Kirjat 2019, osa 4

Liezi: Salaisuuksien tien kulkija

Taolaisuuden klassikkotekstejä, Liezi eli n. 440-370 vuotta eKr. Näistä kirjoittaminen jälkikäteen on vähän kuvailisi tuulta. En ole varma mitä voisi sanoa. ”Perushyvää kamaa omassa lajissaan”? Ehkä kysymykseen vastaaminen pitäisi alkaa siitä, mikä minua näissä kiehtoo, mutta se vaatisi pidemmän ja perusteellisemman selityksen, johon en ryhdy nyt tässä.

Vanhaa kiinalaista ja japanilaista ”vuorimajazeniä” on hyllyssäni puolisen metriä ja ne ovat luultavasti ainoat kirjat, jotka pelastaisin tulipalossa, tosin lähinnä siksi ettei minun tarvitisi ostaa niitä pilkkahintaan uudestaan. Niiden perusteella ihmisen sisimmässä mikään ei ole varsinaisesti muuttunut viimeisen 2500 vuoden aikana.

Zen-buddhalaisuuden suhde yhteiskuntaan on tietenkin oma, kiinnostava juttunsa, josta kirjoitan myöhemmin jahka pääsen listallani David L. Roy Ecodharmaan. Vasemmiston ja buddhismin suhdetta käsittelevän Nothing: Three Inquiries in Buddhism -teoksen luin vuonna 2018, mutta en muista bloggasinko siitä mitään. Materialistiselta kantiltahan voisi ajatella, että buddhalaisuus ja marxilaisuus suurelta osin sulkevat toisensa pois…

Toisinaan mietin, pitäisikö kirjoittaa jonkinlainen lähiluku tai muistiinpanokokoelma samalla, kun luen näitä vanhoja klassikkotekstejä. Tuntuu vähän lammasmaiselta listata näitä vuodesta toiseen ja sanoa vain, että hyvin pärisee.

Lukupinossani on Bashoota ja Wang Weitä, joten ehkä yritän parantaa jatkossa tapani.

 

Gene Wolfe: Shadow of the Torturer

Fantasiakirjallisuuden klassikko, jonka luin kesällä uudestaan siinä toivossa, että jatkaisin tällä kertaa myös Book of the New Sun -sarjan myöhempiin osiin. Newsflash: en jatkanut. En muista miksi, kirja on mielestäni pääosin hieno, joskin myös ongelmallinen. Vielä olisi etsikkoaikaa jäljellä, kun suunnilleen muistan mitä tässä ensimmäisessä osassa tapahtui, mutta karanteeniaikana kirjapinossani on helposti puolensataa kirjaa, minkä lisäksi olen laskujeni mukaan katsonut huhtikuussa 23 elokuvaa. Kun siihen lisää ulkoilun ja joogan, itsensä ruokkimisen ja vielä edes auttavan työnteon, ei minulla todellakaan ole aikaa yhtään mihinkään.

Wolfea pidetään yhtenä fantasiagenren parhaista kirjoittajista nimenomaan tyylinsä vuoksi. Siitä minun on tavallaan vaikea sanoa mitään pelkästään SotT:n perusteella; päähenkilö ja ensimmäisen persoonan kertoja Severian kun vaikuttaa varsin epäluotettavalta. Severian on ammatiltaan pyöveli, luultavasti jossain määrin mielenvikainen ja mahdollisesti myös kehitykseltään jälkeenjäänyt. Lisäksi teos on ikään kuin Wolfen ”käännös” nykyenglantiin kielestä, jolle ei varsinaisesti ole vastinetta; se sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja aikaan, jolloin aurinko on himmentynyt ja ihmiskunnan merkittävät, teknisesti kehittyneet sivilisaatiot vain kaukainen muisto.

Severianin epäluotettavuus kertojana on toki tulkinnanvaraista, mutta hänen persoonallisuutensa puolet luonnollisesti vuotavat silti kerrontaan ja kuvaukseen. Toisinaan teksti on kaunista, toisinaan lähes alakoululaista, suunnilleen asiansa ajavaa. Siis pohjimmiltaan hyvin simppeliä ja jopa lakonista, jota koristellaan arkkaaiselta kalskahtavilla sanoilla. Lyyrisemmät osiot toimivat hienosti tai ovat kömpelöitä. Jne. Mutta koska Severian on näin suurissa määrin epäluotettava, on mahdoton erotella sitä, mikä on tietoisen heikosti kirjoitettua Wolfen taholta; toisin sanoen siis hyvin kirjoitettua.

En tiedä onko sillä mitään väliä. Tällaisiin asioihin vain jää jumiin, mikäli joku jossain alkaa keulia iskulauseilla tyyliä ”fantasian/maailman paras kirjoittaja”, erityisesti kun lauseet eivät millään edes etäisesti objektiivisuuteen pyrkivillä mittareilla laskettuina pidä paikkaansa.

Kirjan maailma on sikäli kiinnostava juuri omaan pirtaani, erityisesti alun nekropoli; rakastanhan myös Malazania nimenomaan menneen suuruuden ajan vuoksi, jonka raunioilla teoksien nykysivilisaatiot piipertävät. Niiden maailma on arkkitehtoninen ja palimpsestinen. Aivan kuten Silmarillionissa (joka on ehdottomasti se Tolkienin kovin luu) ja Sormusten herrassa, Dark Souls -pelisarjoissa… tai Lovecraftin Cthulhu-mythoksessa. Koska suuret kertomukset ovat kuolleet, nämä maailmat rakentuvat hauntologisesti niiden raunioille. Itse asiassa kirja/teossarja luettaneen Dying Earth -alagenreen, joka on hengellisesti läsnä myös hauntologiassa. Juonellisesti tässä ensimmäisessä kirjassa ei ole mitään erityisen järkevää tai kiehtovaa, mutta vahva maailmanrakentaminen ja kielen ambiguiteetti korjaavat varsinaisten tapahtumien kaavamaisuuden.

Ikävämpi puoli on sitten ellottavalta ja hivenen pakkomielteiseltä kalskahtava suhtautuminen naisiin; pääosin nämä tuntuvat kirjassa olevan seksualisoituja, ”vaikeasti tavoitettavia” ja pelailevia olentoja, jotka lopulta aina selittämättömällä tavalla päätyvät kömpelön ja tunteettoman Severianin pauloihin. Omia aivojaan käyttävänä lukijana tällaisen sakan osaa sivuuttaa ”oman aikansa” hölmöilynä, mutta varsin ikävä tahra muuten kiehtovassa romaanissa. Vastaavasti tunteiden kehittyminen ja psykologinen syvyys on problemaattista, mutta toisaalta tämänkin voi halutessaan laittaa Severianin epäluotettavuuden/jälkeenjääneisyyden piiriin… Ymmärtänette varmaan, miten hyvä alibi vähän kaikenlaiseen hämäräperäiseen kikkailuun epäluotettavuus tässä tapauksessa on?

 

Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four & The Valley of Fear

Lueskelin näiden lisäksi myös muutamia Sherlock-novelleja, jotka ovat ymmärtääkseni parasta Conan Doylea. Nämä kaksi romaania selasin lähinnä siksi, että voisin sanoa lukeneeni kaikki neljä Sherlock-romaania (The Hound of Baskervillesin ja Study in Scarletin olen lukenut joskus aiemmin).

Ainahan Holmesin ja Watsonin prototyyppiset toilailut kiinnostavat, mutta The Sign of Four on mielestäni aika heikko, paikoin jopa eksotisoivan vulgaarirasistinen. The Valley of Fear on muotoratkaisultaan kiinnostava; romaanin sisällä on laaja, 1870-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva takauma, joka käsittelee salaseuratouhuja paikallisessa kaivoskylässä. Tavallaan siis dekkari dekkarin sisässä. Takauma tosin kärsii siitä, että siinä ei ole valovoimaista Sherlockia, vaan chicagolainen etsivä Birdy Edwards, eikä Conan Doylen jatkokertomusproosa ainakaan minua nykylukijana juuri puhuttele ilman klassikkohahmoa.

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Muuttuuko mikään lopulta? Ei varsinaisesti, mutta siitä Savonlahden kirjassa ei toisaalta olekaan kysymys, vaan ihan vain arkisen kepeästä-mutta-myös-ahdistavasta samastumispinnasta. Pinta on jopa siinä määrin yleinen ja jaettu, että lukijan viihtyminen riippuu lähinnä siitä, millainen affektiotaso kullakin sattuu olemaan; alkaako päähenkilöä narinoineen ja saamattomuuksineen pikemminkin inhota kuin sympata. Itse olen täysin oblomovilainen ja kaikki työurat päätyvät lopulta helvettiin, joten valitusvirsi ei sinänsä minua haitannut.

Minulta kysyttäessä ongelma on pikemminkin siinä, että päähenkilö haluaa liikaa, varsinkin kun millään mitä hän haluaa ei ole omissa silmissäni varsinaisesti arvoa. Toisaalta se ei estä sitä, ettenkö silti pystyisi eläytymään henkilön haluihin. Kaltaiseni, koko elämänsä ajan ahdistuksesta ja kaikkien kuviteltavissa olevien merkitysten katoamisesta kärsinyt lukija ja kokija ei erityisemmin haaveile ulkomaanmatkoista New Yorkiin; siellähän on vain lisää ahdistusta, rahatalouden päämäärätöntä spektaakkelia ja sortoa.

Eri kirjallisuuksilla on kuitenkin erilaiset käyttötarkoitukset, oli tällainen ajattelu sitten hierarkisoivaa tai ei. En tiedä loukkaantuuko Savonlahti, mikäli sanon että hänen kirjansa ei ole taideproosaa, mutta minua se ei lukijana haitannut. Eivät Dashiell Hammett tai Agatha Christiekään ole taideproosaa vaan dekkareita, mutta lukeutuvat silti lempikirjailijoideni joukkoon; Hammett pyyhkii ”genrestään huolimatta” perseensä keskimäärin kaikella kirjallisuudella. Sitä paitsi yhtäkään tässä merkinnässä käsittelemistäni kirjoista en käsittele samoilla pinseteillä; luonnollisesti minulla on erilaiset tarpeet suhteessa niin muinaiseen taolaisuuteen, fantasiakirjallisuuteen, wanhaan dekkariin kuin myös 2010-lukulaisen nuoren naisen aikalaisahdistukseen.

Se, onko Savonlahden kirja sitten vain laajennettu kolumni tai statuspäivitys on oma lukunsa, mutta jotenkin en osaa olla siitäkään pahoillani. Mitä sitten vaikka olisi? Romaanilla on taidemuotona ylipäänsä aivan liian myytillinen asema suhteessa muuhun kirjallisuuteen. Luin Savonlahden kirjan itse asialta yhdeltä istumalta, tosin myös siksi, että Jyväskylänkin kirjastossa varausjono oli kolminumeroinen, joten luin teoksen lukusalissa.

Joka tapauksessa Savonlahden kirjan tiimoilta heräävien jatkokysymysten tiimoilta ohjaan lukemaan tämän mainion tekstin, jonka tarjoilee Arsi Alenius blogissaan.

 

 

Advertisement