Skip to content

Reality Hunger – Eräs lukukokemus

tammikuu 14, 2012

Tavallaan tämän tekstin lukeminen epää lukijalta mahdollisuuden kokea eräs teos samalla tavalla kuin minä, samalla tavalla ”vahingossa”.

Paitsi tietysti jos olettaa, että lukija pystyy tekstin kautta samastumaan minun kokemukseeni. Mutta tietyssä mielessä tämä on lukemisen juonenpaljastus.

Kyseessä on David Shieldsin Reality Hunger, jonka sisällöstä ja ”viestistä” sinänsä on käyty hyvää keskustelua aiemmin Tommin blogissa.

Tiesin teoksesta ennakolta lähinnä tietyt määreet tai hahmotelmat: jokin fragmenteista tai ”pienistä esseenpätkistä” koostuva tai ei-koostuva ajatus, tyyliin: juoni on kirjallisuudessa kuollut, proosan tulisi olla esseemäistä ja lähestyä pikemminkin tietokirjallisuutta kuin täysin keksittyjä juonia ja henkilöhahmoja.

Teoksen alaotsikko on ”a manifesto”, joten ehdin lukea siitä puolet (sivuja on n. 190) ajatellen, että puhuja on Shieldsin itsensä rakentama konstrukio tai Shields itse, tavallaan vihainen ja itsetyytyväinen, nuorehko ”taiteen uusien keinojen” julistaja.

Siinä mielessä, että ”minulla on tämä uudensuuntainen ajatus, joka lanaa teidän totuuksienne yli”. Eikä siinä mitään, en ole koskaan ollut allerginen oikeutetulle ylimielisyydelle, sillä en osaa pelätä tekstiä tai ajatuksia. Ei tarvitse olla vihamielinen, jos/vaikka ei koe ymmärtävänsä jotain ”älyllisesti”.

Kunnes jossain vajaan puolivälin tienoilla hoksasin, että nyt erään fragmentin tai kappaleen tai artiklan kieli on ns. katukieltä, joka tuo minulla, median kautta, mieleen a) räppärit ja b) The Wire -sarjan afroamerikkalaisten slangin. ”We be at”. Jne. Tämä ei varmasti ole Shieldsin omaa kieltä.

Vasta tämän hoksauksen myötä ymmärsin katsoa teoksen lopun appendixia, jossa ei ollutkaan (kuten olin luullut ja siksi osion ohittanut) selityksiä tai jälkisanoja, vaan kustantamon lakimiesten vaatimuksesta laadittu pitkä sitaattiluettelo.

Sen myötä ymmärsin teoksen konseptuaalisen rakenteen: ei yhden ihmisen harrastamaa agitaatiota, vaan kymmenien tai satojen, joiden agitaation yksi (tarkoitushakuinen, toki) ihminen on sämplännyt yhdeksi, tietynlaisen rakenteen ja sanoman muodostavaksi. Tietysti myös itse (päälle)kirjoittaen ja lisäillen. Mutta sitaatteja lähes jokaisella aukeamalla, vuosikymmenten ja -satojen ajalta. Siis metodinsa puolesta pikemminkin David Marksonin kuin manifestin hengessä.

Nyt lukukokemukseni muuttui yllättävänkin paljon, aloin kiinnostua yksittäisistä kappaleista huomattavasti aikaisempaa enemmän.

Myönnän esimerkiksi auktoriteettiharhaan (johon en sisänsä usko, sillä pikemminkin koen yksilöiden valovoiman elintärkeänä joidenkin ajatusten ja teosten kannalta) sortumisen: kun huomasin jonkin lauseen olevan peräisin Robbe-Grillet’ltä, annoin sille enemmän painoarvoa kuin jos se olisi ollut Shieldsin sanoma jne. Sillä en kuitenkaan pidä Shieldsiä merkittävän älykkäänä tai nerokkaana. Vaikka juuri tämä kirja jota luen, onkin hieno ja kauniisti rakennettu ja ajateltu teos.

Mutta vanhoillisesti ajattelen nerokkaan sämpläämisen olevan kuitenkin eri asia kuin nerokkuus sinänsä, koska nerokasta sämpläämistä osaa tehdä kuka hyvänsä ajalle herkkä.

Aloin siis antaa kappaleille enemmän totuus/todellisuusarvoa, kun tajusin että kaikki ei olekaan Shieldsin sanomaa. Tämä on erittäin kiinnostavaa siksi, että Shieldsin kirjassa on keskeisesti kysymys juuri kirjallisuuden/taiteen todellisuudesta ja totuudesta. Siitä, miten kaikki on aina jo joskus sanottu ja miten nonfiktio voi olla paljon koskettavampaa ja tärkeämpää kuin fiktio. Hyvin rankasti yleistäen, siis.

Katoaako jokaisen toiston tai mukaelman myötä aina, kuitenkin, jotain jonkinlaisesta alkuperäisyydestä? Tai ehkä mikä hyvänsä ”nonfiktio” tuntuu luotettavammalta ja paremmalta, jos sen takana on kennosto ihmisälyjä eri aikakausilta, eikä ainoastaan yksi ihminen, jonka tarkoitusperistä ja kyvyistä voi aina olla montaa mieltä.

Saattaa kokea uskomattomia pinnallisuuksia. Minä en esimerkiksi pidä siitä, miltä Shields näyttää kirjailijakuvassaan. Olen allerginen englantilaisten/amerikkalaisten, keski-ikäisten/keski-ikää lähestyvien kirjailijamiesten huolitellu ulkomuodolle, takille ja kauluspaidalle. Tuollainen kirjailijakuva instituutiona tekee vain ja ainoastaan hallaa kenen hyvänsä ihmisen olemukselle. Tämä on sivupolku. Typeryyksissäni katsoin kuvan ennen kuin aloitin lukemisen.

Joka tapauksessa rakenteen konseptuaalisen luonteen tajuttuani aloin samalla myös pitää teoksesta huomattavan paljon enemmän. Vaikka samalla lukemisesta tuli huomattavan paljon itsetietoisempaa, hitaampaa ja älyllisempää. Mutta hieno, oikealla tavalla teosta kommentoiva metarakenne ei mahdollista ohittamista olankohautuksella. Sillä rakenteen avulla teoria osoitetaan käytännössä.

Muutamat katkelmat aukeavat vasta, kun sitaatin alkuperäviite luetaan. Kovasti minua miellyttänyt esimerkki (kollaasia käsittelevässä luvussa) onnistuu leipätekstin ja viiteapparaatin vuorovaikutuksen avulla tunkeutumaan aktiivisen lukukokemukseni väliin ja vaikuttamaan siltä, että todella hetkellisesti jaan saman kokemuksen:

A mosaic, made out of broken dishes, makes no attempt to hide the fact that it’s made out of broken dishes, in fact flaunts it.

Ah, luultavasti Julian Schnabel, ajattelen. Tarkistanpa, onko viitteessä jotain. Viite:

Sounds to me like Julian Schnabel, but that might just be because of the broken dishes.

Niinpä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: