Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 3

tammikuu 16, 2019

Call Me by Your Name (Luca Guadagnino)
Melkoisessa nosteessa olevan italialaisohjaajan läpimurtoelokuva on lähivuosien parhaita teatterikokemuksiani. Vuosi sitten helmikuussa se ”palautti hetkeksi uskoni” elokuvaan taidemuotona, jne. En osannut odottaa näin hallittua ja teknisesti suvereenia rohmerilaisuutta enää vuonna 2018. Diggaan kovasti myös käsikirjoittaja/tuottaja James Ivorysta, tuosta romanttisen pukudraamagenren valtiaasta. Harva tuuttaa lähemmäs 90-vuotiaana enää näin briljantteja ja nuorekkaita käsikirjoituksia. Ivory on yrittänyt vielä saada vanhoilla päivillään filmatisoitua Shakespearen Richard II:n (koska on luultavasti täysi mielipuoli), mutta rahoitusta on ilmeisen vaikea saada kasaan. Mutta hieno joutsenlaulu se on tämäkin, jos niikseen.

Ylistetyn elokuvan vastaanoton suhteen kannattaa imaista myös hyppysellinen suolaa, koska Guadagninon elokuvan voi varsin oikeutetusti hakata maanrakoon eskapistis-porvarillisena, etuoikeutetun sivistyneistön päiväunelmana. ”Se on virtuaalinen, idealisoitu Italia, joka koskettaa vain kansainvälistä yleisöä. Oikeassa Pohjois-Italiassa ei ole kristallinkirkasta vettä. Katujen varret ovat täynnä roskia. Tässä elokuvassa ei ole yhtä ainoaa italialaista”. Jutelkaapa asiasta esimerkiksi jonkun yhteiskunnallisesti valveutuneen italialaisen kanssa. I know I have.

Joka tapauksessa, silti tai juuri siksi, CMbYN on audiovisuaalisesti silkkaa nannaa. Jo yksin se, kuinka luonto ja talon interiöörit leikittelevät keskenään on 2+ tunnin keston arvoista. Äänisuunnittelu, ah! Jne. Itse asiassa elokuvan varsinainen ”sisältö”, eli rakkausdraama, oli minulle lopulta toissijaista; kiihottava ja dramaturgisesti toimiva esileikki kun loppuu liian pian ja kuvio alkaa hieman laahata. Rakkauskuvioiden ongelma elokuvissa on se, että ne pitää aina jotenkin ratkaista.

Toisaalta tässä piilee samalla myös yksi CMbYN:n suurista vahvuuksista; tällä kertaa ei olekaan mitään typeriä rajoja, torumista ja sheimaamista, ylenpalttista draama tai Isoa Toista inisemässä ja keinotekoisesti dramatisoimassa kuviota. Teini-ikäisen pojan suhde vanhempaan perhetuttavaan saa osakseen yksinkertaisesti vain kannustusta ja ymmärrystä. Itse suhde on lopulta toki sydäntäsärkevä, mutta myös kaunis; ja kuka tietää, ehkä vielä jää mahdollisuuksia… Koko kuvion voi lukea myös osaksi em. akateemis-porvarillis-boheemien liberaalien etuoikeutettua asemaa; ”helppoahan se on, jos vanhempasi ovat sivistyneitä ja hyviä ihmisiä, jos turvaverkostot ovat hierarkisen aseman vuoksi kunnossa” jne. Kyllä, olen käynyt elokuvan tiimoilta myös tällaisia keskusteluja. Ymmärrän pointin.

Sanoisin silti, että count your blessings. Läpikyynisenä (lue: realistisena; harhoista vapaana) kaivonmyrkyttäjänä tiedän, miten helvetin vaikeaa tällainen positiivisuus on saada toimimaan taiteessa. Onnistumisprosentti on jotain 1/600 luokkaa. Samaan hengenvetoon voin jatkaa, että Michael Stuhlbargin esittämän isän monologi elokuvan lopussa tyhjensi keuhkoni. Niin lähellä itkua en ole ollut fiktion äärellä aikoihin. Toisinaan juusto on parasta valuessaan suolavettä.

 

Mute (Duncan Jones)
Netflix-originaali, jossa Alexander Skarsgård pääsee toimittamaan lempipuuhaansa; kurtistelemaan sexysti kulmiaan 2 tunnin ajan sanomatta mitään. Noir-scifiä, jossa on hyviä ideoita, mutta lopputulema on silkkaa epädynaamista, misogynis-raiskausvibaista, kliseistä ja tylsää puuroa. Lähitulevaisuuden Berliini tuntuu 15 vuotta sitten tehdyn tv-elokuvan visiolta tulevaisuudesta. Paul Rudd käy nostamassa elokuvan yhdestä tähdestä puoleentoista vahvalla purkkapallonpaukuttelulla ja viiksipelillään. Moisen ’stachin takia kannattaa jo melkein katsoa!

 

Mudbound (Dee Rees)
Vuoden ”lähes hieno” -palkinnon voittaja. Mudbound oli näitä ”sossuporno-prestiisi”-kategoriaan dumpattuja, liberaalin middlebrow-yleisön sydämeen tähdättyjä täsmänuolia. Ehdottomasti katsomisen arvoinen silti, hyviä roolisuorituksia, pari hienoa kohtausta ja toimivaa näkökulmakerrontaa. Leffan suurin ongelma on lopulta kuitenkin juuri aihe ja historiallinen, hillitön painolasti. Elokuvahan on siis kuvaus kahdesta sotilaasta, jotka palaavat 2. maailmansodasta Mississippin maaseudulle. Heistä toinen (tummaihoinen) joutuu rasismin ja hyyttävien klaanitouhujen uhriksi. Aihe koskettaa, tietenkin; ongelma onkin juuri siinä, kuinka elokuvakerronta jää jo lähtökohtaisesti aiheen alle. Tarvittaisiin melkoista elokuvallista ilotulitusta, että siitä päästäisiin ”irti”. Bonuspisteitä lopun positiivisesta sävystä, vaikka sitä ennen sorrutaankin melko hillittömään apoteoosiin.

 

Annihilation (Alex Garland)
Vuoden positiivisimpia yllätyksiä ja viime vuosien parhaita kauhuelokuvia, erityisesti koska tuotantoyhtiö kusi hommat ja laittoi tämän suoraan Netflix-levitykseen kaikkialla muualla paitsi USAssa, vaikka juuri kaikkialla muualla elokuva olisi ymmärretty paremmin. Plus VanderMerrin kirja on aika kauhea sekasotku (harvoja huonoja vuonna 2018 lukemiani kirjoja, mahdollisesti ainoa) ja köyhän miehen versio Strugatski-veljesten ideoista (Stalker/Roadside Picnic) ja lovecraftilaisesta ”sanoinkuvaamattomasta”. Se saattaa olla myös kovin heikon käännöksen ongelma, mutta somehow I doubt it. Stetoskooppi: katsoin elokuvan ensin, luin kirjan sitten. Elokuva oli mainio, kirja hirveää paskaa. Joskus näinkin!

I kid: yleisen käsityksen vastaisesti se menee aika useinkin näin…

Joka tapauksessa audiovisuaalisesti tämän voisi merkata jopa ainutlaatuiseksi. Selittämätön, outo tunnelma. Itse asiassa tuntuu siltä, että tämä kuvallistaa ”uuskummaa” paljon paremmin, kuin mitä valtaosa varsinaisesta uuskummasta kirjallisuudesta sanallistaa. Stoorin ja juonen kannaltahan tämä on paikoin jopa typerä, mutta pointti ei olekaan siinä; leffa toimii käytännössä täysin sävyjen kautta. Toisaalta kuulustelu/aikahyppelyrakenne toimii yllättävänkin hyvin. Harvinaislaatuinen elokuva myös siksi, koska olisin halunnut katsoa sen heti uudestaan. En silti katsonut, sillä paras (ainoa?) nautinto on lykätty nautinto.

 

Les Diaboliques (Henri-Georges Clouzot)
En tehnyt merkintöjä Clouzot’n klassikkotrilleristä, muistan vain että hyvin toimi. Erityispisteet siitä, että murhaajina oli naiskaksikko (ja tämä on vuodelta 1955). Triviaa toki muistan aina: Hitchcock olisi halunnut filmatisoida tämän, mutta koska kirjan oikeudet olivat jo menneet, alkuperäisen romaanin kirjoittanut Boileau-Jarcenac -parivaljakko kirjoitti muutamaan vuotta myöhemmin D’Entre les Morts -romaanin erityisesti Aatu mielessään. Hitchcock tekikin siitä elokuvan nimeltä Vertigo, josta joku on joskus saattanut kuulla.

 

Jurassic Park (Steven Spielberg)
Yksi elokuvahistorian häkeltävimmistä seikoista on se, miten vaivattoman elegantisti Jurassic Parkin erikoistehosteet toimivat edelleen, 25 vuotta myöhemmin. Salaisuus lienee järkevässä suhteessa: maailmankaikkeuden parhaan tehosteguru Stan Winstonin animatronicseja (9min) vs. CGI (6min).

Visuaalisesti ensimmäinen JP on varsin älykäs ja nokkela. ”Ennen CGI-sekasortoa näitä asioita piti vielä MIETTIÄ!” -t. möhismies. Paljon hupsuja jäyniä ja tuplauksia. Keittiökohtaus on edelleen fantastinen.

 
Fantômas: The False Magistrate & In the Shadow of the Guillotine & Juve Against Fantômas (Louis Feuillade)
Sympaattisena kulttuuritekona Yle Teema näytti Feuilladen Fantômas-sarjan. Hienosti toimivaa mykkäseriaalia yli sadan vuoden takaa (1913). Jäiköhän minulta lopulta joku osa katsomatta? Pidänkö näistä enemmän kuin Franjun genren uudelleenlämmittelyistä 60-luvulta? Sanoisin että kyllä.

 
Hets (Alf Sjöberg)
Uudelleenkatselussa Ingmar Bergmanin ensimmäinen leffakässäri vuodelta 1944 on yllättävänkin moderni, tämähän on käytännössä #metoo-skenaario. Toki 1900-luvun alkupuolen poikakoulujärjestelmä on miljöönä jo melko arkaainen. Hienosti valaistu, Sjöberg on Sjöberg. Stig Järrel on loistava. Tulee mieleen ällöttävämpi, lawful evil Pirkka-Pekka Petelius.

 
David Lynch: The Art Life (Jon Nguyen, Rick Barnes, Olivia Neergaard-Holm)
Visuaalinen lähestymistapa sopii tämän dokumentin tapauksessa kuvattavaan hahmoon hyvin; moinen ”lyyrisyys” lyö helposti ohi. Lynch on erittäin hyvä puhuja, hänen omituinen kadenssinsa saisi tupakoinnista puhumisen tai leivän syömisen kuulostamaan taianomaiselta. Dokkarissa keskitytään pääosin Taavin kuvataiteeseen, työympäristöön ja uran alkuaikoihin, joten siinä mielessä kyse on ehkä ns. pienimuotoisesta.

Mutta Lynch on Yhdysvaltojen harvoja Buddhia, täysin ainutlaatuinen, arvokkain elossa oleva elokuvantekijä ja yksi niistä harvoista taiteilijoista, jotka nostaisin jalustalle koska tahansa. Jos tätä ei ymmärrä tai jaa, saa taholtani osakseen lähinnä hämmennystä ja surua. Sekin on ihan ok. Joskus kommunikaatio ja jaettavat asiat eivät vain kohtaa.

Persoonana Lynch on omalaatuinen ja usein ongelmallinen, kuten vaikkapa tämä dokumentti (tai vastikään ilmestynyt, metodiltaankin mainio Room to Dream -elämäkerta) osoittaa.

 

Eraserhead (David Lynch)
Katsoin pyyhekumipään em. dokkarin vuoksi pitkästä aikaa uudestaan. Lynch käytännössä eli tämän elokuvan kanssa ja kautta vuosikaudet, infantiilin eskapismin rajamaille. Ohessa kärsi esim. perhe, mikä Lynchin työnarkomanian myötä muodostui sittemmin säännöksi. Yksin Eraserheadin tuotantoprosessista saisi kirjoitettua paksun kirjan. En jaarittele tästä sen enempää. Usalaisen avantgarden multihuipennus ja kruunu.

 

Never-Ending Man: Hayao Miyazaki (Kaku Arakawa)
Lisää hyviä ohjaajadokkareita, tämä on jatko-osa hillittömän päräyttävälle The Kingdom of Dreams and Madnessille, joka oli parhaita vuonna 2016 katsomiani asioita. Tämä lähtee tilanteesta, jossa modernin animaation kuningas Hayao Miyazaki ilmoitti joskus 5-6 vuotta sitten, 72-vuotiaana, jäävänsä eläkkeelle. Mutta kuinkas sitten kävikään… Tämä jatkaa Lynch-dokkarin aloittaman, erityislaatuisen järjettömän työnarkomanian teemaa, jota kaltaiseni mukavuudenhaluinen Oblomov ei tule koskaan ymmärtämään.

 

Dune (David Lynch)
Tuotantoyhtiöiden teurastama kalkkuna on epäilemättä Lynchin uran omituisin asia, eikä Lynch sen koommin edes kusaissut suuriin studioihin päin. Leffasta ei  ymmärtäne mitään ellei ole lukenut Herbertin scifiklassikkoa, vaikka tuotantoyhtiö lisäsikin ne KAMMOTTAVAT, rautalangasta vääntävät ja omituisesti vieraannuttavat voice-overit.

Rasistis-orietanlistis-misogynistiset vibat olivat valitettavasti läsnä jo alkutekstissä, mutta siistejä visuaalisia ideoitahan tässä on paljon. Leijuva läskipallo never forget. Hillitön sekasotku elokuvana.

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: