Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, 9. ja viimeinen osa

kesäkuu 27, 2019

You Were Never Really Here (Lynne Ramsay)
Olin typerä enkä katsonut tätä elokuvateatterissa, joten osa sykkeestä varmasti katosi matkan varrella; näin aavemainen muoto tarvinnee oikeanlaisen ympäristön, sillä vaikuttuminen YWNRH:n kaltaisten ”fiiliselokuvien” tapauksessa on veteen piirretty viiva. Toisin sanoen tarinalla ei ole niinkään väliä, ainoastaan hahmojen sisäisillä tiloilla ja sillä, miten niitä kuvastetaan. Toisaalta digitaalisen litteän aikakaudella valtaosa elokuvista tullee katsotuksi nimenomaan hyvin pieneltä ruudulta ja tämän hengen tiivistymä Ramsayn elokuva jossain määrin on. Syvä, mutta täysin heijastava; arthouse-elokuvan jatkuva kriisi.

Onkin hupsua, miten globaalin katastrofimielialan aikana ”vakava” elokuvataide tuntuu palaavan realismin, pienimuotoisuuden ja dokumentaarisuuden äärelle. Ymmärrettävä vasta-argumentti suurelle Disney-Marvel-megalomanialle, toisaalta ekonominen pakko. Mutta siltikin: omena ei totisesti ole pudonnut kauas Bazinista ja romantillisista pikkutakkimaksiimeista ja elokuvasta toden kuvallistajana, tai välineenä, joka löytää ”taikuuden” ajallisuudesta, joka vastaa meidän aikaamme. Pienistä moralistisista kertomuksista.

Toisaalta analogisen ”valon veistämisen” väistyttyä digitaalisuuden myötä katsomamme kuvat ovat joka tapauksessa jäljennöksiä kolmanteen potenssiin; miksi meidän pitäisi siis uskoa minkäänlaiseen sosiaaliseen realismiin, jos ja kun jokainen kuva on joka tapauksessa suuria resurssimääriä käyttäen lavastettu (simppeleimmässäkin dokutyylisessä pienbudjettileffassa: millaisen työn ja sorron lävitse tulevat tietokoneet? kuvauskalusto? älylaitteet?), mutta myös tietokoneen lävitse ajettu?

You Were Never Really Here onkin hieman outolintu: se on pohjatarinaltaan sarjakuvamainen väkivaltafantasia palkkamurhaajasta, mutta toteutukseltaan jokseenkin kokeellista leikkaustyyliä, epätarkkaa valvontakamerakuvaa jne. soveltava taideleffa. Mutta mikä siitä tekee taideleffan verrattuna vaikkapa Crankiin tai Hardcore Henryyn? Ramsayn nimi? Mietiskelevä ote? Se, että Joaquin Phoenixin esittämän traumatisoituneen sotaveteraani-cum-palkkatappajan tunteet ja harhat kuvallistetaan ns. uskottavasti?

Audiovisuaalisesti pidän elokuvasta kovasti, vaikka inhoankin sen setting-kuvia ns. nykykaupungista. Mikään ei ole niin latteaa ja banaalia. ”Nykykaupungissa” ei tapahdu mitään. En tiedä onko tämä elokuvan tarkoitus, vai oma patologiani. Luultavasti jälkimmäinen. Kuulkaahan: nykykaupunki on litteä, tylsä, tympeä, palkan ja rahan alainen, kaikkialla identtinen. Älkää tuhlatko siihen filmiä, vaikka se olisi digitaalista. Haluan nähdä kuvia ”realistisesta” kaupungista yhtä paljon kuin haluan nähdä kuvia ihmisten ulosteista tai työpaikoilta.

Mitä kuviin tulee, kaupunkitila ei ole kriisissä, vaan jo kuollut. Tämän harmaan ”realismin” keskellä Joaquin Phoenix on niin hyvä ja säihkyvä, että se on tavallaan hyvin epäuskottavaa. Tämä on niin elokuvatähtien, mutta myös (metodi)näyttelemisen ongelma: mainoskuvat todellisuudesta eivät kestä heidän painoaan, sillä heidän painonsa on toisen estetiikan piirissä. Phoenix on LIIAN taitava, LIIAN karismaattinen ollakseen inhimillinen siinä mielessä, jossa moderni arthouse käsittää realismin. Elämässä ei ole niin ilmaisuvoimaisia ihmisiä, kuin elokuvassa.

Tavallaan YWNRH onkin metaelokuvaa (eikä se muuta voikaan olla, eihän pitkässä elokuvassa taidemuotona ole enää mitään mieltä); rujo väkivalta törmää yhtä törkeästi ”realismiin” kuin Phoenixin karisma, on sijoiltaan, väärää. Varmasti tässä on myös mukana eetosta siitä, miten kärsineitä palkkatappajia estetisoidaan populaarikulttuurissa jne., mutta en äkkiseltään keksi tympeämpää ”sanomaa”.

Kaikki sanomat ovat tympeitä.

Jonny Greenwoodin soundtrack on tyypillisen tapaan mainio, joskin musiikkia käytetään paikoin ärsyttävän alleviivaavasti.

 

Grimsby (Louis Leterrier)
Äärestä laitaan? En tiedä, ainakaan Grimsby ei uskottele olevansa yhtään mitään muuta kuin roskaa, vaikka Sacha Baron Cohenilla onkin elokuvissaan ja sarjoissaan usein taka-ajatuksia. Leffana Grimsby on melko väsynyt ja kokonaisuutena vähän sinne päin, mutta tässä on toisaalta kohtauksia, jotka saivat minut pihisemään ja ulvomaan epäuskoisesta naurusta. Elokuvan nähneet tietävät mistä kohtauksista on kyse. Sitä paitsi kaipaan tällaisia älyttömiä ja vulgaareja elokuvia.

Myönnän, että en usko huumorilla olevan ”parantavaa” voimaa. Huumori on mahdollisesti selviytymisen edellytys, mutta ei missään nimessä parantavaa missään hyggemielessä. Sen perusolemus on itse asiassa hyvin väkivaltainen: kriittinen, dialektinen, kääntävä, repivä, solvaava.

Tässä se on tosin lähinnä alatyylistä, toisinaan mustaa, yleensä loukkaavaa, stereotypisoivaa ja asiatonta. Ja niin edelleen.

 

Valerian and the City of Thousand Planets (Luc Besson)
Ennen elokuvan katsomista erehdyin lukemaan jostain, että Dane DeHaanin puhetapa leffassa kuulostaa huonolta kopiolta Keanu Reevesistä. Valitettavasti hyvin totta. Kara Levignen ja DeHaanin välinen kemia on surkea, dialogi paskaa ja ylipäänsä koko leffan dynamiikka vähän sinne päin. Sekava vuoristorata-ajelu toimintakohtauksesta toiseen,  joka yrittää toisintaa Fifth Elementin ”taian”, mutta epäonnistuu kaikilla rintamilla.

 

Jättiläinen (Aleksi Salmenperä)
Tässä on elokuvaa enemmän vasta loppupuolella, muuten mennään pitkään lähinnä hyppäyksiä ajassa ja pyöritetään hillitön liuta tiivistyksiä, ihmisiä ja kokouksia tummantympeän filtterin lävitse. Toisin sanoen on iso todellinen tapahtuma, joka pitäisi saada kerrottua ja dramatisoitua. Liian vähän dokumenttia ollakseen dokumentaarisesti tarpeeksi kiinnostava, liian vähän elokuvaa seisoakseen kunnolla omilla jaloillaan. Lopputuloksena sävyltään hivenen sekasotku.

Franzénin ja Saartamon nokittelu on periaatteessa se kuvio, josta keskusjännite revitään, äänidemppauksella ja pahaenteisellä musiikilla koristellaan. Tykkäsin siitä, ettei tässä ole mitään typeriä toimintakohtauksia, vaikka sikäli vähän häiritseekin, että Saartamo näyttää lähinnä vapaaottelijalta.

Dramaattisella tasolla paljon jää esiteltyä kamaa jotenkin puolitiehen, kuten Saartamon hahmon perhe-elämä, mahdollinen toinen nainen jne. Volasen (sinänsä hyvin vedetty) hahmo tuntuu olevan jossain toisessa ulottuvuudessa, ei varsinaisessa kontaktissa päähenkilöihin. Sinänsä loogista, koska päähenkilöt ovat ilmeisesti keksittyjä. Eihän siinä, mutta fiilikseksi jäi lähinnä, että henkilökohtaisesti minua kiinnostaisi enemmän se varsinainen kaivoskeinottelu, ei fiktiiviset henkilöhahmot psykologioineen pyörimässä siinä ympärillä.

Toisin sanoen: katsoin suomalaisen elokuvan voidakseni sanoa, että olen katsonut vuoden aikana edes yhden suomalaisen elokuvan. Ilmeisesti tämä on sieltä paremmasta päästä.

 

Ryuchi Sakamoto: Coda (Stephen Nomura Schible)
Kaunis, fragmentaarinen dokumentti hienosta säveltäjästä. Henkilökuvauksestaan huolimatta kiinnittää tarkkaa huomiota ääneen, mikä on dokumenteille lopulta aika harvinaista; myös niille, jotka näennäisesti kertovat musiikista. Bonusta siitä, ettei Sakamotosta maalata mitään jalustalle nostettavaa neroa, vaan katsoja kutsutaan innostumaan äänistä ja musiikista tämän kanssa.

 

Phantom Thread (Paul Thomas Anderson)
Loistava. Porvarillista ja pompöösiä, mutta ”täydellisesti” toteutettua;  PTA:n klassistis-modernistinen näkemys elokuvakerronnasta voi olla jonkun mielestä kylmä, itseäni se miellyttää kovasti. Melkein hienointa elokuvassa on seurata Vicky Kriepsin näyttelijäntyötä; hän käytännössä laulaa Daniel Day-Lewisin suohon, minkä pitäisi olla täysin mahdotonta.

Leffassa on psykologisuutta, joka voi äkkiseltään tuntua keinotekoiselta tai kaukaa haetulta, mikä on tavallaan myös ainoa oma ongelmani. Phantom Thread ei ole ”ihana” tai välittömästi samastuttava. Mutta toisaalta syvät yhteyden hetket eivät välttämättä synny hetkessä elämässäkään. Tyytyväisyys, onni; nämä ovat harvinaislaatuisia asioita, jälkimmäinen on mahdollisesti vain mielikuvituksen tuotetta. Tunnistan paljon itseäni elokuvan hahmoissa, jopa Woodcockissa (Day-Lewis), joka vaikuttaa halveksittavalta ja pääosin itsekkäältä.  Mutta tämä on elokuvan opetus, mikäli sellaisiin uskoo: mielenrauha/selviytyminen koostuu lopulta juuri näistä addiktioista ja peloista, jotka eivät aina ole moraalisesti/elämänhallinnallisesti toivottavia. Varsinaiset ongelmat johtuvat normaaliudesta perversioiden ulkopuolella; tavallisesta arjesta, ajan kulumisesta, muiden paineesta.

Pidän lopetuksesta paljon, sillä se ei todellakaan ratkaise mitään perinteisessä mielessä. Ihmiset eivät ”paranna tapojaan”, vaan tulevat toimeen, mukautuvat toisiinsa, jatkavat kaikesta huolimatta.

 

Ugly, Dirty & Bad (Ettore Scola)
Scolan kuvaus räkäisessä kurjuudessa elävän suvun toilailuista on pidemmän päälle yhden tempun poni, mutta kuvaston ja tapahtumien groteski yliampuvuus on paikoin hulvatonta. Onko tämä käänteistä neorealismia, vaiko lopullinen totuus siitä?

 

Game Night (John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein)
Suurelta studiolta tullut, oikeasti hauska toimintakomedia vuonna 2019 on eräänlainen anomalia. Hyvin kirjoitettu, tasapainoinen, sympaattinen jne. Rakastan Rachel McAdamsia suhteettoman paljon, mutta tässä häntä voinee kehua syystä. Tosin vähän kiltimmältä ja pulskemmalta näyttävä Jesse Plemons yksinkertaisesti teurastaa hahmollaan kaikki muut.

 

Persona (Ingmar Bergman)
Persona on täydellinen elokuva, enkä tiedä kannattaako siitä sen enempää tässä yhteydessä sössöttää. Varsinkin Fårössä kuvatut kohtaukset… minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten hyvin ne toimivat. Tunnelmaa voi leikata veitsellä. Myös ydinkysymys (miksi tehdä mitään sen sijaan että olisi tekemättä) on nykyään tärkeämpi kuin ikinä, vaikka ehkä se on metafysiikassaan mahdoton, olemisen kysymyksen tasoa; vastaus voi olla vain ”en tiedä”.

Jos haluaa taidehistoriallisesti katsoa, ei elokuvataiteen/television psykologinen, keskustelevuuden, kasvojen ja sisäisen maailman kuvastamisen ulottuvuus ole nähdäkseni enää kehittynyt Bergmanin jälkeen. Jatkuvassa jännitteessä oleva dialektisuus sisällön ja muodon suhteen on loppunut. Pikemminkin on keskitytty täydellisesti toteutettuun, ”uskottavaan” saippuaoopperaan (prestiisisarjat aina yhteiskunnallisesta draamasta Marvel-tuotantoihin) tai realistis-dokumentaarisuuteen, jonka oletetaan kertovan jotain ”todellista”. Molemmat ampuvat omassa ääripäässään yli.

 
Sawdust and Tinsel (Ingmar Bergman)
Alun unikohtaus on klassista Bergmania: ylivalotus, kuivakkaan ja painajaisemaisen tarkka äänimaailma, hellittämätön auringonvalo. Häpeä ja nöyryytys: elokuvan keskusteemat, kuten niin usein Bergmanin tuotannossa. En hirveästi välitä koomisen rajamailla olevista periodimelodraaman piirteistä, kuten Åke Grönbergin ylivedetystä hahmosta, mutta helvetin hyvin tämäkin on kirjoitettu. Erityiskunniamaininta Anders Ekin Frost-klovnille.

 
The Big Short (Adam McKay)
Uusintakatselussa tämäkin, kun sattui Netflixissä tulemaan vastaan. Ilmestymisen aikoihin kirjoitin: ”Se viime gaalakauden [[eli 2016]] toinen oikeasti hyvä prestiisi Steve Jobsin [[joka pitäisi myös katsoa uudelleen]] ohella. Viehätyin pörssipelailusta niinkin paljon, että luin myös kirjan, joka on vielä elokuvaakin viihdyttävämpi. Mitä elokuva tekee: fiktionalisoi dokumentin, tekee prestiisielokuvaa modernin leikkaa&liimaa-dokumentin leikkauksen keinoin. Faktojen selittämisen sijaan se tekee niistä voodoota, puhuu pelkillä äänensävyillä, kuin koirille. Kirjan luettuani toki ymmärsin hedge fundeista ja subprime-koroista hieman enemmän kuin elokuvan katsottuani, mutta älkää pyytäkö enää selittämään mitään.”

Eipä siitä sen kummempia. Viihdyttävä leffa edelleen.

 

Crazy, Stupid, Love (Glenn Ficarra, John Requa)
Guilty pleasureni, jonka olen nähnyt ainakin kolmesti. Rakastan näitä henkilöhahmoja. Loistava cast, hauska, sympaattinen jne., vaikka PUA-motiivista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä voikin närkästyä moraalisesti jos niikseen. Itseäni se ei haittaa, koska kaikki syntyy kaikesta.

 

 

 

 

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: