.

    • 5 syyskuun, 2007 8:05 pm

      olitko muuten helsingissä syberbergeja katsomassa? kaveri ylisti maasta taivaaseen.

      • 6 syyskuun, 2007 4:15 am

        Sä et nyt tajua niitä Fassbindereitä. Mutta ei se mitään. En ole vähään aikaan ehtinyt yleensäkään elokuviin, joten Syderbergitkin jäivät väliin. Sekin voisi kyllä jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi DVD:n muodossa.

      • 6 syyskuun, 2007 12:57 pm

        siis kyllä se petra hyvä leffa oli, valovuosia parempi kuin esimerkiksi fear eats the soul, vaikka tyyli onkin samaa 70-lukulaista suorakaiteista ja räväkkäväristä kitchiä. se oli ihan hyvin kirjoitettu (alkupuoli tosin huomattavasti tavanomaista loppupuolta kiinnostavampi), siinä oli muutama hieno elokuvallinen juttu (kirjoituskone ääniraitana sävyttämässä keskustelun vaiheiden merkitystä, sänkyyn sidottu nihkeä makuuhaavaisuus, sinänsä banaali älyllisiä merkityksiä korostava maalaus taustalla, mutta se sopi kuitenkin väreiltään asetteluun).
        ongelma on vain ehkä siinä, että se koskettaa minua lähinnä älyllisellä tasolla, jonkinlaisena kiinnostavana vieroitusällötyksenä. minkäänlaista suhdetta minulla ei muodostu niihin henkilöhahmoihin, muutamaa yhteiskunnallista ilmiselvyyttää lukuunottamatta. vaikka ilmeisesti se kuitenkin olisi tarkoitus. tämä sama ongelma vaivaa hivenen herzogiakin (ja itse asiassa greenawayta), joskin eriasteisena. wendersiä ei niinkään, wenders on hieman toisesta puusta veistetty, vaikka onkin samaa saksalaista uutta aaltoa. tosin olen tainnut nähdä wendersiltä vain der himmel über berlinin, joka onkin ehkä lähempänä tarkovskia ja tarria, jonkinlaisena angloblendauksena.
        mutta olen tosiaan nähnyt vasta kaksi fassbinderia ja tämä toinen oli heti parempi. se oli vähän kuin bergmanin huonenäytelmädialogielokuvat, mutta ei korkeamodernistisesti vaan tuollaisella räikeällä queer-terällä. minulla odottaisi tuossa pöydällä querelle, siltä odotan julkeaa homostelua.

      • 6 syyskuun, 2007 12:57 pm

        siis kyllä se petra hyvä leffa oli, valovuosia parempi kuin esimerkiksi fear eats the soul, vaikka tyyli onkin samaa 70-lukulaista suorakaiteista ja räväkkäväristä kitchiä. se oli ihan hyvin kirjoitettu (alkupuoli tosin huomattavasti tavanomaista loppupuolta kiinnostavampi), siinä oli muutama hieno elokuvallinen juttu (kirjoituskone ääniraitana sävyttämässä keskustelun vaiheiden merkitystä, sänkyyn sidottu nihkeä makuuhaavaisuus, sinänsä banaali älyllisiä merkityksiä korostava maalaus taustalla, mutta se sopi kuitenkin väreiltään asetteluun).
        ongelma on vain ehkä siinä, että se koskettaa minua lähinnä älyllisellä tasolla, jonkinlaisena kiinnostavana vieroitusällötyksenä. minkäänlaista suhdetta minulla ei muodostu niihin henkilöhahmoihin, muutamaa yhteiskunnallista ilmiselvyyttää lukuunottamatta. vaikka ilmeisesti se kuitenkin olisi tarkoitus. tämä sama ongelma vaivaa hivenen herzogiakin (ja itse asiassa greenawayta), joskin eriasteisena. wendersiä ei niinkään, wenders on hieman toisesta puusta veistetty, vaikka onkin samaa saksalaista uutta aaltoa. tosin olen tainnut nähdä wendersiltä vain der himmel über berlinin, joka onkin ehkä lähempänä tarkovskia ja tarria, jonkinlaisena angloblendauksena.
        mutta olen tosiaan nähnyt vasta kaksi fassbinderia ja tämä toinen oli heti parempi. se oli vähän kuin bergmanin huonenäytelmädialogielokuvat, mutta ei korkeamodernistisesti vaan tuollaisella räikeällä queer-terällä. minulla odottaisi tuossa pöydällä querelle, siltä odotan julkeaa homostelua.

      • 6 syyskuun, 2007 4:15 am

        Sä et nyt tajua niitä Fassbindereitä. Mutta ei se mitään. En ole vähään aikaan ehtinyt yleensäkään elokuviin, joten Syderbergitkin jäivät väliin. Sekin voisi kyllä jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi DVD:n muodossa.

    • 5 syyskuun, 2007 8:05 pm

      olitko muuten helsingissä syberbergeja katsomassa? kaveri ylisti maasta taivaaseen.

  6. 5 syyskuun, 2007 5:45 pm

    Pitkästä aikaa osuit analistisella silmälläsi johonkin mistä minäkin innostun. Béla Tarr on jäänyt multa ihan pimentoon, mutta nyt on vahinko korjattu ja leffa tilauksessa.

Trackbacks

  1. Béla Tarrin elokuvia ja seminaari « Alussa oli sana
  2. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 3 « Alussa oli sana
  3. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 5 « Alussa oli sana
  4. Vuoden 2011 parhaat elokuvat blogaajien mielestä: Drive ja Melancholia | Kuva
  5. 2010-luvun ensimmäinen järkäle? Aleksey Germanovin ”Hard to Be a God” | Alussa oli sana
  6. Vuoden 2011 parhaat elokuvat blogaajien mielestä: Drive ja Melancholia – Kuva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: