Siirry sisältöön

Miksi päädyin lukemaan juuri tämän kirjan, eli Olen poistunut tyhjyyteen: László Krasznahorkain ”Satantango” & ”The Melancholy of Resistance”

12 marraskuun, 2019

1) Ajankohtaisuus?
Teos julkaisi ansiokkaassa Baabel-sarjassaan viimeinkin käännöksenä unkarilaisen László Krasznahorkain (S.1954) Saatanatangon (1985), joten otin sen mukaani Mynämäelle residenssiin oleskelemaan kanssani muutaman kuukauden ajaksi syys-lokakuussa. Käännökseni on kylläkin englanniksi ja lojunut hyllyssäni lukematta joitain vuosia, eikä minulla ole suomennosta. Lisäksi englanninkielisen käännöksen tehnyt Georges Szirtes on ilmeisen lahjakas, luotettu ja palkittu, hänen käännöksenään teos voitti Bookerin. Sitä paitsi olen pohjimmiltani saita ihminen, mille viimeaikoina virinnyt ilmastotietoisuus antaa alibin, onhan ”turha raahata kotiinsa useita versioita samasta teoksesta”. Lisäksi kirjojen hinnat tuntuvat kohtuuttomilta, mikä tosin kertoo enemmän hintapolitiikan vääristymisestä kuin siitä, etteikö kirjan kuuluisikin maksaa (vaikka sinänsä taiteen tulisi olla ilmaista ja tuettua, vähän kuin terveydenhuollon, hapen ja muiden elämän perusedellytysten).

 

2) Yhteisö?
”Mutta kenties romaanista viriää keskustelua nyt kun se on suomeksi”, minä järkeilin ja pakkasin sen mukaani vakaana aikomuksenani lukea se. ”Ehkäpä muutama ystäväni lukee sen ja minä vastaavasti sanon kyynilliseen tapaani, että Béla Tarrin elokuvasovitukset Krasznahorkain teoksista ovat joka tapauksessa parempia (vaikken ole niitä enää vuosiin katsonutkaan) ja tulivat juuri oikeaan aikaan siinä, missä 80-luvulla kirjoitetut romaanit saattavat olla vuonna 2019 jo yllättäen ”vanhentuneita” niin estetiikaltaan kuin ”sanomaltaankin”, mikäli sellainen voi taiteessa olla mahdollista”…

”Joka tapauksessa Krasznahorkai oli itse valmistamassa käsikirjoituksia filmatisointeihin, joten ehkä voitaneen sanoa niiden olevan jonkinlaisia jalostumia hänen taiteestaan”, ajattelin kyynillisesti ja ulossulkevasti, ”jokaiselle aikalaiselle lienee joka tapauksessa selvää, että taidemuodoista 1900-luvulla elokuva oli lopulta lähes ylivoimaisesti suvereenein viimeistään 60-luvulta eteenpäin, mikä puolestaan kertoo jotain proosan lopulta kovin impotentista ja lakastuvasta voimasta: tulivathan romaanitaiteen suurimmat teokset niinikään 1900-luvulla… Miten idioottimaista onkaan tuhlata aikaansa sanalliseen kuvailuun! Mutta vartokaahan, romaanit saattavat tehdä vielä paluun, kunhan tämä kuvallisuuden ja audiovisuaalisuuden ylivalta, kunhan sen helppous ja intuitiivisuus ja zeitgeistin kanssa elimellisen symbioosin muodostanut dynamiikka saadaan murtumaan, eikä vähiten ilmastokatastrofin luoman taloudellisen vääjäämättömyyden vuoksi… Ehkä palaamme porvarillisen takkatulikirjallisuuden äärelle, kun poltamme muovia ja jätettä sähköttömissä, ränsistyvissä taloissamme. Sillä 1900-luku oli unien vuosisata ja nimenomaan unen tila on elokuvan tila, ei esimerkiksi ”todellisuus”, sillä todellisuutta ei ole Vietnamin jälkeen ollut olemassa, kuten ei sinua tai minuakaan.”

On mahdollista, että lietsoin itseeni tällaista tummanviolettina salamoivaa pilvistöä juurikin siksi, että voisin yllättyä vain positiivisesti. Erityisesti, koska Satantango osoittautui loistavaksi romaaniksi.

 

3) Syyt lukemisen aiemmalle lykkäämiselle 1.1: Muotokieli ja suhde muihin taiteisiin?
Krasznahorkain kirja on maannut hyllyssäni lukematta siksi, että inhoan lähes kategorisesti kymmeniä sivuja ja satoja sivuja jatkuvaa kappalejaottomuutta ja sen luomaa vaikutelmaa tekstistä, joka ”ei hengitä”; ajatukseni ideaalisesta teoksesta on aina harvaan aseteltu. ”Tähän on tietenkin olemassa poikkeuksia,” ajattelin, ”tai ehkä pikemminkin poikkeus, nimittäin Thomas Bernhard, joka käytännössä lopetti romaanitaiteen. En muista oliko se Samuel Beckett, joka yritti kirjoittaa siten, että hänen kirjoittamansa kirja olisi aina viimeinen kirja, mutta käytännössä tämän tavoitteen toteutti Bernhard.”

Niinpä jokaisen, joka yrittää kirjan kirjoittaa, pitäisi miettiä miten ja miksi kirjoittaa kirja aikana, jona kirjan kirjoittamisessa ei ole enää minkäänlaista mieltä, jos mukaan ei lasketa alakulttuurisia, sosiaalisia vapautumisen funktioita, joiden suhteeseen varsinaiseen olentoon nimeltä taide en tässä mene sen syvemmin, sillä kategorisesti en ymmärrä niitä & saa niistä mitään vaikka sikäli sympatiseeraan; samalla minun on mahdoton unohtaa vuosituhansia kasautunutta estetiikan ja taiteen perintöä sen sijaan että heittäisin arpakuutiolla, mikä on milloinkin hyvää ja minkä meemin vuoksi. Nyt on huomioitava, että tietenkin maku syntyy aina tällaisista ”muodeista” ja niiden sedimenteistä, mutta/samalla/täten maku on aina ”jäljessä”, vuosien puristava voima ei ole vielä vahvistanut, mikä jää elämään, mikä menettää ”satunnaisuutensa”. Toisin kuin Tristan Tzara, minä en usko aikalaisuuteen pätkääkään.

 

4) Syyt lukemisen lykkäämiselle 2.1: zeitgeist ja kirjallisuus esteettisenä olentona, eli lisää defenssimekaniikkoja?
Ovatko ”kirjallisena aikakautena” eläneet (eli ennen sotia syntyneet) ihmiset jo kirjoittaneet universumien välisen matkan verran parempia kirjoja kuin me nykyolennot? Kyllä, mutta niissäkään kirjoissa ole enää mitään mieltä. Heidän keskuudessaan elivät jo elokuvaajat, nuo nykyihmisen mielikuvituksen tuhoajat (ja heidän jäljessään tulivat pelintekijät, jotka viimeistelivät työn). Jopa Bernhard on jo kasa valkeaa tuhkaa ja elokuvakin on kuoleva vanhus. Niinpä jokaisen kirjoitusoppaan ensimmäinen ja viimeinen ohje, ”mikäli halutaan puhua taiteesta jonkinlaisena dialektisena, historiallis-materialistisena olentona, joka ylittää tekijänsä sen sijaan, että olisi vain tämän superegon työläispsyyken osan hoitoa” (”Onko minulla merkitystä, jos en ole sisältöä tuottava systeemin palanen?”), tulisi olla kysymys siitä, mitä funktiota kirjoitus palvelee muotonsa puolesta nimenomaan suhteessa kirjallisuuden ja taiteen historiaan.

Runouden julkaisemisesta jo Eeva-Liisa Manner kirjoitti: ”Toisaalta esim. runoja ei kannata julkaista minkään muun asian takia kuin rahan; mahdolliset muut syyt ovat vielä epäilyttävämpiä.” Manner kylläkin jatkaa, aidon keskiluokkaa (syystäkin) pelkäävän luterilaisen neurootikon ja vatsakatarrikon tavoin: ”Kyllä olisi hyvä, jos ihmisellä olisi jokin kunniallinen ammatti.” Mitä tulee tähän Mannerin vaatiman ”kunniallisten ammattien” ekologiseen vaikutukseen: historia on meidät tuomitseva.

 

5) Syyt lukemisen lykkäämiselle 3.1: Muut teokset ja henkilökohtaiset painotukset?
Niinpä en ole edes yrittänyt lukea ”Satantangoa”, sillä sitäkin kauemmin hyllyssäni on ollut Krasznahorkain The Melancholy of Resistance (1989, tästä edes lyhennän sen TMoR), jonka niin ikään pakkasin nyt mukaani residenssiin aikomuksenani lukea se ensin, osin siitä patologisesta syystä että olen aina vastakarvaan mitä muodikkuuksiin tulee, mutta siksikin, että rehellisesti sanoen ”poliittinen allegoria” on mahdollisesti tylsin kaikista mahdollisista allegorioista ja vaikka myös TMoR voitaneen sellaiseksi lukea, lienee Satantango vielä paljon selkeämmin sitä (sitä se ei, lopulta, todellakaan ole); ah ja voih, itäeuroopan maassa kommunistisen diktatuurin suolakurkkupierun tuoksuinen diktatuuri korahtelee kuolintuskissaan, luetaanpa ”laavan lailla etenevää lausetta”, joka meille tuon psykohistorian värittää…

No hyvä, en ollut tuossa vaiheessa siis Satantangoa vielä aloittanut, mutta sitä sieltä täältä vilkuiltuani ja TMoR:n luettuani johdin Krasznahorkain tyylistä sen verran, että henkilöiden sisäisen tajunnan ääniä kuvaava kertoja on toisaalta väistämättömästi paljon enemmän eurooppalaisen kerrontamuodon vanki mitä tulee psykologiseen ohjaavuuteen, jos verrataan Tarrin hidasta kuvakerrontaa ja poikkeuksellisen vähäistä dialogia. Tällä on puolensa ja puolensa, riippuen mitä dynamiikkoja haluaa kokemuksessaan painottaa.

Kamera tietenkin mahdollistaa mielikuvitukselle vielä kirjallisuuttakin vähemmän (ellei katsojalla itsellään mielikuvitusta ole), mutta muistan jonkun sanoneen, että hän olikin jo unohtanut miten ”hauskoja” Krasznahorkain romaanit ovat, lause jonka tulisi tietenkin jo yksin soittaa hälytyskelloja: mikä voisikaan olla banaalimpaa, kuin psykologinen kerronta tai sisäisen äänen luoma huumori…!

Tietenkin Krasznahorkain ansioksi voitaneenkin lukea juuri tuo ”gogolilainen” tai ”melvilleläinen” vyörytys, joka omalla pervolla tavallaan onnistuu peittämään psykologian alleen; ehkä se on eräänlaista Proustin — tai ehkä paremmin venäläisen romaaniperinteen — törmäyttämistä Uuden romaanin ajatukseen, rahtusella Kafkaa, Beckettiä ja Bernhardia… Lopputuloksena on TMoR:n tapauksessa dystooppisen ankeaa, mutta hirtehistä ”lausevyöryä”, jossa on juuri sen verran surrealismia, ”määrittelemättömän kauhun” tuntua ja muuta satuilua, että voidaan oikeuttaa vertaukset Gogoliin tai Melvilleen (jotka ovat peräisin Susan Sontagilta)… Samalla & toisaalta juuri nuo hivenen ”okkultistisemmat” mysteerisävyt kiinnostavat minua enemmän kuin ”pelkkä” allegorisuus (jollaiseksi Satantangon vielä tuossa vaiheessa mielikuvituksessani karsinoin), minkä vuoksi aloin, luonnollisesti, lukemisen TMoR:sta.

 

6) Thomas Bernhardin rankka perintö?
Ovatko nämä ”surrealistiset” piirteet läsnä myös Bernhardissa? Ehkä ovat, mutta vähenevissä määrin, mitä edemmäs Bernhardin tuotanto etenee. Myöhäinen Bernhard on pelkkää abstraktia väitelausetta väitelauseen perään, kuin kääntelisi käsissään maljakkoa kukkakaupassa, josta kukat ovat loppuneet; on vain sipuleita ja mukuloita, mutta ei multaa ensinkään, saati maata johon niitä istuttaa. Jäljellä on pelkkiä typerryttävän yksinkertaisia väitteitä, jotka saavat tenhonsa silkasta muodosta; sinänsä on samantekevää, onko niiden takana jokin henkilöhahmokonstruktio.

Ehkä juuri näistä syistä paras Bernhardin romaaneista on varhainen Häiriö, koska sen hulvattomasta fanaattisuudesta ja uskomattomasta nihilismistä ja ihmisvihasta (käytän termejä yksinomaan positiiviseen sävyyn, jos kohta myös negatiiviseen, sillä positiivista täyttävämpää ja maukkaampaa on ainoastaan negatiivisuus, paitsi vanhoilla japanilaisilla ja kiinalaisilla runoilijoilla, joilla noiden molempien merkitys lakoaa valtameriin kuin mikrokuituja sisältävät, biohajoavat jätepussit kompostien sulkutulessa), puuttuu myöhemmän tuotannon muodon sujuvuus, voisi sanoa, että muodossa totisesti on ”häiriöitä”, jolloin mukaan lorahtaa pelkän hengen lisäksi myös pisaran verran kusta. Esitänkö tässä nyt jonkin maksiimin? Ehkä, mutta vain ja ainoastaan suhteessa omaan makuuni: taiteessa tulisi aina olla sietämättömiä haavoja, että se koskettaisi minua, sillä haavoissa puolestaan elävät bakteerit ja kivun funktio. Ja niin edelleen.

 

7) Kun lopulta luen Satantangon?
Tämä merkintä tuntuu pääosin keskittyvän Satantangoon (mikä johtuu tietenkin myös suomennoksen ilmestymisestä), vaikka luin myös TMoR:n, olihan se alkujaan ensisijainen valintanikin. Mutta tuntuu hivenen siltä, että Satantango on lopulta parempi romaani, vaikka toisaalta onkin paljon asioita, jotka vaikeuttavat mielipiteen esittämistä.

Satantango on nimittäin liiankin kireä ja muotovalio. Tässä välissä lienee syytä mainita, että romaani rakentuu jossain mielessä ja löyhähkösti tangon logiikan mukaisesti: askel eteen, askel taakse siten, että yksi luku käsittelee tapahtumaa x, seuraava luku vaihtaa näkökulmaa ja peruuttaa ajallisesti, käsittelee x:n kanssa samanaikaista tapahtumaa y. Kirjassa on 6+6 lukua ja puolivälissä välisoitto, luvuista jokaisen voi katsoa muodostavan myös oman, selkeälinjaisen ja itsenäisen kokonaisuutensa, aivan kuin ensimmäiset kuusi lukua voidaan katsoa eräänlaisiksi alkuaskeleiksi ja jälkimmäiset kuusi vastapooliksi niille. Tavallaan tilanne ja kerronta seisovat hivenen beckettläisittäin ensimmäiset kuusi lukua, mutta jälkimmäisissä kuudessa luvussa tapahtumat lähtevät liikkeelle ja etenevät, vaikka jossain mielessä liikutaan taaksepäin tai taannutaan; henkilöhahmot kun kulkevat kohti tuhoaan.

Perusjuonikuvio on se, että jossain Unkarin syrjäisellä ja kurjalla maaseudulla joukko ihmisiä odottelee jonkinlaista pelastusta tulevaksi. Nämä lakkautetun osuustilan entiset asukkaat tyytyvät lähinnä jumittamaan ränsistyvissä taloissaan ja vakoilemaan toisiaan. Pakkaa sekoittaa retorisesti taitava ja karismaattinen, kertaalleen kuolleeksi luultu huijari Irimiás (vrt. Vanhan testamentin tuomion profeetta Jeremias), joka saapuu sidekickinsä Petrinan kanssa paikalle ja lupaa pelastusta ja uutta, utopistista yhteisöä. Sen tykötarpeiksi hän kusettaa asukkaiden rahat ja hajauttaa nämä lopuksi pennittöminä sinne tänne, toisistaan eroon.

Kappalejakoja ei Satantangossakaan ole, mutta keskenään melko samanmittaisten lukujen kannattelema teosrakenne luo lukemiselle tiettyä rytmiä, hengitystä ja myös odotushorisonttia siinä, missä TMoR tuntuu satunnaisemmalta, hitaammalta  ja raskaammalta ehkä juuri siksi, koska siinä rakenne ei ole niin selkeä ja muotoa linjaava; vaikka ”laavavirtamaisen lauseen” vyöry pysyykin samana läpi teoksen, ei TMoR:a lukiessa silti koskaan oikein tiedä mitä odottaa, vaikka sinänsä siinäkin on osioita ja lukuja.

Niinpä Satantangon lukeminen tuntui helpolta ja vetävältä, varsinkin kun luin sen melko pian TMoR:n perään. Vaikeamman (ja ajallisesti myöhemmin kirjoitetun) teoksen hämärämpi sisältö ja estetiikka olivat jo luoneet minulle pohjelihakset, joiden avulla Satantango tuntui jonkinlaiselta light-versiolta. Tässä pääsemme myös elokuvien vaikutukseen, sillä vaikka olen katsonut Werckmeister Harmoniesin (TMoR:n filmatisoinnin) useampaan kertaan, ei se silti ole mielessäni yhtä selkeänä kuin Satantango, vaikka olen nähnyt senkin vain muutaman kerran.  Mutta vaikka luin TMoR:n reilu kuukausi sitten, ei mielessäni silti ole siitä erityisen tarkkaa hahmoa, kun taas voisin koska hyvänsä kuvailla, mitä Satantangossa suunnilleen tapahtuu ja missä järjestyksessä.

Tämä johtunee Satantango-elokuvan yli 7 tunnin kestosta siinä, missä Werkcmeister Harmonies kestää 2,5 tuntia. Ainakin Satantangon elokuvaversion rakenne on yksi yhteen kirjaan rakenteen kanssa, onpa elokuvassakin jokainen osa nimetty. Pitkään elokuvaan mahtuu siis useampi lyhytelokuva, joista jokaisella on jo valmiiksi varsin kireä motiivinsa ja rakenteensa, vaikka kireydestä onkin hupsua puhua, jos ja kun elokuva kestää yli 7 tuntia.

Mutta minulla on hypoteesi, joka ei välttämättä ole ollut tekijöiden mielessä elokuvan teon hetkellä, mutta jonka saattaisi pystyä hyvinkin osoittamaan toteen: luulen Satantango-elokuvan kestävän suunnilleen sen verran (7h), mitä kestäisi lukea Satantango-romaani ääneen. Sillä vaikka elokuvassa on lähes historiallisen vähän dialogia (erityisesti suhteessa kestoonsa) ja siten kieltä tai ”tekstiä”, kuvittaa se romaanin lähes täysin. Toisin sanoen Tarr on Satantangossaan kehittänyt Krasznahorkain vuolaalle ja hitaalle tekstuaaliselle kerronnalle elokuvallisen analogian: Tarrin hitaat kamera-ajot ja kymmeniäkin minuutteja kestävät kohtaukset ovat vastine Krasznahorkain tekstuaaliselle lauseapparaatille. Ehkä juuri tästä syystä lukiessani Satantangoa ensimmäistä kertaa tuntuikin siltä, kuin olisin lukenut sen jo kahdesti aiemmin. Niinpä romaanin elokuvaversio oli, hyvin poikkeuksellisesti, tyhjentänyt ennakkoon lukukokemukseni jo melko täysin. Siitäkin huolimatta, että kieli oli elokuvan kieltä, ei kirjallisuuden kieltä.

Niinpä tyydyin romaania lukiessani lähinnä ihastelemaan rakennetta ja toisaalta kieliapparaatin vääjäämättömyyttä, tiesinhän jo täysin mitä tulee tapahtumaan ja myös sen, millaiselta se sieluni silmin voisi tismalleen näyttää. En anna erityisemmin painoarvoa hahmojen psykologialle tai huumorille (vaikka huumoria Krasznahorkain kirjoissa on Tarrin elokuvia enemmän, tai ainakin ilmeisemmin), koska nähdäkseni niistä ei ole kyse: Satantango ei ole psykologinen romaani (vaan pikemminkin psykologisen kerronnan hajottamista vuolaan kerrontatekniikan ja toisaalta kertojapositioiden hajoittamisen avulla), minkä lisäksi sen luoma allegoria on niin laaja ja autio (tässä suhteessa mieleen tulevat pikemminkin Kafka, Beckett, Kōbō Abe ja Dino Buzzati ”aukeamattomine” allegorioineen kuin vaikkapa George Orwell, Melville tai Margaret Atwood), että tuntuu lähinnä vahingolta että se sijoittu Unkariin tietyssä poliittisessa tilanteessa, siitäkin huolimatta että paikallisbyrokratialle ja tietyille sielunpiirteille luonnollisesti irvaillaan, jne.

En tiedä, johtuuko osittain perusteellisesta ja pitkästä elokuvaversiosta se, että Satantango tuntuu niinkin ”helpolta” ja muotovaliolta. Hivenen nurinkuriselta ainakin tuntuu se, että juuri tiukemmasta ja helpommin sulavasta Satantangosta on tehty 7h elokuva, kun taas tummempi, motiiveiltaan hämärämpi ja raskaampi TMoR kääntyi 2,5h elokuvaksi, johon vuoti jopa maagisen realismin sävyjä. Muistikuvieni perusteella tämä ei ole myöskään arvotuskysymys, sillä ainakin nuorempana pidin Werckmeister Harmoniesia jopa Satantangoa parempana ja koskettavampana elokuvana, vaikka siinä ylhäisessä loistavuudessa jossa molemmat elokuvat majailevat tällaiset pienet sävyerot ovatkin melko yhdentekeviä. (Tätä tukee sekin, että kuten unista, en muista yleensä mitään niistä elokuvista, joista pidän eniten.)

Niinpä en mene ainakaan vielä syvemmin siihen, miten Werckmeister Harmonies suhteutuu TMoR:een, siksikin koska elokuvan muoto on niin heikosti mielessäni. Kenties myöhemmin, mikäli katson elokuvan uudestaan, tai mikäli myös ”Vastarinnan melankolia” käännetään.

Minun on tavallaan vaikea ”uskoa” Krasznahorkain romaaneihin, sillä niissä on liiaksi tuoksua kolkosta modernismista, vaikka ne ovatkin uudempia kuin esimerkiksi Bernhardin romaanit (joita puolestani pidän Krasznahorkaita lähempänä postmodernismia/autofiktiota ja, lopulta, häiritsevämpinä kysymyksenasetteluiltaan, vaikka myös Krasznahorkain estetiikassa on paljon ainutlaatuista tai ”selittämätöntä” ja tyhjentymätöntä). Tietenkin myös K:n kirjoissa on nähtävissä postmoderneja piirteitä, mutta myös sellaista ”vaikuttavan taidekirjallisuuden” haisua, joka nykyään epäilyttää minua, onhan koko kirjallisuus vain kuva kirjallisuudesta, jne. En ylipäänsä tiedä, onko kirjallisuudella enää mitään merkitystä tai arvoa, mitä tulee ns. yhteiskuntaan. En myöskään tiedä, saanko kirjallisuudesta mitään, mikäli ei lasketa sytykkeitä omalle kirjoittamiselleni ja listaamiselleni. Pata kattilaa soimaa, koska luen silti jatkuvasti lisää kirjoja ja myös kirjoitan niitä.

Teroitettakoon, että edellistä ei ole ainakaan tarkoitettu nihilismiksi tai pessimismiksi, vaan tarkoitan sitä tiettyä kulttuurillista ”kehittymistä”, jota en syvimmänkään solipsismini syvyyksissä pysty olennoimaan vain omaksi vaivakseni. Onko tuo kehitys huonompaan vai parempaan, en tiedä.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: