Siirry sisältöön

Vuosituhannen parhaat pelit, alkusanat & osa 1

11 joulukuun, 2019

Alkusanat, eli tervetuloa megamerkintään

Moni ystäväni inhoaa listauksia tyyliin ”sen ja sen vuoden top se ja se”, onhan ajan jakaminen vuosikymmeniin tai edes vuosiin (tai ajan jakaminen ylipäänsä, sehän on litteä ympyrä!) enemmän tai vähemmän keinotekoista. Allekirjoitan toki tämän, minkä lisäksi useita levyjä/kirjoja/elokuvia/pelejä tutkiskelee joka tapauksessa vasta varsinaista ilmestymisvuotta myöhemmin.

Toisaalta rakastan listaamista, olen aina rakastanut, minkä blogini pidempiaikaiset seuraajat hyvin tietävät. Itse asiassa juuri listojen vuoksi blogini on ylipäänsä edelleen olemassa. Olenko neurootinen, spektaakkelikuvassa elävä halukone, joka on kehittänyt elämälleen edes jonkinlaista merkitykselliseltä tuntuvaa sisältöä taiteen ja viihteen kuluttamisesta?

Tietenkin. Loppusijoitusvaltion loppuasukas ei muuta voi, mutta ei mennä siihen.

Rakastan listoja jopa siinä määrin että se on mahdollisesti muuttanut aivotoimintaani ainakin seuraavilla tavoilla: pystyn hieman miettimällä toisaalta listaamaan kaikki lukemani kirjat ja katsomani elokuvat (molempia on tuhansia) nimeltä ja sanomaan, pidinkö vai en, mutta toisaalta en välttämättä muista niiden sisällöstä yhtään mitään. Usein muistan vain, pidinkö vai en. Jne.

Toisinaan tuntuukin siltä, että ylipäänsä luen kirjoja tai katson elokuvia, jotta voisin sitten listata ne. En toisin sanoen tiedä enää, tuleeko ensin muna vai kana. Luultavasti ne molemmat tulivat samanaikaisesti, kuten eräs tv-sarjan sininen mies vastikään sanoi.  Mietin vuosittain, pitäisikö minun lopettaa ylöskirjaaminen. Palauttaisiko se jotain ”alkuperäisyyden” tai ainutlaatuisuuden kokemusta? En usko. Se saattaisi kyllä muuttaa muistiani toisenlaiseen suuntaan, mutta miksipä listaaja elämäntyötään kesken lopettaisi?

Joka tapauksessa, tässä merkinnässä ja sen myöhemmissä osissa listaan jokaiselta 2000-luvun vuodelta itselleni kovimmin kolisseet top 3 (video/tietokone)pelit ja kirjoitan jokaisesta jotakin. Lisäksi pohdiskelen mahdollisia bubbling undereita, jotka olivat hilkulla päästä listalle tai jotka mahdollisesti olisivat listalla, mikäli niitä olisin ylipäänsä pelannut. Tälle sarjalle en vannota mitään ilmestymisaikataulua, sillä vuosia on 20 ja kirjoitettavaa paljon, minkä lisäksi kirjoittelen peleistä silloin, kun siltä tuntuu. ”Indiepeliräjähdyksen” vuoksi viimeisen viiden vuoden aikana ilmestyneiden loistavien pelien määrä on myös siinä määrin pökerryttävä, että tarvinnen aikaa niiden pelaamiseen. Kuvia en ala tähän liimailemaan, löydätte sellaisia halutessanne Googlen kuvahaulla. Tai vielä parempi, menkää YouTubeen. Tiedätte kyllä.

Lisäksi olen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ollut viimeiset 25 vuotta pääsääntöisesti pc-pelaaja, mikä näkyy erityisesti muutaman ensimmäisen sukupolven Playstation-pelien puutteessa listoiltani. Olen pahoillani siitä. Yritän kyllä mainita konsolipuoleltakin ainakin joitain sellaisia pelejä, joiden pelaamattomuus minua harmittaa.

Muitakin sokeita pisteitä on: urheilupelit loistavat listoiltani poissaolollaan. Sori siitä, mutta ne eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. Ajopelejä olen pelannut hieman enemmän, mutta en enää 2000-luvulla (viimeisin lujaa kolissut eli Driver ilmestyi 1999), ellei lasketa GTA-sarjaa tai muita vastaavia, jossa ajaminen on osa muuta peliä. Samoin on erilaisten simulaattoreiden (pääosin lento-) laita. Mainittakoon, ettei minulla ole myöskään ajokorttia.

Miksi pelit? Yksinkertaisesti siksi, että minusta tuntuu siltä, että ne ovat tv-sarjojen ohella keskimäärin ainoa vielä jossain määrin elävä tai uudistuva taidemuoto, mikäli jonkinlaiseen zeitgeistiin on uskominen. Toisin sanoen: eskapismin riemuvoitto, eli huumeista seuraava! Kertoiko David Foster Wallacen Infinite Jest minun kirjoissani videoepeleistä? Ehkä. Kaikki muut mediat ja taidemuodot makaavat happilaitteessa. Don’t @ me. Koomaunissakin voi olla kokijalleen kauniita näkyjä: olenhan minäkin runoilija ja rakastan runoutta, mutta en silti menisi väittämään, että nykytodellisuuden kannalta sillä olisi hyppysissään edes promillen vertaa videopelikulttuurin merkittävyydestä… Kyllä, sama pätee proosaan ja esimerkiksi pop-musiikkiin.

Tahtoo sanoa: pelit ovat taide- ja kulttuurikirjoittamisen kentässä edelleen RIKOLLISEN aliarvostettu taide- ja viihdemuoto. Onko siis saatanan noloa, mikäli ei tunne edes pelikulttuurin alkeita?

Ette kuulleet sitä ainakaan minulta.

Trollaaminen seis ja asiaan.

Vuosi 2000

1. Baldur’s Gate 2: Shadows of Amn
Vuosituhannen kahden ensimmäisen vuoden top 3:ssani näkyy Black Isle Studiosiin ja BioWareen olennoituvien isometristen (eli ”yläviistosta” kuvattujen), tarinakeskeisten roolipelien 1990-luvun viimeisiin vuosiin sijoittuvan kultakauden loppu. Kärjistäen sanottuna tästä lähtien tehdään pitkät pätkät pääosin 3D-pelejä, kunnes nostalgisointi takaisin isometristen pariin (Pillars of Eternity, Divinity: Original Sin jne.) alkaa Kickstarter-ilmiöiden sun muiden myötä 2010-luvun ollessa jo hyvässä vauhdissa.

Monille Baldur’s Gaten kaikin puolin parempi jatko-osa, Advanced Dungeons & Dragons -roolipelin sääntöjä käyttävä ja Forgotten Realms -kampanjamaailmaan sijoittuva Baldur’s Gate 2 on se kaikista rakkain peli. Kovin ymmärrettävää, tutun ja turvallisen, muuhun pop-kulttuuriin vuotaneen roolipelimaailman lisäksi siinä on rutosti pelattavaa, paljon roinaa ja NPC-hahmoja omine tarinalinjoineen.

Myös 16-vuotias minä nautti siitä vahvasti, vaikka en koskaan oikein oppinutkaan pitämään Baldurien (ja sittemmin myös Pillars of Eternityn, Tyrannyn jne.) pausetettavasta taistelumoottorista. Käskyjonoon perustuva systeemi tuntuu jotenkin sekavalta ja liiankin nopealta. Jälkikäteen peliä pelatessani olen huomannut, että myös käsikirjoittamisessa olisi paljon toivomisen varaa. Silti olen hakannut pelin lisälevyineen puolenkymmentä kertaa.

Silti, isometristen osastolla edellisen vuosikymmenen Fallout 1 & 2 (vuoropohjainen ylivertainen taistelusysteemi, huumori, käsikirjoittaminen, tunnelma) sekä Planescape: Torment (ylivertainen käsikirjoittaminen ja hahmot) pesevät BG 2:n.

Onko nimenomaan isometristen roolipelien fanituksessa kyse nostalgiasta vai jostain muusta? Varmasti valtaosin nostalgiasta ja sen myötä luoduista markkinoista, mutta väitän silti, että verrattuna vaikkapa ”tarkempaan mallinnukseen” pyrkiviin 3D-peleihin isometrisyys jättää enemmän sijaa mielikuvitukselle ja sitä kautta pelaajan omien ideoiden/dynamiikkojen luomiselle. Nostalgia on vaikea silti erottaa tästäkin; tietenkin tämä liittyy myös lapsuuteen/nuoruuteeni näitä graafisia moottoreita käyttävien pelien tapauksessa, olen oppinut ajattelemaan pelillisesti toisaalta pikselöidysti, toisaalta isometrisesti tai spritejen kautta, jne. Kaikki tämä taasen resonoi nimenomaan roolipelien (mutta myös seikkailupelien) genressä, onhan alkuperäisissä kynä-ja-paperi -roolipeleissä kyse nimenomaan mielikuvituksesta.

Entä pitäisikö mielikuvituksella olla niin suuri rooli enää videopeleissä, jotka lähentelevät virtuaalitodellisuutta? Se lienee oma kysymyksensä. Mikäli yritetään unohtaa nostalgia ja sen markkinataloudellinen vetovoima (tämä on tietenkin mahdotonta), verrattain samanlaisesta ilmiöstä on nähdäkseni psykososiaalisesti kyse myös viimeisen vuosikymmenen aikana kehittyneessä pikselibuumissa: mitä suttuisempi grafiikka, sen enemmän varsinainen pelillisyys (mekaniikat, käyttöliittymä, säännöt, interaktiivisuus vs. ”pelkkä” visuaalis-elokuvallinen simulaatio-vuoristorata) ja toisaalta mielikuvitus saavat painoarvoa.

Huomautettakoon tässä välissä, että toisaalta ikäni, toisaalta tietokonerajoitteideni (sain säällisen pc:n vasta joskus vuosien 1995-1996 tietämillä, siihen asti meillä oli 286, joka ei pyörittänyt keskimäärin mitään peliä) vuoksi 3D-roolipelien keskeisimmät isovanhemmat, kuten Dungeon Master 1-2, Wizardry-sarja ja Might & Magic -sarja ja Ultima Underworldit 1-2, ovat minulta pelaamatta. Toisin sanoen pääasiallinen tietokoneroolipelien tyyppilaji oli nimenomaan 3D ennen isometrisyyttä, mutta niiden tarinallisuudesta tai suhteesta mielikuvitukseen en osaa niitä pelaamattomana sanoa mitään.

 

2. Deus Ex
Pelaajaurani noloimpia puutteita ja häpeäpilkkuja lienee edelleen se, etten ole pelannut Looking Glass Studiosin (alkujaan Blue Sky Productions) Ultima Underworldeja tai System Shockia, jotka lukeutuvat kaikilla listoilla pc-pelien korkeimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan kaanoniin. Niiden retrottaminen nykysilmin tuntuu kuitenkin turhan karulta kokemukselta, vaikka SS:sta onkin sittemmin ilmestynyt uudistettu ja putsailtu versio. Silti ehdin sen verran junaan mukaan, että pelasin Deus Ex:n. Se ei ole Looking Glassin peli, mutta ryöstöviljelee LG:n pelien ideoita varsin pätevästi.

Deus Ex on nykyvinkkelistä katsottuna ruma kuin synti, mutta kliseisen kolkko ja tyly cyberpunk-tunnelma, avonaisemmalta tuntuva maailma, transhumanismin ilot ja surut, mahdollisuus edetä monia reittejä, roolipeli- ja seikkailuelementtien ymppääminen 3D-räiskeeseen ja monet mahdolliset loput…

Toisaalta kaikki tämä oli jo System Shockeissa (ja osin Ultima Underworldeissa), itse asiassa pelinä parempi System Shock 2 ilmestyi vain vuotta aiemmin. Mutta se ei toki poista Deus Ex:n makeutta.

 

3. Thief 2: The Metal Age
Listan kolmonen jatkaa tavallaan samaa sarjaa, sillä loistavan Thiefin jatko-osa on niin ikään Looking Glassin peli, joskin rungoltaan hieman virtaviivaisempi kuin roolipelimäisemmät System Shockit ja Ultima Underworldit. Käytännössä Thiefit ovat keskiaikaisia murtovarkaussimulaatioita, joissa pitää hiiviskellä varjoissa ja välttää niin kovia ääniä kuin nähdyksi tulemistakin. Tämä siksi, että varsinainen taistelu on melko vaikeaa ja vartijat kutsuvat siekailematta apujoukkoja.

Ensimmäisen Thiefin idea olikin jotain ennennäkemätöntä: tarkkaile vartijoiden reitti varjoista, hiivi taakse, kolkkaa ja kanna ruho jonnekin pimeään nurkkaukseen. Palkintona pääset varastamaan kartanon pöydillä ja kaapeissa lojuvat kultarahat, timantit ja arvoesineet. Tietenkin pelissä on myös tarina, mutta mitäpä siitä, tarinoita on kaikkialla.

Muistan itseäni Thief-sarjan peleissä häirinneen lähinnä sortumiset fantasian puolelle: soihtuja sammuttavat vesinuolet ja askeleiden ääniä peittävän kasvuston luomat sammalnuolet ovat pelimekaanisesti ihan hyviä ideoita, mutta syystä tai toisesta olisin halunnut pelin olevan ”realistisempi”. Pahin virhe olivat kuitenkin zombiet ja tulielementaalit, joihin muistaakseni ei kakkosessa sorruttu (ainakaan niin pahasti). Pelissä tosin oli jonkinlaisia ”steampunkahtavia” valvontakameroita…

 

Bubbling under:
Listalta puuttuu Diablo 2, sillä Diabloista se oli itselleni vähäisin ja etäisin, vaikka monille sen kykypuu oli sarjan paras. Counter-Strike on luultavasti merkittävimpiä moninpelejä koskaan (jonka iteraatioiden turnauksia pelataan ja jopa televisioidaan edelleen), mutta en ole pelannut sitä käytännössä lainkaan. Hitman: Codename 47 jäi syystä tai toisesta minulta pelaamatta, kuten sarjan muutkin osat. Samoin on The Simsin laita. MDK2:n muistaakseni pelasin, mutta muistijäljeltään se jäi top 3:n jalkoihin.

 

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: