Siirry sisältöön

Kirjat 2019, osa 2: Komposiittikuva ja syitä sille, miksi en kirjoita pop-musiikista

19 huhtikuun, 2020

Evan Calder Williams: Shard Cinema
Yllättävänkin kiehtova hahmotelma siitä, mitä liikkuvalle kuvalle on on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Osin fragmentaarinen, osin lähimain ”poeettinen”; tekstuaaliselta dynamiikaltaan lähempänä sitä kevyt-deleuzelaista paisuttelua ja yli-innostusta, joka määrittää tiettyä akateemista diskurssia galleriapuhemaisuudellaan ja mannermaisella fabulaatiollaan 80-luvusta eteenpäin. Pahimmillaanhan tuollainen kieli on hirvittävää ja aivan sietämätöntä, mutta parhaimmillaan pystyy ylittämään lähtökohtansa tai selviytyy kuivin jaloin niistä huolimatta. Minun kirjoissani Shard Cinema iskostuu jälkimmäiseen, harvalukuiseen lajiin, joskin olen lukenut tällaista kamaa aika paljon (ja myös ihan sitä ehtaa Deleuzea), joten kapasiteettini suodattaa ylenpalttisesta mäskistä käyttökelpoisia hainmunahippusia on suolavedessä ja merituulessa karaistunut.

Mutta muotokieli sikseen: Williamsin kirjassa on paljon kiinnostavaa. Ehkä keskeisin (myös jokseenkin teoksen nimessä olennoituva) on Williamsin hahmotelma composite imagesta, komposiittikuvasta, siitä kompleksisesta ja rajaviivattomasta olennosta, joka muodostuu kuvauksen ja tuotannon, jälkituotannon, digitaalisten tehosteiden, animaation ja ”aineellisen” välitilassa, mutta jonka nykyelokuvia ja visuaalisia sisältöjä katsova ottaa annettuna perusmuotokielenä blockbustereista draamojen ja dokumenttien kautta YouTube-videoihin.

Sosioekonomisesti ajatus on tavallaan marxilais-brechtiläinen: liikkuvasta kuvasta on perattu alkuperäisyys minimiin, missä alkuperäisyys tarkoittaa sitä työtä ja niitä tuotannollisia suhteita, joiden myötä kuvat ovat syntyneet. Kärjistetysti: ”realistinkaan” dokumentti ei tee näitä suhteita näkyväksi, sillä tietty teknologia, tietty tuotantoketju (kameran ja tietokoneiden osien hankinnasta aina niiden valmistukseen tarvittavien mineraalien louhimiseen Afrikan kaivoksista) on aina jo painettu näkymättömiin.

Komposiittikuvan esteettisestä puolesta Williams sanoo paljonkin, mutta mieleeni on silti parhaiten jäänyt hahmotelma eräänlaisesta kipinöiden estetiikasta. CGI-vallankumouksen ja 3D-mallinnettujen videopelien mukanaan tuoma tarve pulskistaa digitaalinen, tyhjästä luotu maailma elämällä tai  jollain ”täyteydellä” on johtanut siihen huvittavaankin meemiin, jonka ottaa jo niin annettuna, ettei siihen osaa kiinnittää huomiota; nimittäin ilmassa leijuviin hiukkasiin, kipinöihin, usvaan, liekkien luomaan väristysefektiin, lehtiin, savuun yms., joilla yritetään luoda digitaaliseen, tyhjään tilaan ”elämän” tuntua. Lienee mahdotonta löytää esimerkiksi yhtäkään roolipelitraileria, jossa ei olisi niitä iänikuisia kipinöitä… Tietenkin klassisten kompositiomääritelmien mukaisesti hyvässä kuvassa on aina monensuuntaista liikettä monessa eri tasossa, mutta siitä ei varsinaisesti ole kysymys. Digitaalista hyperrealismia: luotu, digitaalinen maailma pitää täyttää kärjistäen ja ylitseampuvasti, että se ei tuntuisi niin kolkolta. Kuin esiintyjien lavameikit.

Kiinnittäkäähän huviksenne asiaan huomiota seuraavan kerran, kun pelaatte jotain videopeliä tai katsotte suuren budjetin toimintaseikkailutuotantoa.

Oma lukunsa on vielä se avantgardistisen kuvaestetiikan manifesti, jonka Williams tulee ohivuotona kirjoittaneeksi: mikä on tämä helvetillinen mimesiksen ja väsyttävän, tarinallisen realismin vaatimus, joka määrittää aivan kaikkea nykykuvaa, mikäli kaikkein huuruisin ja kokeilevin videotaide unohdetaan? Miksi lähdimme juuri tähän suuntaan?

Tämä saattaa olla huono ja ohiampuva analogia, mutta sanoisin silti, että mikäli Steven Shaviron loistavat (joskin myös osin aikansa lapsuksista kärsivät) Doom Patrols: A Theretical Fiction about Postmodernism tai uudempi, hivenen hillitympi Post-Cinematic Affect kolisevat, kannattanee vilkaista myös Shard Cinemaa.

 

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Vaikka kirjoitankin toisinaan edelleen levykritiikkejä, olen jo pitkään blogissani vältellyt pop-musiikista kirjoittamista, oikeastaan aina. En usko, että olisin voinut sanoa siitä mitään järkevää enää 25. ikävuoden jälkeen. Nuorena virtaa ja muokkautuu, sen jälkeen kivettyy. Ei ole mahdollista astua muihin virtoihin, vaan aina samaan. Jäljellä teoriaa ja teoriasta musiikin suhteen voi puhua lähinnä muusikkojen ja säveltäjien kanssa, eikä aina heidänkään. Sitä paitsi tiedän teoriasta liian vähän. Musiikin käyttää tavallaan puhki, sitten pitää löytää jotain muuta, kunnes voi taas palata musiikin pariin.

Luonnollisesti en tarkoita tätä yleisenä ja totalisoivana sääntönä, vaan kärjistän. Suon ja toivon, että myös 40-100-vuotiaat jatkavat pop-musiikista kirjoittamista. On täysin mahdollista pysytellä ajan ja maun hermolla vielä ”aikuisenakin”, mikäli aiheeseen perehtyy työnään ja intohimonaan; lähinnä ajattelen tässä pop-journalisteja, DJ-porukoita ja muita musiikkiteollisuuden ammattilaisia. Mutta sellainen lienee lopulta varsin marginaalista.

Pidättäytymiseni taustalla ajattelen lähinnä omaa ”kehitystäni”, jonka näen pikemminkin taantumisena: 2010-luvulla julkaistuista levyistä aika harva päätyisi enää aktiiviseen soittooni, vaikka ”objektiivisesti” myönnän niiden ansiot ja kuuntelen edelleen kunkin vuoden parhaina pidetyt levyt, myös pidän niistä.

Mutta en enää palaa niihin. Minulla ei tunnu olevan oikein muita syitä kuunnella niitä.

Tämä ei silti ole mikään manifesti tai boomer-tulostulo (vaikka mahdollisesti päätyy väkisinkin sellaista olemaan, koska kieli on ideloginen konstruktio) sen suhteen, että ”nykymusiikki on perseestä”.

Eihän niin ole. Itse asiassa olen ihmisenä, aikani hengen mukaisesti, muovautunut sellaiseen suuntaan, joka ei ylipäänsä anna minun keskittyneesti vain kuunnella. Mikäli kuuntelen levyjä, teen aina samalla myös jotain muuta. Useimmiten pelaan. Tai kirjoitan blogia, kuten nyt. En välttämättä edes haluaisi kuunnella, mutta tuntuu siltä, että niin on silti tehtävä, jotta käyttäisin aikani hyödyllisesti ja mahdollisimman täydesti. Tuntuu siltä, että mikään ei yksinään riitä siihen, että lopputulema olisi täysi, autonominen ja aikani väärti.

Niinpä hermostuneesti teen vähän kaikkea, mutta en mitään kunnolla.

Ja niin edelleen.

Tämä on tuttu litania ja valitusvirsi, koska se on zeitgeistin pääasiallinen perusmuoto. Mikäli olet siis vapaa velvotteista ja vastuusta.

Tietenkään mitään tuollaista ei ehdi tekemään tai kokemaan, jos on paskatöissä koko elämänsä.

Tietenkään mitään tuollaista ei ole edes mahdollista tehdä tai kokea, jos ei elä hyvinvointivaltiossa. Jne. Siitä ei ole kysymys.

Minä olen tehnyt ja kokenut.

Joka tapauksessa tämä kaikki lienee ohjannut minun jonkinlaisten komposiittien (yes, it is a callback!) suuntaan ja pariin, sellaisiin sommitelmiin, joissa on aina vähän kaikkea. Musiikin lisäksi myös kuvaa, kuvan lisäksi myös pelillisyyttä, pelillisyyden lisäksi myös teoriaa.

Käytännössä tämä on lähinnä kuluttavaa ja hermostunutta ylivireystilaa aiheuttavaa. Samalla yksittäiset teokset menettävät painovoimansa, kun niistä näkee suoraan lävitse.

Yhä useammin voin vain kurtistaa hämmentyneenä kulmiani, jos ja kun joku intoilee levyn x tai kirjan y äärellä.

Niinpä en kirjoita musiikista, sillä siitä kirjoittaminen on vielä paljon elokuvista kirjoittamista reduktionistisempaa. Pitää keksiä sanoja asioille, joita ei voi sanoin kuvailla, joten päädytään puhumaan lähinnä sosiaalisesta vaahdosta varsinaisen musiikin ympärillä.

Kirjallisuudella on enemmän käyttöliittymäpintaa, koska ajatellaan (sinänsä sympaattisesti ja kauniisti, joskin mielestäni melko naiivisti ja yltiöpäisen optimistisesti), että kirjallisuuden tapauksessa kyse on mielikuvituksesta ja jostain pohjattoman syvästä.

Niinhän ei ole: kirjallisuudessa on vain muutama silmänkäännöllinen taso enemmän.

Antakaa minulle anteeksi minun reduktionismini, sillä minä en tiedä mitä teen.

FKA Twigsin Magdalene on minun mielestäni loistava ja koskettava, taidokas; viime vuoden paras pop-levy.

Luultavasti en tule kuuntelemaan sitä elämäni aikana enää kuin muutaman kerran, jos sitäkään.

Miten voi silti olla mahdollista sanoa, että se loistava ja koskettava, taidoas; lähimain ”viiden tähden levy” ja silti samalla tiedostaa, ettei sillä ole minulle enää oikein minkäänlaista käyttöä?

Onko nostalgia todella niin tärkeä ainesosa?

Onko ikääntyminen tätä?

Onko tämä kehitystä? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Ei sillä, ettäkö kuuntelisin enää nuoruutenikaan suosikkeja muutamia hajabiisejä enempää, silloin tällöin. Kuuntelin toki Hippo Taatilan kirjaa lukiessani YUP:n tuotannon uudestaan lävitse, mutta en erityisemmin tuntenut enää mitään, vain haaleita muistoja menneisyydestäni (tai haaleita kylpyjä, reh reh, tietäjät tietää). Tunnen esimerkiksi Homo Sapiensin niin läpikotaisin, että voisin soittaa sen soinnulleen päässäni koska hyvänsä.

Onko sellainen enää varsinaisesti kokemista?

Elämistä se varmasti on, mutta myös ankerias saattaa elää akvaariossa, kiven takana maaten ja voimiaan säästellen, yli 80 vuotta.

Niinpä ”menneiden hyvien aikojen” kaipaaminen on minulle melko yhdentekevä asia, kunhan ensin tiedostan sen takana piilottelevan pelkomekanismin vanhenemisen suhteen. Mistä muustakaan voi olla kyse kuin defensseistä, jossain määrin affektiivisesta oman ikäryhmänsä kanssa yhteyteen hakeutumisesta?

Vaikka heillä kaikilla on meneillään jo toinen tai kolmas avioliitto, asuntolaina voittopuolisesti maksettuna, suuressa taulutelevisiossaan viihdepalveluja ja taloissaan yleisesti liian korkea, häpy- ja selkäalueen hikenä aktualisoituva keskilämpötila.

En usko tämän sikäli johtuvan ajan hengestä (ainakaan tyystin), vaan pikemminkin omasta ikääntymisestäni: pop-musiikki (tai musiikki ylipäätään) ei kiinnosta minua enää tarpeeksi, että kokisin oikeudekseni kirjoittaa siitä jotenkin ”kokoavasti”. Musiikki ei tunnu enää samalta. Kanye Westin My Dark Twisted Fantasy tai Kendrick Lamarin To Pimp a Butterfly ovat mielestäni likipitäen täydellisiä rap-albumeja, mutta en ole silti kuunnellut kumpaakaan edes kymmentä kertaa. Itse asiassa viisi lienee lähempänä.

Vastaavasti joskus kuudennella luokalla saatoin kuunnella YUP:n Homo Sapiensien tai CMX:n Rautakanteleen päivittäin monta kertaa, kansivihko kädessä, aina viikkojen ja kuukausien ajan. Sinänsä mainittavat artistit ovat samantekeviä, koska jos käänteisesti Kanye tai FKA Twigs olisivat olleet se kovin juttu minulle ala-asteella ja (hypoteettisena ja sinänsä tarkastelua kestämättömänä skenaariona) tehneet hommiaan jo silloin, olisin kuunnellut My Dark Twisted Fantasyn satoja ja satoja kertoja. Jne.

Mutta sellaista on aika, sellainen on ihminen.

Kirjoitan kyllä levykritiikejä edelleen, toisinaan, mutta niissä pystyy pitäytymään tietyssä kaavassa, hillittömän rajatun merkkimäärän puitteissa. Yhteiskunnallisten suhteiden aukikirjoittamista niiltä ei edellytetä. Oletetaan vain jokin universaali, objektiivinen maku ja annetaan tähtiä yhdestä viiteen tai numeroita yhdestä kymmeneen.

Tämä ei toisaalta ole myöskään kitinää tähti/numerojärjestelmän redukoitavasta vaikutuksesta, sillä itse asiassa tähti/numerojärjestelmät ovat varsin tarkkoja.

Nehän luovat muotosääntönsä ja rajansa, joita arvotettavat taidemuodot alkavat sitten noudattaa.

Ne mahdollistavat mutta myös tuottavat tasapäisyyden.

Mikä johtaa siihen, että on enää tasapäisyyttä. On enää kolmen ja neljän tähden levyjä, tai kirjoja jotka ovat ”ihan kivoja”.

En ole siinä määrin moralisti tai toisaalta en usko meillä olevan siinä määrin tietoa, että pystyisin sanomaan mitään puolesta tai vastaan, mitä arvosanajärjestelmään tulee.

Niin vain on, tavallaan.

Joka tapauksessa YUP oli lempikokoonpanojani ala-asteelta aina lukioaikoihin, joten siksi päädyin lukemaan tämän rock-elämäkerran. Itse asiassa törmäsin siihen vahingossa kirjastossa, en edes tiennyt sen olemassaolosta. Menneisyys se siellä kolkutteli ja päätin vastata kutsuun, joskin hieman vastentahtoisesti. Lisäksi kirjoittaja Hippo on ”tuttujen tuttu” ja tykkäsin haastattelupohjaisesta rakenteesta.

Itse asiassa kuivakka ja pelkistetty kysymys-vastaus on ainoa järkevä muoto, mitä tulee ihmisten haastatteluihin. Tietenkin kirjassa on muutakin, kontekstualisointia jne. ja se on tarpeellista, mutta pohjimmiltaan tarvitsisin vain kysymykset ja vastaukset.

Henkilökohtaisella nootilla jatkaakseni olen sisartrioni nuorin, kymmenkunta vuotta muita myöhemmin syntynyt, joten veljeni ollessa jo lukiossa aloin minä vasta saapua rock-ikään eli toiselle vuosikymmenelle. Niinpä kuuntelin niitä samoja bändejä, joita veljeni ikäiset, nykyään n. 45-vuotiaat nuorukaiset tahoillaan kuuntelivat. Iltapäivät ja illat vietin katsoen MTV:tä, joka vielä noihin aikoihin, siis 90-luvulla, näytti monipuolisesti eri genrejen musiikkivideoita aamusta iltaan. Teorian ja määritelmän mukaan olen siis Y-sukupolvelainen, mutta käytännössä kuulun X:ään.

”Sä kuuntelet vain noita kirjainbändejä”, kuten luokkani tytöistä se, johon olin kaikista toivottomimmin ihastunut, minulle kuudennella luokalla sanoi. Toinen kirjaibändi oli tietenkin CMX. Siitä näsäviisastelun määrästä, jonka Martikainen ja Yrjänä minuun esiteininä ja kaikkein pahimpaan yläasteaikaan iskostivat, kesti päästä pois parikymmentä vuotta. Musiikillisesti tuli luonnollisesti myriadi määrä muita kausia.

Silti olen yhä tällainen.

CMX lienee kestänyt aikaa YUP:tä paremmin, ainakin toistaiseksi. Tämä toisaalta johtunee siitä, että voimasointuvetoisempi, progressiivista perintöään hillitymmin annosteleva CMX sulanee YUP:n koukeroista satiiriklenkkausta paremmin, oli aika mikä hyvänsä. Lisäksi CMX on edelleen kasassa siinä, missä YUP:n lopettamisesta on jo reilu vuosikymmen.

”Ajan kestäminen” on tietenkin suhteellista, sillä minkäänlaista järkevää tai edes etäisesti objektiiviselta tuntuvaa suhdetta nuoruutensa lempibändeihin on täysin mahdoton muodostaa. Tietenkin voin kuunnella Toppatakkeja ja Toledon terästä tai Homo Sapiensin uudelleen vuonna 2020 ja ajatella, että eihän nykyään mikään tai kukaan pääse edes lähelle, mutta kuka tai mikä silloin varsinaisesti puhuu tai arvottaa? Ei ainakaan mikään sellainen voima, jonka sanomisista olisi mitään yleishyöllistä iloa kellekään.

Joka tapauksessa Hippo Taatilan varsin mainiosti toteuttama haastatteluelämäkerta kävi nostalgiatripistä, mutta myös oman elämäni suhteuttamisesta 90-lukulaisiin vaihtoehtokulttuurin ilmentymiin. Samalla teos tulee bändin suulla kirjanneeksi ylös sen murtumakohdan, jossa vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa levymyynti ja varsinkin pienemmät levy-yhtiöt alkoivat ottaa sen verran rankasti osumaa ja ylipäänsä studioaika kallistua sellaisiin mittoihin, ettei taloudellis-aineellisten resurssien puolesta 90-lukulainen ”omaleimaisin suomirockin kultakausi” voinut enää samassa mittakaavassa jatkua. Tietenkin musiikki on jatkunut ja artistit löytäneet uusia keinoja saavuttaa yleisönsä jne., mutta YUP:n(kin) tapauksessa puhuttiin kuitenkin kymmenien tuhansien aineellisten levykappaleiden kultalevymyynnistä.

Itse en varsinaisesti tuohon aikaan kaipaa, sillä nautin nykyisestä keikkakulttuurista ja toisaalta DIY-pohjaisesta aluskasvustosta paljonkin. Pop sosiaalisena ja silloin tällöin keikoilla ja festivaaleilla aktualisoituvana sfäärinä on minulle täysin riittävä, vaikka levyt ovat inflaation kokeneetkin. Jne.

Kannattaako Helppoa muisteltavaa lukea, mikäli YUP ei merkitse sinulle mitään? En todellakaan tiedä.

One Comment leave one →
  1. 19 huhtikuun, 2020 2:00 pm

    Viisi tähteä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: