Siirry sisältöön

Kirjat 2019, osa 1

5 helmikuun, 2020

Peter Watts: Blindsight & The Freeze-Frame Revolution
Blindsightin uudelleenluku, mainio edelleen. Tästä ja Wattsin tuotannosta kirjoitin taannoin rutkasti, joten menkää sinne.

The Freeze-Frame Revolution on puolestaan Wattsin uusi pienoisromaani ja uuden sarjan aloitus. Kiinnostavia ideoita ja ajatuskokeita, kuten aina, proosana jotain jäi hivenen uupumaan.

 

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Ystävän kirjoista on vaikea kirjoittaa, edelleen. Tätä en sentään ollut ateljeekritikoinut, joten luin edes etäisesti ”tuorein silmin”. Yhteiskunnallisempi ja kokonaisuutena hallitumpi kuin Uraanilamppu, minkä lisäksi Harry oppii jatkuvasti paremmaksi prosaistiksi, mutta aihevalinnan suhteen pidin kenties Uraanilampusta enemmän. Tässä on siis hyvin paljon asioita, jotka tuntuvat kovin tutuilta omasta elämästäni ja/siis yhteisistä keskusteluistamme, kun taasen Uraanilamppu oli ehkä hivenen oudompi. Pitäisi lukea uudestaan, luulen. Taannoinen merkintäni Jaakon ponikirjasta koskettaa ohimennen myös Harryn estetiikka, jos oikein muistan.

 

Peter Carroll: The Big Picture: On the Origins of Life, Meaning, and the Universe Itself
Sujuva poppitietokirja, joka änkee pähkinänkuoreen nykytieteen käsityksen elämän ja universumin synnystä. Sekoitus ”humaania” tiedettä ja puhtaan naturalisista maailmankatsomusta, tavallaan Carroll tulee puolimatkaan lukijaa vastaan erottelemalla keskustelun sfäärit omiksi kuplikseen, jotka ovat toki yhteydessä toisiinsa, mutta samalla niiden puitteissa olisi mieletöntä puhua esimerkiksi kvanttimekaniikasta ja yksilön valinnoista saman kielipelin sisällä.

Siis: vaikkapa ”kvanttimekaanisessa” kontekstissa universumi on determinoitu (pienin kaaosvariaatioin), mutta vapaan tahdon kysymys on silti ilmiselvästi ihmistä ja yksilöä itseään syvällisesti koskettava ja elämään mielekkyyttä luova prosessi, joten siitä puhuminen kvanttiteorian kontekstissa (siis lyödä yksilöä päähän kalikalla mallia ”vapaata tahtoa ei ole koska fysiikan lait”) olisi mieletöntä, eräänlainen kategoriavirhe.

Tällainen jaottelu on kenties vähän kovakouraista, mutta huomaan pitäväni siitä varsin paljon. Lisäksi sen avulla pystyy luomaan siltoja erilaisten ajatusmaailmojen ja mallien välille, mikä on myös Carrollin kirjan pääasiallinen tarkoitus.

 

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus
Todella positiivinen yllätys, vähän ”ihmiskasvoisempi” versio Bernhardista, jolta ottaa myös rankasti vaikutteita. Elämän pienuuden ja arkisuuden hiljainen ylistys, jos vallan runolliseksi suonette minun äityä. Päähenkilö on melko tavallinen opettaja, klassiseen sivistykseensä tottunut sivustakatsoja, jonka ympärillä yhteiskunta muuttuu ja ideaalit luhistuvat. Elegantti pieni kirja, joskin ”möhismin” varauksella.

 

Anna Lowenhaupt Tsing: Mushroom at the End of the World
Viimevuosien meemikirja matsutake-sienistä, käsittelee vähän kaikkea multatasolta kapitalismiin saakka, sienen kautta tietenkin. Tässä piipahdetaan nopeasti Suomessakin. Kiehtova kirja, matsutake on sekä ilmiönä mutta myös ”vertauskuvallisena” eliönä kiinnostava: sen kasvuympäristö ei saa olla liian raiskattu, mutta ei myöskään liian luonnollinen. Toisin sanoen sieni viihtyy alueilla, joissa ihmisen kädenjälki näkyy. Samasta syystä sen farmaaminen on todella vaikeaa, eikä siinä ole miljoonainvestoinneista huolimatta vielä onnistuttu.

 

Työstäkieltäytyjän käsikirja (Työstäkieltäytyjäliitto)
Yllättävänkin näppärä kokoomateos ideologiasta, jonka ostan melko estotta.

Olen myös Se Jäbä Joka Sanoi, Että Muuten Hyvä Mutta Työstäkieltäytyjäliiton Tyypit Tekevät Liikaa Töitä.

Oma suhtautumiseni työntekoon on viime kädessä ns. taolais-oblomovilainen. Itse asiassahan haluaisin lähinnä kuluttaa. Mutta jos ei voi kuluttaa, voin ihan mielelläni vain maata paikoillani.

 

Kari Aronpuro: Kääntäjän floppi
Aivan helvetin hyvä, parhaita kotimaisia romaaneja. Minulla on tästä manuaalisessa päiväkirjassani pitkä, teoksen (ja alkuperäisen innoituksen lähteen, eli David Marksonin Reader’s Blockin tyyliä apinoiva pitkä merkintä, mutta en ole tähän päivään mennessä jaksanut naputella sitä tekstinkäsittelyyn. Stay tuned & presumed.

 

The Zen Teaching of Huang Po: On the Transmission of Mind (transl. John Blofeld)
Zenin perusjuttuja. All good, mutta myös aika ilmeistä matskua kaiken lukemani jälkeen.

 

Henriikka Tavi: Tellervo
Hentsu on loistava kirjoittaja, mutta luulen että vastaanoton suhteen Tellervo putosi vähän jonkinlaiseen välimaastoon: etäännyttävän kerrontatyylinsä (kolmas persoona, olikohan siinä vielä preesens luomassa sellaista outoa passiivia) ja tietyn metodisuutensa vuoksi se saattaa tuntua peruslukijasta vähän vieraalta ja vaikeasti samastuttavalta; vastaavasti elämäntaito-oppaita larppaava metodisuus kiinnostanee ”tutkijaporukkaa” ja muita menetelmällisiä nörttejä, mutta samalla aihevalinta/sisältö saattaa aiheuttaa karsastusta. Ainakin oma kokemukseni lukijana oli näiden yhdistelmä; en ollut ihan varma, mitä/mikä/millainen lukukokemukseni on, mikä kirjan tarkoitus minulle.

 

H. S. Arkko: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma
Erittäin kiinnostava ja sutjakkaasti kirjoitettu Mömmö-elämäkerta, joka Mana Manan ja Mömmön lisäksi tulee samalla kirjoittaneeksi yleiskatsauksen Joensuun poikkeukselliseen musaskeneen 80-luvulla: Hassisen kone, Sielun Veljet, Neljä ruusua, Mana Mana, Kumikameli, HC Andersen…

 

Jyri Vartiainen: Kirous
En oikein päässyt sisälle tähän. Jyri on kirjoitustyyliltään kiinnostava ja ”erilainen” kirjoittaja, mutta ei ole mielestäni täysin löytänyt vielä uomaansa. Dynaamisesti tässä on jotain vähän sekavaa, unohdan lukemani oitis. En osaa sanoa mistä se johtuu. Välttämättä se ei ole huono asia ja uskoisin tarvittavien korjausliikkeiden (mikäli sellaisia siis tarvitsisi tehdä, kuka minä olen mitään sanomaan) olevan melko pieniä.

 

Kungfutse: Keskustelut
Muinaisen Japanin ja Kiinan fanituksestani huolimatta en ollut lukenut tätä aiemmin. Luultavasti siksi, että olen aina mieltänyt itseni taolaiseksi ja kokenut vastenmielisyyttä Kungfutsen perinteistä ”virkamieshyveellisyyttä” kohtaan; Kungfutse oli ”perinteet kunniaan”-filosofi par excellence. Eli toisin sanoen yksinomaan vanhan kierrättäjä. Paljon hyviä juttuja, paljon ärsyttäviä ja kyseenalaisia juttuja.

 

Arsi Alenius: Villa Alpha
Kiinnostava kokeilu ja hyvä debyytti, jota symppaan ideakuvaston tasolla ja Arsin blogi on mainio. Itse romaani oli minulle silti hivenen redundantti, ts. en ole ihan varma miksi se on romaani (eikä esimerkiksi essee tai jonkinlainen kiistakirjoitus) tai miksi se on lopulta kirjoitettu. Spektaakkelin yhteiskunta ja kommodifikaatio ja kaikki se joo toki kyllä, mutta…mitä sitten? Mikä ylipäänsä on romaanin tai kirjallisuuden merkitys, enää?

Toisaalta tämä on ongelmani kaiken aikalaiskirjallisuuden suhteen, myös oman tuotantoni.

Metatasot erilaisista journalismin rekistereistä, positioista ja intentioista ovat sinänsä kiinnostavia, mutta onko teos lukukokemuksena tai kirjoituksena sinänsä myös juuri sitä, eli lähinnä kiinnostava? Pitäisikö sen olla jotain muutakin? Satiiri on vaikea laji, erityisesti kun Villa Alpha on tyyliltään varsin hienovireinen; roiskinnan sijaan teoksen ”varsinainen juju” ikään kuin maastoutuu, hides in plain sight.

Minun oli alkujaan tarkoitus tehdä tuplamerkintä tästä ja Henriikan Tellervosta, koska näen niissä paljon samaa: hienovaraista kirjoitusrekisterin hallintaa, jopa siinä määrin, että lopputuloksesta kaikenlainen affektiivisuus on kaukana, mikä taasen johtaa siihen, että lukijat eivät välttämättä löydä teosten äärelle, tai lukevat niitä tavallaan ”väärin”… samalla näen ne eräänlaisena oireenkuvauksena koko romaanitaiteen kriisistä.

Koko vyyhti on hankala: miten taideteosta voisi lukea väärin?

 

Fleur Jaeggy: I am the Brother of XX
Jaeggyn novellikokoelma ei pärissyt ihan niin kovaa kuin Sweet Days of Discipline, mutta hyvä juttuja tässäkin oli. Vastapainoksi myös paljon hahmotelmamaista, keskeneräisen oloista. Pidän kyllä Jaeggyn ”kylmästä” tyylistä.

 

Jean Sémolué: Carl Th. Dreyer
Dreyerin tuotannon läpikäyvä teos on osin aikansa lapsi ja siinä on sakea Filmihullun/Cahiers du Cinéman löyhkä, mutta toisaalta Dreyer on Dreyer on Dreyer.

 

Rui Nogueira: Elokuva Melvillen mukaan
Haastattelupohjainen kirja/muisteluteos, paikoin hulvaton, paikoin hulvattoman misogynistinen. Melville oli todella mielenkiintoinen ja ristiriitainen tyyppi. Loistava ohjaaja, omaan makuuni varsinaisen ranskalaisen uuden aallon paras. En laske Bressonia mukaan aaltoon, koska Bresson asuu Betelgeuzen tähtikuviossa ja ajattelee pelkillä geometrisillä muodoilla. Rohmer puolestaan oli eräänlainen ”jälkiaalto”…

 

Anna Kavan: Ice
Outo ja erilainen, Kavanin kirja vaatisi kaikkinensa oman merkintänsä… en vain valitettavasti jaksa tehdä sitä, koska en varsinaisesti pitänyt kirjasta. Löydän Kavanin hysteeriselle tapahtumakavalkadille myös samankaltaisuuksia, erityisesti slipstreamin puolelta. Oliko teos aikaansa edellä? Sanoisin että kyllä. Onko siinä outo tunnelma? Taatusti. Jaksaako sen lukea loppuun asti? Vain väkisin.

Mutta: moni rakastaa Iceä, joten suosittelisin kokeilemaan, mikäli jostain saatte kirjan käsiinne. Minäkin rakastan teoksen alkuasetelmaa, jään peittämää maailmaa, mutta sen jälkeen mennään pyllymäkeä loputtomiin, pseudofantastisiin tapahtumiin ja toivomani tilallisuus sulaa pois. Tämä on usein ongelmani myös Pynchonin kirjojen suhteen.

 

Thomas Bernhard: Häiriö
Uudestaanluku. En tiedä ”tekeekö” Bernhardin romaaneilla enää mitään, mutta Häiriöstä ei romaani enää paremmaksi muutu.

 

Kalevi Seilonen: Metsäroisto
Kaikkien aikojen paras kotimainen romaani?

 

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Sujuvampi kuin Oneiron, mutta ei mielestäni niin kiinnostava aiheeltaan. En ole varma romaanin motiivista, seksuaalisesti tai shokeerauksen tasolla se on aika perinteinenkin eikä droppailtu teoria ole erityisen uutta, lopulta. Teoreettisuus proosassa on vaikeaa. Lindstedtin yltiöronsyilevään kieleen totuin tässä paremmin kuin Oneironissa.

Toisaalta, mitä käytettyyn kielirekisteriin tulee: Mielipiteitäni lukiessa tulee aina muistaa, että en voi sietää Clarice Lispectorin haahuilua ja Cixous’kin on vähän niillä rajoilla, vaikka objektiivisemmin molempien tärkeyden myönnän ja allekirjoitan. Toisin sanoen näkemykseni tämän makuisen kaman äärellä voi omasta puolestani kategorisesti unohtaa, mikäli Lispector ja Cixous ovat sinulle/teille raison d’être.

 

Rachel Cusk: Siirtymä
Vielä parempi ja hallitumpi kuin trilogian ensimmäinen osa Ääriviivat. Todella elegantti, nautinnollinen lukea. Ystäväni sanoi, että Cuskissa on jotain samaa konstailematonta viisautta ja vaivattomuutta kuin Coetzeessa, mikä on mielestäni hyvin sanottu. Kehuttu ja hypetetty, eikä minulla ole mitään syitä olla hyppäämättä samaan junaan.

 

Anton Tšehov: Muistikirjasta
Ei tulisi oikein mieleenkään lukea Tšehovin näytelmiä tai novelleja enää vuonna 2020, mutta muistikirjoja ja nokkeluuksia voisin lukea loputtomiin. Reality hunger…

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: