Skip to content

Amorfiaanasta

joulukuu 30, 2010

En tiedä palveleeko ”kulttikirjan” lukeminen kulttistatuksen vuoksi ketään, mutta mitä muutakaan lähtökohtaa lukijalla voisi olla, kun kyseessä on Mariaana Jäntin Amorfiaana vuodelta 1986? Viime aikoina on puhuttu kokeellisen proosan mahdollisuuksista ja tuon keskustelun tiimoilta Amorfiaanaa taas kellutetaan, ilmeisesti Nuoren Voiman proosasalongin toimesta. Karri kirjoittaa teoksesta kiinnostavan muistelun, joka selventää jo kummasti, jos kaipaa pro/contextejä.

Minä kuulin kirjasta kirjallisuuden opintojeni alkuvaiheessa lukiessani Sianhoito-opasta ja Digitaalista avaruutta. Ei pidä silti luulla, että kumpikaan näistä kirjoista olisi kuulunut opetusohjelmaan. Samasta lähteestä löysin Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman ja Hans Selon. Pulkkista en ole lukenut uudestaan, koska pelkään etten pitäisi siitä enää. Seloa ja Amorfiaanaa en ole koskaan pystynyt lukemaan, koska minun käsitykseni hyvästä kokeellisesta tekstistä on lukukelpoinen ja innostava teksti, tai vastaavasti edes kiinnostavasti hankaava teksti, josta voi potentiaalisesti kaivaa ties mitä.

’Innostava’ ja ’lukukelpoinen’ saattavat määreinä kuulostaa konservatiivisilta, varsinkin kun Jäntin tapauksessa astutaan poststrukturalistisen romaanin ja siten ”myriadien” lukutapojen ja peippailujen Teille,  joten tarkennan hieman positiotani: esimerkiksi Finlandia-ehdokkaat eivät ole ’lukukelpoisia’ kirjoja. Kokeellisuus ei (minulle) tarkoita (välttämättä) vaikeaselkoisuutta, kaleidoskooppisuutta tai kielen jokaisen nystyrän kyseenalaistamista, ainoastaan freesiä otetta, uudenlaisia ajatuskulmia tai ihan vaikka vain jämerää kirjoitustaitoa. Ideaalikirja tekee toki kaiken tämän (lähimpänä minulle Infinite Jest), mutta poikkeukset ovat poikkeuksia.

Koetin joululomalla Amorfiaanaa taas kerran, tarkoitus oli kirjoittaa lukupäiväkirja, mutta en ole edelleenkään kovin kiinnostunut. Ensimmäinen ongelma on siinä, etten jaksa lukea kirjaa. Siinä on vain 173 sivua, mutta en koe tekstiä mielekkääksi kuin silloin tällöin. Se on meteliä, eikä erityisen imevää. Lukukokemukseni vertautuu kokeellisen, keskinkertaisen nykyproosarunon lukemiseen: hyviä ja kiinnostavia kuvia on siellä täällä, mutta jos tekstin perustaso ei toimi jatkuvasti ja rakenne on teoreettinen luuranko (siitä lisää alempana), tuntuu ajanhukkaukselta lukea sitä edes kymmentä sivua. Ehkä se hankaa normaaliutta vastaan, mutta tässä tapauksessa ottaisin mieluummin huumeita.

Lisäksi tällaisesta kokeellisesta tekstista on kovin vaikea kirjoittaa; pitäisi kirjoittaa jokaisesta nuotista, jokaisesta lauseesta erikseen. Amorfiaana (kieltämättä näppärä tämä amorfinen [feminiini?] sointuminen Mariaanan kanssa) pyrkii tapahtumien samanaikaisuuteen ja jonkinlaiseen panopticoniin, jossa kaikki toiminta on kaikkien hahmojen nähtävissä. Tämän huomaa jo kirjan hellittämättömästä preesensistä, jonka ansiosta toiminta tuntuu olevan kliimaksissa ja täydessä vauhdissa jo alkusivuilla. Se muistuttaa esteettisesti jonkinlaista genrekirjallista tapahtumakuvausta, jossa toimintaa ei syvennetä, estetisoida, leikata, törmäytetä tai motivoida, ainoastaan vyöyrytetään luettelemalla. Henkilöhahmot tietenkin vaihtuvat samassa karusellissa. ”Postmoderni” piirre, jonka vuoksi muuten Pynchonkin kuoppaa itsensä.

Tuloksena olisi tietenkin tarkoitus syntyä lukuisien fasettien värittämä rykelmä, jonkinlainen kaleidoskooppi (termi kansiliepeestä).  Hieno ajatus, mutta toimii hyvin harvoin käytännössä, yleensä lähinnä metatasolla; lukija tietää mitä yritetään ja antaa pisteet jo silkasta ajatuspierusta. Olen alkanut pitää sitä jonkinlaisena postmodernin kirjallisuuden singulariteettina; sen perään kyllä haikaillaan, mutta tuntuu että se on lopulta mahdoton keinotekoisesti muodostaa. Verrannollinen on suomiproosan näkökulmakerronta, joka kaikesta palkintoraateja kiehtovasta tekosyvällisyydestään huolimatta on kuin venäläinen perseenvärisytin: ei värise eikä työnny perseeseen.

Henkilökohtaisesti, jonkinlaisen kirjoittamiskoulun vinkkelistä katsoen minulla ei tunnu enää olevan hirveästi syitä lukea Amorfiaanaa, paitsi ehkä tarkistuksena siitä, mihin pitää kiinnittää huomiota; alan jopa hieman kyseenalaistaa sen edustamaa kirjallisuuskäsitystä (vaikka samalla tuo käsitys ei ole edes saapunut suomiproosaan, joten mitä tehdä?) Vähän kuin lukisi sekaisin sitä sekavamman osaston (eli yleensä inspiroivampaa) naistutkimusta (Cissoux, minä/itse talona), Barthelmea laimennettuna (Snow White), maagista realismia, myyttienkierrätystä (Daida-daida-du-ulos)…Mieleen tulevat myös Greenawayn elokuvat ja Perecin Elämä käyttöohje (ehkä talometaforasta johtuen). Kaikessa tässä ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Mutta nämä ovat olleet osa arsenaaliani jo pitkään, samoin monien muiden tuntemieni nuorten kirjoittajien.

Kaikella tällä en yritä lytätä Amorfiaanaa ja kieltää lukemasta sitä, päinvastoin toivon että sitä luetaan ja siitä kirjoitetaan. En voi olla sympatiseeraamatta mitään noista lähtökohdista ponnistavaa. Tarkoitan sanoa vain sitä, että on hieman hassua etsiä jotain kokeellisen proosan viisasten kiveä, varsinkin vuosien takaa. Ei mitään sellaista ole. Voi vain olla ennakkoluuloton ja vapaa – kaikki keinot ovat olemassa ja ympärillämme. Jäntissä on paljon metatasoista hyvää, maalit selvillä ja se on edelleen ainutlaatuinen suomalainen kirja, mutta se ei tarkoita sitä, että sen jaksaisi lukea. Ja minä sentään olen kirjarunkkari, joka ei usko esteettiseen elitismiin tai siihen, että jokin kirja tai taide voisi olla ”liian vaikeaa” – sellainen ei ole mahdollista. Kellään ei ole salattua tietoa, koska kieli on auki ja kaikki viitepisteet löydettävissä kartalta.

Rakastan muuten tätä Hans Selon tv-esiintymistä ja symppaan hänen päätöstään vetäytyä julkisuudesta. Saman päätöksen taisi tehdä Jäntti. Näitä kohtaloita muistan Teemun joskus kuvakollaasin avulla käsitelleen varsin koskettavasti. Tästä aiheesta lisää Jonimatin blogissa. Kaikki kunnia myös Amorfiaanan uskomattomalle kitsch-kannelle.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. maurelita permalink
    joulukuu 31, 2010 6:48 pm

    kiitos artikkelista, joka oli oivallinen kuvaus yrityksestä lukea ns mahdotonta kirjaa. Tai tällaisena sen itse koin, kun n 10v sitten törmäsin opukseen. Olisi pitänyt olla vaikuttunut ja kaikkea. Päätin olla olematta.

    (Taide/laatu)kirjallisuus ei olisi taidetta, ellei siinäkin venytettäisi raoja joskus äärimmilleen. Kirjallisuusopiskelijana (joka joskus itsekin olin) näiden teosten kanssa joutuu ja usein myös saa olla tekemisissä. Maailmahan täynnä ällistyttäviä kirjoja, ja toisten ällistyttävyys perustuu verbaaliakrobatiaan. Kielen voi myös yrittää purkaa.

    Suomi on pieni myös kirjallisuusmaana, ja sikäli kaikki riskinottajat ja valtavirrasta poikkeajat ovat tervetulleita. Itse arvostan kuitenkin yhä enemmän ns kikkailettomuutta, haen kirjoista merkityksiä ja tarttumapintoja omaan elämääni. Runous toimii parhaiten epälineaarisen maailman palveluksessa.

    Mutta arvonsa kaikella, kirjallisuus on myös aina oman aikansa kuva.

Trackbacks

  1. Lävestä karanneet « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: