Siirry sisältöön

Vuonna 2018 luettu, osa 2

lokakuu 2, 2018

Erich Fromm: Unohdettu kieli & Olla vai omistaa
Unohdettu kieli
on elegantti ja ihmeellisen selväjärkinen esitys Jungin ja Freudin uniteorioista ja niiden eroavaisuuksista. Kyllä, toisinaan (joskin harvoin!) pidän myös selväjärkisyydestä. Rinnalle Fromm tarjoaa tietenkin oman uniteoriansa; hän on kuin se käytännöllisen järkevä ja sivistynyt setä, joka sanoo että ”well yes, all that is well and good, BUT…”. Hauska kirja siinä mielessä, että pidin lukemastani jatkuvasti, vaikka päädyinkin yleensä olemaan toista mieltä myös Frommin tulkintojen kanssa. Kuten eräs ystäväni sanoi, Freud/Lacan edustavat psykoanalyysin militanttia ateismia, Jung esoteerista hörhöyttä ja Fromm kuivaa, käytännöllistä järkeä.

Seuraa lyhyt johdatus unien tulkintaan by ours truly: Unet eivät ole niin monitulkintaisia kuin kolmikko antaa ymmärtää. Elämässä on muutama keskeinen kipupiste, joita unet iteroivat ja sörkkivät ad nauseam. Tässä mielessä alitajunta on lähimain kehitysvammainen. Unten juonet ovat yksinkertaisia kuin pornoelokuvat. Unien tulkinnat puolestaan ovat juuri sitä, mitä ahdistus ja depressio ovat: epäkeskoa sontaa ja sijaisoireita, joita tietoisuus kasaa alkuperäisten traumojen ylle suojellakseen minuutta. Mystifikaatio on hauska piirre unien suhteen, vaikka käytännössä niissä on kysymys lähinnä kauhusta ja siitä, miten mikään ei koskaan muutu. Olkaa hyvä.

Olla vai omistaa on heikompaa yleislöpinää siitä, miten ihmiskunta on matkalla kohti katastrofia, elinympäristö tuhotaan markkinatalouden vuoksi ja sitä rataa. Toki kirja on kirjoitettu lähemmäs 50 vuotta sitten, eli paljonkaan ei ole muuttunut.  Ajan hammas näkyy tässä 70-80-lukulaisena setämäisyytenä. Mukana myös hyviä ajatuksia, tietenkin. Silti aikalaisuus lyö tekstiin kellastuneen leiman, joka muistuttaa 70-80-lukujen tietosanakirjasarjoista: vanhentuneita ollakseen hyödyllisiä, mutta eivät vielä tarpeeksi vanhoja ollakseen antiikkisia ja sitä kautta kiinnostavia.

 
Phil Baker: Austin Osman Spare: The Life & Legend of London’s Lost Artist
Omassa mielessäni tavallaan England’s Hidden Reverse -osastoa, sillä kuka magiaan ja okkultismiin 80-luvulla höyrähtänyt brittimuusikko tai sarjakuvantekijä ei olisi fanittanut AOP:a? Siis sarjassamme Coil, Current 93, Fields of the Nephilim, Thee Temple ov Psychic Youth, Alan Moore, Grant Morrison… Käytännössä AOS oli nimenomaan poikkeuksellisen taitava piirtäjä, hänen nuoruuden vuosinaan puhuttiin jopa uudesta Albrecht Düreristä ja pöhinää oli muutenkin; vuonna 1904 AOS oli nuorin koskaan Royal Academyyn hyväksytty taiteilija, John Singer Sargentin mielestä hän oli maan paras piirtäjä, mutta mielenterveydelliset syyt, luonteen hankaluus, sekoaminen magiaan, ensimmäinen maailmansota jne. kusivat touhua.

Surrealismin ollessa kuumaa kamaa 30-luvulla Spare sai (aivan oikein) uutta nostetta surrealismin prekursorina, sillä automaattikirjoitusta/piirtämistä hän oli soveltanut jo kauan ennen surrealisteja, minkä lisäksi hän kehitti oman systeeminsä sigilien tekoon ja käyttämiseen. Sitten tuli taas sota ja Lontoon pommitukset, jossa Spare menetti kotinsa ja vaipui köyhyyteen ja unholaan, vaikka työskentelikin kuolemaansa saakka 1956. Hänen perintöään ja mainettaan piti pääasiallisesti yllä hänen ystävänsä, thelemiitti-maagi Kenneth Grant, jonka kirjoituksiin Spare-lore on sittemmin pitkälti perustunut ennen Bakerin kirjaa.

Eikä ole helppoa Bakerillakaan, sillä AOS:n elämästä tiedetään lopulta melko vähän. Kuulopuheita, urbaaneja legendoja, muutamien silminnäkijöiden haastatteluja, Sparen omia fabulaatioita ja liioitteluja… Toisin sanoen itse hahmo sekä hänen taiteensa ja ajatusmaailmansa ovat kiinnostavia ja poikkeuksellisia, mutta elämäkertakirjoittajana Baker joutuu tekemään jonglööritemppuja. Hän kylläkin onnistuu tässä mainiosti, sillä kirja on varsin suositeltava, mikäli 1900-luvun taide- ja kulttuurihistoria lainkaan kiinnostaa.

 
Alan Moore & Eddie Campbell: From Hell
Kirjoitin nimen ensin ”Fromm Hell”, sillä tämä läski, koko From Hellin sisältävä ja lähimain ruma esine (painoksen kansissa ja paperin laadussa ei ole kehumista) lojui lukupisteelläni (lue: sohvallani) Frommin teosten kanssa viikkokausia.

Joka tapauksessa suhteeni tähän sarjakuvan ”game changeriin” on ollut aina kaksinainen: nuorempana inhosin Campbellin piirrosjälkeä, mutta nykyinen minäni osaa arvostaa sitä kaikessa hämäryydessään: lukija joutuu tulkitsemaan lukemansa lisäksi myös näkemäänsä aivan toisella tasolla, jos ja kun hahmoista ja ruuduista ei tahdo saada selvää. En tarkoita tätä negatiivisessa mielessä tai vitsinä, vaan esteettisenä ratkaisuna, korniudenkin uhalla. Rakastan tietenkin niin Viiltäjä-Jackin legendaa kuin esoteriaakin ja esimerkiksi Lontoon arkkitehtuurin vapaamuurarisymboliikkaa selvittävä ”vaunuajelu” tai välähdykset 1900-luvun tulevaisuuteen (”The House that Jack Built” indeed) ovat klassikkokamaa (tämä magian/legendojen/tarinoiden todellisuutta muuttava voima nousee keskeiseksi teemaksi loistavassa Providencessa, josta kirjoitin edellisessä osassa).

Toisaalta samainen vaunuajelu tuntuu kestävän n. 789 sivun verran ja sisältää hillittömästi tekstiä (sarjakuvaksi), mistä saavummekin niihin negatiivisiin puoliin, eli juurikin siihen kuinka raskassoutuiselta ja toisaalta ”yksiääniseltä” saaga voi tuntua. Sillä siinä missä kaikki edellä mainittu voidaan ylöskirjata hyveiksi, voisi ne aivan yhtä hyvin määrittää paheiksi. Suttuista, mustavalkoista piirtojälkeä, hillitön määrä tekstiä, keskimäärin 9-ruutuista sivuformaattia… Kyllä, niin suttuisuus kuin mustavalkoisuuskin on perusteltua (katso yllä) ja tiukkaa ruutukaaviota käytettäneen juuri siksi, että sitä voitaisiin kriittisillä hetkillä rikkoa (minkä Moore tietenkin tekeekin, nero kun on). Mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Tästä johtuen From Hell ei ole omassa Moore-kaanonissani siellä kärkikolmikossa Watchmenin, Providencen ja (vähemmän tunnetun) Top 10:n kanssa. Shokkipaljastus: Swamp Thingiä en ole lukenut ensimmäistä kirjaa pidemmälle. En vain ole koskaan saanut sitä käsiini sopivassa muodossa alkukielellä ja käännöksiä en suostu lukemaan.  Tiedän että tämä järkyttää muutamia teistä. Tiedätte keitä olette.

 

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Nykyjenkkinovellistiikan kultapoju (kultatytsy lienee, en tiedä, Lydia Davis?) hyppää proosan puolelle. ’Bardo’ kuulostaa joltain fin de siecle -ajan bistrolta, mutta tarkoittaa tiibetinbuddhalaista välitilaa kuoleman ja tuonpuoleisen välissä. Pääosa romaanista (joka on myös suomennettu nimellä Lincoln Bardossa) ”tapahtuu” hautausmaalla, jossa välitilaan jumittuneiden kuolleiden sielut höpisevät dialogimuodossa sitä sun tätä. Abraham Lincolnin vastikään kuollut poika William ”Willie” Lincoln arpoo tuossa välitilassa, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö.

Lainausmerkit tapahtuu-sanan ympärillä siksi, koska varsinaisesti romaanissa tapahtuu hyvin vähän yhtään mitään juonenkuljetuksellisessa mielessä. Tämä on ihan fine, kysehän on eräänlaisesta kuoroteoksesta, joka ei välitä niinkään tapahtumista, kuten en minäkään. Mutta ongelmani romaanin suhteen on se, että kaikesta kikkailusta ja ”kauneudesta” huolimatta se on yhdentekevä.

Selvennän. Jos olet lukenut ison kasan metafiktiota, tämä on sinulle tuttua ja turvallista, hieman helpompilukuista John Barthia.

Jos tunnet Samuel Beckettin kuin omat taskusi, tässä on sinulle maidolla ja sokerilla maustettu versio B:n myöhäisaikojen teatterijutuista.

Mutta miksi kukaan haluaisi kirjoittaa kuten Barth vuonna 2017? Tietenkin on ”virkistävää” lukea kokeellista romaania näinkin arvostetulta ja tunnetulta kirjailijalta, mutta koko touhussa on omakehun tuoksu, ainakin tämän lukijan taholta. Ehkä ongelma on osin omaksi: en ymmärrä, miksi sijoittaa vuonna 2018 kokeellista proosaa 1800-luvulle, oli se sitten kuuluisia historiallisia henkilöitä käsittelevää eli ei. Ehkä olen genristi (as in rasisti/ageisti jne): haluan nähdä epookkia vain tv-sarjoissa, en kirjallisuudessa tai (edes) elokuvissa. Ketä kiinnostaa Lincoln? Oikeastiko?

Ajattelen aina myös Donald Barthelmia, kun luen Saundersia. En väitä että Saunders yksilönä tai kirjailijana yrittäisi apinoida Barthelmea, mutta hänen tyylinsä (satiirillis-lyyrinen mutta silti toteava, toisinaan absurdi) kutsuu siihen.

Jos haluaa kärjistää (ja miksei haluaisi, hähä), englanninkielisessä, edes jonkinasteiseen valtavirtaan yltävässä fiktiossa ei ole tuntunut tapahtuneen merkittäviä uudistuksia sitten metafiktion aikojen. Jenkkinovellistiikassa Barthelmen aikalaisista voi kaivaa myös Grace Paleyn, Ann Beattien, Susan Sontagin tai William H. Gassin ja huomata, että pikemminkin on menty helpompaan suuntaan sittemmin.

Toisaalta jos miettii, kenestä viime vuosina Harper’sia ja New Yorkeria lukevien kahvipöydissä puhuttu ja alkaa tarkastella ikärakenteita, huomaa raivokkaiden retrokaivausten olevan käynnissä. Lorrie Moore on 61-vuotias, Lydia Davis 71. Hitto soikoon, Chris Krauskin on jo 63. Toisaalta Saunders on 59-vuotias, Jonathan Franzen on 59, David Foster Wallace olisi täyttänyt tänä vuonna 56.  Kulturellin kevytproosan kuningatar Joan ”lennän vain Concordella” Didion on jo 83.

Ehkä selkein huomattavissa oleva trendi onkin, että journalistis-esseistinen mutta muutoin kaikenlaisia muodollisia keinotteluja kavahtava, omaelämäkerrallinen proosa on ollut jo pidempään aika vogue. Mehustetaan, miten Rachel Cusk RÄJÄYTTÄÄ ROOMANIN GENREN, vaikka käytännössä käyttää samoja autobiografiaa ja esseemäisyyttä yhdisteleviä menetelmiä, joita vaikkapa jo Henry Miller ja Anaïs Nin sovelsivat 80 vuotta sitten. Vastaavasti Suomessa Sisko Savonlahden vastikään julkaistu ja jo paljon huomiota saanut (meni juuri toiseen painokseen) esikoinen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu lienee nimenomaan ”autofiktiota”.  En tarkoita tällä mitään pahaa Rachel Cuskia tai Savonlahtea vastaan, luen parhaillaan Ääriviivoja (Outline) ja pidän siitä, Savonlahden kirja odottaa vielä vuoroaan.

Rachel Cusk on 51-vuotias, mutta ehkä ikä on vain numero. Ehkä en vain ole löytänyt vielä niitä 20-30-vuotiaita novellisteja ja prosaisteja, jotka nostavat ns. kissan pöydälle. Ehkä kyse todellakin on siitä, eikä eläköityvien prosaistien (ja heidän aikalaistensa) valta-asemasta tai siitä, että kirjallisuus muuna kuin self-helppinä tai sosiaalisena samastumispeilinä on olemassa enää vanhuksille.

 

Agatha Christie: The A.B.C Murders
Ehkä sikäli hieman poikkeuksellinen Poirot, että tila ei ole suljettu, vaan kaupunkien, jopa maanlaajuinen. Ehkä juuri siitä syystä en pitänyt siitä niin paljon kuin parhaista Poiroteista. Mitä klaustrofobisempaa, sen parempaa, kuten vanha hissinkäyttäjien sananlasku kuuluu.

 

Mark Greif: Against Everything
Greif tuntuisi myös olevan aika kuumaa paskaa. Greif on n+1 -verkkolehden perustaja, mutta myönnän etten ole saanut ikinä luetuksi sitä, vaikka luultavasti pitäisi. Olen vähän huono verkkolehtien kanssa. Ehkä juuri siksi päätoimitan sellaista.

Joka tapauksessa Greifin esseekokoelmassa oli monta hyvää tekstiä, jotka voi toisaalta lukea rationalisointeina omien elämänvalintojensa puolesta, kuten ravinto/kuntosaliesseet (joihon sikäli samastuin). Mikään salikulttuurissa ei tietenkään ole ”järkevää”; nykyihminen ei tee lihaksilla mitään, enkä tiedä tykkääkö niistä esteettisestikään enää kukaan, mutta you know, missäpä mitään järkeä olisikaan. Muistan myös diganneeni patologisesti nuoruutta ihannoivan nykyajan kritiikistä ja öh kieltämättä olen unohtanut pääosan lukemastani. En tiedä kertooko se mistään.

Voittopuolisesti kama lieni hyvää, sillä olen antanut tälle neljä starbaa! Voi pojat. Toisaalta kuten Goodreadsissa joku Tommy kirjoittaa: ”Mark Greif is smart, opinionated, tragically close-minded, and obviously doesn’t exercise, or know what food is. If you want armchair criticism of garbage topics, he’s your mainsplainer. Put Sex, Drugs & Cocoa Puffs on Mensa and it’s still daft. Why would a man so conspicuously smart go on and on about reality TV? Or hipsters? Good grief.”

Niin. Toisaalta totta tuokin.

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: