Siirry sisältöön

2010-luvun top 10 elokuvat

15 maaliskuun, 2020

Kuva-blogi listasi leffabloggaajien mielestä 2010-luvun parhaita elokuvia, liitän omani perusteluineen tähän. Koko artikkelin voi lukea täältä.

 

Turin Horse (Béla Tarr) – Tekijätrio Béla Tarr, apuohjaaja/leikkaaja Ágnes Hranitzky ja kirjailija/käsikirjoittaja László Krasznahorkai ovat edustanut minulle jonkinlaista eurooppalaisen modernin taiteen loppua, niin elokuvan kuin romaaninkin puolella. Tämä ei ole sinänsä surkuteltava asia, vaan pikemminkin tietyn kehityskulun päätepiste, niin hyvässä kuin huonossakin. Turin Horse on fiktiivinen ehdotelma siitä, mitä tapahtui hevoselle, jonka kaulaan Nietzsche kapsahti ennen järkensä menettämistä Torinossa 1889. Tarrin viimeinen elokuva on antiluomiskertomus, joka loppuu pimeyteen. Tässä ole jäljellä enää rahtuakaan Tarrille tyypillisestä mustasta huumorista.

 

Call Me By Your Name (Luda Guadagnino) – On paljon seikkoja jotka sotivat CMbYN:n listaamista vastaan, päällimmäisenä elokuvan etuoikeutetun sivistyneistön eksoottis-nostalgisoiva (ja historiallisesti kyseenalainen) eetos, mutta siltikin sen katsominen tuntui harvinaisen vaikuttavalta ja ihanalta. Kysyttäessä viime vuosien elokuvista se tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Muistan katsomossa jopa ajatelleeni sen palauttaneen uskoani elokuvataiteeseen, kaikista elokuvahistoriallisista silmäniskuista ja nostalgiasta huolimatta. Vaiko juuri niiden takia? Guadagnino tekninen mestaruus on tässä täydellisessä balanssissa ensirakkauden emotionaalisen kuvauksen kanssa. Kuin huipputekninen Rohmer. Schubartin esittämän isän loppumonologi on syvän inhimillinen jo sellaisella tasolla, joka saa minutkin liikuttumaan.

 

Melancholia (Lars von Trier) – Tavallaan placeholder-elokuva Trierin uudelle ”kukoistuskaudelle” ja samalla sille julkisen sekoilun auringonlaskulle, joka siitä alkoi. Mulkkuus on tietyssä mielessä totaalista ja tuotannon lävistävää, mutta juuri tuon totaalisuuden vuoksi Trieriä on mahdoton olla ihailematta. Toisaalta Trierin elokuvaksi juuri Melancholia on yllättävän neutraali ja ”puhdas”. Ahdistushäiriöisen näkökulmasta Melancholiassa on edelleen, omaan subjektiiviseen makuuni, elokuvahistorian osuvin kuvaus eräästä paniikkikohtauksen ja masennuksen muodosta. Tarkoitan Kirsten Dunstin henkilöhahmoa ja kohtausta hääjuhlissa. Se on mitä mimeettisin; elämäni aikana minusta on tuntunut vuosikausia siltä. Pidän kovasti myös ajatuksesta, että maailman loppumisen hetkellä ahdistunut ei ole enää ahdistunut, masentunut ei ole enää masentunut, mutta normaali vaipuu pakokauhuun. Olemuksellisesti se tuntuu todelta, tietenkin: pelko suuntautuu aina kohti tulevaa, peilaamalla mennyt tulevaan. Mutta jos tulevaa ei enää ole, mitä voisi enää pelätä? Vuonna 2020 tuo ”planetaarisen itsemurhan” ajatus resonoi vielä aiempaakin enemmän.

 

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson) – Objektiiviselta kantilta ehkä yllättävin valinta Andersonin elokuvista (Phantom Thread putosi listaltani karvan erotuksella), mutta pidän Inherent Vicestä niin paljon juuri siksi, että siinä Anderson jättää hetkeksi Orson Wellesin suurmieslarppaamisensa ja on leikkimielisimmillään, silkan nautinnon vietävissä. Elokuvassahan ei ole varsinaisesti mitään järkeä, onhan Pynchonin romaanikin satiirinen noir-fiktion trooppien ylikellotus, joka tuo hippiaatteen, vastakulttuurin ja huumeiden nousun, sekä 70-lukulaisen paranoian ja salaliittoteoriat kovaksi keitetyn dekkarin konventioon pitäen samalla huolen siitä, että chandlerilaisia perinteitä kunnioittaen juonikaan ei ole kaikista vedenpitävin. Parhaat tehot leffasta saakin irti lukemalla sen rinnalla Pynchonin romaanin, jonka yllättävänkin uskollinen sovitus elokuva on (johtuen pitkälti Andersonin Pynchon-fanituksesta). Samalla juonen vaikeaselkoisuus avautuu oikeanlaiseen uomaansa ja elokuvan pariin voi palata aina uudestaan. Kirjana se on ehdottomasti Pynchonin keveimpiä. Itselleni leffaversio on eräänlainen 2000-luvun ”Big Lebowski”. Joaquin Phoenixin mestaroima päähenkilö Doc Sportello on sekoitus lusmua happopäätä ja ammattinsa osaavaa vanhan liiton miestä, joka tuntuu onnistuvan tehtävässään toisaalta tuurin, toisaalta suurten, näkymättömien rattaiden määrittelemien liikeurien vuoksi. Täynnä outoja ja loistavia pikkurooleja.

 

Cemetery of Splendor (Apitchatpong Weerasethakul) – En muista tästä käytännössä mitään, kuten en muistakaan Weerasethakulin elokuvista. Rakastan niitä kaikkia. Andrei Tarkovskin, Béla Tarrin, Hou Hsiao-Hsien ja Theó Angelópouloksen jalanjäljissä seurannut ”contemplative cinema” oli 2000-luvun alun elokuvataiteen muotivirtauksia, jonka kenties keskeisimmäksi uudeksi tekijäksi liitän juuri Weerasethakulin. Cemetery of Splendor ei ole ehkä niin kuuluisa ja palkittu kuin muut W:n elokuvat, mutta minä pidin siitä eniten, ehkä siksi koska se tuli ”vasta” 2015, kun olin taas ehtinyt vähän menettää toivoani taidemuodon suhteen, jne. Unohdus elokuvien yhteydessä ei ole negatiivinen vaan autuas asia; sehän vain kertoo siitä, miten vähän mitään tarinallista ja banaalin manipulatiivista niissä on. Muistaako omat rukouksensa?

 

A Portrait of a Lady on Fire (Céline Sciamma) – Tässä saattaa olla mukana hivenen uutuudenviehätystä koska elokuva on vielä niin tuoreena muistissa teatterikokemuksena, mutta näin kliinisen hienoa kuvakerrontaa, pääosien välistä kemiaa ja täydellistä musiikin käyttöä harvoin kokee. Kirsikkana kakun päällä Sciamman elokuva on tasavertaisuuden ja feminismin ylistyslaulu, anakronistisen tendenssimäisyyden rajamaille, mikä tietenkin ärsyttää toisia. Digirealistisen, historiallisen epookin tekeminen vuonna 2020 avaa oman problemaattisen horisonttinsa, mikä ei ainakaan vähennä elokuvan arvoa.

 

Amour (Michael Haneke) – Tietyssä mielessähän Haneken elokuva on silkkaa viriteltyä sadismia ja ymmärrän hyvin mikäli siitä ei pidä. Isoilta osin edellinen pätee koko Haneken tuotantoon. Minulle Amour oli silti vaikuttava fanaattisessa kliinisyydessään, siinä on inhimillisen kauhun lisäksi mukana sellaista iän tuomaa tarkkanäköisyyttä ja kauneutta, joka suorastaan löyhkää eurooppalaiselta etuoikeudelta, mutta jonka kanssa on toisaalta pakko tehdä sovinto, aina uudestaan. Mutta mitä muutakaan vanheneminen on kuin sadismia, kauhua ja aina vain uusia, häpeällisiä oireita matkalla kohti kuolemaa? Tietenkin se on myös iloa, jatkuuhan elämä vastoin parempaa tietoaan, kunnes loppuu. Mutta toista ei tule sulkea pois toisen kustannuksella. Memento mori: kaipaako ihminen muistutuksia kohtalostaan? Mitä ihminen ylipäänsä kaipaa? Miksi? Ikääntymistä ja rakkautta ei käsitellä tällä tasolla ja näin brutaalisti keskimäärin ikinä, missään. Silmittömän hieno näyttelijätrio.

 

The Act of Killing (Joshua Oppenheimer) – Vertaisin Oppenheimerin dokumentin katsomiskokemusta lähinnä snuff-elokuvaan. Varsinaisesta nautinnosta ei siis voine puhua, pikemminkin lumouksesta, fascinaatiosta, sanan ideologisen etymologian kaikissa mielissä. Samalla se tekee jotain sellaista, mihin vain dokumenttielokuva pystyy. Se, millaisella banaalin arkisella ja tyhjällä katseella Indonesian 60-luvun joukkomurhaan osallistuneet ja sitä masinoineet eläkeläispapat suhtautuvat menneisyyteensä on hyytävää, tai ehkä pikemminkin sanoinkuvaamatonta. Oppenheimerin oivallus pyytää Anwaria ja hänen ystäviään tekemään elokuvia kokemuksistaan gangsteri/western/musikaalityyliin on käsitteellinen sellaisella selittämättömällä tavalla, joka saa aivot sulamaan. Moraalis-eettisen problematiikan paino on luhistuvan tähden luokkaa. Sen rinnalla valtaosa fiktioelokuvista jää aika naurettavaksi näpertelyksi. Leffan tuottajaportaasta löytyvät niin Errol Morris kuin Werner Herzog, mutta Oppenheimer laulaa molemmat vastarantaisen dokumenttifiktion modernit mestarit suohon.

 

Toni Erdmann (Maren Ade) – Sosiaalirealistinen tavalla, joka on samalla sekä hauskaa ja kepeää, mutta myös kipeää. Jos päähenkilöön on saatu vaikutteita Tony Cliftonista, ei lopputulos voi olla huono. Myötähäpeän ja sietämättömyyden rajamailla pelailevassa elokuvassa on muutamia loistavia kohtauksia, joskin myös rahtunen liikaa pituutta. Mutta mikään ei ole hirveämpää kuin elämä jokerina. Pidän siitä, kuinka päähenkilö Winfried ei selitä tai analysoi tekemisiään, naamioitumistaan Toni Erdmann -nimiseksi hahmoksi. Syvemmällä tasolla särky on tietenkin siinä, että Winfried pystyy kommunikoimaan tyttärensä kanssa ainoastaan sijaishahmon ja -roolin, Toni Erdmannin, kautta. Erdmannina hän pystyy ohittamaan sosiaaliset konventiot ja perhehierarkiat, tarpeen siihen, että pitäisi olla ”jotain puhuttavaa”. Kysymys on myös sukupolvien välinen, puhumisen tarpeen kysymys. Onko koskaan mitään puhuttavaa? Katsoin elokuvaa lähes baudrillarilaisittain: miksi puhua, jos voi kommunikoida? Mistä Ines ja Winfried voisivatkaan puhua? Yhteiskunnan loputtomista ongelmista? Ineksen lapsuusmuistoista? Kaiken syövästä, tympeästä ja tasapäistävästä globaalista kapitalismista Bukarestissa? Samalla sekä hauskin että kylmäävin kohtaus onkin loppukohtaus, jossa Ines on puutarhassa, isänsä typerät tekohampaat suussaan ja hattu päässään, tietämättä miten jatkaa esitystään.

 

Dogtooth (Yorgos Lanthimos) – Edelleen mielestäni Lanthimoksen kiinnostavin elokuva, häiritsevä ja pahaenteinen. Elokuva allegoria on niin hulvattoman laaja, että se etenee kohti loogista päätepistettään, absurdia teatteria. Ei turhaa viestin alleviivailua, pelkästään kiinnostavia dynamiikkoja, joita omituisesta tilanteesta suodatetaan. Dogtoothissa on vielä sellaisia performanssitaiteen ja avantgarden tasoja, jotka Hollywood on sittemmin karsinut Lanthimoksen tuotannosta. Se ei toisin sanoen ole niin pyöreä ja pulska kuin Lanthimoksen myöhemmät elokuvat, mutta juuri siksi se on myös paljon kiinnostavampi. Kysehän on niin perhekonvention kuin yleisen kielenkin vieraannuttamisesta. Katsoja ei voi koskaan olla varma siitä, mitä perheen (aikuisille) lapsille on opetettu; mitä heidän eleensä tarkoittavat, mitä merkityksiä heidän käyttämillään sanoilla on. Tavallaan se on sielunveli Lars von Trierin loistavan ”Idiootit”-dogman kanssa, mutta absurdistisemmin ja kliinisemmin. Dogtooth on Kubrickia siinä missä Idiootit on Pasolinia, tavallaan. Lopun tanssikohtaus on elokuvahistorian parhaita. Siinäpä pienen injektioruiskullisen verran poulaarikulttuuria (Flashdance) perheen totalitaarisen tiukkaan rutiiniin. Miltä kaistale poppia tuntuu tuollaisessa konventiossa? Onko se ihanaa, vaiko pikemminkin kammottavaa?

 

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: