Skip to content

Vuonna 2017 luettu, viimeinen 3. osa

helmikuu 23, 2018

Yasushi Inoue: Erään väärentäjän elämä
Elegantti kolmen novellin kokoelma, joka oli lukulistallani vuosikaudet. Inouen Äitini tarina on todella hieno romaani, eikä tämäkään huono kokoelma ole, erityisesti nimikkoteksti on mainio. Kaksi muuta novellia ovat hieman heikompia, mutta joka tapauksessa suosittelemisen arvoinen ja kiinnostava pieni kirja.

Muistan ainakin, että toinen teksteistä käsitteli ubasutea (’vanhan naisen hylkääminen’), japanilaisen kansantaruston perinnemyyttiä, jossa kylän vanhukset kannetaan vuorelle kuolemaan. Katsoin viime vuonna Shohei Imamuran The Ballad of Narayama -elokuvan, jossa ubasute on yksi keskeinen motiivi.

Tämä on kiehtova ”käänteinen eläke”; kun olet tehnyt työsi yhteiskunnan eteen, sinua ei palkita, vaan sinut suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Vanhukset voivat toki jatkaa vuorella elämäänsä, kenties jotkut nauttivatkin siitä, mutta kyläyhteisöön tai perheen pariin ei ole enää paluuta. Tämä on tietenkin omiaan nostamaan esiin kummittelun teemoja. Samalla ubasute vaikuttaa buddhistis-taolaisen ”erakoidunpa vuorelle mietiskelemään” -meemin negatiivilta.

The Ballad of Narayamasta on myös Keisuke Kinoshitan samanniminen (ja niin ikään ilmeisen hyvä) filmatisointi vuodelta 1958.

 

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä
Vastikään eronneeseen mieleen Barthesin kielellistykset resonoivat kesällä jotakuinkin täydellisesti; naurettavuuteen saakka tarkka teos tavalla, johon esimerkiksi tieteellä ei ole minkäänlaisia lihaksia. Perusmyöhäis-Barthesia: ”rakastumisen ilmiön” kielen tutkimista ja kielellistämistä reunamerkintöjä tehden, kirjallisuuden historiaa hyödyntäen.


Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja
Kilven päiväkirjaan tartuin luettuani vahvoja sitaatteja (muistaakseni) jossain mielenterveysjulkaisussa olleesta artikkelista, joka käsitteli masennusta ja ahdistusta kirjailijoiden omaelämäkerrallisissa teksteissä. En erityisemmin välitä Kilven runoista, mutta Naisen päiväkirjasta pidin niin paljon, että koin lähes epätoivoa sen sivujen huvetessa. Synkeä ja itsesäälivä kirja, kuten eräs ystäväni sanoi. Terapiaa tiettyyn elämänvaiheeseeni ja tosi, minä sanon. Tarkkaa kirjallista ajattelua rekisterissä, joka tarttui hetkeksi omaan päiväkirjoittamiseeni hupsuuteen asti. Sellaisissa maisemissa kuin Kilpi oli kirjaa kirjoittaessaan, olin myös minä sitä lukiessani, vaikka sähkö kulki ja ympärillä oli muutama ihminen. Parhaiden päiväkirjojen tavoin kestänee lukemattomia lukukertoja. Romaanien tapauksessahan näin ei ole.

 

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
Fragmentaarista tylytystä lähestyvästä kuolemasta. Vuoden kiertoon perustuva kaunis teos, jossa on merkintöjä 27 vuoden ajalta siten, että tammikuussa on merkintöjä päiväkirjoista tammikuiden kohdalta, jne. Luin tämän lentokoneessa Lontooseen, jossa luetun epäsuhta ympäristöön oli ns. äkkiväärä.

 

John E. Sarno: Healing Back Pain
Alkukesästä alaselkäni ja lonkkani olivat melkoisessa jumissa ja jo hieman pidempään kivuista kärsinyt ystäväni suositteli tätä viime vuonna edesmenneen Sarnon kiisteltyä teosta. Sarnon kehittelemä värkki on siis tms-oireyhtymä, tension myositis syndrome, jonka pääajatus on, että merkittävä osa selkäkivuista on tunneperäistä laatua (stressi/suru/ahdistus). Osti ajatuksen tai ei, uskaltaisin sanoa, että sen pääpiirteisiin tutustuminen on hyödyllistä ja kiinnostavaa.

Omat kipuni olivat poissa jo ennen kuin pääsin edes kirjan puoliväliin, mutta siihen, oliko tämä Sarnon kirjan vaiko esimerkiksi muutaman kiropraktikkokäynnin ansiota, en sano mitään. Kirjan luettuani sanoisin silti, että jos ja kun kiputiloja ilmenee, niiden mahdollisten tunneperäisten syiden pohtiminen ei ole ainakaan haitannut; toisinaan se on saanut kivut katoamaan oitis.

 

Yukio Mishima: Juhlan jälkeen
Ei vahvinta Mishimaa, jossain määrin jopa hivenen tylsä. Toisaalta piirre on yleinen 1900-luvun japanilaiselle romaanitaiteelle; esimerkiksi Kawabata taituroi usein arkisen läpitunkemattomuuden ja loistavuuden nuoralla. On mahdoton sanoa, onko kyseessä hienovireiset (tapa)kulttuurierot, vai sijaitseeko niin sanotusta jäävuoresta yksinkertaisesti liian suuri osa pinnan alla. Joka tapauksessa kaikki muut lukemani Mishima-käännökset ovat kiinnostavampia.

Yksityisen yrityksen (tässä tapauksessa ravintolan) omistamisesta naisena vanhan keisarillisen tapakulttuurin ja uusien länsimais-liberaalien piirteiden ristipaineessa on aiheena kiehtova ja tärkeä, mutta mieluummin etsiytyisin Mikio Narusen elokuvien äärelle (esim. The Floating Clouds & When A Woman Ascends the Stairs).

 
Edward Abbey: Kesä autiomaassa
Vuoden ehdottomasti vahvimpia lukukokemuksia, vaikka thoreaulaisen luontomehustuksen äärellä ollaankin. Ehkä juuri siksi. Lukeudun erämaamystiikan kannattajiin; sitä kohtihan tässä ollaan joka tapauksessa menossa. Lankean korniuteen ja sanon, että teos on runoutta täynnä. Abbey on usalaisen ympäristöliikkeen esikuvia, mutta toisaalta myös kiistelty hahmo (syytöksiä rasismista ja seksismistä, mikä ei tosin tähän teokseen liity). Teos on muistelu/päiväkirjateos Abbeyn kesistä puistonvartijana Archesin kansallispuistossa Utahissa 1950-luvun loppupuolella ja sellaisenaan myös tärkeä historiallinen dokumentti autiomaan luonnonvaraisuuden katoamisesta turismin syövereihin.

Hieno nimi: Desert Solitaire, jonka vuoksi ylipäänsä alkujaan kiinnostuin teoksesta. Käännösnimi on astetta ankeampi, mutta suomennos sattui olemaan kirjastossa matkalla kesämökin riippumattoon.

 

William Faulkner: As I Lay Dying
Luin tämän vain sanoakseni, että olen yhden Faulknerin lukenut. Kahlasin samalla CliffsNotesia, jotta lopputulema olisi mahdollisimman pseudoakateeminen. En rehellisesti osaa sanoa, miksi tällaisella modernismilla olisi mitään merkitystä vuonna 2018, mikäli unohdetaan kirjallisuushistoriallinen sfääri. Joo-o, näkökulmakerrontaa ja tajunnanvirtaa on kivasti. Narratiivisesti ja teknisesti näppärä kyhäelmä, mutta siltikin minun on vaikea perustella itselleni, miksi luen mississippiläisen white trash -perheen toilailuista 1930-luvun Yhdysvalloissa melko läpitunkemattoman tajunnanvirta-apparaatin lävitse. Käytännöllisesti katsoen kaikki hahmot ovat pikkumaisia ja sielultaan rumia siinä määrin, että koko prosessi tuntuu blatantilta typerysten hakkaamiselta. Joku toinen sanoisi, että yhteiskunta näissä surkimuksissa puhuu, mikä on totta sekin. Se, että keskushahmo Darl on mahdollisesti hieman ”poikkeava” (visionääri/herkkä/kehitysvammainen/hullu, take your pick) ja suoltaa runollis-hämärää kieltä, vain pahentaa asiaa, syystä tai toisesta. Samalla Darlin osuudet ovat, tietenkin, teoksen parasta antia.

Kyllä, Southern Gothicin jatkojalostumat vaikkapa Cormac McCarthyn tai William H. Gassin muodossa potkivat minussa huomattavan paljon paremmin.

 

Theodor W. Adorno: Minima Moralia
Luin tätä pienen ikuisuuden, eli kesän 2017. Lontooseen saavuttuamme kävin Foyle’silla ja yritin selluloosavaltameren äärellä kuumeisesti keksiä edes yhden kirjan, joka kiinnostaisi minua. Lopulta keksin Adornon, jota olin säästellyt juuri tällaisia blokkeja varten. Rentoutumiskirjallisuudeksi toki hölmö valinta, mutta mikäpä Minima Moraliaa lukiessa, jos päivät täyttyvät käyskentelystä taidemuseoissa. Huulille nousee vääntynyt mittarimato. Mitäpä tähän lisäämään. Sielussani tulee asumaan ikuisesti adornolainen osa, vaikka hegeliläinen dualismi onkin melko toksinen pallo.

Heinäkuussa kirjoitin: ”Eräänlaisella pallosalaman* hitaudella Adorno kirjoitti nykyajan lainalaisuudet 66 vuotta sitten. Hänen salamansa kelluu edelleen maailmassa, kaikkien nähtävillä, mutta me jatkamme elämäämme, ilman uusia oivalluksia. Siten kirja ei ole menneisyydessä, vaan täällä yhä sittenkin, kun hökkelimme sortuvat ja viimeisetkin petoeläimet hiipuvat.” (*Viitaten tähän Svenin kauniiseen pieneen runoon).

 

Timothy Morton: Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence; Humankind: Solidarity with Non-Human People
Minulle on muodostunut tavaksi lukea Mortonin kirjat sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja tässä vaiheessa ne alkavat jo muussaantua päässäni sedimenttisohjoksi. Toisin sanoen ehkä olisi tullut aika lukea ne kaikki uudestaan tarkemmin ja tehdä ns. lopullinen tilinpäätös.

Dark Ecologyn keskusmotiivi ja -vertauskuva on ihminen Möbiuksen nauhana; pintana, jolla on vain yksi puoli ja reuna. Tämä siis suhteessa ihmiseen ja globaaliin ekokatastrofiin: yritämme ratkaista ja selvitä katastrofista, jonka aiheuttaja olemme me itse: ”Becoming a geophysical force on a planetary scale, means that no matter what you think about it, no matter whether you are aware of it or not, there you are, being that”. Tyylilleen uskollisesti Morton käyttää vertauskuvana Blade Runnerin Deckardia, joka metsästää ammatikseen replikantteja vain tajutakseen, että on itsekin sellainen.

Toiseksi keskeiseksi termiksi nousee ”agrilogistiikka” (agrilogistics), jonka Morton katsoo alkaneen jo muinaisesta Mesopotamiasta ja joka on saastuttanet inhimillistä filosofiaa ja ajattelua siitä lähtien sitomalla sen elimellisesti maatalouden kysymyksiin ja logiikkaan. Samainen logiikka jatkuu Mortonin mukaan vielä myöhäiskapitalismissakin, jossa luontoa pidetään vain helppona, välinearvollisena hyötyvarana. Agrilogistiikasta käsin Morton käsittelee usual suspectseja: Marxia, Kantia, Heideggeria.

Kolmas termi, ja samalla siirryn myös Humankind-teoksen puolelle, on subscendence: yleisen luulon vastaisesti kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa. Tällä Morton tarkoittaa ontologista tasoa: esimerkiksi ”valtava” ilmiö kuten globaali ekokatastrofi on ontologiselta arvoltaan huomattavan paljon pienempi kuin osansa (ekokatastrofia ei esimerkiksi pysty ”koskettamaan”, vaikka se on massiivinen), joita on määrällisesti miljoonia ja miljardeja: ihmiset suhteineen ja haluineen, eläimet, sienirihmastot, sää, kapitalismi, ekosysteemi (joista viimeiset ovat itsekin ekokatastrofin kaltaisia, suunnattomista ilmiökaskadeista rakentuvia hyperobjekteja)… Mutta ilmiön ei tarvitse koskettaa pelkästään valtavia hyperobjekteja. Esimerkiksi Morton tarjoaa vaikkapa sitä, miten Yhdysvalloissa aviopareja verotetaan 1,5 ihmisenä. Tässä mielessä aviopari on ontologiselta arvoltaan pienempi kuin osiensa summa, 1 + 1 = 2 ihmistä. Hyperobjektit katoavat ”alaspäin”, pienemmiksi osiksi, eivät ”ylöspäin”. Ne eivät transsendoidu vaan subsendoituvat.

Poliittisesti, Morton tarjoaa, subscendence-termin keinoin voikin ekokatastrofin lisäksi arvioida esimerkiksi uusliberalismia. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan filosofiasta, ei praktiikasta: siitä miten pitäisi ajatella, mikäli haluaa rinnakkaiselon maapallolla jatkuvan. Tästä Humankindin lisänimi Solidarity with Non-Human People, jonka viesti ihmiskeskeisyyttä vastaan lienee melko itsestäänselvä. Humankindissa vasemmisto saa piiskaa, mutta on samalla ainoa hyödyllinen lääke. Morton tuomitsee vasemmiston tappiomielialan, mutta esimerkiksi varsin dualistis-ihmiskeskeinen Marx voidaan hänen mielestään rehabilitoida muutamin pistoksin jälleen oikeasti käyttökelpoiseksi.

Kirjan nimeä vastaava solidaarisuus koskee eläimiä, mutta myös bakteereja sekä ”elotonta” materiaa, kuten vaikkapa kiviä, ruokailuvälineitä tai ulosteita. Kaikkeen on joka tapauksessa olemassa ihmisen haamusuhde (’spectral’), eikä esimerkiksi uloste todellakaan katoa mihinkään, vaikka vessa sen sisuksiinsa vetääkin. Vastaavalla tavalla pois heittämämme muovi ei katoa, vaan päätyy kaatopaikalle tai valtamereen (vrt. Freudin ’return of the repressed’).

Mitä tämä on käytännön ajattelun tasolla? Ei välttämättä nimenomaisesti ajattelua ollenkaan, vaan ehkä pikemminkin kieriskelyä, nuolemista, ääntelyä, silittelyä, leikkimistä… Toisin sanoen Morton kyseenalaistaa ajattelemisen ensisijaisuuden, eikä (siten) pelkää itsensä asettamista naurunalaiseksi.

Ei, Mortonin kirjat sellaisinaan eivät riitä valtaapitävän ja kaikenkattavan riistojärjestelmän selättämiseen, mutta tällainen looginen ajattelu pitää joka tapauksessa unohtaa juuri tällaisessa ennaltaehkäisevässä, maskuliinis-fasistisessa mielessä. Sinä itse et ole erityinen; yhteytesi kaikkeen muuhun on.


M. John Harrison: The Course of the Heart; Signs of Life; Light; Nova Swing
Luin putkeen muutaman Harrisonin vanhemman romaanin sekä Kefahuchi Tract -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Kolmannen osan Empty Space olen lukenut joskus ja sekin oli tarkoitus lukea uudestaan, mutta jäi ajatuksen tasolle. Nyt lukemistani Lightin olin lukenut joskus muinoin, muut olivat ensikosketuksia.

Harrison on keskimääräistä scifi/fantasiakirjailijaa parempi prosaisti ja The Course of the Heart ja Signs of Life ovat lähes rakkausromaaneja, jos toki edellinen gnostilaissävytteisillä taikuusvivahteilla ja jälkimmäinen bioteknisillä teemoilla maustettuna. Jotkin Harrisonilta lukemani jutut ovat mainioita (Light, Signs of Life), osa niistä jää ”vain” kelvollisen tasolle (Nova Swing, Empty Space, The Course of the Heart). Tämä tuntuu kuuluvan Harrisonin kirjailijakuvaan; varsin hienovarainen prosaisti, jonka tuotannossa ”hitti vai ihan kiva” -raja on tavallista hämärämpi. Minua kovasti kiinnostava kirjailija, joka tapauksessa.

Elias Canetti: Kellon salainen sydän
Canettin muistiinpanoja ja aforismeja vuosilta 1973-1985. Laatu vaihtelee, mutta valtaosin tämä oli positiivinen, suositeltavan arvoinen pieni kirja. Tällainen formaatti on lemmikkini.

 
Mark Frost: The Secret History of Twin Peaks
Twin Peaksin hienoa kolmatta kautta ennakoinut ”romaani”, jossa FBI:n agentti tutkii Twin Peaksin historiasta ja ihmisistä kertovaa asiakirjakokoelmaa, jonka on koonneen salaperäisen ”arkistoijan” henkilöllisyyttä agentti yrittää selvittää. Kerrontatekniikaltaan siis ns. dossier, jossa on agentin omia lisäyksiä. Anekdootteja, lehtijuttuja, tiedonantoja, raportteja, valokuvia…

Fan servicenä ihan ok, kirjallisuutena kovin keskinkertaista. Sävy on lähempänä nuorisokirjallisuutta ja Twin Peaksin ensimmäisiä jaksoja kuin Lynchin 2000-lukulaista sekoilua, mikä lisää keitokseen omituisen riitasoinnun. Tahtoo sanoa, etten ole ihan varma, kenelle tämä on varsinaisesti kirjoitettu. Jep, olen aikanani lukenut myös Laura Palmerin salaisen päiväkirjan ja Dale Cooperin päiväkirjat…

 

Jean-Philippe Toussaint: Television
Esseististä proosaa, jossa protagonistin olisi tarkoitus tehdä tutkimusta Titianista, mutta sen sijaan hän keskittyy mietiskelemään televisiota ja sen vaikutusta yhteiskuntaan. En tiedä, vähän löysä ja ällöttävä, vaikka myös jossain määrin itseironinen proosakirja. Aiemmin käsittelemäni Mortonin Möbius-nauha toistuu: tällaiset sivistyneet eurooppalaiset samettitakkimiehet (alfauroksena ja vaikeimpana kenties W. G. Sebald) aiheuttavat minulle ihottumaa, olenhan toisinaan itsekin sellainen.


Ernst Jünger: Storm of Steel
Tämän lukemisesta tulee syyttää Dan Carlinin loistavaa Hardcore History -podcastia, jonka kuusiosaista, lähemmäs 20 tuntia kestävää Blueprint for Armageddon (kuunneltavissa ilmaiseksi täältä, ehdoton suositukseni) -jatkumoa olen silloin tällöin kuunnellut. Carlin käy siinä läpi huolellisella tavallaan (ja miellyttävällä äänellään) ensimmäisen maailmansodan aina syntysyistä lähtien, yhteiskunnallisen spektrin huomioiden.

Bombastinen Ernst Jünger, saksalaisen sota(päivä)kirjallisuuden keskushahmo, on yksi Carlinin luottositaateista. 102-vuotiaana vuonna 1998 kuollut hyönteistutkija (sic) Jünger ehti elämänsä aikana olla muukalaislegioonassa, lusia molemmat maailmansodat, nähdä Halleyn komeetan kahdesti ja elää sekä 1800-luvulla että 1900-luvulla. Kolmella vuosisadalla eläminen jäi kahden vuoden päähän. Kiistelty hahmo, jota pidetään niin Saksan konservatiivisen vallankumouksen sankarina kuin natsien esikuvanakin, vaikka Hitleriä Jünger ei koskaan julkisesti tukenut tai tunnustanut.

Joka tapauksessa Jüngerin kuuluisimmaksi teokseksi jäi alkujaan vuonna 1920 julkaistu Storm of Steel (Teräsmyrsky / In Stahlgewittern), joka on suoraa kuvausta hänen kokemuksistaan ensimmäisessä maailmansodassa ilman blatanttia politikointia, sentimentalisointia tai ylistämistä. Elämänsä varrella Jünger toki muokkasi kirjaansa aina sen mukaan, millainen ajan ideologinen ilmasto oli.


David Keenan: England’s Hidden Reverse
Vuoden parhaita lukukokemuksia jo silkan aiheensa puolesta. Englannin ”esoteerisen undergroundin” historiikki, joka fokalisoituu kolmen keskeisimmän artistin kautta: Current 93, Nurse with Wound, Coil. Myös Genesis P-Orridgen touhut (Throbbing Gristle, Psychic TV, Thee Temple ov Psychic Youth) ovat keskeisessä roolissa. Ei liene salaisuus, että kolmikko lukeutuu tai on lukeutunut lempiartistieni joukkoon. Miksi kuunnella jotain v*tun perusrokkia, kun voi tutkia salatieteitä ja fiilistellä pörinää? Se on minun mottoni. Samalla piirtyvät myös industrial-musiikin lähtöviivat.

Hyvin kirjoitettu ja taitettu haastattelupohjainen historiikki, jota voi suositella ekstentristen keskushahmojensa (David Tibet, Steven Stapleton, John Balance) vuoksi itse kullekin (populaari)kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle, välitti musiikista tai ei.

 
Dan Brown: Alku
Luin joulupäivinä Dan Brownin uusimman kirjan. So sue me. Näissä Robert Langdon -mysteereissähän on aina sama kaava: ne ovat elokuvakäsikirjoituksia. Tom Hanks hengailee Euroopan taidemuseoissa ja kirkoissa, mukana on kaunis nainen johon Langdonilla on surumielis-platoninen suhde, ympärillä vuosisataiset salaseurat kikkailevat. Tällä kertaa mukana tekoälyä, Gaudin rakennusten fiilistelyä Barcelonassa sekä Elon Musk -tyylinen visionäärihahmo, joka aikoo tehdä ”koko ihmiskuntaa ja erityisesti uskonnollisia piirejä vavisuttavan paljastuksen” ja joka sen vuoksi hommataan hengiltä. Oikeasti kyseinen paljastus on ollut yleistietoa ainakin viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ei anneta sen häiritä, ei Brownkaan anna. Salaseuraosastosta vastaa tällä kertaa katolisen kirkon francolais-palmarialainen sekti (Brownin sanomaa, ei minun!).

Kauheaa proosaa, mutta imaisevaa hömppää. Tällä kertaa liian vähän koodeja ja höpsöä symboliikkaa.

 

Don DeLillo: Underworld
Vau. Ok. On toki vähän hassua, että luen DeLillon kuuluisimman ja kehutuimman magnum opuksen vasta nyt, kun olen vuosien aikana tavannut jo tusinan verran muita DeLillon kirjoja, ja vieläpä kun kyseessä on tavallaan lempikirjailijani. Olen miettinyt tässä kirjoittaessani pitkään, että miksi niin on, enkä osaa vastata kysymykseen. Ehkä DeLillo on tasaisesti varmin omassa jutussaan ja se juttu on jossain määrin kiinnostava.

Ehkä omaan makuuni DeLillo on tarpeeksi esseistinen, ”kylmä” ja ajankohtaisia ilmiöitä problematisoiva. Tähän on lisättävä heti yksi mutta, sillä keskeistä DeLillossa on kielen, tai ehkä pikemminkin dialogin, ”lyyrisyys”. Se niin sanottu delillolainen dialogi, jota on sittemmin jenkkiproosassa apinoitu pilvin pimein. Niin olen ainakin jostain lukenut sanottavan.

Subjektiiviselta kantilta sanoen pidän siis DeLillosta mahdollisesti siksi, koska hän yltää lähimmäs lyyrikkoa prosaistina sitten Barthelmen, siis siten kuin itse ymmärrän lyyrisyyden. En esimerkiksi tarkoita sitä, että hänen tekstinsä olisi ”laulavaa”, ”hengittävää” tai ”soljuvaa kuin virta”; päin vastoin se saattaa olla esimerkiksi lähes matemaattista tai absurdin teatterin tyyliin klenkkaavaa dialogia, joka on usein käytännössä moniäänistä monologia. DeLillon poeettisuus on metakielen taso kielessä itsessään: vieraannutettu lause, joka ei ole kuitenkaan ilmiselvää avantgardea. Tätä DeLillon teksti ei ole aina, ei edes usein. Mutta joskus. Ulkoisesti DeLillon teksti on bestsellerleipätekstiä. Huomaan kuulostavani venäläiseltä formalistilta. Mutta kukaan ei puhu siten, kuin DeLillon hahmot puhuvat. Ei ns. oikeassa elämässä, mutta ei muualla kirjallisuudessakaan.

Kliseisesti sanottuna DeLillon henkilöhahmot luodaan ilmiöiden palvelukseen. Jonkun toisen mielestä sellainen on varmasti tylsää, fasistista, idealistista, maskuliinista tms. Olisiko väärin sanoa, että DeLillo on kirjallisuuden Stanley Kubrick? DeLillonkin henkilöhahmoja syytetään usein pinnallisiksi, karikatyyriksiksi tai hahmottomiksi, mutta kyse onkin siitä, mikä hahmoja ympäristössä ajaa ja kontrolloi, ei hahmoista itsestään. Tämän DeLillo puolestaan välittää, parhaimmillaan, pääasiallisesti lauserytmisin, dialogia vierauttavin keinoin. Sosiologista runoutta, siis?

Onko viime vuonna 20 vuotta täyttänyt Underworld sitten mielestäni maineensa veroinen? Ei oikeastaan. Se on yhden varsin hienon novellin (Pafko at the Wall) ympärille sisältötuotettu 800-900-sivuinen kasa makkaraa, josta 34-vuotiaan minun on kovin vaikea enää innostua määrääni enempää. En osaa sanoa miksi. Kenties siksi, koska se on ”suuri yhdysvaltalainen romaani” tai viimeinen sellainen tai yritys sellaiseksi tai jotain. Pituutta ja kokoa ei oikein perustele mikään, varsinkaan kun kirja tuntuu sisältönsä puolesta pieneltä ja suppealta; siinä ei ole muuta suurta kuin koko. Tämä ei ole sinänsä ongelma, jos innostuisin siinä jossain muussa. Valopilkut ovat aika harvassa, tai ehkä olen vain kyllästynyt DeLilloon; olen lukenut ja omaksunut häneltä niin paljon, että delillolaisuus on ylittänyt ns. saturaatiopisteen. Ehkä kirja on metavertauskuva ja vittuilua ”suuren romaanin” ajatuksesta ylipäänsä. Tietenkin se on. Mutta siinä tapauksessa pienten juttujen pitäisi toimia paremmin. Vastaavasti DeLillon forte, eli se dialogi, on lopulta melko pienessä roolissa. Senkin parhaat palat ovat jo prologissa, enkä näe varsinaisesti mitään syytä lukea prologia pidemmälle. Mutta lukekaa toki se prologi!

Saan tämän (taas) kuulostamaan siltä, etten olisi pitänyt kirjasta tai että sen lukeminen olisi tuskaa. Niin on hyvin harvoin, minkään kirjan tapauksessa, ei tämänkään. Huonokin DeLillo on ns. hyvää kirjallisuutta. Nykyään kirjoitus- ja erityisesti tuotantotaito on sitä luokkaa, että mikä tahansa saavuttaa statuksen ”ihan kiva” siinä määrin, ettei ”ihan kivalla” ole enää mitään merkitystä. Niinpä sitä voi aivan yhtä hyvin haukkua. Positiivisuus ei totisesti ole ajattelussa mikään hyve.

Tästä(kin) johtuen The Roomin kaltaiset kalkkunat ja ripulisäkit ovat niin innostavia ja kulttimainetta saavuttavia; nehän tulevat vierauttaneeksi peruskaavan ja ovat siten, yhtäkkisesti, paljon ”taiteellisempia” kuin moni prestiisiteos. Tämä on tietenkin elokuvan puolella huomattavasti kirjallisuutta suurempi ilmiö, ymmärrettävistä syistä (elokuvilla on esimerkiksi yleisö, röh).

Mutta joka tapauksessa, Underworld. En tiedä. Pidän näistä ”isoista” DeLilloista tuotannossa kaikista vähiten. Myöskään Libra ei ollut häävi. Ehkä postmoderni historiakuvaus on ylipäänsä mielestäni tylsää. Toisaalta 2000-luvun myöhempi DeLillo on vielä heikompaa: Falling Man, Omega Point, Zero K. Joku varmasti väittäisi, että koko 2000-luku: mukaan vielä The Body Artist ja Cosmopolis. Edellisestä en muista mitään, jälkimmäisestä muistan pitäneeni. Jos nyt lukisin jotain uudestaan, lukisin End Zonen (1972) ja ehkä juuri (aliarvostetun) Cosmopoliksen. Alkupään tuotannosta on muutamia juttuja kaivelematta. Luultavasti lusikoin vielä nekin, tähän on tartuttava; ovathan tuotannot, jotka olen lukenut kokonaan, niin harvassa.

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: