diskordia

Helvetti, en tajua Rosi Braidottin Riitasointuja -teoksesta keskimäärin mitään (vaikka toisaalta luen sitä varsin innolla). Ilmeisesti naistutkimus ja feministinen kulttuuriteoria ovat perineet dekonstruktiosta muutakin kuin pyrkimyksen päästä rakenteiden tuolle puolen (tai ei pidä sanoa tuolle puolen; pitää sanoa ”löytää pakopaikkoja”, ”nähdä tyhjiä pisteitä” jne), nimittäin katoamisen representaatiorinkien ja identiteettitoiseusdiskurssien valtapoliittiseen hölönpölöön. Tässä on abstrakti rakenne, tuossa on toinen ja ne ovat muuten sitten molemmat vääriä ja miinoitettuja kolmanteentoista polveen asti. Minä en vielä vuosienkaan jälkeen ole sisäistänyt mitä tarkoittaa esimerkiksi logos tai logosentrismi enkä ehtinyt kunnolla tutustua Deleuzeen, saati sitten johonkin Hegeliin tai Heideggeriin, joten ei liene yllätys etten pysy kärryillä tässä ristitulessa, joka sanoo minulle, että Deleuze – vaikka hyvä jätkä olikin – oli muuten tietämättään naisten sortaja ja Descartesista ei kannata edes puhua. Ja Foucault. Ja Derrida. Ja

Eipä sillä, kaikkein vaikeaselkoisimmat kohdat kirjassa tuntuvat olevan juuri ne, joissa vertaillaan esimerkiksi Foucaultin ja Derridan ajattelujen eroa. Edelleen selkein (ja varmasti käjistävin, mutta kärjistämisessä ei välttämättä ole mitään vikaa) erottelu johon olen törmännyt on se, että Derridalle on olemassa vain tekstiä ja siirrettyjä merkityksiä, Foucaultin ja Deleuzen mielestä teksti on luotu yhteiskunnassa jossa on valtarakenteita ja ne saattavat olla jopa, herramunjumala, havaittavia. Kaikki tämän pidemmälle menevä on minun kokemukselleni melko samantekevää ja/tai sulamatonta. Eli hyödytöntä. Eli En Vain Osaa.

Syväanalyyseille en ole siis vieläkään keksinyt mitään tarkoitusta. Olen Tommipommin kanssa monesta asiasta eri mieltä, mutta tästä en: kaikki tarpeellinen asiasta kuin asiasta saadaan mahtumaan muutamaan blogimerkintään. Kammoksun kaikkea laajaa-alaista, mietittyä ja loppuunsaatettua. En voi sietää filosofia systeemejä, joiden rajat voi määritellä. Ehkä juuri siksi Roland Barthes on minulle läheisin näistä ranskiksista; parhaimmillaan hänen tekstintä ovat kuin runoutta, jolloin ymmärtämisenkin tarvitsee olla vain osittaista. Vähän kuin katselisi värejä tai kuuntelisi musiikkia. Barthes huononee heti harppauksittain (eli alkaa muistuttaa muita ranskiksia), jos hän koettaa tehdä kovaa strukturaalista analyysia tai aloittaa käsitetasojen pyörittelyn. Vastaavasti tämä voi olla myös oman typeryyteni/laiskuuteni puolustelua rationalisoinnin (tai ehkä pikemminkin: mystifikaation) keinoin, mutta oikeastaan se on samantekevää jos niin on, koska asiaan ei ole mitenkään erityisen suurta muutosta tullut 4 vuoden aikana. Tai no sen verran, että aluksi en pitänyt Barthesistakaan. Ja ostin itse asiassa juuri Deleuzen viimeisimmän käännöksen. Ja pian siitä järjestetään taas lukupiiri, johon en viime vuonna päässyt päällekkäisyyksien vuoksi.

Ja kuten jo aiemminkin jo siteerasin:

”Mitä rigorisempaa ja ”vaikeampaa” filosofia on, sen hankalampaa sitä on vulgarisoida. Juuri tämän vuoksi kaikkein vähiten ”saastunut” filosofia on deleuzelainen filosofia. Foucault’n taas tavallaan tuhosi hänen oma menestyksensä: nykyään häneen liitetään asioita, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Foucault’n kanssa.”
–Rosi Braidotti

Linuxissakaan ei ole viruksia yhtä paljon kuin Windowsissa. Se johtuu siitä, että se ei ole niin suosittu ja käytetty.