Skip to content

15.-16.7.2017

heinäkuu 23, 2017

Päivänkierron vaikein osa on ruumiinkierto, jota autonominen hermosto minussa toteuttaa. Se, miksi yöllä on rauhallinen ja hyvä olo, mutta päivällä taas vaikea; hieman heikottava, hieman puristava, huolissaan. Luulen tietenkin, dogmatiikko kun olen,  puristuksen olevan yhteiskunta sellaisena, kuin vain yhteiskunta voi ilmetä, nimittäin puristuksena. Leppymättömänä tuotantolaitoksena, mikä on toki liian positiivisesti ja adjektiiveihin uskovasti ilmaistu. Onkohan tämä se Iso Toinen? Onkohan Sillä Iso?

Vitsit vitsinä. Iso Toinen on harvoja asioita, joihin uskon.

Kestää ensin hetki toipua kaupungin eli sosiaalisen murekkeen lainalaisuuksista ja opetella kesämökkielämän rauhallisuuteen, kunnes taas palautuminen tekohengityskoneeseen eli sosio-taloudelliseen kaupunkikiertoon jatkuu. Ehkä joku kiertää veroja myös lomallaan, täällä metsän siimeksessä ja mielikuvani on siten väärä. Joka tapauksessa joskus oli toisinpäin, lapsena, hengityskone oli kaupunki viihdelaitteistoineen ja mökki tai mummola olivat niin sanottuja tekohengityskoneita sillä niillä/niissä ei ollut televisiota; mutta minä vanhenen ja vastoin parempaa tietoaan elimistöni muuttuu konservatiiviseksi, löytää optimisminsa yksilöllisyyden rauhasta. Teoriassa olisi viehättävä uskoa multitudeihin, mutta käytännössä se on mahdotonta; yksinkertaisesti siksi, koska se olisi vastaan kaikkia niitä dynamiikkoja, joita minussa rakentuu. Niinpä ihminen ei usko yhteiseen sulautumiseen siksi, koska tietää aina viime kädessä jäävänsä rannalle, jälkeen, vanhan auringon alle.

Silti kaupungit ovat ainoita paikkoja löytää mitään, millä tarkoitan pääasiallisesti muita ihmisiä ja siten minkäänlaista tuotantoa, eli yhteyttä muihin ihmisiin.

Luonnosta. Merkityksellistä ei ole niinkään se, onko suomalainen mökkimaisema ”aitoa luontoa” (aitoa luontoa ei ole, ainoastaan narratiivimme sen harhaan; ehkä ”aito” luonto on juuri se, jota ihminen ei ole tarkkailemassa ja siten meille merkityksetöntä), vaan se, miten se auttaa kehomieltä ja alitajuisia ahdistustiloja laukeamaan, vaikka sitten hetkellisesti, tilallisten, äänellisten, tuoksullisten prosessiensa kautta. Nämä taasen saattavat liittyä nostalgiaan, lapsuuteen, fiktioihin; menneisyys on aina yksinkertaisempaa, koska vastoin yleistä luuloa sitä on hetki hetkeltä vähemmän, se on hetki hetkeltä yksinkertaisempaa. Minä otan vastaan minkä hyvänsä lääkkeen, joka antaa rauhan ”vatkaamisesta” (kaikilla mahdollisilla mielleyhtymien tasoilla), ilman haittavaikutuksia. Miten harvinaislaatuista sellainen onkaan! Mökkilaituri on kenties itsessään haittavaikutus, mutta niin on ihminenkin.

Kuudes sukupuuttoaalto on hipsteri: se oli meneillään jo vuosisata sitten.

Äsken luin makuuaitan portailla loppuun Edward Abbeyn varsin hienon Kesä autiomaassa (engl. Desert Solitaire, miten hyvä nimi). Yli kaksi viikkoa siihenkin meni, vetävään ja helppoon kirjaan, sivujakin vain hilkun yli 300. Nykyinen lukijaminäni ei ole nopea, mutta ajatukset ovat eräänlaista salamapuuroa. Niiden ääni tulee vasta, kun sillä ei ole enää mitään väliä. Viikon verran tulevaisuudessa luen, miten Sven kirjoittaa Käymäläänsä hienon pienen runon pallosalamoiden hitaudesta. Adornon Minima Moralia kestää minulla vielä pitkään, vaikka aloitin sen jo Lontoon matkan alkupäivinä, joskus kesäkuun puolivälissä. Eräänlaisella pallosalaman hitaudella Adorno kirjoitti nykyajan lainalaisuudet 66 vuotta sitten. Hänen salamansa kelluu edelleen maailmassa, kaikkien nähtävillä, mutta me jatkamme elämäämme, ilman uusia oivalluksia. Siten kirja ei ole menneisyydessä, vaan täällä yhä sittenkin, kun hökkelimme sortuvat ja viimeisetkin petoeläimet hiipuvat.

Partaani hihitellen otin mukaani myös Marcus Aureliuksen ”Itselleni”, mutta tarvittava stoalaisuus tuntuisi löytyvän järvestä ja Abbeyn kirjasta. Kävin jopa mato-ongella isäni kanssa, mutta särjet vain näykkivät syöttimme, pieni pala kerrallaan. Virvelillä sain järvisimpukan, jonka heitin takaisin elämään. Kalatkin olisivat luultavasti ensin lentäneet ja sitten uineet, naamalävistystä köyhempinä. Onko kaloilla kasvot? Lumpeita ei enää juuri ole, myös ne puhtaan järven kasvit, joita vielä 20 vuotta sitten kasvoi valtoimenaan, ovat vähentyneet huomattavasti.

En haluaisi taantua 15 vuoden päähän nuoruuteeni, mutta minä voitan tämän. Me kaikki voitamme aina, kunnes kuolemme.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: