Kirjat 2019, osa 6: Graham Greene ja imperiumin trauma

Graham Greene: The Heart of the Matter & The Power and the Glory

Toisinaan tulee vastaan kirjoja, joista arvaan jo etukäteen pitäväni, vaikken välttämättä tiedä niistä ennakkoon juuri mitään. Nenäkkäästi sanoen tähän tarvitsee sen, että tunnistan ja olen virittäytynyt niiden luoman kulttuurin/ajan hengen aaltopituudelle tavalla (eli siis tunnistan niiden simppelit tyylipiirteet), jonka puiteissa osaan ennustaa mahdolliset lopputulemat. Tällainen on varmasti jossain mielessä helppoa; tuleeko itseään haastaneeksi tai muovanneeksi, mikäli lukee vain sellaista, minkä jo ”osaa”? Samalla saavutaan varsin lähelle genren estetiikkaa, joskin hivenen laajemmalla tasolla. Tyylisuunta? Viihde?

(Elokuvataiteen puolella tämä on [luonnollisesti] yleensä vielä paljon selkeämpää, mikä on myös osasyy sille, miksi olen ”polttanut” itseni [ainakin hetkellisesti] jokseenkin ulos elokuvahistorian kaanonista. Tuntuu vähän orvolta katsoa mitään sellaista, mistä tiedän jo valmiiksi pitäväni tiettyjen esteettisten raamien ja käytänteiden sisällä, mutta minkä koen samalla myös auttamatta vanhentuneeksi tavalla, joka menee jo fantasioinnista tai todellisuuspakoilusta. Tavallaan tietty zeitgeist ja aikalaisuus menettää silkan numeronmurskaamisen edessä transgressiivisen voimansa, kun katsoja omaksuu paletin kokonaisvaltaisesti. Niinpä katson nykyään paljon mieluummin [usein kovin] keskinkertaisia ja typeriä nykykauhuelokuvia kuin vaikkapa muotovalioita eurooppalaisia 1930-1960-lukujen elokuvia; edellisen tapauksessa sentään viihdyn, jälkimmäinen on tietyssä mielessä muuttumassa kitschiksi. Mutta se siitä.)

En ollut esimerkiksi koskaan lukenut Graham Greeneä, enkä varsinkaan nuorempana ollut missään määrin hänestä kiinnostunut. Mutta sittemmin olen tullut vuosien saatossa lukeneeksi englantilaista ”kolonialismin murroksen” kaanonia, kuten vaikkapa Lawrence Durrellia, E. M. Forsteria, Agatha Christietä, Philip Larkinia, Paul Bowlesia, Josephine Teytä, Malcolm Lowrya, Joseph Conradia, Virginia Woolfia, W. Somerset Maughamia… Teos tai pari jokaiselta ja voin jo takakannen ja muutaman sivun tyyliskannauksen perusteella nopeasti sanoa, että kyllä, pitäisin luultavasti myös The Heart of the Matterista: ”Valkoisen, etuoikeutetun ja yliherkän (tässä tapauksessa) miehesoletetun angstia siirtomaassa samalla kun länsimainen sivilisaatio kaikkine merkityksineen murenee hänen silmissään…! Be still, my heart!”

”Aikalaisuuden kuolema” saattaa olla kaikista tärkein syy lukea muiden aikakausien teoksia. Nekään eivät (voi) yllättää enää muotonsa suhteen, mutta kenties painotustensa tai käsityötaitonsa; esimerkiksi juuri Greene on niin hyvä kirjoittaja, lausetasolla ja jostain suuremmista kokonaisuuksista ”vihjaavasti”, että iso osa nautintoa syntyy juuri tästä. (Tästä pitäisi varmasti kirjoittaa tarkemmin, mutta se vaatisi lähi- ja uudelleenlukua; tämä teksti on yli vuosi lukemisen jälkeen kirjoitettu, kuten pahana tapanani on.)

Toisaalta, kääntäen, Greene tuntuu samalla ongelmalliselta vaikkapa sukupuolta ajatellen (mikä ei sinänsä ole yllätys vuonna 1948 julkaistussa englantilaisessa romaanissa). Erityisesti muistan tämän The Heart of the Matterissa; vaikka kirjan toinen keskeinen hahmo on nainen, on tarina lopulta kehystetty päähenkilö Scobien katolilaisia piirteitä saavan katumuksen, kärsimyksen ja moraalisen dilemman ympärille (spoilers, lukekaa täältä, mikäli juonen traagillinen kuvio kiinnostaa enemmän. Basically Scobie tuntee, että on ajanut itsensä uralliseen umpikujaan ja vaimonsa rakkaudettomaan avioliittoon Jumalan selän taakse).

Tämä on toisaalta uuvuttavaa, toisaalta kiehtovaa: katolilainen moraalikasvatus ja tapa jolla se läpäisi koko englantilaisen yhteiskunnan on toki kiinnostavaa, erityisesti tultaessa kohti modernia ja sodanjälkeistä disilluusiota. Myös Greene itse oli katolilainen, joskin kielsi aina jyrkästi kirjoittavansa ”katolilaisia” romaaneja, jollaisiksi hänen kuuluisimmat romaaninsa The Heart of the Matter, Brighton Rock, The Power and the Glory ja The End of the Affair mielletään. (Kaikki on myös suomennettu, luulen.)

Entä miksi ja millä perustein Greene on tyylillisesti niin hyvä kirjoittaja? Luonnollisesti juuri minun kokemushorisonttianiko vasten? Mieleni tekisi puhua lähimain jo genrestä, joskaan en ole varma, mikä tuo genre olisi. Ehkä englantilaisen modernismin alaluokka muotoa ”länsimaalaisen, valkoisen (yleensä) miesoletetun vieraantuneisuuden kokemus siirtomaavallassa X”, joka on kirjoitettu lähes elkokuvakäsikirjoitusmaisen tiukasti”. Mutta ei tämäkään aina pidä paikkaansa.

Sillä ”jostain syystä” rakastan modernin ajan kuvauksia vieraantuneisuuden kokemuksesta siirtomaavalloissa kuin hullu puuroa. Syystä tai toisesta miellän ne toisen rakastamani genren, ns. southern gothicin, hengenheimolaiseksi (tai eräänlaiseksi vanhemmaksi sisareksi). Tämä rakkaus on varmasti sellaista rakkautta, jota itse kokee omia arpiaan ja vikojaan kohtaan. Tietenkään en ole suomalaisena siirtomaaherra (olemme kansakuntana eräänlainen onnekas luonnonoikku), mutta esimerkiksi Britannian historia on minulle kulttuurihistoriallisesti usein paljon läheisempi ja tutumpi kuin Suomen historia; sillä vaikka britannialaisen kulttuuri kolonisaatio ehkä ilmeisimmällä geopoliittisella tasolla onkin päättynyt (ellei sitten katso koko Yhdysvaltoja sen jatkeeksi, mikä olisi sinänsä myös oikein), jatkaa se kulttuurisella tasollaan marssiaan hamaan ikuisuuteen.

Millainen ihminen tuntee muiden maiden historian paremmin kuin omansa? Barbaari, lammas, vaiko kosmopoliitti? Tietenkin sellainen, joka on kuluttanut koko elämänsä viihdettä ja taidetta ja oppinut sen kyytipoikana. Lukemani historiakirjat muodostavat melko vähäisen joukon. Joka tapauksessa juuri tuossa monarkistisen imperiumin vähittäisen tuhon kokemuksessa on englantilaisen modernin kirjallisuuden ydin.

(Samanlaisesta, analogisesta syystä rakastan myös Japanin 1900-luvun romaanitaidetta. Myös siinä on sitä imperiumin tuhoutumisen silmittömän ristiriitaista nostalgiaa, joka toisaalta riivasi kirjailijoita ja ajoi heitä aina itsemurhiin saakka, toisaalta elähdytti heitä.)

Niinpä 1900-luvun vaihteen Englannissa syntyneet kirjailijat ovat usein kiinnostushierarkiassani keskimäärin muita korkeammalla, koska valtavan Britti-imperiumin tuhon vuosisata ja ennen kaikkea maailmansotien aika kiehtovat minua; sortumista, näivettymistä ja lankeamista tapahtuu niin monella rintamalla, että mieli kääntyy ympäri. Tietenkin geopoliittisesti ilmeisimmät jutut, kuten sotavelka Yhdysvalloille (josta Britit eivät ole vieläkään toipuneet ja joka tuhosi Britannian kolonialistisena imperiumina ja toisaalta hyvä niin), toisen maailmansodan jälkeinen siirtomaavallan asteittainen purkaminen ja vähittäinen muuntuminen kohti uusliberalistis-konservatiivista helvettiä ovat oma lukunsa, mutta kaikki mainitsemani kirjailijat käsittelevät nimenomaan yksityisen psyyken ja etuoikeuden hirvittäviä ongelmia.

(Historiallisesti kaikista kiinnostavin on maailmansotien välinen aika, koska mullistuksena ensimmäinen maailmansota oli vielä isoveljeäänkin merkittävämpi, erityisesti sotateollisuusmuutoksen, moraalin ja ihanteiden kannalta, mutta se on oma lukunsa.)

Oma diagnoosini rakkauteni suhteen, kaikkine myrkyllisyyksineen, lienee siis aika selkeä. Dialyysi on huomattavasti vaikeampi. Ovathan modernismin muodot ja koodit muodostaneet myös ne välineet, joilla minä operoin. Tietenkin systeemin osasena voi tulla tietoiseksi omasta osallisuudestaan ja yrittää pätsätä kokonaiskoodia (tai ainakin niin meidän on ajateltava ettemme tulisi ”hulluksi”). Mutta ehkä kaikki tämä on vain yritykseni kommunikoida, että mikäli jostain syystä ajautuu vielä nykypäivänä lukemaan Graham Greenen The Heart of the Matterin tai The Power and the Gloryn (joka on niin ikään muotovalio, mutta mielestäni The Heart of the Matteria heikompi romaani, joka puolestaan sijoittuu 1930-luvun Meksikoon, mutta katolilainen sieluntuskan tematiikka on siinäkin hyvin vahva), kannattaa niiden kanssa nauttia aimo kourallinen suolaa.

*
Bonuksena ”Itsetuhoisen, alkoholisoituvan ja itseään dekonstruoivan brittiupseerin” lukusuosituskombo: The Heart of the Matter ja Malcolm Lowryn Under the Volcano. (Hienoa tyylitaituruutta rakenteellisella, kaikenkattavalla toksisuusvaroituksella.)

  

  

  

Advertisement