Skip to content

AION KOPIOIDA JÄLKISANANI JA LIITTÄÄ SEN JA JULKAISTA SEN

maaliskuu 18, 2013

[Pink-käännökseni tuli painosta, sitä voi jo tilata Poesian sivuilta. Tuttuun tapaan kirja on luettavissa ilmaiseksi pdf-muodossa. Ohessa käännökseen kirjoittamani jälkisana.]

 

En koskaan henkilökohtaisesti välittänyt flarf-puun1 hedelmistä niin paljon kuin olisin halunnut, vaikka teorian tasolla olinkin tuota puuta rakastava ja sen runkoa hyväilevä aikalainen. Pidin kyllä leikillisyydestä, tahallisen huonosta kielestä ja mediapuheen kannibalisoimisesta, mutta flarfin vahva suhde internetiin oli minulle ongelmallinen. Viimeiset 12 vuotta päivittäin tuntikausia netissä aikaa viettäneenä vihaisena nuorena miehenä nettiestetiikan tuominen kaunokirjallisuudenkin aitaukseen tuntui tarpeettomalta. Minulle erinäisten kuvalautojen, keskustelupalstojen, chattien, generaattoreiden, pelien ja IRC-kanavien päivittäinen kommunikaatio oli runoutta siinä missä hakukone- ja flarf-runous, sillä olin varttunut teinistä aikuiseksi kaiken tuon parissa. Niinpä flarf ja hakukonerunous tuntuivat huijaukselta ja liian helpoilta ratkaisuilta. Lyhytproosan kohdalla tämä internet-ajan äpärämuoto sai kuitenkin siivet selkäänsä tai ainakin säällisesti palvelevat proteesit. Kenties kyse oli vain uutuudenviehätyksestä; runous oli avantgarden ilmiselvin areena, joten proosan puolella pienikin irtiotto herätti kiinnostukseni.

Koska kehitys kehittyy, aloin haistella jo jonkinlaisen post-flarfin mahdollisuuksia. Atlantin toisella puolella postmodernin proosan älymystökin oli kaavaillut ironian jälkeisen ajan mahdollisuutta viimeistään 60-luvulta lähtien. Oli luultavasti vuosi 2009, ja olin erityisen kiinnostunut kummallisesta lyhyestä muodosta sekä internetistä kirjoittamisen alustana, pääasiallisena mediana ja yhteisönä. Etsin siedettävää välimuotoa julkaistun kirjallisuuden ja netistä löytyvän kaunokirjallisen tekstin välimaastossa, sillä ei ole helppoa liikkua yhden alueelta toiseen. Netin vaivattomuus, helppous ja tilapäisyys kärsivät verrattaessa kaunokirjallisuuden arvokkaaseen ja kestäväksi punnittuun perinteeseen ja päinvastoin.

Luultavasti Harry Salmenniemen tai Teemu Mannisen nettiharavoinnin kautta päädyin Blake Butlerin vuonna 2008 perustamaan HTMLGIANT-kirjallisuusblogiin, nauttimaan Tao Linin tarkan silmän aikalaispuheenparresta, nauramaan Daniel Baileyn The Drunk Sonnetseille ja lopulta Sam Pinkin hämärään blogiin CROWN YOURSELF THEN KILL YOURSELF. Kaikki he ovat osa uutta yhdysvaltalaista vaihtoehtokirjallisuutta, joka elää pääasiallisesti blogien, sosiaalisen median ja pienkustantamoiden kautta, vaikka tätä kirjoittaessa julkisuustempauksistaan tunnettu prosaisti Tao Lin on kolkutellut jo valtavirtamediankin ovia.

Kaikkein sympaattisin ja välittömin oli salaperäinen Sam Pink, jonka tietoisen ruma ja kasvoille hyppäävän väkivaltainen blogi ihastutti. Hänen lyhyet tekstinsä olivat kuin 8-vuotiaan bi-polaarisen Donald Barthelmen kirjoittamia. Hänen itse tekemänsä kuvitukset ja kansitaiteet olivat naivistisen groteskeja ja anteeksipyytelemättömiä. Pitkin sivustoa saattoi löytää linkkejä Pinkin ystävien tekemiin näsäviisaisiin haastatteluihin ja videoihin, joissa huppareineen ja mohikaaneineen Travis Bickleltä näyttävä Pink lukee tekstejään koiralleen.

Pink ei myöskään ollut lainkaan akateeminen, vaan pikemminkin suoran tunnustuksellinen ja traditiosta ainakin näennäisen piittaamaton. Toisin sanoen Pinkin kirjallinen toiminta tuntui lähtevän hauskanpidosta ja DIY-mentaliteetista. Jostain Pinkin haastattelusta luin hänen kirjoittavan siksi, että sitä tehdessään hänellä on edes hetken hauskaa.

Hauskanpidosta ja helppoudesta huolimatta Pinkin varhaisten tekstien, joista AION KLOONATA ITSENI JA TAPPAA KLOONINI JA SYÖDÄ SEN koostuu, leimaavin piirre on groteski, lähes pakkomielteinen väkivallan kuvaaminen. Puhuja luettelee, mitä kaikkea surrealistisen sairasta aikoo tehdä, haaveilee tekevänsä tai on tehnyt. Naiivin suora rekisteri, yletön ja-sanojen käyttö pisteiden sijaan sekä yhdentekevän arjen äkkijyrkkä sekoittaminen luiden rikkomiseen ja silmien puhkomiseen luovat pysäyttävän estetiikan, joka aiheuttaa naurun pyrskähdyksiä ja/tai kuvotusta.

Teosmuodossa tällainen monomania ja muutaman kikan ohjelmistolta vaikuttava estetiikka on jatkuvasti vaarassa sortua toistamaan itseään, eikä se toimikaan teosmuodossa niin välittömästi kuin blogiympäristössä pieninä paloina. Pitää kuitenkin muistaa, että AION KLOONATA ITSENI JA TAPPAA KLOONINI JA SYÖDÄ SEN ei ole varsinaisesti runokirja, vaan ”kokoelma kirjoituksia” vuosilta 2007-2009. Mukana on proosarunoa, lyhytproosaa ja pieniä näytelmiä, jos genreluokittelusta on kiinnostunut. Kukaan ei pakota lukemaan kaikkea kerralla tai edes alusta loppuun, vaikka kokoelman vähitellen kasautuva hurmeisten näkyjen kuvasto luokin oman omituisen polkunsa.

Itselleni Pinkin tekstit olivat oudon terapeuttisia ja rauhoittavia, pikemminkin hauskoja ja lämpimiä kuin sairaita ja ällöttäviä. Ne olivat jälleen kerran muistutus siitä, että vaikka voimme pahoin, on silti mahdollista löytää aina uusia keinoja herkkyyteen, aina uusia keinoja selviytyä. Voi kirjoittaa siten kuin vitsailee tai hekumoi välittämättä kaanoneista. Ja edellisten keinojen kuivuttua on aika siirtyä seuraaviin.

Käänsin tämän kokoelman, joka oli myös oma ensikosketukseni Pinkin tuotantoon, sillä halusin suoda myös muille mahdollisuuden siihen ohikiitävän ilon hetkeen, jonka ajankohtainen teksti voi joskus saada aikaan. Meidän kirjallinen avantgardemme on ollut viime vuosiin asti kovin Eurooppa-keskeistä, mikä on tietysti hyvä ja oikein, mutta samalla kovin ristiriitaista, sillä Suomessa lähestulkoon kaikki merkittävä (lue: kulutettu) viihdekulttuuri on angloamerikkalaista.

Niinpä onkin ehkä väärin puhua Pinkin teoksesta avantgardena, sillä nähdäkseni Pinkin kuvaama maailma on tämän päivän nuorten aikuisten maailma.

Nyt julkaistava käännös perustuu teoksen uuteen, paranneltuun painokseen, jonka Lazy Fascist Press julkaisi vuonna 2012.

 

Jyväskylässä 10.2.2013

V. S. Luoma-aho

 

1 ”Flarf on runoutta, joka hyödyntää pääasiassa internetin keskustelupalstoilta, roskapostista ym. poimittua mahdollisimman karkeaa, mautonta ja tolloilevaa ainesta. Se viittaa kintaalla kaikenlaiselle estettisyydelle muodostaen täten paradoksaalisesti oman huonouden estetiikkansa, jossa tragedia ja komiikka usein yhdistyvät.” Tytti Heikkinen: ”I hate blow-jobs – flarf-runouden olemuksesta” (http://moulin.fi/?p=4961)

Mainokset
3 kommenttia leave one →
  1. Harry Salmenniemi permalink
    maaliskuu 18, 2013 3:20 pm

    Tällä blogauksella on vuosisadan otsikko! Onnea!

  2. maaliskuu 24, 2013 10:49 pm

    Loistavaa! Pitää lukea kokonaisuus heti kun on aikaa keskittyä.

Trackbacks

  1. Moulin iloitsee Sam Pink -käännöksestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: