Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 8

Tou 8, 2019

Mission: Impossible – Rogue Nation (Christopher McQuarrie)
Edelleen 
– sillä toimintaelokuvan puolella 4 vuotta on pitkä aika, nykyblockbuster kun puoliintuu n. 1,5 vuodessa – yllättävänkin toimivaa rymistelyä. Hillitön rytmitys ei aina ole plussaa, mutta Rogue Nationissa toimii. M:I taitaa itse asiassa olla tasalaatuisimpia aivot narikkaan -franchiseja viime vuosikymmeniltä, ainoastaan John Woon ohjaama kakkososa (2000) menee aromaattiselta tasoltaan sinne haisevamman turskan puolelle.

 

Jack Reacher: Never Go Back (Edward Zwick)
Mädäntyvistä raadoista puheen ollen. Ensimmäisessä Reacherissa oli edes vähän yritystä (ehkä siksi, koska sen ohjasi myös edellä mainitun M:I:n ohjannut McQuarrie), mutta jatko-osa muistuttaa lähinnä 90-luvun tv-elokuvaa. Kyse lienee siis palkkakuitista ja siitä, että Cruise pääsee vanhoilla päivillään tekemään lisää toimintastuntteja itse. Odotin eskapistista agenttihölmöilyä, sain harmaata vaippakakkaa, jossa ei tapahdu mitään.

 

The Ballad of Buster Scraggs (Ethan & Joel Coen)
Vuoden leffatapauksia alustansa puolesta, kun Coenit tekivät episodielokuvansa suoraan Netflixille. Veljesten perinnettä moduloiva ammattitaito on tässä vaiheessa jo sitä tasoa, että katsojan sosiaalinen hupi revitään enää lähinnä siitä, mihin järjestykseen kukin arvottaa nämä kuusi villin lännen vignettiä. Omaan silmääni kolme kuudesta ovat mainioita, vain yksi (James Franco ryöstämässä pankkia) on melko turha ja tittelistoori hivenen kikkaileva.  Tällaisessa tarinavetoisessa, ”novellistisessa” jenkkikaanonissa ”The Gal Who Got Rattled” -episodin käsikirjoitus lienee täydellinen. Se siis oma suosikkini. Veikkaan kuitenkin, että parasta stooria etsittäessä yleinen konsensus asettuu ”Meal Ticketin” kannalle, onhan se Grimmin veljesten sadut mieleen tuovalta arkkityyppiseltä loppukäänteeltään raflaavin ja tylyin, mikä toisaalta myös syö sen tehoja. Markkina-darwinismi kun on lopulta aika väsynyt meemi. ”All Gold Canyonissa” Tom Waits mörisee ja huuhtoo kultaa, mistä luonnollisesti pidin, koska Tom Waits mörisee ja huuhtoo kultaa.

Länkkäri-miljöö taitaa lopulta olla se kaikista omin Coenien rokonarpiselle ja pölyiselle nostalgian estetiikalle; onhan se ainoa yhdysvaltalainen mytologia.

 

Apostle (Gareth Evans)
Pettymys, sillä Evans ohjasi (käsittääkseni varsin oivalliset) Raid-elokuvat. Toisaalta ongelmat eivät olekaan teknisiä, vaan käsikirjoituksen ja rytmityksen dynamiikattomasta sekasotkusta johtuvia. 1900-luvun alkuun sijoittuva The Wicker Man- goes-Lovecraft -premissi ja hyvät näyttelijät heitetään viemäriin ja homma leviää samean keskinkertaiseksi. Ulkoiset puitteet ja näyttelijät pelastavat sen, mitä pelastettavissa on.

 

Suspiria (Luca Guadagnino)
Viime vuosien arthousen kuuma peruna, nosteessa oleva Guadagnino tällä kertaa Dario Argento -pastissin äärellä. Vertailun alkuperäiseen Suspiriaan joudun tosin skippaamaan, sillä en muista Argenton elokuvasta mitään muuta kuin värejä ja musiikkia. Joka tapauksessa Guadaginon leffa on vuoden Toisaalta ja toisaalta -palkinnon voittaja. Teknisesti ja aiheellisesti upea ja kiinnostava, toisaalta tolkuttoman pitkä ja pöhöttynyt sillisalaatti, johon on joka puolelle silmää iskevien kauhuelementtien lisäksi ängetty kaikki mahdollinen alleviivaavasta symboliikasta feminismiin, psykoanalyysin isäkomplekseihin, natseihin ja Baader-Meinhoffiin.

En osaa katsojana oikein päättää, onko Suspirian taipumus sekoittaa millimetrin tarkkuudella luotua aikalaiskuvaa, realismia ja dokumentaarista tyyliä okkultistiseen body horroriin, avantgardistiseen tanssikoreografiaan ja äkkiväärään arthouseen tietoista vaiko jonkinlainen ”tyylillinen vahinko” (millä tarkoitan dynamiikka ja rytmiä, en ”herääviä kysymyksiä”). Jälkimmäiseen on Guadagninon ollessa kysymykysessä vaikea uskoa. Mutta & siis, groteskisti yksinkertaistettuna ja kärjistettynä: onko Suspiria lopulta ”vain” b-luokan genre -elokuva, joka on tehty (muuten paitsi rakenteellisesti) yksinkertaisesti niin helvetin hyvin, että se pystyy roolipelaamaan ”taide-elokuvaa”? Vai onko se tietoista, (ja tästä jaottelusta pahoitteluni jo ennakkoon) kliseis-stereotyyppisen ”maskuliinisen” elokuvantekemisen (dokumentaarisuus, yksityiskohtaisuus, älyllinen etäisyys, historiallisuus) asettamista vastakkain ”feminiinisen” elokuvantekemisen (aistillisuus, ruumiillisuus, lyyrisyys, ekspressionistisyys) kanssa? Kysyn tätä yksinkertaisesti siksi, koska mielestäni sisällön ja tematiikkojen asemointi selkeästi usuttavat siihen. Toisin sanoen Suspiria on kaiken muun lisäksi myös täysipäiväistä, käsitteellistä metaelokuvaa. Se on sekä alkupala, keitto, pääruoka, jälkiruoka, kahvi ja konjakki, mutta myös jatko-paikassa alkoholin äärellä käytävä ruoansulatuskeskustelu ja ennen kaikkea seuraavan päivän tyhjyys sekä koko toiminnan kyseenalaistaminen.

Suspirian katsominen on siis kiinnostavaa, mutta myös uuvuttavaa. Se epäilemättä vaatisi ainakin yhden uusintakatselun, minkä voisi vaatia jokaisen elokuvan lähtökohdaksi, myös ekologian kannalta. Yleisellä tasollahan tätä vastaan sotii se, että elokuvakerronta tuntuu olevan nykymuodossaan pääasiallisesti sosiaalisen vaahdon affektitaloutta ja identiteettipolitiikkaa. Tärkein asia on sisältö, katsottaessa heräävät kysymykset. Sisällön ei tarvitse edes enää löytyä elokuvasta itsestään (joskin Suspiriassa se yleensä löytyy, vaikka rehellisesti sanoen en ymmärrä esim. Baader-Meinhoffin mukanaoloa muutoin kuin ajankuvallisesti, mielestäni se ei erityisemmin nivoudu). Pelkkä viite riittää, tai parhaassa tapauksessa jopa ohjaajan antama haastattelu.

Onko tämän valossa tekijä siis todella hävyttömän elossa vai todella lopullisesti kuollut? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Ehkä tekijän sijaan kulttuuria hallitsevat lähinnä sidosryhmät.

Samalla Adorno-bro minussa näkee korkean ja matalan sekoittamisen olevan sävysokeutta, maun neutraloimista, taidemuodon tasapäistämistä nollatason kulutushyödykkeeksi. Siis postmodernin piirre nimenomaan kulutuskapitalismin luomana. Tämän sanoi A jo joskus viimeistään joskus 50 vuotta sitten (joskin Adornon suhde elokuvan mahdollisuuteen taidemuotonsa ylipäänsä oli ristiriitainen/tuomitseva, mikä on oma lukunsa). Mikään ei ole sittemmin nähdäkseni muuttunut, ainoastaan kiihtynyt. Muodon ja sisällön dialektiikka on kokenut oudon mutaation: muodolla tarkoitetaan nykyään ulkoista formaattia. Mielestäni Matt Zoller Seitzin mainio-ja-perehdyttävä-jos-kohta-myös-itsestäänselvä kirjoitus koskettaa tätä, vaikkakin optimistisemmin. Samalla teksti on hauska/hyytävä apologia arvojen lopullisesta kauppaamisesta, mutta mikä on lopullista, jos lopullisuus ja tyhjyys alkoivat jo 50 vuotta sitten, ennen syntymääni…

Mitään edellisestä en tarkoita kritiikkinä sanan moittivassa mielessä, ainoastaan huomioina. Minulta puuttuvat sekä a) työkalut että b) usko arvottaa normatiivisesti näin valtavan tason esteettisiä kysymyksiä. Jep, lempiohjaajani ovat Bergman ja Tarkovski, mutta silti minua kiinnostavat enää lähinnä Netflix/HBO-sarjat, uuden kauhuelokuvan kysymykset (kuten juuri Suspiria tai Us) ja MCU:n elokuvat. Toisaalta olen sen tason möhisti, että olen varma Adornon Esteettisen teorian olevan aika pitkälle lopullinen totuus taiteesta ja mausta dialektisena ilmiönä kapitalismissa samalla, kun Deleuzen Cinema I ja II ovat totuus elokuvasta luomistapahtumana. Don’t @ me. Mitään ei tuntuisi enää perimmäisessä mielessä syntyvän, mitä muotoon tai luomiseen tulee perinteisten medioiden alalla. Historiallisesti katsoen tv:n kehittämisen jälkeen on ”toiminnallisella puolella” (Hollywood) tapahtunut ainoastaan hienosäätöä. Deleuzen hengessä voisi argumentoida, että Avengers: Endgame on 1920-lukulainen, toiminnallinen mykkäelokuva, jossa on visuaalisten vitsien lisäksi myös sanallisia vitsejä. ”Taide-elokuvan” puolella viimeisenä muodollisena innovaationa tulee mieleen ”ajallisuus” (Tarkovski, ’contemplative cinema’, ajan kokemus esteettisessä keskiössä, vaikka tavallaan Eisenstein, Vertov, Bresson, tietty avantgarde jne. käsittelivät samaa kysymystä, joskin nopeatempoisemmin ja kontrastien kautta), joka tuli mukaan suurella voimalla viimeistään 70-luvulla ja jonka Béla Tarr ja Apichatpong Weerasethakul ovat vieneet 2000-luvulla päätepisteeseensä.

Entä dogma, oliko se elokuvamuodon viimeinen luomistapahtuma, vaiko vain Uuden saksalaisen elokuvan skandinaavista uudelleenlämmittelyä?

Mutta takaisin Suspiriaan: siitä voisi helposti tehdä franchisen. Onko se ongelma? Guadagnino on puhdasverinen hauntologi, kaikki hänen elokuvansa repivät tehonsa vanhojen muotojen ja meemien nostalgiasta. Tekninen, käsityötaitoinen, mutta myös historiallisuuden ajasta ulos nostava, modernisti toistava. Viitteitä bongailevalle filmifriikkisielulleni Suspiria on balsamia: se on käytännössä tehosekoittimeen heitettyä Rainer Werner Fassbinderiä ja Andrzej Zulawskia (Argenton lisäksi). Molempia rakastan valtavasti. Edelliseltä Suspiria perii queerin sävyisen aikalaiskuvan ja saksalaisen uuden aallon poliittisen todellisuuden, jälkimmäiseltä ”demonisen” väkivaltaisen tanssillisuuden ja avantgardistiset sävyt. Kumpikin piirre on toki Guadagninon elokuvassa laimennettu mainstreamiin kelpaavaksi quirkyksi; Fassbinderin elokuvat kun tuntuvat aina henkilökohtaisessa ekspressiivisessä maniassa tehdyiltä, Zulawskin elokuvat usein puolestaan tarinoiltaan ja motiiveiltaan läpitunkemattomilta, sillä päämotiivi on se, miten henkilöt liikkuvat.

 

Bone Tomahawk (S. Craig Zahler)
Itse asiassa hyvinkin kummallinen länkkäri, joka lopulta repii tai on repimättä tehonsa siitä, kuinka epäluontevalta sen elokuvallisuus tuntuu. Toisin sanoen Bone Tomahawk on metaelokuvaa tai vain ”huonosti tehtyä” elokuvaa. Tämän huomaa erityisesti ylettömän väkivaltaisista toimintakohtauksissa, jotka tavallaan vain tapahtuvat, joista puuttuu totunnainen iskevyys ja joista ei aina saa edes kunnolla selvää. Onko kyseessä tietoinen tyylivalinta, joka sotii tarantinolaista (jne.), yliestetisoitua ja nasevan dynaamista väkivallankuvausta vastaan, vai onko Bone Tomahawk vain leikattu surkeasti? Se tuntuu tuotannoltaan usein tv-elokuvalta, jossa ei ensimmäisen tunnin aikana tapahdu varsinaisesti mitään, ellei laske Kurt Russellin uskomattomia viiksiä. Vastaavasti jälkipuolisko äityy vikkelästi kyyniseksi gorepuuroksi, joka tuo alkukantaisen Toiseuden pelossaan mieleen lähinnä Cannibal Holocaustin iljettävyyden.

Toisaalta saan ekstrahupia jos alan katsoa elokuvaa National Lampoon -tyylisenä kreisikomediana: hahmot ovat typeryksiä, jotka tekevät jatkuvasti vain entistäkin typerämpiä valintoja, kunnes lopputulos on silkkaa kaaosta ja sattumaa. Tämäkin voi olla statement: ”juuri näin typerää ja pikkusieluista villin lännen meininki oli”. Mutta moraalisesti kanta tuntuu tyhjältä, jos kyseessä on lähinnä grand guignol -tyylinen, genrepohjainen mässäily.

Dialogi on paikoin yllättävänkin typerää, enkä osta näyttelijöinä esimerkiksi Patrick Wilsonia tai Lili Simmonsia tuollaisessa miljöössä hetkeäkään.

 

No Country for Old Men (Ethan & Joel Coen)
Tavallaan Hold the Darkin ja The Ballad of Buster Scruggsin katsomisen provosoima putki, joka päättyy loogisesti NCfOM:n ties kuinka monenteen uudelleenkatsomiseen. McCarthyn kosminen nihilismi Coenien kuvittamana kuuluu feelgood-elokuviini, joista kirjoitin jo ensimmäisen merkintäni Hold the Dark -avauksessa:

”hyvin tehty kosmisen skaalan nihilismi on myös kallisarvoinen luonnonvara ja omiaan rauhoittamaan minua. Ehkä se muistuttaa, ettei jokin idiosynkratia minussa ole ainutlaatuinen. Kyse ei ole merkityksettömyydestä, vaan siitä, millaiseksi dynamiikka muuttuu, kun merkitykset (jotka voivat olla, ajan luonteen vuoksi: vanha, historiallinen, perinteinen, tapakulttuurinen, ”luonnollinen”, eli inhimillinen) systemaattisesti tuhotaan maailmasta, tai ehkä ne pikemminkin tuhoutuvat ohivirtauksena, sivullisina uhreina. Keskitetyssä, hypernopeassa riistokehityksessä reuna-alueet kuihtuvat samalla, kun ”keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus”, kuten Aale Tynni käänsi Yeatsin klassiset säkeet. Biologinen, yhteisöllinen, evolutiivinen, sosiaalinen olento ei pysy tahdissa mukana. Kaupunki muuttuu banaaliksi dystopiaksi, jossa enää larpataan kokemuksia, ihmiskontakteja ja eroja, vaikka kaikki on vain loputtomasti samaa. Erämaa muuttuu autiomaaksi. Varmasti jokin ilmestys on saapuvilla?”

Coenienkaan elokuva ei suinkaan ole täydellinen, sillä jokin sen hajautetussa kerronassa ja miljöössä vähän tökkii. Ehkä halvat motellit ja liian monta seurattavaa hahmoa syövät tehoja. Sinänsä McCarthyn dialogi (joka on elokuvassa ja kirjassa aika yksi yhteen) on jotakuinkin täydellistä materiaalia Coeneille. Eipä joku Fargokaan tästä kauas pudonnut. Suurimpia populaarikulttuurisia toiveitani on, että Coenit ohjaisivat Netflixille minisarjan McCarthyn Blood Meridianista (suom. Veren ääriin, WSOY 2012). Ei tule tapahtumaan, mutta…

 

The Square (Ruben Östlund)
Suurimpia pettymyksiä hetkeen, sillä pidin kovasti Östlundin edellisestä elokuvasta, vuoden 2014 Turistista, josta pidempi kirjoitukseni täällä. Siinä missä Turisti tökki hyytävästi keskiluokkaisten sukupuoliroolien psykologiaa, ottaa The Square maalitaulukseen modernin taiteen instituution taideteollisuuksineen, kuraattoreineen ja mainoksineen. Ehkä voitaisiin puhua koko ”pohjoismaisesta estetiikasta”. Kaiken tämän Turisti-kirjoitukseni avaa tarkemmin.

Miksi siis petyin? Koska The Squaressa Östlund keskittyy liikaa helppoon satiirisuuteen; elokuva on pääasiallisesti The Officen David Brent -tyylisen, myötähäpeää herättävän kuraattoriolkiukon hakkaamista, oikeastaan vain kokoelmallinen sketsejä. Hahmo on Aku Ankka -tason nolostelija, jolla kaikki menee ns. käteen ja sitten voidaan naureskella aina uuden, entistäkin nolomman sosiaalisen tilanteen äärellä.

Eikä siinä sinänsä mitään, en vain jaksa kaikista helpoimpien maalitaulujen ampumista kahta ja puolta tuntia. Ongelma voi olla myös taustassani: vaikken olekaan kuvataiteilija, olen kuitenkin pienen ikäni kiertänyt gallerioita, lukenut galleriatekstejä (mahdollisesti infoarvoltaan miinusmerkkisin kirjoituslaji, sanomalehtikolumnien lisäksi) ja nähnyt tapakulttuuria kohtalaisen läheltä. Niinpä en tarvitse enää satiiria alasta, joka on satirisoinut itse itsensä jo ajat sitten.

Kääntäen/toisaalta minua vaivaa vignettien Arla-todellisuus: tilanteet tuntuvat liian hyväntahtoisilta, liian söpöiltä ja höpsön äkkivääriltä, vaikka oma näkemykseni asioiden taustalla vallitsevasta voimasta on lähinnä ulvova, mieletön ja banaali tyhjyys. Eli omalta osaltani katson kieroon elokuvan anders(s)onismia, niin Roy- kuin Wes- muodoissaankin. Toisin sanoen The Squarea vaivaa satiirin suurin ongelma (minulle): se ei ole tarpeeksi repivää ja synkkää aikana, joka reaalisella kauhullaan kuristaa ensimmäisenä nimenomaan satiirin hengiltä.

Ehkä vastaus olisikin jonkinlainen lempeä, pehmeä satiiri?

Tietenkin elokuvassa on paljon hyvääkin, esimerkiksi tiedotustilaisuus toimii hyvin, samoin kohtaus, jossa avustajat ja harjoittelijat hihittelevät epäuskoisesti kuunnellessaan mainostoimiston ad bro -kaksikon visiointeja. Mutta tällaiset, varsinaisen alan analyysiin menevät kohtaukset ovat liian harvinaisia, sillä pian pitää olla jo seuraamassa olkiukkopäähenkilön seuraavia toilailuja.

Mutta! Elokuva kannattaa katsoajo  yksin Terry Notaryn (joka on nimenomaan liike/motion caption -rooleihin erikoistunut jenkkinäyttelijä) Oleg-roolin vuoksi. Elokuvassa Oleg on performanssitaiteilija, joka kutsutaan wanhan rahan haute bourgeoisie -gaalaillalliselle. 12-minuuttinen kohtaus, jossa Oleg esittää urosgorillaa eikä suostu luopumaan roolistaan, kertoo ja ennenkaikkea tuntuu tuhatkertaisesti enemmän kuin koko muu kahden tunnin elokuva. Kun Notary/Oleg ryntää juhlaillallispöydälle, tuntuu hetken verran siltä, että pöydälle rysähtää oikea gorilla.

 

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: