Totaalirekyyli, eli Total Recall ja lapsuuteni elokuvat

Viime vuoden hölmön Total Recall -uudelleenfilmatisoinnin kunniaksi tarkastin myös Verhoevenin alkuperäisversion, jonka suistoja aika on kieltämättä päässyt multaamaan pahemman kerran. Idealtaan ja yksityiskohdiltaan Total Recall on edelleen mainio kulttipätkä, mutta yleisfiiliksessä on usein toivomisen varaa; kasari/ysäritoimintaelokuvien kankeus ja rujous vaanivat jatkuvasti pinnan alla, eikä aina voi olla varma, onko pökkelö näytteleminen nykyvinkkelistä katsottuna toimivaa satiiria, kelpoa kitschiä vaiko vain hampaita vihlovan huonoa työtä.

RoboCopin tavoin (lue lisää Robonostalgiasta täältä) minulla on Verhoevenin Total Recalliin hyvin vahva suhde, sillä katsoin sen lapsena lukemattomia kertoja, tai siltä ainakin tuntuu. Sillä vaikka mielestäni olen katsonut lapsuudessani kymmeniä kertoja (tai päivittäin) sellaiset elokuvat kuten Jedin paluu, Imperiumin vastaisku, Kadonneen arkin metsästäjät, Viimeinen partiopoika, Willow, Terminator 2, Predator, Aliens, RoboCop, Cliffhanger, Die Hard ja Total Recall, voi totuus olla lähempänä kolmea tai neljää katsomiskertaa. Elokuvia katsoin tietysti videolta, mutta pääosin Filmnet-elokuvakanalta (sittemmin Canal + jne.), joka pyöritti samoja leffoja aina kuukauden päivät kerrallaan (minkä vuoksi tulin katsoneeksi lukemattomia kertoja samoja elokuvia). Joka kuun suurimpia tapahtumia olikin postilaatikkoon kolahtava Filmnet-lehti, jossa oli kauden ohjelmisto esittelyineen. Leikkasin lehdestä leffojen kuvia ja esittelyitä talteen, pistin niitä seinälleni tai liimasin ruutupaperivihkoon surullisen kupruilevina. Tein myös fiktiivisiä elokuvajulisteita, joissa näyttelin (usein kamppailulajien suvereenina mestarina) itse pääroolia. Suurimpia sankareitani olivat Schwarzenggerin lisäksi Bruce Willis, Jean-Claude Van Damme, Dolph Lundgren, Sylvester Stallone ja tietenkin Steven Seagal.

Muistan esimerkiksi kuinka Alien 3:n saapuessa ohjelmistoon aloin jo viikkoja ennen ensi-iltaa pehmitellä isääni ja vakuutella häntä siitä, miten tärkeää 9-vuotiaalle pojalle olisi, että saisin katsoa sen. Toisinaan pyyntöihini suostuttiin, toisinaan ne torpattiin, mutta keskimäärin aina sain elokuvan kuitenkin jollain konstilla katsottua. Tiesin videonauhojen piilopaikat, sillä isäni ja kymmenen vuotta vanhempi veljeni halusivat myös katsoa elokuvat, mutta myöhäiset esitysajankohdat eivät aina sopineet, joten elokuvia videoitiin paljon. Joskus katsoin videoita niinä kouluaamuina, joina vanhempani olivat jo lähteneet töihin, mutta minulla alkoi koulu vasta tuntia tai paria myöhemmin. Joskus piilotin elokuvia katsoakseni ne sopivalla hetkellä, minkä veljeni tosin usein huomasi. Joskus yritin nauhoittaa elokuvia perheeltäni salaa. Harrastin myös kasettien nimitarrojen vaihtoa: kumitin nimiä pois ja pistin kasetteja ”tyhjinä” omien elokuvieni joukkoon, kirjoitin kasetteihin jonkin lastenleffan tai oman nimeni ja niin edelleen.

Joka tapauksessa osasin elokuvat ulkoa ja saatoin selittää niiden juonia ja tapahtumia pitkällisesti kavereilleni ennen kuin näytin niitä heille. Aina nämä näytökset eivät tietenkään onnistuneet, sillä itse kunkin vanhemmat eivät aina ymmärtäneet, miksi ala-asteikäisten pikkupoikien pitäisi saada katsoa aikuiskatsojille tarkoitettuja elokuvia (vaikka pohjimmiltaan kaikki väkivaltaviihde on tarkoitettu nimenomaan nuorille pojille). Muistaakseni 6. luokalla ollessani luokassamme käytiin opettajan johdolla keskustelu, jossa puhuttiin Uhrilampaat-elokuvan Suomen tv-ensi-illasta ja pidettiin jopa viittauskierros siitä, ketkä kaikki aikoisivat katsoa sen. Kotonani elokuva oli jo Filmnetin vuoksi videolla, mutta tätä pyhää ja kauhistuttavaa suurteosta en ollut kuitenkaan toistaiseksi saanut katsoa, siltä vanhempani varjelivat minua visusti. Tiesin vain, että siinä syödään ihmisiä. USA-vetoisen populaarikulttuurin väsymättömänä esitaistelija tämän(kin) keskustelun juuret veivät minuun, sillä olin aina katsonut enemmän elokuvia kuin muut ja kuunnellut enemmän musiikkia kuin muut, minkä lisäksi olin kova poika puhumaan katsomastani ja kuuntelemastani. Olin nuorisokulttuurin viestintuoja, sillä perheeni iltatähtenä minulla oli yläaste/lukioikäisiä sisaruksia, joilta imin vaikutteita ja kulutin siten samaa viihdettä, mitä nuoret aikuisetkin (luokkani tytöt sanoivat, että kuuntelen vain niitä kirjainyhdistelmäbändejä [YUP, CMX]). Jumaloin isoveljeäni, joka kärsivällisesti selosti minulle mitä oli kavereineen katsonut, pelannut ja kuunnellut. Hänen huoneensa korkkipuiselle ilmoitustaululleen oli nastoin kiinnitetty vaikuttava rivi elokuvalippuja, jota en väsynyt ihastelemaan. Kaikkein kunnioitusta herättävin oli k-18 -ikärajalla varustettu, salaperäisesti nimetty Reservoir Dogs. K-18 oli minulle ja kavereilleni pyhä paha symboli, ylin mahdollinen hyve elokuvien arvokriteereitä mitattaessa. Kaikki muu oli toissijaista.

Nykyään mietin usein tätä altistumistani väkivaltaviihteelle lapsena, mutta en osaa pitää sitä millään muotoa pahana asiana. Pikemminkin aloin viihdekulttuurin pitkän oppimäärän hyvissä ajoin, eivätkä sittemmin tulleet sukupolvet ole ainakaan yhtään vähemmällä päässeet. Viattomuutta en ole koskaan osannut arvostaa sivistyksen edelle ja elokuvaväkivaltaankin koen turtuneeni vasta internet-ajalla. Muiden poikien lukuisista uhopuheista huolimatta olin luokkani ainoa, joka sai katsoa Uhrilampaat. Opettaja yritti nollata elokuvaa ja minua: ”oliko se kaikki väkivalta nyt sitten sen arvoista, oliko muka hieno kokemus, taidat vain pröystäillä”, mihin vastasin vähemmän vaatimattomasti, että tietenkin oli hieno kokemus, elämäni suurimpia. Pystyin myös instituutioon nojaten kontraamaan opettajan mielipiteitä, olihan Uhrilampaat voittanut 5 merkittävintä Oscaria, se oli siis taidetta (osasin lukuisten elokuvien Oscar-määriä ulkoa, sillä Filmnet-lehdessä ne ilmoitettiin patsasrivistöllä elokuvan nimen yhdeytessä).

Palaan Total Recalliin. Monet yksityiskohdat ovat edelleen kuin tuoksuja mummolasta: Arska (tai siis Arska-nukke) kaivamassa suurta jäljitinkuulaa luonnottomasti venyvästä nenästään, hahmojen Marsin painovoiman vaikutuksesta pullistuvat kasvot ja silmämunat, Arskan ruudullinen kauluspaita, Sharon Stonen jumppatrikoot, guerillatyylisesti stailattu äijäfemme Rachel Ticotin, surkeahampainen ja ärsyttävästi kailottava Benny-mutantti (Mel Johnson Jr.) kokoontaittuvine hyönteiskäsineen, mutanttibaarin triplarintainen prostituoitu, Fred Astairelta näyttävä Johnny Cab -robottitaksikuski, tämä jäbä jonka naamassa on suuri ***tu, Ronny Cox Reagan-ajan pukumiespahiksena, toisen miehen rinnassa elävä vastarintaliikkeen johtajatelepaatti Kuato, Arskan vanhaksi naiseksi muuntava naamiointikone ohimossa olevine energiasilintereineen, Arskan kiviporakoneen tärinästä ja voimasta pullistelevat ja hiestä kiiltelevät hauikset…

Eikä mikään voita elokuvan pahaenteisen punaisia futurokorporaatioscifialkutekstejä saati Carolco Picturesin logoa. Viimeistään tuottaja Mario Kassarin nimen lävähtäessä ruudulle on peli menetetty. Mitä magiaa Carolco/Kassar-nimivaljakkoon lapsena sisältyikään! Cliffhanger, Universal Soldier, Total Recall, Rambo, Shocker, Terminator 2, Angel Heart…

Oma lukunsa on leffahistorian ikonisimpiin pahisnäyttelijöihin lukeutuva Michael Ironside, joka periaatteessa tuplaa Kurtwood Smithin roolin paria vuotta aikaisemmassa RoboCopissa. Molemmat ovat tummia, karismaattisia ja keski-ikäänsä kaljuuntuvia pahiksia, jotka eivät kuitenkaan ole nykyviihde-elokuvan suvereeneja konnia, vaan pikemminkin hieman hölmöjä, korruptoituneiden ja täysin moraalittomien korporaatiopukumiesten raakana voimana toimivia käskyläisiä. Molemmissa elokuvissa näitä byrokratiatupeehahmoja esittää puolestaan Ronny Cox, joka juppilasitornihuoneistoistaan käskyttää likaisten katujen jengejä.