Siirry sisältöön

Vuonna 2018 katsotut elokuvat, osa 1

tammikuu 13, 2019

Nosferatu (F. W. Murnau)
’Murnau’ on ääni, jonka yön kissapeto päästää katsellessaan elokuvahistorian varhaisgotiikkaa. Visuaalisesti Nosferatu on The Original Black Metal Album Covers Vol. 1, eli ns. nannaa. Tarinan ja mykkänäyttelyn teatraalisuus kuuluvat asiaan.

 

Enemy (Denis Villeneuve)
Jonkinlainen ”väli-Villeneuve”? Outo mutta kiehtova pieni leffa, jonka idea on jokseenkin arkaainen vuoden 2013 elokuvalle: päähenkilö löytää oman kaksoisolentonsa ja kehittää tästä itselleen pakkomielteen. Ehkä tämä on tuplasti (p-p–pun intended!) höpsöä, koska samana vuonna tuli myös Richard Ayoaden The Double, jossa on käytännössä identtinen asetelma. Tosin Villeneuven elokuva pohjaa Saramagon kirjaan, Ayoaden Dostojevskin. Mutta siltikin idea on ns. modernistinen ja herkästi pastisseeraava; vähän Kafkaa ja Hitchcockia, pikantiksi lisäksi Cronenbergiä, kaikki Villeneuven viileän estetiikan lävitse ajettuna. Vain Roger Deakins puuttuu.

Aivoni psykoanalyyttinen bulvaaniosa tulkitsee yksinkertaisesti niin, että elokuva kertoo miehestä (Jake Gyllenhaal), joka haluaa naida vaimoaan uudestaan, ensimmäistä kertaa; toisin sanoen hän fantasioi kokeakseen uudestaan sen, minkä on jo kertaalleen saanut ja siten menettänyt. Kuten me kaikki. Siinä elämä on. ”I like this,” sanoisi setä-Žižek.

Elokuvan katsomisen aikaan olen kirjoittanut muistiin: ”There’s always something encrypted within ourselves”, kirjoitti Timothy Morton viimeisimmässä kirjassaan.

 

Personal Shopper (Olivier Assayas)
”Tuntuuko” nuoren kulttuurintuottajan elämä Euroopan suurkaungeissa juuri tältä? Oma vastaukseni on kyllä; siksi minulle on ollut vähintään viimeiset kymmenen vuotta yhdentekevää, missä keskisuuressa tai suuressa kaupungissa olen tai asun. En allekirjoita ”metropolien pöhinää”, mutta se selittynee luonteeni kautta. Kauneutta kenties on, mutta se on aina itsensä vieressä; meedio-Kristen Stewartia vainoava haamu ei osaa kirjoittaa edes chat-viestejä lisäämättä ylimääräistä välilyöntiä huuto- ja kysymysmerkkien eteen. Medium – media – meedio. You dig?

Jep, juuri näin metaa se on. Assayasin katsominen on yleensä nautinnollista ja/siis itsetyytyväistä, mikäli pitää ”ajattelemisesta”. Meta- ja teoriakysymysten heräämisen tiheys on pihanurmikon luokkaa. En ole varma missä määrin ostan varsinaisen haamustoorin affektiivisesti; sävyltään ja dynamiikaltaan se jokseenkin törmää käsivarakameran, suurkaupunkien ja dokuperspektiivin kanssa. Spektaakkelin, hauntologian, simulaation jne. teemojen kannalta haamuteema on tietenkin omiaan, mutta tuntuu ulkokultaiselta. Toisaalta tämä on tarkoituskin. Jne.

Rakastan Kristen Stewartia, liittyisin koska tahansa hänen kulttiinsa. Yhdentekevien gallerioiden ja tapahtumien, internet of thingsin, somen, viinien, renttumuodin, filttereiden, huonekasvifanituksen, harhailun, merkityksettömyyden tunteen, satunnaisen matkustelun, kahvipöytäkirjojen, sosiaalisen epävarmuuden, klubilla vieraantumisen painauma… Toisin sanoen hän on täydellinen näyttelijä Assayasin tarkoitusperiä varten. Stewartin vihaajat huvittavat ja ihmetyttävät minua, vaikka kateellisuus onkin nollasummayhteiskunnan ihmisen loogisin piirre.

Ehkä onkin oireellista, kuinka niin Pattinson kuin Stewartkin (tai toisaalta jonkinlaisen analogian kautta Shia LaBeouf) stigmatisoituivat ja ajautuivat hulluuden ja sortumisen partaalle Twilight-sekasorron myötä. Arthouse-tekijät kiinnostuivat heistä. Osasiko joku odottaa tätä? Varmasti. Entisen parin filmografian yhteistyökuvioista löytyvät mm. Claire Denis, Denis Villeneuve, David Cronenberg, James Gray, Safdie-veljekset, Anton Corbijn, Kelly Reichardt, Woody Allen…

 

Interstellar (Christopher Nolan)
Toisella katsomisella Nolanien scifieepoksen juuston vuolaus ei ole enää IHAN niin häiritsevää, mutta liikapituus alkaa väsyttää sitäkin enemmän. Läskiä on joo. Toisaalta rakastan elokuvan teemabiisiä, vaikka se onkin Hans Zimmeriä. En mahda sille mitään. Se on täydellinen pastissi kaikkea Sibeliuksesta aina minimalistiseen liisteriin saakka ja saa minut häiritsevän koskettumisen partaalle. Kenties liitän siihen räkäitkevän Matthew McConaugheyn. Tulisipa taas kolmen vuoden jakso, jolloin McConaughey on jokaisessa keskeisessä elokuvassa ja tv-sarjassa.

Musiikkiin palatakseni: ystäväni huomautti, että kaikissa suurelokuvissa tuntui olevan muutaman vuoden ajan lähes identtinen musiikki. Pitänee paikkansa. Kuunnelkaa huviksenne rinnakkain vaikkapa Interstellarin ja Arrivalin pääteemoja. Molemmat elokuvat ovat scifieepoksia, jotka käsittelevät ihmiskunnan pelastamisen ongelmaa. Onko tämä tuon eetoksen soundtrack?

Filosofiselta kantilta Interstellarista voikin siirtää ihan kiinnostavia kysymyksiä suhteessa lopunaikojen tunnelmaan ja ihmiskunnan tulevaisuuden visioimiseen. Myönnän katsoneeni elokuvan uudestaan siksi, koska Timothy Morton kirjoitti siitä Humankindissaan: maailma pitäisi pelastaa, mutta haluammeko sitä? Interstellar on toki periaatteessa scifiä ja siinä on teknologiaa, joka ei vielä ole saatavilla, mutta käytännössä se käsittelee nykyhetkeä. ”The human idea of survival in Interstellar is murder-suicide at a planetary level. The film enables us to reimagine who we are, ‘crushed by current social conditions and the shock of the Anthropocene’”, kuten Jodie Matthews kirjoittaa LSE:ssä. Morton päätyy peräänkuuluttamaan ”futuraalisuutta”, uneksunnan kaltaisuutta myös poliittisissa päätöksissä, ennustettavuuden ja laskennan lisäksi. No joo, siinähän sitä sitten…

Onko Interstellar 2010-luvun yritys olla 2001? Varmasti. Teknisesti Interstellar on lahjakas tekijämies. Taiteellisesti se on lukiolaisen tasolla. Filosofisesti se on astrofysiikasta kertovan, menevästi kirjoitetun tietokirjan luokkaa.

 

Bottom of the World (Richard Sears)
Netflixistä katsomani Lynch-pastissi ja mysteerifilmi, joka ihmetyttää ja hämmentää lähinnä tylsyydellään. Jonkun toisen unessa olemisen ajatus on sinänsä ok plus tässä on Jena Malone, mutta voi hyvä jumala miten TYLSÄÄ HAAHUILUA. Lienee top 5 vuoden paskimmat katsotut -osaston kamaa.

 

Blade of the Immortal (Takashi Miike)
Sekopäisen kulttiohjaajan 100. elokuva sekoittaa överiä manga-estetiikkaa klassiseen samurai-kuvastoon. Ruudulla tapetaan satoja ja taas satoja soturialaisia, mutta silti BotI on ylipitkä ja ajoittain jopa tylsä. Olisin kaivannut lisää El Topo -tyylistä ”soturin tie” -hölynpölyä, jota on mukavasti leffan ensimmäisen kolmanneksen aikana. 13 Assassins pysyttelee tällä saralla Miiken kruununa, vaikka onkin hölmö sanoa jos on nähnyt ohjaajan 100+ elokuvasta ehkä viisi.

 

Pusher 2 (Nicolas Winding Refn)
Jonkinlaisen kulttikuvan maineessa oleva tanskalaisleffa ei erityisemmin itseäni sykäyttänyt, mutta onpahan jotain osviittaa ajasta ennen Refnin kansainvälistä tuotantoa. Koomillis-ällöttävää pikkurikollisten toilailua tulisi luultavasti katsoa lähinnä mustana komediana, sillä leffassa ei ole yhtäkään sympaattista tai edes älykästä hahmoa. Sikäli kontrasti on ihan hassu, koska leffaa kantavan Mads Mikkelsenin roolihahmot ovat sittemmin lähes aina olleet viileitä, älykkäitä, tyylikkäitä…

 

XX (Roxanne Benjamin, Annie Clarke, Karyn Kusama, Jovanka Vuckovic)
Hyvien kauhuantologioiden tekeminen on ilmeisen hankalaa, sen verran harvoin ne ovat edes tyydyttäviä. Silti juuri kauhu on määrällisesti ylivoimaisesti edustetuin genre antologiaelokuvien saralla. Tykkään tämän antologian ajatuksesta ja kolme neljästä tarinasta käsittelee äitiyttä, mutta käytännssä vain 1. ja 4. tarinassa on edes jotain toimivaa.

 

The Birds (Alfred Hitchcock)
Vihreä, kateuden väri. Siinäpä kulma, jonka läpi tällä kertaa lintuja tiirailin. Muistaakseni Bergman sanoi jossain, että Hitchcock on psykopatologisesti lapsen tasolla. En voi väittää vastaan. Kukapa meistä ei olisi? En tiedä, kannattaisiko Bergmanin sinänsä heittää ensimmäistä kiveä mitä tulee henkilökohtaiseen elämään, mutta nyt kyse olikin elokuvista. Periaatteessa Linnut on lähes puhdas teknologiademo kaikilta osin, aina katsojan mielenliikkeiden ohjaamisesta värien käyttämiseen. Ajallinen etäisyys tuntuu vain lisäävän Hitchcockin erikoistehosteiden vaikuttavuutta. Kämäisen häiritsevyyden uncanny valley!

 

Judex (Georges Franju)
Naamiaiskohtaus on hieno pieni 3-minuuttinen. Linkki tässä, sillä se ei varmasti ole kovin tunnettu. Tunsiko Kubrick sen tehdessään Eyes Wide Shutia? Tavallaan on koko elokuva elegantissa ja kompaktissa pienoiskoossa; elokuvaa pohjaa Louis Feuilladen vuoden 1916 samannimiseen mykkäfilmisarjaan, joka kertoo naamiokostaja-Judexista. Paljon tapahtumia ja lyhyitä kohtauksia, täpäriä tilanteita, taikuutta, surrealistista kuvastoa, selittämättömiä deus ex machinoita… Hienoa mustavalkokuvastoa, mutta dynamiikka ja jännite heittelehtii liikaa, mikä kuulunee osaltaan myös lähdemateriaaliin.

 

Requiem for the American Dream (Peter D. Hutchison, Kelly Nyks, Jared P. Scott)
Sisältönsä puolesta Chomsky-dokkarissa ei ole mitään uutta tai mullistavaa, mutta ehkä meistä itse kukin tarvitsee silloin tällöin kompakteja muistutuksia siitä, miten ja miksi yhdysvaltalainen oikeisto ajoi maailman kapitalistiseen uusliberalismiin ja 8-tuntiseen työpäivään. Masturbatorinen, kuorolle saarnaava katselukokemus. Nymanilainen soundtrack rytmittää hyvin ja Chomskya on mukava kuunnella: lupsakasti kohti tuomiopäivää.

 

Atlantis: The Lost Empire (Gary Trousdale, Kirk Wise)
Katsoin, koska tyylikäs, Mike Mignolan tyyliä muistuttava visuaalinen ilme ja piirtojälki kiinnostivat. Keskinkertainen Disney-leffa, periaatteessa Avatar 8 vuotta ennen Avataria, ängettynä 95 minuuttiin. Materiaalin runsauden vuoksi niin tarina kuin henkilöhahmotkin jäävät litteiksi, mutta visuaalisesti hieno.

 

Samurai Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö)
Meri-Porin Don Quijote vai toksista juoppohulluutta? Se, miten upean näköistä kuvaa (ja miten halvalla!) Rättö työryhmineen on saanut aikaiseksi taitaa hakea suomalaisessa elokuvahistoriassa vertaistaan. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi kaikki kotimaiset elokuvat eivät näytä tältä. Tarinan ja dynamiikan suhteen tässä ollaan vähän siellä sun täällä, mutta roiskimista ja ideoiden yltäkylläisyyttä riittää, kun Rätöstä on kyse. En ole aina lopputulosten tahi Rätön ”satumaisen” estetiikan ystävä, mutta Reposaarelainen on sieltä kiinnostavammasta päästä.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: