Siirry sisältöön

Homo Deus & New Dark Age, eli vuonna 2018 luettu, osa 6

joulukuu 7, 2018

Yuval Noah Harari: Homo Deus & James Bridle: New Dark Age: Technology and the End of the Future

 

I

Sudenkuopat heti alkuun: Hararia myydään rekkalasteittain ja keskimäärin kaikki tuntuvat lukevan häntä, mutta minkäs teet! Ainakin Homo Deus on kiinnostava, viihdyttävä ja varmasti vähemmän mätä kuin Peterson, jne. Toki se on jenkkityylinen poppitiedekirja par excellence, eli rykelmällinen knoppitietoa ja yksinkertaistettua teoriadroppailua jonkinlaisen kokoavan teeman alle koottuna, mutta Harari tuntuu tarpeeksi älykkäältä ja asioita historiallisesti punnitsevalta oikeuttaakseen lestinsä. Se, että hän on nimenomaan historioitsija koulutukseltaan ei haittaakaan ainakaan itseäni; varsinkin kun valtaosa tietokirjailijoista tuntuisi nykyään olevan ”vain” toimittajia. Toisaalta kuka hyvänsä osaa lukea tilastoja ja raportteja, mikäli ei nukahda tai tule hulluksi, eikä välttämättä tässä järjestyksessä.

Joka tapauksessa sivistystä vaativassa, sentimentaalis-elitistisessä mielessäni syntyy illuusio jonkinlaisesta holistisuudesta ja kokemuksesta silkan puskista huutelun ja subjektitalouden savuverhotuksen sijaan. Ehkä tämäkin on vain taholtani jotain MÖHISMIÄ. Harari on myös kylmä ja realistinen, eikä kuorruta dystooppisia uhkakuviaan turhan ruusuiseen holoseen… anteeksi, sellofaaniin. Onko se sitten ”epäpoliittista” tai mahdollisesti nimenomaan läpi-ideologista, mene ja tiedä. Ainakin se on tiedereduktionismia läpi kiven ja kannon.

Kirjan kokoava ajatus on ihmiskunnan historian läpikäyminen esihistoriasta nykypäivään nimenomaan suhteessa ihmiseen: kuinka lajimme alkujaan valloitti muut eläimet; millaisen maailman kehitimme ja miksi; kuinka humanismi ja sitä myöten elämälle antamamme ”tarkoitus” syntyivät; ja lopulta miten digi-, tiede- ja datauskoinen aikakausi tulee vaikuttamaan ihmiseen ja maailmaan. Syntyykö lopulta bioteknologisesti kehitelty superihminen (homo deus), jonka kysymykset ja ongelmat ovat täysin uusia ja siten nykyisen kuvittelukykymme ulottumattomissa? Entä mitä tekee tekoäly?

Paksun kirjan kiintoisimmat/mieleen parhaiten painuvat osiot lienevät Hararin teesi siitä, kuinka ihmislajin kyky luoda nimenomaan kollektiivisia tarinoita (uskonnot, raha, moraali, lait, sosiaaliset koodit), nostaa hänet viime kädessä muiden lajien yläpuolelle, ei välttämättä niinkään aivokapasiteetti, kirjoitustaito tms. Syvempi (ja itseäni viime kädessä enemmän kiinnostava) kysymys olisi jonkinlainen metaversio tästä; neurotieteellinen cum mielenfilosofinen kysymys siitä, kuinka tietoisuus tai minuus ylipäänsä syntyivät, tai mitä ne ovat ja miksi ne ovat olemassa; mikä niiden suhde on tähän tarinointiin, joka on alisteinen tälle ns. perimmäiselle prosessille, joka puolestaan koostuu yksittäisten solu- ja bakteerikonstellaatioiden (ihminen) kytkennöistä ja viesteistä suhteessa ”ulkoiseen” todellisuuteen, vaikka viime kädessä mitään tuollaista jakoa ei nykytieteen valossa ole. Tämän tietoisuuden synnyn ”kosmisen virheen” Harari ottaa tietenkin annettuna, kuten ”terve järki” keskimäärin muutenkin.

Lähempänä tätä uskoa ns. koviin tieteisiin on Hararin kirjan kylmäävin osuus, eli teoksen lopun data- ja tekoälyteemat, jotka ovat oikeastaan jo todellisuutta. Harari laajentaa alkujaan David Brooksin termiä ”dataismi” kuvastamaan uutta uskontoa, jonka pääasiallinen tavoite ja suurin arvo on yksinkertaisesti datan virtaaminen. Sinänsä dataismi on varsin loogiselta kuulostava jatke sellaisille moderneille uskonkappaleille kuin ”talouskasvu” tai ”vapaat markkinat”; kaikille niistä on viime kädessä yhteistä moraalin, inhimillisyyden ja muiden ”humanististen” sopimusten ohittaminen. Kärjistetysti, jos ja kun itseisarvo on tiedon leviäminen ja liikkuminen, on lopulta yhdentekevää tarvitaanko ihmistä mihinkään. Laskennallinen tieto (joka markkinoita ja siten myös yhteiskuntaa hallitsee) ei enää lopulta tarvitse ihmistä, koska algoritmi osaa joka tapauksessa laskea myriadisti nopeammin ja tehokkaammin, vaikka sillä ei olisikaan tietoisuutta, tunteita tai huumorintajua.

 

II

Tässä vaiheessa voitaneen siirtyä James Bridlen uunituoreeseen, erinomaisen kiinnostavaan kirjaan New Dark Age, joka tavallaan alkaa siitä mihin Hararin kirja loppuu. En tarkoita tällä sitä, ettäkö se hyppäisi suoraan transhumanistisiin kuolemattomuusteemoihin, nanotietokonein augmentoituihin hybridi-ihmisiin tai avaruusoopperaan. Mutta Bridlen kirjan johtoajatus on puolestaan digiajan teknologian ubiikkius ja toisaalta läpitunkemattomuus; kukaan ihminen ei enää ymmärrä tai edes tiedä, miten teknologia korkeimmalla tasollaan toimii.

Ilmeisin syy tähän on tietenkin tiedon jatkuva sirpaloituminen ja erikoistuminen. Se on toki laskennallisesti paljon tehokkaampaa kuin kaiken tiedon pakkaaminen yksiin aivoihin, mutta samalla se johtaa nimenomaan ihmisen oman ”kokoavan yleissivistyksen” ja tiedon prosessoimisen ja analysoimisen haparoitumiseen. Kun toimintoja siirretään jatkuvasti enemmän ja enemmän tekoälyn vastuulle, emme ainoastaan menetä omia kognitiivisia kykyjämme, vaan myös aktuaalista tietoa ulkoistamisen kautta. Mutta entä jos serverifarmit yhtäkkiä luhistuvat? Entä jos algoritmit eivät enää laskekaan? Kysymys kuulostaa jyrkältä ja dystooppiselta, mutta jos digi ja ”internet of things” alkavat olla läsnä kodinkoneista maksutapahtumien ja tiedonvälityksen kautta aina sähkön ja vedenjakeluun asti, ei ilman digiä voi käytännössä tehdä juuri mitään. Bridle huomauttaa, että tiedeyhteisössä on paljon tahoja, joiden mukaan on täysin mahdollista, että jo meidän lapsenlapsemme tulevat tietämään maailmasta VÄHEMMÄN kuin me; siinä missä ”peak oil” eli öljyhuippu on jo saavutettu, on mahdollisesti myös ”peak knowledge” eli tietohuippu saavutettu. Kaikki voi olla alamäkeä tästä lähtien myös infon kannalta.

Mikäli tähän ei usko, voi ottaa Bridlen kirjan käteensä ja tehdä lähdetutkimusta sen viitteiden osalta. Kaikki tässä kirjoituksessa esittämäni pohjaa Bridlen teokseen ja on käytännön vaatimusten (aikani ja mielenterveyteni) vuoksi sen härskiä yksinkertaistamista ja referoimista. Jokaiseen väitteeseen liittyy kyllä tutkimus tai artikkeli, mutta mihinpä nykyään ei liittyisi.

Tämäkin on yksi Bridlen kirjan teemoista: datasaturaatio ja tiedon ylitulviminen, jota kukaan ei pysty enää hallinnoimaan ja jonka edessä portinvartijoiden toimi on jatkuvasti vaikeampi, käytännössä mahdoton.

Vastaavasti algoritmit mahdollistavat sen, että jo-olemassaoleva tieto valmistaa jatkuvasti uutta tietoa vauhdilla, joka käytännössä hukuttaa ihmiskomponentin tiedon analysoinnin osalta. Tämä puolestaan alkaa ohjata (ja on jo pitkään ohjannut) tieteellistä tutkimusta sinänsä; esimerkiksi tulosten viilaamisen osalta suhteessa datan hillittömään määrään. Pääasia on, että tietyt tulosminimit saavutetaan ja tutkimukset saadaan läpi. Akatemia puolestaan reagoi tähän julkaisemalla jatkuvasti enemmän ja enemmän, koska kaikkea ei yksinkertaisesti pystytä tarkistamaan ja vertaismittaamaan.

Bridlen mukaan esimerkiksi lääketeollisuudessa uusien lääkkeiden ja kehitettyjen, toimivien hoitomuotojen aktuaalinen määrä jatkuvasti vähenee, vaikka tietovaltameri sinänsä kasvaa eksponentiaalisesti. Ongelma kun on siinä, että tiedolla ei lopulta tee mitään, ellei sille ole mitään hyödyllistä implementaatiota. Tähän mikään algoritmi ei tunnu, ainakaan toistaiseksi, tarjoavan ratkaisua.

Entä mikä lopulta tulee olemaan ilmastokatastrofin ja ympäristötuhon vaikutus big dataan ja ylipäänsä ihmisen keräämään tietovarantoon? Jo pelkällä ilman keskilämpötilan kohoamisella voi olla yllättäviä vaikutuksia. Esimerkiksi iPhone keskimäärin ylikuumenee, jos ilman lämpötila on 45 astetta, lukema johon jo nyt voi päästä aurinkoon jätetyssä henkilöautossa Euroopasa, mutta vuosisadan jälkipuolella moiset ulkolämpötilat tulevat olemaan esimerkiksi Afrikassa arkipäivää; puhumattakaan paikoista, joissa ei ole ilmastointia (ja let’s face it: missä sitä tulee olemaan, kun ns. kolmannesta maailmasta puhutaan?). Oman pöytäkoneeni huomasin alkavan tilttailla jo kuluneen kesän aikana, vaikka se olikin sisällä asunnossani, piilossa auringolta.

Vastaavasti kosteuden ja toisaalta kuumuuden lisääntyminen ilmakehässä hankaloittaa langattomia signaaleja, minkä seurauksena torneja pitää rakentaa jatkuvasti tiheämpään. Iso osa digi-infrasta on rakennettu vanhoihin rakennuksiin (digi-infra ”loisii” niissä, kuten kirjassa runollis-deleuzelaisittan ilmaistaan), joita ei ole alkujaan suunniteltu nykyiseen käyttötarkoitukseensa: kirkkoihin, puhelinpylväisiin, tehdashalleihin, vanhoihin viemäriverkostoihin… Maaperä hapertuu tulvien ja kuumuuden drastisen vaihtelun vuoksi, vanha infra sortuu. Viemäriputkissa juoksevat datakaapelit kärsivät samoissa tulvissa, merien rannikkoilla syvyyksistä nousevat internet-kaapelit ovat merenpinnan nousun, suolan ja rannan korroosion vaikutuksen alaisia. Lentoliikenteessä vaikeasti mitattava ja havaittava ”kirkkaan ilman” turbulenssi lisääntyy jatkuvasti lämpötilojen noustessa, samalla ihmisiä murskautuu jo koneen sisällä ilman, että koneen tarvitsisi varsinaisesti pudota  mihinkään. Samaan aikaan fossiilisen energian huippu on ohitettu, eikä uusia vaihtoehtoja varsinaisesti siinnä näköpiirissä. Viilennys vie jatkuvasti enemmän ja enemmän energiaa, puhumattakaan siitä, miten paljon jatkuvasti tuplaantuva, triplaantuva tai nelinkertaistuva, kuva- ja videokeskeinen datansiirtokulttuuri syö. Yksi bitcoin-transaktio vie energiaa yhdeksän yhdysvaltalaisen kotitalouden verran. Jos se jatkaa nykyistä kehitystään, tulee se syömään koko Yhdysvaltojen vuotuisen energiatuotannon vuoteen 2019 mennessä. Japanilaisen tutkimuksen mukaan jo pelkkä diginsiirto tulee viemään vuonna 2030 koko maan nykyisen energiatuotannon verran energiaa.

Mutta palataan tietoon. Yksittäinen ihminen voinee vielä ymmärtää, kuinka putkiverkosto toimii, kenties melkoisella työllä oppia sen, kuinka iPhone toimii, mutta entä tietopilviverkosto? Jos unohdetaan sen taloudelliset ja sosiologiset vaikutukset ja puhutaan ihan vain koodin ja datainfran kannalta?

Yhteiskunnallisesti vaikuttavimpia ja siten myös parhaita esimerkkejä siitä, kuinka algoritmit toisaalta läpäisevät kaiken, mutta ovat toisaalta myös jo käsityskykymme ulkopuolella ovat Googlen, Facebookin ja Amazonin algoritmit tai pörssiä jo ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan hallinneet tekoälyt, joiden vasteaika ja reaktionopeus lasketaan nanosekunneissa. Vuosikymmen sitten tapahtunutta, tekoälyjen keskenään aikaansaamaa kurssien salamaromahdusta tutkitaan edelleen. Tekoälyjen ohjaamassa pörssissä jo nanosekuntien viive saattaa olla merkittävä kilpailuetu, minkä vuoksi infrastruktuuri eriarvoistuu; firmat, joilla on rahaa rakentaa parasta valokuituinfraa (ja sitä kyllä rakennetaan, satojen miljoonien arvosta) nousevat nykyosakemarkkinoilla muiden yläpuolelle.

Vastaavasti kaikki tietänevät jo keskeisimmät some-esimerkit: kuinka Facebookin algoritmit osaavat ennakoida halusi ja persoonallisuutesi paremmin kuin oma äitisi, tai mitata todennäköisyytesi äänestää Trumpia. Amazonin suunnattomien varastohallien tavaravuoret ovat ihmissilmin katsottuna täysin satunnaisessa järjestyksessä, mutta ne ovatkin ostoalgoritmien luomia ja optimoimia; netissä klikkaileva asiakas ostaa ”epäloogisesti”, sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Tämän vuoksi Amazonin työntekijät (joiden työsuhde on luonnollisesti kauheaa paskaa, mutta se on vielä oma kysymyksensä) kulkevat hyllyjen välissä heidän jokaista askeltaan ohjaava älylaite kourassa. Tämäkin vain siksi, että ihminen on fyysisesti ko. toimeen vielä hetken robottia kustannustehokkaampi. Jne.

Teokseen tulee loppua kohden moralistisempi ja toisaalta myös populistisempi, hivenen moraalipaniikinomainen sävy, kun Bridle siirtyy tiedustelun ja sen systemaattisen, valtiollisen salaamisen historian myötä YouTubessa riehuviin videoalgoritmeihin, jotka toisaalta muokkaavat loputtomasti lisää lastenohjelmia (koska pienet lapset saa hypnotisoitua toisteisella kamalla, joka muistuttaa aikuiseen mieleen lähinnä huumetrippiä, esim. Teletapit), mutta myös pervertoituneen väkivaltaisia versioita noista lastenohjelmista.

Tämä ei johdu siitä, ettäkö joku pahantahtoinen ja sairas ihmistaho ohjelmoisi varta vasten noita videoita. Merkittävä osa YouTuben sisällön tuottajista, katsojista ja jopa kommentaattoreista on botteja, jotka nokittelevat ja kilpailevat keskenään. Käyttäjien koukuttamista varten optimoidut tekoälyt yksinkertaisesti tarkkailevat liikennettä, hakuhistoriaa ja toistojen määriä ja muokkaavat tulkitsemansa pohjalta loputtomasti uutta, ”painajaismaista” sisältöä, jossa esimerkiksi ”Hämähäkkimies upottaa Frozenin Elsan kaulaa myöten hiekkaan ja teippaa tämän suun umpeen” ja niin edelleen.

Oli Bridlen oma sosiaalinen positio ja kaupallinen kulma (kuulemani mukaan Bridlellä on ollut taipumusta laittaa New Aesthetic -liikehdintää turhankin nättiin pakettiin, minkä lisäksi hänestä on tullut äkäisesti verkostoituva Verso/TedTalk-bro, joka ottaa harteilleen digiapokalypsin profeetan viittaa) lopulta mikä hyvänsä, on hänen kirjallaan selkeät ansionsa. Itse asiassa se pysyttelee pääosiltaan yllättävänkin ”puhtaana” ja hätkähdyttävänkin paljon kiinnostavaa (joskin kovin synkeää) infoa tiiviiseen tilaan pakkaavana tietokirjana. Bridlen aiempia meriittejä tutkittuani kun pelkäsin, että kyse olisi pikemminkin galleristisesta, pseudoälyllisestä köyhän miehen rihmastovänkkäyksestä, jota erehtyy selailemaan jossain Tate Modernin museokaupassa, muiden taidealan hipster-pyrkyreiden joukossa.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: