Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 2

tammikuu 14, 2019

The Killing of a Sacred Deer (Yorgos Lanthimos)
Lanthimos ei ole englanninkielisissä elokuvissaan yltänyt enää Dogtoothin hyytävälle tasolle (toki ylistäviä arvioita saanut tuore The Favourite on vielä näkemättä), mutta pidin tästä enemmän kuin The Lobsterista, joka oli makuuni liian ”aikuisten satu”, ”wes anderson” ja ”twee”. Luulen, että englanti kielenä pehmentää Lanthimoksen dialogin vaikuttavuutta, mutta pelkästään siitä tuskin on kysymys.

Joka tapauksessa TKoaSDssä ollaan taas lähempänä Lanthimoksen ”leipälajia”, eli kubricklaista/glazerlaista koleutta ja ionescolaista absurdia teatteria. Toisin sanoen meno on Hyvin Kylmää; luultavasti/ymmärtääkseni tämä on sieltä ahdistavammasta päästä nykyelokuvia, joten varoituksen sana jne. Itsehän pidän, koska EI TÄNNE OLLA NAUTTIMAAN TULTU.

Lanthimoksella on taipumusta satiiris-vertauskuvalliseen satuiluun, mikä uhkaa paikoin banalisoida hänen elokuviaan (The Lobster), mutta tässä 90-lukulaisen dogmaelokuvan (psykologinen, ei tekninen) henki pelastaa voiton puolelle. Sosiaalisten konstruktioiden ja perheen käsittelyn puolesta  mieleen tulee hieman Alex van Warmerdamin loistava Borgman viiden vuoden takaa, vaikka ei tämä toki Borgmanin tasolle yllä. Myös siinä koti-invaasiosta tulee kodin assimilaatiota. Warmerdam on hollantilainen, Lanthimos kreikkalainen, dogma pääosin tanskalainen. Jotain kovin eurooppalaistahan tässä kaikessa sapessa on. Ja miksei olisi?

Rankka Kärjistävä Väite, Koska Jotenkin Se Kuuluu Asiaan Lanthimoksen Yhteydessä: Dogma taitaa olla eurooppalaisen möhismiestaide-elokuvan viimeinen pihahdus, nyt kun Béla Tarr lopetti elokuvien tekemisen ja Zulawski kuoli; kaikki jäljellä oleva energia imetään dogman perinnöstä. Loppu on pop-estetiikkaa, larppailua, epätoivoista affirmaation ja positiivisuuden etsimistä, taitavia pastisseja. Loppu on Amos Rexin koko perheen valoshow.

Barry Keoghan on tässä todella, todella hyvä.

 

Rear Window (Alfred Hitchcock)
Näytin ystävälleni muutamia Hitchcockeja, eli tuli lusittua sadannen kerran tämäkin. Tarvitseeko tästä oikeasti kirjoittaa vielä jotain? Ei blogejakaan toisaalta enää kukaan kirjoita, joten. Käytännössä analyysini nykyään pysähtyy jo nimeen Takaikkuna; koko leffa taitaa olla vertauskuva anaaliseksin kauhealle lumolle! Luulen, että kaikki Hitchcockit ovat.

 

Eyes Without a Face (Georges Franju)
Kulttiklassikko ei saanut minua rakastumaan vieläkään. Joo joo näyttää hienolta ja on body horrorin prekursori ja harvoja kauhuelokuvia jotka ovat myös ”taide-elokuvia” ja blaa blaa, mutta ristus kun ei se dynamiikka vaan pysy kasassa koko 90 minuuttia! Tämäkin Franju pohjaa Feuilladen mykkäleffaan, mistä myös ”sävyrikot” (outoa kämäisyyttä siellä täällä, näyttelytyö ja dramaattisuus heittelevät jne.) johtuvat. Suosittelen silti, koska ne jotka tätä rakastavat, RAKASTAVAT. Itse katsoisin nykyään mieluummin uudestaan Teshigaharan The Face of Anotherin tai jopa Almodóvarin The Skin I Live Inin. Ehkä tämä kertoo jotain siitä, kuinka paljon arvostan kliinistä ja paneutunutta teknisyyttä ja selkeyttä, mikäli jokin ”hämärämpi intuitio” ei pysy kasassa. Sillä silloin kun runoillaan, runoillaan kunnolla eikä räpelletä vähän sinne päin, jumalauta.

 

Julieta ja Volver (Pedro Almodóvar)
Pedrosta puheen ollen. Rehellisesti sanoen en muista Julietasta enää mitään, vaikka listaukseni perusteella olenkin pitänyt siitä. Alkuvuodesta oli aika, jolloin en kirjoittanut muistiinpanoja katsomistani elokuvista ja nyt saan kärsiä siitä. Volverin olin nähnyt ennenkin, mutta toisenkin katsomisen jälkeen muistan lähinnä, että siinä oli Penelope Cruz, arkkupakastin sekä hieno äidin hahmo, joka palaa takaisin kuolemansa jälkeen, matter-of-factly, koska tyttärien elämät eivät ole kunnossa. Muistamattomuuteni ei ole sinänsä mikään moite. Elokuvat odottavat kyllä, ovat siellä taas katsottaessa, mikäli joskus niitä tarvitsen. Teknisesti ja käsikirjoituksellisesti Almodóvarit eivät petä ikinä. Hänen elokuviensa mainosjulisteet ovat yleensä täydellisiä, niin myös Julietan ja Volverin.
The Cell (Tarsem Singh)
Talking ’bout dreamscapes. Eräänlainen guilty pleasure ja kulttilemppari, jonka katson aina silloin tällöin. Siis kolmen tähden elokuva, jota rakastan. Jep, minulla on sellainen kategoria. Visuaalisesti 2000-luvun kekseliäimpiä elokuvia, eikä Tarsem ole sittemmin mitään tämän järkevämpää tehnyt; käytännössä hänen elokuvillaan ei ole minkäänlaista sisältöä. Mutta tässä Jennifer Lopez menee TIETEEN AVULLA koomassa olevan sarjamurhaajan mielen sisään. Need I say more?

 

The Shape of Water (Guillermo del Toro)
Onko tämä ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarit voittanut aikuisten satu miesvauvan romantisoivaa liisteriä vaiko oikeasti sympaattinen? Lopulta kallistuin jälkimmäiselle kannalle. Muistan aluksi vierastaneeni jeunetlaista värimaailmaa ja överiksi vedettyä, ”söpömpi Mike Mignola 60-lukulaisittain” -estetiikkaa, mutta lopulta rakastuin Sally Hawkinsin hahmoon, joka kantaa koko elokuvaa. Oikeudenmukaisessa maailmassa naispääosan Oscar olisi mennyt hänelle, vaikka Oscarin voittanut Frances McDormand näytteleekin aina hyvin Frances McDormandia.

Mutta olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun lajienvälinen nussiminen alkoi. Itse asiassa leffa on niin emansipatoris-liberaali, että mennään jo naurettavuuden rajamailla. Michael Shannon näyttelee tässä Michael Shannonia sellaisella antaumuksella, että Michael Shannon; totisesti elokuvahistorian parasta imeskelykarkin syömistä, Michael Shannon!

Tätä saattaa muuten VIHATA, jos katsoo kyynisesti tai ei siedä minkäänlaista söpöstelyä.

 

Alien (Ridley Scott)
On hyvin mahdollista, ettei Alien ole nykyään katsottuna ihan niin hyvä, mutta olen katsonut tämän tasaisin väliajoin lapsuudestani lähtien, joten feelgood-osaston kamaa. Periaatteessa ”miehistö-ensembleä” ei ole tehty sittemmin tämän paremmin muualla kuin tv-sarjoissa. Rypäs ihmisiä avaruusaluksella / veneessä / mökillä / missä ikinä -trooppihan on vain muunnos kauhuelokuvan peruspilarista: pitää olla tarpeeksi hyvin rakennettuja henkilöhahmoja, joista katsoja välittää. Sitten nuo henkilöhahmot tapetaan yksitellen. Ehkä lapsena luotu kiintymyssuhde auttaa. En tiedä. Alienin psykoanalyyttisestä puolesta en jaksa aloittaa. Never did, really.

 

Kong: Skull Island (Jordan Vogt-Roberts)
Toisinaan katson Netflixistä paskoja leffoja lajitellessani pyykkiä kuivumaan telineelle.

Pisteet häkellyttävän typerästä nimestä. Ihan viihdyttävä kasa höyryävää torttua tämä kai oli, ei siinä. Pääosissa Brie Larson ja John Hiddleston, en tiedä miksi. Paitsi for the moneys. John C. Reilly kävi ryöväämässä shown, kuten hänellä tapana on.

 

Spider (David Cronenberg)
Spider on minulle outolintu Cronenbergin tuotannossa; tavallaan se on juuri kuin minulle tehty, mutta minun on juuri siksi mahdoton pitää siitä oikeasti. On epäluotettava kertoja, beckettläisiä sävyjä, klaustrofobinen, näyttämöstä muistuttava lavastus, Ralph Fiennes ja Miranda Richardson aivan liekeissä (Cronenbergin tuotannon omituisin piirre: näyttelijäntyön hillitön heittely loistavista korkeuksista todella häkellyttävän roiseihin kalkkunaosaston pökkelöinteihin). On intohimoa ja antaumusta, kuten omasta palkastaan luopuva Cronenberg (jotta elokuva toteutuisi), roolista todella innostunut Fiennes, kirjailija McGrath adaptoimassa leffan itse jne. On myös mieleenpainuvia otoksia; esimerkiksi se, jossa Miranda Richardson ravistaa rannelliikkeellä kädeltään siemennesteen jokeen…

Mutta siltikin: onko tämä muuta kuin narraatiopalapeliä ja yleistä ankeutta? Hermeettisen tilan ongelma: elokuvan maailman eristyneisyys kyllä palvelee ja kuvittaa hienosti Fiennesin hahmon sisäistä todellisuutta ja näytetyn maailman epäluotettavuutta, mutta toisaalta se samalla irrottaa elokuvan samalla nykyisistä ulkoisista, sosiaalisista viitekehyksistä.

Ongelma onkin juuri tämä b-luokan beckettläisyys, tämä ylenpalttinen kunnianosoittaminen. Beckettin teokset toimivat ainutlaatuisessa sodanjälkeisessä tilanteessa ainutlaatuisella tavalla; lähtökohta oli nimenomaan sosiaalisten tekijöiden (kieli ja konteksti, noin aluksi) pyyhkiminen pois. Runous Auschwitzin jälkeen, jne. Estetiikka ja sisältö lähtivät näistä tekijöistä, tai päinvastoin. Se on kerran historiassa -osaston kamaa. Sitä ei voi toisintaa, eikä sen toisintamisessa ole mieltä.

Beckettläisyys Spiderissä toisaalta koostuu sentään ilmeisistä nyökkäyksistä ja tribuuteista, kuten perheen sukunimi Cleg (vrt. Beckettin Hamm, Clov, Krapp, Nagg, Nell…), tai Spiderin hiustyyli, joka väitetysti pohjaa Beckettin omaan sekaisaan kuontaloon; tai risat vaatteet ja ankeat, sittemmin naurettavuuteen asti estetisoidut lavasteet.

Siis: hienosti ja huolella rakennettu ja näytelty elokuva, mutta miksi?

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: