Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 5

25 helmikuun, 2019

Olen vältellyt listauksen jatkamista, koska kesällä mentiin pitkää pätkää ilman muistiinpanoja, eli mietteet näin jälkikäteen aika hajanaisia. Paljon uusintakatsomisia, koska katsoin paljon Toisen Ihmisen kanssa. Mutta jatketaan lusikoimista.

 

Vargtimmen (Ingmar Bergman)
Bergmanin ”kauhuelokuva”, jonka loppupään surrealistiset elementit tällä kertaa muistaakseni hieman hiersivät, vaikka toisaalta rakastan omituista gotiikkaa siinä ympärillä, jne. 1960-lopun ”trilogia” (Vargtimmen, Skammen ja En Passion) on aika tuhti nisupitko; Ullmann ja Sydow Helvetissä. Myöhemmin, eli loppuvuodesta ja alkuvuodesta 2019 katsoin B:n keskeistä tuotantoa vaihteeksi uudestaan 100v tiimoilta, mutta siitä ehkä tuonnempana. Joskin:

Eihän koko Bergmanin urassa ole mitään järkeä. Millainen ihminen tekee kuuteen vuoteen tämän trilogian ja kaksi maailman parasta elokuvaa, eli Personan ja Kuiskauksia ja huutoja?

Ihmisperse, sumeilematta valtaa käyttävä ja muita polkeva jäärädiktaattori, joka syö ahdistuksensa vuoksi vain viiliä ja Marie-keksejä, pettää kaikkia puolisojaan eikä käy koskaan kotona?

Toisaalta, mitä sitten? Minähän katson ”vain” näitä elokuvia, joita rakastan enemmän kuin keskimäärin mitään.

Niin, mutta entä se tekemisen ja vallan kulttuuri, joka niihin johti? Entä se kaikkia osapuolia ahdistava miehinen neromyytti ja yksinäisen angstitaiteilijan auteur-strategia, joka ”bergmanian” muodossa jatkaa edelleen masinaatioitaan? Historiallinen tilanne on joka tapauksessa erilainen.

Kyllä, mutta…

Jne., pahoinvointiin saakka.

 

Captain America: Civil War (Anthony Russo, Joe Russo)
Bergmanista Marveliin, koska miksipä ei. Tämä tuli telkusta ja jumituin uudestaan jonkun joogasession jälkeen. Keholle hyvä pitää aina neutraloida keholle huonolla, balance in all things, jne. CW taitaa olla edelleen paras yksittäinen Marvel-elokuva, parempi Avengers 2 kuin Avengers 2 ja sössönsöö. Tuntuu tosin jo nyt vanhentuneelta, tavallaan. Idle musings: tulevatko Marvel-elokuvat jäämään nimenomaan 2010-lukulaiseksi ilmiöksi, ts. ovatko ne sitä mitä LotR-trilogia ja Harry Potter -elokuvat olivat ensimmäiselle vuosikymmenelle? Mutta siinä maha missä painitaan, sillä:

 

Harry Potter and the Chamber of Sectrets (Chris Columbis); Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (Alfonso Cuarón); Harry Potter and the Goblet of Fire (Mike Newell); Harry Potter and the Order of the Phoenix (David Yates)
Ensimmäistä (eli toista) Potteria uudelleenkatsoessa mielessä pyörii lähinnä, kuinka nuoria näyttelijät vielä ovat. Kärmesjuttu on vähän båre. Kaksi ensimmäistä Potteria kärsivät ”maan alla on kammio jossa suuri loppuhuipennus tapahtuu” -syndroomasta.

Azkaban taitaa puolestaan olla paras yksittäinen Potter-elokuva, Cuarónin muodonhallinnan ja visuaaliset yksityiskohdat huomaa väkisinkin. Aikakikka on metka. Lisäksi tässä lienee eniten Oldmania ja Thewlistä (Thewlisiä?), jälkimmäinen on lempinäyttelijöitäni ns. henkilökohtaisisista syistä, tosin mitkäpä syyt eivät olisi henkilökohtaisia.

GoF on viidestä ensimmäisestä elokuvasta selkeästi eeppisin ja siinä on ENITEN ROINAA; teiniflirttailu alkaa kunnolla, sekaan tulee muitakin kouluja, velho-prom/vanhojen tanssit, iso muotoa rakentava turnaus… muistelisin, että kirjana se tuntui parhaalta juuri ”värikylläisyytensä” vuoksi.

OftP puolestaan taitaa olla filmatisoinneista paskin, dynamiikaltaan lerppa sekasotku.

 

Terms of Endearment (James L. Brooks)
Simpsonien luojan äkkiväärä-romanttinen kulttitavara ja ohjausdebyytti vuodelta 1983, jonka katsoin vasta nyt. Harold and Mauden kanssa quirkyn hipster-romcomin esiaste? Käsikirjoittamisen ja näyttelijöiden tour de forcea; Debra Winger, Shirley MacLaine, Jack Nicholson, Oscareita kahdelle jälkimmäiselle vaikka itse pidin juuri Wingeristä. Hahmot ovat kummallisia ja heihin on hankala samastua, mikä tekee elokuvan dynamiikasta hyvällä tavalla kiehtovan. Aivan kammottavat musiikit.

 

The Name of the Rose (Jean-Jacques Annaud)
Nautin tästä paljon: Annaud teki Umberto Econ läpi-postmodernistisesta semiotiikkadekkarista groteskin ”realistisen” ja tuhnuisen, aliarvostetun elokuvan, jossa on pääosasssa Sean Connery. There’s a sentence for ya. Annaud esimerkiksi palkkasi munkkien sivurooleihin rumimmat löytämänsä näyttelijät. Toisin sanoen leffa on visuaalisesti silkkaa juhlaa! Alkuteos jää tietenkin lapsipuolen asemaan, mutta joka tapauksessa mukiinmenevä historiallinen whodunnit. Loppupuolella turhaa seksismiä, vaikka 1300-lukua tässä kuvataankin.


Deadpool 2
(David Leitch)
Kullivitsien määrä ja taajuus on aikalailla sama kuin ensimmäisessäkin. Toisin sanoen niitä on niin helvetisti, että olen ihan kylläinen jos edes 5% osuu. Yleisestihän tiedetään, että huumori on hauskaa (eli määritelmän mukaan huumoria) vain jos se on a) loukkaavaa ja b) mustaa, sillä sen dynamiikka perustuu nimenomaan psyyken repressioihin ja niiden vapauttamiseen. Huumori on samanlaista ”rentoutumista” tai ”hauskanpitoa” kuin kiropraktiikka tai terapia.

Science.

Mutta se mikä jatko-osassa yllätysmomentin katoamisessa hävitään, ”voitetaan” ylenpalttisen metailun määrässä, plus metka soundtrack.

Cable/Brolin menee aika hukkaan (oli lempihahmojani Ryhmä-X:stä lapsena), mutta X-Force -jakso on tahallisessa typeryydessään fantastinen ja hauska.

Franchisen nihilismi on siis saavuttanut taas uuden tason, mutta luulen että Deadpool 2 on juuri sellainen elokuva, jonka me kuluttajina ansaitsemme.

 

Alien: Covenant (Ridley Scott)
Tästä kirjoitin jo pari vuotta sitten enemmän, mikään ei ole sittemmin muuttunut. Miksi katsoin sen uudestaan? Koska ilmeisesti minulla on perversio Ridley Scottin Alien-kamaan that’s why. Olen nähnyt esimerkiksi sysipaskan Prometheuksen ainakin kolmesti. Visuaalisesti eli objektiivisesti Prometheus on muuten parempi kuin tämä.

 

Arrival (Denis Villeneuve)
Myös Arrivalista kirjoitin pari vuotta sitten enemmän. Uudelleenkatsomisen syyt tosin ovat toisenlaiset, eli Villeneuve, siis sen lisäksi että scifi on keskimäärin ainoa genre jonka pitäisi ihmiskuntaa enää kiinnostaa.

 

Get Out (Jordan Peele)
Peelen elokuva tapahtuu pikemminkin yhteiskunnassa kuin valkokankaalla/ruudulla. En tiennyt elokuvasta etukäteen erityisen paljon, joten olin hivenen yllättynyt. En odottanut näin goofya satiiria ja mustaa komediaa. Dave Chappelle goes Harvester, ja kun sanon Harvester, tarkoitan tätä. (Nykyään Harvesterin saa Steamista pilkkahintaan ja se toimii mukisematta. Tosiin sanoen sinulla ei ole enää mitään tekosyitä.)

Elokuvallisesti Get Outissa ei ole mitään uutta tai erityisen nokkelaa, edes genrensä rajoissa, mutta silti (tai juuri siksi) sen puristama yhteiskunnallinen mehu on varsin tiivistä ja energiapitoista. Kontekstit, beibi. Lopputwistin näkee sadan mailin päästä, mutta kuulunee asiaan, plus symboliarvollisestihan se toimii. Siltikin viimeinen puolituntinen on löysä ja väkivaltaan ”helposti” ratkeava, mutta toisaalta ensimmäiset 30 minuuttia ovat aika timanttiset.

 

The Shining (Stanley Kubrick)
Katson tämän keskimäärin kerran viiteen vuoteen. Lempielokuvani, joka ei ole lempielokuvani, mutta kuitenkin on, tavallaan? Teknisesti Kubrick on varmasti ideaaliohjaajani. Samalla leikkautuu pois human interestiä banaaleimmalla tasollaan, mutta myönnän ettei se ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua. Kaikki ihmisen tekemä kertoo joka tapauksessa viime kädessä ihmisestä, joten minulle käsittämätön olento on sellainen, joka kritisoi jotain ihmisen tekemää ”kylmäksi”. Ideoiden takiahan täällä ollaan, eikö vain? Shakkikirjoja, shakkikirjoja.

Tässä yhteydessä voisikin lukijaa muistuttaa siitä, että pelaan esimerkiksi lautapelejä itseäni vastaan.

Joka tapauksessa hyggeilyä ja muiden ongelmiin pakenemista varten on olemassa loputon liuta muita elokuvantekijöitä, Netflix ja muut suoratoistopalvelut täynnä psykologisen silsan prestiisisarjoja. Sekä kaikki kaunokirjallisuus, joka luulee söpösti vuodesta toiseen olevansa aikansa tasalla. Itse asiassa myös tv-sarjat ovat taas viime vuosina ottaneet takapakkia suhteessa ”ajanmukaisuuteen” ja alkaneet joukkopaon kohti esi-digitaalista, mutta se on oma kysymyksensä ja selittynee myös HAUNTOLOGISELLA NOSTALGIA-AALLOLLA. Ranttaanko kaikesta tästä aina? Tuntuu siltä. En edes tiedä miksi jaksan haukkua proosaa vuodesta toiseen. Yritänhän kirjoittaa sitä itsekin, typerä lammas kun olen.

Millainen kirjailija on kirjailija, jota ei enää kiinnosta kirjallisuus? Hahaa, kompakysymys: vastaus on tietenkin kaunokirjailija.

Joka tapauksessa Hohtoon liittyy paljon nostalgiaa sekä geometriannälkää. Olin pelokas lapsi ja tykkään pesiytymisestä; unelmakotini olisi pahvilaatikko. Niinpä kaipaan jatkuvasti Overlookiin ajelemaan polkuautolla ja heittelemään palloa seinään, vaikka se onkin perhehelvetin tyyssija.

Höps, sehän on vain kirjailijaresidenssi!

”Kun ajattelen Yhdysvaltoja positiivisessa mielessä, ajattelen nimenomaan erämaaseutuja.”

 

Commando (Mark Lester)
Elokuvaan liittyy outo henkilökohtainen muisto: kun katsoin sitä ensimmäisen kerran, saimme uutisen pappani kuolemasta. Muisto on tuplasti riitasointuinen siksi, koska Commando on myös teini-ikäni rakkaimpia elokuvia. Surin pappaani ja erityisesti äitini murhetta, mutta onnistuin samalla silti nauttimaan tästä silkan pösilöstä ”toimintakomediasta”. Ihmisolento on sattumanvarainen kasa mielivaltaisia algoritmeja.

Commando on myös yksi niistä elokuvista, joissa nykyään katsottuna nauraa aivan eri kohdissa kuin nuorena ja typeränä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyään niitä katsoessaan ylipäänsä nauraa. Muita esimerkkejä ovat Robocop ja Total Recall. Millainen olento ei ymmärrä, että Robocop tai Total Recall ovat satiireja? Nuori minä, that’s who.

En usko että Commandoa on tarkoitettu satiiriksi.

 

Easy A (Will Gluck)
2010-luvun parhaita komedioita, tämän lähemmäs ”John Hughesin henkeä” ei ole päästy sitten Hughesin. Toisin sanoen ensemble on rakastettava ja hauska. Ovatko high school -elokuvat eräänlainen syöpä? Varmasti, mutta niin on tietoinen elämäkin.

 

Hellboy (Guiller del Toro)
Ensimmäinen Hellboy (2004) on edelleen yllättävänkin toimivaa hömppää, johtuen pitkälti siitä miten täydellisesti del Toro täydentää omalla barokkisella flairillaan Mignolan fantastisen sarjiksen arkaaista piirrosjälkeä ja maailmaa. Leffassa fiilis on suhteellisen lunki verrattuna sarjakuvien kosmisen tuulen kylmyyteen, mutta se on ihan ok, I guess. Vaikka Hellboyn ohjaajan pitäisi olla Béla Tarr tai Aleksey German.

Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltaan saapuva uudelleenkäynnistys on oletusarvoisesti kauheaa paskaa, joten voin yllättyä vain positiivisesti.

 

Kalervo Palsa ja kuriton käsi (Pekka Lehto)
Perinteiset kolme kulttileffatähteä. Paljon on hyvää, paljon on ei-niin-hyvää.

 

Les vacances de Monsieur Hulot (Jacques Tati)
Leffasivistykeni synkein aukko oli luultavasti se, etten ollut nähnyt yhtään Tatia. Hienovaraisempi, porvarillisempi ja tylsempi kuin odotin, mutta nämä eivät välttämättä ole negatiivisia määreitä. Tämän perusteella Tatilla ei ole lihaksia Chaplinin, Buster Keatonin ja Marx-veljesten rinnalla, mutta ehkä siitä ei olekaan kysymys.

 

AlpaGo (Greg Kohs)
Perushyvä, henkilövetoinen dokkari siitä, miten tekoäly lopulta päihitti mestaritason Go-pelaaja Lee Sedolin vuonna 2015. Go-maailmassa kukaan ei uskonut siihen, että AlphaGo-ohjelmalla olisi mitään mahdollisuuksia, mikä tietenkin jälkikäteen tuntuu höpsöltä ja lapselliselta. Joka tapauksessa kyseessä oli final frontier, mitä tulee ihmisen kykyyn päihittää tekoäly yhtään missään pelissä; Go on vielä huomattavan paljon vaikeampi ja monimutkaisempi pala tekoälylle purtavaksi kuin shakki, variaatioiden mahdollisuus on moninkertainen. Vaikeus voitaneen mitata ajassa: Kasparov hävisi Deep Bluelle shakissa vuonna 1997, Sedol AlphaGolle 2015.

 

Luokkakokous (Taneli Mustonen)
Luokkakokouksessa on viime kädessä kiinnostavaa lähinnä arjen kuvaus; KAIKKI siinä on kammottavaa, banaalia, turhaa ja ahdistavaa, porvarillis-keskiluokkais-tyhjää kiirastulta. Toisin sanoen Luokkakokous on syvästi realistinen elokuva, mahdollisesti aikamme realistisimpia kotimaisia elokuvia. Kikkelivitsit tuovat tähän kaivattua helpotusta. Misogynistinen piereskelypätkähän tämä on, mutta eksistentialistinen kammo on aika vahva. Ehkä se johtui omasta, paniikkikohtausten ja ahdistuksen täplittämästä kesästäni.

 

 

 

 

2 kommenttia leave one →
  1. matomomo permalink
    27 helmikuun, 2019 1:45 pm

    Helvetti mikä määrä typeriä anglismeja.

    • 1 maaliskuun, 2019 11:42 am

      Sanos muuta. Helvetti on täynnä määrättömän typeriä suomalaisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: