Siirry sisältöön

Mark Fisher ja kummitukset, eli vuonna 2018 luettu, osa 3

20 lokakuun, 2018

Mark Fisher: Ghosts of My Life: Writings on Depression, Hauntology and Lost Futures & The Weird and the Eerie

Luin viime vuonna itsemurhan tehneen Fisherin kaksi viimeistä kirjaa alkukesästä, ennen enemmän tai vähemmän koko kesän ajan kestänyttä omaa paniikkikohtaus- ja depressioputkeani. Sinänsä asioilla ei ole suoraa yhteyttä. Fisherin itsemurha kosketti minua paljon, ei vähiten siksi koska olin niin kiinnostunut hänen ajattelustaan, mutta myös koska koin hänet sielunveljekseni nimenomaan esteettisesti. Tästä jatkossa lisää.

En tiedä tappoiko Fisher itsensä ns. ideologisen ajattelunsa vuoksi (tuskin), mutta lienee toisaalta hyvä miettiä, miten paljon tällainen kapitalismikriittinen, ”yliherkkä vasemmistolainen” ajattelu vaikuttaa mielialaan kaikessa ahdistavuudessaan ja toivottomuudessaan. Erityisesti, jos kyseessä on merkityksen ja tulevaisuuden/ajan/muutoksen tunteen katoaminen, kuten Fisherin (ja itse kunkin) tapauksessa on. Saavutetaanko sillä ylipäänsä mitään? Eikö olisi parempi vain vetää luukut kiinni ja vetäytyä katselemaan syksyn lehtiä ja haravoimaan? Viimeaikainen keskustelu ilmastonmuutoksesta on sitten vielä aivan oma pikantti lisänsä tähän vyyhtiin.

*

Toisaalta ainoa toinen vaihtoehto tuntuisi olevan juuri vetää luukut kiinni ja eristäytyä yhteiskunnasta. Tämä tuntuu hankalalta ratkaisulta, erityisesti jos on tietotyöläinen ja kirjailija. Mutta mitä on luukkujen kiinni vetäminen? Luostarielämä vaatii joka tapauksessa aina jonkin ulkoisen infrastruktuurin tullakseen toimeen. Myös buddhistiset yhteiskunnat kätkevät kaapunsa alle miljoonien poljettujen työläisten raadannan. Esimerkiksi minulla olisi kyllä mahdollisuus päästä katselemaan järveä kesämökillä tai mennä haravoimaan lehtiä lapsuudenkotiini omakotitaloalueelle, mutta olenkin törkeän etuoikeutettu. Halkojen hakkaaminen on elämysmatkailua ja luksusta, enkä nyt edes tarkoita sitä, mitä puiden polttaminen tekee pienhiukkaspäästöille, tai kuinka energiatehotonta asuminen haja-asutusalueella tai omakotitalossa on. Sellainen tuntuu intuitiivisesti sössötykseltä, mutta missä vaiheessa ilmastopuhe muuttuu sössötyksestä elintärkeäksi? Näsäviisas ja tosi vastaus on, että viimeistään 50 vuotta sitten, mutta you know. Entä jos sielu lepää mökillä? Entä jos on siellä kasvanut ja siihen tottunut? Miten se muuttuja sijoitetaan tähän ”uuteen” yhtälöön?

*

Entä onko kyse estetiikasta vai jostain muusta, jos joku toinen ihminen elää sossun tuella pienessä muovisessa huoneessa? Hänen ”kotinsa” on ruma ja ahdistava, mutta kenties hänellä on rikas sisäinen maailma? Entä jos hän opiskelisi, menisi töihin, saavuttaisi siedettävän elintason ja varakkuuden, voisi muuttaa isompaan asuntoon (hiilijalanjälki kasvaa), kalustaa sen mieleisekseen (hiilijalanjälki kasvaa), mennä töihin tuottamaan lisäarvoa abstraktille systeemille ja maksamaan enemmän veroja (hiilijalanjälki kasvaa), jossa työn tulos ei joka tapauksessa näy muuten kuin omana sisäisenä tarinana (hiilijalanjälki kasvaa)? Onko tämä luovuttajan ja fatalistin puhetta?

*

Joka tapauksessa downshiftaaminen on nyt historiallisestikin validi strategia, koska keskimäärin kaikki tuottava nopeuttaa ilmasto- ja ympäristökatastrofia. Tämä on vain kapitalistinen truismi, ei mitään yleistämistä tai provokaatiota. Mutta yhtäkkiä on aiempaa suurempi tenhovoima sanoa, että pukeudun jätesäkkiin ja kirpputoririepuihin siksi, koska mikäli ette ole huomanneet, ympäristö ja ilmasto menevät alamäkeen. Suuri kertomus mahdollistaa tämän. Ellei tämäkin ole kupla-ajattelua. Ehkä IPCC:n raportin ottivat toisissaan vain ne, joita ilmastonmuutos kiinnosti jo valmiiksi.

*

Yuval Noah Hararin näkemys: ihminen ei ole dominantti laji siksi, koska on älykkäämpi tai kehittyneempi kuin muut nisäkkäät, vaan koska ihminen lajina pystyy toimimaan yhdessä ennennäkemättömällä skaalalla ja luomaan ”tarinoita”, kuten jumala, raha, yhteiskunta, tiede tai kansallisuudet. Tai elämän tarkoitus. Tai ahdistus. Tai auvo. Tarina on oma sanani Hararin termille ’intersubjective reality’. Siis käytännössä kyky jakaa subjektiivisia kokemuksia toisten kanssa. Uskoa niihin. Luoda niille merkitys.

*

Nähdäkseni luukkujen kiinni vetäminen on laaja-alaista eristäytymistä näistä tarinoista. Selailin taannoin kirjastossa kirjaa rahapeliriippuvuudesta. Siinä mainittiin, että pelaamisen rajoittaminen toimii harvoin käytännössä. Ainoa vaihtoehto on täysi pidättäytyminen. Analogiani on epäreilu, koska en tiedä voidaanko koko ihmiselämästä puhua riippuvuussuhteena vastaavalla skaalalla. Tietenkin voidaan ja olen siinä määrin esteetikko ja runoilija, että itse niin teenkin, mutta ymmärrän ettei se ole terveen järjen tai objektiivisuuden kannalta tuottavaa tai jaettavaa tms.

*

Olen miettinyt paljon tätä Jussi Ahlrothin loistavaa kirjoitusta ja tehnyt sen tiimoilta päätöksen vähentää somea, pääasiallisesti juuri algoritmin ja addiktiokierteen vuoksi, en niinkään siksi, että se loitontaisi ihmisiä toisistaan. Varmasti se loitontaa, mutta ihmisiä loitontavat toisistaan pohjimmiltaan aivan muut syyt (köh * kapitalismi ja spektaakkeliyhteiskunta * köh). Blatantti ja kornikin esimerkki tukemaan väitettä, ajalta ennen internetiä tai edes tietokoneita: Camus’n Sivullinen. Tai hei, miten olisi Franz Kafka? Tai Don Quijote? Perhana, kapitalismia ei ollut vielä 1500-luvulla…

*

Fisheristä voitaneen puhua esteetikkona, vaikka hänen kuuluisin ja merkittävin teoksensa (ja terminsä) Capitalist Realism onkin ns. yhteiskuntateoreettinen. Fisher on siis yksi heistä (vai meistä?), joille termi on totalisoiva kehikko: kapitalismi on jälkipoliittinen malli, joka läpäisee ja syleilee niin kulttuurintuotannon ja ajattelun kuin työn ja koulutuksenkin. Jälkipoliittinen siksi, että sille on mahdoton keksiä vaihtoehtoa; Fisher katsoo jopa, että kapitalismi tuntuisi olevan ainoa mahdollinen systeemi, jonka puitteissa ekonomia ja ihmisluonto voivat yhdistyä.

*

Tällaisiin kysymyksiin harva tarttuu ja jos tarttuu, kuulostaa nopeasti pahimman luokan mannermaiselta höpönlöpöttäjältä. Mutta käytännössä koko Fisherin ”poetiikka” perustuu juuri siihen, kuinka kapitalismi lopettaa ajan ja muutoksen. Onko tässä sitten mitään järkeä? Onko se jaettavissa oleva kokemus? Esimerkiksi Kangasvalo merkkaa mainiossa kirjoituksessaan ”Simulaation estetiikka” Jean Baudrillardin simulaation käsitteen esteettiseksi ontologisen sijaan (mikä on tietenkin myös oma näkökohtani, koska ontologiasta ylipäänsä on melko mahdoton sanoa mitään):

Suomeksi sanottuna, Baudrillardin näkemys mallien ja matkimisen täyttämästä keinotekoisesta maailmasta tyrehtyy, jos tavallinen ihminen ei ajattele tai tunne elävänsä sellaisessa. Keinotekoisuus näkyy vain, jos on ajatuksiinsa hukkuva teoreettinen jälkimoderni filosofi. Uskokaa tai älkää, yllättävän harva on.

*

Ajatteleeko ”tavallinen ihminen” (oli häntä olemassa tai ei), että kapitalismi on kaiken nielevä kehys, jonka vuoksi merkitykset maailmasta tyrehtyvät? Ei aavistustakaan. Tuskin? Toisaalta voi vilkaista Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa. Tai lukea, kuinka pelko ja ahdistus lisääntyvät globaalisti jatkuvasti. Tai kuinka jokainen tuntemani ihminen tuntuisi etsivän terapeuttia. Eivätkö ahdistus ja masennus ole itsepuolustusmekanismeja, jotka kertovat ihmiselle, että hänen elämässään on jotain perustavanlaatuisesti vialla, eikä näin voi enää jatkua? Ehkä kapitalismi ei liity tähän mitenkään ja johtopäätökset ovat omiani. Ehkä ihmiset masentuvat omia aikojaan. Ehkä ylikriittinen ajatteluni on vain tullut hulluksi ja keulii minkä ehtii.

*

Toisaalta minulle Baudrillard on (post)modernin suurimpia kirjoittajia, mistä Kangasvalo (ja moni muukin) on varmasti toista mieltä. Tietenkin Baudrillard on myös täysin banaali ja moralistinen vanha guppe, kuten kaikki muutkin tässä maailmassa. Jos ei osta Baudrillardin ontologista mallia tai yrittää soveltaa häntä ”tieteelliseen” työhön, on joron jäljillä. Hänen estetiikkansa myös tyhjentyy nopeasti, samoin kuin Žižekinkin: tarvitsee vain omaksua kyky kääntää asioita päälaelleen ja voi tuottaa baudrillardilaista tai žižekläistä ajattelua ad infinitum. Se, että oma ”arkinen” kokemukseni viittaa Baudrillardin teesien oikeellisuuteen aina ja heti, jos ajattelen suhdettani markkina-arvoon tai todellisuuteen, on toissijaista. En ole koskaan kokenut oman sisäisyyteni olevan jaettavissa tuolla tasolla muutenkaan. Ihmiset tekevät mitä tekevät. Thomas Bernhard on helposti paras prosaisti viimeisen 50 vuoden ajalta, mutta miten sellaisen voisi välittää intersubjektiivisesti? Häntäkin voi pitää täysin mitättömänä, jos niin haluaa. Tarvitsee vain sanoa, ettei vaikkapa jaksa moista negatiivisuutta. Tämähän on täysin mainio näkökulma. Kukapa negatiivisuutta jaksaisi? Minulle se negatiivisuus on tietenkin juuri se juttu, joka nostaa Bernhardin kaiken muun yläpuolelle. Eikä se liity mihinkään vitun elämänasenteeseen tai jaksamiseen, vaan on esteettinen affekti. Tämänkin voi kuka hyvänsä koska hyvänsä kiistää, koska Foucault ja sössönsöö. Ja niin edelleen.

*

Omalla kohdallani keskimäärin kaikki yhteiskunnallinen ajattelu johtaa juuri näihin maailmoihin ja niiden kysymyksiin. Niitä pääsee tietysti hetkittäin eroon, mikäli haravoi niitä lehtiä tai kokoaa palapeliä ja kieltäytyy kaikesta kommunikaatiosta, mutta toisaalta on hyvin vaikea elää laput silmillä, jos ja kun pitäisi käyttää älyään suhteessa maailman fiktioihin ja verkostoihin, toisin sanoen osallistua yhteiskuntaan ja aikaan.

*
Joka tapauksessa erityisesti Ghosts of My Life on kiinnostava ajankuva 2000-luvun pop-estetiikasta, joka kokoaa Fisherin kulttimainetta nauttivan k-punk -blogin tekstejä elokuvasta, tv:stä, musiikista jne. Keskeinen termi tässä lienee hauntologia, jonka Fisher nappasi Derridalta ja nosti sen bloginsa myötä (ainakin hetkellisesti) muodikkaaksi. Tuplatwistin Fisherin teksteihin tuo se, että ”jälkikäteen” luettuna niihin todellakin kiinnittyy kaltaiseni 30-40-something -post-möhismiehen ylimääräisen nostalgisuuden ja kodikkaan surumielisyyden aura; huomaan Fisherin tekstejä lukiessani kaipaavani vuoteen 2007, jolloin Burialin Untrue oli uusi juttu, vaikka ”jo” Fisherille Burial oli viimeisiä elonmerkkejä ja yksi niistä harvoista hetkistä, joina nykyisyys vielä pyristeli jotain uutta kohden jne. jne. Kyllä, suru ja depressiivisyys olivat Fisherin hauntologian erityiskulmia. Huomaan, että Burialin Kindred -EP, joka tuntui niin uudelta ja kodikkaalta ja joka on ollut minulle 2010-luvun musiikin tärkeimpiä juttuja, ilmestyi jo 2012. Mutta hauntologia lienee juuri tätä.

*

The Weird and the Eerie on tutkielmamaisempi ja itselleni vieläkin tutumpaa kauraa, koska mitäpä lovecraftiaaninen kumma ei nykyään läpäisisi, uusi-etuliitteellä tahi ei. Ote on rahtusen teoreettisempi, vaikka sinänsä teos on luontevaa jatkoa Fisherin hauntologialle ja jäi myös hänen viimeiseksi teoksekseen. Rehellisesti sanoen olen jo sen verran väsynyt edellisen kirjoittamisesta, että linkkaan vain tämän Los Angeles Review of Booksin kirjoituksen, joka sanoo kaiken tarpeellisen tähän hätään.

*

Koska muistini on niin perseestä, saatan lukea The Weird and the Eerien uudestaan ja palata asiaan; myönnän fisheriläisen hauntologian olevan omankin ajatteluni nielussa pyöriviä kuumia perunoita, erityisesti tv-viihteen ja videopelien tapauksessa. Miksikö? Koska jo ihan lonkalta heitettynä tämä tematiikka on (minulta kysyttäessä) pääasiallinen keskus ainakin seuraavissa viime vuosien fiktioissa:

-The Conjuring 1 & 2
-Hereditary
-The Haunting of Hill House
-Twin Peaks: The Return
-True Detective
-Alan Mooren Providence
Sherlock
-Sharp Objects
-Zodiac
-Dark Souls -pelisarja
-Stranger Things
-American Horror Story
-Maniac
-The Leftovers
-The OA
-Westworld
-Mindhunter
-The Handmaid’s Tale
-Castle Rock

 
Vähemmän selkeästi, mutta pidennetyn analogian kautta:
-Glow
-Pose
-Deuce
-The Crown, Downtown Abbey ja muut ”post-imperialistiset melankoliafiktiot”
-Wild Wild Country
-Taboo

 

 

3 kommenttia leave one →
  1. Leo permalink
    5 marraskuun, 2018 6:05 pm

    Terve

    Olen seuraillut näitä sun bloggailuja muutaman vuoden ajan, ilahduttavaa, että tauon jälkeen kirjoitat jotain uutta. Pidän kovasti siitä, miten kykenet sanallistamaan tietynlaista tajunnanvirtaa johtoajatuksen hukkumatta matkan varrelle. Näiden lukeminen on hauskaa siitäkin syystä, että omatkin kelani nykyään melkein mitä tahansa lukiessa tuppaavat olemaan osastoa: no joo, voihan siitä noinkin ajatella ja kai tämäkin on arvokasta tästä tai tuosta näkökulmasta, mutta ketä kiinnostaa ja miksi, ja pitäisikö edes kiinnostaa, mutta minua kiinnostaa! antakaa minun kiinnostua! Kuka estää? No ei kukaan, mutta onhan tämä toisaalta vähän semmosta ja tämmöstä… (jos se ei tullut selväksi, tämä kaikki on tarkoitettu kehuksi)

    Mutta tuosta Baudrillardista. Ei kai siitä ihan noin helpolla selviä? Minäkin olen jonkin sortin kulttuurisekopää, mutta kyllähän täällä mielikuvien varassa melkein kaikki vetää, ja eikö B:n ansio ole nimenomaan havainto siitä, miten kaikki nuo mielikuvien muodostamisrakenteet vedetään nykyään päällekkäin ja sitä kautta suodattumaan toistensa lävitse (joku 80-luvulla syntynyt nykyään kaupungissa asuva satunnainen eräjormailija ei voi hakata halkoja mökillä kuvittelematta itseään lapinkulta-mainokseen jne.)

    Sitä paitsi Baudrillard on mainettaan ”konkreettisempi” kirjoittaja. Vaikka ei esseiltä sen sorttista efektiä erikseen hakisikaan, muistan aina sen fiiliksen, kun siinä 911-eseessä luki että ”tästä unilateraalisen maailman sortumisesta olemme kaikki haaveilleet/nähneet unia” tms. siinä B. kyllä tuli kuvanneeksi sen ahdistuksen ja pelon ja oudon aavemaisen riemun tunteen, jonka WTC-tornien romahtaminen tuotti, kun sitä aikoinaan katsoi telkkarista. Mikä on ollut perustavanlaatuisempi hetki nykymaailmanjärjestykselle?

    Plus B:n 90-luvun alun kirjoitukset ekologiasta, kierrätyksestä ja avoimista ja suljetuista systeemeistä, joissa tarkastellaan logiikkaa, jonka mukaan mikä tahansa elollinen olemassaolo aina ”disruptoi” ”luonnon” ”harmonista kiertoa”…

    Ei oo tarkotus mitenkään spleinata, mutta huomauksen tasolla: ei nyt saatana kuitata yhtä tarkkanäköisintä kulttuurikriitikkoa noin populistisella obskurantistin leimalla (siis niin kuin Kangasalo, et sinä, teki).

    • 5 marraskuun, 2018 9:17 pm

      Hei Leo!

      ja hauska kuulla, blogini vielä iloa ihmisille tuo! Olen yrittänyt tässä kesän jälkeen aktivoitua ja saada pidettyä jonkinlaista rutiinia myös blogin suhteen, toivotaan että saan putkea jatkettua.

      Baudrillardista olen tietenkin kanssasi samaa mieltä, jos kohta ymmärrän myös Kangasvalon (blogi on siis nimeltään Valoa ja mustetta, Kangasvalo jonkinlainen kirjoittaja-alias) position ja — paremman sanan puutteessa — energian suhteessa Baudrillardiin ja muihin ”kaltaisiinsa”. Omassa luennassani Kangasvalon teksti loi jonkinlaista siltaa saman blogin Rakkaus niinku -tekstiin (https://valoajamustetta.wordpress.com/2018/08/27/rakkaus-niinku/), joka on erittäin lukemisen arvoinen ja hyvä ja jonka position ymmärrän ja ostan täysin, vaikka tavallaan olin kaikesta päinvastaista mieltä omassa tekstissäni taannoin (https://schnabelmann.wordpress.com/2016/09/04/luettua-johannes-ekholmin-rakkaus-niinku/).

      Samaan vyyhtiin voisin vielä mainita erikseen hienon OPUS VEI -blogin Ekholm tekstit: http://opusvei.blogspot.com/2018/10/poikkeamia-ekholmista-niinku-viela.html ja https://opusvei.blogspot.com/2018/07/kuuntelemisen-autuudesta-eli-johannes.html

      V

      • Leo permalink
        6 marraskuun, 2018 3:02 pm

        Tuo ”energia” on itse asiassa aika hyvä sana, itse pidän sitä energiaa kyllä luvalla sanoen hieman outona. ”Teoria lakkaa olemasta, kun sitä ei enää jaksa ajatella.” No jaa, Hermanni. Jos johonkin tässä maailmassa ihmiselle on annettu täysin vapaat kädet, niin ajattelemaan ei kukaan pakota ja maailman voi aivan hyvin ottaa annettuna ja merkitykset ilmeisimmän kautta. Musta nuo tekstit on vain askeleen päässä sen valittamisesta, että elitistit ovat niin olevinaan ja käyttävät ihan turhaan niitä mukahienoja sanojaankin vaikka onhan se nyt selvä kuin pläkki et maar asiat on jämptisti näin eikä nuin.

        ”työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.” Selvä. Tähän minun ei ole mahdollista sanoa yhtään mitään.

        Kyllä minuakin siis Rakkaus niinku myös ärsytti, mutta se liittyi enimmäkseen tähän identiteettipolitiikka-hässäkkään. Tulee fiiliksiä, että koittakaa nyt perkele päättää, onko identiteetti illuusio ja vankila (onhan se) vai jokin ”arvokas minuuden kokemus”. Just Fisher muotoili sen hienosti: ”The Vampires’ Castle was born the moment when the struggle not to be defined by identitarian categories became the quest to have ‘identities’ recognised by a bourgeois big Other.” Luin kuitenkin kirjan loppuun, ja pyöräytin siitä kandinkin, kun näin vanhoilla päivilläni yritän hädissäni jotain papereita hankkia.

        Tuo Arsin blogi on kieltämättä kova. Olisin halunnut puristaa kaverin kättä kiitokseksi, kun se vähän aikaa sitten palautti vähän järkeä erääseen tiettyyn kirjalliseen ilmiöön, joka sai minut jo hetken epäilemään, että olenko minä sittenkin se vitsin tyyppi, joka ajaa moottoritietä väärään suuntaan, kun kukaan ei tuntunut näkevän sitä mitä minä näin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: