Siirry sisältöön

Antti Nylénin Häviö, eli vuonna 2018 luettu, osa 5

marraskuu 6, 2018

Tiedätte tyypin: reippaan ja säntillisen taidealan toimijan, jolle on kunnia-asia olla valittelematta alituista rahapapereiden täyttelyä. Hän on alistunut lomakkeen logiikalle tavalla, jota psykologiassa kutsutaan hyökkääjään samastumiseksi. Apurahoja anellessaan nämä tehotaiteilijat ovat kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoisia uraihmisiä, että he ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä, yhteiskunnan laidan yli heitettyjä epäihmisiä.

Tai:

Ainoa nimitys, jonka olen omalle yhteiskuntaluokalleni keksinyt on valkokaulusköyhälistö. Sana ei taida olla käytössä nykyisin? Mutta paremman puutteessa sillä voisi kuvata korkeastikoulutettujen kynänpyörittäjien — kuten yrittäjäksi pakotettujen koodaajien ja vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten — joukkoa, jolta täydellisesti puuttuu sekä luokkaidentiteetti että keskinäisen solidaarisuuden taju.

Tai:

Sillä vaikka lama tuli ja meni (ja tuli ja meni), ”leikkauspolitiikka” tuli ja jäi. Saatana hallitsee. Tietenkin on hienoa, että yhteiskunta avoimesti ja suoraan kertoo vihaavansa köyhiä, vaikka nämä itse sen jo kokemuksesta tietävätkin.

Jne.

Häviöni on hiirenkorvilla (ei koirankorvilla, koska nämä ovat kovin pieniä!) ja vastaavia pätkiä on tarjolla kymmenittäin. Tämä on minulle harvinaista; en alleviivaile tai merkitse kirjojani, toisinaan kirjoitan joitain asioita muistiin käyttääkseni niiden ajatuskulkuja myöhemmin omissa teksteissäni. Mutta hiirenkorvat siksi, koska ajattelin bloggaavani teoksesta. Huomasin kuitenkin oitis äityväni samanlaiseen alleviivauskuumeeseen (hiirenkorvat siksi, ettei minulla ollut lyijykynää), jota podin aikoinaan yliopistoon tullessani, kun olin nuori ja innokas.

En vielä tuolloin osannut määritellä, mikä oli kulloisestakin luettavasta pääsykoe- tai tenttikirjasta se kaikista tärkein osuus tai tiivistymä. Niinpä kaikki tuntui minusta yhtä tärkeältä. Vasta myöhemmin opin, ettei mitään tärkeää ole, että on vain dataa, jota seulotaan, käytetään ja muokataan omia tarkoitusperiä varten. Opin myös, että kaiken datan änkeminen omaan päähän on mieletöntä, onhan se koska hyvänsä tietoverkoista tai digitaalisista tietokannoista saatavilla (vaikka silloin antaudutkin algoritmille, joka luo sinusta tarkemman kuvan kuin mihin oma äitisi kykenee jne). Kenties yliopistot ja koulut ovat vähitellen saapumassa samaan johtopäätökseen. Tärkeää ei ole niinkään tiedon varastoiminen (pänttääminen), vaan sen soveltaminen ja tulkitseminen (oppimispäiväkirja, esseet, pommien rakentaminen).

Miksi sitten Nylénin tapauksessa hiirenkorvailin niin paljon? Koska affekti, koska tyyli, koska ”tämä tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta”? Varmasti näin on, tai siis tietenkin on. Nylénin tekstin muodostama ääni on siinä määrin vastaansanomaton, että lukijasta (minusta) alkaa tuntua jokaisen lauseen olevan tosi ja julkihuutamisen arvoinen ties missä blogitekstissä. Lukija haluaa olla osallinen, koska tuntuu siltä, että jokin meemi ottaa nyt valtaansa, herranen aika, ehkä tällä voi olla jopa YHTEISKUNNALLISTA MERKITYSTÄ. Teksti tenhoaa ja resonoi jne. Nylén itse luultavasti sanoisi, että senkin mielettömät, millään kirjallisuudella ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Mutta kuka minä olen laittamaan sanoja toisten suuhun.

Tällainen onkin myös mitä suurinta hulluutta: miksi toistelisin suureen ääneen asioita, jotka kuulijat voisivat aivan yhtä hyvin lukea varsinaisesta kirjasta? Mitä on tämä PÖHINÄ? Onko tämäkin vain taas yksi valkoisen cis-miehen martyrologia? Siksikin lopetin hiirenkorvamuistiinpanojeni kirjaamisen tänne. Lisäksi pelkään tekijänoikeuslakia, vaikka Nylén lainauksista tuskin pahastuu. Lukekaa muuten myös tämä Emilia Kukkalan hyvä teksti. Se on vielä aivan toisella tavalla tarkka kuin tämä nopea muistiinpanoni.

Mutta mikä ”ääni”? Nylénin ollessa kyseessä puhutaan usein ensimmäisenä juuri tyylistä, jota pidetään loistavana, vaikka harva osaakaan määritellä heti, miten tai miksi. Nyt puhutaan rehellisyydestä, rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta. En teeskentele, että jaksaisin tehdä kunnollista tyylianalyysia, tai että edes pystyisin siihen, mutta rehellisyys Häviön tapauksessa liittynee nimenomaan tekstin ”sisältöön” ja sen yhteiskunnalliseen kytkökseen. Ehkä tämä on ns. materialistinen katsantotapa (mikäli mitään mistään ymmärrän): uskotaan siihen, että kirjoitettu on jossain yhteydessä sosio-ekonomiaan, arvoihin, päätäntävaltaan; vähän enemmän sönkön alueelle mentäessä sanotaan, että teksti osallistuu noiden rakenteiden uudentamiseen ja luomiseen. Mutta pointti on se, että tullaan lähemmäs ”normaalia” lukijaa ja arkea, toisin sanoen työehtoja, suhdetta pääomaan ja lisäarvon tuotantoon.

Tämä taasen mahdollistaa sen, että voidaan sanoa: ”Nylén on uudessa teoksessaan yhteiskunnallisempi kuin koskaan!” Siis nautittavan ja nasevan lisäksi, vaikka toisaalta teksti on sitä juuri siksi, koska tällainen ”materialistisempi” (lue: ei-fiktiivinen) kulma on vaihtelua, mikä taasen on yhteydessä tyyliin ja muotoon; Nylén kirjoittaa työnsä ehdoista, elämästään, toimeentulostaan ja realiteeteistaan ilman ylenpalttista ”maalailua”. Ovatko nämä sitten tyylin tai estetiikan kysymyksiä vai politiikkaa ja ideologiaa, en osaa sanoa. Tuntuu, että samoista asioista puhutaan eri termeillä. Ideologian alueelle varmasti astuisin viimeistään silloin, jos sanoisin ettei sillä ole mielestäni niin väliä. Nylénin aiemman tuotannon käsittelyssä on ollut paljon juuri tätä keskustelua (”onko tämä fiktiota, onko tämä esseetä, mitä ylipäänsä on essee, onko tekijä kuollut, no ei ole”), mitä hän Häviössä käsittelee itsekin, tosin omaan tuttuun tapaansa, joka ei varsinaisesti tee hullua hurskaammaksi, jos ja kun halutaan selkeitä ja ymmärrettäviä vastauksia. Hyvää kirjallisuutta se toki on.

Rehellisyys Häviössä syntyy käsittääkseni siis siitä, ettei asioita kätketä tai seuraamuksia pelätä materialistisessa lihatodellisuudessa, jossa kehomme tanssivat keskenään erilaisten nokkimisjärjestysten, nollasummapelien ja instanssien miellyttämisen muodossa. Tällaiseen, itsetuhoiseksi koettuun käytökseen johtaa yleensä vain tekijän tunne siitä, ettei ole ”mitään hävittävää”; ei enää pelkoa taloudellisesta toimeentulosta (koska se on jo retuperällä), ei enää pelkoa putoamisesta sosiaalisten kättelyverkostojen ja protokollien ulkopuolelle (koska siellä ollaan jo, haluttiin tai ei). Ja niin edelleen. Valtaosa maapallon väestöstä on näiden verkostojen ulkopuolella, mutta kyse ei olekaan siitä, vaan siitä, että niinkin ylistetty, palkittu ja luettu hahmo kuin Nylén voisi kokea näin. Onhan hän yksi etuoikeutetuista. Mutta toisaalta.

Samaan rakoon julkisessa keskustelussa on iskenyt viime aikoina esimerkiksi Ossi Nyman, joka onnistui löytämään vielä yhden tabun, joka on takapajuisuudessaan niin irstas että oikein hävettää (siis tabu, ei Nyman): militantin välinpitämättömyyden työmaailmasta, toimeentulotuella elämisen. Tärkeintä Nymanin tapauksessa on VALINTA: Nyman HALUAA elää niin. Juuri tässä tabu piilee. Juuri tämä saa niin duunarit ja möhömahamiehet kuin jakkupukunaiset ja rintamamiespuutaloasujat näkemään punaista (niin kuvainnollisesti kuin ideologisestikin) kautta koko ”poliittisen” spektrin.

Tässä välissä saapuisimmekin loppuvuoden toiseen ”tärkeään” kirjaan, nimittäin Pontus Purokurun hienoon Täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin ja samalla yleiseen ahdistukseen, uupumiseen, toimeentulemisen mielettömyyteen… Pontuksen kirjasta kirjoitan myöhemmin, jos jaksulia on. Purokuru mainitaan myös Nylénin kirjassa, joskin lähinnä epäsuotuisaan sävyyn.

Takaisin Häviöön ja sitä kuvaaviin adjektiiveihin, joita luomani olkiukot droppailevat. ”Nasevuus” tulee siitä, ettei teoksessa ”viestin” tiellä ole fiktiivisiä henkilöhahmoja, juonikulkuja tai etäännytettyä/performoitua kaunokirjallista kieltä. Nasevuuteen tosin kuuluu tehdasasetuksena myös se, ettei kieli ole myöskään ”huonoa” (siis perinteistä vastaan, vrt. esim. Ekholm, mahdollisesti myös Koko Hubara, jne jne), vaan tietyn klassillisen siisteyden sääntöjä noudattavaa. Tietenkään Nylén ei kirjoita kuin bloggari, teini, punkkari tai queer-oletettu. Se ei kuulu hänen tyyliinsä.

Rehellisyyden ja nasevuuden summana, juuri tällä tietyllä historiallisella hetkellä, saadaan siis tyyli ja/tai muoto nimeltä yhteiskunnallisuus.

This is all well and good, eikä minulla oikeastaan ole edes mitään muttaa. Samasta syystä minäkin nautin suuresti Häviöstä. Itse asiassa mieleeni tulee jopa hivenen Thomas Bernhard, joka jalosti mustasta, kohtuuttoman jyrkästä ja lähimain kaikkeen vihamielisesti suhtautuvasta sapestaan täydellisen algoritmin proosalleen. Vaikka Bernhardin teokset ovat yleensä romaaneja tai pienoisromaaneja, en ajattele hetkeäkään lukevani ”perinteisessä” mielessä fiktiota, kun luen Bernhardia. Ajattelen lukevani Thomas Bernhardin ajatuksia. Samoin ajattelen lukevani Antti Nylénin ajatuksia, kun luen hänen esseitään (tai monologiaan, jollaiseksi Häviö nimiösivulla tituleerataan). En tiedä mitä Bernhard tai Nylén itse olisivat tästä mieltä, mutta silläkään ei ole väliä. Tekijä on kuollut, vaikkei totisesti kuollut olekaan, pikemminkin zombie joka ei ymmärrä pysyä haudassaan. Tätäkin on moderni elämä ja ennen kaikkea kirjallisuus: keskenään näennäisen ristiriitaiset asiat eivät sulje toisiaan pois.

Samaisella silmänkääntötempulla Nylén pystyy oikeuttamaan kaunokirjallisen ”helmasyntinsä”, eli kirjoittamisesta, kirjoitustyöstä kirjoittamisen. Ajatuksessa on tietenkin vahva oletus siitä, että kirjallisuutta lukevat vielä muutkin kuin ne, jotka ovat itsekin kirjoittajia tai kulttuurintuottajia. Ehkä niinkin on. Ei mennä nyt sinne. Joutuisin uppoamaan sellaisiin suonsilmiin kuin ”korkea ja matala” tai ”taiteellinen” tai ties mitä. Ain’t nobody got time for that. Mutta tyyliä on myös se, että kirjoittaa vaikkapa elintasopakolaisesta tai keinosiementäjästä, vaikka yleisesti ajatellaankin tämän olevan sisältöä.

Joka tapauksessa materialistinen pohja oikeuttaa tämän, koska Nylénkin paljastuu (muutamista idiosynkratioistaan huolimatta) yhdeksi meistä/heistä/prekariaatista, jolla on toimeentuloon ja ihmisarvoiseen elämään liittyviä ehtoja. Samastuin hänen ahdinkoonsa vahvasti lukiessani kirjaa junassa, helpottuneena taas yhdet karja-ajot selvittyäni, matkalla Helsingin kirjamessuilta Jyväskylään. Samalla myös nautin lukemastani. Go figure. Kai sen näin kuuluukin toimia.

Kannen leimamuste muuten tahrii, erityisesti jos siihen erehtyy pudottamaan pisaran vettä.

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: