Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 7

23 maaliskuun, 2019

Hold the Dark (Jeremy Saulnier)
Saulnier on uuden yhdysvaltalaisen elokuvan teknisesti lahjakkaimpia ja aihevalinnoiltaan mielenkiintoisimpia ohjaajia, estetiikaltaan kylmähkö. Omiaan siis pirtaani, joskin tuntuu ettei hän ole saanut itsestään vielä lopullisia tehoja ulos, vaikka en olekaan nähnyt edellistä elokuvaa, Green Roomia. Saulnier ohjasi myös True Detectiven 3. kauden kaksi ensimmäistä jaksoa, ne parhaat. Sitten sarjan luojahahmo Nic Pizzolatto oli tyypilliseen tapaansa fakkiääliö ja Saulnier lähti/erotettiin projektista. Kausi lähti alamäkeen ja hajosi aikatasojensa ja henkilöhahmojensa sekamelskaan.

Tämä on nyt täysin mutua eikä liity Saulnieriin tai Hold the Darkiin, mutta luulen, että käsikirjoittajana/luojana Pizzolatto on liian teksti- ja hahmokeskeinen. Tämä hajotti myös 2. kauden dynamiikan, kun hahmot tavallaan ylikirjoitettiin, koko astia täytettiin heillä. Samalla muoto, rytmi ja tila kuihtuvat, vaikka juuri niistä fantastinen 1. kausi repi tehonsa. Tästä muodostuu vähitellen myös 3. kauden ongelma, jne.

Takaisin Hold the Darkiin, joka on ihastuttavan karu ja kolkko, talvisen Alaskan perähikiälle sijoittuva mysteeri. Väittäisin, että se tavoittaa paikoin jotain syrjäseudun banaalista tyhjyydestä yleensä. Siis erämaa joutomaana, epäpaikkana, jossa ihmisen jättämät kulturaaliset jäljet riittävät tuhoamaan ”luonnon kauneuden” tai alkuperän, mutta joka on toisaalta myös siinä määrin sivussa sivilisaatiosta ja kuhinasta, että lopputulos on harmauden sanoinkuvaamattomuus; merkityksettömyyden ansa, umpikuja.

Vertauksellisesti tunnelma on vähän kuin sekoittaisi Cormac McCarthya ja True Detectiven ensimmäistä kautta, mutta syvän etelän sijaan ollaan toisella puolella, pohjoisessa. Kolkkoja henkilöhahmoja mumisemassa hämäriä vuorosanoja kahden tunnin ajan. Paljon tuplauksia ja symboleja (sudet, laumat, eloon jättäminen jne), sinänsä hyvin tehtyjä, mutta…

Tavallaan elokuvan ongelma on se, etten lopulta oikein tiedä miksi se on tehty. Kenties Blue Ruinissa oli hivenen samaa, joskin se oli selkeämmin tarkasti tehty genre-elokuva, jollainen ilmeisesti myös Green Room on. Tehdäänkö genre-elokuva genren vuoksi? Onko Hold the Dark genre-elokuva? Ehkä, mikäli lovecraftilainen kosminen nihilismi on genre: Sicario, No Country for Old Men, True Detective, Hold the Dark. Entä The House That Jack Built? Ehkä Lars von Trier on aina oma lukunsa. Hyvin ”miehinen” ja valkoinen genre, tai pikemminkin tendenssi. Ahdistuneen loppuasukkaan puudutuslääke, varmasti ongelmallinen. Mutta se olisi kokonaan oman tekstinsä aihe.

Siltikin Hold the Dark on leffa, jonka tulen varmasti katsomaan uudestaan, sillä hyvin tehty kosmisen skaalan nihilismi on myös kallisarvoinen luonnonvara ja omiaan rauhoittamaan minua. Ehkä se muistuttaa, ettei jokin idiosynkratia minussa ole ainutlaatuinen. Kyse ei ole merkityksettömyydestä, vaan siitä, millaiseksi dynamiikka muuttuu, kun merkitykset (jotka voivat olla, ajan luonteen vuoksi: vanha, historiallinen, perinteinen, tapakulttuurinen, ”luonnollinen”, eli inhimillinen) systemaattisesti tuhotaan maailmasta, tai ehkä ne pikemminkin tuhoutuvat ohivirtauksena, sivullisina uhreina. Keskitetyssä, hypernopeassa riistokehityksessä reuna-alueet kuihtuvat samalla, kun ”keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus”, kuten Aale Tynni käänsi Yeatsin klassiset säkeet. Biologinen, yhteisöllinen, evolutiivinen, sosiaalinen olento ei pysy tahdissa mukana. Kaupunki muuttuu banaaliksi dystopiaksi, jossa enää larpataan kokemuksia, ihmiskontakteja ja eroja, vaikka kaikki on vain loputtomasti samaa. Erämaa muuttuu autiomaaksi. Varmasti jokin ilmestys on saapuvilla?

Eräs lempielokuvakirjoittajistani, suuri moralisti ja romantikko, tiivisti: ”The film is unpleasant, even perhaps distasteful, and definitely super drab. Pretty sure it’s about how God hates us all.”

 

The Other Side of the Wind (Orson Welles) & They’ll Love Me When I’m Dead (Morgan Neville)

Our revels now are ended. These our actors, 
As I foretold you, were all spirits and 
Are melted into air, into thin air: 
And, like the baseless fabric of this vision, 
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces, 
The solemn temples, the great globe itself, 
Yea, all which it inherit, shall dissolve 
And, like this insubstantial pageant faded, 
Leave not a rack behind. We are such stuff 
As dreams are made on, and our little life 
Is rounded with a sleep. 

William Shakespeare 
The Tempest, Act 4 Scene 1

 

En osannut odottaa Wellesin keskenjääneeltä elokuvalta mitään, en jostain syystä ollut edes tietoinen sen olemassaolosta ennen kuin näin sen ilmestyneen Netflixiin. Olin hyvin skeptinen, traileri näytti kauhealta hippiajan art-housen (Zabriskie Point jne., itse asiassa tämäkin on tietoista ja leffassa vittuillaan Antonionille) apinoinnilta. Miksi Orson Welles kiinnostaisi enää ketään vuonna 2018? (They’ll Love Me When I’m Dead on pätevä dokumentti elokuvan syntyhistoriasta ja kiinnostava ’companion piece’, joka sulautuu tässä kirjoitukseeni.)

Ehkä ei pitäisi olla yllättänyt. Elokuva on tietenkin loistava. En tiedä mitkä osat ovat Wellesin itsensä editoimia ja mitkä rekonstruktioita, mutta se on täysin yhdentekevää, TOSotW svengaa kuin hirvi. Se tuntuu lahjalta menneisyydeltä, joka samanaikaisesti sekä koskettaa että on hirvittävän yhdentekevä. Sekä vanhentunut että 50 vuotta aikaansa edellä, ajassa venkoileva ikinuori zombie, sillä siinä visioidut docudraamasarjat ovat olleet 2010-luvun suurimpia ilmiöitä.

Se on elokuva siitä, miten Hollywoodin suurin auteur Orson Welles, pullea ja teatraalinen, aktien ja teknologioiden nero, häpeälliseen hustlaamiseen ja kerjäämiseen pakotettuna, rahoittajien ja aikalaistensa hylkäämänä, päätyy vuosia kestäneen Eurooppa-karkotuksen jälkeen tekemään elokuvaa itsestään. Prospero esittämässä viimeistä monologiaan. Hollywoodin kulta-aika törmää toisaalta 70-luvun postmoderniin helvettiin, mutta toisaalta myös vireään ja nuoreen tekijäpolveen, josta on syntyvä uusi yhdysvaltalaisen elokuvan kulta-aika; American New Wave, New Hollywood. Fanipoika, nuori ja tuleva ohjaaja Peter Bogdanovich on ensin sivuroolissa, mutta päätyy meidän todellisuutemme vuosien kuluessa ja tuotanto-ongelmien kasautuessa esittämään itseään, menestynyttä uuden aallon ohjaajaa, joka on aikalaisten silmissä jättänyt esikuvansa varjoonsa (mutta jonka pop-historia on sittemmin melko pitkälti unohtanut, muutamista hienoista elokuvistaan huolimatta).

Metatasoja on niin järkyttävän monta, niin elokuvan sisällä kuin sen ulkopuolella, myös sittemmin syntyneitä, että oikeastaan ne voisi unohtaa, niiden todistusvoima katoaa, kun peili heijastaa itsensä loputtomiin. Hulvattomin on ehkä se tosiseikka, että juuri Netflix, dokudraamojen ja uuden katselutavan airut, saattoi Wellesin elokuvan loppuun ja julki. Silti hieman huimaa ajatella, että Welles aloitti elokuvan tekemisen, kun Vietnamin sodan alkutahteja soiteltiin. Vietnamin sodan, josta voidaan voitaneen määrittää alkaneeksi moderni, televisioitu sodankäynti, tai moderni ylipäänsä, mitä tulee huomiotalouteen. Media oli vasta aloittamassa siirtymäriittinsä nykyiseen, kaiken läpäisevään läsnäoloon. The Other Side of the Wind ennustaa tämän.

Elokuvan muoto leikkauksineen on tietenkin oma hirviönsä, enkä edes mene siihen tässä, mutta yhtä kiinnostavaa on dialogi, joka tuntuu asuvan useassa ajassa samanaikaisesti. Läsnä ovat niin väsymätön nokkeluus kuin myös kyynisen riemun myrkyllisyys; kuin kulta-ajan hienoin ja kirein slapstick-käsikirjoittaminen maistelisi jo postmodernin, metafiktiota kohti taittuvan, molekyylitasolla asustelevan epävarmuuden mädäntyviä hedelmiä… Dynamiikka tuplaantuu hahmotasolla, kun nuoret elokuvantekijät ja journalistit mittelevät vanhan polven pettyneiden ruhojen kanssa siinä yleisessä sekasorrossa, joka on The Other Side of The Wind.

Bogdanovich on roolissaan loistava, mutta John Huston teurastaa. Ah, mitkä pergamenttikasvot. Ja se ääni

 

A Bigger Splash (Luca Guadagnino)
Sittemmin varsin pätevään pastissilentoon lähteneen Guadagninon tonaalinen sekasotku, joka vaikuttaa harjoitelmalta Call Me by Your Namea varten. Tässäkin ollaan haute bourgeoisie -meiningeissa ja tyylikkäissä kartanoissa Italian mehevällä maaseudulla. Näistä ongelmista kirjoitin jo CMbYN:n yhteydessä täällä.

A Bigger Splash on uusintafilmatisointi vuoden 1969 La piscinestä, jota en ole nähnyt. Roolituksen perusteella voitaisiin johtaa, että Dakota Johnsonin on tarkoitus olla Jane Birkin. En osaa oikein sanoa, onko elokuvan tarkoitus olla ”eroottinen trilleri” vaiko jonkinlainen romanttinen metadraama, jossa sattuu olemaan myös trillerin aineksia. Teknisesti totutun pätevä, mutta tyylillinen päättämättömyys on myös elokuvan suurin ongelma ja johtaa ”miksi tämä on tehty” -kysymykseen. Ei huono, ei hieno.

 

Touch of Evil (Orson Welles)
Other Side of the Windin innoittamana katsoin käsillä (eli Netflixissä) olevan noir-klassikon vaihteeksi uudestaan.

Wellesin tuotannossa tuntuivat aina olevan keskiössä keinotekoisuuden, naamioiden ja pettämisen teemat, kenties suurelta osin omaelämäkerrallisista syistä, mutta biografismi sikseen. Onkin varsin sopivaa, että Touch of Evilin tapauksessa studio (vaihteeksi) petti Wellesin ja halusi leikellä elokuvan ilman ohjaajan lupaa. Toisinaan todellisuus tuplaa ja vahvistaa tekijän sanoman onnistuen silti tai juuri siksi samalla vittuilemaan.

Legendaarisesta avauskohtauksesta lähtien leffa on teknistä juhlaa ja kun ottaa huomioon Wellesin sairaalloisen perfektionismin ja tarkkuuden, alkaa omituisiakin piirteitä pitää tarkoituksenmukaisina: Charlton Hestonin mustanaama-meikki, Wellesin oma nenäprosteesi ja paksu meikkikerros, Akim Tamiroffin hupsu peruukki, Marlene Dietrich meksikolaisena, syylliseksi lavastaminen, huumebileiden lavastaminen… Lopulta etsivä Menziesin ymmärrys siitä, että hänen rakastamansa ja ihailemansa työtoveri Quinlan (Welles itse) onkin mätä poliisi, joka on valehdellut hänelle vuosikaudet. Kaikkea tätä peilaa hienosti loppukohtaus, jossa Menzies vastaavasti pettää Quinlanin äänittämällä salaa tämän tunnustuksen. Sillan alta kaikuvissa sanoissa on keinotekoisuuden kaiku.

Tämä symbolien, teknisen taituruuden ja tematiikkojen yhdisteleminen ei välttämättä saa minua rakastamaan Wellesin elokuvaa, pikemminkin ihailemaan. Klassikkostatuksen ymmärrän silti täysin, yksin jo siksi, miten käsittämättömän moderni elokuva tämä on teknisesti ilmestymisajankohtaansa (1958) nähden. Silti siellä täällä on ongelmia ja löysää, eikä juonessa ja miljöössä ole lopulta hirveästi järkeä; Welles käytännössä pakottaa elokuvan toimimaan silkalla taidollaan. Tietty sieluttomuus on ymmärrettävää myös tuotannollisista syistä: alkujaan Wellesin oli vain tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta päärooliin lupautunut Charlton Heston oli ottanut roolin vastaan siksi, koska oli ymmärtänyt (väärin) että Welles myös ohjaisi elokuvan. Niinpä tuotantoyhtiö houkutteli Wellesin ohjaajan pallille.

Alku- ja loppukohtaukset ovat silti silkkaa juhlaa. Quinlan pesemässä turvonneita, verisiä käsiään roskan ja lian täyttämällä joenpenkalla… Siitä minä nautin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: