Siirry sisältöön

Vuonna 2018 luettu, osa 4

marraskuu 5, 2018

Joseph Conrad: Heart of Darkness
Tähän liittyy hyviä ja rauhallisia ulkokirjallisia muistoja, kun luin kirjaa mökillä koleassa ja sateisessa juhannusilmassa, palavien puiden savua nuuskien kuin mikäkin pienhiukkasolento. Varsinainen takkatuli-idylli, vaikka olin huvimajassa pihalla, savulta tuoksuva pusakka ylläni. Tapoin kymmeniä hyttysiä, kuuntelin sadetta, poltin tulisijassa kalikoita ja luin lähemmäs 120-vuotiasta kuvausta ”pimeimmästä Afrikasta”.

Olin lukenut suomennoksen joskus lukioikäisenä, mutten tokikaan muistanut siitä juuri mitään. Alle katsoin pitkästä aikaa Coppolan Apocalypse: Nown sekä Herzogin (mielestäni edelleen hitusen yliarvostetun) Aguirren. Edellinen pohjaa Heart of Darknessiin, jälkimmäinen puolestaan dominikaanilähetyssaarna Caspar de Carvajalin (1500-1584) päiväkirjoihin. Heart of Darkness puolestaan pohjaa Conradin omiin kokemuksiin Kongossa 1890-luvulla; Conradia ns. ahdisti aika helvetisti nähdä omin silmin länsimaiden harrastama imperialistinen sorto, mikä myös peilautuu teoksessa vahvasti.

Kerronnallisesti HoD on 1800-lukulaisen kertojaperinteen narratiivinen lapsi, jossa on re-narrator, uudelleenkertoja. En ole varma onko termillä jokin vakiintunut suomennos, koska edellisistä kirjallisuustieteen opinnoistani on lähemmäs 10 vuotta. Joka tapauksessa tapahtumat kerrotaan after the fact, nuotiotulimuisteluina veneessa Thamesilla. Samalla Conrad pystyy vetämään paralleeleja Kongon ja Lontoon välille, Kongo-joen ja Thamesin välille. Kertoja Charles Marlow edustaa ns. järjen ja normaaliuden ääntä (Watson, Hastings, Humisevan harjun Lockwood jne), jonka kautta lukija pystyy peilaamaan kerrottua edes semi-neutraalisti, vaikka Marlow ei esim. siirtovaltapolitiikkaa hyväksykään. Semi-neutraali siksikin, koska HoD:n kerronta on symbolismia ja juoksutuksia tulvillaan.

Tarinassa paatti lipuu Kongo-jokea pitkin ja Marlow kuvailee näkemäänsä vuolain sanakääntein ja ajatusviivoin. Conradin kieli ei totisesti ole helpoimmasta päästä ja osa sanastosta on nykysilmään arkaaista, mikä tekee lyhyehköstä pienoisromaanista yllättävänkin hidaslukuisen. Modernismin peruskivijalka on siis ikänsä vuoksi paikoin dänkkiä kuin Pynchon. Samalla tekstin vuolaavaa virta (kai huomaatte nämä typerät jokimetaforat?) palvelee jatkuvasti paisuteltua jännitystä, matkaa kohti ”pimeyden sydäntä”, jossa mystinen eversti Kurtz, höyrähtänyt norsunluukauppias jota löytämään Marlow on lähetetty, hallitsee pientä alkuasukkaista koostuvaa valtakuntaansa.

Kertoiko Kurtzin hahmo jotain 1900-lukulaisen ihmisen luonteesta? Hänestähän tässä on joka tapauksessa kysymys. Ehkä paljonkin. Ehkei juurikaan. Sivuhuomautus: Oliko asekauppiaaksi Afrikkaan paennut Arthur Rimbaud yksi Kurtz muiden joukossa? Varmasti, joskin hänen legendansa seurasi kaikesta siitä, mitä hän teki ENNEN asekauppiuuttaan Afrikassa (toimi, jossa hän ei ollut merkittävän hyvä).

 

Chuangtse: Joutilaan vaelluksesta
Tapani mukaan (ja kansa hiljaa) en kirjoita tästäkään sen kummemmin, koska se vaatisi, kuten runot muutenkin, tarkahkoa lähilukemista. Taolaista runoilufilosofiaa 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mainiota, kuinkas muuten. Minun kirjoissani Pertti ja Kai Niemisen käännösurat ovat suurimpiin lukeutuvia kulttuuritekoja tämän maan kirjallisuushistoriassa. Jos minun pitäisi alkaa listata kirjoja, joita pelastaisin tulipalosta, olisi 20 tärkeimmän niteen joukosta 25% Niemisten kääntämiä teoksia.

Lukijaa saattaa ärsyttää se, kuinka vuodesta toiseen kehun vanhoja kiinalaisia ja japanilaisia vaeltajamunkkeja perustelematta sen kummemmin. Se on täysin ymmärrettävää, ärsyttää se minuakin. Ihmeellistä vanhojen erämaagubbejen ylistämistä. Näihinkin teoksiin pätee osaltaan impressionistinen (lue: surkea & adhd) muistini; erityisesti runokirjojen kohdalla muistan vain, että pidin tai en pitänyt. Toki sama pätee suureen osaan muustakin lukemastani, mutta toisilla tavoilla.

Runouden tai elegantin komposition kohdalla: on vaikea tuoda sivuilta isoja rakenteita mukanaan maailmaan, eikä se tavallaan kuulu asiaankaan. Jos katson maalausta, ei se kulje katsomisen jälkeen kanssani kuin vain tunteena; muut prosessit todentuvat ja aktivoituvat aina vain katseluhetkessä. Toisaalta jos palaan esimerkiksi muutamaa vuotta myöhemmin maalauksen äärelle, muistan sen (luultavasti) nähneeni, eikä se tunnu enää samassa määrin tuoreelta. Olen jopa saattanut tyhjentää sen täysin, vaikken saisikaan palautettua sitä mieleeni. Jokin minussa siis muistaa. Toisinaan mietin, miksi ylipäänsä luen kirjoja, jos ja kun muistini on tällainen. Kysymys on tietenkin typerä, koska on vain hetki, seuraava hetki ja taas uusi hetki.

Vastaavasti on ihmisiä, jotka muistavat lähes täydellisesti kaiken lukemansa. Tunnen muutamia heistä.

Vähän samoista syistä en kirjoita yleensä lukemistani uudemmista runoteoksista blogiini, koska en ensinkään muista niistä paljonkaan (paitsi että pidin tai en niinkään pitänyt), ellei teos ole kädessäni lähiluettavana. Koenkin runoteosten vaativan tarkempaa perehtymistä, ihan jo sen vuoksi, että tunnen keskimääräisen suomalaisen runoilijan henkilökohtaisesti. Niinpä, mikäli en esimerkiksi pitäisi jostain runoteoksesta X, koen jo henkilökohtaisista syistä, että minun pitää perustella ja alustaa kantani todella hyvin, olla läpinäkyvä ja historiallinen. Ja sellainen käy totisesti TYÖSTÄ. Vastaavasti en ole hyssyttely ja jees jees -dialektin ystävä, koska viime kädessä se johtaa ympäristökatastrofiin ja äärioikeiston nousuun. Namaste.

Toisaalta olen Poesian jäsen ja kustannustoimittaja, minkä vuoksi minun on vaikea sanoa, missä määrin olen tai en ole jäävi/ideologinen erinäisissä yhteyksissä. Hivenen samat syyt pätevät toki muutamiin prosaisteihinkin, mutta ”ongelma” ei ole niin laaja.

Toisaalta runoudessa pätevät (kuitenkin) hieman toisenlaiset dynamiikat ja lait; kun ei ole tarinaa, henkilöhahmoja tai ”löysää” leipätekstiä huippukohtien välissä, on lukeminen varsin erilaista kuin proosan tai tietokirjallisuuden tapauksessa. Esimerkiksi fraseerausta on paljon enemmän, mikäli sallitte kömpelön musiikkitermilainan. Tekosyyhän tämä(kin) viime kädessä on, mutta en ole (ainakaan vielä) kehittänyt samanlaista ”pienoisesseen shorthandia” runouden käsittelyyn. Mutta ehkä vielä joskus, jne.

Muinaisten japanilaisten ja kiinalaisten runoteosten tapauksessa annan ajan ja paikan luoman kuilun oikeuttaa niiden mainitsemisen listoillani!

