Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 4

tammikuu 18, 2019

Ran (Akira Kurosawa)
Yksi elokuvaharrastukseni anomalioista oli pitkään se, etten ollut nähnyt Kurosawan Rania, vaikka ainakin tuotannollisesti se on Kurosawan suurelokuva ja melko yksimielisesti ylistettyä kaanonia. Luulen katsomiskokemukseni hieman kärsineen siitä ”esteettisen silmän” painolastista, jonka olen sittemmin kasannut harteilleni. Minun olisi ehkä pitänyt katsoa Ran joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, nuorempi minä olisi varmasti nauttinut siitä enemmän. Nykysilmiini eeppinen King Lear -filmatisointi tuntuu rahtusen kaavamaiselta, teatraaliselta ja rakennetulta, patologisuuteen asti. Kurosawa esimerkiksi suunnitteli Ranin kuvakäsikirjoitusta kymmenen vuotta tekemällä maalauksen jokaisesta otoksesta. Tietenkin se näkyy, elokuvassa ole yhtäkään ruutua, joka ei olisi kompositioltaan ja väreiltään täydellinen. Siltikin alla ulvoo tyhjyys, kysymys miksi.

Ottiko aika Kurosawan kiinni? Onko 1985 jo liian myöhäinen aika tehdä taide-elokuvia samuraista? Mitä se edes tarkoittaisi? Onko elokuvataiteessa olemassa jokin historian henki, jonka kovertaa teemoja ja estetiikkoja tyhjiksi? Vai oliko minulla vain huono päivä? Käytännössä koko elokuva koostuu kokokuvista (long shot), mikä lisää epiikkaa, mahtipontisuutta ja maalauksellisuutta, mutta jättää samalla henkilöhahmot etäisiksi. Tuleeko ulkokultainen vaikutelma siitä?

Mikään edellä mainitusta ei sinänsä ole fataalia, pikemminkin pilkunviilausta: Ran on ’hieno’ elokuva, mutta ei ’loistava’. Jne.

 

Spirited Away (Hayao Miyazaki)
Tuntuu vähän hölmöltä lässyttää kaikkien jo valmiiksi ylistämistä ”mestareista”, mutta minkäs teet: Miyazaki on mielestäni suurimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, animaation historian saralla häntä merkittävämpi hahmo on vain Walt Disney. Ehkä ei pitäisi käyttää tällaisia määritteitä. Miksi kehua jotakuta toisten kustannuksella? Miksi kaikkien pitäisi tykätä niistä asioista, joista minä tykkään?

Ihminen on egotunneli.

Mutta silmä yksityiskohdille, liikkeelle, ilmeille, asentojen tarkkuudelle… Katsokaa itse. Jo silkka ruoan ja syömisen kuvaaminen M:n elokuvissa olisi oman kirjoituksensa arvoinen. Jos on aikaa höpsöilylle ja YouTube-kulttuurille, voi jotain osviittaa saada tästä  ruokareaktiovideosta.

Miyazakin tuotantoa parempia koko perheen elokuvia ei mielestäni yksinkertaisesti ole olemassa. Humanismi, pasifismi, ekologisuus, holistisuus, salaperäisyys. Yksikään kymmenestä näkemästäni M:n pitkästä elokuvasta (Kikin lähettipalvelu taitaa olla ainoa jota en ole nähnyt) ei ole edes keskinkertainen. Ainoastaan viime vuonna edesmennyt Isao Takahata, Studio Ghiblin toinen primus motor, ylsi samalle tasolle, joskin harvemmin.

Sivuhuomina mainittakoon, että minulta on vielä Takahatan joutsenlaulu, Prinsessa Kaguyan taru, näkemättä. Sen perusteella mitä olen siitä kuullut, tulee se räjäyttämään pääni ja huuhtomaan silmäni pois.

 

Full Metal Jacket (Stanley Kubrick)
Osaan FMJ:n koulutusjakson tähän ikään mennessä jo melko lailla ulkoa. Se lienee elokuvahistorian parhaiten käsikirjoitettuja ja kuvattuja jaksoja. Painovoima on luhistuvan tähden luokkaa. Laulan ja nauran mukana, olenhan pasifisti.

Koko Kubrickin tuotanto kertoo tästä psyyken kaksinaisuudesta. Fantasioissamme ammumme ihmisiä ja itseämme päähän. ”Tosimaailmassa” emme koskaan tekisi niin. Kumpienkin todellisuusarvo on sama. Modernismi loppuu Vietnamin sotaan. Silkka spektaakkeli alkaa.

FMJ:n kahden aktin rakenne on vielä nykyäänkin melkoinen outolintu. Jälkimmäisessä jaksossa ei ole mitään vikaa, itse asiassa siinä on liuta klassikkokohtauksia, mutta avausjakson hillittömän vaikuttavuuden rinnalla mikä tahansa kangertelisi. Jälkipuoliskolla Kellopeliappelsiinin absurdistis-brittiläinen eskatologia muuntuu 60-luvun jenkkiläiseksi psykedeliaksi. Toki psykedeliasta puuttuvat kaikki pehmeys ja lepertely, koska kyseessä on Kubrick. Trippailun tilalla ovat vieraus, lasittuneet katseet ja hymyt; absurdistisesta teatterista muistuttava kylmä dialogi. ”Dokumenttijakson” rivikohtaus on aivan loistava. Miten Kubrick käytti pop-musiikkia: ainutlaatuista (ja myös varsin harvinaista, yleensä Kubrickilla on pelkkää klassista), jos vertaa esimerkiksi johonkin Tarantinon tai Marvel-elokuvien ulkokultaiseen silmäniskuun. Leikkaus intensiivisesta katutaistelujaksosta Surfin’ Birdin avulla tankkien saapumiseen ja ”rividialogiin”. Damn, son. Jollain Godardilla ei ole typerine hyppyleikkauksineen tähän mitään sanottavaa.

Itse asiassa elokuvan sotajaksoon verrattuna koulutusjakso tuntuu yllättävänkin humanistiselta ja lämpöiseltä. Kouluttaja Hartman (R. Lee Ermey, joka myös menehtyi viime vuonna) on sarjakuvamainen ja pirullinen, mutta ehkä juuri siksi elokuvan inhimillisin hahmo. Hän lopulta tietää, mihin on miehiä kouluttamassa ja lähettämässä. Bootcampin kliininen ahdistus ja sotilaallinen kuri ovat lopulta turvallisia ympäristöjä, mitä tulee ihmishenkeen.

Varsinaisessa sodassa, ”in the Shit”, kaikki rajat häipyvät. Päällystö vaatii mielettömyyksiä. Kotirintamalla kaikki vihaavat sinua. Poliittisesti koko touhu on täysin ulkokultaista. Media tulee mukaan kuvioihin. Koulutusjakson säänönmukaisuuden tilalle tulee silkkaa dissosiaatiota. Niinpä rivisotilailla on vain kivettyneet virneensä, thousand-yard starensa ja tyhjäksi pyyhitty moraalittomuutensa. Koulutusjakson ikoninen päätöskohtaus, puolivälissä elokuvaa, on tavallaan koko elokuvan päätös. Siinä sotamies Pyle (Vincent D’Onofrio ylinäyttelemässä hulvattoman poskettomasti) virnistää demonisesti kulmiensa alta wc:n kylmän sinisessä valossa, ennen kuin ampuu Hartmanin ja lopulta itseään päähän. ”I AM in a world of shit.”

Pyle on herkkä ihminen sodassa; hän ei selviä edes sotaan asti. Hän pelastaa itsensä psykopatialta ja post-traumaattiselta stressiltä menettämällä yksinkertaisesti toivonsa ja elämänhalunsa, ”järkensä”.

 

 

Apocalypse Now: Redux (Francis Ford Coppola)
Kubrickiin verrattuna Coppolan Vietnam-klassikko on se ”juustoisempi” näkemys; eeppisempi, huuruisempi, mytologisoivampi, alleviivaavampi, flirttailevampi, dantelaisempi… mitä ikinä. Sen kanssa tulisi ehkä lukea Conradin Heart of Darkness (kirjoitin kirjasta täällä), jonka filmatisointi se enemmän tai vähemmän on. Tavallaan Apocalypse Now’n suurin idea onkin metodinen hoksaus siitä, miten kiinnostavasti (tai ilmiselvästi) Conradin kolonialismista ja modernismiin saapumisesta kertova teos kääntyy tässä kuvaukseksi postmodernismiin saapumisesta. Toisaalta, rakenteellisesti, leffa on oikeastaan kokoelmallinen vignettejä, jotka rakentavat tutkielmamaista kuvausta ihmisestä sodan psykotraumaattisissa ääriolosuhteissa.

 

Aguirre: Wrath of God (Werner Herzog)
Osa edellä viitattua Heart of Darkness -jatkumoani.

Tästä moni möhis pahoittaa mielensä, mutta en ole ikinä varsinaisesti pitänyt Herzogista muuten kuin dokumentaristina. Fiktioelokuvista Aguirre on kenties hänen yliarvostetuin elokuvansa toisellakin katselukerralla. Siinä onkin vain yksi kohtaus, josta olen oikeasti pitänyt: se jossa Aguirre lipuu elokuvan lopussa apinoiden kanssa lautalla. Sekin on hyvä nimenomaan dokumentaarisista syistä; eläimissä on sellaista ”runoutta” tai ”aitoutta” (kuten Tarkovski tai Bresson sanoisivat), jota Herzog ei koskaan saavuttanut millään omalla tekemisellään.

Haluaisin tietenkin pitää Aguirresta enemmän, sillä se on monien järkevänä pitämieni ihmisten lempielokuvia, mutta käytännössä hihittelen liikaa ja epäuskoisenä sitä katsoessani. Asiaa ei tällä kertaa auttanut se, että katsojatoverini inhosi elokuvaa, hän piti sitä täysin käsittämättömänä, ala-arvoisena räpellyksenä. Hölmösti leffaa myydäänkin sellaisilla iskulauseilla, kuten ”helvetillinen kuvaus hulluudesta”, vaikka helvetillistä elokuvassa on lähinnä dynamiikan ja rytmin puute, ts. sen avut ovat (tahallisen tai tahattoman) komiikan ja gonzon puolella. Come and See tai Hard to be a God ovat kenties helvetillisiä kuvauksia hulluudestä. Tämä on Monty Pythonia. Eikä siinä mitään, vaikka mieluummin katsoisinkin aitoa Monty Pythonia.

Ehkä Aguirre on minulle liian punk! Ehkä inhoan sitä (usein tahatonta?) käsitteellisyyttä, joka Herzogiin on aina liittynyt.

Olenkin pitkään yrittänyt miettiä, mikä ongelmani Herzogin fiktioelokuvien kanssa on. Fitzcarraldoa en ole edelleenkään katsonut, mutta muuten kyllä valtaosan tuotannosta. Ehkä ongelmani on ihan teknistä laatua: saksalainen 60-70-lukujen halpa estetiikka piilottelee jokaisen kuvan takana, kaikki otokset huutavat paksuja viiksiä, ankean kiiltävää tietosanakirjapaperia, Berliinin muuria ja ja kuplavolkkareita. Tai ehkä en pidä saksasta kielenä. Fassbinderillä on tuotannossaan paljon samoja ongelmia, mutta hän onnistuu toisinaan ylittämään ne, ehkä aiheenvalintansa, mutta myös silkan taitonsa vuoksi. Herzogin kohdalla en pysty ostamaan ”hulluuden runoilija” -myyttia mitenkään päin, koska Herzog tuntuu nimenomaan umpiporvarilliselta hustlerilta. Tämähän on sikäli hauskaa, koska hyvänen aika, eihän juuri Wernerissä, tuossa suuressa itseopetelleessa hullussa, ole mitään porvarillista! Ja kas, juuri se on porvarillista. Herzog on elokuvan Joseph Beuys, niin hyvässä kuin pahassa.

Samalla oma näkemykseni on petite bourgeoisie: minusta kun ei ole koskaan tuntunut siltä, että Herzog osaisi tehdä elokuvaa. Suuri näkemys, ”munaskut”, isot visiot ja vastavirtaanuimiset tulevat aina after the fact. H tavallaan väittää jälkikäteen, että elokuvassa on jotain, mitä siinä ei teknisesti, elokuvallisesti ole. Näin ei tietenkään Herzogin tuotannon rakastajien kokemuksessa ole. Tavallaan ongelma saattaa olla samaa laatua, kuin mitä minulla on Franjun kanssa.

Usein Herzogin elokuvien katsomista kiinnostavampaa onkin lukea siitä, mitä kuvauksissa tapahtui.

Heikko jälkidubbaus ei auta asiaa, se kun saa hahmot tuntumaan siltä, mitä näyttelijät olivat myös kirjaimellisesti: he eivät tiedä mitä tekevät, koska valtaosa leffasta on improvisoitua. Vastaavasti musiikin käyttö tuo mieleeni lähinnä sellaiset (sinänsä nerokkaat) meemit, kuten Star Wars Without John Williams. Ehkä kannattaakin katsoa edellä linkkaamani meemi, mikäli haluaa ymmärtää, miltä Aguirren katsominen minusta tuntuu. Popo Vuhin musiikki Aguirressa on mainiota, mutta sitä käytetään aivan päin helvettiä, milloin sattuu jne.

Moiset peippailut kuuluvat elimellisesti Herzogin tuotantoon ja tästä pääsemmekin siihen aiemmin mainitsemaani käsitteellisyyteen: en pysty katsomaan mitään Herzogin elokuvaa muuna kuin jonkinlaisena punk-DIY-metana ja se tuntuisi olevan minulle ongelma. Siis: Aguirre ei suinkaan ole kuvaus 1500-luvulla eläneestä konkvistadoriretkikunnasta, vaan dokumentti siitä, kuinka Klaus Kinski haluaisi näytellä ja kuvastaa suuren ja itsekkään miehen hybristä historiallisessa ja eeppisessä elokuvassa samalla, kun ohjaaja ja kuvausyrhmä tekevät tarkoituksellisesti kökköä gonzodokumenttia ilman mainittavaa budjettia tai puitteita filmattavan historiallisen suurelokuvan kuvauksista. Tämähän on tavallaan nerokasta. Esimerkiksi tämä kohtaus on tökeröydessään hieno, tavallaan. Meinaan tyrskähdellä itseni tuolilta jo yksin kaulan katkaisemisessa käytetyn äänitehosteen vuoksi, saati sitten typerän puhuvan pään vuoksi. Mutta pääasiallinen kokemukseni Aguirren tiimoilta on usein lähinnä haukottelua.

Mutta siis: katsokaa Aguirre!

 

Memento (Christopher Nolan)
Mementossa on käytännössä kyse silkasta narraatiotekniikasta, rakenteenhallinnasta ja katsojan kyvystä vaihdella vastaanottostrategioitaan. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta Memento onnistuu varsin hyvin siinä, mitä se yrittää. Aivot sulavat silti vähän vielä 18 vuoden jälkeenkin. Mitä ihan perusjuttuihin tulee, Memento saattaa olla edelleen Nolanien paras elokuva.

 
Orbiter 9 (Hatem Khraiche)
Netflix-originaali scifielokuva Espanjasta, joka onnistuu hukkaamaan potentiaalinsa jo ensimmäisen 25 minuutin jälkeen. Pienimuotoinen, kiinnostavalta vaikuttava scifi-rakkaustarina hassataan tympeäksi toimintatrillerisäntäilyksi. Tässä on jopa takaa-ajokohtaus. Ei helvetti.

 
Inferno (Ron Howard)
Da Vinci -koodin jatko-osa oli vuoden paskimpia turauksia.

 

From Beyond (Stuart Gordon)
Pervo-Stuartin hassunhauska kasarikauhu taitaa olla edelleen parhaita Lovecraft-filmatisointeja, vaikka sävyltään (neonvärikäs body horror goes pehmoporno) se ei ole Lovecraftia nähnytkään. No ok, voitaneenkin kyseenalaistaa missä määrin kyse on  filmatisoinista, sillä ehkä ensimmäiset 5 minuuttia pohjaavat Rakkaussukkulan novelliin. Sitten lähdetäänkin jo äkäisesti sisäavaruuteen. Jeffrey Combs vääntelee naamaansa, portin toiseen ulottuvuuteen avaava kone tekee kaikista seksihulluja (laajentamalla käpyrauhasia), kasarikauhun tisukuningatar Barbara Crampton on ensin kirjastonhoitajatar…anteeksi psykologi, sitten bdsm-lateksibiksuihin pukeutuva dominatrix… Ja sitä rataa. Ken Foree on etsivä ’Bubba’ Brownleenä (sic) aivan hulvattoman huono. Kyseessä on ns. Taattu Skeida. Asiasanat: olut, miesluola, VHS, poliittinen epäkorrektius, kulttiklassikot.


Avengers: Infinity War
(Anthony Russo, Joe Russo)
Jos elokuva on a) kaikkien aikojen neljänneksi eniten tuottanut ja b) sijoittuu Marvel-universumiin, tarvitseeko siitä kirjoittaa? Käytännössähän Marvelit eivät ole enää elokuvia, vaan jonkinlainen sarjisfanipoikakulttuurin ikuinen paluu itseään uusintavana rahasampona.

Erään ontologian mukaan Marvel-elokuvat ovat ainoa jäljellä oleva elokuva, mikäli asiaa mittaa psykotalouden kannalta.

Kenties Infinity War on tarpeeksi hyvä tai juuri niin hyvä suhteessa rakentamaansa höpöuniversumiin, kuin mitä odottaa saattoi tai mitä sen pitikin olla. Tätä kohden Marvel rakensi koko vuosikymmenen ajan. Thanos on viimeinkin sellainen karismaattinen ja ”looginen” pääpahis, jota Marvel-elokuvat ovat ”kaivanneet”.  Tätä kirjoittaessani Marvel-universumi on tosin ainakin omissa fanipoikasilmissänikin saavuttanut jo hyvän aikaa sitten saturaatiopisteensä: alan yksinkertaisesti olla täynnä. Elokuvat ovat toki jatkuvasti taidokkaita ja viihdyttäviä, mutta entä sitten? Genrekaavaa on helppo toistaa, jahka se on löytynyt. Minua kiinnostaa kyllä Infinity Warin jatko/loppu, mutta yksittäiset elokuvat eivät enää niinkään, varsinkin kun näyttelijät alkavat olla liian vanhoja ja on tullut taas uudelleenkäynnistyksen/uusien, vielä käyttämättömien hahmojan aika.

Samalla Netflix ajaa Disney-paineessa Marvel-sarjojaan alas: ensin heikko Iron Fist, joka ansaitsikin mennä, sitten keskinkertainen Luke Cage, mutta lopulta myös lippulaiva, oikeastikin ihan hyvä Daredevil lopetettiin. DD:n jälkeen paras Jessica Jones saanee kolmoskautensa, mutta on vaikea uskoa, että sekään jatkuisi enää neljänteen. Miksi jatkuisikaan, jos sarjauniversumi ympäriltä lopetetaan? JJ:n lisäksi jäljellä on enää Punisher, jonka 2. kausi ilmestyi itse asiassa tänään Netflixissä.

Sillä & palatakseni Infinity Wariin: itsenäisenä elokuvana siinä ei ole luultavasti mitään järkeä. Siinä on kymmeniä hahmoja, joista jokainen saa ruutuaikaa fanservicenä ehkä 10min. Jos aiempia elokuvia ei ole katsonut, ei hahmoihinkaan muodostu luonnollisesti minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä aletaan olla jo Marvelin sarjakuvauniversumin vastaavalla tasolla, varsinkin jos oheen liittää DC:n räpellykset ja (omistusoikeuksellisista syistä) keinotekoisessa evakossa eläneet X-Men -elokuvat.

 

 

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: