28 kesäkuun, 2008
Wim Wendersin [E]motion pictures – Kuvien logiikka on hieno kirja. Esimerkiksi hänen elokuvakritiikkinsä ovat hyvin hämäriä, hieman samaa maata kuin Truffaut’n ja Godardin. Olisipa vielä sellaisia ”kriitikkoja”, kuten Wenders 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Silloin olisi ehkä jokin syy lukea arvosteluja.
”En kirjoittanut elokuvista, joista en pitänyt. Minusta tuntui silkalta ajanhukalta kuvailla negatiivista elokuvakokemusta. Aivan epäilemättä sellainen johtaisi kuvailun sijasta arvosteluun. En halunnut kirjoittaa vain lisätäkseni yhden ”mielipiteen” jo olemassaolevien mielipiteiden joukkoon. Niitä oli jo muutenkin riittämiin. Enkä minä sitä paitsi ollut mikään ”kriitikko”. Rakastin elokuvia liikaa ollakseni sitä.”
16 kommenttia
leave one →
Alussa oli sana 
Olen taas iloinen voidessani olla kanssasi täysin päinvastaista mieltä.
Miten sinä oikein onnistutkaan täyttämään tällaisen tarpeen nettielämässäni?
Ostin tuon Wendersin joskus 90-luvulla ja ihmettelin saako joku tästä kirjasta oikeasti jotain irti. Kuten kokonaista ajatusta?
”Mitä minä edes tiedän Fritz Langista? Yhden Barbara Stanwyckin lausuman repliikin elokuvasta Clash by Night: ’home is where you get when you run out of places'”…sitten puoli sivua hajanaisia anekdootteja puhelinkeskusteluista.
OK, OK, mutta jos tuo on kaikki mitä tietää, miksi kirjoittaa…
Mielestäni juuri tuollaisia ”kriitikkoja” on täälläkin kokonaisen koulukunnan verran ja he julkaisevat säännöllisesti jokaisessa suomalaisessa kulttuurilehdessä.
Truffaut’n Hitchcock-kirja on hieno mutta siinä hän onkin haastattelija.
Godardin kirjoitukset puolestaan ovat melkein yhtä kamalia kuin elokuvansa.
Hienoa että moiset näkemyserot ovat ylipäätään mahdollisia. Ihan järkevät ihmiset ja hyvät ystävätkin väittävät minullekin Godardia neroksi.
Et suinkaan ole ainoa tuonmielinen kuten tietänet.
Joo on tuossa kirjassa paljon turhaakin, esimerkiksi se jatkuva viittailu amerikkalaiseen rocklyriikkaan. Se taasen on turhaa siksi, koska se on varsin mautonta. Jne.
Mutta eihän kokonaiset ajatukset ole kiinnostavia. Minä ainakin luen tuota Wendersin kirjaa vähän kuin runokirjaa, joskin siinä mielessä poikkeuksellista runokirjaa, että se on ajoittain kiinnostava. Tuollaisessa hämytekstissä on normaalia enemmän kiinnostavia yksittäisiä välähdyksiä, jotka taas ovat oikeastaan ainoa asia mitä elokuvista voi sanoa, jos aikoo säilyttää edes jotain alkuperäisestä taiasta.
En itse asiassa tiedä kovin paljon kotimaisen ”vakavan” ellokuvakritiikin tasosta, koska en jaksa seurata mitään ”alan julkaisuja”. Luultavasti täällä ei sellaisia edes ole. Ehkä joku Filmifriikki. Hohdon ja Episodin ja vastaavien arvostelut ovat minun näkövinkkelistäni skeidaa, niihin eivät selvästikään kirjoita runolliseen ajatteluun taipuvat ihmiset. Ne tosiaankin vain ovat mielipiteitä muiden joukossa.
Päivälehdissä se taso on aika olematon. Köykäistä arvottamista ja lyhyt juonireferaatti. Sellainen ei ole missään mielessä kiinnostavaa. Tosin Hesarissa tuntuisi olevan muutama ihan oikea elokuvan ystävä, he vaan eivät kirjoita ikinä tarpeeksi, eikä heille anneta tilaakaan. Itse olen siinä mielessä Barthes-miehiä näissä kritiikkijutuissakin, että mieluummin taideteoksen inspiroimaa lisäkirjoitusta kuin sinänsä karsinoivaa kirjoitusta taideteoksesta. Kaipaisin tällaisia poeettisia kaistapäitä leffakriitikoiksi.
Ja vielä Godardista sellainen tarkennus, että en minä kovinkaan paljon Godardin elokuvista pidä. Eurooppalaisen elokuvan yliarvostetuin kaveri. En pidä mitenkään erityisen paljon Truffautistakaan. Mutta molemmilla on hyviä kritiikkipätkiä. Godard on elokuvissaan täysin esseistinen ja älyllinen ja myöntää sen avoimeisesti itsekin. En pidä siitä.
”Godard on elokuvissaan täysin esseistinen ja älyllinen ja myöntää sen avoimeisesti itsekin. En pidä siitä.”
Tässä olemme samanmielisiä.
Kokonaisilla ajatuksilla en todellakaan viittaa päivälehtikritiikkiin, joissa harvemmin on palstatilaakaan muuta kuin nokkelasti tai kärkevästi tiivistetyille mielipiteille. Viittaan sillä perusteltuun, mielellään esimerkeillä varustettuun tulkintaan taideteoksesta tai taideteoksen osasta, on se sitten löyhästi ”temaattinen” tai ankarasti formaalinen.
Elokuvakirjoittelun suhteen haluaisin kuitenkin täsmentää, että on hämäryyttä (runollisuutta?) joka johtaa jonnekin, joka avaa kokonaisen ennen aavistamattoman kentän uusia kysymyksiä…en sanoisi kuten sinä, että ”kokonaiset ajatukset eivät ole kiinnostavia” mutta näen toki tarpeen siihen että kaikilta ei vaadita koko ajan kokonaisia ajatuksia.
Mutta yleisemmin tavataan hämäryyttä, joka on vain hämärää. Se voi olla myös tapa naamioida oman näkemyksen puute.
En tiedä voinko antaa Barthesille anteeksi hänen vaikutustaan ”oppilapsiin”, joilla retoriikka on liiankin hyvin hallussa mutta mitään sanottavaa ei ole. Tällainen hämäryys ei ole lainkaan poeettista koska se ei etsi, ei uskalla, ei haasta vaan ilakoi omassa tyhjässä hämäryydessään.
niin no se nyt on sitten, että milloin siellä retoriikan takana on jotain ja milloin ei. tai onko siellä ikinä mitään jne. tässä puhutut taiteilijat /kirjoittajat ovat selkeästi jotain tehneet oikein, koska olen inspiroitunut heidän sanomisistaan.
niin no se nyt on sitten, että milloin siellä retoriikan takana on jotain ja milloin ei. tai onko siellä ikinä mitään jne. tässä puhutut taiteilijat /kirjoittajat ovat selkeästi jotain tehneet oikein, koska olen inspiroitunut heidän sanomisistaan.
”Godard on elokuvissaan täysin esseistinen ja älyllinen ja myöntää sen avoimeisesti itsekin. En pidä siitä.”
Tässä olemme samanmielisiä.
Kokonaisilla ajatuksilla en todellakaan viittaa päivälehtikritiikkiin, joissa harvemmin on palstatilaakaan muuta kuin nokkelasti tai kärkevästi tiivistetyille mielipiteille. Viittaan sillä perusteltuun, mielellään esimerkeillä varustettuun tulkintaan taideteoksesta tai taideteoksen osasta, on se sitten löyhästi ”temaattinen” tai ankarasti formaalinen.
Elokuvakirjoittelun suhteen haluaisin kuitenkin täsmentää, että on hämäryyttä (runollisuutta?) joka johtaa jonnekin, joka avaa kokonaisen ennen aavistamattoman kentän uusia kysymyksiä…en sanoisi kuten sinä, että ”kokonaiset ajatukset eivät ole kiinnostavia” mutta näen toki tarpeen siihen että kaikilta ei vaadita koko ajan kokonaisia ajatuksia.
Mutta yleisemmin tavataan hämäryyttä, joka on vain hämärää. Se voi olla myös tapa naamioida oman näkemyksen puute.
En tiedä voinko antaa Barthesille anteeksi hänen vaikutustaan ”oppilapsiin”, joilla retoriikka on liiankin hyvin hallussa mutta mitään sanottavaa ei ole. Tällainen hämäryys ei ole lainkaan poeettista koska se ei etsi, ei uskalla, ei haasta vaan ilakoi omassa tyhjässä hämäryydessään.
Joo on tuossa kirjassa paljon turhaakin, esimerkiksi se jatkuva viittailu amerikkalaiseen rocklyriikkaan. Se taasen on turhaa siksi, koska se on varsin mautonta. Jne.
Mutta eihän kokonaiset ajatukset ole kiinnostavia. Minä ainakin luen tuota Wendersin kirjaa vähän kuin runokirjaa, joskin siinä mielessä poikkeuksellista runokirjaa, että se on ajoittain kiinnostava. Tuollaisessa hämytekstissä on normaalia enemmän kiinnostavia yksittäisiä välähdyksiä, jotka taas ovat oikeastaan ainoa asia mitä elokuvista voi sanoa, jos aikoo säilyttää edes jotain alkuperäisestä taiasta.
En itse asiassa tiedä kovin paljon kotimaisen ”vakavan” ellokuvakritiikin tasosta, koska en jaksa seurata mitään ”alan julkaisuja”. Luultavasti täällä ei sellaisia edes ole. Ehkä joku Filmifriikki. Hohdon ja Episodin ja vastaavien arvostelut ovat minun näkövinkkelistäni skeidaa, niihin eivät selvästikään kirjoita runolliseen ajatteluun taipuvat ihmiset. Ne tosiaankin vain ovat mielipiteitä muiden joukossa.
Päivälehdissä se taso on aika olematon. Köykäistä arvottamista ja lyhyt juonireferaatti. Sellainen ei ole missään mielessä kiinnostavaa. Tosin Hesarissa tuntuisi olevan muutama ihan oikea elokuvan ystävä, he vaan eivät kirjoita ikinä tarpeeksi, eikä heille anneta tilaakaan. Itse olen siinä mielessä Barthes-miehiä näissä kritiikkijutuissakin, että mieluummin taideteoksen inspiroimaa lisäkirjoitusta kuin sinänsä karsinoivaa kirjoitusta taideteoksesta. Kaipaisin tällaisia poeettisia kaistapäitä leffakriitikoiksi.
Ja vielä Godardista sellainen tarkennus, että en minä kovinkaan paljon Godardin elokuvista pidä. Eurooppalaisen elokuvan yliarvostetuin kaveri. En pidä mitenkään erityisen paljon Truffautistakaan. Mutta molemmilla on hyviä kritiikkipätkiä. Godard on elokuvissaan täysin esseistinen ja älyllinen ja myöntää sen avoimeisesti itsekin. En pidä siitä.
Olen taas iloinen voidessani olla kanssasi täysin päinvastaista mieltä.
Miten sinä oikein onnistutkaan täyttämään tällaisen tarpeen nettielämässäni?
Ostin tuon Wendersin joskus 90-luvulla ja ihmettelin saako joku tästä kirjasta oikeasti jotain irti. Kuten kokonaista ajatusta?
”Mitä minä edes tiedän Fritz Langista? Yhden Barbara Stanwyckin lausuman repliikin elokuvasta Clash by Night: ’home is where you get when you run out of places'”…sitten puoli sivua hajanaisia anekdootteja puhelinkeskusteluista.
OK, OK, mutta jos tuo on kaikki mitä tietää, miksi kirjoittaa…
Mielestäni juuri tuollaisia ”kriitikkoja” on täälläkin kokonaisen koulukunnan verran ja he julkaisevat säännöllisesti jokaisessa suomalaisessa kulttuurilehdessä.
Truffaut’n Hitchcock-kirja on hieno mutta siinä hän onkin haastattelija.
Godardin kirjoitukset puolestaan ovat melkein yhtä kamalia kuin elokuvansa.
Hienoa että moiset näkemyserot ovat ylipäätään mahdollisia. Ihan järkevät ihmiset ja hyvät ystävätkin väittävät minullekin Godardia neroksi.
Et suinkaan ole ainoa tuonmielinen kuten tietänet.
Olet jo tullut uniini, sinä.
mitä uneksuit?
Annoit isällisiä neuvoja avioliitosta.
voi kristus.
voi kristus.
Annoit isällisiä neuvoja avioliitosta.
mitä uneksuit?
Olet jo tullut uniini, sinä.