 

Claire Weekes: Self-Help for Your Nerves
Hupsua: 60-luvulla ahdistusta, paniikkia ja depressio-oireita tunnuttiin tituleerattavan ”hermoromahduksena”, mutta oirekuvauksiltaan tohtori Weekesin läpileikkaus tuntuu varsin sattuvalta ja osuvalta vielä 50 vuotta myöhemmin.

Self-help -kirjallisuudelle (jos kohta tämä oli sellaista jo vuosikymmeniä ennen varsinaista ”buumia”) kuuluu tietenkin naureskella, mutta jos ja kun takana on vuosikymmenten mittainen kokemus käsiteltävän asian parissa, voi tuloksena olla oikeasti helpottavaa ja toivoa antavaa kirjallisuutta, kuten tässä tapauksessa. Myönnän tämän helppolukuisen ja pienen kirjan olleen yksi merkittävä tukipilari vaikean menneen kesän aikana.

Weekes oli 1900-luvun alkutahdeilla syntynyt australialainen lääkäri, jota pidetään yhtenä kognitiivisen terapian pioneereista. Sikäli en tiedä onko juuri kognitiivinen suuntauksena se omin juttuni, se kun on viime kädessä kuitenkin ”vain” melko käytännöllistä, mutta ainakin Weekesin kirjan verran suosittelisin sitä itse kullekin. Ns. perusjutut haltuun ennen kuin lähdetään HELVETILLISEN NEUROEETTERIN SYÖVERIIN!

 

Kathy Acker: Blood and Guts in High School
Luin tätä alkujaan eräänlaisena referenssiteoksena Luonteiden kuvituksia varten, kun tuumiskelimme sitä, kuinka kuvituksia kirjallisuudessa on käytetty tekstin ohessa. Lopulta annoin Jaakolle vapaat kädet ja lopputulos on fantastinen. End of advertisement.

Käytännössä Ackerin cut-up -kulttiklassikon (Burroughs oli Ackerin keskeinen vaikutin) sikäli mainiot kuvitukset ovat kuitenkin muusta tekstiä melko itsenäisiä kokonaisuuksiaan ja käsittääkseni osa niistä oli ollut esillä taidegallerioissa jne.

Itse kirja on synkkää tylytystä: 10-vuotias päähenkilö Janey ajautuu ahdingosta toiseen ja lopulta kuolemaan. Kirja alkaa siitä, kun Janey elää enemmän tai vähemmän insestisessä suhteessa omaan isäänsä, mutta lähtee omille teilleen, koska isän uusi tyttöystävä tulee mukaan kuvioon. Teoksen aikana Janey päätyy töihin leipomoon, jengiläiseksi, asumaan slummiin, prostituoiduksi ja lopulta seksiorjaksi Persiaan, jossa hän tapaa kirjailija Jean Genet’n, jonka kanssa joutuu vankilaan Alexandriassa. Kyllä, tämä on metafiktiota. Lopulta Jean kuolee syöpään, kuten lopulta myös Acker itse, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin.

Kerronnallinen laatu heittelee sisäänrakennetusti jo metodinsa vuoksi; proosaa, kuvitusta ja runoutta sekaisin, vaihtelevia narraatiotekniikoita ja cut-upia on vaikea hallita pidemmässä muodossa ilman, että lukuasennosta tempautuu ulos tämän tästä. Ehkä Ackerin teosta voisi kutsua myös punk- tai zine-estetiikaksi (Acker kirjoitti teoksen jo 1978, mutta julkaisu tapahtui vasta 1984): vaikutus syntyy pikemminkin affektien ja leikkausten, ei niinkään syventämisen tai paneutumisen kautta. Parhaimmillaan vapauttavaa ja nasevaa, heikoimmillaan hieman tylsää ja puuroutuvaa. Ehkä kulttijutut ovat aina sellaisia?

 

Michael Herr: Dispatches
Mennyt kesä oli säänsä puolesta minulle helvetti, enkä voi odottaa kuin kauhulla tulevia vuosia, mikäli säätilojen kehitys jatkuu tällaisenaan, ja miksei jatkuisi. Niinpä tuntui täysin luontevalta lukea tätä Vietnam-reportaasiklassikkoa puiston hellekuumuudessa maaten, kun ympärillä pörräsivät Nestle Rally Finlandin ralliautot, helikopterit ja hävittäjälentueet.

Herrin kirjasta on otettu yksityiskohtia/vaikutteita mm. Full Metal Jacketiin ja Apocalypse: Now:hun, minkä lisäksi raportit ja kuvaukset ääriolosuhteista ovat jo valmiiksi kiinnostavaa viljelysmaata kirjallisuudelle. Tietenkään sotakuvaajat ja -kirjeenvaihtajat eivät olleet niin tiiviisti ”in the Shit” kuin varsinaiset merijalkaväen sotilaat, jotka olivat Vietnamin kauheimpiin loukkoihin heitetty tykinruokaosasto, kun asiaa katsotaan usalaisten vinkkelistä. Mutta Herr liikkui nimenomaan merijalkaväen mukana ja oli mukana myös taistelutilanteissa.

Teoksessa on ripaus sitä gonzoa ja 60-70-lukulaista psykedeliaa, jollaiseen ei nykykirjallisuudessa enää törmää muutoin kuin retron kautta. Omassa mielessäni tämä yhdistyy osaksi villistä lännestä juontavaa southern gothicia (nähdäkseni tämä on se perinne, jonka vuoksi Deleuze nosti angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaiseksi suhteessa eurooppalaiseen, mutta se on oma kysymyksensä), vaikka kirjallisuushistoriallisesti tällainen väite olisi varmasti kyseenalainen. Mutta minua kiinnostaakin energia, ei määritelmien objektiivinen mitattavuus.

Joka tapauksessa kiinnostava ja vetävä kirja, jonka iskevyyttää toisinaan vaimentaa, toisinaan vahvistaa  kerronnan hivenen fragmentaarinen luonne: Herr oli milloin täällä, milloin tuolla, välillä kerrotaan yleisemmin sodan kehityksestä valtiollisella tasolla, välillä jostain tietystä pienestä nujakasta tai yksittäisten sotilaiden luonteenpiirteistä jne. Fragmentaarisuus vielä korostuu teoksen suhteellisen lyhyyden vuoksi (260 sivua). Ehkä tämä johtuu myös osittain siitä, että välillä Herr ei oikein osaa päättää, kirjoittaisiko mikro- vai makrotasolla, vaikka ilman muuta tässä on kyse nimenomaan silminnäkijätasosta. Polito-ekonomiset analyysit Vietnamista pitää hakea jostain muualta.

 

Gillian Flynn: Dark Places
Pidin varsin paljon Flynnin debyyttiromaanin pohjanneesta HBO:n Sharp Objects -minisarjasta; se on minun kirjoissani lähivuosien parasta rikosdraamaa, kuvakerrontaa ja äänisuunnittelua myöten. Samalla se on Amy Adamsin tour de force, jne.

Niinpä ajattelin että heck, luenpa yhden näistä Flynnin jännäreistä, näitähän myydään kuin leipää. Tulos on vähemmän yllättäen se, että valitsisin edelleen ja aina hyvin tehdyn tv-sarjan hyvin tehdyn jännityskirjan sijaan. Miksi? Koska kaikki se, mitä Flynn tekee ”psykologisen kerronnan” ja proosan tasolla voidaan tehdä paremmin ja ekonomisemmin audiovisuaalisesti (ekoLOGIA onkin sitten aivan toinen kysymys) väreillä, leikkauksilla, rytmityksellä, äänen ja musiikin käytöllä… Nimenomaan tarinankerrontaanhan kirjallisuus on nykyään mitä heikoin väline! Varsinkin jos ihmisten sisäiset maailmat ovat niin standardisoituja, kuin mitä ne keskimäärin kerronnassa tuntuvat olevan. Käytännön vastaanoton tasolla (siis omalla kohdallani) tämä hivenen perverssisti johtaa siihen, että koen aikaani hukattavan aina, kun viihdekirjailija kuvaa hahmojen sisäistä maailmaa. Se on hidasta, tylsää ja ilmiselvää.

Toisaalta Flynnin pitäisi olla tässä vieläpä varsin hyvä. Ehkä hän onkin. Hänen kirjansa menisivät lähes sellaisenaan kuvakäsikirjoituksesta; on sopivasti takaumia, on näkökulmakerrontaa. Kyllä nykyaikaisessa prestiisi-televisiotuotannossakin pitää olla ainakin kaksi eri aikatasoa ja jaksosta toiseen vaihtuvia näkökulmia (vrt. vaikkapa Netflixin uunituore, sinänsä loistava The Haunting of Hill House). Mutta jos ja kun itseensä vetäytynyttä päähenkilö ahdistaa ja masentaa, voitaisiin se kuvata nopealla kuvalla hänestä nuutumassa sohvallaan harmaassa ja ankeassa valossa menettämättä juuri mitään yhtään mistään psykologisesta syvyydestä juuri siksi, koska tilanne on niin yleisesti jaettavissa ja banaali.

Toki kirjan päähenkilö on Flynnille tyypillinen erityiskohtalo: kolmekymppinen nainen, jonka perheen (kaksi siskoa ja äiti) hänen oma isoveljensä murhasi (tai ei murhannut) raa’asti kun nainen oli vielä pikkulapsi. Sittemmin Flynn jalosti samaa erityishenkilökaavaa muuntelemalla läpimurtoteos Gone Girlinsä päähenkilön/antagonistin. Itse asiassa kirja on jopa kaltaiseni kosmisen nihilistin makuun melkoinen downer; niin sisäisesti kuin ulkoisestikaan kauniit hahmot loistavat poissaolollaan. Päähenkilö on ihmisraunio, hänen kohtaamansa ihmiset hylkiöitä tai friikkejä, eikä kukaan kirjan aikana varsinaisesti kasva tai kehity, vaikka jonkinlaista vapahdusta tai selkeyttä asioihin ehkä saadaankin.

Mutta kasvu ja kehitys ovat toisaalta juuri niitä Hollywood-kliseitä, joihin en itse usko, joten miksi vaadin niitä? Ehkä siksi, että niiden kautta kirjalle löytyisi jokin muukin syy, kuin pelkkä ankeusporno. Tässä saattaa olla jonkinlainen ”mieskatseeni” ongelma: olisinko kiinnostuneempi, jos pääpaino olisi vaikkapa okkultismissa ja sarjamurhaamisessa sen sijaan, että pääasialliset tehot revitään sosiaalisesti yhteiskuntaan, sukupuoleen ja perheeseen liittyvistä ongelmista, kuten nyt?

Hyvin kirjoitettu ja taustatutkittu kirja, mutta toisaalta kuka hyvänsä uuttera ja keskiluokkainen osaa kirjoittaa ja taustatutkia.

 

Steven Shaviro: The Universe of Things: On Speculative Realism
Ihan näpsäkkä yleisesitys spekulatiivisen realismin ja objective oriented ontologyn virtauksista ja usual suspectseista nimenomaan ontologisella tasolla. Käydään läpi Harman, Meillassoux, Brassier jne. Keskuskysymyksenä tietenkin spekulatiivisen realismin ajama non-korrelationismi; ”metafyysinen realismi” vs. jälki-kantilainen korrelationismi.

Siis suomeksi sanottuna spere-tyypit vastustavat yleistä antroposentristä näkemystä siitä, että ihminen on aina välittäjänä havainnossa, ts. että ulkopuolisesta maailmasta ei voi saada tietoa, joka ei olisi jo aina valmiiksi ihmisen havainnon muokkaamaa. Periaatteessa teos on hyvinkin perustavanlaatuista, lukiofilosofian (hyvässä mielessä!) mieleen tuovaa juuri siksi, koska ontologisia ehtoja harvemmin enää mietitään, ainakaan julkisessa keskustelussa. Aiheensa puolesta teos on siis SEKÄ tylsä ETTÄ erittäin kiinnostava, mikäli näin voi sanoa.

En edes esitä muistavani mitään edellistä tarkempaa luonnehdintaa, varsinkin kun aloitin kirjan jo toissakesänä ja viimeisen kolmanneksen luin yli vuoden tauon jälkeen tänä vuonna. Shaviro on aina Shaviro, eli herran oman ontologisen kulman saa estetiikan, Deleuzen ja Alfred North Whiteheadin kautta. Whitehead on itse asiassa eräänlainen ankkuri ja johtotähti muutenkin, sillä Shaviro on ollut kovasti whiteheadilainen ainakin koko 2000-luvun. Ei, en osaa selittää millainen filosofi Whitehead on, sillä vaikka olen kiinnostunut Shavirosta, en ole niinkään kiinnostunut Whiteheadista… Shaviro on tavallaan pop- ja estetiikkavälittäjäaine, joka nakertaa Whiteheadin ”kovaa” filosofiaa ja oksentaa sitä sitten makeana ja nautittavana mössönä suuhuni.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: