Skip to content

Lävestä karanneet

helmikuu 15, 2011

Varoitus: merkintä sisältää tiettyä romantisointia, sillä se tarinallistaa matkan tekstin äärelle ja siten myös osaltaan ylistää teoksen materiaalisuutta tai yhteisöllisyyttä.

Kirjastoissa asioidessani saan haisun lapsuuteni kirjataikuudesta enää silloin, kun virkailijoiden pitää lähteä kaivelemaan hamuamiani teoksia varaston puolelta. Raapustan hyllykoodit ja nimikirjaimet aina tunnollisesti lapulle kirjaston pätkityillä lyijykynillä, vaikka henkilökunta tarkistaa joka tapauksessa saatavuuden koneelta.

Unohdetussa tai hylätyssä on oma hakemisen rituaalinsa, joka saattaa olla elintärkeää elämyksen syntymisen kannalta, ylipäänsä luoda sen muodostumiselle mahdollisuuden. Pitää olla tietty palo, tietty kiinnostus, tietty halu ja hakuretki; intuitio siitä, että tämä saattaa olla kova juttu. Olenko silloin päättänyt jo etukäteen, että pidän jostain? En suinkaan, kuten kokemus on osoittanut esimerkiksi Mariaana Jäntin kohdalla.

Unohdettujen opusten kaivelemiselle on toki vahva kulttuurinsa, jonka tietyn, omaa kokemustani muodostaneen rihman eristän tässä lähtemään Sianhoito-oppaasta. Siinä nostettiin esille Markku Lahtelan Hallitsija (hyvä kirja), Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema (toistaiseksi hyvä kirja), Hans Selo (en jaksanut lukea) ja Mariaana Jäntti (en jaksanut lukea). Sinänsä edellä mainittuja ei voi pitää ainakaan täysin obskyyreinä, mutta viritys oli väännelty. Tämän ”lajin” teoksille on sittemmin muodostunut lukukokemuksessani ja sen ennakoinnissa tietty kategoria.

Sittemmin tuohon aitaukseen ovat päässeet tai joutuneet lisäksi ainakin Keijo Virtasen Leimuava hiljaisuus, Kari Aronpuron Aperitiff, Päivi Perttulan Suhdetta, Kalevi Seilosen Metsäroisto ja Jari Tammen teokset. Kaikkia näistä en ole edes lukenut, mutta vähintään silmäillyt. Usea mainituista teoksesta on sittemmin rehabilitoitu, useimmiten nuorien runoilijoiden toimesta (köh).

En voi kuitenkaan sanoa olevani harhojeni kanssa yksin, sillä samoja unohdettuja tuntuvat löytävän muutkin, myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa (josta jotain esim. täällä) ollaan käsittääkseni varsin samoilla linjoilla. Pitäisi varmaan siis puhua kotimaisesta kokeellisen proosan traditiosta. Selkeää itselleni on kuitenkin se, että jokainen näistä teoksista on jollain häiritsevällä tavalla vieras ja suuressa lupauksessaan kovin epätyydyttävä. Niin pitääkin olla.

Mutta takaisin löytöjen pariin, sillä viimeisin tryffelini Ari Koskinen (jonka löytämisessä tosin avittivat Maaria Pääjärvi ja Tommi Melender blogeissaan) oli todella sitä itseään: obskyyri. Tekijän molemmat romaanit piti hakea varastosta, eikä Google tiedä (mainittujen blogien lisäksi) kirjailijasta mitään. Myöhemmässä Vähä veli -romaanissa (1976) oli sentään kansipaperit tallella, niiden kirjailijakuvasta pällistelee jonkinlainen Donald Barthelmen ja Paavo Haavikon risteymä, varsin siivotonta karvoitusta kultivoiva kirjailija. Mutta ensimmäinen romaani, Reikä maailmassa (viimeiset numerot toisin päin, eli 1967), oli kansipapereita vailla ja varsin sotkuisessa kunnossa muutenkin. Julkaisijakin tosiaan on Kansankulttuuri, joten ei tule yllätyksenä, että sivuilta puskee stadin slangia ja poliittisilla aatteilla flirttailua.

Mistään suorasta stallarikamasta ei tosin ole kysymys, sillä Koskinen on liian hyvä kirjoittaja taantuakseen iskulauseiden taakse. ”Sörkan Volter Kilpi” sanoi Pekka Tarkka, mutta eikö Joel Lehtonen olisi lähempänä? Toisaalta uskon ja tiedän Tarkan tuntevan kotimaisen kirjallisuuden kaanonin aikalailla paremmin ja tarkemmin kuin minä. Joka tapauksessa Koskisen kieli on hyvin vieraannuttava (tämä on kaltaiseni elitistin suusta ehdoton kehu) sekoitus astetta hankalampaa ja varsinkin nykylukijalle epäintuitiivista kieltä (thus Kilpi/Lehtonen) sekä 50-60-lukujen stadin slangia (joka ei sekään ole erityisosaamiseni alueita).

Teos alkaa lukioikäisten teinien paksulla slangilla ja hieman pitkäpiimäisellä juopottelun kuvaamisella, mutta vähitellen Koskinen sommittelee sekä sopivasti kokeellisen että myös oudolla tavalla avartavan ajankuvan.  Tiedän, että keskimäärin slangista ja yhteiskunnallisuuden ajoista tulevat mieleen lähinnä taistolaiset, KOM-teatteri, Tuomari Nurmio, Hannu Salama, sisäsiisti protesti ja kaiken tuon kultaaminen (syystä tai toisesta ajattelen usein Walt Disneytä kun ajattelen Suomen 60-70-lukuja), minkä vuoksi Koskisen kirjan tylyys yllättää.

(Kuvaukseni on  siinä mielessä hieman harhaanjohtavaa, että teos ei sijoitu varsinaisen hulina-aikaan, vaan oikeammin 50-luvun loppuun ja onpa se kirjoitettukin hilkun ennen taistolaisuutta. Mutta näin nämä minulle fiktiiviset tapahtuvat sekoittuvat yhdeksi liejuksi.)

Päähenkilö Valdemar on yo-kokeisiin valmistuva teini ja ihmisperse, joka keinottelee ja sahaa ihmisiä linssiin kuin Saatana. Hän pyörittää laitonta asunnonvälitystoimistoa, joka ajan lain haisevia porsaanreikiä hyödyntäen kusee muiden köyhien muroihin kiskomalla näiltä hyytävää hintaa asuntonäytöistä, joiden ilmoitukset Valdemar on aamulla leikannut päivän Hesarista. Luokkatoverit valmistautuvat yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, mutta Valdemar kaavailee toinen toistaan kätevämpiä tapoja huijata rahaa ja kerätä pääomaa muutoksien aikana. Välityskeinottelun lisäksi esimerkiksi uusi ihmeaine muovi olisi oivallinen keino netota, ihmiset kun ostavat hetken ajan mitä hyvänsä muovista tehtyä krääsää. Samoin tontit kerrostaloille. Rautaromu. Jne.

Nuoruutensa Valdemar oli viettänyt väsäten tovereineen tee-se-itse -tuliaseita ja pommeja, joilla ammuttiin pieneläimiä tai terrorisoitiin naapurustoa. Yksinäisiä tyttöjä ajettiin porukalla nurkkaan ja näpelöitiin ja raiskattiin. Valdemar on kaikilla tavoilla trickster ja ilkeä kujeilija: hän liimailee naapuriensa nimissä rienaavia lappuja rappukäytävään, vaihtelee uimarannoilla miesten ja naisten vaatekassien sisältöjä keskenään, kusee meijerissä kermatonkkiin. Pahanilkinen, reaktioiltaan nopea, vailla minkäänlaista häpeää muita hyväksikäyttävä, mutta myös pirullisen ahkera ja toisaalta älykäs; hänen ylioppilastodistuksensa arvosana on laudatur, hän on koulun primus.

Groteskia yksityiskohtana on pakko mainita myös mahtava sivuhenkilö Markus, 5-vuotias pikkupenska, joka pummaa kaduilla röökiä ja herjaa riettaasti ohikulkijoita (”Ah neiti tulkaa kanssani karvaiseen syleilyyn”). Rakastan kaikkea hävyttömyyttä.

Entä se kokeellisuus? Minulle riittää jo sisällön railakkuus, älykkyys ja moraalittomuuden analyysi lähimenneisyyden sodan varjostaman yhteiskunnan muuntuessa vähitellen kapitalismiksi (samalla peruskoulu/ylioppilasinstituution kritiikki, johon ainakin minä olisin lukioikäisenä samastunut), mutta kaikki tämä löytyy toki verrattain kokeellisen ja ripotellun kielen alta. Mainittiin jo Kilpi, Lehtonen ja slangi. Maaria vihjaa blogissaan lyyrillisyyteen ja Mukkaan. Merkillepantavaa on rekisterin vaihtamisen nopeus ja helppous, samoin näkökulman; Valdemarin perushavainnoinnista saatetaan poiketa kuvitelluissa tulevaisuuden tapahtumissa, unissa, etiäisissä. Savuverhona toimii myös Koskisen tapa jättää repliikkiviivat sikseen, mikä hämärtää puhujien ja keronnan tasojen rajapintaa. Onpa loppupuolella konkreettisiksi muodoiksi veisteltyjä sivuja, Lassi Hyvärisen Riippuvia puutarhoja selanneet tietävät, että Lassin asetteluille löytyisi aika selkeä esiaste Suomessakin.

Loppuun vielä yksi lempikatkelmistani, jossa myös Valdemarin yhteiskunnallinen tietoisuus nostaa selkeämmin päätään. Hän ei suinkaan ole poliittisesti idiootti, vaan pikemminkin jonkinlainen nihilisti tai omanlaisensa anarkisti, jonka fatalismi muistuttaa muutamia nykyvasemmistoälymystön taipumuksia antautua hedonismin ja porvarillisen ylikellotuksen eetteriin:

kiihkeä egoistinen ymmärrettävä kannatettava hyväksyttävä toiveuni omasta kodista tai edes asuinsuojasta — sääliä etsiviä alamittaisia, joko omasta kyvyttömyydestään tai olosuhteiden pakosta, painosta, yhteisönsä nurjasta systeemistä, orjia,

Valdemarille he tulevat ruikuttamaan, häntä he syyttävät jos hän vie heidän rahansa eikä taio heille sopivaa tai kunnon huoneistoa tai huonetta,

hänen niskaansa he yrittävät kaataa voimattoman pahanhajuisen katkeruutensa vallitsevaa hätää ja heille onnetonta yhteiskuntaa vastaan sen asemesta että menisivät kaduille, raivoaisivat pankkien, virastojen, puoluetoimistojen ikkunat särki, tarttuisivat näihin oloihin, tekisivät niistä lopun, uuden alun,

ottaisivat kiinni perimmäiset syylliset ja panisivat heidät tekemään uudistuksen likaisimmat työt, ja sitten rakentaisivat itselleen niin paljon asuntoja kuin ikinä ilkeäisivät, tusina huonetta vaikka kullekin, omat uima-altaat joka iikalle ja automaattiset grillikeittiöt ihmeellisine jääkaappeineen, kristallikruunut, unelmavuodesohvat, jättiläiskokoiset väriään muuntelevat teeveet jotka kaikilla kanavillaan imartelisivat heitä kehuen kuinka onnellisia he ovat,

mutta niin kauan kuin he eivät halua eivätkä tee vaan tyytyvät äänestämään pari kolme kertaa kymmenessä vuodessa suutaan helliviä ja ääntään ihastelevia reformisteja ja keskustalaisia ja myhäileviä vastuusta jaarittelevia konservatiiveja,

niin kauan he tulevat Valdemarin luo kinuamaan ja ostamaan apua ja myötätuntoa sen asemesta että kävisivät kaupunginhallituksen tai eduskunnan tai valtioneuvoston kimppuun,

Valdemar ottaa heidän rahansa, ostaa itselleen ison huoneiston, mieluimmin pahimpien ja varakkaimpien porvareiden keskeltä, antaa ruuantähteiden pilaantua parvekkeella, piirtelee hävyttömiä kuvia porraskäytävien seiniin ja asuntonsa ikkunoihin kunnes hänet pakotetaan siirtymään muualle ja ostamaan yhä isompi huoneisto yhä hienommalta ja korkeammalta paikalta,

ja kun ihmiset vihdoin heräävät tai konservatiivit saavat heidät tiiviisti purkkiin, hän lopettaa tämän homman ja perustaa yksityis- ja sala-anarkistien hautuumaan jonne hänet ja muut piilosekasortolaiset haudataan torvisoittokunnan humpatessa Maamme laulua tai Porilaisten verimakkarantuoksuista marssia ja seksuaalisti perverssien alkoholistien ja morfinistien esittäessä ympäripäissään Jumala ompi Linnanmäkemme,

ja hänelle alkaisi hävyttömän pitkä torstai ja hän matkaisi helvettiin järjestelemään sen asunto-oloja nykyajan tungostasoa vastaavaksi, jokaiselle pätsinkuuma pienoiskylpyhuone ja jumalattoman pitkä piinallinen antisosiaalinen päänsärky.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: