Skip to content

Vuonna 2017 luettu, osa 1

tammikuu 9, 2018

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd / Death on the Nile / Crooked House / Peril at End House / Murder on the Orient Express (sekä Jo Nesbøn Lumiukko)

Luin vuoden alkuun kasan Agatha Christietä ns. yleissivistyäkseni dekkaririntamalla, mutta pääosin silkasta halusta: ovathan nämä ovat loistavia, kuivantiukkoja kirjoja. Tämä voi johtua siitä, että hahmojen psykologiset tasot jätetään melko minimiin ja kielessä keskitytään ”olennaiseen”, eli lukijan ei tarvitse tehdä samanlaista hyppyä huonon proosan jääkylmään avantoon kuin nykyisiä dekkareita lukiessa. En tiedä onko vertailuryhmäni kehno, mutta vanhan liiton kama, kuten Agatha Christie tai Dashiell Hammett, ovat laatutasoltaan kiiltävää platinaa, jos verrokkeina ovat esimerkiksi Ilkka Remes, Dan Brown, Jo Nesbø, Stieg Larsson tai Tess Gerritsen… (otantani on heikko, sillä luettelin juuri keskimäärin kaikki edes vähän lukemani dekkaristit).

Toisin sanoen taisin juuri leikata modernista dekkarista pois sen, mikä tekee siitä modernin, nimittäin ”yhteiskunnallisen eetoksen”. Mikäli siis kuvitteellisten tekstikonstruktioiden kuvitteellisista ongelmista voidaan lukea jokin sellainen! Skandinaavisessa dekkarissa tämä lienee postmodernin elämän darwnistis-nihilistinen rankkuus; murhajuonien lisäksi kerrotaan, miten päähenkilön henkilökohtainen elämä on päin helvettiä ja miten työ imee hänestä kaiken ja ihmissuhteitakin on vaikea siinä samalla pyörittää. Elämän realiteetteja ei pääse pakoon enää edes genrekirjallisuudessa. Toisaalta pakenemista on myös pakeneminen henkilöhahmojen kuvitteellisiin, glorifioituihin vaatehenkariongelmiin. Mikä hyvänsä on kiinnostavampaa kuin todellisuus.

Luen juuri nyt Jo Nesbøn Lumiukkoa (minua kiinnostaa kirjasta tehty elokuva, joka on ilmeisen huono, mutta jota en ole nähnyt vielä) ja voin vain todeta, että Harry Hole on mahdollisesti tylsin ja kliseisin äijähenkilöhahmo, johon olen törmännyt hetkeen; kaikki mitä minulle hänen henkilökohtaisesta elämästään syötetään on typerää. Jopa Brownin hömelö Robert Langdon on kiinnostavampi, luultavasti juuri siksi, että häntä ”syvyysluodataan” lopulta melko vähän.

Henkilökohtainen tekstissä tai tekstinä ei ole henkilökohtaista, vaan yleistä. Vastaavasti yleinen on henkilökohtaista, mikäli se on tarpeeksi yleistä; kukin voi tahollaan peilata siihen itsensä. Tämä johtaa siihen, että henkilökohtainen on analyysiä ja yleinen sitä, mikä mahdollisesti ns. koskettaa. Niinpä saan ihottumaa, syyliä ja märkäruven keskimäärin kaikista nykykirjallisuuden rekistereistä.

Mutta kulutushyödykkeistähän tässä puhutaan, niinpä minäkin pystyn suodattamaan Harry Holen henkilökohtaiset typeryydet (sekä kauhean käännössuomen) ja saamaan sitä, mitä lähdin Nesbøn kirjalta hakemaan: sarjamurhaajapornoa. Eli juuh, käsitellään se toksinen mieltymysvyyhtini joskus toiste…

Christien kirjojen tapauksessa murhamysteerejä enemmän luulen nauttivani ”menneestä” Britanniasta; eskapistinen aateliston ja yläluokan dekadenssista ja selkeistä motiiveista, jotka tekevät lukemisesta ongelmanratkaisun kaltaista. Tämä on minun sieluni Yukio Mishima -osa. Suljetun huoneen lisäksi siis myös systeemi on suljettu, lukija on kuin ilmatiiviissä museossa.

En tiedä onko tässä yhteydessä mieltä eritellä yksittäisten kirjojen stooreja, jos edes muistaisin niitä enää. Crooked House taisi olla ainoa ei-Poirot ja Christien omia suosikkeja. Samalla se on sävyltään tummemi, lähempänä Eikä yksikään pelastunutta kuin Poirot-tarinoiden lupsakkuutta. Narraatiokikkansa vuoksi The Murder of Roger Ackroyd lienee teoreettisesti kiinnostavin, mutta fiilikseltään se ei ole yhtä ”pulska” kuin Murder on the Orient Express tai Death on the Nile. Ehkä Christien kirjat ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun niissä on ensemble; paljon keskenään erilaisia hahmoja samassa tilassa (sellainen on myös Eikä yksikään pelastunut).

 

Michael Moorcock: The Bane of the Black Sword

Tarkoituksena oli lukea enemmänkin Elric-saagan kirjoja, mutta en yksinkertaisesti jaksanut muutamaa enempää (jotain luin loppuvuodesta 2016). Näissä jos missä on kerronta on luisevaa, pelkkää arkaaista miekkaa ja magiaa. Yläasteikäisen pojan tajunta.

 

Michel Foucault: Turvallisuus, alue, väestö

Litteroitu luentosarja, jonka otin kirjastosta jotain lukeakseni. Pääasiallisestihan tämä on muotoa ”tämä X on aihe, josta meillä on liian vähän tutkimusta ja jonkun pitäisi aihetta tutkia”. Eli paljon löysää, kuten luennoissa on, mutta myös paljon kiinnostavaa. Pääteema on turvallisuuden ilmaantuminen hallinnan muotona länsimaisissa yhteiskunnissa, sivupolkuna kiehtova analyysi paimenvallan teemasta. Tietenkin olen unohtanut jo kaiken mitä F aiheista sanoi, mutta you know, jos kiinnostaa.
 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Harry on paras ystäväni, joten tuntuu aina hölmöltä yrittää sanoa mitään hänen teksteistään. Yllättävänkin toimivia konstruktioita, jotka nojaavat ennen kaikkea kerronnan ja kielen sujuvuuteen, eivät niinkään psykologisen proosan keinoihin. Näiden lukeminen ei lopulta poikkea enää kovinkaan paljon runojen lukemisesta. Tämä on kenties piirre, jonka jakavat myös Jukka Viikilän Engel-kirja ja Yli-Juonikkaan sekavammat meemijutut (Neuromaani & Jatkosota-extra).


Fredric Jameson: Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism

Mitä järkeä on lukea yhteiskunnallista kirjallisuutta, mikäli siitä ei enää vajaan vuoden päästä muista mitään? Jo lähemmäs 30 vuoden ikään ehtinyt yleisesitys postmodernismista läpi yhteiskunnan, markkinaideologiasta taiteeseen. ”Kuiva tiiliskivi, jolla on hetkensä”. Jamesonia, käsittääkseni, dumataan koska hän ennusti affektien katoamisen yhteiskunnasta, minkä taas katsotaan olevan väärä ennustus nykyvalossa (vrt. äärioikeiston nousu jne). Omasta mielestäni, vastahakoinen pälli kun olen, ennustus pitää täysin paikkansa; voidaan aivan hyvin argumentoida, että affekteja ei todellakaan enää ole (äärioikeisto on tyhjä zombie-reaktio). Mutta ehkä tämä on liian ”cynical reason”.

 

Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä / Antikristus / Moraalin alkuperästä

Nietzschestä on aivan turha sanoa mitään ilman tarkkaa lähilukua. Epäilemättä olen nietzscheläinen, mutta kukapa meistä ei olisi. Erityisen härskiä ja resonoivaa kamaa on kela siitä, kuinka Sokrateen dialektiikasta saakka kaikki on ollut silkkaa alamäkeä, kun kuka tahansa on voinut retorisoida logiikkaa kääntelevällä mölinällään ns. oikeat arvot suohon. Jep, ymmärrän kyllä miksi fasistist kiinnostuivat. Jep, ymmärrän kyllä miksen jaksa seurata julkista sanaa. Jos muisti servaa, olivat Epäjumalten hämärä ja Moraalin alkuperästä kiinnostavampia kuin Antikristus.

 

Louis Althusser: The Future Lasts Forever: A Memoir

Ah, Louis ”taisinpa tappaa vaimoni” Althusserin kaunis muistelmateos kahtena eri versiona samoissa kansissa. Jälkimmäinen on ”objektiivisempi”, yhteiskunnallisempi ja tylsempi; suosittelisin melkein sen lukematta jättämistä, mikäli kirjan jostain onnistuu löytämään (käännöksestä joutunee pulittamaan satoja dollareita, itse luin sen netin kätköistä). Althusserilla oli todella patologinen, hulvaton äitisuhde, minkä lisäksi ”teeskentelijän” huono itsetunto värittää koko elämää.

 

Sawaki Kôdô: Yhtä tyhjän kanssa

1965 kuolleen zen-mestarin höpinöitä. Teroittaa zenin fantastista turhuutta ja tarkoituksettomuutta. Vahva suositus.

 

Robert Walser: Konttoristi

Miksi käännettiin Konttoristi eikä huomattavasti sitä kiinnostavampi Jakob von Gunten (Institute Benjamenta)? Toisaalta käy minulle, sillä Konttoristia en ollut vielä lukenut. Walserin proosassa on usein kyse palvelussuhteesta ja sen tylsyydestä, niin tässäkin. Tahtoo sanoa: se on usein varsin tylsää, koska se tavallaan kuuluu asiaan. En ole varma, mitä mieltä olen asiasta. Institute Benjamenta on loistava, mutta muusta Walserin proosasta en ole saanut hirveän paljon irti.

 

Richard Holmes: The Age of Wonder

Vetävästi kirjoitettu ja kiinnostava romantiikan aikakauden tieteellisten innovaatioiden historiapaketti, eräänlainen minielämäkertojen sarja. Pääasiallisesti Sir Joseph Banks (tutkimusmatkailu, kasvitiede), William ja Caroline Herschel (tähtitiede), Humphry Davy (kemia). Ohessa koheltavat romantiikan ajan runoilijat, Holmesista kun on kyse.

 

John Berger: Ways of Seeing / Bento’s Sketchbook

WoS on kulttitaidekriitikon kulttikirja näkemisen tavoista, BS puolestaan hahmotelma siitä, miltä filosofi Spinozan muistikirjan piirrustukset olisivat voineet näyttää. Sympaattisia pieniä kirjoja.

 

Josephine Tey: The Daughter of Time

Erinäisillä dekkarilistoilla usein kaikkien aikojen parhaaksi nostettu klassikko vuodelta 1951, jossa sairaalan sänkyyn joutunut salapoliisi alkaa muotokuvan pohjalta miettiä Richard III:n rikossyytösten paikkansapitävyyttä. Kiehtova true crime -edeltäjä, joka pohtii historian rakentumista, aikalaisten todistuksia, Tudorien propagandaa, lajimuotoja…

 

James S. A. Corey: Caliban’s War

Bulkkiscifisaaga Expansen toinen osa. Kirjasarjasta on sovitettu ihan mukiinmenevä tv-sarjakin, jota on tullut kaksi kautta ja joka taitaa olla ainoa järkevä scifisarja sitten Battlestar Galactican uuden tulemisen yli vuosikymmen sitten. Proosallisesti kakkoskirjakaan ei ole hääviä, mutta Expansen voima on siinä, että mukana on keskimääräistä scifioopperaa enemmän etnisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Aikajana ei myöskään ole vuosituhansien päässä, vaan pikemminkin muutaman sata vuotta: aurinkokuntamme on pitkälti asutettu, mutta ei sen kummempaa.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: