Siirry sisältöön

Intermissio: listat

24 tammikuun, 2020

Tätäkin olen pohtinut viime aikoina paljon:

Against Lists.

Paljon ns. toden sanoja.

Tietenkin voisin kirjoittaa tuolle ”listamuotoiselle manifestille listoja vastaan” niin ikään listamuotoisen manifestin listojen puolesta.

Dialektiikka on hyvin helppoa.

Dialektiikkaan pystyy kuka hyvänsä, sillä jokin käsitys synnyttää aina, automaattisesti, myös loogisen vastakohtansa.

Retoriikka.

Sikäli tekstin kontekstin kannalta tällainen penseyteni on myrkyllistä, enkä sitä varsinaisesti tarkoita.

Sikäli tekstin konteksti ja lähtökohta (feminismi, toiseus, toisenlaisen katseen toive) on sellainen, jonka oma listani mahdollisesti ohittaa.

Intentio ja muoto, niin sanotusti, eriävät.

Joskin katseen pitäisi aina olla toive jostain toisenlaisesta, muussa tapauksessa ei, lähtökohtaisesti, ole olemassa filosofiaa tai taidetta.

Blogini konteksti on jossain määrin yksityinen, vaikka blogini leijuukin julkisen sfäärissä. Blogini ei kuitenkaan ole ”kattojulkaisu” muille kuin itselleni, joten oikeutan oman tekstini mahdollisen mustan sapen.

Varaan oikeuden olla aina samanaikaisesti eri mieltä myös sellaisten asioiden kanssa, joista olen samaa mieltä.

Nähdäkseni tämä on mielekkään elämän määritelmä.

Olen miettinyt ”mystifikaatiota” ja uskoa siihen, että jokin ”ei-lista” olisi a) ylipäänsä olemassa (kieli on lista sanoja, jotka puolestaan ovat lista kirjaimia; jossain välissä ihminen vain päättää lopettaa tämän reduktion ja uskoa johonkin, kukaan ei tiedä miksi) tai b) jotenkin transgressiivista, poliittista kamppailua. Poliittisempaa ja oikeampaa kuin listaaminen.

Vaikutelmatalous, spektaakkeliyhteiskunta, tuotannon intressit, hyödykemuoto…

Mitä ja minkälaista oli ennen niitä? Oliko se erilaista?

Voiko siihen päästä? Onko kysymys ylipäänsä historiallinen ajan mielessä?

Toisinaan olen yllättynyt siitä, miten vahvana ”vasemmistolainen”(kin) ajattelu tuntuu kokevan jonkin ”alkuperäisyyden” ihanteen, joka mahdollisesti oli joskus.

Aivan kuin ihmisen tarkoitus ei olisi pikemminkin päätyä kuvaksi, informaatioalgoritmiksi.

Humanismin löyhkä leijuu edelleen niin Euroopan, mutta myös koko maailman yllä.

Tietenkin juuri tätä kapitalismin luonnollisuutta pitäisi vastustaa, mikäli siis haluaa inhimillisen elämän olevan mielekkäämpää.

Sama koskee arvosanoja, tähtijärjestelmiä (siis kritiikeissä, ei avaruudessa, tai ehkä nimenomaan avaruudessa), numeronmurskausta vs. yksilöllisiä, perehtyneitä kritiikkejä.

Jälkimmäisiä ei ns. ”yleisen maun” vuoksi tarvita, koska yleinen maku murskautuu paremmin suuren arvosanamassan keskiarvoksi.

Ei tarvitse ottaa huomioon yksilön neurooseja (”pidän tästä, koska se muistuttaa minua siitä, miltä nahkatakki tuoksuu ja tähtijärjestelmä ei anna tilaa tuollaiselle koska kaikki voivat katsoa samoja tähtiä”) ja luuloja oman maun erityisyydestä.

Tarvitsee vain osata tulkita ja suhteuttaa keskiarvoa. IMDb, RateYourMusic, BoardGameGeek, Last.fm, Goodreads… Ei mitään ongelmaa. Kulutushyödykkeet eivät ole erityisiä. Maku on sama.

Analyysi on asia erikseen.

Ainakin haluaisin niin uskoa, mutta juuri sitä makuarvostelma ei ole, eikä siihen pyrikään.

Kritiikit, jotka olisivat myös analyysejä, ovatkin käytännössä olematon luonnonvara.

On kaunista uskoa, että kaavamaisessa spektaakkeliyhteiskunnassa olisi myriadeja makuja.

Aina en siihen pysty.

Tavallaan analyysi on enää ”vain” maun analyysia.

Samalla tuntuu, että mitään makua suhteessa itse teoksiin ei ylipäänsä enää ole.

Toisaalta vaikkapa juuri pelien tapauksessa ”maku” on kiinnostava kysymys nimenomaan pelien peliluonteen vuoksi.

Jos peli on hyvä peli, se on jo PELI, eikä maulla ole, tavallaan, sijaa.

Niinpä erityisesti peleissä kritiikit ovat melko universaaleja. Kriitikot ovat eri mieltä lähinnä konteksteista tai siitä, mikä ei varsinaisesti liity ”pelillisyyteen”.

Pelihän on käytännössä algoritmi muotoa ongelma-ratkaisu-uusi ongelma.

Ikuinen. Siksi myös riippuvuutta aiheuttava.

Siksikin listani parhaista peleistä on tavallaan aika redundantti, mutta sen olemus onkin jossain määrin esittelevä.

Tietenkin myös henkilökohtainen, koettua tiivistävä, paketoiva.

Haluanko vain altistaa ihmisiä sille addiktiokierteelle, jonka videpelit muodostavat?

Olen jopa ajatellut, että kenties voin unohtaa tämän listasarjan jälkeen pelit kokonaan jonain sellaisina entiteetteinä, joita minun tulisi arvottaa/arvostella/kokemuskeräillä sen sijaan, että vain pelaisin niitä, silloin tällöin.

Mutta en ole varma mitä mieltä lopulta olen mausta ns. sosiologisessa mielessä. En tiedä kiinnostaako se minua.

Sen sijaan kirjoittanen, kuitenkin, lisää listoja.

Useinkaan listani eivät saavuta sellaista analyysin tasoa, jonka niiden soisin saavuttavan.

Ensisijaisesti tämä johtuu huonosta muististani, toissijaisesti laiskuudesta.

Usein myönnän listojeni olevan ”vain” listoja.

Listat ovat myös keino jatkaa kirjoittamista, tai kirjoittamiselle ylipäänsä. Tiedän niiden olevan myös mätä asia, mutta toisaalta ne ovat olleet tämän blogin elämänlanka jo vuosikaudet.

Lisäksi tunnen olevani jossain määrin vastuussa listoistani: on olemassa ihmisiä, jotka jostain syystä kaipaavat listojani, saavat niistä nautintoa.

On täysin mahdollista, että olen listojeni vanki.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: