Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 5

syyskuu 17, 2011

Sátántangó (Béla Tarr)

Pystyin katsomaan yhden kaikkien aikojen parhaista elokuvista teatteriolosuhteissa Helsingin taannoisen Tarr-sarjan ansiosta. Epäilemättä vuoden kohokohtia kaikkine gulassi-tarjoiluineen. Olin myös aiheen tiimoilta samaisen tapahtuman puitteissa osallistujana paneelikeskustelussa, joka tosin lyhyen kestonsa vuoksi (45min) ei ehtinyt paljon esittelyjä pidemmälle.

Itse elokuvan vaikuttavuus ei ollut häipynyt minnekään, joskin kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin ensimmäisellä katsomisella; enyt nemmän muotokieleen ja yhteiskunnallisuuteen yleisen fiilistelyn sijaan. Edelleen ohjaan lukemaan tämän vanhemman merkinnän, jos elokuva kiinnostaa. Samaisen esseen päivitelty ja parempi versio löytyy Nuoren Voiman Susan Sontag -teemanumerosta (4–5/09), joka on loistava numero muutenkin.

 

Bright Future (Kiyoshi Kurosawa)

Kerrassaan loistavasta Kairosta (josta kirjoitin aiemmin jotain) ja mainiosta Curesta lähinnä kauhuohjaajana tunnettu Kurosawa on pinkaissut vuoden parin aikana kiinnostuslistallani korkealle. Bright Future ei ole niin tärisyttävää kamaa, mutta sympaattinen ja kiinnostava pieni leffa silti, josta tavoilleni tyypillisesti muistan hyvin vähän. Paitsi tämän: muutamia loistavia meduusakohtauksia!

Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, niin muistikuvani niin Kim Ki-dukin kuin Kurosawankin (ja monen muun) elokuvista ovat usein varsin hataria, vaikka yleensä pidän molempien ohjaajien töistä varsin paljon. Jokin nykyaasialaisen ”arthousen” rauhallisessa fiiliksessä ja melko olemattomissa (ja usein läpisymbolisissa) tarinoissa on hyvin rauhoittavaa ja meditatiivista, mutta samalla kovin katoavaista. Tämä ei ole lainkaan huono asia, paitsi jos täytyy jälkikäteen koettaa palauttaa jotain kirjoitettavaa mieleen.

Sama mietiskelevyys koskee toki myös vaikkapa Ozun elokuvia, mutta toisella tavalla; Ozun elokuvat nojaa huomattavan paljon enemmän vahvaan kulttuuriperimään, ne ovat kehyksiä mietinnöille haikujen, kalligrafian, ukiyo-e:n tai tussipiirrosten tavoin. Sen sijaan nämä modernimmat, jälkiteollisten miljoonakaupunkien hiljaisten kohtien ohjaajien työt ovat hahmottomia ja liukenevia aivan toisella tavalla.

 

Se7en (David Fincher)

Vahva nostalgiaa, sillä teiniminäni mielestä Fincherin viimeisen päälle ohjattu ja tyylitelty sarjamurhaaja/neo-noir oli keskimäärin parasta, mitä elokuvataiteella on tarjottavanaan. DVD-ajan saapuessa katsoin myös varsin hienon dvd-edition kaikki neljä kommenttiraitaa (muistan jopa missä, nimittäin erään kesäloman aurinkoisena päivänä siskoni perheen silloisessa asunnossa), joten kovin tuoreilla saati objektiivisilla silmillä en leffaa enää pystynyt katsomaan, vaikka edellisestä katsomiskerrasta olikin vuosia.

Nykyklassikko kaikkine juustoisinekin piirteineen, vahvalta tunnelmaltaan jossain mielessä hyvin seikkailupelimäinen. En tiedä osaanko selittää väittämääni tämän paremmin. Se liittyy jotenkin leffan suljettuun ja totalisoituun maailmaan, jollainen on mielestäni elinehto keskimäärin jokaiselle hyvälle jännärille. Hieman vastaavanlainen tunnelma on Polanskin Yhdeksännessä portissa, joka on juoneltaan melkoista kalkkunaa, mutta silti hienosti kuvattu, näytelty ja ohjattu. Leffa, jota en tunnu väsyvän katsomaan. Se7enin tapauksessa lopputwistin tietäminen syö uusintakatsomisia.

Leffa on samalla myös Kevin Spaceyn ”kultakautta”, toinen hänen 90-luvun summaavista ja itselleni tärkeistä, loistavista pahisrooleistaan (se toinen on tietenkin Keyser Söze Usual Suspectsissa). Osa ysärien hienoa pahisjatkumoa: Oldmanin Lecter, Gary Oldmanin Stansfield Leonissa, Spaceyn John Doe ja Söze.

 

The Sun (Aleksandr Sokurov)

Sokurovin diktaattoritetralogian (muissa osissa Hitler, Lenin ja Goethen Faust) kolmas osa kertoo keisari Hirohiton viimeisestä päivästä bunkkerinsa syvyyksissä. Patologista sotilaskuria ja japanilaista hierarkkisuutta jossain määrin dekonstruoiva, klaustrofobinen ja hidastempoinen leffa, jossa on minun makuuni lähes täydellinen asetelma. Paikoin uhkaa silti hienoinen tylsyys iskeä, mutta vastapainoksi esimerkiksi painajainen Japania pommittavista suurista kaloista (Hirohito oli juuri ennen untaan tutkinut meren eläviä) on mahtava kohtaus.

Issei Ogata huuliaan maiskuttelevana ja hankalasti puhuvana Hirohitona on maaginen roolisuoritus, jonka voin palauttaa mieleeni lähes fyysisenä tuntemuksena edelleen. Vastaavuudesta ”oikean” keisarin kanssa en osaa sanoa mitään.

The Sun on keskittyneempi ja paremmin kasassa pysyvä kuin Hitleristä kertova Moolok, muita sarjan elokuvia en ole vielä nähnyt.

 

Code 46 (Michael Winterbottom)

Makea ja aliarvostettu scifirakkausdraama, jossa on juuri sellainen tekotaiteellisen rajamailla viipyilevä lyyrillis-hämyinen tunnelma, josta pidän niin kovasti. Mainio aihe (romanssia varjostaa geneettinen kieltolaki/epätasa-arvo), intiimi toteutus, iki-ihana Samantha Morton. Märkäsilmäistä karkkia, josta jää koleanlämmin olo.

 

Sherlock Holmes (Guy Ritchie)

Diggasin Holmesin uudelleenlämmittelystä sen verran paljon, että katsoin uudemmankin kerran. Lähimain täydellistä elokuvateatteripopkornia, jonka anakronistinen estetiikka onnistuu miellyttämään. Jotain tämän suuntaista kerrassaan kammottavan The League of Extraordinary Gentlemen -filmatisoinnin olisi pitänyt silloin aikoinaan olla. Lienen kirjoittanut Downey Jr. -fetissistäni aiemminkin; hänen mukanaolonsa riittää pelastamaan minkä hyvänsä viihde-elokuvan, mutta tässä hän on vain piste iin päälle.

Hömpän, eli blockbuster-budjettiluokan leffojen joukossa tämä on sieltä parhaasta päästä, eli sellaista kolmea tähteä.

Myönnän, ettei minulla ole minkäänlaista suhdetta sir Doylen alkuperäiseen Sherlockiin, ei edes aiempiin televisiointeihin. Sen sijaan vuoden parin takainen nykyaikaan siirretty Sherlock-minisarja (johon on käsittääkseni tulossa uusia jaksoja) on ihan passeli päivitys, vaikka hajoaakin vähän sinne sun tänne.

 

Kiss Kiss Bang Bang (Shane Black)

Mielestäni Tappavat aseet ovat hyvin pärisevää kulttikamaa humoristisen toimintaleffan saralla, vaikka touhuun liittyykin kohdallani sen toisen suuren fin de sieclen, nimittäin 80-90-lukujen vaihteen, vahva nostalgiapiikki. Alkuperäisen leffakolmikon takana on samainen Shane Black, joka kässäröi ja nyt myös ohjaa.

Tälläkin kertaa leffan toimivuus perustuu hyvälle näyttelijäensemblelle, vaikka kerronnan fokus onkin Downey Jr., jolle narratoiva ”pikkurikollinen-jota-luullaan-näyttelijäksi”-rooli on kuin täsmäohjus. Muissa rooleissa varsin hauska Val Kilmer hinttinä yksityisetsivänä ja pakollisena naisena kauriskoipinen, mutta yllättävänkin karismaattinen Michelle Monaghan.

Metaelokuvaa siinä mielessä, että niin Hollywoodin kulissien kuin noir-leffojenkin kliseitä pyöritellään näpsäkästi. Kiss Kiss Bang Bang on myös hauskimpia näkemiäni nykyleffoja, vaikka toisella katsomisella vitsit eivät uponneetkaan enää aivan yhtä hyvin.

 

The Mindscape of Alan Moore (Dez Vylenz)

Pienellä budjetilla tehty haastatteludokkari, jossa käydään Mooren uraa läpi melko suppeasti, elämänvaiheita hitusen enemmän ja sarjisvelhon nykyistä sekoamista magiaan varsin paljon. Dokkari on toki suositeltavaa jatko-opintokamaa Moore-faneille, mutta miehen fantastista, nykykirjallisuuden ehdottomaan kärkeen kuuluvaa tuotantoa vielä tuntemattomat ohjaisin mieluummin hänen sarjakuviensa pariin. Samoin tekisi varmasti mediahuomiota ja julkisuutta välttelevä Moore itse.

 

Tokyo Sonata (Kiyoshi Kurosawa)

Hienoista kauhuleffoista huolimatta lähimpänä Kurosawan läpimurtoa lienee tämä miehen uusin (2008) teatterielokuva, joka sai paremmin huomiota elokuvafestareilla ja dvd:kään ei ole niin kiven alla.

Hieno draama ydinperhemallin hajoamisesta ja vieraantumisesta saa vielä erityiskimmokkeita perinteisestä japanilaisesta yhteiskuntarakenteesta. Perheen isä menettää työnsä, mutta kunniansa ja auktoriteettiasemansa säilyttämisen toivossa salaa sen perheeltään ja viettää päivänsä maleksien puistoissa ja leipäjonoissa, lopulta ostoskeskuksen siivoojana. Vanhin poika haluaa liittyä isän toiveiden vastaisesti USAn armeijaan ja nuorin poika ottaa salaa pianotunteja. Äiti alkaa ahdistua perheen koossapitävässä ja mitään kyseenalaistamattomassa kodinhengettären roolissaan.

Tässä Kurosawa alkaa löytää sijaansa Ozun ja aiemmin mainitsemani nykyaasialaisen fiilistelyn välissä, jos kohta samalla fiilis on jonkin verran hillitympi kuin miehen aiemmissa leffoissa. Hillitty ja hallittu elokuva, joka on mallia ”pinnan alla tapahtuu”. Elokuvan lopettava, perheen ja yhteiskunnan repaleiden tyvistä toivoa kasvattava pianokohtaus on hieno.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: