Siirry sisältöön

Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani

2 elokuun, 2020

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

 

Jaksaako autofiktiota terminä tai kategoriana vielä käsitellä?

Sinänsä en ole kirjallisuuden tapauksessa juuri muuta käsitellytkään enää vuosikymmeneen, mitä tulee aikalaisfiktion reunaehtoihin. Nykyään romaani ilman autofiktiota tuntuu problemaattiselta tuplahuijaukselta1; redundanttiselta ja nostalgisoivalta luksustuotteelta, joka kuolleen median (kaunokirjallisuus) lisäksi käyttää vieläpä kirjallisuuden sisällä kuollutta ontologiaa (luodut henkilöhahmot ja tarinat).

”Käytännön teoreettisella” tasolla ongelmani proosan suhteen ovatkin enää pääosin sen ongelmia, kuinka ratkaista tämä ”todellisuuden ristiriita”.

Sille on syynsä, miksi käytännössä koko aikuisikäni lempikirjallisuuksiani ovat olleet päiväkirjat, fragmentit, muistiinpanot ja erilaiset reflektiot.

Jos mietitään sitä kehityskulkua kohti ”todellisuuden nälkää”, jonka viimeistään David Shields formuloi (ja väitti tulevaksi dominantiksi vuosikymmen sitten, joskaan en enää allekirjoita tuolloisen minäni hölmöä ”nerokäsitystä”; eihän taiteen historian kannalta merkitystä ole niinkään yksilöllä itsellään vaan sillä, onko kehitteillä ideoita), ei myöskään autofiktiobuumi ja esseistiikan uusi nousu sinänsä tule yllätyksenä. Itse asiassa Shields ennusti sen täsmälleen. Toki on fuulaa jos ja kun autofiktiosta puhutaan uutena ilmiönä (joskin termi kehiteltiin vasta 70-luvulla), sillä mitäpä muuta kuin autofiktiota olivat vaikkapa Harriet Wilson, Marcel Proust, Marguerite Duras, Henry Miller, Anaïs Nin; saati sitten Eeva Kilpi tai Pentti Saarikoski, Christer Kihlman, Märta Tikkanen tai miehensä Henrik…

Tietenkin voi sanoa, että autofiktiota on kaikki kirjallisuus. Tämä on pitkän kaavan mielessä totta, mutta samalla termin vääntämistä jo niin totalisoivaksi, että se kadottaa kaiken mielensä.

Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ”poliittisen” mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ”aitoja mielipiteitä” (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti. Ja koska jokainen meistä haluaa kirjoittaa kirjan (en ymmärrä miksi) ja kirjan korkein taso kulttuurisamme on romaani (en ymmärrä miksi), saattaa autofiktio olla harvoja jäljelläolevia keinoja siihen samalla, kun mielikuvitus on siirtynyt kirjallisuudesta tv-sarjojen ja pelien puolelle.

Mutta tämä ei ole Onnenkissalta pois, päinvastoin. Sehän merkitsee vain sitä, että kissalla on rikas perinne, josta kiinnostunut lukija voi etsiä lisäluettavaa, etsiytyä syvemmälle kehityskulkujen ja hengenheimolaisten kaninkoloon. Syy sille, miksi Vähäpesolan kirja onkin mielestäni niin onnistunut teos, oli se sitten esikoinen tai ei, johtuu pitkälti juuri sen muodosta, joka naittaa esseeromaanin ja (auto)fiktion. Usein, jos ratkaisee muodon ongelman, tulee sisältö kyytipoikana; sisältö alkaa tuottaa muotoa, muoto sisältöä. Aikalaisromaani kun ylipäänsä taiteenlajina (minulle, lukijana ja ajattelijana) tuntuisi tässä vaiheessa historiaa olevan tilanteessa, jossa sen tulee ratkaista nimenomaan ja ensisijaisesti muodon kysymys oikeuttaakseen olemassaolonsa. Tuntuu siltä, että vain muotonsa kautta se voi enää sanoa mitään, jos silloinkaan. Ajattelun välittäminen (joka on tietenkin vain surkea yritys mimesikseen) tekstinä ei vaadi romaanimuotoa, toisaalta romaanin ja fiktion kehys varsinaisten ”ajatusten” ympärillä katsotaan ajassamme löysäksi, turhaksi. Autofiktio on näiden voimien risteämispisteessä.

Muotokommenttiani ei näin ollen pidä ajatella redusoivassa merkityksessä, sillä eihän mitään taidetta ole olemassa ilman muotoa. Toisaalta Onnenkissan kertoja itse sanoo kirjallisuuden tulkinnan olevan tunnetta. En tiedä onko tällainen vain samasta asiasta puhumista eri termein. Mikko Lamberg komppaa hienossa tekstissään Onnenkissasta:

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Olen ensinäkemältä periaatteessa 360-asteisesti eri mieltä siitä, mistä tulkinnassa on kysymys, mutta vastapoolina eivät tässä olisi argumentit (ne kuuluvat ensisijaisesti tieteeseen, toissijaisesti retoriikkaan) vaan dynamiikka, rytmi, sommittelu. Mutta ehkä tämä on vain tapani sanoa monimutkaisesti etsiväni tunnetta. Kenties miellän tunteiksi sitten pikemmin sen niin sanotun sisällön, jonka tekstin yleisesti oletetaan välittävän. Väitelauseet, tavallaan. Tunne on aina väitelause. Tarkoitan, että kun ajattelen vaikkapa Onnenkissan sujuvuutta parhaimmillaan, koen pikemminkin musiikkia tai jonkinlaisen ”flow-tilan”, mutta en tiedä missä määrin kuvailisin sitä tunteeksi. Ainakaan en tiedä mikä tunne olisi kyseessä. Olen ymmärtänyt nykytieteen käsityksen olevan se, että tunteet ovat monimutkaisten laskentaprosessien ”intuitiivisia” tiivistelmiä; subjekti ei ymmärrä/laske ”itse” niiden syntyä, mutta ne ovat ehdottoman käteviä.

Onnenkissa on ”konstailematon” ja ”elegantti” tavalla, jota minun on kovin miellyttävä lukea. Myönnän intuitiivisesti suosivani pelkistettyä muotoa barokkisen ja rönsyilevän sijaan. En mene tässä siihen syvemmin, sillä kysymys on politisoitu ja neuroottinen niin pitkälle, että tarvittaisiin uusi esseeromaani sitä avaamaan. Lisäksi sisällössä piilee myös ”vaaransa”: Onnenkissan lukeminen on mutkatonta ja tekstiin pääsee helposti sisään kenties juuri siksi, koska ainakin itselleni lukijana kirjoittajasubjekti on kaikista luonnollisin tekstuaalinen kertojaratkaisu. Kuplan pinnalla on muitakin yhteisiä jännitteitä: myös minä opiskelin kirjallisuutta, myös minä joogaan ja mietin sen suhdetta ajatteluun ja kirjoittamiseen. Jne.

Myönnän lähinnä uupuvani sellaisista keskusteluista, koska tunnen taiteen pikemminkin negatiivisena, huolellisesti aseteltunta tilana, jossa ajatus voi kellua ja avautua hengittäen yhä laajemmalle. Tuollaisessa tilassa keskusteleminen tuntuu sössöttämiseltä. Vastaavasti juuri tuo sama sössöttäminen on se piirre itsessäni, josta kaikkein vähiten pidän.

Myönnän inhoavani dialektiikkaa ja mielipiteitä, eli puhumista ”tärkeistä asioista”.

Niinpä ei varmasti yllätäkään ketään, että pidän Onnenkissassa erityisesti joogan ja kuolleen miehen asennon (savasana) kuvailemisesta, joogan olemuksesta kehossa. Se avaa sellaisen joogan-tekstiksi-tulemisen, jollaista en uudessa kirjallisuudessa ollut vielä nähnyt. Se ei tarkoita sitä, etteikö sellaista saattaisi olla ennen Onnenkissaakin. Tähän liittyy, mielestäni, myös kirjan mainio luku aistideprivaatiotankissa kellumisesta. Sukupuoli painolasteineen ja performansseineen tuodaan elegantisti esiin näidenkin motiivien kautta. Vain hetkeä aiemmin olin epäileväinen tunnetta kohtaan, mutta juuri Onnenkissan kehollisuus on teoksen toimivin aspekti.

Entä Edith Södergran? Usein nimenomaan runous on autofiktiota. Olen kuullut ihmisten sanovat, että runous tulee liian lähelle, tuntuu tirkistelevältä ja henkilökohtaiselta. Ehkä Onnenkissan lävitse kulkeva Edith Södergranin motiivi onkin siis varsin luonteva, erityisesti sen vuoksi, mitä Södergranin kautta pystytään käsitellemään.

Kertojan törmääminen kirjallisuuden oppiaineen vanhojen miesprofessoreiden inhoon ja suoranaiseen vihaan esimerkiksi feminististä teoriaa kohtaan on valitettavan tuttu tarina, jota kuulin erityisesti naisoletetuilta opiskelijaystäviltäni omina opiskeluaikoinani, vieläpä samaisessa oppiaineesta (jos kohta eri kaupungissa, luulisin). Moinen älyllinen laiskuus professorin kaltaisen auktoriteetin taholta on päätähuimaavaa, mutta vieläkin ikävämpää on, jos ja kun siihen törmää vielä 2010-luvun yliopistojen käytävillä ja työhuoneissa. Toisaalta oma opiskeluaikani oli vain vuosikymmentä aiemmin (itse asiassa Onnenkissan kertoja on -94, minä olen -84, vuosikymmen) ja yksittäiset ihmiset ovat edelleen yksittäisiä ihmisiä, valtapeleineen ja 1800-lukulaisine arvotuksineen. Pukeutumisen, ulkomuodon, ”uskottavan ja neutraalin” tieteentekijän ja toisaalta nuoren naisoletetun roolipelaamisen kuvaus oppiaineen graduseminaarissa tunnistanee kovin moni korkeakouluopiskelija. Paljonhan tässä on myös Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriaa, joka on kertojan gradussa eräänä teoriakehyksenä. Gradutilaisuuden tiimoilta kertojan päänsisällä toteutuva, tukahdutettua raivoa kuvaava jakso on mielestäni upea.  Eräänlaisen multihuipennus sen sisällä on rivipari: ”Paska Pohjola ja paskantärkeät teeskentelijät. Kylmäsilmäisiä länsimaisia sieluja, kauppiassieluja jotka elävät rumuudessa.”

 

1 Ilja Lehtinen pohtii niin ikään autofiktion mieltä ja buumia esseessään ”Elämäkerrallisuus ja ei-inhimillinen” Niin & Näin -lehden numerossa 1/2020. Tekstissä rakennellaan agambenilaisittan zoen ja bioksen -käsiteparin varaan. Olen itse huomattavan paljon kyynisempi kyberneetikko mitä esimerkiksi ruumiiseen tulee, mutta sehän ei estä minua suosittelemasta tekstiä, varsinkaan jos aihepiiri kiinnostaa.

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: