Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 3

elokuu 30, 2011

Cha cha cha (Mika Kaurismäki)

Koska Kaurismäki-kokoelman elokuvia on kirjastostakin varsin hyvin saatavilla, päätin koettaa sivistyä myös Mikan tuotannolla, sillä syystä tai toisesta olen nähnyt vanhemmalta veljeltä vain muutamia leffoja. Akin (toisinaan vähän puuduttaavan) tasaisuuteen verrattuna Mikan eklektinen poukkoilu sinne tänne tuntuu toisaalta virkistävältä, toisaalta rasittavalta: vuoristorata satunnaisesta hyvästä matskusta todella nuhaiseen sohlaukseen ei aina innosta.

Cha cha cha on hotakaismainen (ja myöhemmin Nousukauden uudelleenlämmittelemä) tarina serkuksista, jotka vaihtavat muutamaksi viikoksi päikseen elinolojaan: Kari Väänänen (on näillä hahmoilla nimetkin, mutta ei niillä ole väliä) vaihtaa keskiluokkaisen omakotitalonsa ja perheensä Matti Pellonpään sillanalussanomalehtiin ja tynnyrinuotioihin.

Letkeän klenkkaavaa menoa, ehdoton elinehto on Peltsi, jonka hahmon vuoksi elokuvan jaksaa istua lävitse. Yrittäjyyskuviot Kaurismäkien leffoissa ovat aina todella kamalaa katsottavaa, mikä lienee tarkoituskin ottaen huomioon veljsten poliittiset näkemykset. En pysty keksimään kovin montaa vieraantunempaa ja ahdistavampaa skenaariota kuin vaihtoautobisneksen pyörittäminen jossain 80-luvun Helsingissä.

 

The Prefab People (Béla Tarr)

Unkarilaisen neron kolmas, kymmenessä päivässä kuvaama elokuva on arkirealistisessa ja dokumentaarisessa otteessaan jotain aivan muuta kuin myöhempien aikojen ”oma ääni”, saati sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt ekspressiivinen huonepsykodraama Almanac of Fall.

Siinä missä nyky-Tarr saa vertailukohdikseen Tarkovskia ja Angelopoulosta, Prefabin verrokit olisivat lähinnä Cassavetes tai Fassbinder kaikkein arkisimmillaan ja pelkistetyimmillään.

Tuntuu kummalliselta kokea ohjaajan alkuaikojen elokuvan parissa tuntemuksia aikalaisuudesta, historiasta tai nykyajasta – varsinkin kun elokuva kuvaa 80-luvun alun unkarilaista työläisperhettä. Tarrin tunnetuimmat elokuvat ovat jotenkin niin rakennettuja ja lavastettuja, ”ajasta ja paikasta irrallaan” – tai ainakin aikalaisuuksien merkit on meikattu niin arkaaisiksi tai kuvapinnaksi – että 80-luvun alkupuolelle sijoitettavissa oleva vaatemuoti, ravintolakulttuuri, asuminen tai henkilöauto tuntuvat normaalia vahvemmin.

Mutta jos moisen kontekstualisoinnin jättää sikseen, on kyseessä ahdistava ja kaulusta kuristava pieni perhekuvaus, jossa toimeentulon ja sosiaalinen statuksen suhdetta perhe-elämän ja parisuhteen onnistumiseen annettujen ehtojen puitteissa (kotiäiti, pieni lapsi, mies tehtaalla, vaatimaton palkka, mahdollisuus ylentymiseen mutta pitäisi muuttaa asumis/elinolosuhteita, mikä taasen ei käy vaimolle jne.) kuvataan näppärästi.

Syleilevän ja seittejä sinne tänne ruiskivan elokuvarunoelman sijaan siis pientä ja tarkat ehdot täyttävää yhteiskunnallista purtavaa. Päällimmäinen tunne tässäkin yhteiskunnallisessa tutkielmassa on toivottomuus.

 

Crumb (Terry Zwigoff)

Friikkien ja marginaalisten hahmojen kuvaamiseen (Bad Santa, Ghost World, Art School Confidential) viehtyneen Zwigoffin henkilokuva kulttisarjakuvailija Robert Crumbista on miehen tuotannon ehdoton kruunu ja myös suoraan lempielokuvieni listalle pongahtanut omituinen helmi, josta löytää kaivettavaa yllättävänkin paljon.

Ilja on kirjoittanut leffasta varsin hyvän tiivistyksen, joten koen mielettömäksi lähteä toisintamaan mitään yleiskatsausta, mutta kovin keskeisiä ovat Crumbin veljekset Maxon ja Charles. Näistä varsinkin metrikaupalla lankaa puhdistumisriittinä nieleskelevä, lähinnä meditoiva ja selibaatissa elävä (sillä seksi aiheuttaa hänessä epileptisiä kohtauksia) vuodesta 1980 lähtien San Franciscon  Windsor Hotelissa elänyt Maxon palaa jostain syystä mieleeni tämän tästä.

 

Black Swan (Darren Aronofsky)

Aronofskyn korniuden rajamailla alinomaan hyppelehtivä psykologinen kauhutyylittely on tyhjyydeltään ja pointittomuudeltaan ammottava ja kaikkiin ilmeisimpiin kikkoihin lankeava, mutta elokuvalliselta toteutukseltaan kuitenkin sen verran näpsäkkä, että se houkuttelisi kovasti katsomaan uudestaan.

Päässäni leijuvat leffaa muistellessani Hitchcockin ja Hawksin päät, mikä voi kuulostaa arvonsa tuntevan filmifriikin mielestä enemmän tai vähemmän mielettömältä, mutta on toisaalta kovin sopivaa; maestrojen elokuvat kun kestävät uusintakatsomisia melko määrättömästi. Black Swan on typerä, enkä oikeastaan nää syytä sille miksi se on tehty, mutta siitä huolimatta jollain pervolla tavalla pidän siitä miten se on tehty. Väittäisin jopa, että siinä on pilkahdus oikeaa elokuvaa Hollywoodin ja Oscareiden keskellä.

Portman-fanipojan sivuhuomautus: diggaan keskimäärin aina siitä yhdestä ja samasta ”söpön seksikäs hipstertyttö” -roolista jonka Portman yleensä vetää. Vastaavasti vähän kohtalokkaammat roolit menevät vähän sinne päin, jos kohta en ole ikinä osannut valittaa Portmanin näyttelijänlahjoista.

Kun tarkemmin ajattelee, niin Portmanilla on ehkä vähän sama ongelma uskottavuuden kanssa kuin Leonardo DiCapriolla: vakavien aikuisten roolit eivät vain ota istuakseen kovin hyvin. Entä roolit taidemuodosta, joka tuo keskimäärin mieleen syömishäiriöt, neuroosit ja ikinuoren vartalon? Black Swan on Portmanille täydellinen rooli.

 

The Squid and the Whale (Noah Baumbach)

Ehdottomasti parhaasta päästä ”jenkki-sundancea”, 80-luvun Brooklyniin sijoittuva, ohjaaja Baumbachin nuoruusmuistoihin perustuva leffa kahdesta veljeksestä, jotka koettavat selvitä vanhempiensa avioerosta. Lisäpisteitä snobbailevasta mutta katkerasta ja pettyneestä kirjailijaisästä, joka on itselleni malliesimerkki ja huoneentaulu siitä, millaiseksi en halua tulla, vaikka vaaran merkit ovat ilmassa.

Hyvin näytelty (mm. Jesse Eisenberg ennen lopullosta breikkaamistaan) ja hienosti nostalgian nimissä kuvattu ja sävytetty draama, jota paremmaksi sarallaan pistää aniharva jenkkileffa.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. syyskuu 3, 2011 10:52 am

    Crumb oli viehättävä. Omasta puolestani voin sanoa, että Charles tulee palaamaan mieleeni tämän tästä (eikä ainoastaan hänen grafomaaniset muistiinpanonsa). En tiennyt tämän henkilökuvan olemassaolosta, joten kiitos.

    • syyskuu 9, 2011 10:13 pm

      joo, charles oli myös hyvin vangitseva tyyppi grafomanioineen. alkaa vetää vähän semmoista escher-kelaa kun seurasi, miten ”normaalit” sarjakuvat sulautuivat vähitellen labyrinttiuniversumeiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: