Siirry sisältöön

Vuonna 2017 luettu, osa 2

15 tammikuun, 2018

Donna Haraway: Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene
Alkujaan otin Harawayn kirjan lukuseen hupsun nimensä vuoksi: filosofian puolelta minulla tuntuu nykyään olevan tapana lukea lähinnä OOO-osastoa (Shaviro, Morton) tai vähän ”lyyrisempää” mokellusta, jossa pääpaino on pikemminkin ideoissa ja leikkauksissa kuin missään koherentissa, ns. käyttökelpoisessa. Edellisellä en sinänsä viittaa juuri Harawayn ajatteluun yleensä – hänen kyberfeminisminsä on omaan silmääni hyvinkin merkittävää ja kiinnostavaa – vaan pikemminkin sellaiseen kirjoitus/ajattelumuotoon/tyyliin, joka vaatii yleensä jonkinasteista suspension of disbeliefiä tai tulkintaa jo ilmaisunsa tasolla. Yritinkö juuri nätisti ilmaista, että olen ns. mannermaisen filosofian ystävä?

Joka tapauksessa Harawayn kieli ei ole sieltä suorimmasta päästä ja Staying with the Trouble tuntuisi ruuvaavan ns. hörhömutteria vielä astetta kaakompaan. Tämä kuuluu toisaalta itse sisältöön ja metodiin, onhan dikotomioiden purkaminen nimenomaan Harawayn juttu, varsinkin kun teoksen keskeisenä teemana on argumentointi antroposeenia vastaan (ihmiskeskeisessä merkityksessä) ja ns. chthuluseenin puolesta. Edellisellä Haraway ei halua viitata Lovecraftiin, ellei vittuilua kirjailijan muodissa oleville ns. cryptofasistisille taipumuksille lasketa, vaan inhimillisen ja epäinhimillisen ”erottamattomasti lonkeroimaiseen yhteyteen”. Tähän puolestaan liittyy sym-poiesis (making-with) auto-poiesiksen (self-making) sijaan. Eli ainakin omaan silmääni sama kuin vaikkapa juuri Mortonilla: ihminen on jo ”itsessään” kasa bakteereja, prosesseja ja symbioottisia suhteita myriadien muiden olentojen kanssa, joten on aika heittää ihmiskeskisyys romukoppaan: litistää lajienvälinen hierarkia.

Minkään perinteisessä mielessä tanakan yhtenäisesityksen sijaan teos on häthätää kasaan kursitun oloinen kokoelma esseitä ja luentomuistiinpanoja useiden vuosien ajalta. Merkittävä osa kirjoituksista koostuu erilaisten kokeellisten taide/ympäristöprojektien kuvailuista – onhan tarkoitus pohtia kokeellisten tulevaisuuksien mahdollisuuksia – mutta niiden varsinainen analyysi (joka on puolestaan se juttu, joka minua lukijana kiinnostaa, oli se sitten dikotominen lähtökohta tai ei) jää melko olemattomaksi. Samalla tämä intoilu erilaisten marginaalisten kokeellisuuksien äärellä on teoksen heikointa antia ja päätyy kuulostamaan joltain vuoden 2007 taidegallerian katalogilta; ns. jälkideleuze/-irigaray/-cixous -maneerein kirjoitetulta ylisanailulta.

Kyyninen järki kun sanoo, ettei Harawayn kuvaamilla marginaalisilla fringe groupeilla (esim. madagascarilainen lastenkirjojen kuvittaminen lapsia tavoille opettavalla makiapinalla ja siten luontoyhteyden vahvistaminen) ole mitään merkitystä suurten linjojen rikkomisessa (globaali viihdekulttuuri). Suurin ongelma lienee juuri siinä, että projektit eivät ole siinä määrin uskottavia eli/ja/tai affektipitoisia, että niillä voisi sanoa olevan kuriositeettiarvoa kummempaa merkitystä. Tietenkin tästä(kin) ajattelusta/kulttuurista pitäisi päästä pois ja sitä Haraway pohtii, mutta…

 

Han Kang: The Vegetarian
Pidin Kangin tukevasti metaforisoidusta, Booker Prizenkin voittaneesta pienestä romaanista yllättävänkin paljon, mutta ripottelisin silti varauksettoman suositukseni ylle hippusellisen suolaa: olin juuri eroamassa pitkästä parisuhteesta ja päähenkilö Yeong-hen vetäytyminen kasvimaisempaan (kirjaimellisesti) olotilaan niin sanotusti resonoi minussa lähimain tinnutusta aiheuttavasti. Silti tai juuri siksi vuoden vahvimpia lukukokemuksia.

Teoksen metaforistiikka on sen verran yltiöpäistä ja laajaa, että sen voisi tulkita viittaavan lähimain koko yhteiskuntaan (vrt. esim. Dino Buzzatin Tataariaro ja Kōbō Aben Hiekkaa), mutta ekstrakierroksia päähenkilön haluun olla kasvi saa, kun muistuttaa itselleen miten lihapitoinen korealainen ruokakulttuuri edelleen on, tapakulttuurin perinnetietoisuduesta puhumattakaan. Saatan puhua läpiä päähäni, mutta käsitykseni on, että esimerkiksi Suomeen verrattuna puhutaan vielä aika monennesta potenssista.

Teos jakautuu näkökulmateknillisesti kolmeen osaan: Yeong-hen (toimivin osa), hänen siskonsa nimeämättömäksi jäävä aviomies (ongelmallinen osa), sekä Yeong-henin sisko (ok lopetus). Langon osuus vääntää kirjaa käsitteellis-lacanilaisempaan suuntaan: hän on kokeellisten elokuvien tekijä, joka innostuu tekemään enemmän tai vähemmän suggestiivisia lyhytelokuvia siitä, miten Yeong-henin alastomaan vartaloon maalataan värikkäitä kukkia. Yeong-he kiihottuu tästä, sanoo syyksi kukat. Pyytääpä mies lopulta erästä tuttavaansa harrastamaan yhdyntääkin naisen kanssa, mihin nainen suostuu mutta tuttava ei. Lopulta aviomies päätyy yhdyntään itse. Jne. Rutkasti elokuvia katsoneelle ja/tai esteettisiä teorioita lusineelle lukijalle tämä juonilanka on kliseisin, varsinkin jos on väsynyt mieskatseen masturbatoriseen problematiikkaan tai kokeelliseen taiteeseen juonielementteinä. Toki juuri tästä osuudesta voisi kirjoittaa nippukaupalla graduja.

Suomennettu nimellä Vegetaristi.

 

Wayne Koestenbaum: My 1980s and Other Essays
Luinko Koestenbaumin esseekokoelman kannen Debbie Harryn kuvan vuoksi? Well probably. Mutta halusin lukea vaihteeksi jotain ellottavan newyorkilaista ja hipsteriä, mikäli 60-vuotias, köyhän miehen Didion/Barthes/Sontag -osaston taidehomo (kirjaimellisesti, ei derogatiivisesti) on sellaiseksi laskettavissa. Kepeitä, vahvasti omaelämäkerrallisia taidegalleriaesseitä, joissa pudotellaan paljon nimiä, mutta mitään ns. syvällistä on turha odottaa. Eikä siinä mitään. Kuraattorien kahvipöytäkirjallisuutta.

 

Susan Sontag: As Consciousness is Harnessed to Flesh: Diaries 1964-1980
Siinä maha missä painitaan, eh? Mutta potut pottuina: Sontagista ei voi puhua Koestenbaumin kanssa edes samana päivänä (vaikka tässä niin teenkin). Tarkoitan, että Sontag on oikeasti, niin sanotusti, jättiläinen. Erityisesti yhdysvaltalaisen estetiikan historiassa. Hyvin kiinnostava, paikoin loistava kasa päiväkirjamerkintöjä, joiden perusteella Sontag tuntuu olleen alati verrattoman ahdistunut. Kenties ainoa tänä vuonna lukemani kirja, jonka loppumisesta olin pahoillani, sillä sen kanssa saatoin ajatella ja kirjoittaa yhdessä. Keskimmäinen osa kolmen päiväkokoelman sarjasta, joista ensimmäinen on minulta lukematta (minua ei erityisemmin kiinnosta alle 30-vuotias Sontag, mutta enköhän lue senkin) ja kolmas osa vielä ilmestymättä. Tuo kolmas osa lienee ainoa kirja, jonka ilmestymistä odotan.

 

Anne Atik: How it Was: A Memoir of Samuel Beckett
Beckettin ystävän intiimi ja sympaattinen muisteluteos kohtaamisista B:n kanssa. Blurbeissa tätä varmasti kuvailtaisiin ”harvinaislaatuiseksi” katsaukseksi Beckettin yksityiseen persoonaan, mitä se toki onkin. Atik itse on runoilija, joka tapasi Beckettin kuvataitelijapuolisonsa Avigdor Arikhan kautta.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 8: Vanki
Pippidipuuppi. Tota joo. Mikä olisikaan mahdottomampaa kuin yrittää muistella, mitä jossain Kadonneen ajan osassa tapahtuu (eihän kokonaisteoksessa tapahdu varsinaisesti yhtään mitään; onhan muisti sinänsä olemattomien asioiden pyörittelyä). Tässä osassa Proust taisi pääasiallisesti jaaritella pysähtyneestä suhteestaan Albertineen; nainen pitäisi päästää jo menemään ja vahvimmat mehut on imetty, mutta suhteen päättäminen tuntuu silti niin kovin mahdottomalta. Sinänsä Proustin psykologinen kuvaus omistushaluisen romantikon/psykopaatin ihmissuhteesta on varsin tarkka, vielä vajaa sata vuotta myöhemmin. Varsinkin jos olet itse juuri avioeronnut. Haluaako näitä piirteitä tunnistaa itsestään? Ei helvetissä, mutta se on väistämätöntä. Entä onko Proust samalla kirjallisuushistorian suurin misogyyni? Kenties. Sinänsä Albertine-suhteen märehtiminen kuvaa neuroottis-sairaalloista protagonistia ja itse asiassa koko Kadonnutta aikaa varsin hyvin.

Onko yhden leivoksen mukeltaminen kirjasarjan verran kiinnostavaa tai uskottavaa, jos siis puhutaan siitä miten muisti toimii? Tahtoo sanoa: ”ostanko” Proustin teorian muistista, kirjaimellisessa mielessä? En, mutta se johtuu ehkä vain siitä, että oma muistini on surkea, mitä tulee koettuun elämään. Oma teoriani muistista on lähempänä ahdistuksen fysiologista kuvaamista: jos alan muistella, muistan vain jotain hämärää elämäni kipuhetkien ympäriltä. Kipuhetket ovat eräänlaisia nuotioita pimeydessä (vrt. Dark Souls), jotka valaisevat vain lähimpiä seutuja. Ehkä siis ostan teorian, mutta en sen rullamaisessa mielessä, vaan jonkinlaisena tautipäiväkirjana. Jos muisti puolestaan samastetaan kirjallisuuteen, fabulaatioon tai siihen, miten historia aina ”kirjoitetaan”, kysymys hajoaa runkkailun puolelle. Tuossa mielessä Proustin kirja on periaatteessa hänen oman esteettisen historiansa derridalainen, päättymätön projekti. Tosin, siinä valossa miten ”surkea” oma muistini on (ja jos unohdetaan täydellinen eideettinen muisti/valokuvamuisti), ei liene mielekästä kuvitella muistin, keskimääränä, olevan mitään muutakaan.

Entä mitä tulisi olla mieltä siitä, että Proust teki haamuja fiilistelevästä, sairaalloisesta mammanpoikamaisuudesta(an) koko elämänsä lävistävän projektin? En tiedä. Ehkä se on tietylle ihmistyypille ”symptomaattista”. Kadonnut ajan lukeminen on vähän kuin ruven tai haavan ronkkiminen. Hyviä kirjojahan nämä ovat, mutta edelleen minua kalvaa tunne siitä, että ne ovat paperia ja lopulta pinnallisempia kuin mikään muu.

Esteettisemmän osaston puolella tässä taisi olla Vinteuil’n viulujuttuja, jotka lienevät klassikon asemassa estetiikasta kirjoittamisen historiassa. Minun on vaikea suhtautua Proustin tähän puoleen, se on haamun haamu; lisäksi ranskalais-porvarillinen aikalaisestetiikka Proustin tuotannossa ei kiinnosta minua erityisen paljon. Ehkä tämä olisi pitänyt sanoa heti alkuun.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: