Skip to content

Lukemisesta & kirjailijahaastatteluista osa 1, eli vuonna 2012 lukemani kirjat sekä subjektiivinen miniessee Neuromaanista

huhtikuu 26, 2013

Tommin blogissa on mainio juttu New York Timesin verkkolehden kirjasivuista ja niiden hienosta By the Book -kirjailijahaastattelusarjasta. Ensin kannattaa lukea se. Arvostan suuresti Tommin uutteruutta puhua uuden proosan ilmiöistä ja nostaa aihioita esille. Niiaus.

Tommi vastaa itsekin blogissaan NY Timesin sarjan kysymyksiin lukutottumuksista. Koska olen loisiva kaveri enkä keksi itse juuri nyt mitään parempaakaan kirjoitettavaa, vastaan minäkin. Samalla tämä olkoon haaste muillekin kirjallisuusbloggareille; pienellä modaamisella kysymyksistä saa ainekset vaikkapa Facebook-meemiinkin. Samalla pahoittelen jo ennakkoon sitä, että vastaukseni luultavasti venyvät ja paisuvat kuin Pynchonin sateenkaaren kitarisa. Niinpä julkaisenkin ensimmäisen kysymyksen laajennettuna kirjoituksena vuonna 2012 lukemistani kirjoista ja muut vastaukset omana merkintänään lähipäivinä.

Mikä on paras viime vuonna lukemasi kirja?

Kysymys ei ole vaikea siksi, etteikö yksittäisiä tähdenlentoja lukuuni osuisi, vaan siksi, että teen neuroottisena kaverina melko tarkkaa ennakkotutkimusta ennen kuin suostun aloittamaan mitään kirjaa (olen kansantalouden kannalta turhanpäiväisen ajankäytön maksimoija: tulee miettiä tarkasti, aloittaako jonkin uuden tv-sarjan, katsooko jonkin elokuvan, pelaako jotain peliä vai lukeeko jotain kirjaa. Pop-annostuksen tulee pysyä tasapainossa. Toisin sanoen omaa kirjahyllyäni tutkiessani seurauksena on yleensä analyysihalvaus jonkin kirjan aloittamisen sijasta.)

Niinpä luen hyvin harvoin mitään erityisen huonoa, sillä huono kirjallisuus tuhlaa aikaa vielä paljon enemmän kuin esimerkiksi huono tv-sarja tai huono elokuva.

Asiaan.

David Shieldsin Reality Hunger (linkin takana taannoisia mietteitäni siitä) on hyvin tärkeä metakirja, jonka pohdinnat nykyviihdettä leimaavasta reality-hakuisuudesta eivät hetkeen vanhennu. Samalla kirja on kauniisti ja taitavasti koostettu kollaasitaideteos. Shieldsin tänä vuonna ilmestynyt How Literature Saved My Life -jälkilämmittely on sen sijaan omahyväisen hajanaista ja vesitettyä, ylipitkää blogitekstiä, joka ei tuo Shieldsin yhtälöön enää mitään uutta. Tommin blogissa on luettavissa keskustelua sen(kin) tiimoilta.

Claude Lévi-Straussin Tropiikin kasvot minun oli pitänyt lukea viimeiset kymmenen vuotta, mutta vasta vuosi 2012 sai minut tavaamaan strukturalismin perusteoksen. François Dossen Strukturalismin historia I (Anna Helteen kääntämänä) syvensi mainiosti tämän 1900-luvun muotisuuntauksen perusteita. Tropiikin kasvoista nautin lopulta kuitenkin aivan muista kuin tieteellisistä syistä. Se on yksinkertaisesti kauniisti kirjoitettua ja kauniisti käännettyä (Ville Keynäs) proosaa matkustamisesta, ihmisestä ja elämästä, jonka äärellä tunsin harvinaista hartautta. Kirja tuntuu myös aiheensa puolesta olevan lähellä sydäntäni, ilmeisesti minussa asustaa antropologi/etnologi. Piirre, joka näkynee myös runoudessani.

Hyvää novellistiikkaa/lyhytproosaa olivat Barry Hannahin humoristinen Airships, Kafkan varjoon unohtuneen Bruno Schulzin surreaali, Aarno Peromiehen ihastuttavan runsaalla kielellä kääntämä Krokotiilikuja sekä Richard Brautiganin hauska kulttikirja Trout Fishing in America.

Elämäntaitoa minun silmissäni edustavat Ludwig Wittgensteinin omaa ajatteluani kummasti tarkentamaan inspiroiva Ajatusliikkeitä -päiväkirjakokoelma, espanjalaisen proto-eksistentialistisen jesuiitan (Nietzschen ja Schopenhauerin esikuvan) Baltasar Graciánin Maallisen viisauden käsikirja, sekä Kakuzo Okakuran kuulas Kirja teestä, joka tulee teeseremonioiden historian ohella käsittelleeksi zen-buddhalaisuutta ja taoa (sillä suurimmat teemestarit olivat myös zenin harjoittajia). Okakuran kirjasta on hyvä pieni yleiskatsaus Ankerias Vipusen blogissa. Kovin inspiroivana ja rauhoittavana koin myös Jaan Kaplinskin Olemisen avaran hiljaisuuden.

Oma/elämäkertaosastolla parasta tarjosi Stephen J. Burnin kokoama Conversations with David Foster Wallace -haastattelukokoelma. Paremman puutteessa -osastoa edustivat Jeanette Wintersonin äitikela Why Be Happy When You Could be Normal? sekä jonkinasteiseksi pettymykseksi lopulta jäänyt Paul Kleen kootut päiväkirjat The Diaries of Paul Klee, 1898-1918. D. T. Maxin DFW-elämäkerta Every Love Story is a Ghost Story oli puolestaan kuin 500-sivuinen Wikipedia-artikkeli, jonka nosti turhuudesta keskinkertaisuuteen ainoastaan itse aihe, David Foster Wallace.

Eirikur Örn Norðdahlin Booby, Be Quiet! on mainio esseekirja kokeellisesta runoudesta, jos kohta minulle vähän turhankin tuttua kamaa. Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa sekä Hannu Lauerman Pahuuden anatomia olivat kädenlämpöisempää osastoa.

Kari Aronpuron mainio 60-luvun kollaasiromaani Aperitiff – avoin kaupunki oli uudelleenluvussa, sillä tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä essee, mutta projekti jäi lopulta sikseen. Samaa tarkoitusta varten luin Pentti Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet -kollaasiromaanin, joka oli osin mainio, osin kauhean tylsä. Uudestaan lukemani Saarikosken Kirje vaimolleni ei kestänyt varttuneempaa silmääni, vaikka teininä se viiksiäni kovasti lannoittikin.

Parhaita romaaneja olivat Hjalmar Söderbergin sielua syövyttävä päiväkirjaromaaniklassikko Tohtori Glas, Dino Buzzatin ”elämän kokoinen vertauskuva” -tyylinen Tataariaro, David Marksonin Vanishing Point, Bret Easton Ellisin Glamorama (Ellisistä lisää Tytin ja minun blogikeskustelussa), Panu Rädyn visvainen huuto 90-luvun alun Suomesta XYZ, sekä Nathalie Sarrauten fragmentaarinen Lapsuus. David Mitchellin Ghostwritten oli mainio (kuten Mitchellit aina), mutta jäi lopulta ulkoisista tekijöistä (matkani Lontooseen) johtuen hieman kesken.

Kevyttä hömppäkirjallisuutta edustivat Jeffrey Eugenides Marriage Plotillaan ja Middlesexillään sekä Jennifer Egan A Visit From the Goon Squadillaan ja The Keepillään. Nykyjenkkiproosan ”it thing” -kaksikosta Egan on kiinnostavampi, vaikka The Keep ei häävi romaani olekaan. Eugenides on lörpöttelevää ja briljeeraavaa löpinää, jonka hallitun ja taitavan ulkokuoren alla ei lopulta ole oikein minkäänlaista sisältöä, ei ainuttakaan tuoretta ajatusta. Eganista pidemmät kirjoitukseni täällä ja täällä.

Nykymestariksi hehkutetun Roberto Bolañon pieni romaani Amulet oli tylsämielinen räpellys ja yksi lukuvuoteni pahimmista pettymyksistä. Pakkoluin läpi ja unohdin saman tien. Luotan siihen, että Bolañon tiiliskivet 2666 ja The Savage Detectives ovat parempia, jos kohta paksuutensa vuoksi ne jäävät luultavasti lukematta. No hyvä on, 2666 odottaa kyllä hyllyssä…

Myös W. G. Sebald ärsytti minua edelleen tympeän samettitakkis-onanistisella Huimauksellaan (sillä en pitänyt myöskään Saturnuksen renkaista). Sysmän päiväkirjoissa kirjoitin seuraavaa: ”Sebaldin kirjan viimeinen, lapsuutta Etelä-Saksan vuoristokylässä muisteleva osio on kirjan paras ja ehyin. (…) Sebaldissa on joka tapauksessa kysymys nostalgisesta eksotiikasta. Kaikki eurooppalainen kirjallisuus aina nykypäivään saakka tuntuu rakentuvan tälle vanhan ajan kaminaestetiikalle. Sinänsä luontevaa, koska kaikki lukemani eurooppalainen on keskimäärin 50 vuotta vanhaa tai vanhempaa, mutta vaikkapa nyt tämä Sebald on julkaistu 1990. Aivan yhtä hyvin se olisi voitu julkaista 1934.  Miten paljon vaikkapa populaarikulttuurissa on onkaan ehtinyt tapahtua jo ennen vuotta 1990! Pää perseessään eli tämä Sebald minun nähdäkseni, vaikka saahan sitä yhteiskuntaa paeta humanismin kukkuloille.”

Ihan toimivaa postmodernin kulttuurin kelaa tarjosi Steven Shaviro. Grant Morrisonin mainiolta sarjakuvalta kehyksensä lainaava Doom Patrols: A Theoretical Fiction About Postmodernism tavoitti hyvin 90-luvun alun zeitgeistia niin hyvässä kuin huonossakin. Kuumeisen PoMogenderblendauksen tyyli on nykyvinkkelistä katsottuna toisinaan vaivaannuttavaa, mutta seassa on liuta tarkkoja oivalluksia. Myöhäisempi Post-Cinematic Affect (josta 2/3 on ladattavissa ilmaiseksi täältä) käsittelee teoreettisemmin ja hillitymmin uuden digitaalisen median luomia tunnetiloja. Hiton kiinnostavaa kamaa, jos kohta Shaviron arvotuksista ei aina pystykään olemaan samaa mieltä. Southland Tales, Gamer ja Demonlover voivat toki olla postpostmodernin yhteiskunnan täydellisiä kuvituksia, mutta moderniksi klassikoiksi niitä tuskin voi nostaa. Ainakin Gamer ja Demonlover ovat lähes susipaskoja elokuvia, joita ei viitsisi pyöräyttää uudelleen edes Shaviron tulkinnat mielessään. 2000-luvun superkalkkunoihin lukeutuvaa Southland Talesia olen puolestani säästellyt, sillä elättelen pervoa toivetta siitä, että rakastaisin sitä.

Mitä muuta. China Miévillen The City & the City oli potentiaalisesti mahtava tajunnanlaajennuskokemus ja vaihtoehtohistoria, mutta käytännössä kiehtovat ontologiset kysymykset jätettiin kunnolla analysoimatta ja vesitettiin lopulta tympeällä noir-juonella. Stanley Elkinin helvettisatiiri Living End alkoi hauskasti, mutta ei lopulta potkinut sen kummemmin. Myöskään Tom Stoppardin Travesties-näytelmää en jaksanut lukea edes loppuun, vaikka vastaavasti Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead on lempinäytelmiäni. Sylvia Plathin The Bell Jar oli minulla kauan kesken, vaikka olikin itse asiassa lopulta ihan hyvä kirja. Michael Chabonin swashbuckling-kamalle nyökkäilevä Gentlemen of the Road taisi lopulta jäädä kesken, varmaan juuri siksi, että päähuomio oli kikkailevassa kielessä, ei niinkään itse stoorissa.

Reza Negarestanin Cyclonopediasta kirjoitin jo täällä sekä Särön Iran-numerossa (21).

M. John Harrisonin Empty Space ja Don DeLillon The Names olivat vuoden ”lähes hienot kirjat” -osastoon vaipujat. ”Scifin Tarkovski” Harrison oli paikoin häiritsevän kiehtova visionäärisyydessään, mutta lopulta turhankin hahmoton ja väärin fokusoitu minun makuuni. DeLillo oli puoliväliin asti hieno, mutta valahti lopulta väärille teille. En muista miksi. Emily Brontën Wuthering Heights jäi kesken, sillä elokuvasovitusten vuoksi tiesin jo tarinan ja keskusdraaman (sinänsä vahvan ja kiinnostavan) dynamiikan, enkä yksinkertaisesti jaksanut jaarittelevaa goottiproosaa, joka toi mieleeni fanifiktion ja kirjoittamisen harjoitustyöt.

Maya Turovskayan Tarkovsky: Cinema as Poetry ei tuonut merkittävästi mitään uutta Tarkovski-tietouteeni, kuten ei myöskään Slavoj Žižek -käsitykseeni käännöskokoelma Pehmeä vallankumous. Sinänsä hyviä katsauksia molemmat.

Taattua fantasiaa olivat Steven Eriksonin Malazan Book of the Fallen -saagan osat 6 ja 7, eli The Bonehunters ja Reaper’s Gale. Tällä hetkellä kesken oleva 8. osa Toll the Hounds sen sijaan jo vähän yskityttää. Silti: jos englanti taipuu ja tiiliskivifantasia innostaa, niin unohtakaa se George R. R. Martin ja lukekaa Eriksonia.

Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania luin heti sen ilmestyttyä sata sivua ja totesin sen lukemani perusteella mainioksi ja hauskaksi kirjaksi. Sen jättäminen ilman Finlandia-ehdokkuutta oli tietenkin säälittävä farssi, jos kohta odotettu sellainen. Muiden ehdokkaiden lukemista en ole edes harkinnut. Syystä tai toisesta en ole silti lukenut Neuromaania sen koommin enempää, enkä koe, että minulla olisi mitään palavaa tarvetta sitä lukeakaan. Tämä taasen lienee henkilökohtainen, aikalaisuuteen liittyvä ongelmani. Ehkä kirjan estetiikka on jo liian lähellä minua.

Sillä vaikka en ole edes tavannut Jaakkoa, olen miettinyt samanlaisia proosan ongelmia vuosikausia. Perusongelmani Neuromaanin suhteen on ehkä siinä, etten ole lainkaan varma siitä, ratkaiseeko Neuromaani lopulta mitään. Onko se metodinsa ylittävä ja elämään sulautuva mestariteos, vaiko lopulta vain vitsikirja kaltaisilleni elitisteille? Kirjaa lukiessani tunnen selittämättömiä tuttuuden tunteita, jotka toisinaan ilmaisevat sielujen yhtymistä, toisinaan tuntuvat lähes ikäviltä, tautologisilta ja symptomaattisilta. Niin tietysti kuuluukin olla. Ja juuri tämä ”tietysti” on ongelmani. Kirja inspiroi minua, balsamoi egoani ja ihastuttaa minua, mutta tarvitsinko minä sitä? Mietinkö vain, että ”joo, jotain tällaista minunkin varmaan kuuluisi tehdä”? Entä onko ylimielistä väittää, että suomalainen proosa tarvitsi sitä? Sillä eihän se viime kädessä muuta mitään. Avantgardistit pysyvät avantgardisteina, tuoteproosa tuoteproosana ja minun ongelmani henkilöhahmo/juonivetoisen kirjallisuuden kanssa seisovat edelleen sementissä, eikä mikään ole sen helpompaa kuin ennenkään.

Mikään edellisestä ei millään muotoa ole Yli-Juonikkaan syy, hänen romaaninsa on melko posketon taidonnäyte ja urotyöksi määriteltävissä oleva laivanraahaus viidakon lävitse. Sen ympärillä kuohuva vaahto vain sattuu olemaan samalla peili kaikille omille epäonnistumisilleni, peloilleni ja taiteilijuutta kapitalismissa käsitteleville ongelmilleni.

Tai ehkä ongelma onkin tämä: Jaakon kirja on jonkinlainen ideaaliosoitus Barthes’n/Leevi Lehdon kaavailemasta lukemisesta: en varsinaisesti sisäistä siitä mitään, ainoastaan jatkan kirjoittamista ja viivojen vetämistä, otan siitä mahdollisesti kimmokkeita joita käytän omissa teksteissäni. Mutta minä olenkin leimallisesti kirjoittaja. Onko tällaiselle kirjoitukselle olemassa lukijoita? Nettitilan analogiana Neuromaani on alkumeemi, jota muut kuvalautojen käyttäjät (kokeelliset kirjoittajat) varioivat. Jonnet, irkkaajat ja nörtit levittävät meemejä toisille laudoille ja irkkiin, kunnes estetiikka on jo niin hämärää, vivahteikasta ja ihastuttavan sisäsiittoista, että kukaan ei enää osaa määritellä tarkasti sitä, mille nauraa. Nettikieltä ja meemien historiaa tuntemattomille koko touhu on tietenkin käsittämätöntä.

Ai niin, oli melkein unohtua: hieman häpeillen myönnän, että Nietzschen Iloinen tiede oli mahdollisesti paras vuonna 2012 lukemani kirja ja Nietzsche totaalisesti väärin ymmärretty buddha. Iloinen tiede tai Tropiikin kasvot.

Kaikki muu lukemani oli runoutta, josta päätän eturistiriitoihin vedoten vaieta.

Advertisements
4 kommenttia leave one →
  1. ArchBang permalink
    huhtikuu 26, 2013 2:18 pm

    Ja kuten sanotaan: kun tapaat tiellä buddhan, lauo tätä antimateriaharppuunalla mantelitumakkeeseen. Jos Nietzsche pureekin, niin onko suuri lukijansa Bataille luisunut viime vuosina epäsuosioosi?

  2. Mailinen. permalink
    huhtikuu 26, 2013 5:12 pm

    Olisiko sittenkin ollut siistiä kirjoittaa myös niistä runoista?

  3. juha saari permalink
    kesäkuu 7, 2013 7:30 am

    Neuromaani tuntui ensin ihan hyvältä jutulta, mutta en ole jaksanut enää palata siihen. Enkä koe siihen tarvetta. (Sehän kilpaili ruuneperipalkinnosta Tennilän kanssa ja minusta oikea ehdottomasti voitti. Tennilään jaksaa palata aina vaan; se tuntuu aidosti uniikilta tavalta käyttää kieltä merkitsysten rajalla kun taas, anteeksi vaan kaikki Juonikasfanit, Neuromaani sittenkin ensi efektinsä jälkeen mielestäni enemmän näppärältä kikkailulta. Laitan tähän kuitenkin päivitetyn tekstin (jonka aiemman version Antiaikalaiseenkin Neuromaanin luettuani laitoin) että näette, miten se ensin minua puraisi:

    LUKEMISPAKON LÄHTEILLÄ

    1
    Jaakko Yli-Juonikkaan (ei ole pseudonyymi!) Neuromaani on eräänlainen Pynchonin romaanin Huuto 49 liite: Neuromaania lukiessa tietää miltä Oedipa Maasista tuntui. Ne elävät minulle palkitsevasti rinnakkain.

    5
    Minulle sillä ei ole väliä, miten Neuroa lukee. Itse kyllästyin aika nopeasti ohjeiden seuraamiseen, siis epälineaariseen luvuista toiseen hyppelyn ohjeistamiseen (juuri siitä tuli Oedipaalinen olo) ja aloin selailla kirjaa neuromaanisesti. Hyödyttömän uteliaisuuden vallassa.

    4
    Entä miksi tämä ergodisuus (siis ohjeistettu ruutuhyppely edestakaisin luvusta toiseen) ja miksi juuri aivotutkimus? Mielestäni siksi, että ne kummatkin herättävät tuntemuksen äärettömyydesta ja arvoituksellisuudesta; ne koukuttavat koska ”muistuttavat” minua elämän arvoituksellisuudesta. Korvaavat muinaisuuksia ja mysteerejä nykyihmiselle, joka niitä sittenkin kaipaa kun ihan vain tämä tylsä arki ei tahdo millään riittää. (Siksi Oedipakin nieli lopulta koukun siimoineen päivineen koska arvoitus itsessään oli hänelle merkityksellistä.)

    Ne ovat siis sinänsä manipuloivia kuvia kummatkin, aivot ja ergodisuus.

    Ja kun tämän kaiken vielä ryydittää aivotutkijoiden tekemällä aidolla rikoksella (pseudoasiallisella tyylillä kuin iltapäivälehdet ikään), niin koukutus on taattu.

    Kulttuurirahvas lukee likaisella uteliaisuudella kun ei huomaa vedätystä (jos lukee ollenkaan)ja älymystö ironisena tiedekriittisyytenä (jota taas olisi parempi lukea tieteellisistä julkaisuista vailla turhaa ylijuonikkuutta).

    Ja sitten tietenkin tämä tieteellisen julkaisun ulkoasu, joka hauskasti aina valuu käsistä heti otsikoiden jälkeen…

    7
    Jos Alastalon salissa tuntui kirjoitetun kirjailijan itsetyytyväisen taituruuden todistamiseksi ja sen näyttämö ja tematiikka olikin siis vain pelkkää tekosyytä(se siis on hieno ja ääneen naurettavan hauska romaani todellakin!), niin Neuromaani ehkä sitten on pseudomerkityskone, joka on rakennettu inhimillisen uteliasuuden manipuloimiseksi. Toki ilkeän hyväntahtoisen valmistajan toimesta. Neuromaani on älyllinen pierutyyny. Ja vastalääkettä metafyysisen eläimen tahdottomiin liikkeisiin.

    Volter Kilven kohdalla tuo lääke oli hänen häpeämätön narsisminsa kirjoittajana; hän halusi aina katsottavan vain itseensä, ei tekstin tuolle puolen. Yli-Juonikas taas pitää minut tekstin tällä puolen ja ankaran aineellisuuden parissa muistuttamalla minua koko ajan itsestäni: omasta uskostani erinomaisuuteeni lukijana, jonka kannattaa aina vain jatkaa saadakseen selville, maksoiko tämä kaikki vaivan. (Juuri tämä usko pitää uteliaisuuteni liikkeessä!)

    Oedipa Maasin saattoi vielä nähdä unohtavan itsensä melkeinpä traagisesti sittenkin metafyysisesti väreilevään maisemaansa; Pynchon kirjoitti vielä mahdottomasta totuudesta.
    Neuromaanin kohdalla sitä vastoin mikään tekstin ”tuonpuoleisuus” tai ajatus totuudesta (muuta kuin koukuttavana oedipaalisena kuvana), ei ole ylevä lähtökohta koska niitä kumpaakin edustaa manipuloitu ja banaali uteliaisuuteni (joka on siis oikeastaan innostunut itsestään ja kiertää loputonta kehää palkinnon toivossa).

    3
    En tiedä josko Neuromaanissa onkin ohje hypätä nettiin ja eksyä sinne, mutta ajatus oedipamaisesta lukijasta joka ajautuu yhä kauemmas aiheesta verkon äärettömyyteen, on herkullinen.
    Neuromaani ei ole haluani palveleva peili vaikka väsymätön ja utelias mieliuvitukseni niin haluaakin uskotella. Se on ennemminkin kuin jo henkensä heittänen katselemista koko mielikuvituksensa voimattomuudella.

    Jos Neuromaani siis jättääkin tilaa mielikuvitukselle (jos tätä raivostuttavaa ja hengen laiskuudesta todistavaa hokemaa saan käyttää), niin hyvin turhauttavalla ja juuri siksi edistyksellisellä tavalla se sen onneksi tekee.

    10
    Jälkihuomautus: Jo ennen Neuromaanin lukemista kiinnostukseni ns. vakavaan kirjallisuuteen tai taideromaaniin tuntuu kadonneen. En löydä itsestäni enää paikkaa, mihin sen kuuluisi jollain tärkeällä tavalla vaikuttaa. Yritin lukea vuosien jälkeen Peter Handken Kivun kiinalaista ja se tuntui nyt hirveältä älylliseltä kitshiltä. Nyt suuri osa kirjallisuudesta joka yrittää poseerata vakavuutta, toimii minulle noin. Viihdettä jaksan nyt lukea… Eikä edes Neuromaanista ei ollut lääkkeeksi tähän vaivaan.

    11

    Lisäys 24.4.2013: jälkimaku Neuromaanista on sittenkin laimea.

    26…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: