Skip to content

2010-luvun ensimmäinen järkäle? Aleksei Germanin ”Hard to Be a God”

syyskuu 5, 2015

Alkuun on syytä sanoa sananen elokuvan juonesta, tai ehkä parempi olisi puhua tausta-asetelmasta. Sillä vaikka Aleksei Germanin Hard to Be a a God (Trudno byt bohom) on yksi elokuvahistorian vaikeatajuisimmista 3-tuntisista, on se samalla 2000-luvun, ellei jopa elokuvahistorian, ainutlaatuisimpia visioita ja nimenomaan visuaalisesti silkkaa magiaa. Siksikin on syytä olla pelästymättä, sillä seuraavassa tiivistelmässä on luvassa höpsöltä kuulostavaa scifiä ja vaihtoehtofantasiaa. Itse elokuva on kuitenkin jotain aivan muuta. German kuvasi elokuvan vuosina 2000-2006, mutta vielä vuonna 2013 helmikuussa, Germanin menehtyessä, elokuva oli kesken. Viimeiset kuusi vuotta ohjaaja oli keskittynyt elokuvan äänien rukkaukseen. Mikäli en ole väärin ymmärtänyt, saattoi Germanin poika elokuvan lopulta teatterilevitykseen.

Tiedemies (vai ryhmä tiedemiehiä?) lähetetään planeetta Arkanarille, jota asuttavien ihmisten (tai kummasti ihmisen näköisten olentojen) sivilisaatio elää kehityshistoriansa pimeää keskiaikaa, kirjaimellisesti. Tiedemiesten tarkoituksena on ohjastaa planeetan uhkaavasti hirmuhallittua poliisivaltiota (mikäli näin moderneista termeistä voi keskiajan puitteissa puhua) kohti luisuva sivilisaatio kohti ”oikeanlaista kehitystä”, mutta he eivät saa sekaantua asioiden kulkuun väkivalloin. Päähenkilö Anton on maasta kotoisin oleva asiamies, joka elää Arkanarilla, Irukanin herttuakunnassa aateliselta Don Rumatalta anastamansa identiteetin turvin. Paikalliset suhtautuvat Antoniin/Don Rumataan kunnioituksen, vihan ja pelon sekaisin tuntein, sillä hän väittää olevansa jumalan jälkeläinen.

Antonilla on väittämäänsä ainakin symbolinen peruste, onhan hän valtavalla tietomäärällä varustettu muukalainen satoja vuosia kehittyneemmästä sivilisaatiosta, vaikka sitä alkuasukkaat eivät tiedäkään. Planeetan keskiaikainen taikauskoisuus ei ainakaan vaikeuta Antonin puolijumaluutta, varsinkaan kun paikallinen pääministeri, diktaattorimainen Don Reba lahtaa järjestelmällisesti Irukanin älymystöä ja kirjanoppineita, väittäen että nämä ovat kaiken kurjuuden ja vastoinkäymisten takana. Antonin tehtävänä on tutkia kuuluisan tiedemiehen, tohtori Budahin, katoamista. Huhutaan, että Don Reba on kidnapannut Budahin…

Tästä asetelmasta, käsittääkseni, Germanin elokuva alkaa. Ainakin tämä on lähtökohta Arkadi ja Boris Strugatskin vuoden 1964 samannimisessä romaanissa, johon elokuva pohjaa. Sillä vaikka elokuva pohjaa romaaniin ja tuntuisi tarinaltaan seuraavan sen päälinjoja, olen saattanut aivan yhtä hyvin nähdä yhtäläisyyksiin liittyen unta. Narratiivisesti Germanin elokuva kun on, ainakin yhden katselun perusteella, melko läpitunkematon. Juonen pääpiirteistä vähintään 50% olisi jäänyt minulta pimentoon, ellen olisi luntannut internetistä jo alkuminuuttien kohdalla.

Juonella romaanin frankfurtilaisella psykologis-moraalisella vireellä (onko oikein leikkiä jumalaa? miten pitkälle objektiivinen tarkkailija voi pysytellä objektiivisena?) on toisaalta elokuvan kannalta hyvin vähän merkitystä, sillä Strugatskien romaanin pääidea on ollut Germanin selkeästi vain tekosyy maalata tämä 177-minuuttinen groteskien kauhujen kavalkadi. Aivan kuten David Lynch on sanonut elokuvissaan olevan juonen vain siksi, että sen varjolla voi sekoilla ja leikkiä strobovaloilla samalla, kun tuottajat pysyvät suunnilleen tyytyväisinä.

Edellisellä en tarkoita mustamaalata, olenhan tunnetusti juoni- ja opetuskeskeisen narraation halveksuja. Niin Germanin kuin Lynchinkin lähtökohta on juuri se oikea, sillä tuudittava narraatio ja samastuttavat henkilöhahmot ovat teatterin, tv-sarjojen ja romaanikirjallisuuden heiniä siinä, missä varsinaisen taiteen kylmät visiot jääköön runoudelle ja elokuvalle. Kaikesta tästä huolimatta Hard to Be a Godissa mennään toiseen ääripäähän turhankin hanakasti, sillä elokuvan narraatiossa on hyvin vähän mitään ilmeistä järkeä, mikä taasen karkottanee keskimääräisen katsojan. Toisaalta keskimääräinen katsoja lienee Hard to Be a Godin tapauksessa joka tapauksessa jonkinlainen leffafriikki, sillä missäpä tämän elokuvan näkisi…

Mutta se audiovisuaalinen toteutus! Luoja paratkoon. Hieronymus Boschin visiot helvetistä mainitaan elokuvan yhteydessä aina ja tuskin turhaan, eiköhän German ole niitä tarkoin tutkinut. Toisaalta myös Pieter Brueghel vanhempi. Sillä vaikka demonit ja fantastiset otukset elokuvasta puuttuvatkin, on sen kuvakielen mustavalkoinen horisontaalinen ällötyskavalkadi kuin loputtomalta tuntuva rullallinen kaikkein vastenmielisintä mahdollista, linnanpihan mutavellissä piehtaroivaa sukurutsasirkusta. Don Rumata on kuin tarkastuskierroksella oleva julkea dokumentaristivouti, joka kulkee ahtaiden katujen kaaoksen keskellä ja tökkii sormeaan epäuskoisesti nauraen sinne ja tänne. Keskeistä elokuvan kokemukselle on myös jatkuva likaantuminen: Don Rumata yrittää pestä ja pyyhkiä itseään parhaansa mukaan, mutta aina on lisää sylkeä, likaa, ulostetta, ruokaa tai mutaa roiskumassa hänen päälleen. Toisaalta Rumata myös hakeutuu likaa kohti, hän haluaa tuntea rappion käsillään; hän haistelee paljon ja muistaa aina muistuttaa, lähes innoissaan, miten kaikki haisee paskalta. Rumata ei voi olla väkivaltainen eikä varsinkaan riistää henkeä (sillä hän haluaisi surmata keskimäärin jokaisen näistä kurjista sieluista), joten hän sublimoi henkistä rappiota kohtaan kasautuvan raivonsa ja inhonsa rappion fyysiseen ilmentymään, likaan ja paskaan. Toinen motiivi ovat erilaiset puhallinsoittimet, joita asukkaat kiikuttavat Rumatalle ja joilla tämä vinguttelee ilmoille anakronistisia jazz-säveliä…

Kamera kulkee dokumentaristisesti hänen vieressään tai takanaan, välillä vetäytyen ikään kuin Rumatan näkökulmaksi, välillä kuin toiminnassa mukana olevaksi kolmanneksi persoonaksi; aivan kuin Rumatalla todella olisi kuvausryhmä mukanaan. Tämä sopii elokuvan scifipremissiin varsin hyvin, sillä kyseessähän todella on tiedemiesten suorittama tarkkailu. Kameran käyttäytymisen dissonanssi toisaalta mustavalkoisen, viimeisen päälle rakennetun keskiaikaisen kurahelvetin ja toisaalta taide-elokuvan hygieenisen perinteen kanssa on herkullinen ja muodostaa elokuvan metodisen ytimen, joka muistuttaa vienosti itsestään Irukanin asukkaiden rikkoessa välillä neljännen seinän katsomalla suoraan kameraan. Katsovatko he Don Rubataa, vaiko kuvaajaa/katsojaa? Ilmiö on se alkuasukasheimojen tai kolmannen maailman ”takapajuloiden” kuvauksista tuttu, kun kuvattavat tuijottavat suoraan ja neutraalin kysyvästi kameraan, vailla mitään ironista spektaakkelikapitalismin kasvojen säilyttämisen etäisyyttä. Rumatan tielle osuvat maajussit, kauppiaat, uskonmiehet ja muu sekalainen seurakunta poikkeaa varsin vähän toisistaan, ja aina heitä on jo tanssimassa lisää kameran eteen. Samalla kuvaan puskee ties mitä köydenpätkää, olkea, sianraatoa, puutavaraa, ruokaa, kettinkiä ja muuta rojua, lukemattomista kasvoista puhumattakaan.

Elokuvan monokromaattisuus estää maalaustaiteelle (tai toiselle viimeaikaiselle lopunaikojen visiolle, Mad Max: The Fury Roadille) ominaisen mahdollisuuden värien karnevalistisiin purskahduksiin; ei ole kykyä ajoittaiseen vihreään, kelmeään keltaiseen, häiritsevään oranssiin tai edes pronssinkatkuiseen punaiseen. Samalla tiukka, hahmojen tasalla ja lomassa pysyttelevä rajaus nousee harvoin kameranosturiotoksiin, avarista ilmakuvista puhumattakaan. Klaustrofobiaa ja kylkiin pusertavaa ahtautta korostetaan jo mainitulla kuvan etualalle puskevalla rojulla ja naamavärkeillä, mikä luo tunnetta siitä, että ne ovat katsojan ja toiminnan välissä, että katsoja on elokuvan hahmojen ja tilojen kanssa kasvokkain.

Ohjaaja Germanin kosketuspinta Andrei Tarkovskiin, ”hitaan elokuvan” suurnimeen, tulee jo venäläisyyden kautta, mutta myös Strugatskien kautta; pohjaahan Tarkovskin ikiupea kulttielokuva Stalker myös heidän romaaniinsa. Germanin visio on kuitenkin ilmiselvästi kyynisempi ja vähemmän hienostunut, mikäli hienostuneisuudella tarkoitetaan Tarkovskille tyypillistä veistoksellista filosofisuutta ja eksistentialismin kaapuun piiloutunutta nostalgista ja sentimentaalista humanismia. German on lopulta melko kaukana myös unkarilaisesta, elokuvien tekemisen vastikään lopettaneesta Béla Tarrista, vaikka mustavalkoisuus ja pitkä kesto ovatkin ilmeisiä yhteisiä piirteitä. Tarr on myös karnevalistinen ja pessimistinen, mutta hänen karnevalisminsa on ihmisplaneettojen loputtomaan toistoon juuttunutta törmäilyä; lehtien, roskan ja tuulen epäinhimillistä puhallusta tarkasti rajatulla, epäonnistuneen kommunistisen utopian joutomaalla. Joutomaan tyhjyys, kosminen tyhjyys, joka päättyy Tarrin viimeisen elokuvan The Turin Horsen nietzscheläisen ylevyyden hylkäävään pessimismiin, galaktiseen pimeyteen. Toisaalta pimeyttä löytyy Germaninkin elokuvasta, sillä naiskuvaus loistaa poissaolollaan: puherooleja taitaa olla tasan yksi, Rumatan lapsivaimo, häntäkin ammutaan varsijousella takaraivoon.

Silti Germanin pessimismi, jos sitä voi edes pessimismiksi kuvata, on toiveikkaampaa kuin Tarrilla. Hard to Be a Godin groteskien kauhukuvien takaa paljastuu, väistämättä, usko ihmiseen ja kehitykseen. Vaikka Don Rumata lopulta sortuu paskavyöryn alla ja päätyy hirveisiin surmatöihin, vaikka hänkin on lopulta vain ihminen, sillä ”on vaikeaa olla jumala”, on ihmiskunta silti ”kehittynyt”, onhan Rumatan oma sivilisaatio, maapallo, siitä elävä esimerkki. Tai näin voi ainakin itselleen väittää. Oli se sitten rakkautta tai vain silmitöntä halua hakata päätään seinään ja pyrkiä eteenpäin.

Sillä voidaan toki huomauttaa, että jokaisen vähänkin herkän olennon silmään ympäröivä maailma näyttää jotakuinkin Hard to Be a Godin kauhealta visioilta vielä tänäkin päivänä. Tämä ei suinkaan poista elokuvan kauneutta tai sitä, miten hienosti se kuvaa ihmiselämän Sisyfoksen työn kaltaista, mahtavaa mielettömyyttä ja loputonta kauhua. Ihmiskunta on paskaan hukkumisen tilassa, mutta niin se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siitä on kysymys. Siitä tai lajimme katoamisesta, mikä ei olisi kovin huono juttu sekään.

Kummallisen rauhoittavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: