Siirry sisältöön

Tahdon murskatappio, eli 4x4x4x4 ratsastajaa

1 joulukuun, 2019

Aluksi, eli lyhyt johdatus hysteeriseen realismiin?

Kirjoitin Yli-Juonikkaan ”Toiseen Ponikirjaan”, Tahdon murskatappioon (joka puolestaan on 4-osaisen Neljä ratsastajaa -teossarjan 2. osa), tultaessa ensin pitkästi perinteisiä jumiutumiani metafiktiosta, avantgardesta, muotisykleistä, aikalaisuudesta ja hysteerisestä realismista, joka on terminä lähinnä maagisen realismin ja metafiktion nykyaikaistettu yhdistelmä (James Woodilta, 2000). Kumitin kuitenkin kaiken pois, koska sitä samaa vanhaa jankkaamista se oli taholtani, eikä analyysissään erityisen tarkkaa.

Sen verran silti mainitsen, että kotimaisessa kontekstissa Arsi Alenius sivuaa kiinnostavasti hysteerisen realismin estetiikkaa ja sen ongelmia mm. tässä kritiikissään Miki Liukkosen O-romaanista. Itse en ole Liukkosen romaania lukenut, mutta tunnistan sinänsä hysteerisen realismin hengen nykykulttuurissa vahvana, ei pelkästään proosan, vaan myös tv-sarjojen, sarjakuvan, elokuvan ja pelien alalla…

Tästä lonkalta heitettynä ja sinänsä liittymättömänä esimerkkinä: Mitä muutakaan kuin hysteeristä realismia edustavat esimerkiksi Damien Lindelöfin sarjat (Watchmen, Lost, The Leftovers)? Ne ovat täynnä fantastisia, toinen toistaan selittämättömämpiä tapahtumia, joita Lindelöf pakkaa peräkkäin katsojaparan odottaessa, tuleeko selitystä koskaan… Silti ne ovat tarkasti käsikirjoitettua, pieteetillä ja hyvin näyteltyä draamaa; erityisesti menetystä ja merkityksettömyyttä hiljaisen hienovaraisesti käsittelevä The Leftovers, joka on omissa kirjoissani viime vuosien koskettavimpia tv-sarjoja.

Niinpä hysteerinen realismi ei (ainakaan omassa luennassani) ole aina ja väistämättä kirosana, sen piiriin asetellut teokset voivat olla myös aikansa vaikuttavinta taidetta. Onko Yli-Juonikas hysteeristä realismia? Totta mooses, mikäli myös Thomas Pynchon on, ainakin Woodin määritelmän mukaan (huomautettakoon, että Yli-Juonikas teki gradunsa Pynchonista). Silloin sitä on varmasti myös Harry Salmenniemen novellistiikka, jos kohta molempien tuotantoja leimaa menetelmällisyys ja tekninen taituruus, joka muistuttaa pikemminkin käsityöläisyydestä tai (analogisesti) jonkun Cézannen anaalisuudesta mitä tulee muotoon ja kompositioon, aina sanatasolla asti. Hysteerisestä realismista molemmat kirjailijat tosin poikkeavat siinä, etten voi parhaimmalla tahdollanikaan väittää heidän olevan erityisen ”psykologisia” kertojia, ainakaan psykologisen romaanin mielessä; molemmat pikemminkin käyttävät sisäisiä ääniä ja tunnekuvastoa, mutta pikemminkin purkavassa tai viittaavassa mielessä. Tämän taasen liitän metafiktion ja menetelmällisyyden puolelle. Toisaalta en lähtisi Pynchoniakaan psykologisuudesta syyttämään…

Mutta jos päästäisiin viimein käsiksi itse hevosvurstiin, eli käsillä olevaan romaaniin Neljä ratsastajaa 2: Tahdon murskatappio. Rakastan sitä lähes pyyteettömästi.

 

Horse Rotorvator, eli kirjasarjan fantasma

Mutta miksi rakastan tällä hetkellä Yli-Juonikkaan tuotannosta eniten juuri Tahdon murskatappiota, enkä esimerkiksi Jatkosota-extraa? Onhan jälkimmäinen täynnä tätä samaa omituista, kielirekistereillä, genreillä ja psykologisella/realistisella uskottavuudella leikittelevää vainoharhatykitystä, vieläpä 600 sivun verran (siinä missä Tahdon murskatappiossa on sivuja vain 184) ja poliittisella — veroluokaltaan kaikinpuolin klenkkaavan progressiiviseen katrilliin yltyvällä satiirilla — sakeutettuna?

Myönnän, että mahdollisesti juuri mainitun säkäkorkeuden vuoksi; siinä missä Jatkosota-extra ketjuttaa meemilautaa, kielellisiä puujalkavitsejä ja graafisia yllätyksiä, tapahtumia ja hahmoja ad nauseam kuin mikäkin turvotuskikkoja koklannut ensyklopedinen lajirekisteri, on Tahdon murskatappio eleganssissaan lähes runokokoelman luokkaa. Siinä on tietty itämaisuuden leima: teos on kevytrakenteinen ja muistuttaa arabianhevosta, sen pää on kovera, kaula on pitkä ja kaareva ja eläin kantaa luontevasti häntäänsä ylhäällä.

Ehkä onkin osuvaa, että teosten välissä kevyttä käyntiään askeltaa Neljä ratsastajaa -sarjan ensimmäinen osa, novellikokoelma Yö on viisain, joka on niin ikään huomattavan elegantti ja hallittu, piirun verran alle 180 sivun tällä puolen oleskeleva. Aina ei olekaan helppo sanoa, muodostavatko teoksen novellit eräänlaisen kantakirjan, vai hahmottelevatko ne pikemminkin alkusoittoa kokonaisuudelle, joka on tätä kirjoittaessani vasta alkutekijöissään? Niinpä, kun on saanut varsinaisen novellikokoelman luettua, voi kirjaesineen kääntää y-akselinsa ympäri ja yhtäkkiä kaviossa onkin Tahdon murskatappion ensimmäinen luku. Pahaa-aavistamaton lukija, joka luuli pääseensä yhden luku-urakan loppuun, havahtuukin tulleensa juksautetuksi aloittamaan kokonaisen teossarjan lukemisen!

(Koska varsinaisessa Tahdon murskatappion niteessä olevat luvut alkavat vasta toisesta luvusta, voitaneen perustellusti kysyä, onko lukija, joka ei ole tavannut myös Yö on viisain -niteen negatiiviselta kääntöpuolelta löytyvää ensimmäistä lukua, lukenut kokonaan myöskään Tahdon murskatappiota? Entä novellikokoelma? Pitääkö sekin lukea? Onko ihan pakko, loppuuko lukeminen ylipäänsä ikinä?)

Kerronnallisesti Tahdon murskatappion keskiössä on 12-vuotias Anu, joka hoitaa poneja ja käy ratsastamassa niillä läheisen Konemetsän talleilla. Anua kuitenkin kalvaa eräänlainen eksistentialistinen ennui, huoli siitä, että hän vain noudattaa ennaltamäärättyä kohtaloa ja klisettä nuorena tyttönä, josta kasvaa kaavamaisesti muotitettu, koulutusjärjestelmän puristuksesta ja tallien identiteettilarppaushelvetistä lopulta työelämään, perhekuvioihin ja sieltä eläkkeen kaamokseen siirtyvä, determinismin tyhjyydessä jonottava ihmisraukka. Lopultahan kaikessa on joka tapauksessa kysymys vain kvanttiaallosta.

Näitä sinänsä hyvin ymmärrettäviä varhaisteini-iän dilemmoja eivät ainakaan helpota ne pahaenteiset dynamiikat ja huonot vibat, jotka emanoivat Konemetsän suunnalta.

Toinen, ainakin vielä tämän niteen puitteissa kevynelaiseksi jäävä taso onkin Tallitylleröt-yksityisetsiväryhmä, jonka hevostytöt perustavat tutkiakseen Konemetsän salaisuuksia. Tämänkin pelin taustalla naruista tuntuu vetelevän jo Jatkosota-extrassa vihjattu, pahaenteinen ja varjoissa siintävä Seriator…

Kauhun ulottuvuutta teokseen maalaavat muutama sinne tänne ripoteltu ekspressionistisempi luku, joissa äänessä ovat intradiegeettisen Anu-kertojan sijaan entiteetti, joka on kenties neljän ratsastajan profeetta, sekä kertoja, jonka epäilen olevan hevonen! Lisäksi on ekstradiegeettisemmin Euroopan ja erityisesti Suomen yllä leijuva, jäälauttojen rieskoihin haarukalla reikiä pistelevä henki, jolla tuntuu olevan laajempaa tietoa tapahtumista, kuten Konemetsän taustahahmojen masinaatioista tai ruumiista avannon puitteissa eroon hankkiutumisesta.

Tuo ns. Droste-efektiä hyväkseen käyttävä sekä sitä myös selittävä yhdeksäs luku on samalla teoksen hienoin osio, kuin pieni hangella narskuva jalokivi, kurimuksen sydänkohdassa huilua soitteleva sokea idioottijumala. Snadi teos teoksen duunin teoksen sisässä, joka alkaa droste-pervertoidulla viitteellä Uhrilampaisiin (vasta kun viaton lukija on toipunut Saatanatangoon, Pimeyden sydämeen ja Painovoiman sateenkaareen viittailuista, tai ehkä ne tulivat vasta tämän jälkeen, en muista; aika on litteä ympyrä), vaihtuu hetkellisesti kafkamaisen (hot take: Maalaislääkäri-novelli) kauniiseen pakkasyön kuvaukseeen vain muuntuakseen eräänlaiseksi dialogimuodossa käytävään pienoisesseeseen jo mainitusta (ja myös luvun materiaalisella tasolla sovelletusta) droste-vaikutuksesta sekä sitä niin ikään soveltavasta Kevin Ayersin Lady Rachel -biisistä.

Edeltävä kahdeksas luku on alustanut tätä pientä, kahden suuremman esseeromaanikokonaisuuden välistä löytyvää, välikkeenä toimivaa kuuratimanttia ja poikkeamaa viemällä Anun yhtäkkisesti sisäiskertomuksen tai — ellen jopa sanoisi — sisäisesseen poluille, kun Anu äityy lukemaan ja analysoimaan Jutan unelmahevonen -romaania, myös meidän todellisuudessamme eksisteerailevaa, niin sanottua hevostyttökirjaa. Pian polunreuna ojittuu entisestään, kun 10. luvussa Anu sukeltaa syvemmälle kaninkoloon ja tutustuu kirjailija Asta Ikosen muun tuotannon lisäksi myös tämän internetsku-käyttäytymiseen erinäisten maahanmuuttajia vastustavien ulostulojen muodossa.

Tässä vaiheessa ainakin tämä lehtolapsi-lukija oli sen verran häkeltynyt, että oli ihan Googlella haettava tämä Asta Ikonen ja totta tosiaan, niin Asta kuin hänen tuotansa ja myöhemmät keskustelufoorumivaiheensa ovat asioita. Lisäksi Jutan unelmahevosen unheimlich kansitaide on toiminut innoittajana Tahdon murskatappion sisäkansiliepeiden maalauksille, joista on vastuussa, mikäli yhtään mitään osaan oikein tulkita, Safa Hovinen.

Onko Anu siis eksynyt Seriatorin ja Konemetsän jäljiltä ja harhautunut tyystin toiseen todellisuuteen, nimittäin ”meidän omaamme”, kuin mikäkin agentti Dale Cooper Twin Peaksin 3. kauden lopussa? Eikö tämä sisäiskertomusten syöverikurimus, tämä helvetillisten peilisalien sulkutuli, k(r)uunaan lakkaa?

Voimme jäädä vain odottamaan. Sillä kaikista ihaninta Tahdon murskatappiossa on juuri se tekninen ja rytmillis-kompositionaalinen taituruus, jolla kirjailija-Yli-Juonikas onnistuu peittämään sen tosiasian, että huolimatta neljännen seinän esseeromaanillisesta rikkomisesta jne. mitään järkeähän tässä helvetin romaanissa ei ole piirun vertaa. Mutta siinä piilee niin estetiikan kuin propagandan ja silkan vastaanpanemattoman käsityötaidon kammottava lumo: kun lukija nauttii lukemastaan, ei minkäänlaisella sisällöllä ole varsinaisesti mitään väliä, varsinkaan jos mainitulla tyylillä onnistutaan välittämään unelma, toive ja tunto siitä, että teos voisi jatkua ikuisesti, että lukija voisi nide niteen perään, tusinoittain, lukea niin Tallitylleröiden tutkimuksista kuin Anun luotainkaasutuksista kohti tapahtumahorisontin tuota puolta, jonne yksikään meistä ei voi päästä ainakaan siten, että voisi palata kertomaan siitä.

 

3 kommenttia leave one →
  1. 2 joulukuun, 2019 12:59 am

    Jos kuulin Siltalan podcastista oikein, sarjasta on tuleva nykyisellään kuusiosainen. Viimeinen kirja olisi muita järkälemäisempi ja päättäisi niin Neljän ratsastajan kuin olisi viimeinen osa trilogiasta, jonka aiemmat osat ovat Neuromaani ja Jatkosota-extra. Suuri loppurysäys.

    • 2 joulukuun, 2019 12:46 pm

      Joo, Jaakko itse asiassa vahvisti juuri Twitterissä, että mikäli se vain Siltalalle sopii ja heillä kärsivällisyys kestää, sarjasta tulee tosiaan kuusiosainen.

Trackbacks

  1. Kirjat 2019, osa 1 | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: